Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

96.
Kuninkaan peli

Fouquet olikin jäänyt kuninkaan peliseuraan, kuten d'Artagnan sanoi.

Buckinghamin ilmoitettu lähtö näytti tuottaneen lievikettä kaikkiin kipeytyneihin sydämiin. Säteilevin kasvoin Monsieur alituisilla eleillä ilmaisi kiitollisuutta äidilleen. Kreivi de Guiche ei enää raskinnut erotakaan Buckinghamin seurasta, vaan pelatessaankin puheli hänen kanssaan monista matkaa koskevista seikoista. Buckingham seisoi kaihomielisenä, mutta ystävällisesti kuunnellen kreiviä ja luoden prinsessa Henrietteen tuon tuostakin katseita, joissa kuvastui syvä tunne ja toivoton ikävöiminen. Prinsessa taasen oli hurmaannuksissa ympäristöstään ja koetti yhtaikaa jakaa sydämellistä huomaavaisuutta kaikille kolmelle pöytäkumppanilleen, – kuninkaalle, joka vastapäätä istuen pelasi hänen puolellaan, Filipille, joka laski pikku leikkiä hänen melkoisista pelivoitoistaan, ja de Guichelle, joka nyt oli ilostunut niin vilkkaalle puhetuulelle. Mutta niinpä ei Henrietteltä enää näyttänytkään liikenevän paljoa huomiota Buckinghamille; tämä pakolaiseksi tuomittu alkoi jo olla pelkkä muisto eikä lukuunotettava ihmisenä. Sellaisia ovat keveät sydämet; kokonaan kiintyneinä nykyhetkeen ne voivat äkillisesti erkaantua kaikesta, mikä saattaisi häiritä niiden itsekkään nautinnonhalun pikku pyyteitä. Henriette oli saanut mielihyvää läsnäolevan Buckinghamin hymyilyistä, lähentelystä ja huokauksista; mutta meren takaa tämä ei hänelle hymyilisi eikä polvistuisi, ja mitä hauskuutta saattoi hänelle koitua huokauksistakaan, ellei jo ulapan tuuli niitä puhaltaisikin olemattomiin? Herttuan oli pakko huomata tämä muutos, ja se koski tuimasti herkkään, ylpeään ja syvästi kiintyvään luonteeseen; hän kirosi päivää, jolloin onneton intohimo oli saanut sijan hänen sydämessään. Ne katseet, joita hän loi Madameen, jäähtyivät vähitellen, järjen päästessä arvostelemaan rakastetun oikullisuutta. Hän ei kyennyt vielä halveksimaan, mutta sai jo paremmin taltutetuksi sydämensä kuohuvaa kaipuuta. Mikäli taasen Henriette havaitsi herttuan mielentilan kehittyvän tähän suuntaan, elpyi hän yhä tenhoavammin laajentamaan lumousvoimansa piiriä, joka oli siten toisaalta supistumassa; oltuaan alussa hiukan arasteleva ja epävarma, hänen esiintymisensä sai rohkeampaa vauhtia, ja hän pyrki nyt ehdottomasti saamaan säihkyvän olemuksensa huomatuksi kaikkien muiden edellä, syrjäyttämään johtavalta sijalta kuninkaankin.

Se onnistuikin hänelle. Kuningattaret joutuivat varjoon kaikessa arvokkuudessaankin, eikä hovisäännön määräämä kunnioitus pelastanut kuningastakaan osittain syrjäytymästä yleisestä huomaavaisuudesta. Hiukan jäykästi taipuivat edelliset alussa käänteeseen ja koettivat hymyillä. Leskikuningatar Henrietteä taasen huikaisi loistokkuus, jota Henrik IV: n tyttärentyttären sukkeluus tuotti hänen suvulleen. Ja niin arkatuntoinen kuin Ludvig sekä nuorena seuramiehenä että kuninkaana olikin kaikesta asemansa ylemmyydestä, ei hänkään voinut olla laskematta aseitaan tämän ranskalaisen miellytyshalun edessä, jolle englantilainen tarmokkuus antoi erityistä voimaa. Hieno henkevyys loi ulkonaiseen kauneuteen säihkyä, joka ihastutti häntä kuin lasta. Kruununprinsessan silmät väläyttelivät salamoita, ja tartuttava hilpeys tulvi ehtymättömänä hänen purppurahuuliltaan. Kuninkaallisten ympärillä alistui koko hovi tämän viehättelyn valtaan ja huomasi ensi kertaa, että maailman suurimman kuninkaan kuullen saattoi sydämellisesti nauraa ääneen, silti säilyttäen maailman hienotapaisimpien ja kohteliaimpien seuraihmisten maineen.

