Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

100.
Ystävättäret

Samaan aikaan kun de Baisemeaux näytti Aramikselle Bastiljin vankeja, pysähtyivät markiisitar de Bellièren ulko-ovelle ajoneuvot, ja tänä vielä verrattain varhaisena aamuhetkenä astui katuportaille nuori säätyläisnainen kahisevassa silkissä.

Kun rouva Vanel ilmoitettiin markiisittarelle, istui tämä syventyneenä lukemaan kirjettä, jonka hän kätki kiireimmiten. Hän oli hädin ehtinyt laittautua aamuasuun, kamarineidot olivat vielä viereisessä huoneessa. Markiisitar riensi ystävätärtä vastaan ja oli näkevinään hänen silmissään loisteen, joka ei kuvastanut terveyttä eikä ilahdusta. Vieras suuteli häntä, puristi lämpimästi hänen kättään eikä suonut hänelle puheenvuoroa, vaan aloitti vilkkaasti:

"Oletko ihan unohtanut minut, kultaseni? Olet siis kokonaan antautunut hovihuvituksiin?"

"En ollut edes hääjuhlallisuuksia katsomassa."

"Mitä siis teet?"

"Varustelen lähtöä Bellièreen."

"Bellièreen!"

"Niin."

"Maalaiseksi heittäydyt! No, ehkä se on viisastakin, – näytät hiukan riutuneelta."

"Ei, kyllä vointini on erinomainen."

"Sepä hauskaa, olin sinusta levoton. Arvaappas, mitä minulle on sanottu?"

"Puhutaanhan niin paljon?"

"Mutta sinusta kerrotaan ihan merkillistä."

"Sinulla on kuulijakuntasi jännittämisen taito, Marguerite."

"Katsos, pelkään pahastuttavani sinua."

"Oh, älä turhia! Olet itsekin ihaillut tyynimielisyyttäni."

"No niin, – sanotaan, että… Voi, en tosiaankaan saa ilmaistuksi sitä sinulle."

"Älkäämme siis puhuko siitä enää", sanoi markiisitar, joka arveli, että tuohon empimiseen kätkeytyi joku häijyys, ja kuitenkin tunsi kiihkeätä uteliaisuutta.

"Niin, rakas markiisittareni, ihmiset arvelevat, että sinä nykyään jo vähemmän suret herra de Bellièreä, miesparkaa!"

"Se on ilkeätä huhua, Marguerite. Suren puolisovainajaani enkä voi koskaan lakata häntä murehtimasta; mutta hänen kuolemastaan on jo kaksi vuotta, olen vasta kahdeksankolmatta vanha, ja hänen menettämisensä tuska ei voi vallita koko elämääni, määrätä kaikkia ajatuksiani. Juuri sinä, Marguerite, joka ennen kaikkea olet todellisen naisellisuuden edustaja, et voisi minulta odottaakaan täydellistä lohduttomuutta."

"Miksen? Sinullahan on niin hellä sydän!" vastasi rouva Vanel pahanilkisesti.

"Samoin on sinullakin, Marguerite, enkä ole kuitenkaan nähnyt sinun sortuvan mielenkarvauteen, kun sydämesi on saanut vamman."

Nämä sanat olivat suoranainen viittaus rouva Vanelin ja yli-intendentin välien rikkoutumiseen. Niissä oli myös kätketty moite nuoren naisen sydämelle. Ikäänkuin olisi ainoastaan odottanut tätä merkkiä vasamansa ampumiselle huudahti ystävätär:

"No niin, Elise, väitetään, että sinä olet rakastunut!"

Ja hän tähysti tiukasti markiisitarta, joka ei voinut pidättää punastustaan.

"Me naiset olemme aina alttiita panettelulle", vastasi rouva de Bellière tovin äänettömyyden jälkeen.

"Oh, eihän sinua panetella, Elise!"

"Mitä! Minun sanotaan rakastuneen, eikä mainettani muka silti halvenneta?"

"Ensiksikin, jos se ei ole tyhjääkään puhetta, se ei silti ole panettelua, vaan pikku juoruamista; toisekseen – vaikka sinä et antanut minun lopettaa – sinun ei edes uskota antautuneen sen rakkautesi valtaan. Sinua päinvastoin kuvataan hyveelliseksi kaunottareksi, joka olet valmis käyttämään kynsiä ja hampaita siveytesi varjelemiseksi, sulkeutuen asuntoosi kuin linnoitukseen, joka on vielä vaikeapääsyisempi kuin Danaen varustus, niin vaskea kuin se torni olikin."

