Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

97.
Herra Baisemeaux de Montiezunin pikku saamiset

Paavalinkirkon torninkello löi seitsemän, kun Aramis ratsain ja porvarillisessa asussa – sinisessä verassa, jonkunlainen metsästyspuukko kupeellaan ainoana eroituksena – Rue du Petit-Muscia myöten tullen pysähtyi Rue du Tournellesia vastapäätä Bastiljin vankilan ulkoportille.

Sen kaksi vartijaa antoivat hänen estelemättä ratsastaa sisälle ja osoittivat viittauksella, että hänen tuli jatkaa kulkuansa kahden rakennusrivin kaitaa solaa pitkin nostosillalle, jonka takana linnan varsinainen kehä alkoi. Se oli laskettu alas, ja toimitettiin parhaillaan vartion vaihtoa. Ulomman vahtikopin etuvartija pysähdytti tulijan ja tiedusti karskisti, mitä hänellä oli asiana. Aramis kohteliaasti selitti haluavansa puhutella herra Baisemeaux de Montlezunia. Vahtisotilas huusi sisempään koppiin asettuneelle vartijalle, joka pisti päänsä tähystysluukkuun ja katseli vierasta hyvin tiukasti tämän astuessa nostosillalle. Aramis toisti toivomuksensa. Mies kutsui paikalle aliupseerin, joka käveli tilavalla etupihalla, ja asian kuultuaan tämä kävi noutamassa kuvernöörin esikuntaan kuuluvan upseerin. Viimemainittu jälleen kuulusti ratsumiehen asiaa, pyysi häntä odottamaan ja läksi päärakennukseen päin, mutta kääntyi pian takaisin kysymään hänen nimeänsä.

"Sitä en voi teille sanoa, monsieur", vastasi Aramis; "ilmoitan vain pyrkiväni sellaiseen puheluun herra kuvernöörin kanssa, että kykenen ennakolta vakuuttamaan hänen ilahtuvan kohtauksesta. Niin, teidän sopii kyllä huomauttaa herra de Baisemeauxille, että täällä on se henkilö, jota hän odottaa kesäkuun 1 päiväksi, – ja silloin hän varmasti itse saapuu minua vastaanottamaan."

Upseerin oli työläs ottaa uskoakseen tällaisen pikkuporvarin tärkeyttä mahtavan virkamiehen silmissä.

"Sattuukin juuri sopivasti", muisti hän; "herra kuvernööri on lähdössä kaupungille, – näette hänen valjakkonsa valmiina tuolla sisäpihalla. Häntä ei niin ollen tarvitse vaivata koska hän ajaa tästä ohi."

Aramis nyökäytti päätänsä myöntymykseksi, tahtomatta antaa itsestään kovin korkeata käsitystä; hän jäi siis kärsivällisesti ja äänettömänä odottamaan, kumartuen satulanupan yli. Kymmenen minuutin kuluttua kaleesit siirtyivät pääportaiden eteen, kuvernööri ilmestyi ulos, nousi vaunuihin ja läksi liikkeelle. Mutta paikan valtiaalla oli edessään sama tarkastus kuin tuntemattomalla vieraalla; nostosillan sisemmän vahtikopin etuvartija astui esiin, kun vaunut olivat pistäytymässä porttiholviin, ja kuvernööri avasi vaununoven, näyttääkseen kasvonsa vartiosoturin kysyessä tunnussanaa. Täten pidettiin huolta siitä, että kukaan ei päässyt pujahtamaan Bastiljista luvattomasti.

Vaunut vierivät nyt holviin, mutta ristikkoporttia avattaessa lähestyi upseeri niiden toistamiseen pysähdyttyä ja virkkoi hiljaa joitakuita sanoja kuvernöörille. Tämä pisti heti päänsä ulos vaununovesta ja näki vieraan istuvan ratsailla nostosillan lähemmässä päässä. Hän kiljaisi riemastuneesti, astui tai pikemmin viskausi ulos vaunuistaan ja juoksi tarttumaan Aramiksen käsiin, hokien katkonaisia anteeksipyyntöjä. Olipa hän vähällä painaa tervetulleen vieraan käden huulilleen.

