Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

125.

Mitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa

Antakaamme lukijalle ensiksi yksityistietoja

Komean Riikinkukon

 majatalosta, siirtyäksemme sitten kuvaamaan, millaisia matkustajia siinä asui.

Majatalo oli saanut nimensä kyltistään, kuten kaikkikin ravintolat. Tämä kyltti esitti riikinkukkoa, pyrstö levitettynä. Mutta niinkuin monet maalarit antavat kauniit pojan kasvot käärmeelle, joka vietteli Eevan, samaten oli kyltin sommittelija suonut komealle riikinkukolle naisen kasvonpiirteet.

Tämä majatalo – elävä letkautus sitä ihmissuvun puolikasta vastaan, joka herra Legouvén mukaan on elämän suloisuutena – sijaitsi vasemmalla Fontainebleaun ensimmäisen poikkikadun varrella Pariisista päin lukien; leikaten sitä suurta valtasuonta, joka yksistään muodostaa Fontainebleaun kaupungin, se poikkikatu oli silloin nimeltään Rue de Lyon, epäilemättä siitä syystä, että se maantieteellisesti suuntautui tätä maan toista pääkaupunkia kohti. Kadun varrella oli ainoastaan kaksi porvaristaloa; näitä eroitti toisistaan kaksi suurta pensasaidan ympäröimää puutarhaa.

Näköjään oli taloja kyllä kolme; tahdomme selittää, kuinka niitä silti oli kuin olikin vain kaksi.

Komea Riikinkukko

 oli kulmatalo, varsinainen julkipuoli pääkadulle päin, mutta takana oli Rue de Lyonin puolella kaksi pihojen eroittamaa asuinrakennusta. Näissä oli tilavia huoneistoja kaikenkaltaisia matkustavaisia varten – jalankulkijoille ja ratsumiehille kuten vaunuissakin saapuville soveltuvia; täällä ei ollut tarjolla ainoastaan ruokaa ja asuntoa, vaan myöskin kävelypaikkoja ja yksinäisyyttä rikkaimmille hovimiehillekin, jotka esimerkiksi hovissa kohdanneen keikauksen jälkeen halusivat sulkeutua sulattamaan äkäänsä tai suunnittelemaan kostoa. Näiden takarakennusten ikkunoista näkivät matkustajat ensinnäkin ruohoittuneen Rue de Lyonin ja sitten kauniit selja- ja orapihlaja-aidat, jotka ikäänkuin vihreinä ja kukkivina käsivarsina syleilivät vastamainittuja porvarillisia rakennuksia. Lisäksi näkyi näiden talojen lomissa kuvan taustana ja ikäänkuin ylipääsemättömänä taivaanrantana jono tuuheita lehtipuita, etuvartijoina sille laajalle metsälle, joka levittäytyi Fontainebleaun ulkopuolella.

Majatalon kulmahuoneesta taasen saattoi tarkata sekä Pariisista johtavan valtakadun hyörinää hovijuhla-hommineen että Lyon-kadun rauhallista maisemaa, – puhumattakaan siitä hätätilassa ilmenevästä edusta, että pääoveen kolkutettaessa sopi livahtaa Rue de Lyonille takaovesta ja porvaristalojen puutarhain kautta metsänlaitaan.

Malicorne oli kyllä mielitietylleen valittanut, miten hänet oli pantu muuttamaan

Komeasta Riikinkukosta

, mutta omiin asioihinsa kiintyneenä hän ei ollut malttanut kertoa Montalaisille kaikkea, mitä hän muussa tilaisuudessa olisi tullut jutelleeksi tästä omituisesta majatalosta. Hän ei ollut tullut maininneeksi sitäkään, millä tavoin hän oli ensin saanut asettuneeksi tähän ravintolaan, ja vain lyhyimmiten oli hän huomauttanut fransiskaanimunkista, puhumatta mitään majatalon muista matkustavaisista. Silti häntä oli melkoisesti ihmetyttänyt se tapa, miten he olivat saapuneet, heidän elämänlaatunsa ja kaikkien muiden paitsi nähtävästi etuoikeutettujen henkilöiden työläs pääseminen majataloon; tähän näyttiin tarvitsevan erityistä tunnussanaa, ja asukkaaksi ei ketään hyväksytty ilman joitakuita valmistavia toimenpiteitä. Kaikki

