Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

94.
Iskuja ilmaan

De Guichen asuntoon tullessaan Raoul tapasi ystävänsä juttelemassa de Wardesin ja Manicampin kanssa. Katupuomin luona sattuneesta seikkailusta asti de Wardes kohteli varakreiviä vieraana. Heillä ei näennäisesti ollut mitään selvittämätöntä keskenään; he eivät vain olleet tuntevinaan toisiansa. Puristaessaan ystävänsä kättä tervehdykseksi Raoul loi nopean silmäyksen molempiin nuoriin miehiin. Hän toivoi näkevänsä kasvoista, mitä heidän sielussaan liikkui, De Wardes oli kylmäkiskoinen ja sulkeutunut. Manicamp näytti kokonaan syventyneen tutkimaan hypistelemäänsä korukudosta.

De Guiche vei tulijan viereiseen huoneeseen ja viittasi häntä istumaan.

"Sinäpä näytät pirteältä!" sanoi hän.

"Se on ihmeellistä", vastasi Raoul, "sillä minä en suinkaan ole iloisella tuulella."

"Taitaakin sitten olla sinun laitasi samaten kuin minun, Raoul? Rakkaus menestyy huonosti."

"Sitä parempi sinun asioillesi, kreivi; pahin tieto, jollainen minun kohdalleni olisi aivan masentava, olisi sinun jutussasi onnelliseksi katsottava käänne."

"Oh, älä siis ole huolissasi, sillä minua ei ainoastaan ole onnistanut kovin huonosti, vaan vieläpä näen toisia onnellisina ympärilläni."

"Sitä en enää ymmärrä", virkkoi Raoul; "selitä, veikkoseni, selitä."

"Kyllä pian ymmärrät. Olen turhaan taistellut tunnetta vastaan, jonka olet nähnyt syntyvän minussa, voimistuvan ja saavan minut valtaansa. Olen käyttänyt avukseni kaikkia hyviä neuvoja ja ponnistanut tahdonvoimaani äärimmäiseen asti. Olen tarkoin harkinnut, mihin onnettomuuteen olen sotkeutunut; tiedän kulkevani pohjattoman kuilun kaltaalla, mutta siinä ei auta mikään: samoan tietäni eteenpäin!"

"Sinua mieletöntä! Et voi astua askeltakaan edemmäksi, tahtomatta tänään turmiotasi ja huomenna kuolemaasi."

"Tulkoon mitä tulee!"

"De Guiche!"

"Kaikki ajattelu on jo selvitettyä; kuulehan…"

"Oh, sinä uskot onnistuvasi, uskot saavuttavasi Madamen rakkauden!"

"En usko mitään, Raoul, mutta minä toivon, sillä toivon kipinä kytee ihmisessä kuolemaan asti."

"Mutta jos nyt olettaisi, että tavoittaisitkin toivomasi onnen, niin sehän olisi vain yhä varmempi tuho sinulle."

"Minä rukoilen sinua, älä tee enää vastaväitteitä, Raoul: et saa minua missään tapauksessa kääntymään, sillä sanonpa heti, että minä en sitä tahdokaan. Olen mennyt siksi pitkälle, etten voi peräytyä; olen kärsinyt niin kamalasti, että kuolema tuntuisi minusta huojennukselta. En enää ole ainoastaan hourioon asti rakastunut, Raoul, vaan myös aivan raivopäänä mustasukkaisuudesta."

Raoul löi käsiään yhteen sellaisessa mielentilassa, joka näytti suuttumukselta.

"Vai niin!" äännähti hän.

"Kuulehan, mitä nyt pyydän sinulta, – ystävältäni, veikoltani. Kolme päivää on Madame juhlinut kuin huumaannuksissa. Ensimmäisenä päivänä en rohjennut häntä katsellakaan, ja minä vihasinkin häntä, kun hän ei ollut yhtä onneton kuin minä. Toisena päivänä en kyennyt enää hetkeksikään hellittämään häntä näkyvistäni, ja hän puolestaan – niin, ainakin luulen huomanneeni, Raoul, että hän puolestaan silmäili minua jotenkuten lempeästi, ellei suorastaan osaaottavasti. Mutta meidän katseittemme väliin asettui varjo; toisen hymy nyt houkuttelee häneltä hymyilyjä, hänen ratsunsa vieressä laukkaa ikuisesti hevonen, joka ei ole minun, hänen korvissaan värähtelee taukoamattomasti liehittelevä ääni, joka ei haasta minun sydämestäni. Kolme päivää on pääni ollut tulessa, Raoul; veri kiehuu suonissani. Minun pitää saada se varjo kaikkoamaan; se hymy on sammutettava; sen äänen täytyy tukehtua."

"Tahdotko surmata Monsieurin?" ähmistyi Raoul.

"Kah, en suinkaan! Prinssille en ole mustasukkainen, – mitä minä aviomiehestä! Mutta rakastaja on kidutuksenani."

"Rakastaja?"

"Mutta etkö siis ole pannut häntä merkille täällä, kun matkalla olit niin terävänäköinen?"

