"Monseigneur", vastasi Aramis kunnioittavasti, "minä aloitan pyytämällä teiltä anteeksi, että häiritsen hilpeätä seurusteluhetkeänne. Sitten pyydän saada hupinne jälkeen hetkisen puhutella teitä asioista."

Kun sana "asioista" oli saanut muutamat epikurolaiset tarkkaavaisiksi, nousi Fouquet pöydästä.

"Asioihin aina heti käsiksi, herra d'Herblay", hän virkkoi; "saamme olla tyytyväisiä, kun ne tulevat vasta aterian lopulla."

Näin sanoen hän tarttui rouva de Bellièren käteen, tämän katsellessa häntä jotenkuten levottomana. Hän vei markiisittaren läheisimpään saliin, uskottuaan hänet seurueen järkevimpien huostaan.

Itse hän tarttui sitten piispan käsivarteen ja asteli työhuoneeseensa. Sinne päästyään Aramis unohti muodollisen kunnioittavaisuuden. Hän istahti ja lausui:

"Arvatkaa, kenet näin tänä iltana?"

"Hyvä chevalier, tuolla tavoin aloittaessanne olen aina varma, että ilmoitatte minulle jotakin ikävää."

"Tälläkään kertaa ette erehdy, rakas ystävä", vastasi Aramis.

"Älkää näännyttäkö minua odotuksella", sanoi Fouquet hitaasti.

"No niin, tapasin rouva de Chevreusen."

"Vanhan herttuattaren?"

"Niin."

"Vai hänen haamunsako?"

"Ei, kyllä se oli vanha naarassusi itse."

"Hampaattomana?"

"Ehkä kyllä, mutta kynnet tallella."

"No, miksi hän minulle vihoittelisi? Minä en ole kitsas naisille, jotka eivät ujostele suotta. Tämä ominaisuus tehoaa aina sellaiseenkin naiseen, joka ei enää uskalla yllytellä rakkautta."

"Rouva de Chevreuse tietää hyvin, että te ette ole kitsas, koskapa hän tahtoo teiltä kiristää rahoja."

"Hitto! Millä verukkeella?"

"Oh, häneltä ei koskaan puutu perusteita. Tällainen hänellä nyt on…"

"Minä kuuntelen."

"Herttuatar näkyy omistavan muutamia herra de Mazarinin kirjeitä."

"Se ei minua kummastuta; prelaatti oli kohtelias naisille."

"Niin, mutta nämä kirjeet eivät koske vainajan lempiseikkailuja. Ne kuuluvat käsittelevän raha-asioita."

"Se ei ole yhtä hupaista."

"Ettekö aavistakaan, mitä aion sanoa?"

"En ollenkaan."

"Ettekö sitten koskaan ole kuullut syytöstä rahojen kavaltamisesta?"

"Sata kertaa, tuhannen kertaa! Siitä asti kun olen asiain johdossa, paras d'Herblay, en ole juuri muusta kuullutkaan puhuttavan. Aivan kuten teitä piispana moititaan jumalattomuudesta, muskettisoturina pelkuruudesta, samaten syytetään rahaministeriä alati kassojen kehvellyksestä."

"Hyvä; mutta puhukaamme täsmällisemmin, sillä herra de Mazarin on herttuattaren sanojen mukaan täsmällinen."

"Mitä esittäen?"

"Herttuatar puhui jostakin kolmentoista miljoonan summasta, jonka käyttöä teidän muka olisi hyvin vaikea selittää."

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti yli-intendentti heittäytyen takakenoon nojatuolissa, voidakseen kohottaa katseensa kattoon. "Kolmetoista miljoonaa… Oh, lempo! Minun täytyy etsiä niitä, nähkääs, kaikkien muiden miljoonien joukosta, joiden varastamisesta minua syytetään."

"Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, asia on vakava. Herttuattarella on varmasti nuo kirjeet, ja niiden täytyy olla tärkeitä, koska hän kauppasi niitä viidestäsadastatuhannesta livrestä."

"Siitä hinnasta voi sietää aikamoisen parjauksen", vastasi Fouquet.

"Hei, mutta nyt tiedänkin, mihin tuo juttu tähtää."

Fouquet purskahti sydämelliseen nauruun.