"On hiukan vastuksellista päästä Bastiljiin, herra kuvernööri", sanoi Aramis. "Onko menettely samanlaista niidenkin suhteen, jotka tulevat tänne vastoin tahtoaan, vai ainoastaan vapaaehtoisiako kävijöitä täällä niin pidätellään loitolla?"

"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, monseigneur! Voi, kuinka hauskaa on nähdä teidän korkea-arvoisuutenne!"

"Hiljaa! Huomatkaa asema, hyvä herra de Baisemeaux! Mitä ajatellaankaan, jos huudatte julki, että piispa esiintyy tällaisessa asussa?"

"Oi, antakaa anteeksi, älkää pahastuko, minä en muistanut. Hei, toimittakaa herran ratsu talliin!" luikkasi Baisemeaux.

"Ei, ei millään muotoa!" esti Aramis.

"Eikö se olisi mukavinta?"

"Satularepussa on viisituhatta pistolia!"

Kuvernöörin kasvot kirkastuivat niin säihkyviksi, että jos vangit olisivat sen nähneet, olisivat he voineet luulla jonkun täysiverisen prinssin joutuneen hänen hoidokikseen.

"Aivan oikein, niin, niin, viekää toimiston edustalle hevonen.

Nousemmeko vaunuihin, rakas herra d'Herblay, ajaaksemme asunnolleni?"

"Vain pihan yli, herra kuvernööri! Luuletteko minua niin raihnaaksi?

Ei, jalkaisin, herra kuvernööri, jalkaisin."

Baisemeaux tarjosi sitten käsivartensa piispalle tueksi, mutta toinen ei ottanut sitä vastaan, He saapuivat siten hallintotalolle, Baisemeaux hykerrellen kämmeniään ja vaivihkaa vilkuen hevoseen, Aramis silmäillen mustia ja alastomia muureja.

Avara pylväseteinen ja valkoisista paasista laskettu suora porraskäytävä johtivat Baisemeauxin asuntoon. Hän astui etusuojaman ja ruokailuhuoneen läpi, jossa katettiin aamiaispöytää, avasi pienen salaoven ja sulkeutui vieraansa kanssa tilavaan työhuoneeseen, jonka ikkunat antoivat viistoon pihoille ja talleille päin. Touhukkaasti Baisemeaux järjesti kirkkoruhtinaan olon niin mukavaksi kuin herttaisen huomaavainen tai kaikesta sydämestään kiitollinen isäntä vain kykenee; hän työnsi esiin nojatuolin, asetti kuntoon jalkatuen pieluksineen ja siirsi käsivaraksi pikku pöydän. Itse hän myös hartaan huolellisesti laski tälle pöydälle kultapussosen, jota muuan sotureista oli kantanut heidän kintereillään niin hellävaroin kuin pappi pyhää sakramenttilipasta. Sotamies poistui, Baisemeaux lukitsi oven hänen perässään, veti alas vastapäisen ikkunan kaihtimen ja katsoi Aramista silmiin, nähdäkseen, puuttuiko arvoisalta vieraalta mitään.

"No, kylläpä te, monseigneur", virkkoi hän istuutumatta, "olette ennen kaikkia muita sellainen mies, jonka sanaan saa luottaa!"

"Liikeasioissa ei säntillisyys ole erityinen ansio, vaan suoranainen velvollisuus, hyvä herra de Baisemeaux."

"Niin, kyllä liikeasioissa, sen käsitän; mutta niissä väleissähän me emme ole keskenämme, monseigneur, vaan te osoitatte minulle jatkuvaa suosiollisuutta."

"Myöntäkää kuitenkin, hyvä herra Baisemeaux, että te säntillisyydestäni huolimatta olitte jo käynyt jossakin määrin levottomaksi."

"Terveydentilastanne, kyllä, todella", sopersi Baisemeaux.

"Olinkin tulossa eilen, mutta olin liian väsynyt", jatkoi Aramis.

Baisemeaux kiirehti sujauttamaan toisen pieluksen vieraansa ristiluiden alle.

"Mutta päätin käydä tervehtimässä heti aamulla varhain", pitkitti Aramis.

