Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

168.
Chaillot

Manicamp ja Malicorne olivat kutsumattakin seuranneet kuningasta ja d'Artagnania. He olivat molemmin hyvin älykkäitä miehiä, mutta kunnianhimon kannustamana ehätti Malicorne usein liian aikaisin esille, jotavastoin Manicamp monesti myöhästyi laiskuutensa tähden. Tällä kertaa he ehtivät täsmälleen ajoissa. Viisi hevosta oli varattu. Kuningas ja d'Artagnan sieppasivat niistä kaksi, Manicamp ja Malicorne samaten. Viidennen selkään nousi eräs ratsupoika.

Koko seurue karautti täyteen laukkaan. D'Artagnan oli varmaankin itse valinnut hevoset: ne olivat oikeita levotonta tuskaa kärsivien rakastavien ratsuja, sellaisia, jotka eivät juosseet, vaan lensivät. Kymmenessä minuutissa saapui ratsujoukkue pöllyävässä tomupilvessä Chaillotiin.

Kuningas ihan paiskautui alas satulasta. Mutta niin nopeasti kuin hän tämän liikkeen tekikin, oli d'Artagnan jo hänen ratsunsa suitsissa Ludvig nyökkäsi muskettisoturille kiitollisuutensa merkiksi ja heitti ohjakset ratsupojalle. Sitten hän syöksähti pylväseteiseen ja työnnältäen voimakkaasti ovea astui vastaanottohuoneeseen. Manicamp, Malicorne ja ratsupoika jäivät ulkopuolelle; d'Artagnan seurasi isäntäänsä.

Ensimmäisenä kiinnitti vastaanottohuoneessa kuninkaan huomiota juuri Louise, ei polvillaan, vaan viruen maassa ison kivisen ristiinnaulitunkuvan juurella. Tyttönen oli pitkällään kostealla paadella suojaman puolihämyssä, sillä sinne pääsi päivä ainoastaan ahtaasta, köynnöskasvien kokonaan verhoamasta ristikkoikkunasta. Hän oli yksinään, tajutonna, kylmänä kuin kivi, jolla hänen ruumiinsa lepäsi.

Nähdessään hänet tässä asennossa kuningas luuli hänen kuolleeksi ja päästi kamalan parahduksen, joka sai d'Artagnanin astumaan luo.

Kuningas oli jo kietaissut toisen käsivartensa neitosen ruumiin ympäri, D'Artagnan auttoi hallitsijaansa nostamaan ylös tyttöpoloisen, jonka kalman kosketus oli jäykistyttänyt. Ludvig otti hänet kokonaan syliinsä, lämmittäen suudelmillaan jääkylmiä käsiä ja ohimoita.

D'Artagnan veti koko voimallaan kellonnuorasta. Karmeliittisisaret riensivät paikalle. Hurskaat neidot kiljahtivat paheksuvasta kauhusta, nähdessään näiden miesten pitävän naista käsivarsillaan. Johtajatar saapui myöskin. Mutta tuntien enemmän maailmaa kuin hovinkaan hienot naiset hän ensi silmäyksellä eroitti kuninkaan siitä kunnioituksesta, jota läsnäolijat hänelle osoittivat, samoin kuin siitä käskijän sävystä, jolla tämä mullisti koko yhdyskunnan. Hallitsijan nähdessään hän siis vetäytyi huoneeseensa, ollakseen vaarantamatta arvokkuuttansa, mutta hän antoi nunnien tuoda kaikenlaisia elvykkeitä, Unkarin kuningattaren hajuvesiä, mesiruohoa ja paljon muuta, käskien sitäpaitsi sulkea ovet.

Oli jo aikakin; kuninkaan murhe alkoi käydä kovaääniseksi ja toivottomaksi. Ludvig näkyi päättäneen lähettää hakemaan lääkäriänsä, mutta silloin la Vallière tuli tajulleen.

Ensimmäiseksi hän silmänsä avatessaan näki jalkojensa juuressa kumartuvan kuninkaan. Epäilemättä hän ei tuntenut tätä, sillä häneltä pääsi tuskallinen huokaus.

Ludvig katseli häntä kiihkeästi.

Vihdoin tytön harhailevat silmät kohdistuivat kuninkaaseen. Hän tunsi nyt ja ponnistausi irroittuakseen hänen syleilystään.

"Mitä!" sopersi hän. "Eikö uhrini ole vielä täytetty?"

"Oi, ei, ei!" huudahti kuningas. "Se ei täyty koskaan, sen minä vannon teille."

Tyttö kohousi, niin heikko ja murtunut kuin olikin.

"Se on kuitenkin välttämätöntä", virkkoi hän, "se on välttämätöntä, älkää pidättäkö minua."

"Minäkö sallisin teidän uhrautua?" huudahti Ludvig. "En koskaan, en koskaan!"

