Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

177.
Madamen kuriiri

Kaarle II todisteli parhaillaan miss Stewartille, että tämä oli hänen mielenkiintonsa ainoa kohde, luvaten tytölle samanlaista rakkautta kuin hänen äidinisänsä Henrik IV oli osoittanut Gabriellelle. Kovaksi onnekseen oli Kaarle valinnut pahan hetken, sillä miss Stewart oli tänään saanut päähänsä ärsyttää kuninkaan mustasukkaisuutta. Ja tuo vakuutus, jolla Kaarle II oli toivonut hellyttävänsä hänet, saikin tytön purskahtamaan nauruun.

"Oi, sire, sire", huudahti hän iloisuuden lomasta, "jos olisin kyllin häijy tiukatakseni teiltä todistusta, kuinka helppo olisi nähdä teidän puhuvan tyhjää!"

"Kuulkaa", vastasi hänelle Kaarle, "te tunnette Rafaelin maalaamat tauluni, tiedätte, kuinka suuressa arvossa niitä pidän. Koko maailma kadehtii niitä. Tiedätte vielä, että isäni ostatti ne Vandykellä. Tahdotteko, että vielä tänään lähetän ne teille?"

"Oh, en", vastasi nuori tyttö; "älkää suinkaan sitä tehkö, sir. Minä asun liian ahtaasti, voidakseni majoittaa sellaisia vieraita."

"Sitten lahjoitankin teille Hampton Courtin, sijoittaakseni maalaukset tänne."

"Olkaa vähemmän jalomielinen, sire, ja rakastakaa sensijaan kauemmin, siinä kaikki mitä pyydän."

"Minä rakastan teitä iäti. Eikö se riitä?"

"Te laskette leikkiä, sire."

"No, tahtoisitteko, että itkisin?"

"En, mutta tahtoisin nähdä teidät hiukan totisempana."

"Suuri kiitos, kaunokaiseni, mutta varsin vakavana olen ollut muodoltani kestäessäni neljätoista vuotta maanpakoa, köyhyyttä, kurjuutta. Minusta näyttää velkani jo maksetulta, ja totisuus rumentaakin."

"Eipä niinkään, – katsokaa nuorta ranskalaista."

"Oh, Bragelonnen varakreiviä! Vai tekin? Lempo soikoon, kaikki naiset tässä hullaantuvat häneen, toinen toisensa perään! Hänellä sentään on syytäkin alakuloisuuteen."

"Ja minkätähden?"

"Kas kas, pitäisikö minun ilmaista teille valtiosalaisuudet?"

"Täytyy, jos sitä kerran tahdon, koskapa vakuutitte olevanne valmis tekemään mitä minä vain haluan."

"No niin, häntä ikävystyttää tässä maassa. Kas niin! Oletteko tyytyväinen?"

"Ikävystyttääkö häntä?"

"Kyllä, ja se todistaa, että hän on tomppeli."

"Miksikä tomppeli?"

"Tietysti, – ettekö sitä käsitä? Minä sallin hänen rakastaa miss Mary Grafftonia, ja sittenkin hän on ikävissään!"

"Kah, minusta näyttää, että ellei miss Lucy Stewart teitä rakastaisi, te etsisitte lohtua rakastamalla miss Mary Grafftonia."

"En sitä luule. Ensiksikin tiedätte hyvin, että Mary Graffton ei rakasta minua, ja hukatun rakkaudenhan voi unohtaa vain uutta lempeä löytämällä. Mutta ei ollutkaan kysymys minusta, vaan tuosta nuoresta miehestä. Eikö luulisi, että se, jonka hän on jättänyt Ranskaan, on joku Helena – Helena ennen Parista tietenkin?"

"Onko hän siis jättänyt jonkun?"

"Tarkoitan, että hänet on jätetty."

"Poika rukka! Mutta minkätähden hän lähtikään pois?"

"Luuletteko, että hän on lähtenyt omasta halustaan?"

"Pakostako siis?"

"Hän oli saanut määräyksen, rakas Stewartini, määräyksen vetäytyä syrjään."

"Millaisen määräyksen?"

"Arvatkaa."

"Kuninkaan käskyn?"

"Oikein."

"Ah, te avaatte silmäni!"

"Älkää siitä toki hiiskuko mitään."

"Tiedätte hyvin, että vaiteliaisuudessa olen miehen veroinen. Siis kuningas lähetti hänet pois?"

"Niin."

"Ja hänen poissaollessaan Ludvig vie häneltä rakastetun."