"Te olette äärettömän avulias, monseigneur."

"Ja hyvä näkyy olleenkin, että pidin kiirettä."

"Kuinka niin?"

"Olittehan lähdössä ulos."

Baisemeaux punastui.

"Niin, tosiaan, aioin kyllä käväistä kaupungilla", myönsi hän.

"Häiritsen siis teitä?"

Baisemeauxin hämminki kävi ilmeiseksi.

"Niin ollen pidättelen teitä", jatkoi Aramis läpitunkevasti tähystäen kuvernööriparkaa. "Jos olisin tämän tiennyt, en olisi valinnut näin hankalaa hetkeä."

"Voi, monseigneur, miten saatattekaan luulla, että te koskaan häiritsette minua, – te!"

"Olitte kaiketi rientämässä hakemaan rahoja."

"En toki!" sopersi Baisemeaux: "ei, minä vannon, päätin vain…"

"Vieläkö herra kuvernööri aikoo ajaa herra Fouquetin luo?" huusi aliupseerin ääni alhaalta.

Baisemeaux karkasi ikkunaan kuin mieletön.

"En, en", kiljaisi hän tuskastuneena. "Mitä lempoa siellä herra Fouquetista höpistään? Oletteko päissänne? Kuinka uskallatte häiritä, kun minulla on asioita?"

"Olitte ajamassa herra Fouquetin puheille", virkkoi Aramis puristaen huulensa yhteen; "abbén vai yli-intendentin?"

Baisemeauxin teki mieli valehdella, mutta häneltä puuttui rohkeutta.

"Herra yli-intendentin", ilmaisi hän.

"Niinpä lopultakin olitte tavoittamassa rahaa, koska aioitte puhutella sitä miestä, jolta liikenee."

"En suinkaan, monseigneur."

"No, no, te epäilette minua."

"Teidän korkea-arvoisuutenne, pelkästään epävarmuus, vain tietämättömyys siitä, missä te asutte…"

"Oh, te olisittekin kyllä saanut rahat herra Fouquetilta, hyvä herra Baisemeaux; hän on avokätinen mies."

"Vakuutan pyhästi, että minä en olisi ikinä rohjennut pyytää herra Fouquetilta lainaa. Tahdoin kysyä häneltä teidän osoitettanne, siinä kaikki."

"Minun osoitettani herra Fouquetilta?" huudahti Aramis, jonka silmät väkisinkin remahtivat suuriksi.

"Niin, kyllä, häneltä tietenkin", myönsi Baisemeaux kirkkoruhtinaan katseen ahdistamana.

"Eipä siinä ole mitään pahaa, hyvä herra Baisemeaux; ihmettelen vain, minkätähden olisitte tiedustanut osoitettani herra Fouquetilta."

"Kirjoittaakseni teille."

"Sen käsitän", sanoi Aramis hymyillen. "Siltä kannalta en puuhaanne kummastele; osoitteeni kaipuun oivallan hyvinkin, mutta kysyn teiltä, miten tulitte ajatelleeksi juuri yli-intendenttiä?"

"Kah", änkkäsi Baisemeaux, "kun herra Fouquet omistaa Belle-Isien…"

"Mitä siitä?"

"Kun Belle-Isle on Vannesin hiippakuntaa ja te olette Vannesin piispa…"

"Hyvä herra de Baisemeaux, jos tiesitte minun olevan Vannesin piispa, niin eihän teidän olisikaan tarvinnut tiedustaa osoitettani herra Fouquetilta."

"Olenko siis ollut ajattelematon, monsieur?" sanoi Baisemeaux masentuneena. "Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmin anteeksi."

"Mitä joutavia! Eihän siinä mitään haittaakaan ole, – pienessä harkitsemattomuudessa", virkkoi Aramis tyynesti ja hymyili kuvernöörille, samalla kuitenkin itsekseen pohtien, miten Baisemeaux oli nähtävästi saanut kuulla hänen saapuneen Vannesista rahaministerin vieraaksi.

– Minun pitää ottaa siitä selko, – tuumi hän.

"No niin, rakas kuvernööri", sanoi hän sitten ääneen, "ryhdymmekö heti laittamaan kuntoon pikku tilejämme?"