"Sinulla on sukkeluutta, Marguerite", sanoi markiisitar vapisten.

"Aina sinä imartelet minua, Elise… Sanalla sanoen, sinua ylistellään taipumattomaksi ja lähestymättömäksi. Siinä näet, panetellaanko sinua… Mutta mitä unelmoitkaan minun tässä lörpötellessäni?"

"Minäkö?"

"Niin, olethan ihan punastuksissasi ja mykkänä."

"Koetan miettiä", vastasi markiisitar kohottaen puhuttelijaan kauniit silmänsä, joissa säihkyi alkava suuttumus, "mihin saatoitkaan viitata, kun etevänä jumalaistaruston tuntijana vertasit minua Danaeen."

"Ahaa!" sanoi rouva Vanel nauraen; "sinä aprikoit sitä?"

"Niin, etkö muista, että kun luostarikoulussa saimme ratkaistavaksi laskutehtävän… kas, minäkin tulen vuorostani puhuneeksi hiukan oppineesti… etkö muista, että kun toinen tekijä oli tiedossa, meidän piti löytää toinen? Sitä olen nyt etsimässä."

"En käsitä, mitä tahdot sanoa."

"Mikään ei toki ole yksinkertaisempaa. Väitäthän, että olen rakastunut?"

"Minulle on niin kerrottu."

"No, eihän sanottane, että olen rakastunut ajatusperäiseen käsitteeseen. Kai siinä huhussa esiintyy toinenkin nimi?"

"Kyllähän, mainitaan sekin."

"Ei siis ole ihme, rakkaani, että minun pitää etsiä sitä nimeä, kun sinä et ilmaise."

"Rakas markiisitar, nähdessäni punastelusi luulin, ettei sinun tarvinnut erityisesti etsiä sitä."

"Minua ihmetyttää Danaen mainitseminen. Sehän viittaa kultasateeseen?"

"Niin, Jupiter tosiaan pääsi hänen lähelleen kultasateeksi muuttuneena."

"Rakastajani siis… hän, jonka sinä minulle annat…"

"Oh, suo anteeksi, minähän olen ystävättäresi enkä aseta ketään nimesi yhteyteen."

"Mutta vihamieliset ihmiset ovat sinun kuullesi asettaneet…"

"Tahdotko, että nimeän hänet?"

"Puoli tuntia jo olet odotuttanut."

"Saat kuulla sen. Älä säikähdä, se on mahtava mies."

"Hyvä!"

Markiisitar puristi hienot kyntensä kämmeniin niinkuin potilas raudan lähestyessä.

"Se on hyvin äveriäs mies", jatkoi Marguerite, "kenties koko valtakunnan rikkain. Se on – " markiisitar ummisti hetkiseksi silmänsä – "Buckinghamin herttua!" lopetti rouva Vanel remahtaen nauramaan.

Juoni oli harkittu tavattoman taitavasti. Tämä nimi, joka ihan aiheettomasti lausuttiin markiisittaren odottaman sijasta, teki naisparkaan saman vaikutuksen kuin ne huonosti teroitetut kirveet, jotka surmaamatta olivat mestauslavalla nirhanneet de Chalaisin ja de Thoun kaulaa. Hän toipui kuitenkin.

"Minulla tosiaan olikin syytä sanoa sinua sukkelaksi naiseksi", virkkoi hän; "hauskutat minua erinomaisesti. Se on hupainen pila… En ole koskaan nähnyt herra de Buckinghamia."

"Et koskaan?" äännähti Marguerite puhkeillen yhä nauruun.

"En ole liikkunut ulkosalla kertaakaan siitä asti kun herttua saapui Pariisiin."

"Oh", tuumasi rouva Vanel ilkikurisesti ojentaen jalkansa paperia kohti, joka oli rypistyneenä heitetty matolle ikkunan luo, "ellei tavatakaan, voidaan toki kirjoitella."

Markiisitar vavahti. Se paperi oli ollut kotelona kirjeelle, jota hän oli lukenut ystävättärensä saapuessa. Sinettinä oli yli-intendentin vaakuna. Suoristautuen taaksepäin sohvallaan hän sai väljän silkkihameensa laskoksen heilahtamaan vaarallisen todisteen päälle.

"Kuulehan, Marguerite", sanoi hän sitten, "tuollaisia hupsutuksiako puhelemaan sinä vain pistäysitkin luokseni näin varhain?"

"Ei, tulin ensiksikin kuulustamaan vointiasi ja sitten muistuttamaan mieleesi entisiä virkistäviä ja hupaisia ajelujamme Vincennesin puistossa, missä saman tutun tammen siimeksessä juttelimme rakastetuistamme ja niistä, jotka rakastivat meitä."