"Niin, ja tiedättekö, sensijaan että poika parka kiittäisi kuningasta, hän valittelee!"

"Kiittäisi kuningasta siitä, että hän vie hänen rakastettunsa. Ah, tuo mitä nyt sanotte, sir, on peräti halventavaa naisille yleensä ja rakastajattarille erittäin."

"Mutta käsittäkää minua toki! Jos kuningas veisi häneltä jonkun miss Grafftonin tai miss Stewartin, niin olisin hänen kanssaan samaa mieltä, eikä hän minusta olisi tarpeeksikaan epätoivoissaan; mutta hän on vain laiha, ontuva tytöntyrä… Hiiteen koko uskollisuus, niinkuin ranskalaiset sanovat. Hylätä rikas köyhän tähden, rakastavainen petturin vuoksi, onko moista ennen nähty?"

"Luuletteko, että Mary toden teolla haluaa miellyttää varakreiviä, sire?"

"Kyllä sitä luulen."

"No, varakreivi tottuu Englantiin. Marylla on älykäs pää ja kun hän jotakin tahtoo, ajaa hän tahtonsa perille."

"Rakas miss Stewart, varokaa niin herkästi uskomasta kreivin kotiutuvan maahamme. Ei ole vielä pitkääkään aikaa – toispäivänä se tapahtui, – kun Bragelonne tuli pyytämään minulta lähtölupaa."

"Ja te epäsitte?"

"Totta kai sen tein! Veljeni, kuningas, tahtoo kaikin mokomin pysyttää hänet poissa. Ja mitä minuun tulee, niin asia kutkuttaa itserakkauttani. Älköön sanottako, että tuo young man on uhmaillut Englannin jalointa ja suloisinta viehäkettä, jonka olen hänelle tarjonnut…"

"Olettepa te kohtelias, sire", virkkoi miss Stewart suipistaen sirosti suutansa.

"Minä en ota lukuun miss Stewartia", oikaisi kuningas, "hän on kuninkaallinen syötti, ja koska minä olen siitä tärppinyt, ei toivoakseni kukaan muu häneen iske silmäänsä. Sanalla sanoen, en halua, että olen turhaan mielitellyt tätä nuorta miestä. Hän jää luoksemme, ja hän nai täältä, tai God damn me!"

"Ja varmaankaan hän naituansa ei siitä teidän majesteettinne ollenkaan pahoittele, vaan päinvastoin tuntee kiitollisuutta, – sillä kaikki koettavat häntä miellyttää, yksinpä Buckingham, joka – uskomatonta kyllä – koettaa asettua varjoon hänen tieltään."

"Ja vieläpä miss Stewartkin, joka sanoo häntä hurmaavaksi ritariksi."

"Kuulkaahan, sire, te olette kylliksi kehunut miss Grafftonia. Puhukaa minulle hiukan Bragelonnestakin vuorostaan. Mutta muuten, sire, te olette viime aikoina käynyt ihmeellisen hyväluontoiseksi. Ajattelette poissaolevia, annatte loukkaukset anteeksi, olette melkein täydellinen. Mistä se johtuu?.."

Kaarle II alkoi nauraa.

"Siitä, että te annatte itseänne rakastaa", virkkoi hän.

"Hoo, kyllä siihen lienee muu syy!"

"No, teenhän toki veljelleni Ludvig XIV: lle mieliksi."

"Esittäkää joku parempi vielä."

"No, oikea syy on, että Buckingham suositteli minulle tätä nuorta miestä, lausuen: 'Sire, Bragelonnen varakreivin hyväksi luovun jo miss Grafftonia tavoittelemasta; tehkää te kuten minäkin.'"

"Oi, herttua on todellakin kunnon mies."

"Kas niin! Hurmaantukaa nyt Buckinghamista. Näyttää siltä, että tänään tahdotte ajaa minut epätoivoon."

Samassa naputettiin oveen.

"Kuka rohkenee häiritä meitä?" huudahti Kaarle kärsimättömästi.

"Tosiaankin, sire", sanoi Stewart, "siinä on mies, joka sallii itselleen äärimmäistä narrimaisuutta, ja teitä siitä rangaistakseni…"

Tyttö meni itse avaamaan ovea.

"Ah, sanansaattaja Ranskasta", virkkoi miss Stewart.

"Lähetti Ranskasta!" huudahti Kaarle. "Ehkä sisareltani?"

"Niin, sire", vastasi palatsinvartija, "ylimääräinen kuriiri."