"Miten vain, monseigneur. Mutta sallikaa minun sentään ensin kysyä, ettekö entisen tavan mukaan soisi minulle sitä kunniaa, että jäisitte luokseni aamiaiselle."

"Varsin mielelläni."

"Sepä hauskaa!"

Baisemeaux näpäytti kolmasti pöytäkelloa.

"Mitä tuo merkki tulkitsee?" kysyi Aramis.

"Että saan aamiaiselle vieraan, joten on toimittava sikäli."

"Kas vain, se on käytännöllistä! Mutta oikeinko te varustatte erityistä vastaanottoa minun varalleni, hyvä kuvernööri?"

"No, tottahan toki hiukan! Onhan alkeellisimpana velvollisuutenani osoittaa teille sellaista huomaavaisuutta kuin suinkin on vallassani."

"Miksi niin?"

"Siksi, että tässä maassa ei ole prinssiäkään, jolta olisin voinut saada niin aulista kannatusta kuin teiltä."

"No, siitä ei kannata puhua. Miten muuten asianne menestyvät täällä Bastiljissa?"

"Tuossapa tuo menee."

"Vangeista lähtee siis riittävästi?"

"Ei voi kehuakaan."

"Sehän on ikävää!"

"Herra de Mazarin ei ollut kyllin jäntevä."

"Niin, te tosiaan tarvitsisitte epäluuloista hallitusta, kardinaali Richelieun kaltaista miestä ohjaksissa."

"Hänen aikanaan tämä ala kyllä oli tuottoisa. Hänen ylhäisyytensä veli sai täältä rikkautensa."

"Uskokaa minua, hyvä kuvernööri", sanoi Aramis kumartuen lähemmäksi, "nuori kuningas vastaa vanhaa kardinaalia. Nuoruudella on epäluulonsa, kiivastuksensa, intohimonsa, niinkuin vanhuudella vihansa, varovaisuutensa, pelkonsa. Oletteko jo suorittanut kolmannen vuoden ylimääräiset virkatulot Louvièresille ja Tremblaylle?"

"Voi, hyvä Jumala, kyllä!"

"Teillä on siis nyt maksettavaa heille ainoastaan ne viisikymmentätuhatta livreä, jotka toin tässä?"

"Niin."

"Ja teille ei ole vielä jäänyt juuri mitään hyötyä virka-asemastanne?"

"Ei, monseigneur, asiani ovat tosiaan olleet niin surkealla kannalla, että kun nuo ylimääräiset tulot alkuaan arvioitiin viiteenkymmeneentuhanteen livreen, en ole luonnoltani kyennyt niitä lisäämään, jättääkseni itsellenikin osuutta. Sitä juuri herra d'Artagnan eilen illalla ihmetteli."

"Ahaa!" virkahti Aramis, silmissään välähdys, joka kuitenkin heti sammui; "te olette eilen puhellut d'Artagnanin kanssa!.. Miten se rakas ystäväni jakselee?"

"Mainiosti."

"Ja mitä hänelle sanoitte, herra de Baisemeaux?"

"Huomautin vain", jatkoi kuvernööri, oivaltamatta kavaltaneensa mitään salaisuutta, "että pidän vangeilleni liian hyvää ruokahoitoa."

"Paljonko teillä onkaan sellaisia hoidokkeja?" tiedusti Aramis huolettomasti.

"Kuusikymmentä."

"Kas vain, onpa sitä siinäkin!"

"Voi, monseigneur, entisinä vuosina täällä istui väliin kaksisataakin."

"No, kuudessakymmenessäkään ei vielä luulisi olevan suuresti valittamista."

"Ei oikeastaan, sillä minun sijassani voisi jokainen muu voittaa keskimäärin kutakin kohti sataviisikymmentä pistolia vuodessa."

"Sataviisikymmentä pistolia!"

"Dame, ajatelkaahan vain, että esimerkiksi täysiverisestä prinssistä saan viisikymmentä livreä päivältä ruokarahoiksi."

"Mutta teilläpä tietääkseni ei ole ainoatakaan prinssiä hoidossanne", huomautti Aramis hieman värähtävällä äänellä.