"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "on aika lähteä. Siitä hetkestä kun he alkavat puhua, säästäkäämme heiltä korviemme huomio."

D'Artagnan läksi ulos, ja rakastavaiset jäivät kahden.

"Sire", jatkoi la Vallière, "ei sanaakaan enää, minä rukoilen, Älkää turmelko ainoata tulevaisuutta, jota toivon, nimittäin pelastustani; älkää hukatko kaikkeanne – kunniaanne pelkän oikun tähden."

"Oikun?" huudahti kuningas.

"Oi", virkkoi la Vallière, "nyt, sire, näen selvästi sydämeenne."

"Tekö, Louise?"

"Ah niin, minä!"

"Selittäkää."

"Käsittämätön, järjetön hurmaus voi teistä hetkellisesti tuntua riittävältä puolustukselta; mutta teillä on velvollisuuksia, jotka eivät salli teidän rakastaa tällaista tyttöraukkaa. Unohtakaa minut."

"Minäkö unohtaisin teidät?"

"Se on jo tehty."

"Mieluummin kuolisin!"

"Sire, te ette saata rakastaa sitä, jonka olette sallinut kuluttaa tämän yön niin julmasti."

"Mitä sanottekaan? Selittäkää toki, mitä tarkoitatte."

"Sanokaa, ettekö eilen aamulla pyytänyt minua rakastamaan teitä? Mitä lupasitte minulle vastavuoroon? Lupasitte, että suuttuessanne minuun ette koskaan sallisi puoliyön teitä yllättää ennen kuin olisitte tarjonnut sovintoa."

"Oi, suokaa minulle anteeksi, suokaa anteeksi, Louise! Minä olin mustasukkaisuudesta mielipuolena."

"Sire, mustasukkaisuus on häijy ajatus, joka katkaistuna versoo uudestaan kuin rikkaruoho. Taaskin te joskus tulisitte luulevaiseksi ja surmaisitte minut kokonaan. Armahtakaa minua ja antakaa minun kuolla."

"Vielä tuollainen sana, mademoiselle, niin näette minun heittävän henkeni jalkojenne juureen."

"Ei, ei, sire, minä tiedän paremmin, minkä arvoinen olen. Uskokaa sanani, niin ette syöksy turmioon kaikkien halveksiman poloisen tähden."

"Oi, nimittäkääpä minulle ne, joita te syytätte, nimittäkää ne!"

"Minulla ei ole tehtävänä valituksia ketään vastaan, sire; minä syytän vain itseäni. Jääkää hyvästi, sire! Te antaudutte vaaraan, puhutellessanne minua näin."

"Varokaa te, Louise; puhuessanne minulle näin te saatatte minut epätoivoon, – ajatelkaa paremmin!"

"Oi, sire, sire! Jättäkää minut Jumalan haltuun, rukoilen sitä teiltä!"

"Minä tempaan teidät Jumalaltakin!"

"Mutta ennen sitä", huudahti ahdistettu lapsonen, "temmatkaa minut niiden julmien vihollisten käsistä, jotka vainoavat henkeäni ja kunniaani. Jos teillä on kylliksi voimaa rakastaa, olkaa siis kylliksi voimakas minua puolustamaan. Mutta ei sitä, jota sanotte rakastavanne, herjataan, ivataan, hänet on karkoitettu."

Ja viaton lapsonen, jota suru pakotti syytöksiin, väänteli nyyhkyttäen käsiään.

"Teidät on karkoitettu!" huudahti kuningas. "Nyt kuulen tuon sanan jo toistamiseen."

"Häpeällisesti, sire. Te näette hyvin, että minulla ei enää ole muuta suojelijaa kuin Jumala, muuta lohdutusta kuin rukous, muuta turvaa kuin luostari."

"Te saatte minun palatsini, saatte hovini. Oh, älkää enää pelätkö mitään, Louise. Ne miehet tai pikemminkin naiset, jotka teidät eilen häätivät, vapisevat huomenna edessänne. Mitä voin sanonkaan? Jo tänä aamuna olen jyrissyt, uhannut. Voin päästää valloilleen ukkosen, jota vielä pidätän. Louise, teidän puolestanne kostetaan kovasti. Verikyynelillä he maksavat teidän kyyneleenne. Mainitkaa minulle vain vihollisenne."

"En koskaan, en koskaan!"

"Miten sitten tahtoisitte minun iskevän?"

"Sire, ne, joita olisi iskettävä, kimmahduttaisivat kätenne takaisin."

"Oh, te ette minua laisinkaan tunne!" huudahti Ludvig, tuskastuneena. "Ennemmin kuin peräytyisin, polttaisin koko valtakuntani ja kiroisin sukuni, – niin, minä sivaltaisin poikki tämän käsivarrenkin, jos käsivarsi olisi kyllin veltto jättääkseen koskemattomaksi ketään, joka on asettunut vihamieliseksi kaikkein suloisinta olentoa vastaan."