"Käykää sisälle, käykää sisälle", kehoitti Kaarle.

Sanansaattaja astui kuninkaan eteen.

"Teillä on kirje Orléansin herttuattarelta?" kysyi kuningas.

"Niin, sire", vastasi kuriiri, "ja niin kiireellinen, että olen kuluttanut vain kuusikolmatta tuntia tuodessani sitä teidän majesteetillenne ja kuitenkin menetin kolme neljännestuntia Calaisissa."

"Tunnustettavaa intoa", kiiti kuningas.

Hän avasi kirjeen ja remahti sitten nauramaan.

"En toden totta", huudahti hän, "tätä enää ymmärrä!" Ja hän luki kirjeen toistamiseen.

Miss Stewart tekeytyi tyyneksi, koettaen pidättää kiihkeätä uteliaisuuttaan.

"Francis", kuningas kääntyi kamaripalvelijan puoleen, "annettakoon tälle reippaalle pojalle virvokkeita ja toimitettakoon hänet nukkumaan. Ja löytäköön hän huomenna herätessään viidenkymmenen guinean kukkaron pielukseltaan."

"Sire!"

"Mene, ystäväni, mene! Sisarellani oli kyllä syytä kehoittaa rientämään; asia on kiireellinen."

Ja hän alkoi nauraa entistä rajummin. Sanantuoja, lakeija ja miss Stewart eivät tienneet, mitä tästä ajatella.

"Äh", äännähti kuningas, kääntyen nojatuolissaan, "ja kun ajattelen… montako hevosta oletkaan ajanut pilalle?"

"Kaksi."

"Kaksi hevosta tämän uutisen tähden! Se on hyvä; mene, ystäväni, mene."

Kuriiri lähti kamaripalvelijan kanssa.

Kaarle meni ikkunan luo, avasi sen ja kumartui ulos.

"Herttua", huusi hän, "Buckinghamin herttua, paras Buckinghamini, tulkaa!"

Herttua riensi paikalle, mutta huoneen kynnykselle päästyään ja huomatessaan miss Stewartin hän epäröitsi astua sisään.

"Tule toki ja sulje ovi, herttua."

Herttua totteli, ja nähdessään kuninkaan niin iloisella päällä hän lähestyi hymyillen.

"No, rakas herttuani, kuinka pitkälle olet päässyt ranskalaisesi kanssa?"

"Hm, olen hänen suhteensa aivan epätoivoissani, sire."

"Kuinka niin?"

"Koska ihailtava miss Graffton tahtoo hänet naida, mutta Bragelonne ei tahdo."

"Mutta se ranskalainenhan on sitten oikea karhu!" huudahti miss Stewart. "Myöntäköön tai kieltäköön, mutta tulkoon tästä loppu."

"Mutta", sanoi Buckingham vakavasti, "te tiedätte tai teidän pitäisi tietää, madame, että herra de Bragelonne on rakastunut toisella taholla."

"Silloin", virkkoi kuningas, tullen miss Stewartin avuksi, "ei mikään ole yksinkertaisempaa. Sanokoon Bragelonne suoraan: ei."

"Oh, minä olen hänelle koettanut todistella, että hän oli väärässä, kun ei vastannut myöntävästi!"

"Sinä olet siis ilmaissut hänelle, että hänen la Vallièrensa pettää häntä?"

"Niin kylläkin, ja aivan selvästi."

"Ja mitä hän silloin teki?"

"Hän hypähti kuin olisi tahtonut ponnahtaa salmen yli."

"Tekipä kerran jotakin", innostui miss Stewart. "Se on toki onnellista!"

"Mutta", jatkoi Buckingham, "minä ehkäisin hänet. Otin Maryn avukseni, ja toivoakseni hän nyt ei lähdekään, niinkuin ilmaisi aikovansa."

"Aikoiko hän todella lähteä?" huudahti kuningas.

"Hetkisen epäilin, tokko mikään inhimillinen mahti voisi häntä pidättää. Mutta Maryn silmät ovat tähdätyt häneen, – hän jää."

"Siinä erehdyt, Buckingham", virkahti kuningas ääneensä nauraen. "Se onneton on edeltäpäin tuomittu."

"Tuomittu mihin?"

"Petettäväksi, ja se ei mitään olekaan. Mutta hän on tuomittu myöskin näkemään sen, ja se merkitsee paljon."

"Etäällä ollen ja miss Grafftonin tukemana hän kestää iskun."

