Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

176.
Hampton Court

Se paljastus, jonka näimme Montalaisin tekevän la Vallièrelle viimeisenedellisen luvun lopulla, johtaa meidät aivan luonnollisesti kertomuksemme päähenkilöön, kuninkaan oikun ajelemana vaeltavaan ritaripoloiseen.

Jos lukijamme suvaitsee meitä seurata, siirrymme siis Euroopan myrskyisimmän salmen yli, joka eroittaa Calaisin Doverista. Kuljettuamme sitten vihannan ja rehevän, satojen purojen uurtaman seudun halki, joka ympäröitsee Charingin, Maidstonen ja moniaita muita toinen toistaan somempia kaupunkeja, päädymme vihdoin Lontooseen.

Kun edelleen olemme saaneet selville, että Raoul on aluksi viivähtänyt White Hallin ja Saint Jamesin palatseissa ja kuulleet Monkin ottaneen hänet vastaan ja hänen tulleen esitellyksi Kaarle II: sen parhaissa hovipiireissä, riennämme hänen perässään kuin vainukoirat erääseen samaisen kuninkaan kesäasumukseen, lähellä Kingstonin kaupunkia sijaitsevaan Hampton Courtiin Thames-virran varrella.

Joki ei tällä kohtaa vielä ole se ylväs valtatie, joka päivittäin kuljettaa puoli miljoonaa matkustajaa, vieritellen mustaa, manalan virran tummia aaltoja muistuttavaa vettänsä ja meuruten: "Meri olen minäkin."

Ei, se on vasta säyseä ja vihreänkuulakka, sammalreunainen joki, jonka laajoissa kuvastimissa raidat ja pyökit päilyvät ja rantojen kaislikossa siellä täällä uinuu ravistunut puinen vene leppien ja lemmikkien reunustamassa lahdenpoukamassa.

Rauhallisina ja viljavina leviävät maisemat sen molemmin puolin. Tiilikivirakennus halkaisee sinistä savua tupruttavine uuninpiippuineen kellervien ja vihreiden rautatammien paksun lehväpanssarin. Punamekkoinen lapsi näyttäytyy ja katoo korkeassa ruohossa kuin tuulen henkäyksessä nuokkuva unikko. Isot, valkoiset lampaat märehtivät silmät ummessa pienten, tanakkain haapojen siimeksessä, ja pitkien välimatkojen päässä toisistaan smaragdi- ja kultasiipiset kuningaskalastajat kiitävät saaliin haussa pitkin veden pintaa, vallattomasti hipoen inhimillisen virkaveljensä siimaa, kun tämä ruuhessa istuen vaanii toutaimia ja jokisillejä.

Tämän tummista varjoista ja leppeästä valosta kudotun paratiisin yläpuolella kohoaa Hampton Courtin hovilinna, jonka Wolsey oli rakennuttanut niin upeaksi asumukseksi, että kuningaskin mieltyi sitä himoitsemaan. Niinpä tuo korskea kardinaali arkana hovilaisena katsoikin pakolliseksi luovuttaa sen herralleen Henrik VIII: lle, jonka silmäkulmat olivat rypistyneet kateudesta ja ahneudesta jo tätä uutta linnaa katsellessakin.

Hampton Court tiilimuureineen, suurine ikkunoineen, kauniine ristikkoportteineen, Hampton Court tuhansine pylväineen, omituisine pikkutorneineen, katettuine kävelypihoineen ja Alhambran komeutta muistuttavine sisempine suihkulähteineen, – Hampton Court on suurenmoinen ruusujen, jasmiinipensaitten ja köynnöskasvien muodostama lehtimaja. Silmiä kiehtovana ja sulotuoksuja täynnä se luo mitä ihanimmat puitteet sille lemmenkuvaelmalle, jota Kaarle II esitti Tizianin, Pordenonen ja Vandyken aistillisten maalausten keskellä, hän, jolla oli taulukokoelmassaan Kaarle I: n, marttyyrikuninkaan, muotokuva ja huoneittensa laudoituksissa puritaanien luotien reikiä. Näitä olivat Cromwellin sotilaat ammuskelleet elokuun 24 p: nä 1648 tuodessaan Kaarle I: n vangittuna Hampton Courtiin.