"Olet mustasukkainen Buckinghamin herttualle?"

"Kuollakseni!"

"Taaskin!"

"Oh, tällä kertaa toki voimme helposti selvittää välimme, minä olen ottanut aloitteen, lähettäen hänelle pikku kirjelmän.

"Kas, sinäkö hänelle kirjoititkin?"

"Miten sen tiedät?"

"Hän mainitsi siitä. Katsohan."

Ja Raoul ojensi de Guichelle kirjeen, jonka oli vastikään saanut. De Guiche luki sen jännittyneesti.

"Hän on kunniantuntoinen mies", myönsi kreivi.

"Kelpo aatelismies hän todellakin on", vahvisti Raoul. "Minun ei tarvitse kysyäkään, kirjoititko sinäkin hänelle yhtä sopivin sanoin."

"Näytän sinulle luonnokseni, kun lähdet edustajanani järjestämään asiaa hänen kanssaan."

"Mutta se on jokseenkin mahdotonta."

"Kuinka?"

"Herttuahan on kääntynyt puoleeni samassa asiassa."

"Oh, kaiketi annat minulle etusijan! Kuulehan, mitä pyydän sinua lausumaan hänen armolleen… Asia on hyvin yksinkertainen… Tahdon vain kohdata hänet Vincennesissä jonakuna lähipäivänä, – tänään, huomenna, ylihuomenna, miten hänelle parhaiten sopii."

"Harkitse vielä."

"Johan sinulle sanoin, että olen ajatellut kaikki lopullisesti valmiiksi."

"Herttua on muukalainen ja lähettiläänä loukkaamaton. Vincennes on varsin lähellä Bastiljia."

"Seuraamukset ovat minun asiani."

"Mutta kaksintaistelun peruste? Mitä minun pitäisi esittää hänelle syyksi?"

"Ei hän kysy sinulta selitystä, ole huoletta… Herttuan on täytynyt kyllästyä minuun yhtä pahasti kuin hänkin tuskastuttaa minua; meidän vihamme on varmasti molemmin puolin yhtä kiihkeätä. Käy siis nyt vain tapaamassa herttuaa, ja jos minun on rukoiltava häntä suostumaan esitykseeni, niin olen valmis pyytämään sitä nöyrästi."

"Tämä on tarpeetonta… Herttuahan on ilmoittanut haluavansa puhutella minua ja on kaiketi nyt Louvren peliseurassa, – lähtekäämme sinne yhdessä, minä toimitan hänet hiukan etemmälle, missä sinä odottelet, ja parilla sanalla te sovitte asiasta keskenänne."

"No, niinkin käy laatuun. Otan mukaan de Wardesin, jotta esiintymiseni ei pistä silmään."

"Mikset Manicampia? De Wardes kyllä tunkeutuu joukkoon itsestään, vaikka hänet tahtoisimmekin jättää tänne."

"Sekin on kyllä totta."

"Eihän hän tiedä asiasta?"

"Ei, ei ollenkaan. Sinä siis olet yhä kylmäkiskoisella kannalla häntä kohtaan?"

"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"

"Ei. Onko sattunut jotakin erityistä?"

"Minä en vain siedä sitä miestä nykyään senkään vertaa kuin ensimmäisellä kerralla tuntiessani vastenmielisyyteni heräävän."

"No, lähtekäämme. Koetan perillä pitää Manicampia läheisimpänä kumppanina."

Kotvasen kuluttua kaikki neljä astuivat alas portaita. Guichen vaunut odottelivat ulkopuolella, ja he ajoivat kuninkaalliseen palatsiin.

Matkalla Raoul pohti tehtäväänsä. Kahden salaisuuden ainoana syrjäisenä tallettajana hän uskoi saavansa selkkauksen sovitetuksi rauhallisesti. Hän tiesi kykenevänsä jossakin määrin vaikuttamaan Buckinghamiin, ja de Guiche ehdottomasti tunsi hänen ylemmyytensä; oli senvuoksi hyvinkin mahdollista, että kiistapuolet kelpoittaisivat jonkun tyydyttävän välitysmuodon.

Louvren kirkkaasti valaistussa lehterisalissa, missä hovin kauneimmat ja huomattavimmat naiset liikkuivat kuin tähtinä taivaan sädehehkussa, Raoul väkisinkin unohti hetkiseksi de Guichen, katsellakseen Louisea, joka kumppaniensa keskessä, herkeämättömästi tähysteli timanteissa ja kullassa loistelevaa kuninkaallista piiriä kuin lumottu kyyhkynen. Kaikki herrasmiehet seisoivat, ainoastaan kuningas istui. Raoul havaitsi sitten Buckinghamin asettuneen kymmenkunnan askelen päähän Monsieurista muutamien ranskalaisten ja englantilaisten aatelismiesten ryhmään, jotka ihaillen silmäilivät hänen ylvästä ryhtiään ja vaatepartensa verratonta muhkeutta.