"Sitä parempi!" virkkoi Aramis yhä levottomana.

"Muistan jo tasan kolmentoista miljoonan asian. Niin, todellakin; ne ovat olleet minulla."

"Te ilahdutatte minua suuresti. Selittäkäähän vähän."

"Ajatelkaas, ystäväni, signor Mazarini – Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! – kerran voitti nämä kolmetoista miljoonaa riidanalaisten maa-alueiden luovutuksesta Valtelinessa. Hän pyyhkäisi ne pois valtion tilien tulopuolelta, vaikka antoi suorittaa ne minulle, ja peri summan sitten minulta ylimääräisiin sotakuluihin."

"Hyvä. Silloinhan niiden käyttö selviää virallisista lähteistä."

"Ei niinkään, sillä kardinaali oli maksattanut ne minun nimelleni ja lähetti minulle sitten vain kuitin."

"Mutta se kaiketi on tallella?"

"Onhan toki!" huudahti Fouquet nousten etsimään ison, helmiäisellä ja kullalla silatun mustapuisen kirjoituspöytänsä laatikoista.

"Minä ihailen teissä erityisesti", virkkoi Aramis todellakin ihastuneena, "ensiksikin tavatonta muistianne ja toiseksi kylmäverisyyttänne sekä sitä täydellistä järjestystä, jossa pidätte asioitanne, vaikka pohjaltanne olettekin suoranainen runoilija."

"Järjestys johtuu mukavuudenhalusta", sanoi Fouquet, "säästyäkseni hakemisen vaivasta. Siten tiedän, että Mazarinin kuitti on kolmannessa, M-kirjaimella merkityssä lokerossa; avaan tämän säilyn, ja heti on tarvittava paperi käsissäni. Löytäisin sen yölläkin ilman kynttilää."

Ja hän tunnusteli varmalla kädellä paperipinkkaa, joka oli avatussa lokerossa.

"Vieläpä", jatkoi hän, "muistan tuon lappusen kuin se olisi silmieni edessä. Se on tukevaa paperia, hiukan rosoista, syrjät kullatut! Mazarin oli tipauttanut mustetta päivämäärän laitaan. Kah", kummeksui hän, "nyt se hylky tuntuu ihan tietävän, että sitä etsitään, ja suvaitsee kätkeytyä juuri tarpeelliseksi tullessaan." Ja yli-intendentti kurkisti lokeroon.

Aramis oli noussut.

"Merkillistä!" äännähti Fouquet.

"Muistinne pettää, ystäväni; etsikää toisesta pinkasta."

Fouquet otti paperipinkan, tarkastaen sen vielä uudelleen. Sitten hän kalpeni.

"Älkää niin itsepintaisesti siitä hakeko", sanoi Aramis; "tutkikaa muualta."

"Hyödytöntä, hyödytöntä; minä en koskaan erehdy. Ainoastaan minä järjestelen tällaisia papereita. Kukaan muu ei avaa tätä laatikkoa; olen laitattanut siihen salalukon, jonka koneistoa yksikään muu ei tunne."

"Mitä siitä sitten päätätte?" kysyi Aramis huolestuneena.

"Että Mazarinin kuitti on minulta varastettu. Rouva de Chevreuse oli oikeassa, herra chevalier; minä olen kavaltanut yleisiä varoja, olen vienyt kolmetoista miljoonaa valtion rahastosta, olen varas, herra d'Herblay."

"Monsieur, monsieur, älkää hermostuko, älkää kiihtykö."

"Miksen kiihtyisi, chevalier? Syytä on kylliksi. Suunnaton oikeusjuttu, selvä tuomio, ja ystävänne yli-intendentti voi seurata virkaveljeään Enguerrande de Marignya ja edeltäjäänsä Samblançayta Montfauconin mestausmäelle."

"Oh", virkahti Aramis hymyillen, "ei se niin vain luista."

"Eikö? Mitä siis luulette rouva de Chevreusen noilla kirjeillä tällävälin tehneen? Sillä te kai hylkäsitte ne?"

"Niin, suoraa päätä. Arvelen hänen menneen myymään niitä herra Colbertille."

"No, näettekö?"