Täällä piti hoviaan tuo yhäti huvituksista päihtynyt kuningas, tuo kuningas, joka mieliteoiltaan oli runoilija, aikaisemmin onneton ruhtinas, joka iloisen nautiskelun päivillä kuvasi itselleen kaikki vastikään levottomuudessa ja kurjuudessa viettämänsä hetket.

Ei Hampton Courtin viehkeä nurmikko, niin pehmeä, että luuli sametilla astuvansa, eivät rehevät kukkaneliöt, jotka vyöttivät jokaisen puun juuria ja muodostivat kehdon kahdenkymmenen jalan korkuisille ruusupensaille, näiden kohotellessa kukintaan puhkeavia oksiaan vesisuihkujen tavoin taivasta kohti, – eivät isot lehmukset, jotka taivuttelivat oksiaan pajumaisesti maahan ja lehtipukunsa tuuheudella verhosivat kaikkea armastelua ja haaveilua, – mikään tällainen ihanuus ei ollut Kaarle II: n varsinaisena viehätyksenä uhkeassa Hampton Courtin palatsissa.

Ehkäpä hän siis rakasti siellä tuota kaunista ruskeanpunaista vettä, jota raikas tuulonen väreilyttää Kaspian meren laajojen laineiden lailla kuin Kleopatran tukan hulmahteluna, ehkä hän rakasti tuota vettä mattona kelluvine krasseineen ja isoumppuisine lumpeineen, jotka raottelivat muhkeita teriöitänsä paljastaakseen maidonvalkean kehän keskeltä munanruskuaista muistuttavan kullanhohtavan sydämensä; ehkä hän rakasti tuota salaperäistä, kaihoisin kuiskein soluvaa virtaa, jonka pinnalla mustat joutsenet uiskentelivat, samalla kun pienet, ahnaat ankat – poikue hentoja, silkkiuntuvaisia olentoja – pyydystelivät kurjenmiekan lehdillä surisevia vihreitä kärpäsiä ja sammalkätköissään lymyäviä sammakoita. Tai ehkä häntä tenhosivat jättimäiset rautatammet kaksivärisine lehtineen, kanavien yli rakennetut sillat, loppumattomilla lehtokujilla ammuvat hirvet ja pensaitten pallistamilla apilatilkuilla tepastelevat västäräkit. Sillä kaikkea tätä tapasi Hampton Courtissa. Olipa siellä vielä valkoruusu-aidakkeita, joiden köynnökset kiipeilivät pitkin korkeita säleikköjä nuokkuakseen sieltä tuoksuvana lumisateena takaisin maahan. Puistossa tapasi vanhoja vihertävärunkoisia sykomoreja, joiden tyvet kylpivät runollisessa ja rehevässä homeessa.

Ei. Kaarle II: n viehätyksenä Hampton Courtissa olivat sen pengermillä iltapäivisin liitelevät viehkeät haamut, joiden kauniit muodot hän Ludvig XIV: n tavoin maalautti suureen taulukokoelmaansa, käyttäen siinä aikansa etevintä taiteilijaa, jonka sivellin kykeni kiinnittämään kankaalle noin monista suloisista, rakkautta säihkyvistä silmistä välähtäneitä säteitä.

Päivänä, jolloin saavumme Hampton Courtiin, on taivas melkein yhtä leppoisa ja kirkas kuin Ranskassa; ilma on lämpimän kostea, kurjenpolvet, suuren suuret hajuhernepensaat, sireenit ja auringonkukat levittävät penkereiltä miljoonien kukkiensa huumaavia tuoksuja.

Kello on yksi. Metsästämästä palannut kuningas on syönyt päivällistä ja käynyt tervehtimässä varsinaista rakastajatartaan Castelmainen herttuatarta. Tämän uskollisuudennäytteen jälkeen hän voi huoletta sallia itselleen vaihtelua iltaan asti.