"Ehdotat minulle ajoretkeä?"

"Vaununi ovat ulkopuolella, ja minulla on kolme tuntia vapaata aikaa."

"En ole pukeutunut, Marguerite, ja… jos haluat jutella rauhassa, niin Vincennesiinkin menemättä tapaamme omassa puutarhassani tuuheiden pyökkien varjoa, ruohikon kirjavanaan satakaunoisia ja orvokkien runsauden, jonka tuoksu tuntuu tänne asti."

"Rakas markiisitar, olen pahoillani, että kieltäydyt… Kaipasin saada tyhjentää sydämeni sinun osanotollesi."

"Sanon vieläkin, Marguerite, että sydämeni on sinun yhtä hyvin tässä huoneessa tai puutarhani lehmuksen alla kuin tuolla puiston tammen katveessa."

"Minulle se ei ole samaa… Vincennesissä olisin edes lähellä sitä paikkaa, johon huokaukseni ovat viime päivinä alituiseen pyrkineet." Markiisitar kohotti äkkiä päänsä. "Sinua kai ihmetyttää, että minä vielä ajattelen Saint-Mandéta?"

"Saint-Mandéta!" huudahti rouva de Bellière.

Ja kahden naisen katseet iskeytyivät ristiin kuin kaksi rauhatonta miekkaa ottelun alkuerässä.

"Sinä… ylpeällä luonnollasi?" virkkoi markiisitar halveksivasti.

"Niin, ylpeällä luonnollanikin!" vastasi rouva Vanel. "Sellainen olen… En voi antaa anteeksi unohdusta, en suvaita uskottomuutta, mutta tunnen houkutusta rakastamaan, jos erotessani jään kaivatuksi, ja rakastan ihan hillittömästi, jos minulle hylättynäkin hymyillään."

Rouva de Bellière liikahti tahattomasti.

– Hän on mustasukkainen, – ajatteli rouva Vanel.

"Ja sinä olet siis", huomautti markiisitar, "hurjasti kiintynyt herra de Buckingh… yli-intendenttiin, piti sanomani?" Veri nousi hänen kasvoihinsa tästä kavaltavasta sanahairahduksesta. "Ja tahtoisit lähteä Vincennesiin… Saint-Mandé vetää sinua puoleensa!"

"En tiedä, mitä oikein tahtoisin; sinä olisit kenties voinut neuvoa minua."

"Mitenkä?"

"Olet useinkin opastanut minua pulmissani."

"En totisesti olisi kyennyt siihen tällä kertaa, sillä minä en ole niin anteeksiantavainen kuin sinä. Rakastan ehkä vähemmän, mutta loukkaantuessaan sydämeni pahastuu ainiaaksi."

"Mutta herra Fouquet ei ole loukannut sinua", huomautti Marguerite Vanel neitsyellisen viattomasti.

"Ymmärrät ihan hyvin, mitä tarkoitan. Eihän herra Fouquet tietenkään ole loukannut minua, kun olemme vain muodollisesti tuttavuksia, mutta sinulla on valittamisen syytä häntä vastaan. Sinä olet ystävättäreni, ja senvuoksi en neuvoisi sinua siihen suuntaan kuin haluaisit."

"Ah, olet ennakkoluuloinen?"

"Mainitsemasi huokaukset antavat selvän perusteen päätelmiin."

"Voi, nyt sorrat minua!" pahaksui nuori nainen äkkiä kooten kaikki voimansa niinkuin taistelija valmistautuessaan antamaan viimeisen iskun; "sinä otat lukuun vain pahat intohimoni ja heikkouteni. Mitä minussa on puhtaita ja jalomielisiä tunteita, niistä et ole tietääksesikään. Jos herra yli-intendentti tällä hetkellä vallitseekin ajatuksiani, jos lähestyn häntä, kuten tunnustan olevan mahdollista, niin se johtuu siitä, että hän herättää syvää myötätuntoani, ollessaan nyt niin onnettomassa asemassa kuin ajatellakin voi."

"Oi, onko jotakin uutta tapahtunut?" äännähti markiisitar painaen kätensä sydämelleen.

"Etkö siis tiedä?"

"En mitään", vastasi rouva de Bellière vapisuttavan ahdistuksen lamaannuksessa.

"Kultaseni, ensiksikin kuninkaan suosio on tyyten siirtynyt herra Fouquetilta herra Colbertille."

"Niin, sitä kyllä puhutaan."