Komean Riikinkukon

 huoneistot olivatkin nyt luovutettuja ja pidätettyjä muukalaisille, jotka viettivät aikaansa aivan hiljaisesti. Heidän säveät kasvonpiirteensä olivat järjestään ventovieraita Malicornelle. Nämä matkustavaiset olivat kaikki saapuneet myöhemmin kuin hän ja esittelykseen lausuneet jonkunlaisen tunnussanan; tämä seikka oli heti oudoksuttanut Malicornea, ja hän oli tietysti kuulustanut syytä, saaden vastaukseksi, että isäntä piti tällaista varokeinoa välttämättömänä, koska kaupunki nyt oli täynnä rikkaita aatelismiehiä, joten sinne oli täytynyt keräytyä ovelia, saaliinhimoisia veijareitakin. Kunniallisen majapaikan mainehan vaati huolehtimaan, että matkustavaisten sekaan ei pääsisi pitkäkyntisiä.

Sentähden Malicorne joskus itsekseen ihmettelikin kotiin tullessaan ja majatalon oloja lähemmin ajatellessaan, miten hänet oli tänne päästetty, kun hänen jälkeensä oli niin monilta muilta asunto evätty. Erityisesti kummastutti häntä se havainto, että Manicamp, joka hänen mielestään oli koko maailman kunnioittama ylimys, ei kaupunkiin tullessaan ollut saanut edes tallitilaa hevoselleen, vaan tullut jokseenkin tylysti palautetuksi. Siinä oli Malicornelle ongelma, jota hän tosin ei ollutkaan käynyt kaikella nokkeluudellaan selvittämään, hänellä kun oli yltäkyllin ajateltavaa rakkautensa ja kunnianhimonsa asioissa. Mutta niin älykkääksi kuin olemmekin hänet myöntäneet, emme rohkenisi sanoa, että hän olisi siinä tehtävässä onnistunutkaan, vaikka olisi siihen kuinkakin syventynyt. Muutamat sanat valaisevat kyllä lukijalle, ettei kukaan muu kuin itse Oidipus olisi voinut ratkaista tätä arvoitusta.

Viikkoa aikaisemmin oli tähän majataloon ilmestynyt seitsemän matkustavaista, päivää myöhemmin kuin Malicorne oli onnellisesti päässyt livahtamaan

Komean Riikinkukon

 vieraaksi. Nuo seitsemän henkilöä, jotka olivat saapuneet kohtalaisten saattueiden keralla, olivat:

Ensinnäkin saksalaisen armeijan prikaatikenraali, hänen kirjurinsa ja lääkärinsä sekä kolme lakeijaa, seitsemällä hevosella. Tämän kenraalin nimeksi ilmoitettiin kreivi von Wostpur. Espanjalainen kardinaali, mukanaan kaksi veljenpoikaansa, kaksi kirjuria, hovimestari ja kaksitoista hevosta. Kardinaalin mainittiin olevan

señor

 Herrebia. Rikas bremeniläinen kauppias lakeijan ja kahden hevosen kanssa. Kauppias esittäysi

herr

 Bonstettina. Venetsialainen senaattori puolisonsa ja tyttärensä kanssa, molemmat ilmeisiä kaunottaria. Tätä senaattoria puhuteltiin

signor

 Mariniksi. Skotlantilainen aatelistilallinen seitsemän ylämaalaisen alustalaisensa kanssa, kaikki jalkaisin. Tämän

lairdin

 nimi oli Mac Cumnor. Wienistä tullut itävaltalainen ilman arvonimeä tai vaakunaa; hän oli saapunut vaunuissa ja tuntui pappismieheltä, mutta hänessä oli jonkun verran sotilaallistakin ryhtiä. Häntä sanottiin neuvosherraksi. Lopuksi flaamilainen rouvashenkilö lakeijan, kamarineidon ja seuranaisen saattamana. Suuri kuormasto, suurellinen esiintyminen, paljon hevosia. Häntä määriteltiin flaamilaiseksi rouvaksi.