Koko hovi ilakoitsee ja rakastelee. Tähän aikaan naiset kyselevät vakavasti herroilta näiden mielipidettä siitä ja tästä enemmän tai vähemmän sirosta jalasta, riippuen siitä, onko se ruusunpunaiseen vai viheriäiseen silkkisukkaan puettu. Tähän aikaan Kaarle II julistaa, että nainen ei pääse autuaaksi ilman vihreätä sukkaa, koskapa neiti Lucy Stewart käyttää senvärisiä.

Sillaikaa kun kuningas koettaa ilmaista näitä mielipiteitään, näemme penkereen vastapäisellä pyökkikäytävällä nuoren, vakavapukuisen naisen kävelevän toisen, sireeninkarvaiseen ja tummansiniseen pukeutuneen rinnalla.

He astelivat nurmikon kukkalavan yli, jonka keskeltä kohosi pronssiseireeneillä koristettu suihkulähde, ja saapuivat rupatellen penkereelle, jonka sivuilla tiilikivimuurista eteni puutarhaan useita erimuotoisia syrjäkammioita. Mutta kun näissä suojissa enimmäkseen oli väkeä, astuivat nuoret tytöt eteenpäin: toinen punastuneena ja toinen haaveilevana.

Vihdoin he saapuivat pengermän päähän, mistä oli avara näköala Thamesin yli, ja löydettyään viileän suojapaikan istahtivat vieretysten.

"Mihin menemme, Stewart?" kysyi nuorempi nainen toveriltaan.

"Rakas Graffton, näethän hyvin, että menemme mihin sinä viet."

"Minäkö?"

"Sinä tietystikin! Palatsin äärimmäiseen päähän penkkiä kohti, missä nuori ranskalainen huokaillen odottelee."

Miss Mary Graffton nousi äkkiä.

"Ei, ei", sanoi hän, "sinne en lähde."

"Mikset?"

"Palatkaamme, Stewart."

"Kävelkäämme päinvastoin eteenpäin ja selittäkäämme ajatuksemme."

"Mistä?"

"Bragelonnen varakreivistä ja kaikista tekemistäsi huviretkistä, sinä kun olet hänen ainainen ajelu- ja kävelykumppaninsa."

"Ja siitä sinä päätät, että hän rakastaa minua tai minä häntä?"

"Miksipä ei? Onhan hän erittäin miellyttävä herrasmies. Toivoakseni ei kukaan minua kuuntele", lisäsi miss Lucy Stewart vilkaisten taaksensa, mutta hänen hymynsä ilmaisi, että hän ei sentään ollut siitä kovinkaan levoton.

"Ei, ei", rauhoitti Mary, "kuningas on soikeassa kammiossaan herra de Buckinghamin kanssa."

"Herra de Buckinghamista puhuen, Mary…"

"Mitä?"

"Minusta näyttää, että hän on julistautunut sinun ritariksesi, senjälkeen kun palasi Ranskasta. Miten on sydämesi laita siinä suhteessa?"

Mary Graffton kohautti olkapäitänsä.

"Hyvä, hyvä! Minä kysyn sitä komealta Bragelonnelta", nauroi Stewart.

"Käykäämme nopeammin tapaamaan häntä."

"Miksi sen tekisimme?"

"Minulla on hänelle puhuttavaa."

"Ei vielä. Ensin sananen. Kuulehan, sinä Stewart, joka tunnet kuninkaan pikku salaisuudet…"

"Niinkö luulet?"

"Täytynee toki sinun ne tuntea, jos kenenkään! Sano, minkätähden herra de Bragelonne on Englannissa ja mitä hän täällä tekee?"

"Samaa kuin jokainen herrasmies, jonka hänen kuninkaansa on lähettänyt toisen kuninkaan luo."

"No niin; mutta vakavasti puhuen, vaikka politiikka ei olekaan meidän vahva puolemme, tunnemme sitä kylliksi ymmärtääksemme, että herra de Bragelonnella ei ole täällä mitään tähdellisempää tehtävää."