"Se onkin luonnollista Belle-Islen vehkeen paljastumisen jälkeen."

"Minulle oli kerrottu, että se linnoitusten ilmestyminen kääntyi herra Fouquetin kunniaksi."

Marquerite puhkesi niin ilkeään nauruun, että markiisitar olisi sillä hetkellä ilomielin survaissut tikarin hänen sydämeensä.

"Nyt ei ole enää kysymyksessä herra Fouquetin kunniakaan, kultaseni, vaan hänen pelastuksensa", ilmoitti rouva Vanel. "Kolmen päivän kuluttua yli-intendenttiä kohtaa täydellinen tuho!"

"Ohoh, sepä joutuisaa menoa!" virkahti markiisitar hymyillen vuorostaan.

"Sanoin kolmen päivän, kun väkisinkin tahdon pettää itseäni toivolla.

Mutta varmana voi pitää, että kaikki on lopussa jo huomenna."

"Millä perusteella?"

"Mitä nöyryyttävimmästä syystä: yli-intendentillä ei ole enää rahoja."

"Rahamaailmassa, rakas Marguerite, saattaa tänään olla tyhjillään ja huomenna nostaa miljoonia."

"Niin saattoi käydä laatuun herra Fouquetille silloin kun hänellä oli kaksi rikasta ja taitavaa ystävää, jotka kokosivat hänen hyväkseen ja saivat rahoja heltiämään monista lähteistä, mutta ne ystävät ovat kuolleet."

"Kultakolikot eivät kuole, Marguerite; ne ovat kätköissä, joita tutkistellaan, ja niitä löytyy tarpeeksi."

"Näetpä kaikki ruusunhohteessa, Elise, – mutta ikävää vain on, että sinä et ole yli-intendentin Egeria, osoittaaksesi hänelle aarteiston, mistä hänen sopii ammentaa kuninkaan eilen pyytämät miljoonat."

"Miljoonat?" toisti markiisitar säikähtyen.

"Neljä… parillinen luku."

"Kunnotonta!" mutisi rouva de Bellière tuon raivoisan ilakoimisen kiduttamana… "Kai yli-intendentiltä neljäkin miljoonaa riittää", vastasi hän miehuullisesti.

"Jos ihmeeksi vielä riittäisikin tähän vaatimukseen", tuumi Marguerite, "niin tuskinpa enää lähtee sitä erää, jota kuningas pyytää kuukauden kuluttua."

"Kuningas aikoo yhä saada häneltä suuria summia?"

"Epäilemättä, ja siksi sanoinkin, että herra Fouquet-poloisen häviö on auttamattomasti ratkaistu. Ylpeyden kannustamana hän toimittaa rahoja niin pitkälle kunnes kukistuu köyhyyteen."

"Se on totta", myönsi markiisitar väristen; "suunnitelma on pätevä… Mutta sanohan, vihaako siis herra Colbert yli-intendenttiä niin katkerasti?"

"Ei uskoakseni rakastakaan… Herra Colbert muuten on mahtava mies, ja lähemmin tutustuessa hän esiintyy yhä enemmän edukseen: jättiläismoisia pyrkimyksiä, talttumaton tahdonvoima, maltillinen toiminta, – hän edistyy pitkälle."

"Hänestä tulee rahaministeri?"

"Luultavasti… No niin, tämän johdosta siis, hyvä markiisittareni, johduin kovasti säälittelemään miesparkaa, joka on minua rakastanut ja palvonutkin; nähdessäni hänet sellaiseen ahdistukseen syöstyksi annoin itsekseni anteeksi hänen uskottomuutensa… jota hän katuukin, kuten olen saanut aihetta uskoa. Sentähden tunsin kiihkeätä halua toimittaa hänelle viihdytystä, neuvoa häntä jotenkuten; ajattelin hänen käsittävän esiintymiseni vaikuttimen ja olevan minulle siitä kiitollinen. On suloista havaita olevansa rakastettu, katsos. Miehet pitävät rakkautta suuressa arvossa, silloin kun heitä ei enää mahtavuutensa sokaise."

Markiisitar ei nyt lopulta tiennyt mitä vastata ja mitä ajatellakaan, huumaantuneena ja murtuneena näistä säälittömistä hyökkäyksistä, jotka oli harkittu täsmällisiksi ja sattuviksi kuin tykistötuli. Luihun ystävättären ääni oli saanut mitä hellimpiä vivahduksia; hän haastoi kuin nainen ja piiloitteli pantterin vaistoja.