Tänä iltana Madame loi menestykselleen varman perustan, joka olisi sekaannuttanut onnistuneen esiintyjän päästään pyörälle, ellei hän olisi syntymästään asti kuulunut valtaistuimen likeisimpään ympäristöön, niin että häntä ei huimannut saavuttamansa tason korkeus. Ludvig XIV oli nyt havainnut Madamessa varsin mielenkiintoisen ja erikoisen henkilöllisyyden. Buckingham arvosteli häntä jo peräti vaaralliseksi keimailijattareksi, joka olisi ansainnut mitä kovimpia rangaistuksia. De Guiche ihasteli häntä kuin jumalallista olentoa, hovimiehet näkivät hänessä nousevan tähden, jonka valopiiristä oli piankin etsittävä kaikkea suosiota ja valtaa. Kuitenkin oli Ludvig muutamia vuosia aikaisemmin epäröinyt edes antaa kättänsä niin rumalle tanssikumppanille. Kuitenkin oli Buckingham polvillaan palvonut tätä keimailijatarta. Kuitenkin oli de Guiche pitänyt tätä jumalolentoa naisena. Kuitenkin olivat hovimiehet pidättyneet osoittamasta hyväksymistään tämän tähden ilmestymiselle, pelätessään pahastuttavansa kuningasta, jota hän ei ennen ollut miellyttänyt.

Ja niin sattui kuninkaan tämäniltaisessa peliseurassa muistettava kohtaus uusien kehitysten enteeksi. Nuori kuningatar rakasti sydämestään kuningasta eikä kyennyt teeskentelemään, vaikka olikin espanjatar ja Itävallan Annan veljentytär. Itse peräti vallanhaluisenakin katsoi Itävallan Anna järkevimmäksi mukautua miniänsä saavuttamaan huomioon; tämä havainto taasen ärsytti nuoren kuningattaren jo pahastunutta mieltä siinä määrin, että hän nousi seurasta ja vetäysi huoneisiinsa. Kuningas oli tästä tuskin millänsäkään, vaikka hänen puolisonsa tekeysi pahoinvointiseksi. Ludvig XIV oli jo alkanut saattaa voimaan hovissaan paljon uusia muodollisen käyttäytymisen sääntöjä eikä niihin nojautuen ottanut erityisemmin lukuun puolisonsa poistumista, ja samaten hän sitten veljestään välittämättä katsoi luonnolliseksi oikeudekseen tarjota Madamelle käsivartensa ja viedä hänet nuoren prinsessan asuman huoneiston ovelle asti. Siellä hänen majesteettinsa joko tunsi olonsa vapaammaksi tai tilanteen ylivoimaiseksi ja huokasi tavattoman raskaasti. Naisten huomiota ei mikään vältä, ja hovineitoset sipisivät toisilleen: "Kuningas huokasi!" "Madame huokasi!"