Ja näiden sanojen vakuudeksi Ludvig iski kiivaasti nyrkillään tammiseen väliseinään, joka vastasi kolkolla kuminalla.

La Vallière pelästyi hänen tavatonta kiivauttansa. Tämän nuoren, kaikkivaltiaan miehen vimmassa oli jotakin mahtavaa ja turmaista, koska se ukkosilman lailla saattoi tuottaa kuolemaa. Hän, joka ei luullut murheelleen löytyvän vertaa, tunsi itsensä voitetuksi tämän uhkauksiin ja väkivaltaan puhkeavan murheen nähdessään.

"Sire", rukoili hän, "vielä kerran, poistukaa, minä rukoilen, Tämän turvapaikan rauha on minua jo vahvistanut, minä tunnen itseni tyynemmäksi Jumalan kädessä. Jumala on sellainen suojelija, jonka edessä kaikki ihmisten pienet häijyydet raukeavat tyhjiin. Sire, vielä kerran, jättäkää minut Jumalan haltuun."

"Sanokaa sitten suoraan", huudahti Ludvig, "että te että koskaan ole minua rakastanut; sanokaa, että nöyryyteni ja katumukseni hivelee ylpeyttänne, mutta että murheeni ei tuota teille tuskaa. Sanokaa, että Ranskan kuningas ei teille enää ole rakastaja, jonka hellyys voisi luoda onnenne, vaan itsevaltias, jonka oikku on sydämestänne katkaissut viimeisenkin tunteellisuuden säikeen. Älkää sanoko etsivänne Jumalaa, vaan pakenevanne kuningasta. Ei, Jumala ei ole taipumattomissa päätöksissä mukana; Jumala sallii katumuksen ja kuulee tunnontuskat; hän antaa anteeksi, hän tahtoo, että rakastamme."

Louise vääntelehti kärsimyksestä kuullessaan nämä sanat, jotka saivat veren tulena kiertämään hänen suonissaan.

"Mutta ettekö sitten ole kuullut?" sanoi hän.

"Mitä?"

"Ettekö ole kuullut, että olen karkoitettu, halveksittu, halveksittava?"

"Minä teen teistä hovini enimmin kunnioitetun, rakastetun, kadehditun naisen."

"Todistakaa minulle, että te ette ole lakannut minua rakastamasta."

"Millä tavalla?"

"Paetkaa minua."

"Minä todistan sen teille olemalla teitä jättämättä."

"Mutta luuletteko siis, että sen sallisin, sire? Luuletteko, että antaisin teidän julistaa sodan koko perhettänne vastaan? Luuletteko, että antaisin teidän hyljätä äitinne, vaimonne ja kälynne?"

"Ah, vihdoinkin olette heidät nimennyt! He siis ovat tämän pahan tehneet? Kaikkivaltiaan Jumalan kautta, minä rankaisen heitä!"

"Ja senpä vuoksi tulevaisuus minua peloittaakin, senvuoksi kieltäydyn kaikesta, senvuoksi tahdon, että te ette kostaisi puolestani. Kyllin kyyneleitä, hyvä Jumala, kyllin murhetta, kyllin voivotuksia jo nytkin! Oi, koskaan en tahdo aiheuttaa valituksia, murhetta tai kyyneliä kellekään. Olen liiaksi vaikeroinut, liiaksi itkenyt, liiaksi kärsinyt!"

"Ja minun kyyneleitäni, minun murhettani, minun vaikerruksiani, – ettekö niitä pidä minään?"

"Älkää taivaan nimessä, sire, puhuko minulle noin! Älkää taivaan nimessä puhuko noin! Minä tarvitsen kaiken rohkeuteni uhrini täyttämiseen."

"Louise, Louise, minä rukoilen sinua! Käske, määrää, kosta puolestani tai anna anteeksi; mutta älä jätä minua!"

"Ah, on välttämätöntä, että me eroamme, sire!"

"Mutta sinä et siis ollenkaan rakasta minua?"

"Oi, Jumala tietää sen!"

"Valhetta, valhetta!"

"Oi, ellen teitä rakastaisi, sire, niin antaisin teidän menetellä tahtonne mukaan, antaisin kostaa puolestani! Hyvitykseksi minulle tehdystä loukkauksesta ottaisin vastaan tarjoamanne voitonriemun, joka olisi niin suloista ylpeydelle. Nyt sitävastoin, näette, en halua edes rakkautenne tuottamaa ihanaa korvausta. Ja kuitenkin on teidän rakkautenne minun elämäni, sillä tahdoinhan kuolla, kun luulin, että te ette minua enää rakastanut."