"Sanoin sitä arvelevani, – voisin sanoa olevani varmakin, sillä minä käskin vakoilla häntä. Lähdettyään minun luotani hän meni kotiinsa ja ajoi sitten takaportin kautta Croix-des-Petits-Champs-kadulle intendentin taloon."

"Siis oikeusjuttu ja häväistys, kohdaten kuin ukkosen isku, sokeasti, raa'asti, säälimättä."

Aramis lähestyi rahaministeriä, joka vapisi nojatuolissaan, avattujen laatikkojensa ääressä. Laskien kätensä tämän olalle hän lausui sydämellisesti:

"Älkää kuitenkaan unohtako, että herra Fouquetin asemaa ei voi verrata Samblançayn tai Marignyn pälkääseen."

"Ja miksei, hyvä Jumala?"

"Siksi, että noita ministereitä vastaan todella nostettiin oikeusjuttu monista ilmeisistä rikoksista ja tuomio saatettiin loppuunsa, jotavastoin teidän suhteenne ei voi käydä niin."

"Enhän minäkään voi puhdistautua selvästä rikosoikeudellisesta kanteesta."

"Rikollisetkaan, jotka kykenevät löytämään turvapaikan, eivät ole vaarassa."

"Ettäkö pelastautuisin paolla?"

"En puhu siitä, vaan te unohdatte, että tällaiset oikeusjutut nostaa parlamentti yliprokuraattorin aloitteesta. Kun te itse olette yliprokuraattori, niin ettehän tahtone asettua omaksi syyttäjäksenne?"

"Oih!" huudahti Fouquet äkkiä, lyöden nyrkkiään pöytään.

"No, mikä nyt?"

"Minä en enää olekaan yliprokuraattori" Aramis vaaleni vuorostaan lyijynharmaaksi. Hän puristi sormiaan yhteen niin että nauskui ja leimautti hurjistuneen silmäyksen Fouquetia kohti.

"Ette enää ole yliprokuraattori?" sanoi hän korostaen joka tavua.

"En."

"Mistä asti?"

"Siitä on kulunut neljä tai viisi tuntia."

"Malttakaahan nyt", keskeytti Aramis kylmästi, "te ette liene oikein järjillänne. Tyyntykää."

"Sanon teille", vastasi Fouquet, "että minulle äsken tarjottiin miljoona neljäsataatuhatta livreä virastani, ja minä myin sen."

Aramis tyrmistyi sanattomaksi, ja hänen viekkaille ja pilkallisille kasvoilleen ilmestynyt synkkä säikähdys teki yli-intendenttiin suuremman vaikutuksen kuin kaiken maailman häly ja puheet.

"Te olitte siis kovassa rahan tarpeessa?" sanoi hän vihdoin.

"Niin, suorittaakseni erään kunniavelan."

Ja hän kertoi muutamin sanoin piispalle rouva de Bellièren auliin jalomielisyyden ja millä tavoin hän oli katsonut velvollisuudekseen sen korvata.

"Sehän oli kaunis piirre", myönsi Aramis. "Ja se maksoi teille…?"

"Juuri täsmälleen virkani luovutussumman, neljätoistasataatuhatta livreä."

"Ja te otitte sen vastaan noin vain, sen enempää harkitsematta? Voi varomatonta ystävääni!"

"En ole vielä saanut rahoja, mutta suoritus tapahtuu huomenna."

"Asia ei siis olekaan lopullisesti valmis?"

"Sitä täytyy pitää päätettynä, kun olen antanut kultasepälle puolenpäivän aikaan rahastostani suoritettavan maksuosoituksen, sillä ostaja toimittaa summan tänne kello kuuden ja seitsemän välillä."

"Jumalan kiitos!" huudahti Aramis, lyöden kätensä yhteen. "Hanke ei vielä ole ehdottomasti ummessa, koska ette ole saanut maksua."

"Mutta kultaseppä?"

"Te saatte ne rahat minulta neljännestä vailla kaksitoista."

"Malttakaas hetkinen! Minä allekirjoitan sopimuksen tänä aamuna kello kuudelta."

"Pyh, vakuutan teille, että jätätte sen tekemättä."

"Olen antanut sanani, chevalier."

"Jos olette, niin otatte takaisin, siinä kaikki."