"Kuuntelehan", sanoi Stewart totiseksi tekeytyen, "tahdon ilmaista sinulle valtiosalaisuuden. Jos haluat, niin selostan sinulle suosituskirjeen, jonka varakreivi toi Ludvig XIV: ltä hänen majesteetilleen kuningas Kaarle II: lle."

"Haluan tietysti."

"Kas näin: 'Veljeni, minä lähetän luoksesi herrasmiehen hovistani. Hän on erään hartaan ystäväni poika. Pyydän sinua kohtelemaan häntä hyvin ja mielistyttämään hänet Englantiin!'"

"Niinkö siinä sanottiin?"

"Juuri niin… tai ajatus oli sama. En vastaa sanamuodosta, mutta sisällöstä kylläkin."

"Ja mitä johtopäätöksiä siitä teit, tai oikeammin, mitä kuningas on siitä päätellyt?"

"Että hänen ranskalaisella majesteetillaan oli syynsä lähettää pois herra de Bragelonne ja naittaa hänet… jossakin Hanskan ulkopuolella."

"Siis tuon kirjeen johdosta…?"

"Kuningas Kaarle II otti, kuten tiedät, herra Bragelonnen loistavasti ja ystävällisesti vastaan. Hän luovutti varakreivin asuttavaksi White Hallin upeimman suojan, ja koska sinä olet hovin kallein helmi, kerran hyljättyäsi hänen sydämensä… no, älähän punastu… tahtoi hän mielellään antaa tämän verrattoman lahjan ranskalaiselle. Siksi on hän sijoittanut sinut, kolmensadantuhannen livren perijättären, vastaisen herttuattaren, sinut, joka olet niin kaunis ja hyvä, mukaan kaikille retkille, joihin herra de Bragelonne on ottanut osaa. Sanalla sanoen, se oli salahanke, jonkunlainen yhteisjuoni. Näetkö, jos tahdot tuikahduttaa tulen ruutiin, niin tarjoan sinulle sytytyslangan."

Miss Mary hymyili hyvin herttaisesti, mikä oli hänelle ominaista, ja puristi toverinsa käsivartta virkkaen:

"Vie kiitokseni kuninkaalle."

"Kyllä, kyllä. Mutta herra de Buckingham on mustasukkainen. Ole varuillasi!" vastasi Stewart.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Buckinghamin herttua astui ulos eräästä pengermän huvimajasta, hymyilevänä lähestyen näitä kahta naista.

"Te erehdytte, miss Lucy", virkkoi hän, "minä en ole mustasukkainen; ja todistan sen huomauttamalla, miss Mary, että tuolla istuu yksinään haaveilemassa se, jonka pitäisi olla mustasukkaisuuteni aiheuttaja, nimittäin Bragelonnen varakreivi. Poikarukka! Sallikaa siis, että jätän teidän hurmaavan seuranne muutamiksi minuuteiksi hänelle, minun kun tarvitsee tällävälin haastella miss Lucy Stewartin kanssa."

Sitten hän kumarsi Lucylle.

"Suotteko minulle kunnian", sanoi hän, "ottaa käsivartenne mennäksemme tervehtimään kuningasta, joka odottaa meitä?"

Näin lausuen Buckingham yhä hymyilevänä tarttui Lucy Stewartin käteen, vieden hänet pois.

Yksikseen jäätyänsä Mary Graffton pysyi hetkisen liikahtamatta, pää olalle kallistettuna nuorille englannittarille ominaiseen, viehättävän soreaan tapaan ja silmillään tähystellen Raoulia, ikäänkuin epätietoisena, mitä tekisi. Vihdoin, kun hänen poskensa vuorotellen vaaleten ja punehtuen olivat ilmaisseet hänen sydämessään riehuvan taistelun, hän näkyi tekevän päätöksensä ja eteni varmoin askelin penkkiä kohti, jolla Raoul istui haaveilemassa, kuten Buckingham aivan oikein oli sanonut.

