Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

160.
Herra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana

Kaksi viittoihinsa verhottua naista, mustasta sametista tehdyt puolinaamiot kasvoilla, seurasi arasti Manicampin jälkiä. Ensimmäisessä huonekerrassa loisti punaisten damastiverhojen takaa pöydälle asetetun lampun pehmeä valo. Saman huoneen perällä lepäsi kierteispatsaisella makuusijalla de Guiche. Vuoteen uutimet olivat saman väriset kuin ne, jotka himmensivät lampun hohdetta. Potilaan pää oli kohotettu kahdenkertaiselle pielukselle, silmät olivat sumeessa. Pitkät, kiharaiset hiukset olivat epäjärjestyksessä valahtaneet nuoren miehen kuiville ja kalpeille ohimoille ja hajautuneet vuoteelle.

Kuume näkyi painavan leimansa koko huoneeseen. De Guiche uneksi. Hänen henkensä seurasi pimeyden halki jotakin sellaista unihouretta, joita Jumala lähettää manan tiellä iäisyyden maailmaan matkaaville. Pari kolme vielä hyytymätöntä veritahraa oli lattialla.

Manicamp nousi kiireisesti ylös portaita, mutta kynnyksellä hän pysähtyi, työnsi hiljaa ovea, pisti päänsä huoneeseen, ja nähdessään kaiken olevan rauhallista lähestyi varpaillaan Henrik IV: n aikuista nojatuolia. Sairaanhoitajatar oli siihen tietysti nukahtanut. Herätettyään hänet pyysi Manicamp häntä menemään viereiseen huoneeseen.

Sitten hän seisoi hetkisen vuoteen ääressä epätietoisena, pitäisikö herättää de Guiche hyvää uutista kuulemaan. Mutta samassa hän alkoi eroittaa oviverhon takaa silkkihameiden kahinaa ja matkakumppaniensa huohottavaa hengitystä. Ja huomatessaan väräjävän verhon jo kohoavan hän hiipi pois vuoteen luota, seuraten sairaanhoitajatarta viereiseen huoneeseen. Tuskin oli hän poistunut, kun verhon takaa astui kaksi naista hänen jättämäänsä huoneeseen.

Ensimmäisenä saapunut viittasi käskevästi seuralaistansa istahtamaan oven vieressä olevalle jakkaralle. Sitten hän eteni rohkeasti makuusijan ääreen, lykkäsi uutimet kokoon rautakannattimessa ja työnsi niiden aaltoilevat poimut päänalusen taa.

Silloin hän näki kreivin kalpeat kasvot, näki oikean käden häikäisevän valkoiseen palttinaan käärittynä lepäävän tummakuvioisella peitteellä, joka verhosi osan tästä tuskan vuoteesta.

Häntä puistatti nähdessään veripisaran tiukkuvan esiin ja laajenevan palttinassa.

Nuoren miehen valkea povi oli paljas, ikäänkuin yön viileän viiman olisi ollut avustettava hengitystä. Ohut rihma piteli paikoillaan haavasidettä, jonka ympärillä sinersi läpäissyttä verta.

Raskas huokaus pääsi nuoren naisen huulilta. Nojaten vuodepatsasta vasten hän katseli naamionsa rei'istä tätä murheellista näkyä. Kreivin yhteenpuristettujen hampaiden välitse kuului käheä, koriseva ääni kuin kuolevan rinnasta. Naamioitu nainen tarttui potilaan vasempaan käteen. Se poltti kuin hehkuva hiili. Mutta heti kun vieraan jäätävän kylmät sormet koskettivat sitä, oli jähmetyksen vaikutus niin suuri, että de Guiche avasi silmänsä ja koetti katsettaan elvyttäen tulla tajuihinsa.

Ensimmäiseksi havainnokseen hän näki vuoteensa vieressä seisovan haamun. Tämä huomio sai hänen silmänsä laajenemaan, mutta järjen kirkasta kipinää ei niissä syttynyt. Silloin nainen antoi merkin oven luo jääneelle seuralaiselleen. Tämä oli varmaankin oppinut ohjeensa hyvin, sillä selvään korostetulla äänellä hän ilman pienintäkään epäröimistä lausui:

"Herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Henriette on tahtonut tietää, miten kestätte haavanne tuottamat tuskat, ja minun suuni kautta tahtoo hän teille ilmoittaa surunsa kärsimyksistänne."