"Heh, ei suinkaan, siinä ei ole välimatkan eikä miss Grafftonin kevennystä. Bragelonne lähtee tunnin kuluessa Pariisiin."

Buckingham säpsähti, miss Stewartin silmät suurenivat kummastuksesta.

"Mutta, sire, teidän majesteettinne tietää hyvin, että se on mahdotonta", sanoi herttua.

"Päinvastoin, paras Buckingham, nyttemmin on mahdotonta, että se jäisi tapahtumatta."

"Sire, ajatelkaa, että tuo nuori mies on kuin jalopeura."

"Sen kyllä otan lukuun, Villiers."

"Ja että hänen vihansa on hirvittävä."

"Sitä en kiellä, rakas ystävä."

"Jos hän näkee onnettomuutensa läheltä, sitä pahempi aiheuttajalle."

"Olkoon; mutta mikäs auttaa?"

"Jos se olisi itse kuningaskin", huudahti Buckingham, "en vastaisi hänestä!"

"No, kuninkaalla on muskettisotureita suojanaan", lausui Kaarle tyynesti. "Minä tiedän sen, minä, joka olen odottanut hänen puheilleen pääsyä Bloisissa. Hänellä on herra d'Artagnan. Hitonmoinen vartija! En pelkäisi kahdenkymmenen Bragelonnesi kiukkua, jos minulla olisi neljä sellaista palvelijaa kuin herra d'Artagnan."

"Oi, mutta teidän majesteettinne, joka olette niin hyvä, miettikää toki", kehoitti Buckingham.

"Katso", virkkoi Kaarle II, antaen kirjeen herttualle, "lue ja vastaa itse. Mitä tekisit minun asemassani?"

Buckingham otti hitaasti Madamen kirjeen ja luki liikutuksesta väristen seuraavat sanat:

'Sinun, minun tähteni, kaikkien kunnian ja pelastuksen tähden lähetä herra de Bragelonne heti takaisin Ranskaan.

Uskollinen sisaresi

Henriette.'

"Mitä siitä sanot, Villiers?"

"Totisesti, sire, en mitään", vastasi herttua hämmästyneenä.

"Sinäkö", virkkoi kuningas teeskennellen, "kehoittaisit minua tottelemattomuuteen, kun sisareni näin hartaasti pyytää?"

"En suinkaan, en suinkaan, sire, mutta kuitenkin…"

"Et lukenut jälkikirjoitusta, Villiers; se on taitteen alla ja jäi aluksi minultakin huomaamatta."

Herttua kohotti taitetta, ja sen alta ilmestyi todellakin seuraava rivi: "Tuhannet terveiset niille, jotka minua rakastavat."

Herttuan kalpeneva otsa vaipui alas; lehti vapisi hänen sormissaan kuin paperi olisi muuttunut paksuksi lyijylevyksi. Kuningas odotti hetkisen, mutta nähdessään Buckinghamin pysyvän vaiti hän jatkoi:

"Seuratkoon hän siis kohtaloaan, kuten me omaamme. Jokaisella on kärsimyksensä tässä maailmassa. Minulla on ollut omani, ja olen kärsinyt omaistenikin puolesta, olen kantanut kahdenkertaisen ristin. Hiiteen huolet nyt! Mene, Villiers, ja hae se herrasmies luokseni."

Herttua avasi sivusuojan ristikko-oven ja näyttäen kuninkaalle vieretysten käveleviä Raoulia ja Maryä sanoi:

"Oi, sire, se on julma isku miss Graffton-poloiselle!"

"Hei, hei, huuda", käski Kaarle II, rypistäen mustia kulmakarvojaan. "Ovatko kaikki siis niin tunteilevia? Kas, tuossa miss Stewartkin näkyy kuivailevan silmiään. Hornaan koko ranskalainen!"

Herttua kutsui Raoulia, ja rientäen tarttumaan miss Grafftonin käteen hän toi nuoren miehen kuninkaan luo.

"Herra de Bragelonne", virkkoi Kaarle II, "pyysittehän minulta toispäivänä lupaa palata Pariisiin?"

"Kyllä, sire", vastasi Raoul, hämmästyen heti kuninkaan ensi sanoista.

"Ja minä muistaakseni annoin kieltävän vastauksen, hyvä varakreivi?"

"Niin, sire."

"Ja oletteko ollut minulle siitä vihoissanne?"

"En, sire, sillä teidän majesteettinne epäsi sen varmaan hyvin pätevistä syistä. Teidän majesteettinne on liian viisas ja hyvä, menetelläksenne toisin kuin tulee."