Jotkut vanhat hovimiehet muistivat hänen isänsä, ja se vertailu ei kääntynyt pojalle haitalliseksi. Herttua jutteli Fouquetin kanssa, joka äänekkäästi kuvasi Belle-Isleä.

"En voi mennä hänen luokseen tällä hetkellä", virkkoi Raoul ystävälleen.

"Odota siis ja valitse tilaisuutesi, mutta koeta saada asia pikaiseen päätökseen; olen ihan suunniltani kärsimättömyydestä."

"Maltas, tuoltahan tuleekin auttajamme", sanoi Raoul huomatessaan d'Artagnanin, joka uudessa muskettisoturien kapteenin asussa astui saliin komeana kuin voiton sankari. Varakreivi suuntasi askeleensa häntä kohti.

"Kreivi de la Fère etsi teitä, chevalier", aloitti hän.

"Hänen seurastaan juuri tulen", vastasi d'Artagnan.

"Olisin luullut teidän viettävän osan yötäkin yhdessä."

"Kohtauksen jatkamisesta onkin sovittu."

Raoulille puhuessaan d'Artagnan samalla tähyili hajamielisesti oikealle ja vasemmalle ikäänkuin tavoitellen jotakin näkyviinsä. Äkkiä hänen katseensa tiukentui kiinteäksi kuin kotkan, jolla on saalis tiedossaan. Raoul seurasi hänen silmäyksensä suuntaa ja näki kyllä, että de Guiche ja d'Artagnan kumarsivat toisilleen, mutta hän ei päässyt selville, mihin kapteenin omituisen ylpeä tuijotus kohdistui.

"Herra chevalier", virkkoi Raoul, "ainoastaan te voisitte tehdä minulle erään palveluksen."

"Mitä tarvitset, hyvä varakreivi?"

"Minun olisi lausuttava pari sanaa erikseen Buckinghamin herttualle, mutta kun hän parhaillaan haastelee herra Fouquetin kanssa, niin käsitättehän, ettei minun sovi mennä häiritsemään heitä, saadakseni herttuan siirtymään syrjemmälle."

"Ahaa! Onko herra Fouquet täällä?" virkahti d'Artagnan.

"On, tuolla häh seisoo."

"Aivan oikein, tosiaankin! Ja onko mielestäsi minulla suuremmat oikeudet kuin sinulla?"

"Onhan teillä korkeampi arvoasema."

"Niin, se on totta, – muskettisoturien kapteenina! Minulle lupailtiin tätä nimitystä niin kauan ja sain sen vasta niin äskettäin, että alituiseen unohdan muutoksen."

"Ettekö tekisi minulle sitä palvelusta?"

"Herra Fouquet, hitossa!"

"Onko teillä jotakin häntä vastaan?"

"Ei ollenkaan, mutta päin vastoin hän saattaa kylläkin katsella minua karsaasti. No, selvitettävä se kuitenkin olisi kerran…"

"Kas, hän tuntuu nyt silmäilevän teitä, – tai voisikohan…"

"Ei, ei, sinä et erehdy, minulle hän varmastikin suo sen kunnian."

"Hetki on siis otollinen."

"Niinkö luulet?"

"Menkää, minä rukoilen."

"Samapa tuo."

De Guiche ei ollut menettänyt Raoulia näkyvistään ja sai tältä nyt merkin, että asia oli edistymässä. D'Artagnan marssi suoraan ryhmää kohti ja tervehti kohteliaasti herra Fouquetia kuten toisiakin.

"Hyvää iltaa, herra d'Artagnan; me tässä juuri puhelimme Belle-Isle-en-meristä", sanoi rahaministeri osoittaen sitä maailmantuntemusta ja esiintymisvarmuutta, joiden kunnollinen omaksuminen vaatii puolen ihmisiän harjaannuksen, monenkaan pääsemättä sille tasolle millään opiskelulla.

"Belle-Isle-en-meristä? Ahaa!" virkkoi d'Artagnan, "Sehän kaiketi on teidän maahovinne, herra Fouquet?"

"Herra ministeri vastikään kertoi minulle, että hän on sen lahjoittanut kuninkaalle", huomautti Buckingham. "Nöyrin palvelijanne, herra d'Artagnan!"

"Tunnetteko Belle-Isleä, chevalier?" kysyi Fouquet muskettisoturilta.

"Olen vain kerran käväissyt siellä, monsieur", vastasi d'Artagnan huolettomasti.

"Viivyittekö kauankin?"

"En kokonaista päivääkään, monseigneur."

"Ja mitä näitte siellä?"

"Mitä moniaassa tunnissa ehtiikin nähdä."

"Siis varsin paljon, kun te olitte katselijana, monsieur."

D'Artagnan kiitti kohteliaisuudesta kumarruksella.

Sillävälin Raoul sai annetuksi merkin Buckinghamille ja tämä sanoi nyt:

"Jätänkin teidän ylhäisyytenne puhelemaan kapteenin kanssa, joka kykenee paljon paremmin kuin minä arvostelemaan vallinsarvia, kaivantokaltevuuksia ja miinakäytäviä; muuan ystäväni näkyy viittaavan minulle."