Kuullessaan Madamen nimeä lausuttavan de Guiche liikahti. Hän ei vielä ollut laisinkaan huomannut henkilöä, joka nämä sanat lausui, ja kääntyi siis luonnollisesti ääntä kohti. Mutta kun kylmä käsi yhä puristi hänen omaansa, palasi hänen katseensa tähän liikkumattomaan aaveeseen.

"Tekö minulle puhutte, madame", kysyi hän heikolla äänellä, "vai onko kanssanne joku toinen henkilö tässä huoneessa?"

"On", vastasi haamu melkein kuulumattomasti ja laskien päänsä alemmaksi.

"Hyvä", ponnistausi potilas lausumaan, "kiitos. Sanokaa Madamelle, että kuolema ei minua enää sureta, koska hän on muistanut minua."

Kuoleman kuuluessa kuolevan huulilta ei tuskainen nainen voinut pidättää kyyneliään, vaan ne valuivat naamion alta ilmestyen poskille siihen kohtaan, missä se lakkasi niitä peittämästä. Jos de Guiche olisi paremmin hallinnut aistejaan, olisi hän nähnyt niiden vierivän kirkkaina helminä ja putoavan vuoteelle. Unohtaen naamioituksensa nainen nosti kätensä silmilleen kuivatakseen niitä, ja koskettaessaan ärsyttävää ja kylmää samettia hän tempasi suuttuneena naamion kasvoiltaan, viskaten sen lattialle.

Tämän odottamattoman, ikäänkuin pilvistä laskeutuneen ilmestyksen nähdessään de Guiche huudahti ja ojensi käsivartensa. Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen, ja kaikki voima herpautui hänen suonissaan. Hänen oikea kätensä, joka arvostelematta voimaansa oli seurannut tahdon yllykettä, putosi takaisin vuoteelle, ja heti punertui hohtavan valkoinen palttina suuremmasta veritahrasta.

Samalla nuoren miehen silmät vuoroin sulkeutuivat ja avautuivat ikäänkuin hän olisi aloittanut kamppailun kuoleman talttumattoman enkelin kanssa. Muutamien vaistomaisten liikkeiden jälkeen pää jäi taas liikkumattomaksi pielukselle, mutta hänen kalpeutensa oli saanut lyijynharmaan vivahduksen.

Naista peloitti, mutta tällä kertaa pelko vastoin tavallisuutta oli puoleensavetävää. Hän kumartui nuoren miehen puoleen, ja hänen henkäyksensä hiveli tämän kylmiä ja värittömiä kasvoja, joita hänen omansa miltei koskettivat. Sitten hän painoi nopean suudelman de Guichen vasemmalle kädelle. Se näkyi vaikuttavan kuin sähkövirran puistatus, sillä potilas havahtui toistamiseen, avaten suuret, ilmeettömät silmänsä, mutta vaipui sitten takaisin syvään horrostilaan.

"Lähtekäämme", virkkoi prinsessa kumppanilleen, "lähtekäämme. Emme voi pitempään viipyä täällä. Tekisin vielä jonkun mielettömyyden."

"Madame, Madame! Teidän korkeutenne unohtaa naamionne", huomautti valpas seuralainen.

"Ottakaa se ylös", vastasi hänen emäntänsä, hiipien huumaantuneena alas portaita.

Ja koska ovi oli jätetty puoliksi auki, livahtivat molemmat lintuset tästä aukosta, ja palasivat kevein askelin palatsiin. Toinen näistä kahdesta naisesta nousi Madamen suojiin asti, jonne hän katosi. Toinen meni hovineitojen asuntoon välikerrassa. Saavuttuaan kamariinsa viimemainittu istahti pöydän ääreen, ja suomatta itselleen aikaa hengähtääkään ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä:

'Tänä iltana Madame on ollut de Guichen luona. Kaikki käy hyvin tältä puolen. Pidä sinä huolta omasta osastasi, ja muista kaikin mokomin polttaa tämä lappu.'

