Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

75.
Herra Fouquet toimii

Sillaikaa kun Fouquet ajoi täyttä neliä englantilaisella valjakollaan Louvrea kohti kuningas työskenteli siellä Colbertin kanssa. Äkkiä hän kävi miettiväiseksi. Nuo kaksi kuolemantuomiota, jotka hän oli ensimmäisinä itsenäisinä hallitustoiminaan vahvistanut, palasivat useinkin hänen mieleensä. Avoimin silmin hän oli näkevinään ne kahtena surutahrana, ja kun hän ummisti silmänsä, kuvastuivat ne verilaikkuina.

"Monsieur", hän virkahti intendentille, "minusta väliin tuntuu, etteivät ne kaksi miestä, jotka te toimititte kuolemaan, olleet aivan suuria rikollisia."

"Sire, heidät oli valittu veronkantajain parvesta, jota oli vähennettävä."

"Miten valittu?"

"Välttämättömyys määräsi, sire", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti.

"Välttämättömyys! Suuri sana!" jupisi nuori kuningas.

"Suuri jumalatar, sire."

"He olivat yli-intendentin hartaimpia ystäviä, vai mitä?"

"Kyllä, sire; niin hartaita, että he olisivat uhranneet henkensä herra Fouquetin puolesta."

"Sen he ovat tehneet, monsieur", huomautti kuningas.

"Se on totta, mutta onneksi hyödyttömästi, mikä ei ollut heidän tarkoituksensa."

"Paljonko varoja nuo miehet olivat kavaltaneet?"

"Kenties kymmenen miljoonaa, joista kuusi saatiin takavarikkoon."

"Ja ne varat ovat minun rahastossani?" sanoi kuningas jonkunlaista vastenmielisyyttä ilmaisten.

"Niin ovat, sire; mutta se takavarikko ei ulottanut tehoansa herra yli-intendenttiin, vaikka se uhkasikin häntä."

"Ja siitä päätätte, herra Colbert…"

"Että jos herra Fouquet teidän majesteettianne vastaan yllytti joukon metelöitsijöitä, riistääkseen ystävänsä vapaiksi pyöveleiltä, on hän valmis panemaan liikkeelle armeijan, kun tulee kysymykseen oman rangaistuksen välttäminen."

Kuningas leimahdutti uskottuunsa sellaisen katseen, joka muistuttaa hirmumyrskyn synkkää salamaa, – silmäyksen, joka valaisee syvimmänkin omantunnon pimentoa.

"Minua hämmästyttää", sanoi hän, "että te siten ajatellessanne herra Fouquetista ette ole antanut minulle erästä neuvoa."

"Millaista neuvoa, sire?"

"Sanokaa minulle ensiksikin selvästi ja täsmällisesti, mitä oikein ajattelette herra Fouquetin käytöksestä, herra Colbert."

"Minun nähdäkseni, sire, herra Fouquet ei tyydy haalimaan haltuunsa rahoja kuten herra de Mazarin teki ja sen avulla riistämään teidän majesteetiltanne kuninkuuteen kuuluvaa valtaa, vaan vieläpä tahtoo voittaa puolelleen kaikkia mukavan ja nautintorikkaan elämän harrastajia, sellaiseen uraan mieltyneitä, jota vetelehtijät sanovat runollisuudeksi ja valtiomiehet tapainturmelukseksi; minä luulen, että hän hankkiessaan palkattua puoluetta teidän majesteettinne alamaisista loukkaa kuninkaallista etuoikeutta ja että jos tämä saa jatkua, hän viimein syrjäyttää teidän majesteettinne heikkojen ja huomaamattomien hallitsijain joukkoon."

"Miten nimitetään kaikkia tuollaisia hankkeita, herra Colbert?"

"Herra Fouquetin menetelmiä, sire?"

"Niin."

"Ne ovat selvästi majesteettirikoksia."

"Ja miten menetellään valtiopetos-asioissa?"

"Rikolliset vangitaan, tuomitaan ja rangaistaan."

"Oletteko ihan varma, että herra Fouquet ajattelee sellaista rikollisuutta, josta häntä syytätte?"

"Voin sanoa enemmänkin, sire: hän on jo alkanut toteuttaa erityisiä salahankkeita."

"No niin, minä palaan siihen, mitä äsken huomautin, herra Colbert: antakaa minulle neuvo."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta sitä ennen on minulla vielä hiukan lisättävää."

"Mitä niin?"

"Ilmeinen, nähtävä, oleellinen todistus valtiopetoksesta."

"Mikä todistus?"

"Olen juuri saanut tietää, että herra Fouquet linnoituttaa Belle-Isle-en-meriä."

"Kas, todellako?"

"Niin, sire."

"Olette varma siitä?"

"Täydellisesti. Tiedättekö, sire, minkä verran Belle-Islellä on sotaväkeä?"

"En tosiaankaan; entä te?"

"En vielä minäkään, sire, ja sentähden tahtoisin esittää, että teidän majesteettinne lähettäisi sinne jonkun."