"Lienen esittänyt teille syyksi, että Ranskan kuningas ei ollut kutsunut teitä takaisin?"

"Niin, sire, siten te minulle todellakin vastasitte."

"No, minä olen miettinyt asiaa, herra de Bragelonne. Vaikka kuningas ei nimenomaan ole määrännyt paluupäiväänne, kehoitti hän minua tekemään olonne Englannissa hauskaksi. Mutta koska pyysitte minulta lupaa matkustaaksenne, tietänee se, että oleskelunne Englannissa ei teitä miellytä?"

"Sitä en ole tarkoittanut, sire."

"Mutta pyyntönne todisti ainakin, että paremmin viihtyisitte muualla", huomautti kuningas.

Raoul kääntyi oveen päin, jonka pieleen miss Graffton nojasi kalpeana ja voipuneena. Hänen toinen kätensä oli laskeutunut Buckinghamin käsivarrelle.

"Te ette vastaa", jatkoi Kaarle. "Ranskalainen sananlasku puhuu totta: 'Ken ei virka mitään, hän myöntää.' No niin, herra de Bragelonne, mielestäni voin täyttää tahtonne. Voitte matkustaa Ranskaan, milloin haluatte; minä annan teille siihen luvan."

"Sire…!" huudahti Raoul.

"Oo!" kuiskasi Mary, puristaen Buckinghamin käsivartta.

"Ehditte vielä tänä iltana Doveriin", pitkitti kuningas. "Vuoksi nousee kello kahdelta aamulla."

Hämmästynyt Raoul änkkäsi muutamia sanoja, jotka olivat puoliksi kiitosta, puoliksi anteeksipyyntöä.

"Sanon teille siis jäähyväiset, herra de Bragelonne, ja toivotan teille kaikkinaista menestystä", virkkoi kuningas nousten istuimeltaan. "Suonette minulle sen ilon, että otatte vastaan tämän timantin, jonka olin aikonut häälahjaksi."

Miss Graffton näkyi olevan pyörtymäisillään.

Raoul otti sormuksen; käsiensä sitä koskettaessa hän tunsi polviensa horjuvan.

Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia kuninkaalle ja miss Stewartille sekä meni etsimään Buckinghamia, sanoakseen tälle jäähyväiset.

Kuningas käytti tätä hetkeä poistuakseen.

Raoul tapasi herttuan ulkopuolella yrittelemässä rohkaista miss Grafftonia.

"Pyytäkää häntä jäämään, mademoiselle", jupisi Buckingham.

"Minä pyydän häntä lähtemään", vastasi miss Graffton reipastuen. "En ole niitä naisia, joiden ylpeys voittaa sydämen äänen. Jos häntä Ranskassa rakastetaan, palatkoon hän Ranskaan ja siunatkoon minua, joka olen neuvonut häntä lähtemään sinne, missä hänen onnensa odottaa. Mutta jos häntä taas ei enää rakasteta, tulkoon hän takaisin. Minä yhä rakastan häntä, eikä hänen vastoinkäymisensä halventaisi häntä minun silmissäni. Sukuni vaakunakilvessä olevat sanat on Jumala piirtänyt sydämeeni: Habenti parem, egenti cuncta. 'Rikkaalle vähän, köyhälle kaikki.'"

"Epäilen, ystäväni", virkkoi Buckingham Raoulin tullessa, "löydättekö sieltä kotimaastanne sen arvoista, minkä tänne jätätte."

"Uskon tai ainakin toivon", sanoi Raoul synkästi, "että rakastettuni on minun arvoiseni. Mutta jos on totta, että rakkauteni on arvoton, kuten olette koettanut minulle vakuutella, herra herttua, riuhtaisen sen sydämestäni, vaikkapa minun samalla täytyisi temmata sydänkin rinnastani."

Mary Graffton katsahti häneen äärettömän säälin ilmein.

Raoul hymyili surullisesti.

"Rakas neiti", hän virkkoi, "kuninkaan minulle antama timantti oli aiottu teille. Sallikaa minun tarjota se teille. Jos menen Ranskassa naimisiin, lähetätte sen minulle takaisin; ellen, niin pitäkää se."

Ja jättäen hyvästi hän poistui.

– Mitä hän tarkoittaa? – ajatteli Buckingham Raoulin puristaessa kunnioittavasti miss Maryn kättä.

Miss Mary ymmärsi katseen, jonka Buckingham häneen loi.