"Ah niin, niin, minä tiedän sen nyt, minä tunnen sen tällä hetkellä. Sinä olet pyhin, kunnioitettavin kaikista naisista. Kukaan ei ansaitse yhtä hyvin kuin sinä sekä minun rakkauttani ja kunnioitustani että kaikkienkin kiintymystä ja arvonantoa; eikä kukaan joudukaan saamaan niin suurta rakkautta osakseen kuin sinä, Louise, – kellään ei ole niin suutta valtaa minuun nähden kuin sinulla! Niin, minä vannon sinulle, että tällä hetkellä murskaisin maailman kuin lasipallon, jos se olisi tielläni. Sinä vaadit minua tyyntymään, antamaan anteeksi? Tapahtukoon niin, minä rauhoitun. Sinä tahdot hallita lempeydellä? Hyvä, minä olen lempeä ja säyseä. Säädä vain, miten minun on käyttäydyttävä, ja minä tottelen."

"Ah, hyvä Jumala! Mikä olen minä, tyttörukka, sanellakseni tavuakaan teidänlaisenne kuninkaan ohjeeksi?"

"Sinä olet minun elämäni ja sieluni! Eikö sielu hallitse ruumista?"

"Oi, te siis rakastatte minua, kallis hallitsijani?"

"Langeten molemmille polvilleni, kädet ristissä, kaikella voimallani, mitä Jumala on minulle suonut. Minä rakastan sinua kylliksi, uhratakseni elämäni hymyhuulin, kun vain virkat sanasen!"

"Te rakastatte minua?"

"Ah niin!"

"Silloin ei minulla enää ole mitään toivomista tässä maailmassa… Kätenne, sire, ja sanokaamme jäähyväiset! Olen saanut tässä elämässä kaiken onnen, mitä voi osakseni tulla."

"Oi, ei, sinun elämäsi onni vasta alkaa ja ainiaaksi. Sinulle tulevaisuuteni, sinulle kaikkeni! Ei enää näitä eron ajatuksia, ei enää synkkää epätoivoa. Rakkaus on meidän jumalamme, se on sydäntemme kaipuu. Sinä elät minulle, kuten minä elän sinulle."

Ja vaipuen tytön eteen kuningas suuteli hänen polviaan sanomattoman riemun ja kiitollisuuden huumeessa.

"Oi, sire, sire, tämä kaikki on unta!"

"Miksi unta?"

"Siksi että minä en voi palata hoviin, ja miten taasen saattaisin pakolaisena nähdä teitä jälleen? Eikö ole parempi ottaa nunnanhuntu ja haudata luostariin holveihin teidän rakkaudellanne balsamoituina sydämenne viime sykähdykset ja viimeinen tunnustuksenne?"

"Sinäkö pakosalla?" huudahti Ludvig XIV. "Kuka pidättää, kun minä kutsun takaisin?"

"Oi, sire, jokin, mikä on meitä voimakkaampi: maailma ja ihmisten mielipide. Ajatelkaa sitä; te ette voi rakastaa karkoitettua naista. Hän, jonka äitinne on tahrannut epäluulolla, hän, johon kälynne on rangaistuksellaan painanut polttomerkin, hän on arvoton teille."

"Hänkö arvoton, joka kuuluu minulle?"

"Niin, siinäpä se juuri onkin, sire: siitä hetkestä, kun rakastajattarenne kuuluu teille, on hän arvoton."

"Ah, oletpa oikeassa, Louise, ja sinä olet perin herkkätuntoinen. No hyvä, sinua ei ole karkoitettu."

"Oi, te ette ole kuullut Madamea, sen hyvin huomaa."

"Minä vetoan äitiini."

"Oi, te ette ole nähnyt äitiänne!"

"Hänkin? Louise-parka! Kaikki olivat siis sinua vastaan?"

"Niin, niin, Louise-parka, joka jo taipui myrskyn käsissä, kun te tulitte, kun te lopullisesti hänet mursitte."

"Oi, anteeksi."

"Te ette siis taivuta toista enempää kuin toistakaan; uskokaa minua, onnettomuus on korjaamaton, sillä minä en koskaan sallisi teidän käyttää voimaanne ja valtaanne."

"Hyvä on, Louise: osoittaakseni sinulle, kuinka suuresti sinua rakastan, teenkin sen, että menen Madamen puheille."

"Tekö?"

"Minä panen hänet peruuttamaan tuomionsa; minä pakotan."

"Pakotatte? Oh, ei, ei!"

"Se on totta; minä suostutan hänet."

Louise pudisti päätänsä.

"Minä rukoilen häntä, jos on tarvis", sanoi Ludvig. "Uskotko sen jälkeen rakkauteeni?"

Louise kohotti päätänsä.

"Älkää koskaan nöyrtykö minun tähteni! Antakaa minun mieluummin kuolla."

Ludvig mietti. Hänen piirteensä synkistyivät.