"Kenet lähettäisin?"

"Esimerkiksi minut."

"Mitä tekisitte Belle-Islellä?"

"Ottaisin lopullisen selvyyden siitä, varustaako herra Fouquet todellakin entisten läänitysherrain tavoin muurejansa vallinsarvilla ja tykistöllä."

"Ja missä tarkoituksessa hän sen tekisi?"

"Voidakseen jonakuna päivänä puolustautua kuningastansa vastaan."

"Mutta jos asiat ovat sillä kannalla, herra Colbert", sanoi Ludvig, "niin meidän täytyy heti tehdä, mitä äsken ehdotitte: vangituttaa Fouquet."

"Mahdotonta!"

"Luulin jo huomauttaneeni teille, monsieur, että minä en suvaitse sitä sanaa palveluksessani."

"Teidän majesteettinne palvelus ei voi estää herra Fouquetia olemasta yli-intendentti. Ja sen asemansa johdosta hänellä on puolellaan koko parlamentti, niinkuin hän on anteliaisuudellaan saavuttanut koko armeijan suosion, suojeluksellaan kiinnittänyt itseensä kirjallisuuden edustajat ja lahjoillaan käännyttänyt puoleensa koko aatelin."

"Minä en muka siis voi mitään tätä mahtimiestä vastaan?"

"Ette suorastaan mitään, sire, vielä tällä hetkellä."

"Te olette epivä neuvonantaja, herra Colbert."

"Voi, en toki, sire, sillä minä en aio ainoastaan osoittaa vaaraa teidän majesteetillenne."

"No niin, kuinka voidaankaan horjuttaa jättiläispatsaan perustuksia?

Antakaa kuulla!" ja kuningas nauroi katkerasti.

"Hän on kohottautunut rahojensa avulla; murskatkaa hänet samalla keinolla, sire."

"Jos ottaisin häneltä viran?"

"Se saisi hälinän puhkeamaan, sire."

"Mikä siis on teidän keinonne?"

"Saattakaa hänet häviöön, sanon teille, sire."

"Millä tavoin?"

"Tilaisuuksia ei teiltä puutu; käyttäkää kaikkia mahdollisia tilaisuuksia, sire."

"Osoittakaahan sellaisia."

"Kas tässä alku: Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur menee naimisiin, ja hänen häittensä tulee olla loistavat. Tässä on erinomainen aihe teidän majesteettinne pyytää herra Fouquetilta miljoonaa; herra Fouquet, joka saattaa maksaa kaksikymmentätuhatta livreä kerrallaan, kun velotaan ainoastaan osamaksuna viittä, saa kaiketi helposti kokoon miljoonankin, kun teidän majesteettinne sitä pyytää."

"Hyvä on, minä teen sen vaatimuksen", päätti Ludvig XIV.

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee vahvistaa maksumääräyksen, niin minä itse haetutan rahat."

Colbert työnsi kuninkaan eteen paperin ja ojensi hänelle kynän. Samassa palatsinvartija raotti ovea ja ilmoitti herra yli-intendentin.

Ludvig kalpeni. Colbert pudotti kynän ja vetäytyi pois kuninkaan luota, jonka yli hän oli ikäänkuin pahana enkelinä levittänyt mustat siipensä.

Yli-intendentti astui sisään hovimiehen tavoin, jolle ensimmäinen silmäys riittää selvittämään tilanteen. Tämä ei ollut rohkaiseva herra Fouquetille, niin tietoinen kuin hän olikin mahdistaan. Colbertin pienet mustat silmät kateudesta laajentuneina ja Ludvig XIV: n kirkas, vihastuksesta leimuava katse ennustivat uhkaavaa vaaraa.

Ylimmissä piireissä väitetään oikeiden hovimiesten olevan herkkätajuisia kuin vanhat soturit, jotka tuulen ja lehtien suhinassa aistivat aseistetun joukon kaukaisen töminän; kuunneltuaan he kykenevät jotensakin tarkoin päättämään, kuinka monta miestä siellä marssii, mikä määrä aseita kalahtelee, montako tykkiä vierii laveteillaan. Fouquetin ei siis tarvinnut muuta kuin panna merkille se hiljaisuus, joka syntyi hänen saapuessaan: hän oivalsi sen olevan täynnä tuhoisia paljastuksia.

Kuningas antoi hänelle aikaa edetä keskilattialle. Hänen nuorekas ujoutensa sääsi hänelle tämän hetkellisen pidättyväisyyden. Fouquet otti rivakasti tilaisuudesta vaarin.

"Sire", hän aloitti, "olin kärsimätön tapaamaan teidän majesteettianne."

"Ja minkätähden?" kysyi Ludvig.

"Ilmoittaakseni teille mieluisan uutisen."