Hän taittoi kirjeen pitkäkäiseksi ja lähtien sitten varovasti huoneestaan meni Monsieurin palveluksessa olevien herrasmiesten asuntoihin johtavaan käytävään. Siellä hän pysähtyi erään oven eteen ja rapsautettuaan siihen kaksi kertaa sujautti sisään paperin ja poistui. Palattuaan sitten huoneeseensa hän hävitti kaikki jäljet ulkonakäynnistään ja kirjeen kirjoittamisesta. Siinä puuhassa hän huomasi pöydällä Madamen naamion, jonka oli emäntänsä käskystä ottanut mukaansa, mutta unohtanut antaa tälle takaisin.

"Ohoo", virkahti hän, "muistakaamme tehdä huomenna, minkä tänään unohdimme!"

Hän otti naamion, tarttuen siihen sen samettiposkesta, mutta tunsi peukalonsa kostuneen kosketuksesta. Vilkaistessaan sormeensa hän näki, että se ei ollut ainoastaan kostea, vaan punainen.

Naamio oli pudonnut eräälle niistä veritäplistä, joita sanoimme olleen lattialla, ja mustasta sametista oli veri imeytynyt sisäpuolelle valkoista batistia tahraamaan.

"Ah, ah!" huudahti Montalais – sillä epäilemättä ovat lukijamme hänet kaikista kuvaamistamme liikkeistä tunteneet. "Minä en enää anna hänelle takaisin tätä naamiota, se on nyt liian kallisarvoinen."

Ja seisoalle kohoutuen hän juoksi vaahterapuisen arkun luo, joka sisälsi erilaisia pukeutumistarpeita ja hajuvesiä.

"Ei, ei sinnekään", virkkoi hän, "sellaista talletusta ei jätetä sattuman varaan."

Sitten hetkisen kuluttua hän tuumi salaperäisesti hymyillen:

– Siro naamio, joka olet värjätty uljaan ritarin verellä, sinä joudut samaan varastoon, missä säilytetään la Vallièren ihmeellisiä kirjeitä Raoulin kirjeiden ohella, siihen lemmenlehtisten kokoelmaan, joka aikanaan muodostaa Ranskan ja kuningasvallan historian. Sinä tulet herra Malicornen haltuun, – nauroi tyttöhupakko edelleen, alkaen riisuutua. – Kelpo Malicornen haltuun, – hän jatkoi sammuttaen kynttilänsä, – joka luulee olevansa vain katselmusherrana Monsieurilla, mutta josta minä teen Bourbonien suvun ja kuningaskunnan parhaiden sukujen arkistonhoitajan ja historioitsijan. Valitelkoon hän vieläkin, se mörökölli!

Hän laski uutimensa alas ja nukahti.

161.
Matka

Seuraavana, lähtöön määrättynä päivänä, kuningas astui kellon yhtätoista lyödessä kuningattarien ja Madamen kanssa pääportaita pitkin edustalla odottavia vaunujaan kohti, joiden eteen oli valjastettu kuusi korskuvaa hevosta.

Koko hovi odotteli matkapuvussa Hevosenkengäksi nimitetyllä pihalla. Loistava olikin nähdä tämä satuloitujen hevosten ja valjastettujen kuormavaunujen jono sekä virkailijoittensa, kamaripalvelijainsa ja paashiensa ympäröimien ylhäisten herrojen ja naisten joukko.

Kuningas astui ajopeleihinsä molempain kuningatarten kanssa. Madame istahti omiinsa Monsieurin kera. Hovineidot noudattivat esimerkkiä, asettuen kaksittain heille määrättyihin vaunuihin.

Kuninkaan vaunut kulkivat etunenässä, niitä seurasivat Madamen ajopelit, ja sitten muut hovisäännön määräämässä järjestyksessä.

Päivä oli helteinen. Keveän tuulenviiman, jota aamusella olisi saattanut pitää kyllin voimakkaana vilvoittamaan ilmaa, teki pilvien takaa esiintyvä aurinko pian hehkuvaksi, ja nyt enää vain huokui kuuman autereen läpi polttavana henkäilynä, joka nostatti matkustajien kasvoille hienoa pölyä, saaden nämä toivomaan pian pääsevänsä perille.

Madame oli ensimmäinen, joka valitteli kuumuutta. Monsieur vastaukseksi heittäysi taaksepäin vaunuissa kuin pyörtymäisillään ja valeli päälleen hajuvesiä ja ripisteli tuoksusuoloja, samalla kun hän tuon tuostakin huokaili raskaasti.