Maryn keveiden askelten ääni viheriällä nurmikolla riitti havahduttamaan Raoulin. Tämä käänsi päätänsä, havaitsi nuoren tytön ja käveli toveria vastaan, jonka onnellinen sattuma hänelle toi.

"Minut on lähetetty luoksenne, monsieur", tervehti Mary Graffton, "huolitteko seurastani?"

"Ja ketä minun on tästä onnesta kiittäminen, mademoiselle?" kysyi Raoul.

"Herra de Buckinghamia", vastasi Mary tekeytyen hilpeäksi.

"Herra de Buckinghamia, joka niin intohimoisesti etsii seuraanne.

Pitääkö minun uskoa teitä, mademoiselle?"

"Siitä näette, monsieur, että kaikki liittoutuu saadakseen meidät viettämään parhaan tai pikemminkin pisimmän osan päivästä yhdessä. Eilen kuningas määräsi minut istumaan viereenne pöydässä; tänään taas herra de Buckingham pyytää minua tulemaan kumppaniksenne tälle penkille."

"Ja hän on poistunut jättääkseen minulle paikan avoimeksi?" kysyi Raoul hämillään.

"Katsokaa, tuolla hän häviää käytävän mutkaan miss Stewartin kanssa. Onko Ranskassa tapana olla näin hyväntahtoisen kohtelias, herra varakreivi?"

"Mademoiselle, minä en juuri tiedä sanoa, miten Ranskassa tehdään, kun tuskin olen ranskalainen. Olen viettänyt aikani monissa maissa ja melkein aina soturina. Sitten olen elänyt kauan maaseudulla. Minä olen sivistymätön."

"Englannissa olonne ei teitä miellyttäne?"

"Enpä tiedä", virkkoi Raoul hajamielisenä ja päästäen huokauksen.

"Mitä, ettekö tiedä?.."

"Anteeksi", sanoi Raoul, ravistaen päätänsä ja kutsuen ajatuksiaan takaisin. "Anteeksi, minä en kuullut."

"Oi", huoahti nuori nainen vuorostaan, "perin väärin Buckinghamin herttua teki lähettäessään minut tänne!"

"Väärin?" toisti Raoul vilkkaasti. "Olette oikeassa; minä olen jörö seuranpitäjä ja ikävystytän teitä. Herra de Buckingham teki väärin lähettäessään teidät tänne."

"Juuri siksi", vastasi nuori nainen vakavalla, värähtelevällä äänellään. "Juuri siksi, että seuranne ei ole minulle ikävää, on herra de Buckingham ollut väärässä lähettäessään minut luoksenne."

Raoul punastui vuorostaan.

"Mutta", huomautti hän, "miten herra de Buckingham lähettää teidät minun luokseni, ja miten te itsekään tulette? Herra de Buckingham rakastaa teitä, ja te rakastatte häntä…"

"Ei", vastasi Mary vakavasti, "ei! Herra de Buckingham rakastaa minua, koska hän rakastaa Orléansin herttuatarta. Ja minulla taasen ei ole mitään lemmentunteita herra de Buckinghamia kohtaan."

Raoul katseli nuorta naista kummastuneena.

"Oletteko te herra Buckinghamin ystävä, varakreivi?" kysäisi tyttö.

"Herra herttua kunnioittaa minua ystävän nimityksellä siitä asti kun tapasimme toisemme Ranskassa."

"Olettekin siis vain tuttavukset?"

"Ei niinkään; sillä herttua on perin hyvä ystävä herrasmiehelle, jota rakastan kuin veljeä."

"Kreivi Guichellekö?"

"Niin, mademoiselle."

"Ja hän rakastaa Orléansin herttuatarta?"

"Mitä nyt puhuttekaan?"

"Ja on saavuttanut hänen vastarakkautensa", jatkoi nuori nainen tyynesti.

Raoul painoi päänsä alas. Miss Mary Graffton pitkitti huokaisten:

"He ovat hyvin onnellisia!.. No, jättäkää minut nyt, herra de Bragelonne, sillä herttua antoi teille hyvin ikävän tehtävän toimittaessaan minut kävelykumppaniksenne. Tunteenne ovat toisaalla, tuskin suotte minulle almuna edes henkevyyttänne. Myöntäkää, myöntäkää… Tekisitte pahoin, herra varakreivi, jos koettaisitte kieltää."