Vailla Fouquetin henkilöllistä suuruutta ja aulisluontoisuutta muistutti Colbert silti monessa kohden rahaministeriä. Hänellä oli sama huomiokyky, sama ihmistuntemus ja lisäksi se voimakas malttavaisuus, joka antaa teeskentelijälle aikaa harkitsemiseen ja vastaliikkeen valmistamiseen. Hän arvasi, että Fouquet oli ehättämässä sen iskun edelle, jonka hän aikoi tälle antaa. Hänen silmänsä säkenöitsivät.

"Uutisen! Minkä?" tiedusti kuningas.

Fouquet laski pöydälle paperikäärön.

"Suvaitseeko teidän majesteettinne silmätä tätä työtä?" sanoi hän.

Kuningas kiersi hitaasti auki tukon.

"Pohjapiirustuksia?" virkahti hän.

"Niin, sire."

"Ja mitä nämä merkitsevät?"

"Uutta linnoitusta, sire."

"Kas, kas", lausui kuningas, "harrastatte siis myöskin sodankäyntitaitoa, herra Fouquet!"

"Harrastan kaikkea, mikä saattaa hyödyttää teidän majesteettinne hallitusta", vastasi Fouquet.

"Kauniita piirustuksia!" kiitti kuningas tarkastellen asemakarttaa.

"Teidän majesteettinne kaiketi käsittää sen pääpiirteet", selitti Fouquet kumartuneena paperin yli; "tässä on kehämuuri, tuolla linnakkeet, täällä ulkovarustukset."

"Ja mitä näen tässä, monsieur?"

"Se on meri."

"Meri yltympäri?"

"Niin, sire."

"Ja mikä paikka siis onkaan tämä, jonka linnoitustöitä näytätte minulle?"

"Se on Belle-Isle-en-mer, sire", vastasi Fouquet teeskentelemättömästi.

Hänen siten vastatessaan Colbert teki niin huomattavan liikkeen, että kuningas kääntyi velvoittaakseen häntä pidättyväisyyteen. Fouquet ei näkynyt olevan millänsäkään Colbertin hätkähdyksestä ja kuninkaan antamasta merkistä.

"Te olette siis linnoituttanut Belle-Islen, monsieur?" jatkoi Ludvig.

"Niin, sire, ja tässä tuon teidän majesteetillenne sen työn piirustukset ja tilit", vastasi Fouquet; "olen kuluttanut siihen kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Mitä varten?" kysyi Ludvig kylmäkiskoisesti, saaden vihjettä intendentin yrmeästä katseesta.

"Varsin helposti käsitettävässä tarkoituksessa", selitti Fouquet.

"Teidän majesteettinne oli kireissä väleissä Ison-Britannian kanssa."

"Kyllä niin; mutta Kaarle II: n palattua valtaistuimelle olen tehnyt sen maan kanssa liiton."

"Kuukausi takaperin, sire, aivan oikein; mutta jo lähes kuusi kuukautta sitten aloitettiin Belle-Islen linnoittaminen."

"Se varustelu on nyt käynyt hyödyttömäksi."

"Sire, linnoitukset eivät milloinkaan ole tarpeettomia. Belle-Isle linnoitettiin kyllä Monkia ja Lambertia ja kaikkia niitä Lontoon porvareita vastaan, jotka leikkivät sotasilla; mutta siten se on myös vankka linnoitus hollantilaisia vastaan, joiden kanssa joko Englanti tai teidän majesteettinne varmasti joutuu sotaan."

Kuningas vaikeni taas ja vilkaisi vaivihkaa Colbertiin.

"Belle-Isle kuulunee teille, herra Fouquet?" lisäsi hän sitten.

"Ei, sire."

"Kenelle siis?"

"Teidän majesteetillenne."

Colbert tyrmistyi niinkuin olisi pohjaton syvyys auennut hänen jalkainsa juuressa. Ludvig säpsähti ihastuneena Fouquetin nerokkuudesta tai uhrautuvaisuudesta.

"Selittäkää sananne, monsieur", virkkoi hän.

"Asia on aivan luonnollinen, sire. Belle-Isle on kyllä minun tiluksiani, ja minä olen omilla varoillani kustantanut sen linnoittamisen. Mutta kun mikään ei voi estää alamaista tekemästä kuninkaalleen tämänlaatuista vaatimatonta lahjoitusta, tarjoan teidän majesteetillenne omistusoikeuden tähän maaomaisuuteen, jonka nautinto-oikeuden te jätätte edelleen minulle. Belle-Islen täytyy sotilaallisena tukikohtana kuulua kuninkaalle; teidän majesteettinne voi siellä tästälähtein pitää taattua varusväkeä."

Colbert oli suistumaisillaan nurin liukkaalla lattialla; hänen täytyi nojautua seinäpilareihin, kun jalat pyrkivät hervottomina pettämään hänen allaan.

"Te olette tässä osoittanut suurta sotilaallista taitavuutta, monsieur", kiitti Ludvig XIV.

"Aloite ei ollut minun, sire", vastasi Fouquet; "useat upseerit esittivät sitä minulle. Itse suunnitelman on laatinut muuan etevimpiä insinöörejämme."

"Hänen nimensä?"

"Herra du Vallon."