Silloin Madame virkkoi hänelle herttaisimpaan sävyynsä:

"Tosiaan, monsieur, odotin teidän olevan kyllin kohtelias, jättääksenne tällä helteellä vaunut minulle yksinäni ja itse tehdäksenne matkan ratsain."

"Ratsain!" huudahti prinssi niin pelästyneenä, että hyvin saattoi nähdä, kuinka mahdoton hänen oli ottaa varten noin merkillistä ehdotusta. "Ratsain! Mitä ajattelettekaan, madame? Ihonihan korventuisi aivan pilalle tällaisessa tulikuumassa tuulessa."

Madame purskahti nauramaan.

"Te otatte minun päivänvarjoni", esitti hän.

"Sitä olisi perin hankala pidellä!" vastasi Monsieur yksioikoisesti.

"Eikä minulla ole hevostakaan."

"Mitä! Eikö hevosta?" vastasi prinsessa, tahtoen edes kiusoitella, ellei saanut puolisoansa jättämään häntä yksikseen. "Te erehdytte, monsieur, sillä näenhän tuolla mieliraudikkonne."

"Raudikkoni?" huudahti prinssi, yrittäen liikahtaa vaununikkunaa kohti; mutta se tuotti hänelle niin paljon vaivaa, että hän keskeyttäen aikeensa kiirehti vaipumaan entiseen hievahtamattomaan asentoonsa.

"Niin", virkkoi Madame, "teidän hevosenne, jota herra de Malicorne kuljettaa."

"Eläinparka!" vastasi prinssi. "Kyllä se saa kärsiä kuumuudesta!"

Näin sanottuaan hän sulki silmänsä kuin kuoleva, joka vetää viimeistä henkäystään.

Madame puolestaan ojentausi veltosti kaleesien toiseen nurkkaan, sulkien hänkin silmänsä, ei kuitenkaan nukkuakseen, vaan rauhassa haaveillakseen.

Sillävälin kuningas, istuen vaunujensa etuosassa, luovutettuaan perimmäiset paikat kuningattarille, kärsi levottomain rakastajain tunteiden voimakasta ristiriitaa, jota heissä syntyy, kun he koskaan kykenemättä sammuttamaan polttavaa lemmenjanoansa aina haluavat nähdä rakkautensa esineen, mutta sitten väistyvät puoliksi tyytyväisinä, huomaamatta kiihoittaneensa janon vielä polttavammaksi.

Ajaen edellä, kuten olemme sanoneet, kuningas ei voinut paikaltaan nähdä viimeisinä kulkevia seuranaisten ja hovineitojen vaunuja. Hänen täytyi sitäpaitsi vastata nuoren kuningattaren alituisiin kyselyihin. Perin onnellisena omistaessaan rakkaan puolisonsa, kuten hän kuninkaallisen seurustelukaavan unohtaen virkkoi, hän rasitti tätä kaikella rakkaudellaan ja kahlehti huolenpidollaan, peläten että hänet tultaisiin ryöstämään tai että Ludvig saisi halun jättää hänet.

Itävallan Anna, joka ei silloin juuri muuta ajatellut kuin aika-ajoin tempoilevia vihjauksia rinnassaan, näytti iloista sävyä, ja vaikka hän aavisti kuninkaan levottomuuden, pitensi hän häijynkurisesti tämän kärsimyksiä vähän väliä odottamatta uudistaen keskustelun juuri kun hänen majesteettinsa omiin ajatuksiinsa vaipuneena alkoi hempeästi mietiskellä salaisia lempisuhteitaan.

Kaikki tämä, kuningattaren hellä huolehtiminen ja Itävallan Annan kiusoittelu, alkoi tuntua sietämättömältä kuninkaasta, joka ei osannut hillitä sydämensä sykähtelyjä. Hän tuskitteli ensin kuumuutta; se oli alkuna muihin valituksiin. Mutta hän teki sen niin taitavasti, että Maria Teresia ei aavistanut hänen tarkoitustaan, vaan ymmärtäen kuninkaan sanat kirjaimellisesti ryhtyi leyhyttelemään Ludvigia kameelikurjensulillaan. Mutta kun kuningas kuumuuden haihduttua valitteli suonenvetoa ja jalkojen puutumista, ja kun vaunut juuri pysähtyivät hevosia vaihtamaan, kysyi kuningatar:

"Tahdotteko, että astun kanssanne vaunuista? Minunkin jalkani ovat kangistuneet. Kävelkäämme muutamia askeleita jalan, ja kun vaunut saavuttavat meidät, asetumme jälleen paikoillemme."