"No, miksi et siis lähde herra Fouquetin luo?" kysäisi rouva de Bellière viimein epämääräisesti toivoen, että Marguerite herkeisi murjomasta voitettua vihollista.

"Sinä olet saanut minut vielä ajattelemaan, markiisitar. Ei, olisi kai säädytöntä minun ryhtyä ensimmäiseen askeleeseen. Herra Fouquet kyllä rakastaa minua, mutta hän on hyvin ylpeä. En voi hevin asettua alttiiksi korskealle torjumiselle… Onhan minun sitäpaitsi säästeltävä mieheni tunteita. No, sinä et sano mitään? Pitäneekin sitten kysyä herra Colbertin neuvoa!" Hän nousi hymyillen kuin hyvästelläkseen. Markiisitar ei jaksanut noudattaa hänen esimerkkiään. Marguerite tämän havaitessaan siirtyi heti muutamia askeleita loitommaksi, yhä nauttiakseen kilpailijattarensa nöyryyttävästä masennuksesta, ja tokaisi sitten äkkiä: "Etkö saata minua ulos?"

Markiisitar kohoutui vaaleana ja jäykkänä, tuskassaan enää ollenkaan muistamatta kirjekuorta, josta hän oli keskustelun alussa ollut niin huolissaan; ensimmäisellä askeleella se nyt tuli näkyviin. Sitten hän avasi rukouskammionsa oven ja sulkeutui sinne, edes päätänsä kääntämättä Marguerite Vanelin taholle. Tämä lausui tai oikeastaan sopersi joitakuita sanoja, joita rouva de Bellière ei tarkannut. Mutta heti markiisittaren kadottua piti hänen kademielisen vihollisensa väkisinkin varmistautua siitä, että hänen epäluulonsa olivat osuneet oikeaan; hän ojentausi esiin kuin pantteri ja sieppasi kirjekuoren.

"Haa!" mutisi hän hammasta purren; "herra Fouquetilta tullutta kirjettä hän siis todellakin luki minun saapuessani!"

Ja hän vuorostaan syöksähti ulos.

Tällävälin markiisitar ovensa suojaan päässeenä tunsi voimansa lopen ehtyneiksi; hetkisen hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin patsas, mutta huojui sitten kuin myrskyn horjuttama veistos jalustallaan ja kaatui tainnuksissa lattiamatolle. Se kumahdus kuului juuri samassa kun Marguerite Vanelin vaunut jyrisivät hotellin edustalta kadulle.

101
Markiisittaren kalleudet

Isku oli ollut sitä kovempi, kun se oli aavistamaton; kesti senvuoksi jonkun aikaa, ennen kuin markiisitar toipui, mutta tajulle tullessaan hän heti alkoi pohtia asemaa sellaisena kuin se nyt ilmeni.

Suuria sieluntuskia tuottavalla ponnistuksella hän pakotti ajatuksensa seuraamaan sitä latua, jolle leppymätön ystävätär oli hänet johtanut puheillaan. Yleisen edun harrastamisen varjolla Colbert salakavalasti edisti omia pyrkimyksiään, jotka edellyttivät etevämmän kilpailijan tunnotonta tuhoamista. Sydämetön Marguerite Vanel kostonhaluisena riemuitsi lähestyvästä kukistumisesta, herkeämättömästi lietsoen menetetyn rakastajansa vihamiehen hankkeita ja samalla tahtoen musertaa entisen ystävättärensä. Ja markiisitarta enemmän suretti kuin vihastutti se tieto, että kuningas oli yhtynyt kolmanneksi noin arvottomaan kierouteen; moinen salajuoni osoitti Ludvig XIII: n viimeisten vuosien petollisuutta ja Mazarinin ahneutta siltä ajalta, jolloin hän ei ollut vielä kyllikseen ehtinyt täyttyä ranskalaisella kullalla. Mutta urhea nainen sai piankin takaisin kaiken tarmonsa ja heitti kokonaan sikseen tuskittelunsa siitä, mitä oli tapahtunut. Markiisitar ei ollut niitä, jotka vaikertavat silloin kun tulisi toimia ja viihdyttelevät mieltänsä onnettomuuden surkuttelulla, jos kykenevät sitä auttamaan. Hän paineli tovin kylmillä käsillään otsaansa, suoristausi sitten ja soitti kelloa lujalla kädellä ja varmana ryhdiltään. Hän oli tehnyt päätöksensä.

"Ovatko matkavalmistukset kunnossa?" kysyi hän kamarineidolta, joka astui sisään.

"Kyllä, madame; mutta luulimme rouva markiisittaren lähtevän maalle vasta kolmen päivän kuluttua."