"Oh, mitä sanottekaan?" huudahti ministeri, ja hänen äänessään saattoi kuulla rehellisen vakaumuksen. "Fouquetko peruuttaisi annetun lupauksen!"

Vastaukseksi ministerin melkein ankaraan katseeseen Aramis loi häneen tuikean silmäyksen.

"Monsieur", lausui hän, "luulisinpa ansaitsevani kunniallisen miehen nimen, vai kuinka? Sotilaan viitassa olen viisisataa kertaa pannut elämäni vaaraan; papin kauhtanaan puettuna olen tehnyt vieläkin suurempia palveluksia Jumalalle, valtiolle ja ystävilleni. Sana on sen henkilön arvoinen, joka sen antaa. Milloin hän sen pitää, se on puhdasta kultaa, mutta se on viiltävä miekka, jos hän ei tahdo siinä pysyä. Hän puolustautuu silloin tuolla sanalla kuin kunnia-aseella, jos nimittäin sanansa peräyttävä kunniallinen mies on kuoleman vaarassa eli panee enemmän alttiiksi kuin hänen vastustajansa saattaa voittaa. Silloin, monsieur, vedotaan Jumalaan ja omaan oikeuteen."

Fouquet painoi päänsä alas.

"Minä olen", virkkoi hän, "itsepäinen ja hienostumaton bretagnelaisparka; sielussani ihailen ja pelkään teitä. En sano, että pidän sanani siveellisestä voimastani; saattaapa vaikuttimena olla vain tottumuskin. Mutta ovathan tavalliset ihmiset kyllin yksinkertaisia tätä tapaa ihaillakseen. Se on ainoa hyveeni, ja suokaa minulle siitä koituva kunnia."

"Vahvistatte siis huomenna virkanne myynnin, luopuen aseesta, jolla puolustautuisitte kaikkia vihollisianne vastaan?"

"Minä kirjoitan alle."

"Te uhraudutte käsistä ja jaloista sidottuna petollisen kunnian peikolle, jota herkkätuntoisimmatkin halveksisivat?"

"Minä kirjoitan alle."

Aramis huokasi syvään, katsahtaen ympärilleen maltittomana kuin mies, joka tahtoo murskata jotakin.

"Meillä on vielä yksi keino", sanoi hän, "ja toivottavasti ette kieltäydy sitä käyttämästä."

"En suinkaan, jos se on laillinen… kuten kaikki, mitä te ehdotatte, rakas ystävä."

"En tiedä mitään laillisempaa kuin että ostaja luopuisi kaupasta. Onko hän ystäviänne?"

"Kyllä… mutta…"

"Jos jätätte asian minun huostaani, en epäile onnistumista."

"Kernaasti jätän teille kaiken toimivallan."

"Kenen kanssa olette kaupoissa? Mikä hän on miehiään?"

"En tiedä, tunnetteko parlamentin jäseniä?"

"Suurelta osalta. Onko hän joku puhemiehistä?"

"Ei, pelkkä neuvos."

"Kas sitä!"

"Nimeltään Vanel."

Aramis karahti tulipunaiseksi.

"Vanel!" huudahti hän nousten tuoliltaan. "Vanel, Marguerite Vanelin aviomies?"

"Juuri niin."

"Entisen rakastajattarenne?"

"Niin, hyvä ystävä; hän on saanut halun päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Olin mielestäni miespoloiselle tosiaan sen velkaa, ja tuntui samalla hauskalta tehdä hänen vaimolleen mieliksi."

Aramis astui suoraan Fouquetin luo ja tarttui hänen käteensä.

"Tiedättekö", hän kysyi tyynesti, "rouva Vanelin uuden rakastajan nimeä?"

"Ah, onko hänellä uusi rakastaja? Sitä en tiennyt, joskin paljon joutavaa on minulle puhuttu."

"Hänen nimensä on Jean-Baptiste Colbert, hän on raha-asiain intendentti ja asuu Croix-des-Petits-Champsin kadulla, siellä, minne rouva de Chevreuse on tänä iltana mennyt tarjoamaan Mazarinin kirjeitä myytäviksi."

"Hyvä Jumala!" sopersi Fouquet kuivaillen hiestyvää otsaansa. "Onko se siis totta! En tullut ollenkaan muistaneeksi koko huhua."