"Tahdon rakastaa yhtä paljon kuin sinä rakastat", virkkoi hän; "tahdon kärsiä yhtä paljon kuin sinä olet kärsinyt. Olkoon se sovituksenani sinun silmissäsi. Kas niin, jättäkäämme nämä joutavat pikkumaisuudet; olkaamme surumme suuruiset, olkaamme yhtä voimakkaat kuin rakkautemme!"

Näin sanoessaan hän kietaisi tytön syleilyynsä molemmilla käsivarsillaan.

"Ainoa omaisuuteni, elämäni, tule mukanani", rukoili hän.

Tyttö teki viimeisen ponnistuksen, johon hän ei enää keskittänyt kaikkea tahtoaan, sillä hänen tahtonsa oli jo voitettu, mutta silti kaiken voimansa.

"Ei", vastusteli hän heikosti, "ei, ei! Minä kuolisin häpeästä!"

"Etpä, vaan sinä palaat kuningattarena. Kukaan ei tiedä lähdöstäsi…

Vain d'Artagnan…"

"Onko siis hänkin minut pettänyt?"

"Miten niin?"

"Hän oli vannonut…"

"Minä olin vannonut, etten sanoisi mitään kuninkaalle", virkkoi d'Artagnan pistäen siromuotoisen päänsä oven raosta, "ja sanani pidin. Minä puhuin herra de Saint-Aignanille. Ei suinkaan ole minun syyni, jos kuningas sattui kuulemaan vai kuinka, sire?"

"Se on totta, antakaa hänelle anteeksi", sanoi kuningas.

La Vallière hymyili ja ojensi muskettisoturille hennon valkoisen kätensä.

"Herra d'Artagnan", sanoi kuningas ihastuneena, "lähettäkää noutamaan neidille vaunut."

"Sire", vastasi kapteeni, "vaunut odottavat."

"Hei, siinäpä on oikea palvelijan esikuva!" huudahti kuningas.

"Onpa sinulta mennyt aikaa sen huomaamiseen", jupisi d'Artagnan itsekseen, kuitenkin hyvillään kiitoksesta.

La Vallière oli voitettu; hiukan vielä epäröityään salli raukeudesta horjuva tyttö kuninkaallisen rakastajansa viedä hänet mukanaan. Mutta vastaanottohuoneen kynnyksellä hän riistäysi kuninkaan käsivarsilta, palaten kivisen ristiinnaulitunkuvan luo, jota hän suuteli lausuen:

"Jumalani, sinä olet minut vetänyt luoksesi! Jumalani, olet minut jälleen työntänyt takaisin! Mutta sinun armosi on ääretön! Kun palaan, unohda, että olen täältä poistunut, sillä kun minä jälleen tulen luoksesi, tulen ainiaaksi."

Kuninkaalta pääsi nyyhkytys, d'Artagnan kuivasi kyyneleen. Ludvig vei nuoren naisen pois, nosti hänet vaunuihin ja sijoitti d'Artagnanin hänen viereensä.

Itse nousi hän ratsulleen ja karautti Palais-Royalia kohti, jonne tultuaan hän ilmoitutti Madamelle, että tämän piti päästää hänet hetkiseksi puheilleen.

169
Kuningas taivuttaa Madamen

Siitä tavasta, jolla kuningas oli jättänyt lähettiläät, olisivat vähimminkin tarkkanäköiset aavistaneet sotaa.

Lähettiläät itse, jotka eivät paljon tienneet hovin sisäisestä elämästä, olivat ottaneet omaan lukuunsa tuon kuuluisan lauseen: "Ellen hallitse itseäni, hallitsen ainakin niitä, jotka minua häpäisevät." Ranskan ja Hollannin kohtaloiden onneksi oli Colbert seurannut heitä antaakseen muutamia selityksiä. Mutta kuningattaret ja Madame, hyvin tuntien, mitä heidän huonekunnissaan tapahtui, olivat nuo sanat kuultuaan poistuneet hyvin peloissaan ja karvain mielin, varsinkin Madame tunsi, että kuninkaan viha kohdistui erityisesti häneen, mutta rohkeana ja liiankin korskeana oli hän leskikuningattaresta tukea tavoittamatta vetäytynyt kotiinsa, elleipä ilman levottomuutta, niin ainakin aikomatta välttää taistelua. Tuon tuostakin Itävallan Anna lähetti tiedustamaan, oliko kuningas palannut. Linnassa syntynyt hiljaisuus ja Louisen häviäminen tiesi moninaista onnettomuutta, kun tunnettiin kuninkaan ylpeä ja närkäs luonne. Mutta pitäen ryhtinsä kaikista kuiskituista huhuista huolimatta Madame sulkeutui huoneisiinsa, kutsui Montalaisin luokseen ja alkoi mahdollisimman tyynellä äänellä kuulustaa tytön käsitystä tapahtumasta, Kaunopuheisen hovineidon juuri lopettaessa esityksensä kaikenlaisin varoittelevin sanankääntein ja kehoittaessa Madamea suvaitsevaisuuteen, jotta samaa sävyä osoitettaisiin tarpeen tullen hänellekin, saapui herra Malicorne ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa prinsessan puheille.