Kaikki nämä matkustavaiset olivat saapuneet samana päivänä, kuten sanottu, ja kuitenkaan ei heidän tulonsa ollut aiheuttanut mitään pulaa majatalossa eikä myöskään vähintäkään häiriötä kadulla, kun heidän huoneensa olivat ennakolta varattuja sanansaattajain tai kirjurien toimesta, jotka olivat ilmestyneet päivää aikaisemmin tai saman päivän aamuna.

Malicorne oli tullut päivää varemmin kuin he. Hoikalla matkarepulla sälytetyn laihan ratsunsa satulassa hän oli ilmoittanut

Komean Riikinkukon

 isännälle odottavansa tänne ystäväänsä, ylimystä, joka oli utelias näkemään juhlallisuuksia ja aikoi saapua piammiten hänkin. Nämä sanat kuullessaan oli isäntä hymyillyt ikäänkuin hän olisi varsin hyvin tuntenut Malicornen tai tuon nimettömän ystävän ja vastannut:

"Valitkaa vain, monsieur, sellainen huoneisto kuin mukavaksi näette, kun kerran tulette ensimmäisenä."

Ja tämä majatalon isännille niin kuvaava palvelevaisuus ilmaisi selvästi kehoituksen: – Olkaa huoletta, monsieur, kyllä ymmärrämme yskän ja kohdittelemme teitä asemanne mukaisesti.

Isännän sanat ja sävy olivat Malicornesta tuntuneet hyväntahtoisilta, mutta jotenkin salaperäisiltä. Mutta hän ei tahtonut joutua suuriin kuluihin ja tiesi samalla, että jos hän olisi pyytänyt pientä kamaria, se olisi varmaankin evätty häneltä hänen vähäpätöisyytensä siten paljastuessa. Sentähden hän kiirehti tarttumaan isännän sanoihin ihan kirjaimellisesti, eksyttääkseen hänet oveluudellaan. Hymyillen vastaan kuten mies, jota on kohdeltu vain ansionsa mukaisesti, hän tyynesti sanoi;

"Otan parhaan ja hauskimman huoneiston, isäntä hyvä."

"Tallitiloineen?"

"Niin."

"Mistä alkaen?"

"Heti tästä päivästä, jos sopii."

"Mainiosti."

"Mutta", lisäsi Malicorne oitis, "minä en ota omaan huostaani päähuonetta."

"Niin oikein!" virkkoi isäntä ymmärtävän näköisenä. "Erityisistä syistä, jotka käsitätte myöhemmällä, minun on otettava asunnokseni vain pieni viereinen kamari."

"Niin, niin, niin", äänteli isäntä.

"Ystävä asettuu sitten saliinsa ja hoitaa luonnollisesti sen perusteella oman tilinsä."

"Aivan oikein, niinhän se oli sovittu", vastasi isäntä.

"Oli sovittu?"

"Sanasta sanaan."

"Merkillistä!" mutisi Malicorne. "Asia on siis selvä", hän lisäsi isännälle.

"Ihan."

"Kaikki hyvin sitten. Kun siis nyt käsitätte asian… sillä olemmehan selvillä, vai mitä?"

"Täydellisesti."

"No niin, näyttäkää minulle siis kamarini."

Komean Riikinkukon

 isäntä asteli Malicornen edellä lakki kädessä. Malicorne asettui huoneeseensa ja hämmästeli sittemmin itsekseen sitä havaintoa, että isäntä aina hänen mennessään ylös tai alas portaita iski hänelle ovelasti silmää, ikäänkuin he kaksistaan olisivat olleet jossakin juonessa.

– Jotakin väärinymmärrystä tässä nyt on, – tuumaili Malicorne; – mutta odottaessani sen selviämistä minä käytän sitä hyväkseni: niin on näissä oloissa parasta.