Herttua läksi ryhmästä ja lähestyi Raoulia; ohimennessään hän ei malttanut olla hetkiseksi seisahtumatta sen pelipöydän luo, jonka ääressä Henriette-prinsessa, leskikuningatar ja nuori kuningaspari istuivat.

"Kas niin, Raoul", sanoi de Guiche, "nyt hän tulee; ole vain päättäväinen ja joutuisa!"

Raoul astui häntä vastaan, kreivin jäädessä paikalleen tarkkailemaan. Kohtaus oli sovitettu siten, että molemmat nuoret miehet tapasivat toisensa tilavalla tyhjällä alalla, jonka toiselle puolelle oli keräytynyt peliseurueita pöytineen, muutamien vakavien hovimiesten käyskennellessä toisella sivulla edes takaisin, tuon tuostakin pysähtyen vaihtamaan keskenään joitakuita huomautuksia. Mutta juuri kun noiden kahden piti tervehtiä toisiaan, ilmestyikin väliin kolmas: Filip-herttua lähestyi Buckinghamia sivulta, maalatut huulet mitä maireimmassa hymyssä, ja lausui huolellisen kohteliaasti:

"No, hyväinen aika, mitä nyt kuulenkaan, rakas herttua?"

Buckingham kääntyi väkisinkin hätkähtäen, sillä hän ei ollut huomannut kruununprinssin tuloa, ja hänen poskipäänsä hieman vaalenivat.

"Mitä teidän korkeudellenne sitten onkaan niin hämmästyttävää ilmoitettu?" kysyi hän.

"Perin ikävä uutinen, joka surettaa syvästi minua kuten koko hoviakin, monsieur", vastasi prinssi.

"Ah, teidän korkeutenne on kovin ystävällinen", sanoi Buckingham, "sillä nähtävästi suvaitsettekin puhua matkastani.

"Siitä tietysti."

"Voi, monseigneur, oltuani Pariisissa vasta viisi tai kuusi päivää ei lähtöni voi tuntua ikävältä muista kuin minusta itsestäni."

De Guiche kuuli tämän paikaltaan ja säpsähti ihmetyksestä. "Mitä kummaa!" jupisi hän; "puhuuko hän lähdöstään?"

Filip jatkoi äskeiseen suosiolliseen tapaansa: "Sen kyllä ymmärrän, että Ison-Britannian kuningas kutsuu teidät jo takaisin, monsieur, sillä hänen majesteettinsa Kaarle II, kyeten hyvin arvostelemaan aatelismiehiä, ei tietenkään tule toimeen ilman teitä. Mutta miten voittekaan sanoa, että me kaipuutta menettäisimme teidät! Kaikesta sydämestäni pahoittelen tätä käännettä."

"Monseigneur", lausui herttua, "voin vakuuttaa teille, että kun lähden Ranskan hovista…"

"Niin syynä on ainoastaan hallitsijanne kutsu, sen uskon; mutta jos vain luulette minun toivomuksellani voivan olla mitään vaikutusta hänen majesteettiinsa, niin tarjoudun anomaan Kaarle-kuninkaalta, että hän sallii meidän pitää teitä täällä vielä jonkun aikaa."

"Olette ylenmäärin hyväntahtoinen, monseigneur", selitti Buckingham; "mutta saamani määräys on ehdoton. Oleskeluni Ranskassa oli ennakolta rajoitettu; olen sitä pitkittänyt armollisen hallitsijani pahastumisen uhalla. Minun olisi pitänyt lähteä jo neljä päivää sitten."

"Niinkö!" äännähti kruununprinssi.

"Niin, mutta" – lisäsi Buckingham korottaen äänensä kuulumaan kuninkaallisiin naisiinkin asti – "minä olen sen itämaisen miehen kaltainen, joka kauniista unennäöstä menetti useaksi päiväksi järkensä, sitten eräänä aamuna heräten parantuneena. Ranskan hovissa on hurmioita, jotka voivat vaikuttaa sellaisen unennäön tavoin, monseigneur, mutta niistäkin havahdutaan matkustamaan. En siis katso voivani käyttää hyväkseni teidän korkeutenne suosiollista kehoitusta oleskeluni pitkittämiseen."

"Ja milloin lähdette?" kysyi Filip huolestuneen näköisenä.

"Huomenna, monseigneur… Valjakoitani on pidetty varalla jo kolme päivää."

Orléansin herttua pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: – Koska päätöksenne on niin lopullinen, niin minkäpä sille mahtaa.

Buckingham käänsi katseensa kuninkaallisiin naisiin, kohdaten Itävallan Annan kiitollisen silmäyksen, jota vahvisti hyväksyvä ele. Herttua vastasi siihen sydämen kouristusta peittelevällä hymyllä.

Filip loittoni samalle suunnalle, mistä oli tullutkin, ja samassa de Guiche lähestyi englantilaista herttuaa toisaalta. Raoul luuli kärsimättömän ystävänsä kiirehtivän itse antamaan haastetta ja asettui hänen tielleen.