Se oli totta. Prinsessa oli huokaissut hiljaisesti, mutta sellaiseen tapaan, joka oli paljon vaarallisempi kuninkaan mielenrauhalle: sulkien kauniit mustat silmänsä, sitten avaten ne jälleen ja kohottaen sanomatonta kaihoa kuvastavan katseen kuninkaaseen, jonka kasvot huomattavasti punastuivat. Tästä kaikesta neiti Montalais ensimmäisenä kuiskasi ajattelemattoman huomautuksen, joka silminnähtävästi tehosi hovineitosiin, sillä neiti de la Vallière vaaleni, ja palvelusvuoronsa vaatiessa häntä prinsessan luo hän astui sisään valtiattarensa takana ihan vapisten ja muistamatta ottaa käsiinsä hansikkaita, niinkuin hovisääntö määräsi. Maalaisneitonen tosin saattoi puolustuksekseen vedota kuninkaallisen majesteetin aiheuttamaan hämmennykseen. Ja ovea sulkiessaan neiti de la Vallière tosiaan väkisinkin katsoi vain kuninkaaseen, joka takaperin kävellen loittoni kynnykseltä.

Kuningas palasi pelisaliin ja kääntyi puhuttelemaan useitakin henkilöitä, mutta selvästi havaitsi, että hänellä oli muuta ajatuksissaan. Hänen levoton olemuksensa tuotti suurta häiriötä illan pelierien tilinteossa, ja tätä käyttivät hyödykseen muutamat sellaiset aatelismiehet, jotka olivat ottaneet esimerkkiä Mazarinista, muistaen huonosti, mutta laskien hyvin. Olipa Manicamp – muuten tietysti mitä kunniallisimpana miehenä – niin hajamielinen, että korjasi puoleensa kaksikymmentätuhatta livreä, jotka jäivät veralle, kun kukaan ei nähtävästi ollut saanut niihin omistusoikeutta. Samaten de Wardes, jonka mielessä pyöri paljon asioita tämän illan tapausten johdosta, unohti pöytäänsä kuusikymmentä kaksois-louisdoria, jotka oli lopulla voittanut Buckinghamin herttualta; isänsä tavoin tämä taasen oli kykenemätön tahraamaan käsiään kenenkään rahoilla, joten hän koskemattomina jätti ne korttimaksuksi – kelle hyvänsä ne niin ollen joutuisivatkin.

Kuningas tointui hiukan tarkkaavaisemmaksi vasta sitten kun herra Colbert, joka oli tuokion ajan vaaninut ympärillä, lähestyi häntä ja kuiskasi hänen majesteettinsa vielä humisevaan korvaan jonkun neuvon – hyvin kunnioittavasti kyllä, mutta kuitenkin jotenkuten tunkeilevana. Hänen huomautuksensa johdosta Ludvig valpastui, katseli ympärilleen ja sanoi:

"Onko herra Fouquet jo mennyt?"

"Tässä olen, sire", vastasi yli-intendentti, joka oli puhellut Buckinghamin kanssa ja lähestyi heti.

Kuningas astahti hyväntahtoisen näköisenä häntä kohti ja virkkoi huolettomasti:

"Anteeksi, yli-intendentti, että häiritsen keskusteluanne, mutta otan oikeudekseni pyytää huomiotanne kaikkialla, milloin vain tarvitsen teitä."

"Aikani on aina kuninkaan käytettävissä", vastasi Fouquet.

"Ja vielä tärkeämpänä kassanne", lausui kuningas kavalasti hymyillen.

"Kassani ennen kaikkea", sanoi Fouquet kylmästi.

"Seikka on sellainen, monsieur, että aion panna toimeen juhlan Fontainebleaussa. Avoin talous kahden viikon ajaksi – siihen tarvitsen…"

Hän loi syrjäsilmäyksen Colbertiin. Fouquet odotti järkkymättömänä.

"Neljä miljoonaa", jatkoi kuningas nähdessään Colbertin julman hymyn.

"Neljä miljoonaa?" toisti Fouquet kumartaen syvään ja nirhaisten kynsillään verinaarmun rintaansa: hänen kasvojensa luontevassa rauhallisuudessa ei ilmennyt vähäisintäkään muutosta.

"Niin, monsieur", vahvisti kuningas. "Milloin, sire?"

"Kah… miten vain teille sopii… ei, haluaisin kyllä niin pian kuin mahdollista."

"Jonkun verran tarvitaan aikaa…"

"Aikaa!" huudahti Colbert voitonriemuisena.