"Herra du Vallon?" toisti Ludvig; "en tunne häntä. On kovin ikävää, herra Colbert, että minä en nimeltään tiedä lahjakkaimpia miehiä, jotka tuottavat kunniaa hallitukselleni", hän lisäsi kääntyen Colbertiin päin. Tämä tunsi olevansa muserrettu; hiki valui hänen otsaltaan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa, vaan kärsi kiduttavaa mielenkarvautta. "Teidän tulee muistaa se mies", lopetti Ludvig.

Colbert kumarsi kalpeampana kuin hänen flandrialaiset pitsikalvosimensa.

Fouquet pitkitti:

"Muuraustyö on tehty roomalaisella sementillä, jota arkkitehdit ovat minulle valmistaneet vanhanajan kuvausten johdolla."

"Ja miten on kanuunain laita?" kysyi Ludvig.

"Oh, sire, se on teidän majesteettinne asia; minunhan ei sopinut hankkia tykistöä tilalleni, teidän majesteettinne ensin omaksumatta linnoitusaluetta."

Ludvig alkoi horjua tuon mahtavan miehen aiheuttaman vihan ja masennetun kilpailijan herättämän säälin vaiheilla, niin epäonnistuneelta edellisen jäljennökseltä kuin tämä tuntuikin. Mutta tietoisuus velvollisuudestaan kuninkaana voitti pelkästään inhimilliset tunteen. Hän ojensi sormensa paperin yli.

"Näiden suunnitelmien toteuttamisen on täytynyt käydä teille hyvin kalliiksi?" sanoi hän.

"Luullakseni minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne summa."

"Toistakaa se vielä; en tullut tarkanneeksi."

"Kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Kuusitoistasataatuhatta livreä! Te olette äärettömän rikas, herra Fouquet."

"Teidän majesteettinnehan on rikas", vastasi yli-intendentti, "koska Belle-Isle on teidän."

"Minä kiitän; mutta niin rikas kuin olenkin, herra Fouquet…"

Kuningas keskeytti.

"Niin, sire?" kysyi yli-intendentti.

"Näen edessäni hetken, jolloin minulta puuttuu rahaa."

"Teiltä, sire?"

"Niin, minulta."

"Milloin sellaista sattuisi?"

"Huomenna ensiksikin."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne selittää…?"

"Veljeni menee naimisiin Englannin prinsessan kanssa."

"No niin, sire?"

"No minun tulee suoda nuorelle prinsessalle vastaanotto, joka soveltuu Henrik IV: n tyttärentyttären arvolle."

"Se on aivan luonnollista, sire."

"Tarvitsen siis rahaa."

"Epäilemättä."

"Ja minun tulisi saada…"

Ludvig XIV epäröitsi. Summa, jota hän aikoi vaatia, oli juuri sama, joka hänen oli täytynyt evätä Kaarle II: lta. Hän kääntyi Colbertiin, jotta tämä antaisi suunnitellun iskun.

"Minun tulisi saada huomenna…" kertasi hän katsoen Colbertiin.

"Miljoona", täydensi tämä töykeästi, ihastuksissaan kostotilaisuudesta.

Fouquet oli seissyt selin intendenttiin, kuunnellakseen kuningasta. Hän ei nyt edes kääntynyt päin, vaan odotti, kunnes kuningas oli toistanut tai pikemmin mutissut:

"Miljoona."

"Oh, sire", vastasi Fouquet halveksivasti, "miljoona! Mitä teidän majesteettinne tekisi yhdellä miljoonalla?"

"Minusta tuntuu kuitenkin…" sanoi Ludvig XIV.

"Sellainen erä käytetään Saksan vähäpätöisimpien ruhtinasten häätilaisuuksiin."

"Monsieur…"

"Teidän majesteetillenne tarvitaan vähintään kaksi miljoonaa. Yksistään hevoset nousevat viiteensataantuhanteen livreen. Minulla on kunnia lähettää teidän majesteetillenne tänä iltana kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Kuinka?" äännähti kuningas; "kuusitoistasataatuhatta livreä!"

"Silmänräpäys, sire", jatkoi Fouquet edes kääntymättä Colbertiin; "siitä siis puuttuu neljäsataatuhatta livreä, mutta intendentillä"; – ja hän viittasi yli olkansa peukalollaan Colbertiin, joka kalpeni hänen takanaan – "intendentillä on kassassaan yhdeksänsataatuhatta livreä, jotka kuuluvat minun hoitovaroihini."

Kuningas kääntyi katsomaan Colbertia.

"Mutta…" änkkäsi viimemainittu.