"Ei, ei, Raoul, se kaikki on nyt rauennut", sanoi de Guiche ojentaen molemmat kätensä herttualle ja vetäen hänet pilarin taakse. "Oi, herttua, herttua", pyysi hän, "antakaa minulle anteeksi, mitä teille kirjoitin; minä olin hupelo! Palauttakaa se kirje!"

"Niin, se on totta, – te ette voi enää olla katkeroitunut minua vastaan", virkkoi nuori herttua kaihomielisesti hymyillen.

"Voi, rakas herttua, pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi!..

Ystävyyteni, ikuinen ystävyyteni…"

"Miksipä tosiaankaan muistelisimme mitään ikävää välillämme, kreivi, kun nyt jätän hänet enkä sitten enää milloinkaan näe häntä?"

Raoul kuuli nuo sanat ja käsitti läsnäolonsa tarpeettomaksi noille kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat heltymässä yhä hartaampaan sydämellisyyteen keskenään. Hän peräytyi muutaman askeleen ja joutui siten lähelle de Wardesia, joka puheli Lotringin junkkarin kanssa Buckinghamin lähdöstä. "Viisas väistyminen!" pisti de Wardes. "Miten niin?"

"Se säästää kunnon herttualta miekaniskun vaaran." Molemmat puhkesivat nauramaan.

Kiukustuen käännähti Raoul heihin päin otsa rypyssä, ohimot punehtuneina ja huulilla halveksiva sävy. Lotringin junkkari kiepahti kannoillaan ja vetäysi sivummalle, mutta de Wardes seisoi varmaryhtisenä paikallaan.

"Monsieur", sanoi Raoul kiusanhengelle, "te ette siis voi vieraantua panettelemasta ihmisiä selän takana? Herra d'Artagnanin häpäisemisestä olette nyt kääntynyt latelemaan herjauksianne herttuaakin vastaan."

"Hoo, monsieur", vastasi de Wardes, "tiedätte toki, että väliin loukkaan päin silmiäkin."

He seisoivat niin lähekkäin, että olkapäät osuivat vastatusten, kasvot kumartuivat toisiansa kohti ikäänkuin molemminpuolisesti polttaakseen vastustajaa hehkullaan. Toinen oli ehdottomasti raivostunut katkeruutensa huippukohtaan, toinen joutunut kärsivällisyytensä loppuun.

Yhtäkkiä he kuulivat säveän ja kohteliaan äänen lausuvan takanaan:

"Taidettiin mainita nimeäni!"

He käännähtivät päin ja näkivät d'Artagnanin, joka säteilevin silmin ja herttaisesti myhäillen oli laskenut kätensä de Wardesin olalle. Raoul siirtyi askeleen syrjään, suodakseen tilaa muskettisoturille. De Wardesin koko ruumista värisytti; hän kalpeni, mutta ei hievahtanut.

Yhä myhäillen d'Artagnan asettui Raoulin luovuttamalle paikalle.

"Kiitos, rakas Raoul", sanoi hän. "Herra de Wardes, minulla on hiukan puheltavaa teidän kanssanne. Älä mene pois, Raoul; kuka hyvänsä saakoon kuulla, mitä lausun herra de Wardesille." Sitten hänen hymynsä häipyi, ja katse kävi kovaksi ja teräväksi kuin pistomiekan kärki.

"Olen käytettävissänne, monsieur", virkkoi de Wardes.

"Monsieur", aloitti d'Artagnan jälleen, "jo kauan olen etsinyt tilaisuutta puhutellakseni teitä; vasta tänä iltana osuitte mukavasti tavattavaksi. Paikka vain on myönnettävä hankalasti valituksi; mutta jos viitsitte pistäytyä minun huoneeseeni, ei teidän tarvitse vaivautua pitemmälle kuin yhden porraskäytävän päähän tästä salista."

"Kyllä seuraan teitä, monsieur", myöntyi de Wardes.

"Oletteko täällä yksin, monsieur?" tiedusti d'Artagnan.

"Ei, mukanani tuli kaksi ystävää, herrat Manicamp ja de Guiche."

"Hyvä", sanoi d'Artagnan, "mutta kaksi on vähän. Kyllä kai saisitte käsille vielä joitakuita lisää?"

"Miksen!" arveli nuori mies tietämättä, mihin d'Artagnan tähtäsi. "Niin monta kuin haluatte."

"Ystäviä?"

"Niin, monsieur."

"Hyviä ystäviä?"

"Aivan."

"No niin, kerätkää niitä nyt minkä tähän kiireeseen ehditte, minä pyydän. Ja tule sinä myös, Raoul… Ei olisi hullumpaa, jos saisit suostutelluksi mukaan herra Buckinghaminkin.

"Hyväinen aika, kuinka perusteellista valmistelua, monsieur!" sanoi de Wardes yrittäen hymyillä.

Kapteeni viittasi häntä vain pysymään maltillisena ja sanoi:

"Hiljaa hyvää tulee. Minä siis odotan teitä, monsieur."