Kuningas rypisti kulmiaan. Uskottomalle aviopuolisolle on kova koetus, kun vaimo kalvavasta mustasukkaisuudesta huolimatta on kyllin lujatahtoinen välttääkseen antamasta veruketta vihastumiseen.

Kuningas ei kuitenkaan voinut kieltää. Astuttuaan alas hän siis tarjosi käsivartensa kuningattarelle ja käveli tämän kanssa kappaleen matkaa, sillävälin kun hevosia vaihdettiin. Mutta kävellessään loi hän kateellisen silmäyksen hovimiehiin, joilla oli onni kulkea tiensä ratsain.

Kuningatar huomasi pian, että jalkaisin kävely ei miellyttänyt kuningasta enempää kuin vaunuissa ajaminenkaan. Hän pyysi siis, että siirryttäisiin takaisin ajopeleihin.

Kuningas vei hänet vaununastuimelle asti, mutta ei noussut hänen mukaansa. Hän vetäytyi jonkun askeleen taaksepäin, etsien vaunujonossa sitä henkilöä, joka hänelle oli niin peräti mielenkiintoinen.

Kuudensien vaunujen oviverhojen takaa näyttäytyivät la Vallièren vaaleat kasvot.

Kun kuningas seisoi liikkumattomana paikallaan haaveillen, näkemättä että kaikki oli valmiina ja vain häntä odotettiin, hän kuuli kolmen askeleen päästä kunnioittavasti kysyvän äänen. Siinä oli herra de Malicorne täydessä tallimestarin asussa, pidellen vasemmalla käsivarrellaan kahden hevosen suitsia.

"Pyysikö teidän majesteettinne hevosta?" kysyi hän.

"Hevosta! Olisiko teillä joku hevosistani?" kysyi kuningas, yrittäen tuntea herrasmiestä, jonka kasvot eivät hänelle vielä olleet tutunomaiset.

"Sire", vastasi Malicorne, "minulla ainakin on hevonen teidän majesteettinne varalle."

Ja Malicorne osoitti Monsieurin raudikkoa, jonka Madame oli huomannut.

Uljas ja komeavaljainen eläin se olikin.

"Mutta se ei ole minun hevosiani, monsieur", virkkoi kuningas.

"Sire, hevonen on hänen kuninkaallisen korkeutensa tallista. Mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ratsasta näin kuumalla."

Kuningas ei vastannut mitään, vaan lähestyi innokkaasti hevosta, joka kuopi maata kavioillaan. Malicorne liikahti pitelemään jalustinta, mutta hänen majesteettinsa oli jo satulassa. Iloissaan tästä hyvästä sattumasta kuningas säteilevänä karautti odottelevien kuningatarten vaunujen luo ja virkkoi Maria Teresian peljästyneestä muodosta huolimatta:

"Ah, ma foi, keksin tämän hevosen ja käytän sitä hyväkseni. Vaunuissa olin tukehtua. Näkemiin, mesdames."

Sitten hän kumartuen sirosti ratsunsa pyöreätä kaulaa kohti silmänräpäyksessä hävisi.

Itävallan Anna kurkottautui seuraamaan häntä silmillään. Kuningas ei ratsastanut loitollekaan, sillä päästyään kuudensien vaunujen luo hän hillitsi hevosensa ja otti hatun päästään. Hän tervehti la Vallièrea. Hänet nähdessään tämä hiljaa huudahti kummastuksesta, samalla ilahtuneena punastuen. Vaunujen toisessa nurkassa istuva Montalais vastasi kuninkaan tervehdykseen syvällä kumarruksella. Sitten hän nerokkaana naisena tekeytyi hyvin kiintyneeksi maisemaan ja vetäytyi vasempaan kulmaukseen.