"Kaikki koristeeni ja arvopaperini ovat kuitenkin koolla?"

"Niin, madame; mutta tapanamme on ollut jättää ne kaikki Pariisiin, kun rouva ei ole käyttänyt kalleuksiaan maalla. Arvoesineet ovat sullottuina talteen rouvan työhuoneessa."

"Mihin jalokivet on pantu?"

"Lippaisiin."

"Entä pöytähopeat?"

"Isoon tammikirstuun."

Markiisitar vaikeni hetkiseksi ja käski sitten tyynesti:

"Kutsuttakoon kultaseppäni tänne."

Kamarineidon lähdettyä antamaan tiedon määräyksestä markiisitar siirtyi työhuoneeseen ja alkoi mitä huolellisimmin tarkastella lippaittensa sisältöä. Hän ei ollut koskaan suonut sellaista huomiota näille kalleuksille, jotka ovat naisen ylpeytenä; milloinkaan ei hän ollut katsellut koristeitaan muulta kannalta kuin valitakseen niistä kehyksien tai värien perusteella pukuunsa kulloinkin soveliaimmat. Tänään hän ihaili rubiinien kokoa ja timanttien kirkkautta, joutui syvästi pahoilleen jokaisesta täplästä tai muusta viasta, olisi suonut kultapohjien olleen paksumpia ja jalokivien yhä uhkeampia.

Kultaseppä tullessaan yllätti hänet tässä tutkistelussa.

"Herra Faucheux", aloitti markiisitar, "tehän olette toimittanut minulle kaiken kultakalustoni?"

"Niin, rouva markiisitar."

"En enää muista, mihin summaan lasku nousikaan."

"Uudestako, madame, vai siitä, jonka herra de Bellière antoi teille huomenlahjaksi? Sekin oli nimittäin minulta tilattu."

"No, uudesta ensiksikin."

"Se kaikki – kannut, pikarit ja kannelliset kulhot, maustekalustot rasioinensa, makeisvasut ja hedelmäveitset – maksoi rouva markiisittarelle kuusikymmentätuhatta livreä."

"Hyväinen aika, eikö enempää?"

"Piditte laskuani silloin hyvinkin suurena…"

"Se on totta, se on totta! Nyt muistan, että se tuntuikin minusta ensin kalliilta; siinä oli kai työ arvioitu korkealle?"

"Niin, madame; siinä oli runsaasti kaiverrusta, pakotusta, uusia sommitelmia."

"Minkä verran tuli työn osalle hinnasta? Älkää arastelko."

"Se nosti metalliarvoa kolmanneksella, madame. Mutta…"

"Ja sitten se toinen kalusto, vanhat kulta-astiat, jotka mieheni lahjoitti?"

"No, niissä ei tekotapa ole niin huoliteltua yksityispiirteiseksi.

Alkuperäiseksikin arvoksi jää vain kolmekymmentätuhatta livreä."

"Siis seitsemänkymmentä niistä!" mutisi markiisitar itsekseen. "Mutta minulla on vielä äidinperintönä pöytähopeita, herra Faucheux; tunnettehan ne jykevät lautaset ja muut astiat, joita en ole tahtonut vaihtaa, kun ne ovat muistokapineita?"

"Kah, madame, siinäpä olisi oiva apulähde sellaisille ihmisille, joilla ei ole tilaisuutta säilytellä kaikkia kalleuksiansa koskemattomina, kuten rouva markiisitar on voinut. Siihen aikaan ei valmistettu niin keveätä työtä kuin nykyään. Taottiin harkkoja. Se kalusto ei kyllä enää kelpaa esille, mutta sen paino edustaa kuitenkin halpumatonta omaisuutta."

"Ei nyt ole muusta väliäkään. Paljonkohan se painaa?"

"On siinä hyvinkin viidenkymmenentuhannen livren arvosta hopeaa. Erikseen vielä ne kaksi tavattoman juhlallista maljakkoa vastaavat viittätuhatta livreä kumpikin, – ne voi arvioida kymmeneentuhanteen yhteensä."

"Satakolmekymmentä!" jupisi markiisitar. "Oletteko varma laskelmistanne, herra Faucheux?"

"Muistan minä semmoiset seikat, madame. Vaikka punnitsisimme."

"Merkitsen sen siis kirjaan. Olen laatimassa omaisuuteni arviota."

"Te olette järjestystä rakastava nainen, rouva markiisitar."

"Katsokaamme nyt tätä", virkkoi rouva de Bellière avaten erään lippaan.