"Tämä herra", pitkitti Fouquet yhä epäsuorasti puhuen Colbertille, "vastaanotti kahdeksan päivää sitten kuusitoistasataatuhatta livreä; hän on maksanut kaksisataatuhatta henkivartiolle, seitsemänkymmentäviisituhatta sairashuoneelle, satakaksikymmentäviisituhatta sveitsiläisille, kaksisataakolmekymmentätuhatta muonitukseen, kuusikymmentätuhatta aseisiin ja noin kymmenentuhatta pikku menoihin, joten en erehdy laskiessani, että hänellä on jäljellä yhdeksänsataatuhatta livreä." Kääntyen sitten puolittain Colbertiin niinkuin esimies puhutellakseen halpaa käskyläistä hän sanoi:

"Pitäkää huolta, monsieur, että ne yhdeksänsataatuhatta livreä toimitetaan tänä iltana hänen majesteetilleen kullassa."

"Mutta", huomautti kuningas, "siitähän tulee kaksi miljoonaa viisisataatuhatta livreä?"

"Sire, puoli miljoonaa tarvittaneen hänen kuninkaallisen korkeutensa taskurahoiksi. Te kuulette, herra Colbert, tänä iltana ennen kello kahdeksaa!"

Näin sanoessaan yli-intendentti kumarsi kunnioittavasti kuninkaalle ja poistui takaperin, kunnioittamatta ainoallakaan silmäyksellä kademielistä intendenttiä, jonka hän oli mitä murjovimmin lyönyt laudalta. Colbert repi raivoissaan rikki flandrialaiset pitsikalvosimensa ja puri huulensa verille.

Fouquet ei ollut vielä lähtenyt työhuoneen ovelta, kun palatsinvartija hänen sivulleen astuen ilmoitti:

"Sanansaattaja Bretagnesta hänen majesteetilleen."

"Herra d'Herblay oli oikeassa", jupisi Fouquet vetäen kellon taskustaan; "tunti ja viisikymmentäviisi minuuttia. Parahiksi tosiaan ennätin!"

76.
D'Artagnan saa lopultakin kapteeninvaltuutensa

Lukija tietää ennakolta, kenet palatsinvartija ilmoitti mainitessaan sanansaattajan tulleen Bretagnesta. Tomuttuneena, tulehtunein kasvoin, hikeä tippuvin hiuksin ja jäykistynein säärin d'Artagnan vaivalloisesti nosteli jalkojaan porrasaskelmilla, joita vastaan hänen veriset kannuksensa helähtelivät.

Juuri ovesta sisälle astuessaan hän huomasi kynnyksellä yli-intendentin. Fouquet tervehti hymyllä miestä, joka olisi tuntia aikaisemmin tulleena tuottanut hänelle häviön tai kuoleman. D'Artagnan sai hyväluontoisuudestaan ja tavattomasta ruumiillisesta joustavuudestaan vielä sen verran malttia, että muisti rahaministeriltä saamansa hyvän vastaanoton; hän vastasi senvuoksi tervehdykseen, mutta paljon enemmän suopeudesta ja säälistä kuin kunnioituksesta.

Hänen huulilleen pyrki sana, jota oli niin usein hoettu Guisen herttualle:

"Paetkaa!"

Mutta sen sanan lausuminen olisi ollut suuren asian kavaltamista, – ja kuninkaan työhuoneessa palatsinvartijan kuullen kuiskattuna se olisi ollut hyödytöntä itsensä uhraamista, tuottamatta varoitetulle pelastusta.

D'Artagnan tyytyi siis tervehtimään rahaministeriä äänettömästi ja eteni huoneeseen.

Kuninkaan hämmästykseen Fouquetin viime sanoista sekaantui juuri mielihyvää lähetin paluusta. D'Artagnanilla oli yhtä varma ja nopsa katse kuin hovimiehelläkin. Ensi silmäyksellä hän havaitsi Colbertin otsalla katkeran nöyryytyksen leiman, ja hän kuuli myös kuninkaan virkkavan tälle:

"Vai niin, herra Colbert, teillä siis oli yhdeksänsataatuhatta livreä, jotka kuuluivat yli-intendentin virastolle!"

Tukehtumaisillaan Colbert vain kumarsi sanattomana.

D'Artagnan siis käsitti koko kohtauksen sekä silmin että korvin. Muskettisoturilleen Ludvig XIV ensi sanoikseen soi syyllisen tervetulotoivotuksen ikäänkuin siten vielä erityisesti tehostaakseen edellisen lauseensa päinvastaista sävyä. Sitten hän lyhyeen lausui hyvästi Colbertille, joka valjuna ja horjuen läksi kuninkaan työhuoneesta, d'Artagnanin kierrellessä viiksiään.

"Mielelläni näen palvelijani tuollaisessa epäjärjestyksessä", sanoi kuningas, ihaillen lähettinsä asun sotaista epäkuntoa.

"Todellakin, sire", vastasi d'Artagnan, "katsoin saapumiseni Louvreen siksi kiireelliseksi, että rohkenin esittäytyä tällaisena."

"Tuotte minulle siis suuria uutisia, monsieur?" kysyi kuningas hymyillen.

"Sire, asia on lyhyesti näin: Belle-Isle on linnoitettu, erinomaisesti linnoitettu; saarella on kaksinkertainen kehävallitus, vankka päävarustus ja kaksi ulkolinnaketta, satamassa on kaksi kaapparialusta ja rantapattereista puuttuu ainoastaan tykistö."