"Kultarahojen laskemiseen", täydensi yli-intendentti majesteettisen halveksivasti; "ei voi pinota ja punnita enempää kuin miljoonan vaiheille päivässä, monsieur."

"Neljä päivää siis", sanoi Colbert.

"Oh", virkkoi Fouquet kääntyen kuninkaaseen, "teidän majesteettianne palvellessaan saattavat virkamiehet tehdä ihmeitä: summa saataneen käytettäväksi kolmessa päivässä."

Colbert kalpeni vuorostaan. Ludvig katseli rahaministeriä ihmeissään. Fouquet vetäytyi pois pöyhkeilemättömästi, mutta lujan ryhdikkäänä, hymyillen lukuisille ystävilleen, joiden katseissa hän yksin näki todellista sydämellisyyttä ja sääliin asti elähtynyttä osanottoa, sillä Colbertin paisuva mahti oli nykyään hovin yleisimpiä puheenaineita.

Rahaministerin mielentilaa ei ollut arvosteltava tämän hymyilyn mukaan; hän tunsi kuolettavaa ahdistusta sydämessään. Muutamat veripisarat tahrasivat hänen ihokkaansa alla hienoa paidanrintamusta. Ihokas peitti veren, hymy kuohuvan raivon. Siitä tavasta, jolla hän lähestyi vaunujaan, arvasi hänen palveluskuntansa, että isäntä ei ollut hyvällä tuulella. Tästä havainnosta johtui, että hänen lähtökäskynsä pantiin täytäntöön niin täsmällisen rivakasti kuin sotalaivassa myrskyn sattuessa toteutetaan kaikki ärtyneen kapteenin määräykseen sisältyvät toimenpiteet. Vaunut eivät vierineet – ne lensivät ja matkalla Fouquet hädin ehti tointua pahimmasta järkkymyksestään. Kotiin päästessään hän heti riensi toiseen huonekertaan Aramiin luo.

Tämä ei ollut vielä mennyt makuulle. Portos oli varsin sopivasti nauttinut illallisekseen käristetyn lampaanreiden, kaksi paistettua fasaania ja kokonaisen vuoren krapuja; sitten hän oli muinaisten urhojen tavoin antanut voidella ruumiinsa hyvänhajuisilla öljyillä ja kietoa flanellikaistaleihin sekä täten kapaloituna päässyt lämmitettyyn vuoteeseen kantamalla. Aramis sitävastoin oli ottanut ylleen mukavan, samettisen yönutun ja kyhäili ahkerasti kirjeitä tuolla hienolla ja tiheällä käsialallaan, joka sai paperiarkin sivun sisällöksi melkein neljänneksen nidettä tekstiä.

Ovi avattiin kiivaasti, yli-intendentti astui sisään kalpeana, kiihdyksissä ja ahdistuksen vallassa. Aramis kohotti päätänsä.

"Hyvää iltaa, rakas isäntäni", sanoi hän, tutkivalla silmäyksellään heti oivaltaen rahaministerin huolestuksen merkitsevän arveluttavaa vastoinkäymistä. "Miten menestyi peli kuninkaan illanvietossa?" hän sitten kysyi vain saadakseen keskustelun käyntiin.

Fouquet istuutui ja viittasi mukanaan tulleelle lakeijalle, että häntä ei tarvittu. Miehen mennessä hän vastasi:

"No, jotensakin hyvin."

Pitäen silmällä hänen jokaista liikettään Aramis näki hänen kuumeisen kärsimättömästi paiskautuvan sohvalle lojumaan.

"Te kai hävisitte kuten tavallisesti?" kysyi hän, yhä pidellen kynää kädessään.

"Enemmän kuin koskaan", vastasi Fouquet.

"Mutta teidän tiedetään kykenevän helposti kestämään tappionne."

"Niin ei aina käy."

"Mitä! Olisiko muka Fouquet sellainen pelaaja, jonka mieli on jälkeenpäin masennuksissa!"

"Peliä on monenlaista, herra d'Herblay."

"Paljonko siis hävisitte, monseigneur?" kysyi Aramis hieman levottomasti.