Kuninkaan ja la Vallièren keskustelu alkoi, kuten kaikkien rakastavaisten haastelut, kaunopuheisin katsein ja muutamin merkityksettömin sanoin. Kuningas selitti, että hänen oli ollut kovin kuuma vaunuissaan. Siksi hänestä tuntui ratsastaminen oikein keventävältä.

"Ja", lisäsi hän, "se hyväntekijä, joka toimitti minulle ratsun, on peräti nokkela mies, sillä hän arvasi, mitä tarvitsin. Nyt haluaisin vain tietää, kuka tuo herrasmies on, joka niin taitavasti palveli kuningastaan, pelastaen hänet sellaisesta julmasta vaivasta."

Tämän haastelun aikana, joka ensimmäisestä sanasta alkaen oli kiinnittänyt hänen huomiotaan, Montalais oli lähestynyt, asettuen niin, että hän lauseen lopulla kohtasi kuninkaan katseen. Tästä johtui, että kuningas kysymystä tehdessään katsoi yhtä hyvin häneen kuin la Vallièreenkin, ja Montalais saattoi otaksua, että kysymys tehtiin hänelle, joten hänen siis sopi siihen vastata.

"Sire", virkkoi neitonen, "hevonen, jolla teidän majesteettinne ratsastaa, kuulun Monsieurille, ja sitä kuljetti eräs hänen kuninkaallisen korkeutensa miehistä."

"Ja mikä sen herrasmiehen nimi on, jos suvaitsette, mademoiselle?"

"Herra de Malicorne, sire."

Nimellä oli tavallinen vaikutuksensa.

"Malicorne?" toisti kuningas hymyillen.

"Niin, sire", vastasi Aure. "Katsokaa, se on tuo ritari, joka ratsastaa täällä vasemmallani."

Ja hän osoitti todellakin Malicorneamme, joka autuaallisen näköisenä matkasi vasemman vaununoven edessä, tietäen hyvin, että hänestä juuri tällä hetkellä puhuttiin, mutta istuen hievahtamatta satulassaan kuin kuuromykkä.

"Niin, se on sama mies", vahvisti kuningas; "muistan hänen muotonsa ja pidän nyt mielessäni hänen nimensä."

Ja kuningas katsahti hellästi la Vallièreen.

Aurella ei ollut enää mitään tehtävää. Hän oli esittänyt Malicornen nimen; maaperä oli hyvä, nyt oli vain annettava siemenen itää ja tapauksen kantaa hedelmiä. Hän siis heittäytyi takaisin loukkoonsa, tuntien itsensä oikeutetuksi antamaan herra de Malicornelle niin paljon suloisia merkkejä kuin vain tahtoi, koskapa herra de Malicorne oli onnistunut miellyttämään kuningasta. Kuten hyvin saattaa ymmärtää, Montalais käyttikin sitä etuansa runsaasti. Ja teräväkorvainen ja viekaskatseinen Malicorne lausui sanattomasti: – Kaikki käy hyvin.

Tätä arvostelmaa seurasi suudelmaa mukaileva elehtiminen.

"Ah, mademoiselle", virkkoi kuningas vihdoin, "nyt teidän vapaa maalaiselämänne loppuu; teidän palveluksenne Madamen luona tulee ankarammaksi, emmekä me enää näe toisiamme."

"Teidän majesteettinne rakastaa Madamea siksi paljon", vastasi Louise, "että te kyllä usein tulette hänen luokseen, Ja kun teidän majesteettinne käy huoneen läpi…"

"Oi", huudahti kuningas hellällä äänellä, joka asteittain aleni, "vilahdukselta näkeminen ei ole tapaamista, ja kuitenkin näyttää siinä teille olevan kylliksi."

Louise ei vastannut mitään. Huokaus paisutti hänen sydäntään, mutta hän tukahutti sen.

"Teillä on suuri voima itsenne suhteen", sanoi kuningas. La Vallière hymyili surumielisesti. "Käyttäkää sitä voimaanne rakastamiseen", jatkoi Ludvig, "niin siunaan Jumalaa sen antamisesta teille."

La Vallière pysyi ääneti, mutta kohotti kuninkaaseen rakkautta uhkuvan katseen.

Ja ikäänkuin tämä polttava silmäys olisi hänet lävistänyt Ludvig painoi kätensä otsalleen ja kiihoittaen polvillaan hevosta karautti muutaman askeleen edelle.