"Jos se olisi kihlasormus", virkkoi hän, "en ottaisi sitä vastaan."

"Mutta tarjoattehan hänelle kuitenkin paluuta luoksenne."

"Voi, hyvä herttua!" huudahti nuori tyttö nyyhkyttäen; "minunlaistani naista ei hänenlaisensa mies koskaan ota lohdutuksekseen."

"Siis uskotte, että hän ei palaa?"

"Ei koskaan", vastasi miss Graffton tukahtuneesti.

"No niin, minäpä sanon teille, että hän kotiin saavuttuaan näkee onnensa murskatuksi, kihlattunsa menetetyksi… kunniansa tahratuksi… Mitä hänelle siis jää jäljelle teidän rakkautenne arvoista? Oi, sanokaa, Mary, te, joka tunnette itsenne!"

Miss Graffton laski valkean kätensä Buckinghamin käsivarrelle, ja sillävälin kun Raoul pakeni huimaavaa vauhtia lehmuskujalle, tyttö lausui raukealla äänellä "Romeon ja Julian" säkeet:

"On ero valittava elämäksi, tai jääminen ja matka kuolemaan."

Miss Graffton palasi asuntoonsa valjuna ja äänettömänä kuin varjo.

Buckingham toimitti Pariisiin palaavan kuriirin mukaan kirjeen Madamelle ja de Guichelle.

Kuningas oli sanonut oikein. Kello kaksi aamulla oli vuoksi korkealla, ja Raoul astui laivaan, joka oli purjehtimassa Ranskaan.

178.
Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa

Kuningas valvoi la Vallièren muotokuvan valmistumista ehtymättömällä harrastuksella, joka yhtä paljon johtui mahdollisimman eloisan näköisyyden saavuttamisen halusta kuin pyrkimyksestä saada lopullinen valmistuminen venymään pitkälle. Uskollisesti hän tarkkaili jokaista siveltimen vetoa, odotti luonnospiirteen tai kokeillun värivivahduksen viimeistelyä ja esitti maalarille erinäisiä muutoksia, joihin tämä kunnioittavan kuuliaisesti mukausi.

Kun maalari myöhästeli Malicornen vihjauksen mukaan ja Saint-Aignan näki tarpeelliseksi pistäytyä tuokioksi ulkosalle, silloin paljon ilmaisevat äänettömyyden hetket yhdistivät huokauksissa kaksi sielua, jotka hyvin luontuivat ymmärtämään toisiansa ja suuresti kaipasivat häiriintymättömän ihastelun rauhaa. Silloin minuutit kuluivat kuin taikavoiman kiidättäminä, ja kuningas vetäysi niin likelle rakastettuansa, että hänen hehkuva katseensa ja kuuma hengityksensä ihan polttivat. Kun sitten etuhuoneesta kuului melua maalarin saapuessa tai Saint-Aignan anteeksipyydellen palasi, sai kuningas kiireesti sanoiksi, la Vallière vastaili hätäisenä, ja heidän silmänsä haastoivat de Saint-Aignanille, että he hänen poissaollessaan olivat eläneet vuosisadan. Sanalla sanoen – Malicorne, filosofi tietämättään, oli osannut antaa kuninkaalle ruokahalua yltäkylläisyydessä ja kaipuuta omistuksen varmuudessa.

La Vallièren pelkokaan ei toteutunut. Kukaan ei saanut vihiä siitä, että hän päivisin oli pari kolme tuntia poissa huoneestaan. Hän oli valittanut huononvointisuutta, ja niiden, jotka tulivat hänen luokseen, piti koputtaa oveen. Näppärän kekseliäs Malicorne oli saanut sommitelluksi akustisen koneiston, jonka välityksellä la Vallière kykeni kuulemaan de Saint-Aignanin asuntoon, milloin hänen omaan huoneeseensa pyrki vieraita. Kenenkään näkemättä ja ketään uskottua apuria tarvitsematta hän silloin riensi yläkertaan, kenties oudoksuttaen viivästyneellä ilmestymisellään, mutta eksyttäen silti epäluuloisimmankin mielen.

Malicorne oli ensimmäisen kohtauksen jälkeisenä päivänä kuulustanut asemaa de Saint-Aignanilta. Kreivin oli täytynyt tunnustaa, että neljännestunnin vapaus oli saattanut kuninkaan mitä ilahtuneimmalle tuulelle.

"Pitää lisätä annos kaksinkertaiseksi", arveli Malicorne, "mutta huomaamattomasti; odottakaa, kunnes pääsevät oikein makuun."