"Tämän kaiken tiedän, monsieur", vastasi kuningas.

"Mitä! Teidän majesteettinne tietää kaikki?" virkahti muskettisoturi ällistyneenä.

"Minulla on Belle-Islen linnoitustöiden asemakarttakin", ilmoitti kuningas.

"Teidän majesteetillanneko on asemakartta…"

"Tässä se on."

"Totisesti, sire", myönsi d'Artagnan, "se on oikea, – minä näin itse paikalla alkuperäisen kappaleen!" Muskettisoturin otsa synkistyi. "Ah, minä ymmärrän, teidän majesteettinne lähetti jonkun toisenkin", lisäsi hän äänellä, joka oli täynnä nuhtelua.

"Mitäpä sillä on väliä, monsieur, millä tavoin olen saanut tietoni, kunhan vain tiedän?"

"Ei kaiketikaan, sire", vastasi muskettisoturi edes yrittämättä salata nyreyttään, "mutta rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne, ettei olisi kannattanut siten lennättää minua ja vähintään kahteenkymmeneen kertaan vaarantaa luitani, jotta palatessani saataisiin tervehtiä minua tällaisella uutisella. Kun palvelijoita epäillään, sire, tai pidetään taitamattomina, niin heitä ei käytetä."

Ja sotilaallisen terhakasti d'Artagnan polkaisi jalkaansa niin että tomu pöllähti lattiasta.

Kuningas katseli häntä nauttien sisäisesti voitostaan.

"Monsieur", virkkoi hän sitten heti, "Belle-Isle ei ainoastaan ole minulle tunnettu, vaan koko saari on omanikin."

"Hyvä, hyvä, sire; siinä on minulle selitystä tarpeeksi", tokaisi d'Artagnan. "Eroni!"

"Mitä! Eronneko ottaisitte?"

"Ehdottomasti. Olen liian ylpeä syömään kuninkaan leipää ansaitsemattomasti tai paremmin sanottuna ansaitsen sen huonosti. Eroni, sire!"

"Ohoh!"

"Eroni, tai otan sen itse!"

"Te olette närkästyksissänne, monsieur?"

"Mordioux, kylläpä minulla on siihen syytäkin! Istun kolmekymmentäkaksi tuntia satulassa, ratsastan yötä päivää, näytän joutuisuuden ihmeitä, saavun tänne kankeana kuin hirtetty ja saan kuulla, että toinen on ehtinyt edelläni! No niin, minä olen epäpätö! Eroni, sire!"

"Herra d'Artagnan", virkkoi Ludvig XIV laskien valkoisen kätensä muskettisoturin pölyiselle käsivarrelle, "se, mitä teille vastikään sanoin, ei mitenkään vaikuta lupaukseeni. Annettu sana pysyy."

Ja nuori kuningas astui kirjoituspöytänsä luo, veti auki laatikon ja otti sieltä nelitaitteisen paperin.

"Tässä valtakirjanne muskettisoturien kapteeniksi; olette ansainnut sen hyvin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

D'Artagnan avasi nopeasti paperin ja luki sen kahteen kertaan; hän ei ollut uskoa silmiään.

"Ja tätä valtakirjaa", jatkoi kuningas, "ei anneta teille tunnustukseksi yksin Belle-Islen matkasta, vaan myöskin teidän urhoollisesta väliintulostanne Grève-torilla. Siellä te tosiaan palvelitte minua sankarin tavoin."

"Kas vain", sanoi d'Artagnan kykenemättä pidättämään lievää punehdusta; "senkin te tiedätte, sire?"

"Kyllä, se kerrottiin minulle heti." Kuninkaalla oli läpitunkeva katse ja erehtymätön arvostelukyky, kun oli jonkun sydäntä tutkittava. "Teillä on jotakin ilmaistavana minulle", hän lisäsi, "ja te ette sano sitä. No niin, puhukaa vain avoimesti, monsieur; olettehan ennenkin saanut esiintyä edessäni aivan vapaasti."

"Olkoon menneeksi, sire: mielessäni on se ajatus, että olisi ollut mieluisampaa saada kapteeninarvo hyökkäyksestä komppanian etunenässä – patterin vaientamisesta tai kaupungin valloittamisesta, – kuin kahden onnettoman toimittamisesta hirsipuuhun."

"Siltäkö teistä todella tuntuu?"

"Miksi teidän majesteettinne epäilisikään vilpittömyyttäni, jos saan kysyä?"

"Ajattelin vain, että jos tunnen teidät oikein, monsieur, te ette juuri pahoittele paljastaneenne miekkaanne minun puolestani."

"No, siinä te erehdytte, sire, ja hyvin suuresti; pahoittelen todellakin miekkani paljastamista niiden tuloksien johdosta, mitä siitä koitui. Nuo ihmisparat, jotka siten menettivät henkensä, sire, eivät olleet teidän vihollisianne eivätkä minun, ja heillä ei ollut puolustautumisen tilaisuutta."