Montalaisin arvoisan ystävän kasvot kuvastivat äärimmäistä jännitystä; oli ilmeistä, että kuninkaan pyytämästä puhelusta koituisi mielenkiintoisimpia lukuja siihen kuninkaitten ja ihmisten sydänten kuvaukseen.

Madame jonkun verran hämmentyi lankonsa tulosta; hän ei ollut odottanut Ludvigin toimivan näin pian eikä varsinkaan ollut ottanut lukuun, että hän ryhtyisi asiaan aivan suoranaisesti. Naiset, jotka niin nokkelasti käyvät epäsuoraa sotaa, ovat aina paljon taitamattomampia ja heikompia, kun on avoin taisteluhaaste vastaanotettava. Madame, sanoimme, ei kuitenkaan ollut niitä, jotka peräytyvät; hänellä oli päin vastainen vika tai ansio: hän oli uhkarohkea. Malicornen tuoma viesti vaikuttikin häneen sotatorven lailla, joka ilmoittaa vihollisuudet alkaviksi. Hän otti ylpeästi ylös haastehansikkaan.

Parin minuutin kuluttua kuningas nousi portaita. Punakkana ratsastuksestaan, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä hän esittäysi ilmeiseksi vastakohdaksi hienosti ja huolellisesti puetulle Madamelle, joka kalpeni ihomaalinsa alla. Ludvig istuutui ilman esipuheita. Montalais läksi huoneesta. Madame asettui istumaan vastapäätä kuningasta.

"Sisareni", virkkoi Ludvig, "tietänette, että neiti de la Vallière on poistunut asunnostaan tänä aamuna ja että hän murheessaan ja epätoivossaan on paennut luostarin turviin."

Nämä sanat lausuessaan oli kuninkaan ääni tavattoman liikuttunut.

"Vasta teidän majesteettinne ilmoittaa sen minulle", kierteli Madame.

"Olisin luullut teidän saaneen sen tietää tänä aamuna lähettiläiden vastaanoton aikana", sanoi kuningas.

"Teidän liikutuksestanne, sire, kyllä arvasin, että jotakin erityistä oli tapahtunut, mutta minä en ollut asiasta tarkemmin selvillä."

Avomielinen kuningas kävi asiaansa suoraan.

"Sisareni", sanoi hän, "miksi lähetitte pois neiti de la Vallièren?"

"Koska hänen palveluksensa ei miellyttänyt minua", vastasi Madame kuivasti.

Kuningas karahti purppuranpunaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät salamoita, joiden hehku uhkasi lannistaa Madamenkin rohkeuden. Hän hillitsi itsensä kuitenkin ja lausui:

"Teidänlaisellanne hyvällä naisella, sisareni, täytyi olla peräti vakava syy karkoitukseen, joka ei häpäise ainoastaan nuorta tyttöä, vaan tämän tytön koko perhettä. Tiedätte, että koko kaupunki avoimin silmin tarkkailee hovin naisten käytöstä. Lähettää pois hovineito on samaa kuin syyttää häntä rikoksesta tai ainakin hairahduksesta. Mikä siis on se rikos, mikä on se hairahdus, johon neiti de la Vallière on tehnyt itsensä vikapääksi?"

"Koska te asetutte neiti de la Vallièren suojelijaksi", vastasi Madame kylmäkiskoisesti, "tahdon antaa teille selityksen jollaista en olisi velvollinen kellekään esittämään."

"Ettekö kuninkaallekaan?" huudahti Ludvig äkäisesti liikahtaen.

"Te olette puhutellut minua sisareksi", virkkoi Madame, "ja minä olen kotonani."

"Se ei muuta asiaa", sanoi nuori hallitsija häpeissään kiihtymyksestänsä. "Te ette voi väittää, Madame, eikä kukaan valtakunnassani voi väittää olevansa oikeutettu kieltäytymään antamasta selityksiä minulle."

"Kun puhutte tuossa äänilajissa", vastasi Madame synkkänä suuttumuksesta, "ei minulle jää muuta tehtävää kuin kumartaa teidän majesteettinne edessä ja vaieta."

"Ei, puhukaamme asia selväksi."

"Neiti de la Vallièrelle suomanne suojelus pakottaa minut esiintymään kunnioittavasti."

"Älkäämme haastako kaksimielisesti, sanon minä. Te tiedätte hyvin, että Ranskan aateliston päämiehenä olen kaikille vastuunalainen perheiden kunniasta. Te karkoitatte neiti de la Vallièren tai kenet muun tahansa…"

Madame kohautti olkapäitänsä.