Makuun päästiin niin hyvin, että kun de Saint-Aignan astui sisälle neljäntenä päivänä juuri maalarin jo järjestäessä kompeitaan kokoon, huomasi hän la Vallièren kasvoilla närkästyksen varjon, jota tyttönen ei kyennyt salaamaan. Kuningas taasen ilmaisi pahastuksensa ihan selvästi, hyvin merkitsevällä olkapäiden kohautuksella. Silloin la Vallière punastui.

– Hyvä! – ajatteli Saint-Aignan; – herra Malicorne tulee ihastuksiinsa tänä iltana. Ja niin kyllä kävikin.

"On ilmeistä", hän illalla sanoi kreiville, "että neiti de la Vallière olisi suonut teidän vielä viipyvän ulkosalla ainakin kymmenen minuuttia."

"Ja kuningas puoli tuntia, parahin herra Malicorne."

"Te olisitte kuninkaalle huono palvelija", huomautti Malicorne, "jos epäisitte hänen majesteetiltaan tuon puolen tunnin tyydytyksen."

"Mutta maalari?" muistutti Saint-Aignan.

"Minä otan hänet huolekseni", tarjousi Malicorne. "Sallikaa minun vain ensin ottaa opastusta kasvonilmeistä ja olosuhteista; ne ovat minun taikomisvälineitäni, ja silloin kun ennustajat astrolabilla mittaavat auringon ja kuun korkeuden ja tähtiasentojen etäisyydet, minä tyydyn tarkkaamaan, ovatko silmänaluset mustuneet ja kaareutuvatko suupielet ylös- vai alaspäin."

"Tarkatkaa siis!"

"Sen teen."

Ovela Malicorne saikin otollisen tilaisuuden havaintoihinsa, sillä samana iltana kuningas käväisi Madamen luona kuningatarten kanssa, ja hän oli niin surkean näköinen, huokaili niin raskaasti ja katseli la Vallièrea niin peräti kaihoisasti, että Malicorne lopuksi kuiskasi Montalaisille:

"Huomenna!"

Ja hän meni maalarin luo Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle ilmoittamaan, että istunnot oli keskeytetty kahdeksi päiväksi.

Saint-Aignan ei ollut kotosalla, kun la Vallière seuraavana päivänä kohotti laskuluukun ja pujahti jo tutuksi käyneeseen huoneistoon. Kuningas tapansa mukaan odotti portaissa kukkavihkoa pidellen ja sulki hänet syliinsä tervehdykseksi.

La Vallière silmäsi liikuttuneena ympärilleen eikä lausunut mitään muistutusta siitä, että ainoastaan kuningas oli saapuvilla.

He istuutuivat. Ludvig nojaili pieluksien vieressä, joille Louise asettui, ja kallisti päänsä lemmityn helmaan ikäänkuin saaneena turvapaikan, josta häntä ei voitu karkoittaa. Hän piti hellän silmäyksensä kiinteästi tähdättynä impeen ja tämä puolestaan vastasi samaten katseeseen, niinkuin olisi se hetki koittanut, jolloin mikään ei enää voinut estää näitä kahta sielua sulautumasta yhteen. Tyttösen lempeistä puhtoisista silmistä paistoi yhä voimistuva säihky, jonka säteet tavoittelivat kuninkaallisen rakastajan sydäntä, ensin elvyttävinä ja sitten riuduttavina.

Vapisevien polvien kosketuksen kuumentamana, väristen auvosta, kun Louisen käsi hiveli hänen hiuksiansa, kuningas huumautui onnellisuudesta, samalla kun hän kuitenkin odotti joka hetki näkevänsä maalarin tai de Saint-Aignanin astuvan sisälle. Tässä tukalassa aavistelussa hän taltutti veriinsä tohahtelevaa kiusausta, tyynnytti sydäntään ja hermojansa horroksiin, torjui luotansa todellisuuden, seuratakseen varjokuvaa.

Mutta ovi ei avautunut, eivät edes verhot häilähdelleet. Salaperäinen ja aistihurmainen hiljaisuus raukaisi lintujakin niiden kullatussa häkissä.

Voitettuna kuningas käänsi päänsä ja painoi polttavat huulensa la Vallièren yhteenliittyneihin käsiin; tämä menetti kaiken ajatuskykynsä ja puristi ne kouristuneesti rakastajansa huulia vasten. Ludvig kierähti huojuen polvilleen, ja kun la Vallière ei muuttanut päänsä asentoa, joutui kuninkaan otsa nuoren naisen huulten tasalle, ja hurmiossaan tämä hienosti hipaisi suudelmalla noita tuoksuvia hiuksia, jotka hyväilivät hänen poskiaan.