Ja kamaristaan hän karkaili kuin ajokoira uutisten ja hovinähtävyyksien jäljille, kärvennyttäen ja liotuttaen itseään tungoksissa niinkuin oli neiti de Montalaisille kuvannut.

Seuraavana päivänä hän oli nähnyt noiden seitsemän matkustavaisen peräkkäin saapuvan täyttämään koko majatalon. Katsellessaan noita seurueita hevosineen ja vaunuineen Malicorne hykerteli käsiänsä oivaltaessaan, että hän päivää myöhemmin saapuen ei olisi saanut kehnointakaan makuusijaa tutkimusretkiensä levähdyslomiksi.

Noiden kaikkien muukalaisten tultua tiloitetuiksi isäntä astui hänen kamariinsa ja aloitti entiseen suopeaan tapaansa:

"Teillä on jäljellä päärakennuksen iso huone, – tiedättehän, hyvä herra?"

"Aivan niin."

"Ja sen olen varannut teille ihan kuin lahjaksi."

"Kiitos!"

"Niin että kun ystävänne tulee, hän epäilemättä on tyytyväinen, tai muutoin ei häntä voi millään kurin palvella."

"Anteeksi, sallitteko minun virkkaa teille muutamia sanoja ystävästäni?"

"Puhukaa,

pardieu

. Tehän saatte määrätä."

"Hänen piti tulla, kuten tiedätte…"

"Ja on vielä tulematta."

"Niin, hän onkin siis voinut muuttaa mielensä."

"Ei."

"Oletteko varma siitä?"

"Tiedän varmasti."

"Jos nimittäin vähänkin epäilisitte, niin minä sanoisin teille, etten voi vastata hänen tulostaan."

"Mutta onhan hän teille sanonut…"

"Niin kyllä, mutta ihminen päättää, Jumala säätää, ja samaten myös

verba volant, scripta manent

."

"Mitä se merkitsee?"

"Sanat hupenevat, kirjoitettu pysyy. Ja kun hän ei ole minulle kirjoittanut, vaan ainoastaan toimittanut suullisen viestin niin olisin jo valmis oikeuttamaan teidät, siihen kuitenkaan kehoittamattani… tämä on kiusallinen paikka, käsitättehän…"

"Mihin oikeutatte minut?"

"Hitto, vuokraamaan pois hänen huoneensa, jos saatte siltä hyvän hinnan."

"Vuokraamaan pois!"

"Niin."

"En ikinä, monsieur, sellaiseen jetkuun en ikinä ryhtyisi. Ellei hän olekaan kirjoittanut teille, niin minullapa on häneltä kirje!"

"Kah!"

"On vainkin."

"Ja miten laadittuna? Katsotaanpa, vastaako se hänen suullisia ohjeitaan."

"Näin hän kirjoittaa", alkoi isäntä lukea:

'

Komean Riikinkukon

 majatalon arvoisalle isännälle: Tietänette jo kohtauksesta, jonka muutamat huomattavat henkilöt ovat järjestäneet teidän majataloonne; minä kuulun seurueeseen, joka siten kokoontuu Fontainebleaussa. Varatkaa siis yhdellä kertaa pieni kamari ystävälleni, joka saapuu luultavasti ennen minua.'

"Tehän olette tämä ystävä?" Majatalon isäntä keskeytti lukemisensa.

Malicorne kumarsi säveästi. Isäntä jatkoi:

'Ja iso huone minulle. Sali jää kokonaan minun asiakseni; mutta kamari on saatava huokeasta maksusta, se kun tulee vähävaraiselle kirjuriparalle.'

"Teitä hän siis tälläkin tarkoittaa?" sanoi isäntä.

"Niin… niin", myönsi Malicorne.

"Olemme siten selvillä asiasta: ystävänne vastaa oman huoneensa maksusta koko pidätysajalta, ja te olette vastuussa kamarista."