"Tai kenet muun tahansa, sanon", jatkoi kuningas, "ja kun tällä menettelyllänne häpäisette asianomaista, vaadin minä selitystä, vahvistaakseni tai peruuttaakseni tuomion."

"Peruuttaaksenne minun tuomioni?" huudahti Madame ylpeästi. "Mitä! Kun minä ajan jonkun seuranaisen luotani, te käskisitte minun ottaa hänet takaisin?"

Kuningas oli vaiti.

"Se ei enää olisi vallan väärinkäyttöä; se olisi säädytöntä."

"Madame!"

"Oh, naisena minä nousisin sellaista aivan arvotonta menettelyä vastaan. Muutoin en enää olisi prinsessa, jota veren siteet yhdistävät teihin, en olisi enää kuninkaan tytär. Olisin olennoista kurjin, olisin halvempi kuin eroitettu palvelijatar."

Kuningas ponnahti raivosta.

"Teidän povessanne ei syki sydän", huudahti hän. "Jos te käyttäydytte siten minua kohtaan, sallikaa minun käyttää samaa ankaruutta."

Harhaan ammuttu luoti voi toisinaan ratkaista taistelun. Nämä sanat, joita kuningas ei ollut erityisesti harkinnut, sattuivat Madameen, saaden hänet hetkeksi horjumaan. Hänellä oli syytä pelätä jonakuna päivänä kohtaavansa kostotoimia.

"No niin, sire", virkkoi hän, "selittäkää tarkoituksenne."

"Minä kysyn teiltä, Madame, miten neiti de la Vallière on teitä vastaan rikkonut?"

"Hän on viekkain salajuonien sommittelija, mitä tunnen. Hän on kiihoittanut kaksi ystävystä kaksintaisteluun, hän on aiheuttanut itsestään niin häpeällisiä juoruja, että kaikki hovissa rypistävät kulmiaan, kun vain kuulevat hänen nimeäänkin mainittavan."

"Hänkö, hänkö?" äännähti kuningas.

"Viehkeän ja tekopyhän kuoren alle", jatkoi Madame, "kätkee hän mitä kavalimman ja mustimman sielun."

"Hänkö?"

"Te saatatte siitä erehtyä, sire. Mutta minä tunnen hänet. Hän kykenee ärsyttämään sotaan parhaat sukulaiset ja hellimmät ystävät. Näettehän, miten hän jo kylvää eripuraisuutta meidän välillemme."

"Minä vakuutan teille…" yritti kuningas.

"Sire, ottakaa huomioon, että me elimme hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta kielittelyllään ja viekkailla valituksillaan hän on ärsyttänyt teidän majesteettinne minua vastaan."

"Minä vannon", vastasi kuningas, "että hänen huuliltaan ei ole koskaan lähtenyt katkeraa sanaa. Vannon, että hän ollessani kiihtyneessäkin mielentilassa ei ole sallinut minun uhata ketään. Vannon, että teillä ei ole hartaampaa, kunnioittavampaa ystävätärtä."

"Ystävätärtä?" toisti Madame äärimmäisen halveksivasti.

"Varokaa unohtamasta, Madame", sanoi kuningas, "että te olette nyt ymmärtänyt minut ja että tästä hetkestä lähtien kaikki tasoittuu. Neiti de la Vallièresta tulee se, mitä minä tahdon hänen olevan, ja hän voi huomenna asettua valtaistuimelle, jos niin haluan."

"Hän ei ainakaan ole sille syntynyt, ja jos voittekin määrätä hänen tulevaisuutensa, täytyy teidän kuitenkin jättää hänen entisyytensä silleen."

"Madame, minä olen ollut teille erittäin suopea ja kohtelias. Älkää pakottako minua muistamaan, että minä olen käskijä."

"Sire, siitä olette minulle jo kahdesti huomauttanut. Minulla on kunnia ilmoittaa teille taipuvani."

"Suotteko minulle siis sen myönnytyksen, että neiti de la Vallière pääsee takaisin luoksenne?"

"Mitä se hyödyttäisi, sire, kun teillä kerran on valtaistuin hänelle tarjottavana? Minä olen liian vähäpätöinen suojelemaan niin mahtavaa henkilöä."

"Olen jo saanut kylläni tuosta häijystä ja halveksivasta sukkeluudesta.

Suokaa minulle hänen armahduksensa."

"En koskaan!"

"Pakotatteko minut sotajalalle perheeni kanssa?"

"Minullakin on perheeni, jonka turviin paeta."

"Onko tuo uhkaus, ja unohdatteko itsenne siinä määrin? Luuletteko, että sukulaisenne teitä tukisivat, jos menisitte uhmailussanne niin pitkälle?"

"Minä toivon, sire, että te ette pakota minua mihinkään arvolleni sopimattomaan."

"Minä toivoin, että te muistaisitte ystävyyttämme, – että kohtelisitte minua veljenä."