"En jää pois puhuttelustanne."

"Näkemiin."

Ja d'Artagnan suuntasi kulkunsa huoneeseensa, missä kreivi de la Fère odotteli ikkunakomeroon istuutuneena.

"No?" tiedusti hän nähdessään ystävänsä astuvan sisälle.

"Niin", vastasi tämä, "herra de Wardes suvaitsee kunnioittaa minua pikku vierailulla muutamien läheistensä ja meidän ystäviemme seurassa" Heti muskettisoturin perässä ilmestyivätkin de Wardes ja Manicamp. De Guiche ja Buckinghamin herttua seurasivat heitä hyvin ihmeissään, tietämättä mitä heistä tahdottiin. Lopuksi saapui Raoul kahden tai kolmen aatelismiehen seurassa. Hänen katseensa siirtyi sisääntullessa läsnäolijasta toiseen, kunnes hän huomasi isänsä ja asettui tämän viereen.

D'Artagnan tervehteli vieraitaan mitä kohteliaimmin; hän oli säilyttänyt tyynen ja sydämellisen sävynsä. Seurue edusti yksinomaan huomattavassa asemassa olevia hovimiehiä. Esitettyään erikseen kullekin anteeksipyynnön siitä, että oli vaivannut heitä, hän kääntyi de Wardesiin, joka lujasta itsehillinnästään huolimatta ei voinut salata levottomuuden sekaista hämmästelyä.

"Monsieur", aloitti hän, "kun nyt olemme kuninkaan salin ulkopuolella ja sovinnaisuuden sääntöjä loukkaamatta voimme puhella ääneen, tahdon selittää teille, minkätähden olen ottanut vapaudekseni pyytää teitä luokseni ja samalla kutsua koolle nämä herrat. Olen kuullut ystävältäni kreivi de la Fèreltä, millaisia häpäiseviä viittauksia te levittelette minusta, ja te olette sanonut pitävänne minua verivihollisena, koska muka olin isänne vihamies."

"Se on totta, monsieur, niin olen sanonut", vastasi de Wardes, jonka kalpeuteen ilmestyi heikkoa punaa.

"Te siis syytätte minua rikoksesta, hairahduksesta tai halpamaisuudesta? Pyydän teitä määrittelemään syytöksenne."

"Todistajien kuullen, monsieur?"

"Niin juuri, todistajien kuullen, ja näettehän, että he ovat erityistuntijoita kunniakysymyksissä."

"Te ette näy käsittävän hienotuntoisuuttani, monsieur. Olen syyttänyt teitä, mutta salannut asian, josta moitteeni johtuu. En ole puuttunut mihinkään yksityiskohtiin, olen tyytynyt lausumaan julki vihani niille henkilöille, joille minun oli melkein velvollisuutenani saattaa teidät tunnetuksi oikealta kannalta. Te ette ole pitänyt lukua vaiteliaisuudestani, vaikka etunne olisi sitä vaatinut. En tunne tässä teidän tavallista ymmärtäväisyyttänne, herra d'Artagnan."

D'Artagnan pureskeli viiksenpäitänsä ja sanoi: "Minulla on jo ollut kunnia pyytää teiltä selvitystä valituksistanne, monsieur."

"Ihan ääneenkö?"

"Parbleu!"

"Minä puhun siis…"

"Oikein, monsieur", sanoi d'Artagnan kumartaen, "me kuuntelemme kaikin."

"No niin, monsieur, ei ole kysymys mistään minulle tehdystä vääryydestä, vaan isääni kohdanneesta häväistysjutusta."

"Sen olette jo sanonut."

"Niin, mutta on asioita, joihin kajotaan vain epäröiden."

"Jos sellaista epäröimistä todella on olemassa, niin pyydän teitä voittamaan sen, monsieur."

"Siinäkin tapauksessa, että on kysymys häpeällisestä teosta?"

"Joka tapauksessa!"

Tämän kohtauksen todistajat alkoivat katsella toisiaan hieman levottomasti. Tyynnyttävää oli kuitenkin nähdä, että d'Artagnanin kasvot eivät ilmaisseet mitään jännitystä.

De Wardes oli vaiti.

"Puhukaa, monsieur", tiukkasi muskettisoturi. "Tehän panette meidät suotta odottelemaan."

"No niin, kuulkaa siis! Isäni rakasti erästä naista, jalosukuista naista, ja tämä vastasi hänen rakkauteensa."

D'Artagnan vaihtoi Atoksen kanssa katseen. De Wardes jatkoi:

"Herra d'Artagnan sieppasi kirjeitä, joissa sovittiin kohtauksesta, asettui odotetun sijalle valepuvussa ja käytti väärin pimeyttä."

"Se on totta", myönsi d'Artagnan.

Läsnäolijain keskuudesta kuului heikkoa sorinaa.

"Niin, minä todellakin tein sen huonon kolttosen. Teidän olisi tullut lisätä, monsieur, kun olette niin puolueeton, että minä en tuon tapauksen sattuessa ollut vielä yhtäkolmatta täyttänyt."