"Nuo smaragdit tunnen hyvin", sanoi jalokivikauppias, "olen itse laittanut niihin kehykset. Sievimmät koko hovissa, – no, ei sentään ihan: kaikkein puhtaimmat ovat rouva de Châtlllonin, jolle ne joutuivat Guisen herttuoilta, mutta teidän smaragdinne ovat toisella sijalla, madame."

"Minkä verran voidaan laskea niiden arvoksi?"

"Kehyksissään?"

"Ei; olettakaa, että ne tahdottaisiin myydä."

"Kylläpä tiedän, kuka ne ostaisikin!" huudahti Faucheux.

"Myyntiarvon juuri haluan saada selville. Ne siis olisivat muutettavissa rahaksi milloin hyvänsä?"

"Kaikki teidän jalokivenne menisivät joutuin kaupaksi, madame; on tunnettua, että teillä on Pariisin hienoin yksityinen kokoelma. Te ette ole niitä naisia, jotka vaihtavat korujaan; ostatte aina parasta ja pidätte mitä olette ostanut."

"Paljonko näistä smaragdeista maksettaisiin?"

"Satakolmekymmentätuhatta livreä."

Markiisitar merkitsi lyijykynällä muistikirjaansa kultasepän mainitseman summan.

"Entä tästä rubiininauhasta?" kysyi hän edelleen.

"Vaaleanpunaiset rubiinit… ovatpa ne muhkeita! Näitä jalokiviä en tiennyt teillä olevankaan, madame."

"Arvioikaa."

"Kaksisataatuhatta livreä. Tuo keskimmäinen vastaa yksinään sataatuhatta."

"Niin, niin, sitä olin ajatellutkin", sanoi markiisitar hyvillään. "Sitten timantit, timantit! Voi, niitä minulla on paljon: sormuksia, ketjuja, korvarenkaita ja helyjä, solkia, rintaneuloja! Tehkää niistä arvio, herra Faucheux, olkaa niin hyvä."

Kultaseppä otti suurennuslasinsa ja pikku vaakansa, punnitsi, tarkasteli ja mutisi itsekseen saadessaan yhteenlaskunsa valmiiksi:

"Siinäpä valikoima jalokiviä, jotka tulevat maksamaan rouva markiisittarelle neljäkymmentätuhatta livreä pelkkinä korkoina."

"Arvioitsette ne kahdeksaansataantuhanteen livreen?.."

"Niille vaihein, rubiinit mukaan luettuina."

"En siis minäkään paljon erehtynyt. Mutta kehyksillä on myös arvonsa."

"Niin, ne erikseen. Jos minut kutsuttaisiin välittämään tällaisten kalleuksien myyntiä, niin tyytyisin pitämään palkkionani vain kehyksien kullan; saisin siten hyvinkin viisi kolmattatuhatta livreä."

"Sepä hauskaa! Otatteko siis ansaitaksenne sen hyvityksen sillä ehdolla, että muutatte jalokivet käteiseksi rahaksi?"

"Mutta, madame", huudahti kultaseppä säikähtyneenä, "ettehän toki myy korujanne?"

"Älkää nyt ollenkaan huolestuko, herra Faucheux, vaan antakaa minulle suora vastaus. Te olette rehellinen mies, kolmenkymmenen vuoden aikana olette ollut väleissä sukuni kanssa, tunsitte isäni ja äitini, jotka ensin käyttivät teidän isänne apua. Puhuttelen teitä senvuoksi kuin vanhana ystävänä; otatteko näiden kehyksien kullan palkkioksenne, toimittaaksenne minulle arvioitsemanne summan käteisenä?"

"Kahdeksansataatuhatta livreä! Se on tavaton erä!"

"Onhan kyllä."

"Mahdotonta saada pikaisesti kokoon yhdellä kertaa!"

"Oh, ei suinkaan."

"Mutta ajatelkaa, madame, millaista melua seurapiirissänne herättäisi tieto jalokivienne myynnistä!"

"Kenenkään ei tarvitse saada siitä vihiä… Te valmistutatte minulle samanlaiset tekokorut. Älkää estelkö: se on tahtoni. Myykää yksitellen, pelkästään jalokivet."

"Mitä siihen tulee, niin myyminen kyllä on helppoa, kun Monsieur parhaillaan etsiskelee koolle hienoa valikoimaa paljaina jalokivinä Madamen kalleuksiksi. Siitä on syntynyt kilpailu. Voin helposti sijoittaa hänelle näitä rubiineja ja timantteja kuudensadantuhannen livren arvosta, kun hyvin tiedän, että kauniimpiakaan ei tule tarjolle."