"Alkanette jo käsittää?"

"Että olen hukassa, kyllä."

"Eikö mielestänne kannattaisi pitää sanastaan hiukan vähemmän kiinni kuin Regulus?"²⁰

"Ei", sanoi Fouquet.

"Itsepintaiset ihmiset", jupisi Aramis, "menettelevät aina niin, että heitä ihaillaan."

Fouquet ojensi hänelle kätensä.

Kallisarvoinen, kultakuvioilla koristettu kilpikonnankuorinen kello uuninkamanalla kajahdutti kuusi lyöntiään aamulla.

Ovi narahti eteisessä.

"Herra Vanel", ilmoitti Gourville työhuoneen ovelta, "kysyy, voiko monseigneur ottaa hänet vastaan."

Fouquet käänsi katseensa Aramiksen silmistä ja vastasi:

"Pyytäkää herra Vanelia astumaan sisälle."

188.
Herra Colbertin konsepti

Tässä keskustelun kohdassa astuessaan sisälle Vanel oli Aramikselle ja Fouquetille vain lausetta päättävä piste. Mutta tulijalle täytyi Aramiksen läsnäolon Fouquetin työhuoneessa merkitä enemmän. Hän tähtäsikin Vannesin piispan sekä hienopiirteisiin että päättäväisiin kasvoihin heti kummastuneen katseen, joka pian muuttui tutkivaksi. Fouquet taasen oli todellisena valtiomiehenä hilliten itsensä jo häivyttänyt tahtonsa voimalla katsannostaan Aramiksen paljastuksen aiheuttaman liikutuksen merkit. Hän ei siis enää ollut onnettomuuden murjoma, hätäkeinoja keksimään häätynyt mies. Hän oli nostanut päänsä pystyyn ja ojentanut kätensä tervehdykseksi Vanelille. Hän oli pääministeri, hän oli kotonaan.

Aramis tunsi yli-intendentin. Kaikessa hänen sydämensä herkkyydessä, kaikessa hänen sielunsuuruudessaan ei ollut mitään ihmetyttävää piispalle. Tämä tyytyi siis toistaiseksi sellaisen henkilön vaikeaan osaan, joka katselee ja kuuntelee oppiakseen ja käsittääkseen, silti valmiina myöhemmin tehokkaasti puuttumaan keskusteluun.

Vanel oli silminnähtävästi kuohuksissaan. Hän lähestyi kumartaen keskelle huonetta.

"Minä tulin…" hän aloitti.

Fouquet nyökäytti päätänsä.

"Te olette täsmällinen, herra Vanel!", sanoi hän.

"Liikeasioissa, monseigneur", vastasi Vanel, "on säntillisyys mielestäni hyve."

"Kyllähän, monsieur."

"Anteeksi", keskeytti Aramis, osoittaen sormellaan Vanelia ja kääntyen Fouquetin puoleen; "anteeksi, tämä on kai se mies, joka haluaa ostaa virkapaikan?"

"Minä, niin", vastasi Vanel kummastuneena äärimmäisen korskeasta sävystä, jolla Aramis oli lausunut kysymyksensä. "Mutta miten saan puhutella henkilöä, joka minulle suo kunnian…"

"Puhutelkaa minua monseigneuriksi", vastasi Aramis kuivasti.

Vanel kumarsi.

"Kas niin, hyvät herrat", kiirehti Fouquet, "mitäpä tässä kursailla.

Käykäämme asiaan."

"Kuten monseigneur näkee", virkkoi Vanel, "minä odotan ohjeitanne."

"Minä päinvastoin odottelin", vastasi Fouquet.

"Mitä monseigneur odotteli?"

"Ajattelin, että teillä ehkä olisi jotakin minulle sanottavaa."

– Ohoo! – ajatteli Vanel; – hän on miettinyt, minä olen menettänyt pelin! – Mutta rohkaistuen sanoi hän: "Ei, monseigneur, ei mitään, ei niin mitään, paitsi minkä teille eilen esitin, – sen olen valmis teille toistamaan."

"Kuulkaahan, suoraan puhuen, herra Vanel, eikö kauppa ole teille hiukan rasittava? Sanokaa pois."