Fouquet jännitti itsehillintänsä, hallitakseen ääntänsä, ja ilmoitti sitten ihan rauhallisena sävyltään:

"Se illanvietto maksaa minulle neljä miljoonaa."

Mutta katkera naurahdus seurasi viimeistä sanaa. Aramis ei ollut odottanut kuulevansa niin yletöntä summaa; häneltä putosi kynä kädestä.

"Neljä miljoonaa!" toisti hän. "Olisitteko pelannut pois neljä miljoonaa? Mahdotonta!"

"Herra Colbert piteli korttejani", vastasi yli-intendentti, taaskin kolkosti naurahtaen.

"Haa, nyt ymmärrän, monseigneur! Siis uusi vetoaminen valtiorahastoon?"

"Niin, hyvä ystävä."

"Kuninkaan taholta?"

"Hänen omasta suustaan. On mahdoton musertaa ihmistä sydämellisemmin hymyillen."

"Tuhannen tulimmaista!"

"Mitä ajattelette tästä?"

"Parbleu, on selvää, että teidät tahdotaan syöstä täydellisesti häviöön!"

"Se on siis yhä mielipiteenne?"

"Ehdottomasti. Siinä ei muuten pitäisikään olla teille mitään ihmetyttävää, sillä olemmehan jo aikaisemmin ottaneet lukuun, että hyökkäys jatkuisi."

"Kyllähän, mutta minä en olisi uskonut, että voitaisiin vaatia yhdellä kertaa neljä miljoonaa."

"Summa on todellakin peräti suuri; mutta neljä miljoonaa ei lopultakaan vielä nujerra Ranskan nykyistä rahaministeriä."

"Jos tietäisitte, miten rahavarojen laita oikein on, niin olisitte vähemmän levollinen, hyvä d'Herblay."

"Ja te lupasitte?"

"Mitä olisin voinut muutakaan? Niin pian kun minä kieltäydyn, hankkii Colbert, mistä haalineekin; varmasti hän toimittaa sillä kertaa puheeksi tulleen summan, ja silloin minä olen kukistunut suuruus!"

"Sitä ei kyllä voi kieltää. Ja kuinka pian lupasitte toimittaa nuo neljä miljoonaa?"

"Kolmen päivän kuluttua. Kuningas näytti olevan kiireissään."

"Kolmen päivän kuluttua!"

"Voi, ystävä", virkkoi Fouquet, "tuskastuttaapa ajatella, että kansa vastikään kadulla ajaessani huusi: 'Katsokaa, tuossa menee rikas Fouquet!' Totisesti, hyvä d'Herblay, tällaisessa asemassa ihan menettää järkensä!"

"Ei, monseigneur, malttakaa sentään, – ei tässä vielä niin pitkällä olla", sanoi Aramis tyynesti, ripoittaen hiekkaa viimeksi kyhäämälleen kirjeelle.

"Siis apukeino, apukeino tähän auttamattomaan pulaan?"

"On vain yksi: maksakaa."

"Mutta minulla hädin on kaikkiaan käytettävissä koko summaa. Alan olla tyhjennetty käteisistä varoista. Belle-Isle nieli paljon; eläkkeiden maksu oli äskettäin; sen jälkeen kun veronkantajia alettiin ahdistaa, ovat rahat olleet tiukalla. Ja jos selviydynkin vielä tästä tarpeesta, niin mikä on edessä seuraavalla kerralla, sillä eihän kiristys pääty tähän? Kun kuninkaat pääsevät rahan makuun, niin he ovat kuin ihmislihaa maistaneet tiikerit: täyttymättömän himon vallassa. Jonakuna päivänä minun täytyy sanoa: 'Mahdotonta, sire!' Ja sinä päivänä olen mennyttä miestä!"

Aramis kohautti hiukan olkapäitänsä. "Teidän asemassanne, monseigneur", hän sanoi, "ei mies ole hukassa ennen kuin hän itse heittäytyy."

"Kansalainen ei missään asemassa voi taistella kuningasta vastaan."