"Kuinka pian luulisitte saavanne sen kaupan syntymään?"

"Kolmen päivän kuluessa."

"No niin, loput voitte saada menemään yksityishenkilöille. Niinpä voinettekin laatia kanssani suoranaisen kauppasopimuksen, jossa maksu määrätään suoritettavaksi neljän päivän kuluessa."

"Madame, madame, malttakaa toki hiukan, minä pyydän… Menetätte suotta satatuhatta livreä, jos pidätte kiirettä sen sijaan että antaisitte minun vain välittäjänä myydä jalokivet vähitellen."

"Uhraan kaksisataatuhatta, jos käy tarpeelliseksi. Tahdon saada kaikki kuntoon jo täksi illaksi. Tehkää päätöksenne."

"Suostunhan kauppaan, rouva markiisitar… En tahdo salata, että voitan tässä viisituhatta pistolia."

"Sitä parempi! Miten saan rahat?"

"Lähemmin ajatellessani voin haalia ne kokoon vielä tänään – osittain kullassa, mutta enimmäkseen on minun tarjottava Lyonin pankin seteleitä, jotka herra Colbert lunastaa."

"Olkoon seteleinä", vahvisti markiisitar. "Menkää nyt vain kiireesti järjestämään maksun suoritus."

"Kyllä madame, mutta suvaitkaa vielä…"

"Ei enää sanaakaan siitä, herra Faucheux. Niin, unohdinpa ne pöytähopeat… Ostattehan nekin?"

"Viidestäkymmenestätuhannesta livrestä, epäröimättä, madame."

"Siis runsaasti miljoona", mutisi markiisitar. "Herra Faucheux, te saatte haettaa täältä myöskin molemmat kultakalustot noiden hopeiden mukana. Sanon täällä selitykseksi, että ne sulatetaan miellyttävämpiä malleja varten… ja sulattaa teidän tuleekin ne. Smaragdit otatte omasta arviostanne, niinhän? Toimittakaa näistä kaikista rahat kullassa… kiireimmiten."

"Hyvä on, rouva markiisitar."

"Sekä setelit että kullan voitte asettaa kirstuun ja panna saattajaksi jonkun apulaisenne, joka odottakoon minua vaunuissa yhdenkään palkolliseni näkemättä."

"Rouva Faucheuxin vaunuissa?" esitti kultaseppä.

"Jos se käy laatuun, niin astun vaunuihin teidän asunnoltanne."

"Kyllä, rouva markiisitar."

"Ottakaa kolme palvelijaani kantamaan pöytäkalustoja."

"Kuten madame käskee."

Markiisitar soitti kelloa.

"Vankkurit herra Faucheuxin käytettäviksi", määräsi hän. Kultaseppä toimitti aarteet kannetuiksi alas ja ilmoitti itse, että markiisitar oli jättänyt hänen tehtäväkseen muovata pöytähopeista aistikkaampi valikoima. Hän kumarsi syvään ja poistui, käskien vankkurien seurata kintereillään. Kolme tuntia myöhemmin markiisitar meni kultasepänliikkeeseen ja sai haltuunsa kahdeksansataatuhatta livreä Lyonin pankin seteleitä sekä kaksisataaviisikymmentätuhatta livreä kullassa, lukittuina kirstuun, jonka apulainen jaksoi vaivoin kantaa rouva Faucheuxin vaunuihin.

Kultasepän arvoisalla elämänkumppanilla oli nimittäin omat vaunut. Tilikonttorin johtajan tyttärenä hän oli tuonut kolmenkymmenentuhannen écun myötäjäiset miehelleen, kultaseppien ammattivanhimmalle. Ne kolmekymmentätuhatta olivat kantaneet hyvää hedelmää kahdenkymmenen vuoden aikana. Kultaseppä oli miljoonamies, mutta elämässään vaatimaton. Vaimolleen hän oli kuitenkin ostanut ylen juhlalliset kaleesit, jotka oli valmistettu v. 1648, kymmenen vuotta jälkeen kuninkaan syntymän. Tämä vierivä rakennus oli kaupunginosan suurena ihmeenä; se oli kauttaaltaan somisteltu vertauskuvallisilla maalauksilla ja kulta- ja hopeatähtisillä pilvillä. Näihin hieman eriskummaisiin ajoneuvoihin nyt asettui ylevä aatelisnainen, vastapäätä apulaista, joka markiisittaren hametta arastellen veti polvensa ihan näkymättömiin. Ylpeydestä paisuvin sydämin sai apulainen sitten antaa ajajalle käskyn: "Saint-Mandén tielle!"