"Kyllähän puolitoista miljoonaa livreä, monseigneur, on melkoinen summa."

"Niin suuri", jatkoi Fouquet, "että olen ajatellut…"

"Te olette ajatellut, monseigneur?" hätääntyi Vanel.

"Niin, olen ajatellut, että teillä mahdollisesti ei olisi tilaisuutta kaupan päättämiseen nyt heti."

"Oh, monseigneur!.."

"Rauhoittukaa, herra Vanel, minä en moittisi teitä sananne peruuttamisesta, kun se ilmeisesti johtuisi kykenemättömyydestä sitä pitämään."

"Kyllä, monseigneur, te moittisitte minua ja syystä", väitti Vanel; "sillä ainoastaan yltiöpää tai narri menee sitoumuksiin, joita ei voi täyttää. Sovittua asiaa olen aina pitänyt kuin jo tekona."

Fouquet punastui. Aramis hymähti kärsimättömästi.

"Teidän ei silti pitäisi noudattaa periaatetta liiallisuuteen asti, monsieur", sanoi yli-intendentti, "sillä ihmismieli on muuttuvainen ja täynnä pieniä, aivan anteeksiannettavia, jopa toisinaan varsin kunnioitettaviakin oikkuja. Moni on eilen toivonut, mitä tänään katuu."

Vanel tunsi kylmän hien valuvan otsalta poskilleen.

"Monseigneur!.." sopersi hän.

Hyvillään näki Aramis yli-intendentin noin varmoin ottein esiintyvän väittelyssä, joten hän vain nojasi kyynärpäällään läheisen kuvastinpöydän marmorilevyyn ja alkoi hypistellä pientä malakiittipäistä kultaveistä.

Fouquet antoi sanojensa vaikuttaa; sitten hän katkaisi äänettömyyden lausumalla:

"Katsokaas, hyvä herra Vanel, tahdon teille selittää tilanteen."

Vanelia pöyristytti. "Te olette kunnon mies, kuten minäkin", jatkoi Fouquet, "te käsitätte asian heti." Vanel horjui. "Minä halusin myydä eilen."

"Monseigneur teki enemmänkin kuin halusi myydä; monseigneur myi."

"No, ehkä niin! Mutta tänään minä teiltä suosionosoituksena anon takaisin sanaa, jonka minulta saitte."

"Sananne minä sain", kuului Vanelin vastaus kuin taipumaton kaiku.

"Minä tiedän sen. Siksipä rukoilen teitä, herra Vanel. Kuuletteko? Minä rukoilen teitä päästämään minut lupauksestani…"

Fouquet pysähtyi. Tuo lause "minä rukoilen teitä", jonka välitöntä vaikutusta hän ei huomannut, oli matkallaan raadellut hänen kurkkuaan. Yhä leikkien veitsellään Aramis tähysti Vanelia katsein, jotka näkyivät tahtovan tunkeutua hänen sielunsa sisimpään. Vanel kumarsi.

"Monseigneur", virkkoi hän, "olen hyvin liikuttunut minulle osoittamastanne kunniasta, kun neuvottelette kanssani tapahtuneesta tosiasiasta, mutta…"

"Ei mitään estelyä, paras herra Vanel!"

"Ah, monseigneur, ajatelkaa toki, että olen tuonut rahat; minulla on ostosumma mukanani." Ja hän avasi ison salkun. "Tässä, monseigneur", sanoi hän, "on kauppavälikirja vaimoni maatilan myynnistä. Se on laillisesti siirretty, varustettu tarpeellisilla allekirjoituksilla, ja tämä sitä vastaan saatu ja näytettäessä suoritettava maksuosoitus on käteistä rahaa. Sanalla sanoen, kauppa on päätetty."

"Paras herra Vanel, ei ole mitään asiaa maailmassa, olkoonpa kuinkakin tärkeä, jota ei peruutettaisi hyvän palveluksen tekemiseksi…"

"Totta kyllä…" mutisi Vanel typerästi.

"Hyvän palveluksen tekemiseksi miehelle, josta täten hankkii ystävän", täydensi Fouquet.

"Se kyllä on totta, monseigneur."

"Sitä suuremmalla syyllä ystävän, herra Vanel, mitä tärkeämpi palvelus on. No, monsieur, mitä päätätte?"