"Teko ei silti ole vähemmin häpeällinen!" lausui de Wardes, "ja järkevä ikä riittää pidättämään kunnon aatelismiestä siten polkemasta niin ehdotonta säädyllisyyden vaatimusta."

Kuului jälleen sorinaa, mutta se ilmaisi ihmettelyn ohella jo melkein epäilyäkin.

"Se oli kyllä häpeällinen petos", virkkoi d'Artagnan, "enkä minä olekaan odottanut, kunnes herra de Wardes moittisi minua, vaan olen jo aikaa sitten soimannut siitä itseäni, ja hyvin katkerasti. Karttuva ikä antoi minulle enemmän järkevyyttä ja etenkin rehellisyyttä, ja olen pitkäaikaisella katumuksella sovittanut sen rikkomukseni. Mutta minä vetoan teihin, hyvät herrat. Se tapahtui vuonna 1626, ja siihen aikaan – omaksi onneksenne tunnette te sen ainoastaan muiden muistelmista – ei oltu kovinkaan tunnollisia lempiseikoissa; säädyllisyyden ja kunniallisuuden käsitteet olivat tällä alalla silloin huomattavasti väljempiä. Me olimme nuoria sotureita, jotka yhtämittaa jaoimme tai saimme iskuja, miekka aina paljastettuna tai ainakin puolittain vedettynä huotrasta; alati häilyimme elämän ja kuoleman vaiheella, sota kovetti luontoamme, ja kardinaali piti meitä lujilla. Mutta katunut olen, ja sanonpa lisäksi, että kadun yhä vieläkin, herra de Wardes."

"Sen kyllä voin käsittää, monsieur; sellaisen teon täytyikin johtaa katumukseen. Mutta te olette silti syypää jalosydämisen naisen tuhoon. Asianomainen ei voinut kestää häpeäänsä ja kokemaansa törkeätä röyhkeyttä, hän pakeni Ranskasta, ja sen koommin ei ole kuultu, mihin hän joutui…"

"Oh, on vainkin, monsieur", huomautti kreivi de la Fère, ja synkästi hymyillen hän ojensi kätensä de Wardesia kohti. "Hänet on nähty myöhemmin, ja täälläkin on henkilöitä, jotka muussa yhteydessä kuultuaan puhuttavan hänestä voivat tuntea hänet kuvauksestani. Hän oli viidenkolmatta ikäinen, hento, kalpea, vaaleaverinen, toistamiseen mennyt naimisiin Englannissa."

"Naimisiin?" äännähti de Wardes.

"Vai niin, te ette siis tiennyt, että hän oli ollut naimisissa? Huomaatte meidän olevan paremmin selvillä, herra de Wardes. Tiedättekö sitäkään, että häntä tavallisesti sanottiin myladyksi, lisäämättä mitään nimeä tähän säätyarvoon?"

"Kyllä, monsieur, sen tiedän."

"Hyvä Jumala!" mutisi Buckingham.

"No niin, tämä nainen, joka oli tullut Englannista, palasi sinne, ensin kolmasti yritettyään salamurhaa herra d'Artagnania vastaan. Se oli tavallaan oikeutettua, sen myönnän, koska herra d'Artagnan oli häntä loukannut. Mutta tällä naisella ei sitten Englannissa ollut oikeutta vietellä pauloihinsa erästä nuorta miestä, joka oli lordi Winterin palveluksessa ja nimeltään Felton. Te kalpenette, lordi Buckingham, ja katseenne ilmaisee sekä vimmastusta että tuskaa. Jatkakaa te kertomusta, mylord, ja sanokaa herra de Wardesille, mikä oli se nainen, joka pani tikarin teidän isänne murhaajan käteen."

Kaikilta pääsi huudahdus. Nuori herttua pyyhkäisi nenäliinalla hikeä otsaltaan. Huoneessa syntyi jälleen syvä hiljaisuus.

"Te näette, herra de Wardes", aloitti sitten d'Artagnan, joka oli käynyt yhä totisemmaksi omien muistojensa herätessä Atoksen sanoista, "te näette, että minun hairahdukseni ei aiheuttanut ihmissielun turmiota, sillä se sielu oli jo aikaisemmin auttamattomasti turmeltunut. Katumukseni on vain omantunnon asia. Ja tämän tultua todetuksi on minun vain nöyrästi pyydettävä anteeksi häpeällistä rikkomustani teiltä, herra de Wardes, niinkuin olisin pyytänyt isältänne, jos hän vielä eläisi tai jos olisin tavannut hänet palattuani Ranskaan Kaarle I;n kuoleman jälkeen."

"Mutta tuo on liikaa, herra d'Artagnan!" huudahtivat useat äänet vilkkaasti.

"Ei, hyvät herrat", sanoi kapteeni. "Ja nyt, herra de Wardes, toivon kaiken olevan kunnossa meidän välillämme, jotta teidän ei enää sovi puhua minusta pahaa. Olenhan nyt suoriutunut siitä jutusta, eikö totta?"