– Teilattakoon minut, jos tästä käsitän rahtuakaan! – ajatteli Malicorne itsekseen. Ääneen hän lisäsi:

"Tyydytte siis luottamaan siihen nimeen?"

"Mihin nimeen?"

"Allekirjoitukseen. Pidätte sitä riittävänä vakuutena?"

"Nimeä minä aioin juuri teiltä kysyä", sanoi isäntä.

"Mitä! Jättikö hän sen pois?"

"Ei hän todellakaan liittänyt sitä kirjeeseen", vastasi isäntä, silmät kiiluvina salamyhkäisyydestä ja uteliaisuudesta.

"Hm, kyllähän käsitätte, että hänellä siis on siihen syynsä", virkkoi Malicorne, omaksuen saman salaperäisyyden sävyn.

"Niin tietenkin."

"Ja uskottuna ystävänä en voi mennä ilmaisemaan sitä, kun hän kerran tahtoo saapua tuntemattomana."

"Oikein kyllä, monsieur", myönsi isäntä; "en sitä pyydäkään."

"Pidän arvossa hienotunteisuuttanne. Mitä minuun tulee, niin pidämme siis sovittuna, että minun kamarini ei kuulu samaan tiliin, kuten ystävänikin huomauttaa."

"Se on alunpitäin sovittua, monsieur."

"Selvät tilit säilyttävät hyvän sovun: jos nyt siis tekisimme tilimme tätä myöten."

"Sillä ei ole kiirettä."

"Parempi kuitenkin. Kamari ja ruoka minulle, pilttuu ja rehu hevoselleni – paljonko päivältä?"

"Neljä livreä, monsieur."

"Siis kaksitoista livreä nyt kolmelta päivältä?"

"Kaksitoista, niin, monsieur."

"Tuossa."

"Kah, monsieur, miksi suotta maksatte kesken aikaa?"

"Sentähden", selitti Malicorne ääntänsä alentaen ja salamyhkäisyyteen palautuen, koska näki tämän keinon päteväksi, "sentähden että jos tulisi äkkiä hajaannuttavaksi, ei menisi liikoja aikoja laskujen selvittelyssä."

"Se on totta, monsieur."

"Kamari siis pysyy minulla."

"Mielenne mukaan."

"Hyvä on. Hyvästi!"

Isäntä poistui. Yksin jäätyänsä Malicorne alkoi itsekseen järkeillä:

– Kukaan muu kuin Guiche tai Manicamp ei ole voinut kirjoittaa isännälle, – Guiche tahtoen kaiken varalta pidättää itselleen hovin ulkopuolelta asunnon, tai Manicamp Guichen puolesta. Iso huone on silloin tietenkin aiottu mukavaksi asunnoksi jollekulle hunnutetulle naiselle, jolle on tahdottu varata kaksi käytävää, niin että hän pääsee suoraan melkein autiolle poikkikadulle, joka päättyy metsään. Kamari on tarkoitettu hetkelliseksi majapaikaksi joko Manicampille – Guichen uskottuna kumppanina ja valppaana ovenvartijana – tai itse kreiville, joka paremmaksi varmuudeksi saattaa esittää sekä isännän että apurin osaa yhtaikaa. Mutta entä tämä kokoontuminen, joka on määrätty tapahtuvaksi majatalossa ja jo tapahtunutkin? Varmaankin henkilöitä, joiden pitäisi tulla esitellyiksi kuninkaalle. Mutta kirjuripoloinen, jonka piti saada kamari? Kah, viekkautta Guichen tai Manicampin paremmaksi salaamiseksi. Jos niin on asia – ja muutakaan en osaa ajatella – , niin eipä tässä ole suurtakaan sekaannusta sattunut: Manicampilla ja Malicornella on vain kukkaron pulleus eroa.