"Taistelin minäkin nuorina päivinäni Richelieuta vastaan, joka oli Ranskan todellinen kuningas ja vielä kardinaali."

"Onko minulla armeijoita, aseita, aarteita? Olenhan menettänyt Belle-Islenkin!"

"Hoo, kyllä hätä keinon keksii! Kun luulette häviön juuri tavoittavan teidät…"

"Niin mitä?"

"Niin ilmestyykin vielä joku odottamaton käänne pelastamaan kaikki."

"Ja kuka kykenisi toimittamaan sen ihmeellisen käänteen?"

"Te itse."

"Minä! Ei, minun täytyy tunnustaa, etten pysty enää keksimään mitään."

"Minä sitten."

"Kenties. Mutta teidän tulisi viipymättä ryhtyä toimimaan."

"No, meillä on ihmeesti aikaa."

"Te surmaatte minut kylmäverisyydellänne, d'Herblay!" sanoi yli-intendentti, pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.

"Ettekö siis muista, mitä teille tässä taannoin sanoin?"

"Mitä silloin sanoitte?"

"Ettei teidän tarvitse olla levoton, jos teillä on rohkeutta. Onko teillä rohkeutta?"

"Luulen ainakin."

"Älkää siis olko levoton."

"Onko niin ollen sovittu, että äärimmäisessä hädässä tulette avukseni, d'Herblay?"

"Maksan silloin vain takaisin, mitä olen teille velkaa, monseigneur."

"Rahamiehen tehtäviä on täyttää sellaisen miehen tarpeet kuin te olette, d'Herblay."

"Jos avuliaisuus on rahamiehen tehtäviä, on armeliaisuus kirkonmiehen hyve. Suorittakaa nyt vielä vain tällä kertaa, monseigneur. Sen summan yhä saatte koolle häviöön joutumatta; viime hetkellä saamme nähdä, mitä on tehtävissä."

"Sen saamme siis nähdä jo piankin."

"Paljon mahdollista! Pahoittelenpa muuten erityisestäkin syystä, että olette nyt vähissä rahoissa."

"Miksi niin?"

"Olin aikeissa pyytää teiltä käyttövaroja."

"Itsellennekö?"

"Itselleni tai omaisilleni, puoluelaisilleni tai meikäläisille."

"Minkä verran?"

"No, pyöreähkön erän kyllä, mutta yletön se ei kuitenkaan ole."

"Sanokaahan siis summa."

"Viisikymmentätuhatta livreä."

"Rahtunen!"

"Niinkö?"

"Ainahan toki viisikymmentätuhatta livreä on saatavissa. Voi, miksei tuo Colbertin hylky sovittele rajoja kuten te! Silloin en paljonkaan välittäisi. Milloin tarvitsette rahat?"

"Huomenna aamupäivällä."

"Hyvä, ja…"

"Niin, se on totta, – mihin tarpeeseen ne käytetään, tahdotte sanoa?"

"Ei, chevalier, ei; siitä en kaipaa selitystä."

"Parempi on selvittää. Meillä on huomenna kesäkuun 1 päivä."

"Entä sitten?"

"Silloin lankeaa maksettavaksi muuan sitoumuksemme."

"Meillä on siis juoksevia sitoumuksia?"

"On Baisemeauxille maksettavaa viimeinen kolmannes hänen sadastaviidestäkymmenestätuhannesta livrestään."

"Baisemeauxille! Kuka hän on?"

"Bastiljin kuvernööri."

"Niin oikein, se on totta; te maksatatte minulla sataviisikymmentätuhatta frangia tuolle miehelle."

"Minun esityksestäni se sovittiin."

"Mutta mistä se taas johtuikaan?"

"Lunastusmaksuna virasta, jonka hän osti tai oikeastaan me ostimme Louvièresilta ja Tremblaylta."

"Tuo kaikki oli jäänyt mielessäni kovin hämäräksi."

"Se on hyvinkin luonnollista, kun teillä on niin paljon asioita hommattavina. En kuitenkaan usko, että teillä on mitään tärkeämpää kuin tämä."

"Mutta sanokaakin siis, missä tarkoituksessa olemme ostaneet sen viran."