Vanel oli vaiti.

Tällävälin oli Aramis koonnut huomioitaan. Vanelin kapeat kasvot, syvät silmäkuopat, pyöreästi kaareutuvat kulmakarvat olivat ilmaisseet Vannesin piispalle ahnaan ja kunnianhimoisen luonteen. Taistella toista intohimoa vastaan toisen avulla oli Aramiksen menettelytapa. Hän näki Fouquetin voitettuna, lannistettuna, ja hän syöksyi kahakkaan uusin asein.

"Anteeksi, monseigneur", huomautti hän, "mutta täytyyhän teidän toki havaita, että herra Vanelille olisi kovin epäedullista luopua nyt enää kaupasta."

Vanel katseli piispaa suurin silmin. Hän ei ollut odottanut siltä taholta kannatusta. Fouquetkin pysähtyi piispaa kuuntelemaan.

"Niinpä", jatkoi Aramis, "herra Vanel on myynyt puolisolleen kuuluvan maatilan, ostaakseen virkanne, monseigneur. No, se on lopullinen liiketoimi, ja sellaista puolentoista miljoonan juttua ei voi peräännyttää melkoisitta tappioitta, suuritta hankaluuksitta."

"Niin juuri", vahvisti Vanel, jonka sydämen sopukasta Aramiin leimuava katse riuhtaisi totuuden.

"Hankaluuksitta", jatkoi Aramis, "jotka muodostuvat kulungeiksi, ja rahamenot on aina ensin otettava lukuun tällaisessa sovittelussa."

"Niin, niin", myönteli Fouquet, joka alkoi ymmärtää ystävän tarkoituksen.

Vanel jäi mykäksi, hänkin oli käsittänyt. Aramis huomasi tämän kylmyyden ja pidättyväisyyden.

– Kas vain, – tuumi hän itsekseen, – olet varovainen, rumilas, kunnes saat kuulla summan. Mutta ei hätää, lähetänpä sinulle sellaisen kolikkotulvan, että tupehdut.

"Tarjoankin herra Vanelille hyvityksenä satatuhatta êcua", ehdotti Fouquet jalomielisyydessään.

Sievä summa. Ruhtinaskin olisi tyytynyt moisiin kaupanpurkajaisiin. Satatuhatta écua olisi siihen aikaan riittänyt kuninkaan tyttären myötäjäisiksi.

Vanel ei hievahtanut.

– Aika veijari, – ajatteli piispa. – Hänelle täytyy pulittaa pyöreä puoli miljoonaa. – Ja hän antoi merkin Fouquetille.

"Teidän kulunne näkyvät nousevan enempään, hyvä herra Vanel", sanoi yli-intendentti. "No, enhän voi tällaisessa asiassa tinkiä. Niin, te olette tietenkin myynyt tuon maa-alueen liian halvasta. Tosiaan, missä olikaan järkeni? Kirjoitankin teille viidensadantuhannen livren maksuosoituksen, ja sittenkin jään teille kaikesta sydämestäni kiitollisuuden velkaan."

Vanel ei osoittanut mitään ilon tai ahnehtimisen merkkejä. Hänen kasvonsa jäivät järkähtämättömiksi, ainoakaan lihas ei niissä värähtänyt.

Aramis loi rahaministeriin epätoivoisen katseen. Sitten hän astui Vanelin luo, tarttuen mahtaville miehille ominaisella tuttavallisella liikkeellä hänen nuttunsa kaulukseen.

"Herra Vanel", hän sanoi, "te ette ajattele vaivojanne, ette rahojen sijoitusta, ette maatilanne myyntiä; teidän mielessänne liikkuu jotakin korkeampaa. Minä käsitän sen. Pankaa merkille sanani!"

"Kyllä, monseigneur."

Ja onneton alkoi vapista; kirkkoruhtinaan silmien tuli poltti häntä.

"Sentähden tarjoan teille korvausta yli-intendentin puolesta, – en kolmeasataatuhatta livreä, enkä viittäsataatuhatta, vaan miljoonan. Miljoonan, kuuletteko?"

Ja hän ravisti miestä hermostuneesti.