Taaksepäin nojaten, silmät puoliksi ummessa, la Vallière hyväili silmillään komeata ritaria, jonka töyhtö liehui tuulessa. Hän rakasti hänen sirosti pyöristyneitä käsivarsiaan, hienoja, jänteviä sääriään, jotka puristuivat hevosen kylkiin, tuota kauniiden hiuskiharain ympäröimää pyöreätä päänmuotoa. Toisinaan nuo kiharat kohosivat, ja niiden alta pilkisti esille siro, ruusunpunainen korva.

Sanalla sanoen, lapsonen rakasti, ja rakkaus päihdytti häntä. Hetkisen perästä kuningas palasi hänen luokseen.

"Oi", virkkoi hän, "ettekö näe, että vaitiolonne murtaa sydämeni? Oi, mademoiselle, kuinka armoton te olettekaan, kun olette valmis keskeyttämään suhteemme! Täytyykö minun luulla teitä horjuvaiseksi?.. Niin, niin, minä pelkään tätä syvää rakkautta, jonka minussa herätätte."

"Voi, sire, te erehdytte", sanoi la Vallière; "jos minä rakastun, kestää se rakkaus kaiken ikäni."

"Jos te rakastutte!" huudahti kuningas ylväästi. "Mitä, ettekö siis rakasta?"

Tyttö kätki kasvot käsiinsä.

"Näettekö, näettekö", virkkoi kuningas, "että minä en syytä teitä aiheettomasti? Olettehan te häilyväinen, oikullinen, ehkä keimailevakin! Oi, hyvä Jumala!"

"Ei, ah ei", huudahti tyttö, "rauhoittukaa, rauhoittukaa, Sire! Ei, ei; ei!"

"Lupaatteko siis, että aina olette sama minulle?"

"Ah, aina, sire."

"Että te ette osoita sellaista kovuutta, joka murtaa sydämen, – ette laisinkaan noita äkillisiä mielenmuutoksia, jotka surmaisivat minut?"

"Ei, ah, ei!"

"Hyvä on, minä pidän lupauksista, asetan mielelläni valojen varaan ja Jumalan haltuun kaikki, mikä koskee sydäntäni ja rakkauttani. Luvatkaa minulle, tai oikeammin vannokaa minulle, vannokaa, että jos elämässä, jota johdumme aloittamaan, elämässä täynnä uhrauksia, salaperäisyyttä, tuskaa, vastoinkäymisiä ja väärinkäsityksiä, – vannokaa, että jos siinä elämässä olemme erehtyneet, jos olemme toisemme väärin käsittäneet, jos olemme toisiamme loukanneet, mikä on rikos rakkautta vastaan, – vannokaa minulle, Louise…!"

La Vallière säpsähti sydämensä syvimmässä. Ensi kertaa hän kuuli kuninkaallisen rakastajansa lausuvan hänen ristimänimeään.

Ludvig taasen riisui hansikkaansa ja kuroitti kätensä vaunuihin asti.

"Vannokaa minulle", jatkoi hän, "että me emme joskus kinastelun jälkeen toisistamme erinneinä koskaan anna pahastuksen kestää yön yli, vaan riennämme käynnillä tai edes sanan lähettämällä tuottamaan toisillemme lohdutuksen ja levon."

La Vallière otti rakastajansa polttavan käden omiinsa, jotka olivat kylmät, puristaen sitä hellästi, kunnes läheisen pyörän liikunnasta säikkyvä hevonen riuhtaisi kuninkaan tästä onnestaan.

Louise oli vannonut.

"Palatkaa, sire", kehoitti hän, "palatkaa kuningattarien luo. Minä tunnen siellä myrskyn nousevan, ja se uhkaa minun sydäntäni."

Ludvig totteli, kumarsi jäähyväisiksi neiti de Montalaisille ja pani hevosensa laukkaamaan kuningatarten vaunujen luo.

Ohi ajaessaan hän näki nukkuvan Monsieurin.

Mutta Madame ei nukkunut. Hän virkkoi ohikiitävälle kuninkaalle:

"Mikä oivallinen ratsu, sire!.. Eikö se ole Monsieurin raudikko?"

Mutta nuori kuningatar ei sanonut muuta kuin:

"Voitteko nyt paremmin, rakas herrani?"