Madame pysähtyi hetkiseksi.

"En kieltäydy tunnustamasta teitä veljekseni", virkkoi hän, "jos kohtakaan en suostu teidän majesteettinne vaatimaan vääryyteen."

"Vääryyteen?"

"Oi, sire, jos ilmaisisin kaikille la Vallièren käytöksen, jos kuningattaret tietäisivät…"

"No, no, Henriette, antakaa sydämenne puhua. Muistakaa, että olette minua rakastanut, muistakaa, että ihmisten sydänten tulee olla yhtä armeliaat kuin kaikkivaltiaan Herran. Älkää olko suvaitsematon lähimmäisiänne kohtaan, – antakaa la Vallièrelle anteeksi."

"Minä en voi; hän on loukannut minua."

"Mutta minun tähteni?"

"Sire, teidän tähtenne tekisin mitä hyvänsä muuta."

"Silloin johdatatte minut epätoivoon… Työnnätte minut käyttämään heikkojen sielujen viimeistä keinoa, päästämään vimmastukseni valloilleen?"

"Sire, minä esitän teille järkeä."

"Järkeä?.. Sisareni, minä en enää ole järjilläni."

"Sire, ajatelkaa toki…"

"Sisareni, säälikää minua! Ensi kertaa rukoilen teitä. Sisareni, kaikki toivoni on teissä."

"Oi, sire, te itkette?"

"Raivosta, niin, nöyryytyksestä. Minun, kuninkaan, on täytynyt alentua kerjäämään! Kaiken elinaikani inhoan tätä hetkeä. Sisareni, te olette yhdessä ainoassa lyhyessä tovissa tuottanut minulle enemmän kärsimyksiä kuin elämäni vaikeimpinakaan hetkinä olen saattanut aavistaa."

Ja nousten istuimeltaan kuningas päästi kyyneleensä tulvimaan. Hän itki todellakin kiukusta ja häpeästä.

Madamea se ei liikuttanut, sillä parhaatkaan naiset eivät korskeuden kiihkossa tunne sääliä; mutta hän pelkäsi, että kyyneleet huuhtoisivat kaiken inhimillisen kuninkaan sydämestä.

"Käskekää, sire", virkkoi hän; "ja koska mieluummin tahdotte nöyryyttää minut kuin itsenne, vaikka minun nöyryytykseni tulee julkiseksi ja teille olen vain minä todistajana, tahdon kuitenkin totella kuningastani. Puhukaa, sire."

"Ei, ei, Henriette!" huudahti Ludvig kiitollisuuden valtaamana; "te mukaudutte vain veljen pyytelyyn!"

"Minulla ei enää ole veljeä, koskapa tottelen."

"Tahdotteko koko valtakuntani kiitollisuuteni osoitukseksi?"

"Kuinka suuresti te rakastatte, milloin rakastatte!" huudahti Madame.

Kuningas ei vastannut mitään. Hän oli ottanut Madamen käden ja peitti sen suudelmilla.

"Siis", virkkoi hän, "te otatte takaisin tyttörukan, annatte hänelle anteeksi, tunnustatte hänen sydämensä suuruuden ja lempeyden?"

"Minä pidän hänet talossani."

"Ei, te suotte hänelle jälleen ystävyytenne, rakas sisareni."

"Minä en ole hänestä koskaan pitänyt."

"No, mutta minun tähteni te kohtelette häntä hyvin, eikö totta, Henriette?"

"Olkoon menneeksi! Minä kohtelen häntä kuin tytärtänne!"

Kuningas nousi jälleen. Tällä lauseella, joka niin turmiollisesti kirposi Madamen huulilta, prinsessa oli tehnyt tyhjäksi uhrauksensa ansion. Kuningas ei enää ollut hänelle mitään velkaa.

Kuolettavasti loukattuna tämä vastasi:

"Kiitos, Madame, iäti muistan minulle tekemänne palveluksen."

Ja teeskennellyn kohteliaasti kumartaen hän poistui.

Astuessaan kuvastimen ohi näki hän silmäinsä punoittavan ja polki vihaisesti jalkaa. Mutta se oli myöhäistä; ovelle asettuneet Malicorne ja d'Artagnan olivat jo nähneet hänen silmänsä.

– Kuningas on itkenyt, – ajatteli Malicorne.

D'Artagnan lähestyi kunnioittavasti hallitsijaansa.

"Sire", kuiskasi hän, "teidän on mentävä pikkuportaiden kautta."

"Minkätähden?"

"Koska tien tomu on jättänyt jälkiä kasvoihinne", sanoi d'Artagnan. "Menkää sire, menkää." – Mordioux! – ajatteli hän – joskin kuningas on pehminnyt kuin lapsi, kavahtakoon aiheuttamasta kyyneleitä sille, jonka tähden kuningas on vetistellyt!