"Madame, minä myönnän sen."

Tyttö katseli häntä.

Hän oli perin vaatimaton ja kaunis. Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, niin lempeän avomieliset, ja niissä kuvastui niin päättäväinen ilme, että Maryn kaltaiselle hienostuneelle naiselle ei saattanut juolahtaa mieleenkään ajatus jöröttelijästä tai yksinkertaisesta miehestä.

Hän näki vain, että muukalainen kaikesta sydämestään vilpittömästi rakasti toista naista kuin häntä.

"Niin, minä ymmärrän", hän virkkoi; "te olette rakastunut Ranskassa."

Raoul kumarsi.

"Tietääkö herttua siitä rakkaudesta?"

"Kukaan ei siitä tiedä", vastasi Raoul.

"Ja niiksi te sen minulle ilmoitatte?"

"Mademoiselle…"

"No, puhukaahan."

"Minä en voi."

"Minun on siis ennätettävä selityksen edelle. Te ette tahdo sanoa minulle mitään, koska nykyisin uskotte, että minä en rakasta herttuaa, koska näette, että kenties olisin rakastanut teitä, ja koska olette sydämellinen ja hienotuntoinen herrasmies, joka ette ole edes hetken huviksi ottanut vastaan teille ojentuvaa kättä, ette ole vastannut huulteni hymyilyyn, vaan nuorenakin miehenä olette mieluummin sanonut minulle, kauniille naiselle: 'Minulla on rakastettuni Ranskassa!' No niin, kiitos teille, herra de Bragelonne; olette jaloluontoinen herrasmies, ja senvuoksi pidän teistä vieläkin enemmän… ystävänä. Älkäämmekä nyt enää puhuko minusta, vaan haastelkaamme teistä. Unohtakaa, että miss Graffton on teille puhellut itsestään. Sanokaa minulle, miksi olette murheellinen. Ja minkätähden viime päivinä olette alkanut näyttää entistä alakuloisemmalta?"

Raoulia liikutti sydämen pohjaan asti tuon äänen lempeä ja surullinen sävy. Hän ei kyennyt löytämään sanaa vastaukseksi. Nuori tyttö tuli taas hänen avukseen.

"Surkutelkaa minua", virkkoi hän. "Äitini oli ranskatar. Voin siis sanoa itsekin olevani ranskalainen syntyperältäni ja sielultani. Mutta henkeni hehkua vaimentaa alituisesti Englannin sumu ja raskasmielisyys. Toisinaan unelmoin kultaa ja suurenmoista onnea; mutta äkkiä sumu laskeutuu painavana tukahduttamaan haaveeni. Tälläkin kertaa on käynyt niin. Anteeksi, kylliksi tästä. Antakaa minulle kätenne ja kertokaa surunne ystävälle."

"Olette ranskatar, sanotte, ranskalainen vereltänne ja sielultanne!"

"Niin, eikä ainoastaan äitini, kuten sanoin, ollut ranskatar. Mutta kun isäni, Kaarle I: n ystäviin kuuluen, oli maanpaossa Ranskassa, olen sekä prinssin kruununperimysriidan aikana että protektorin eläessä kasvatettukin Pariisissa. Kuningas Kaarle II: n palatessa valtaan muutti isäni takaisin Englantiin täällä miltei heti kuollakseen, isäparka! Silloin Kaarle kuningas teki minusta herttuattaren ja lisäsi eläkettäni."

"Onko teillä vielä ketään sukulaista Ranskassa?" kysyi Raoul kiinnostuneena.

"Minulla on sisar, seitsemän tai kahdeksan vuotta itseäni vanhempi. Hän oli Ranskassa naimisissa ja on jo leski. Hänen nimensä on rouva de Bellière."

Raoul liikahti.

"Tunnetteko hänet?"