De Wardes kumarsi änkyttäen jotakin.

"Samalla toivon", jatkoi d'Artagnan lähestyen nuorta miestä, "ettette enää puhu pahaa muistakaan kunniallisista miehistä, mikä näkyy tulleen kiusalliseksi tavaksenne. Kun kerran olette niin tunnontarkka ja täydellinen mies, että soimaatte vanhaa soturia kolmekymmentäviisi vuotta sitten tapahtuneesta nuoruudenhairahduksesta, – kun tahdotte esiintyä sellaisena ankaran nuhteettomuuden edustajana, niin siihen sisältyy äänetön sitoumus olla itse mitenkään loukkaamatta omantunnon ja kunnian vaatimuksia. Ottakaa siis tarkoin huomioon, mitä minulla on vielä sanottavana teille, herra de Wardes. Varokaa toimittamasta kuuluviini mitään juttua, missä teidän nimenne esittää hankalaa osaa!"

"On turha lausua tyhjiä uhkauksia, monsieur", sanoi de Wardes.

"Oh, minä en ole vielä lopettanut", vastasi d'Artagnan, "ja teidän on pakko antaa minun haastaa suuni puhtaaksi."

Seurue kävi jälleen uteliaaksi.

"Te puhuitte vastikään ankarasti erään naisen ja isänne kunniasta; se puhe miellytti meitä, sillä on lohdullista ajatella, että tuollainen hienotuntoisuus ja oikeudenharrastus, joka ei näköjään johdellut meidän sieluamme nuoruuden päivinä, on kuitenkin saanut valtaa lapsissamme, ja on yleensäkin kaunista nähdä nuoren miehen siinä iässä, jolloin naisten kunnian ryöstäminen on ajattelemattomana tapana, ryhtyvän pitämään sitä arvossa ja puolustamaan sitä."

De Wardes puristi huulensa yhteen ja kätensä nyrkkiin, ilmeisesti hyvin levottomana tietämään, miten tämä puhe päättyisi, kun johdanto ei luvannut mitään hyvää.

"Mutta kuinka voittekaan te silloin", jatkoi d'Artagnan, "alentua sanomaan varakreivi de Bragelonnelle, ettei hän tuntenut äitiään?"

Raoulin silmät salamoivat.

"Oh, herra chevalier!" huudahti hän syöksähtäen esiin, "se asia koskee vain minua!"

De Wardes hymyili häijysti. D'Artagnan työnsi käsivarrellaan Raoulin takaisin.

"Äläpäs keskeytä minua, nuori mies", sanoi hän ja pitkitti halliten katseellaan de Wardesia: "Käsittelen tässä kysymystä, jota ei voi selvittää miekalla. Käsittelen sitä kunniallisten miesten kuullen, jotka kaikki ovat montakin kertaa paljastaneet säilänsä kiistaseikoissa; he ovat päteviä asiantuntijoita ja tietävät, että jokainen salaisuus, josta taistellaan, lakkaa olemasta salaisuus. Toistan siis kysymykseni herra de Wardesille: millä perusteella olette loukannut tätä nuorta miestä, samalla herjaten sekä hänen isäänsä että äitiään?"

"Minun nähdäkseni", vastasi de Wardes, "ihmisellä on vapaa sananvalta, kun hän tarjoutuu puoltamaan lausumaansa kaikilla niillä keinoilla, jotka kunniallisella aatelismiehellä on käytettävissään."

"Kah, monsieur, sanokaapa siis minulle, millä keinoin kunniallinen aatelismies voi puoltaa pahaa puhetta?"

"Miekalla, pistoolilla…"

"Niin väittäessänne ette loukkaa ainoastaan tervettä järkeä, vaan myöskin uskonnon ja kunnian lakeja; te panette alttiiksi monen ihmisen hengen, paitsi omaanne, joka jo tuntuu vakinaisesti uhatulta. Kaikilla muodeilla on oma aikansa, monsieur, ja kaksintaistelut eivät ole enää muodissa, siitä puhumattakaan, että hänen majesteettinsa on nimenomaan kieltänyt ne. Ollaksenne johdonmukainen ritaruuskäsitteissänne tulee teidän vain koreasti esittää anteeksipyyntönne herra Raoul de Bragelonnelle, sanoa hänelle, että te pahoittelette kevytmielistä huomautteluanne ja että hänen syntyperänsä jalosukuisuus ja puhtaus eivät ilmene ainoastaan hänen sydämessään, vaan myöskin kaikessa toiminnassaan. Sen te teette, herra de Wardes, niinkuin minä – vanha kapteeni – äsken nöyristyin maitoparran edessä."

"Ja ellen tee sitä?" kysyi Wardes.

"No, silloin on seurauksena…"

"Minkä te luulette voivanne estää", tokaisi de Wardes hymyillen; "seurauksena on, että teidän johdonmukainen sovittelunne kuitenkin kaikitenkin päättyy kuninkaan käskyjen rikkomiseen."