Näiden mietelmien varassa oli Malicorne käynyt rauhallisesti levolle, olematta millänsäkään noista seitsemästä matkustavaisesta, jotka väkineen kuhisivat

Komeassa Riikinkukossa

. Aina kun hovihommiltaan jouti – kun oli väsyksissä retkeilyistään ja tiedustelustaan eikä jaksanut kyhäillä uusia kirjelappusiakaan, jollaisen sujauttamiselle Montalaisin käteen hän ei koskaan tavannut tilaisuutta – hän sulkeusi onnellisesti saatuun kammioonsa ja nojaili ulokkeensa kaiteeseen neilikkaruukkujen keskellä, tarkkaillen katuliikennettä ja itsekseen kummastellen, että talon matkustavaiset eivät näkyneet omistavan vähäisintäkään huomiota Fontainebleaun ilotulituksille ja juhlille.

Täten tultiin siihen seitsemänteen päivään, jota me yöllisine jatkoineen olemme niin laajaperäisesti selostaneet edellisissä luvuissa. Kellon lähetessä yhtä oli Malicorne jälleen yöllä sijoittunut ikkunaansa, kun Manicamp ilmestyi näkyviin ratsain, nenä pystyssä, huolestunut ja kiusaantunut ilme kasvoillaan.

– Kas niin! – ajatteli Malicorne tuntiessaan hänet ensi silmäyksellä; – siinä nyt miekkoseni tulee ottamaan huonettansa, minun kamariani.

Hän huhusi Manicampille. Tämä kohotti päätänsä ja tunsi vuorostaan hänet heti.

"Ah,

pardieu

, olipa hyvä, että tapasin teidät!" sanoi hän ilahtuen. "Olen jo kauan kierrellyt täällä Fontainebleaussa, etsien kolmea turhaan tavoiteltavaa: de Guichea, kamaria ja pilttuuta."

"Herra de Guichesta en voi teille antaa hyviä enkä huonoja tietoja", vastasi Malicorne, "kun en ole häntä nähnyt; mutta kamarinne ja tallitilan laita on toisin."

"Hei, hei!"

"Niin, onhan ne varattu täällä?"

"Varattu? Ja kenen toimesta?"

"Omastanne kaiketi."

"Mitä hittoa!"

"Ettekö te siis olekaan ennakolta pidättänyt täällä asuntoa?"

"En millään muotoa."

Samassa saapui isäntä kynnykselle.

"Onko huonetta?" kysyi Manicamp.

"Oletteko tilannut, monsieur?"

"En."

"Ei sitten ole."

"Kah, tilannuthan olenkin!"

"Kamarin vai huoneiston?"

"Miten vain teille sopii."

"Kirjeelläkö?" kysyi isäntä.

Malicorne antoi nyökkäyksellä merkin ystävälleen.

"No… kirjeelläpä tietenkin", vastasi Manicamp. "Olette kai sen saanut?"

"Miltä päivältä?" urkki isäntä, Manicampin epäröimisestä epäluuloisena.

Manicamp raapi korvallistaan ja katsoi Malicornen ikkunaan, mutta toinen oli jo siitä poistunut, tullakseen alas portaita ystävänsä avuksi.

Samassa ilmestyi pääovelle pitkään, espanjalaiskuosiseen kauhtanaan verhoutunut matkustavainen, lähestyen siten keskustelun kuuluville. Hän oli kääntänyt korkean kauluksen kasvojensa suojaksi.

"Kysyn teiltä, minä päivänä lähetitte minulle sen kirjeen, jossa varasitte täältä asunnon?" tivasi isäntä.

"Toissa keskiviikkona", sanoi salaperäinen muukalainen säveällä ja kohteliaalla äänellä, koskettaen isäntää olkapäähän.

Manicamp peräytyi, ja kynnykselle tullut Malicorne vuorostaan raapi korvallistansa. Isäntä tervehti tulokasta sellaiseen tapaan kuin olisi heti tuntenut hänessä oikean vieraansa.

"Huoneenne on valmiina, ja tallissakin on varattu tilaa", sanoi hän tälle säyseästi. "Mutta…" Hän katseli ympärilleen. "Hevosenne?"

"Hevoseni tulevat tai eivät tule. Asia lienee teille yhdentekevä, kunhan teille maksetaan kaikesta, mitä olette varannut?" Isäntä