"Olen kuullut sen nimen."

"Hänkin rakastaa, ja viime kirjeistä näen, että hän on onnellinen; hän saa siis vastarakkautta. Minulla, samoinkuin teille, herra de Bragelonne, on puolet hänen sielustaan, mutta ei suinkaan puolta hänen onnestaan. Mutta puhukaamme teistä. Ketä te Ranskassa rakastatte?"

"Nuorta, suloista, liljanvaaleata tyttöä."

"Mutta jos hänkin rakastaa teitä, niin miksi olette murheellinen?"

"Minulle on kerrottu, ettei hän enää rakasta minua."

"Ette toivoakseni usko sellaista huhua?"

"Se, joka minulle kirjoitti, ei ole piirtänyt nimeänsä alle."

"Salainen ilmianto! Oh, siinä on joku petos", virkkoi miss Graffton.

"Kas tässä", sanoi Raoul, ojentaen nuorelle tytölle sata kertaa läpi lukemansa kirjelapun.

Mary Graffton otti sen käteensä ja luki:

'Herra varakreivi, teillä on kylliksi syytä huvitella siellä Kaarle II: n kauniiden naisten kanssa, sillä Ludvigin luona teitä saarretaan rakkautenne linnassa. Jääkää ainiaaksi Lontooseen, varakreivi-parka, tai palatkaa nopeasti Pariisiin.'

"Ei mitään nimimerkkiä", huomautti miss Mary.

"Ei."

"Älkää sitä siis suotta uskoko."

"Niin, mutta tässä on toinen kirje."

"Keltä?"

"Herra de Guichelta."

"Ah, se muuttaa asian! Ja mitä sanoo se kirje?.."

"Lukekaa."

'Ystäväni, olen haavoittunut, sairas. Tule takaisin, Raoul, tule.

De Guiche.'

"Ja mitä aiotte tehdä?" kysyi nuori tyttö, tuntien sydäntään kouristavan.

"Aikomukseni oli tuon kirjeen saadessani heti pyytää kuninkaalta lähtölupaa."

"Ja milloin saitte kirjeen?"

"Toispäivänä."

"Se on päivätty Fontainebleaussa."

"Kummallista kyllä, vaikka hovi on Pariisissa. Niin, minä olisin lähtenyt. Mutta mainitessani aikomuksestani kuninkaalle hän purskahti nauramaan, lausuen: 'Herra lähettiläs, mistä syystä te matkustaisitte pois? Kutsuuko hallitsijanne teitä takaisin?' Punastuin ja jouduin hämilleni, sillä olihan kuningas lähettänyt minut tänne, enkä ole saanut mitään palaamiskäskyä."

Mary rypisti miettivästi kulmiaan.

"Ja jäättekö te?" kysyi hän.

"Täytyy, mademoiselle."

"Entä rakastettunne?.."

"No?.."

"Kirjoittaako hän teille?"

"Ei koskaan."

"Ei koskaan! Oi, eikö hän teitä siis rakasta?"

"Ainakaan ei hän ole lähtöni jälkeen minulle mitään kirjoittanut."

"Kirjoitteliko hän teille ennen?"

"Toisinaan… Oh, toivoakseni hänellä on ollut joku este."

"Tuolla tulee herttua. Hiljaa!"

Buckingham ilmestyi tosiaankin lehtokujan päästä yksinään ja hymyillen. Hän käveli verkkaan ja haastelijain luo päästyään ojensi näille kätensä.

"Oletteko päässeet yksimielisyyteen?" tiedusti hän.

"Mistä?" kysyi Mary Graffton.

"Siitä, mikä voisi tehdä teidät onnelliseksi, rakas Mary, ja Raoulin vähemmän onnettomaksi."

"En käsitä tarkoitustanne, mylord", kummasteli Raoul.

"Tämä on ajatukseni, miss Mary. Tahdotteko, että lausun sen monsieurin kuullen?" kysyi herttua hymyillen.

"Jos mielitte sanoa", vastasi nuori tyttö ylpeästi, "että olisin taipuvainen rakastamaan herra de Bragelonnea, on se tarpeetonta, koska olen sen jo itse hänelle lausunut."