"Ei, valitettavasti; puhuin vain virallisen taksoituksen myöntämistä mahdollisuuksista. Täysiverisestä prinssistä siis viisikymmentä livreä."

"Vai niinkin paljon!"

"Valtakunnanmarskista kuusineljättä livreä."

"Mutta marskeja ei liene tällähaavaa vierainanne sen paremmin kuin prinssejäkään?"

"Ei, surullista kyllä; kenraaliluutnantteja ja prikaatipäälliköitä on toki kaksi, neljänkolmatta livren päivärahasta."

"Kas, kas!"

"Seuraavana ruokakuntana ovat parlamenttineuvokset, joiden osalta saan viisitoista livreä."

"Ja montako teillä on niitä?"

"Onhan edes neljä."

"En olisi luullut, että neuvokset arvioidaan siksikin korkealle."

"Niin, mutta viidestätoista livrestä taksa sitten putoaakin heti kymmeneen."

"Kymmeneen?"

"Niin, tavallisesta tuomarista, asianajajasta ja kirkonmiehestä lähtee kymmenen livreä."

"Onko sitä lajia väkeä paljonkin?"

"Parhaillaan seitsemän."

"No, se sentään on jo parempaa!"

"Ei, heistä päinvastoin en kostu juuri mitään."

"Mistä se johtuu?"

"No, katsokaas, enhän minä saa kohdelluksi noita poloisia herrasmiehiä sen kitsaammin kuin parlamenttineuvoksia, koska hekin ehdottomasti ovat säätyhenkilöitä."

"Olette tosiaan oikeassa; en minäkään näe niiden kahden ryhmän kesken viiden livren eroa."

"Te käsitätte, että minun on maksettava kauniista kalasta aina neljän tai viiden livren vaiheille; kunnollisen kanan hinnaksi täytyy laskea puolitoista livreä. Lihoitan kyllä itse siipikarjaa takapihalla; mutta vilja on ostosessa, ja te ette voi kuvitellakaan, millainen rottien armeija täällä asustaa."

"Panisitte niitä vastaan puoli tusinaa kissoja."

"Ei kannata enää yrittää, – ne syövät suuhunsa kissat. Siitä voitte hiukan arvata, miten ne ahmivat viljaani. Minun on viimeksi täytynyt tilata Englannista rottakoiria, mutta niilläkin on julma ruokahalu; ne syövät yhtä kalliisti kuin viidennen luokan vanki, ja lisäksi ne toisinaan repivät kaniinejani ja kanojani."

Olisi ollut mahdoton sanoa, kuunteliko Aramis vai oliko ajatuksissaan; alasluodut silmät olivat tarkkaavaisuuden merkkinä, mutta levottomasti liikkuva käsi näytti ilmaisevan muuta miettimistä.

"Kuten sanoin", pitkitti Baisemeaux, "välttävä siivekäs tulee minulle maksamaan puolitoista livreä, ja kohtalainen kala nousee neljään tai viiteen livreen. Vangeille tulee kolme ateriaa; kun heillä ei ole mitään tekemistä, niin he syövätkin pitkin päivää, ja kymmenen livren miehestä on minulle keskimäärin kuluja seitsemän livreä kymmenen souta."

"Antaessanne kymmenen livren luokalle saman ruokahoidon kuin viidentoista väelle?"

"Niin, aivan."

"Mutta voitattehan siis kerrassaan puolet päivärahaa viidentoista livren miehistä?"

"Täytyy jostakin saada tilintasoitusta", sanoi Baisemeaux huomatessaan, että oli puhunut itsensä pussiin.

"Se on oikeus ja kohtuus, hyvä kuvernööri; mutta eikö teille ole vankeja kymmenen livren allekin?"

"Oh, on kyllä, porvarit ja vapaiden ammattien harjoittajat."

"Mikä päiväraha heidän osalleen tulee?"

"Viisi livreä."

"Ja syödäkseen hekin saavat?"

"Tottahan toki! Mutta tietysti heille ei joka päivä anneta kalaa tai kananpaistia eikä jokaiseksi ateriaksi portviiniä. Hekin sentään kolmasti viikossa näkevät kunnollisen lämpimän ruokalajin päivällisellään."