Kuningas oli tuokion vaiti.

"Entä kumppaninne, herra d'Artagnan, – ottaako hänkin osaa katumukseenne?"

"Kumppanini?"

"Niin. Tehän ette liene ollut yksin."

"Yksin? Missä?"

"Grève-torilla."

"En, sire", vastasi d'Artagnan punastuen ajatellessaan, että kuningas saattoi epäillä hänen tahtoneen yksinään omistaa kunnian, joka kuului myöskin Raoulille; "en, mordioux! Kuten teidän majesteettinne sanoo, minulla oli kumppani ja kelpo kumppani olikin."

"Nuori mies?"

"Niin, sire, nuori mies. Oh, minun täytyy onnitella teidän majesteettianne; teillä on yhtä hyvät tiedot loitolta kuin läheltäkin. Herra Colbert se varmaankin antaa teidän majesteetillenne näin täsmällisiä ilmoituksia?"

"Herra Colbert ei ole puhunut minulle muuta kuin hyvää teistä, herra d'Artagnan, ja paha olisikin hänen ollut haastaa toisin."

"Ka, sepä onnellista!"

"Mutta hän on puhunut paljon hyvää tuosta nuoresta miehestäkin."

"Ja oikeuden mukaan", lausui muskettisoturi.

"Se nuorukainen tuntuu olevan kerrassaan urho", jatkoi Ludvig XIV kärjistääkseen d'Artagnanin oletettua nyreyttä.

"Urho? On totisesti, sire!" vakuutti muskettisoturi ihastuksissaan siitä, että sai tilaisuuden edistää Raoulin mahdollisuuksia kuninkaan silmissä.

"Tiedättekö hänen nimeänsä?"

"Tottahan toki…"

"Tunnette hänet siis?"

"Olen tuntenut lähes viisikolmatta vuotta, sire."

"Mutta sen ikäinenkinhän hän vasta on!" huudahti kuningas.

"Niin, sire, olen tuntenut hänet syntymästään saakka."

"Sanotteko niin?"

"Sire", vastasi d'Artagnan, "teidän majesteettinne kyselemisen epäluuloisuudessa havaitsen ihan toisen luonteen kuin hallitsijani mielenlaadun. Onko herra Colbert noissa tuiki tarkoissa selvityksissään siis unohtanut mainita teille, että se nuori mies oli likeisimmän ystäväni poika?"

"Varakreivi de Bragelonne?"

"Niin juuri, sire: varakreivi de Bragelonnen isä on kreivi de la Fère, joka niin tehokkaasti avusti kuningas Kaarle II: n paluuta valtaistuimelle. Bragelonne on uljasta sukua, teidän majesteettinne!"

"Hän on siis sen ylimyksen poika, joka kuningas Kaarle II: n puolesta tuli minun tai oikeammin herra de Mazarinin luo esittämään liittotarjousta?"

"Aivan."

"Ja te sanotte, että tuo kreivi de la Fère on uljas aatelismies?"

"Sire, se mies on useammin paljastanut miekkansa teidän kuninkaallisen isänne puolesta kuin vielä on kulunut päiviä teidän majesteettinne onnellisessa elämässä."

Nyt oli Ludvig XIV: n vuoro purra huultaan.

"Hyvä, herra d'Artagnan, hyvä! Ja kreivi de la Fère on ystävänne?"

"On ollut lähes neljäkymmentä vuotta, sire. Teidän majesteettinne huomaa, etten arvostele häntä ihan eilispäivän kokemuksen perusteella."

"Ilahduttaisiko teitä nähdä tuo nuori mies, herra d'Artagnan?"

"Se ihastuttaisi minua, sire."

Kuningas näpäytti pöytäkelloa. Palatsinvartija näyttäysi.

"Kutsukaa herra de Bragelonne", käski Ludvig.

"Kas, onko hän täällä?" kummeksui d'Artagnan.

"Hänellä on tänään vahtivuoro Louvressa Condén prinssin aatelismiesten keralla."

Samassa Raoul ilmestyi esiin, ja nähdessään d'Artagnanin hän tervehti tätä sillä viehättävällä hymyllä, jota näkee ainoastaan nuorten huulilla.

"Tulehan, tule", sanoi d'Artagnan tuttavallisesti, "kuningas kyllä sallii sinun syleillä minua, mutta kiitä hänen majesteettiaan siitä ensin!"

Raoul kumarsi niin soreasti, että Ludvig, jota miellytti kaikki hänen omaa suuruuttaan haittaamaton ylemmyys, ihaili tätä miehekästä kauneutta, voimaa ja vaatimattomuutta.

"Monsieur", hän sanoi kääntyen Raouliin, "olen pyytänyt herra prinssiä suosiollisesti luovuttamaan teidät minulle; olen saanut hänen suostumuksensa, te kuulutte tästä päivästä alkaen minun saattueeseeni. Herra prinssi oli hyvä isäntä, mutta toivoakseni ette häviä vaihdossa."