Buckingham mietti, mutta jäi vastoin tytön odotusta hämmentymättä, virkkaen:

"Senvuoksi, että tunnen teidät hienotuntoiseksi ja varsinkin uskolliseksi sieluksi, jätin teidät herra de Bragelonnen pariin. Hänen sairas sydämensä saattaa parantua teidänlaisenne lääkärin käsissä."

"Mutta, mylord, ennenkuin puhuitte minulle herra de Bragelonnen sydämestä, te puhuitte omastanne. Tahdotteko siis, että lääkitsen kaksi sydäntä samalla kertaa?"

"Se on totta, miss Mary, mutta teidän täytyy myöntää, että pian luovuin hyödyttömästä pyrkimyksestä, tunnustaen oman vammani parantumattomaksi."

Mary ajatteli hetkisen.

"Mylord", virkkoi hän, "herra de Bragelonne on onnellinen. Hän rakastaa, ja häntä rakastetaan. Hän ei siis kaipaa minunlaistani lääkäriä."

"Herra de Bragelonne", sanoi Buckingham, "on vaarallisesti sairastumaisillaan, ja hänen sydämensä tarvitsee hoivaa enemmän kuin koskaan ennen."

"Selittäkää, mitä tarkoitatte, mylord", virkahti Raoul pikaisesti.

"Selitän sen vähin erin. Mutta jos haluatte, voin heti ilmoittaa Marylle sen, mitä teidän ei sovi kuulla."

"Mylord, te asetatte minut kidutuspenkkiin. Varmaan tiedätte jotakin."

"Tiedän miss Mary Grafftonin hurmaavimmaksi olennoksi, mitä sairas sydän saattaa tiellään kohdata."

"Mylord, johan teille sanoin, että Bragelonnen varakreivi rakastaa muualla", pisti neitonen väliin.

"Se on hänellä erehdys."

"Tiedätte siis, herttua, että olen erehtynyt?"

"Kyllä."

"Mutta ketä hän sitten rakastaa?" huudahti nuori tyttö.

"Hän rakastaa naista, joka ei ole hänen arvoisensa", sanoi Buckingham siihen hitaan levollisuuden sävyyn, joka saattaa kotiutua ainoastaan englantilaisen päässä ja sydämessä.

Miss Mary Graffton päästi parahduksen, joka yhtä paljon kuin Buckinghamin lausumat sanat sai de Bragelonnen posket kalpenemaan äkillisestä liikutuksesta ja kauhun väristyksestä.

"Herttua", huudahti hän, "äskeiset sananne ovat senlaatuiset, että minä sekuntiakaan viivyttelemättä riennän Pariisiin etsimään niihin selitystä."

"Te jäätte tänne", sanoi Buckingham.

"Minäkö?"

"Sama mies."

"Ja miksi niin?"

"Siksi että teillä ei ole oikeutta lähteä ja että naisen tähden ei jätetä kuninkaan palvelusta, vaikkapa hän olisi rakastamisen arvoinenkin, kuten Mary Graffton."

"No, kertokaa minulle sitten."

"Sen kyllä teen. Mutta jäättekö te?"

He olivat päässeet näin pitkälle, ja kaiketikin Buckingham oli ryhtymässä kertomaan, ellei kaikkea mitä oli tapahtunut, toki kaikkea, mitä tiesi. Mutta samassa ilmestyi kuninkaan lakeija pengermän taustalle, rientäen sivuhuonetta kohti, missä kuningas haasteli miss Lucy Stewartin kanssa. Tämä mies kulki pölyisen pikalähetin edellä, joka näkyi vastikään astuneen ratsultansa.

"Ranskan kuriiri! Madamen kuriiri!" huudahti Raoul tuntiessaan herttuattaren palvelijain käyttämän livreijan.

Lakeija ja sanansaattaja ilmoittautuivat kuninkaalle herttuan ja miss Grafftonin vaihtaessa merkitsevän silmäniskun.