"Mutta tuo kaikki on suurenmoista ihmisystävyyttä, hyvä kuvernööri, ja te toimitatte itsenne häviöön."

"En ihan niinkään. Katsokaas, kun viidentoista livren mies ei ole kalunnut puhtaaksi kananpaistiansa tai kymmenen livren asukas on jättänyt jotakin maukasta tähteeksi, lähetän minä sen viiden livren poloiselle herkkupalaksi, joka virkistää hänen elinvoimiansa. Pitäähän ihmisen olla armelias."

"Ja paljonko suunnilleen saatte säästöön viiden livren asukista?"

"Kolmekymmentä souta."

"Tepä olette kerrassaan kelpo mies, Baisemeaux!"

"Kiitän kohteliaisuudesta!"

"Ei, vakuutan oikein tosissani."

"Kiitos, kiitos, monseigneur. Samaa alan jo lopulta itsekin uskoa. Mutta tiedättekö, missä kohdassa sydämeni tuntee aivan erityistä sääliä? No, kolmeen livreen taksoitettuja pikkuporvareja ja kirjureita ajatellessani. Eipä heille kuulu Reinin karppia tai la Manchen sampea."

"Mitä! Eivätkö viiden livren aterioitsijat jätä mitään tähteiksi?"

"Oh, monseigneur, älkää luulko, että minä olen sellainen visukinttu. Minä toimitan pikkuporvarin tai kirjurin peräti onnelliseksi, kun lahjoitan hänelle peltopyyn siiven, kauriinpaistin viipaleen, palasen tryffelipiirakkaa – ruokalajeja, joita hän ei ole eläissään edes kuvitellut. Niin, hänelle olen varannut neljänkolmatta livren aterian rippeet. Hän syö, hän juo, jälkiruokaan päästessään hän huutaa: eläköön kuningas! ja siunaa Bastiljia, kun sunnuntaisin suon hänelle pikku hiprakan kahdella pullolla säällistä samppanjaa, joka maksaa minulle viisi souta pullo. He ylistelevät minua ja lähtiessään kaipaavat vankilaa. Arvatkaas, mitä olen pannut merkille?"

"En osaa aavistaa."

"No, olenpa ylpeydekseni pannut merkille, että monetkin vapautetut vangit ovat melkein heti toimittaneet itsensä uudestaan telkien taakse. Mistä se voisi muustakaan johtua kuin että heidän tekee mieli päästä takaisin Bastiljin nykyiseen ruokaan? Siinä oikea mainelause minun täyshoidolleni!"

Aramis myhäili epäuskoisesti. "Te hymyilette?"

"Tulin vain ajatelleeksi…"

"Minä vakuutan teille", innostui kuvernööri, "että olemme kolmeenkin kertaan kahden vuoden kuluessa saaneet merkitä luetteloomme saman nimen."

"Melkein sietäisi nähdä uskoakseen."

"Ka, kyllähän teille voi näyttääkin, vaikka nimikirjamme muuten on ankarasti salassa vierailta."

"Tietysti sen katseleminen on syrjäisiltä kiellettyä."

"Mutta teidän sietää päästä täysin selville Bastiljin nykyisestä hoidosta, monseigneur."

Baisemeaux astui kaapille ja otti sieltä jyhkeän tilikirjan. Aramis tarkkasi hänen liikkeitään jännittyneesti. Baisemeaux laski luetteloniteen pöydälle, selaili sitä hetkisen ja pysähtyi M-kirjaimen kohdalle.

"Katsokaa nyt esimerkiksi tuota", sanoi hän. "Martinier, tammikuu 1659. Martinier, kesäkuu 1660. Martinier, maaliskuu 1661. Häväistyslehtisiä, mazarinadeja j.n.e. Käsitättehän, että se on vain veruke; Mazarinin ivaamisesta ei ketään pidätetty teljettäväksi Bastiljiin. Ei, se miekkonen antoi itse ilmi tahalliset yrityksensä, vain päästäkseen tänne. Ja missä tarkoituksessa, monsieur? Saadakseen jälleen elellä meikäläisessä kolmen livren ruokahoidossa."