"Tietysti auttaaksemme häntä eteenpäin."

"Hm!"

"Häntä ensiksikin."

"Ja sitten?"

"Sitten itseämme."

"Mitä! Itseämmekö? Te laskette leikkiä."

"On hetkiä, jolloin on mieluista olla hyvissä väleissä Bastiljin kuvernöörin kanssa, monseigneur."

"Olen vielä niin onnellisessa asemassa, etten voi käsittää sitä riippuvaisuutta, d'Herblay."

"Monseigneur, meillä on omat runoilijamme, oma insinöörimme, oma arkkitehtimme, omat säveltaiteilijamme, oma kirjanpainajamme, omat maalarimme; meidän piti saada myös oma kuvernöörimme Bastiljiin."

"Ah, niinkö uskotte?"

"Ottakaamme kylmäverisesti lukuun kaikki mahdollisuudet, monseigneur!

Voimme helpostikin joutua tilapäiselle matkalle Bastiljiin, hyvä herra Fouquet", lisäsi kirkkoruhtinas, hymyillessään näyttäen kalpeiden huultensa raosta hampaita, jotka yhä vielä olivat yhtä kauniit kuin Marie Michonin ihaillessa niitä kolmekymmentä vuotta aikaisemmin.

"Ja te luulette, d'Herblay, ettei sataviisikymmentätuhatta livreä ole liiallinen hinta sellaisesta tuttavuudesta? Vakuutan teille, että tavallisesti käytätte rahojanne paremmin."

"Tulee päivä, jolloin tunnustatte erehtyneenne."

"Kerran Bastiljiin joutuneella miehellä ei ole enää turvaa entisistä valmistuksistaan, hyvä d'Herblay. Hänen vaikutusvaltansa on mennyttä."

"Pätevällä tavalla laaditut sitoumukset eivät raukea, ja sitäpaitsi, uskokaa minua, tuolla kunnon Baisemeauxilla ei ole hovimiehen sydäntä. Olen varma siitä, että hän pysyy peräti kiitollisena näistä rahoista, ja varmemmaksi vakuudeksi minulla on kunnossa asiakirjat, kuten jo sanoin, monseigneur."

"Viheliäinen keinottelu! Kiskomista hyväntekeväisyydestä!"

"Monseigneur, monseigneur, älkää sekaantuko tähän juttuun; jos siinä on kiristyksen ajatus, niin ainoastaan minulla on osuutta siihen, mutta meille molemmille se kääntyy suureksi voitoksi, niin on asia."

"Siinä nähtävästi piileekin joku erityinen vehkeily, d'Herblay."

"Sitä en kiellä."

"Ja Baisemeaux on kätyrinä?"

"Miksei! Huonompiakin välikappaleita käytetään. Mutta saanhan siis ottaa lukuun, että minulle varataan nuo viisituhatta pistolia huomiseksi?"

"Tahdotteko jo tänä iltana?"

"Se olisi vielä parempi, sillä mieluummin lähden liikkeelle jo varhain; Baisemeaux-parka ei voi käsittää, mihin olen joutunut, ja hän on tietenkin nyt kuin tulisilla hiilillä."

"Saatte rahat tunnin kuluttua. Voi, d'Herblay, teidän sadanviidenkymmenentuhannen franginne hyöty ei ikinä voi korvata minulle neljää miljoonaani", pahoitteli Fouquet nousten.

"Ken tietää, monseigneur!"

"Hyvää yötä! Minulla on vielä puhuttavaa henkilökunnalleni, ennen kuin käyn levolle."

"Nukkukaa hyvin, monseigneur!"

"Toivotatte minulle mahdotonta, d'Herbiay."

"Jos kerran saan viisikymmentätuhatta livreäni, niin takaanpa teille, että teidän kannattaa asettua aivan rauhalliseksi. Hyvää yötä vain, monseigneur."

Tästä vakuutuksesta ja puhujan varmasta äänensävystä huolimatta Fouquet poistuessaan pudisti päätänsä ja huokasi.