"Niin, niin, ole huoletta, Raoul, – kuninkaalla on hyvät puolensa!" tokaisi d'Artagnan, joka Ludvigin luonteeseen tutustuttuaan rohkeni laskea leikkiäkin hänen itserakkaudestaan, – määrätyissä rajoissa luonnollisestikin, aina pitäen silmällä soveliaisuutta ja imarrellen silloinkin kun tuntui tekevän pilaa.

"Sire", virkkoi Bragelonne säveällä ja miellyttävällä äänellä ja ilmaisten isältä perittyä luontevaa kaunopuheisuutta, "en vasta tästä päivästä alkaen kuulu teidän majesteetillenne."

"Oh, sen kyllä tiedän", lausui kuningas, "te tarkoitatte oivaa esiintymistänne Grève-torilla. Sinä päivänä tosiaan antausitte palvelukseeni, monsieur."

"Sire, en puhu siitäkään päivästä; minun ei sopisi ollenkaan muistuttaa niin vähäpätöisestä palveluksesta sellaisen miehen kuin herra d'Artagnanin läsnäollessa. Tarkoitin erästä kohtausta, joka tuotti käänteen elämälleni, kuusitoistavuotiaasta vannottaen minut teidän majesteettinne uskolliseksi palvelijaksi."

"Niinkö?" sanoi kuningas; "mikä kohtaus se oli? Kertokaa monsieur."

"Niin, teidän majesteettinne, lähtiessäni ensimmäiselle sotaretkelleni eli herra prinssin armeijaan, kreivi de la Fère vei minut Saint-Denisin kirkkoon, jossa kuningas Ludvig XIII: n maalliset jäännökset kuninkaallisen hautaholvin viimeisellä porrasaskelmalla odottivat seuraajaa – toivoakseni vielä hyvin monta vuotta. Silloin hän meidän valtiaittemme tomun ääressä vannotti minut palvelemaan kuninkuutta – teidän edustamaanne ja teissä ruumistunutta, sire, – palvelemaan ajatuksissa, sanoissa ja töissä. Minä vannoin, Jumala ja vainajat olivat todistajina. Kymmenen vuoden mittaan ei minulle ole ilmennyt valani toteuttamiseen tilaisuutta laisinkaan niin usein kuin olisin suonut; mutta olen teidän majesteettinne soturi enkä mitään muuta, ja kutsuessanne minut luoksenne en vaihda herraa, vaan palveluskuntaa."

Raoul vaikeni ja kumarsi. Hän oli lopettanut puheensa, kun Ludvig XIV vielä kuunteli.

"Hiton hyvin puhuttu, eikö ollutkin, teidän majesteettinne?" huudahti d'Artagnan. "Hyvää rotua, sire, ylevää sukua!"

"Niin", jupisi kuningas liikuttuneena, kehtaamatta sentään ilmaista heltymystään, joka johtui ainoastaan harvinaisen ylevän luonteen omasta hetkellisestä kosketuksesta, "niin, monsieur, te sanotte oikein; missä hyvänsä olette ollutkin, te olette palvellut kuningasta. Mutta uskokaa minua: siirtyessänne nyt toiseen palveluskuntaan havaitsette saaneenne ylennyksen, ja sen olette ansainnut!"

Raoul oivalsi, että kuninkaan sanottava hänelle supistui tähän, ja hienon luonteensa erehtymätöntä esiintymisvaistoa noudattaen hän kumarsi ja poistui huoneesta.

"Onko teillä vielä mitään ilmoitettavana, monsieur?" kysyi kuningas jäätyään kahden kesken d'Artagnanin kanssa.

"On sire, ja minä jätin tämän viestini viimeiseksi, sillä se on murheellinen ja toimittaa Euroopan kuningashuoneet surupukuun."

"Mitä sanottekaan?"

"Sire, ratsastaessani Bloisin kautta sattui korvaani sana, synkkä sana, kaikuna palatsista."

"Te totisesti pelästytätte minut, herra d'Artagnan!"

"Sire, sen sanan lausui ratsaslähetti, jolla oli suruharso hihassaan."

"Setäni, Orléansin Gaston, kenties…?"

"Hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä, sire."

"Eikä minulle ole sitä ilmoitettu!" huudahti Ludvig, jonka kuninkaallinen herkkätuntoisuus loukkaantui virallisen tiedonannon puutteesta.

"Oh, älkää pahastuko", sanoi d'Artagnan, "Ranskan ja muunkaan maailman sanansaattajat eivät samoa niin nopeasti kuin teidän palvelijanne; Bloisin pikalähetti voi olla täällä aikaisintaan kahden tunnin päästä, ja hän tulee silti vinhasti, sen takaan, koskapa jätätin hänet vasta tällä puolen Orléansin."

"Setäni Gaston!" mutisi Ludvig laskien kätensä otsalleen ja sisällyttäen noihin kahteen sanaan kaikki, mitä tuon ristiriitaisia tunteita herättävän nimen muisto nyt johdatti hänen mieleensä.