"Kolmen livren! Miesparka!"

"Niin, monseigneur, runoilijat kuuluvat viimeiseen luokkaan, pikkuporvarien ja kirjurien ruokakuntaan; mutta, kuten sanoin, juuri heille minä suon hauskimpia yllätyksiä."

Aramis käänteli koneellisesti luettelon lehtiä ja luki edelleen, näköjään tuntematta mitään harrastusta silmiinsä sattuvia nimiä kohtaan.

"Vuonna 1661 näette yleisnumeron nousseen kahdeksaankymmeneen", virkkoi Baisemeaux; "sama määrä vankeja oli vuonna 1659."

"Kah, Seldon!" sanoi Aramis; "sen nimen luulen tuntevani. Ettekö juuri te kerran maininnut häntä nuorena miehenä…"

"Niin, niin, ylioppilasrukka, joka sepitti… miksi taas sanotaankaan kahta latinankielistä säettä, jotka liittyvät yhteen?"

"Tarkoitatteko distikonia?"

"Sitä juuri."

"Kova onni! Distikonin takia!"

"Peste, älkää nyt niin sanoko! Tiedättekö, että hän sommitteli sen distikoninsa jesuiitteja vastaan?"

"Vaikka vain, – rangaistus tuntuu silti liikanaiselta."

"Ei häntä kannata enää surkutella. Katsokaas, hän tuntui viime vuonna herättävän mielenkiintoanne…"

"Kyllähän."

"Niin no, kun teidän harrastuksenne on täällä kaikkivaltias, monseigneur, olen siitä päivästä saakka kohdellut häntä kuin viidentoista livren miestä."

"Siis kuten tuotakin", sanoi Aramis, silmäten seuraavaa nimeä.

"Aivan."

"Onko tuo Marchiali joku italialainen?" kysyi Aramis, sormellaan osoittaen nimeä, joka oli siten herättänyt hänen huomiotaan.

"Sh!" varoitti Baisemeaux.

"Mikä siinä on vikana?" kysyi Aramis vastoin tahtoaankin kouristaen valkoista kättään.

"Muistelen jo kerran puhuneeni teille tuosta Marchialista."

"Ei, nimi on minulle varmasti ihan outo."

"Sitten kai olenkin maininnut hänestä nimettömänä."

"Hän on varmaankin joku vanha pahantekijä?" tiedusti Aramis yrittäen hymyillä.

"Ei, päinvastoin ihan nuori."

"Ahaa, hänen rikoksensa lienee jotenkuten tavaton?"

"Anteeksiantamaton!"

"Salamurha?"

"Pyh!"

"Murhapoltto?"

"Mitäpä tuo olisi!"

"Herjaus?"

"Kaukana siitä! Ei, hän on se, joka…" Ja Baisemeaux kiversi molemmat kätensä torvelle ja lähestyi kuiskaamaan sen välityksellä piispan korvaan: "Hän on se nuori mies, joka rohkenee ulkomuodollaan muistuttaa…"

"Ah, niin, niin", sanoi Aramis. "Viime kerralla tosiaan huomautitte siitä; mutta rikkomus näytti minusta vähäiseltä."

"Vähäiseltä!"

"Tai oikeastaan niin tahattomalta…"

"Monseigneur, sellaisen yhdennäköisyyden kehittymisessä täytyy olla tahallinen tavoittelu takana!"

"No, unohtanut vain olin, että täällä on niinkin omituinen hoidokki. Mutta hei, hyvä isäntäni", sanoi Aramis lyöden kirjan kiinni, "tuo koputus lienee kutsu meille."

Baisemeaux otti luetteloniteen, vei sen joutuisasti takaisin kaappiin, lukitsi tämän ja pisti avaimen taskuunsa.

"Suvaitsetteko nyt pistäytyä aamiaiselle, monseigneur?" huomautti hän.

"Meitä ei nimittäin voitaisi häiritä millään muullakaan asialla."

"Kuten vain te haluatte, hyvä kuvernööri." He siirtyivät ruokailuhuoneeseen.