Kuningas sieppasi hänet syliinsä, ja hänen vastustamattaan he vaihtoivat ensimmäisen oikean suudelmansa, sen hehkuvan aistimuksen, joka muuttaa rakastamisen tunnepäihtymykseksi, ja tämä kaiken maallisen unohdus laskeusi ikäänkuin pilvenä heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa väliverhoksi.

Ihmeellisen haavetilan kestäessä alkoi sitten pitkällinen jyskytys yläkerrasta ensin häiritä la Vallièrea, vaikka hän ei täydellisesti havahtunut todellisuuteen. Mutta pitkittyessään tuo jyty kävi vähitellen ymmärrettäväksi, se palautti nuoren naisen onnekkaasta haltioitumistilasta, hän kohosi hätääntyen ja sanoi epäjärjestyksessään lumoavana:

"Joku odottaa minua ylhäällä. Ludvig, Ludvig, ettekö kuule?"

"Eh, etkö sinä ole se, jota minä odotan!" vastasi kuningas hellästi. "älä tästälähtein välitä muiden odottelusta."

Mutta toinen pudisti säveästi päätänsä.

"Salattu onni!" sanoi hän, kaksi isoa kyyneltä silmäripsissä; "se on samaa kuin kätketty mahti… Ylpeyteni tulee olla vaiti kuten sydämenikin."

Hälytys uudistui.

"Eroitan Montalaisin äänen", virkkoi Louise syöksähtäen ylös portaita. Mutta kuningas ei raskinnut luopua hänestä, vaan seurasi mukana, suudellen hänen kättänsä ja hameen päärmettä.

"Niin, niin", toisti la Vallière kurkottauduttuaan jo puoliväliin ylös laskuluukusta, "niin, Montalais minua kutsuu, on tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä."

"Mene siis, sydänkäpyseni", myönnytti kuningas, "mutta tule pian takaisin."

"Oi, enhän enää tänään. Hyvästi, hyvästi!"

Ja hän kumartui vielä kerran suutelemaan rakastajaansa, sitten pujahtaen kammioon.

Montalais todellakin odotti ovella kiihdyksissään ja kalpeana.

"Pian, pian", hän sanoi, "hän on tulossa ylös!"

"Kuka? Kuka tulee?"

"Hän! Kyllä sen arvasinkin."

"Mutta sano toki, kuka hän? Peloitat minua hirveästi."

"Raoul", hengähti Montalais.

"Minä, niin", virkkoi iloinen ääni pääportailta.

Kirkaisten la Vallière kavahti taaksepäin.

"Tässä olen, tässä olen, rakas Louise", huudahti Raoul rientäen huoneeseen. "Oi, tiesinhän, että sinä yhä rakastat minua!"

La Vallièren kasvot kuvastivat kauhistusta ja hän teki kiivaasti moittivan liikkeen; hän ponnisteli puhuakseen ja kykeni ääntämään vain:

"Ei, ei!" Ja hän vaipui Montalaisin syliin vielä sopertaen: "Älkää tulko lähelleni!"

Montalais antoi torjuvan merkin Raoulille, joka oli pysähtynyt kynnykselle kuin kivettyneenä eikä yrittänytkään tulla sisemmäksi. Sitten ystävätär vilkaisi suojuskaihtimeen päin.

"Oh, sitä varomatonta!" hän jupisi; "hän ei ole edes ummistanut laskuluukkua!"

Ja hän astahti kamarin nurkkaan, vetääkseen ensin seinukkeen suoraksi ja sen takana sitten sulkeakseen luukun. Mutta tästä nousi samassa kuningas, joka oli kuullut la Vallièren kirkaisun ja riensi apuun. Hän polvistui lemmittynsä eteen ja alkoi pikaisesti kysellä Montalaisilta, joka väkisinkin hämmentyi vastuksistaan.

Mutta juuri kun kuningas painui polvensa varaan, kuului porrassillakkeelta tuskan huudahdus ja käytävästä askeleita. Kuningas tahtoi rientää katsomaan, kuka siellä oli, ja Montalais pidätteli häntä turhaan. Ludvig päästi la Vallièren kiirehti ovelle, mutta Raoul oli jo etääntynyt, niin että kuningas näki vain varjon vilahtavan käytävän kulman taakse.