"Miljoonan!" toisti Vanel aivan kalpeana. "Miljoonan, – se edustaa nykyisen korkokannan mukaan kuudenkymmenenkuudentuhannen livren vuosituloa."

"Noh, monsieur", sanoi Fouquet, "tuota ei käy hylkääminen. Vastatkaa siis; suostutteko?"

"Mahdotonta…" jupisi Vanel.

Aramis puristi huulensa yhteen, ja jotakin valkean pilven kaltaista valahti hänen kasvoilleen, näyttäen uhkaavan ukkosta. Hän ei päästänyt Vanelia irti.

"Olette ostanut viran puolestatoista miljoonasta livrestä, eikö niin?

No hyvä, teille maksetaan nuo puolitoista miljoonaa livreä. Silloin olette voittanut viisitoistasataatuhatta käymällä täällä herra Fouquetille kättä lyömässä. Kunniaa ja hyötyä samalla kertaa, herra Vanel."

"Minä en voi", vastasi Vanel koleasti.

"Vai niin!" lausui Aramis, joka oli niin tiukasti kouraissut miehen takkia, että hänen päästäessään kätensä irti Vanel horjahti sysäyksestä taaksepäin. "Vai niin! Näkee kyllin selvästi, mitä varten olette tänne tullut."

"Niin, sen näkee", säesti Fouquet.

"Mutta…" virkahti Vanel yrittäen suoristaa ryhtiään näiden kunnian miesten heikkouden edessä.

"Heittiö korottaa äänensä, luulen!" virkkoi Aramis valtiaan sävyyn.

"Heittiö?" kertasi Vanel.

"Roisto, aioin sanoa", paransi Aramis tyyntyneenä. "No, esittäkää nyt joutuin tätä myyntiä koskeva asiakirjanne, monsieur. Teillä on se varmaan taskussanne aivan valmiina, kuten salamurhaajalla on pistooli tai tikari hihaan kätkettynä."

Vanel nurkui.

"Riittää!" huusi Fouquet. "Asiakirja tänne!"

Vanel kopeloi vapisevin käsin taskuaan. Hän veti sieltä lompakkonsa, josta putosi paperi, sillaikaa kun hän tarjosi toisen Fouquetille.

Aramis hyökkäsi sieppaamaan arkin, sillä hän oli tuntenut käsialan.

"Anteeksi, se on kauppasopimuksen konsepti", ehätti Vanel huomauttamaan.

"Sen hyvin näen", vastasi Aramis, ja hänen hymynsä oli purevampi kuin ruoskan isku, "ja ihmeekseni huomaan sen olevan herra Colbertin käsialaa. Tässä, monseigneur, katsokaa."

Hän ojensi luonnoksen Fouquetille, joka heti totesi asian. Täynnä raappeita, jälkeenpäin lisättyjä sanoja, oli tämä reunoiltaan mustunut paperi elävä todistus Colbertin salavehkeistä, paljastaen kaikki uhrille.

"No?" mutisi Fouquet.

Nolostunut Vanel näkyi etsivän koloa, mihin hautautua.

"Niin", lausui Aramis, "ellei nimenne olisi Fouquet, ellei vihollisenne nimi olisi Colbert, ellei teillä olisi edessänne muita kuin tuo kurja hylky, niin sanoisin: kieltäytykää… tällainen todistus tekee tyhjäksi kaikki lupaukset. Mutta ne luulisivat teidän pelkäävän ja kavahtaisivat teitä vähemmän. Kas niin, monseigneur."

Hän antoi ystävälleen kynän. "Kirjoittakaa alle", kehoitti hän.

Fouquet puristi Aramiksen kättä, mutta asiakirjan sijasta hän näyttikin aikovan piirtää nimensä piispan esittämään konseptiin.

"Ei, ei siihen paperiin", sanoi Aramis vilkkaasti, "vaan tuohon. Toinen on liian kallisarvoinen siitä luopuaksenne."

"Oh, eipä niin", vastasi Fouquet, "minä asetan nimeni herra Colbertin alkuperäiseen sepitelmään ja lisään: 'tunnustettu omakätiseksi'."

Hän kirjoitti.

"Tässä, herra Vanel", sanoi hän sitten. Vanel otti paperin, antoi maksun ja aikoi livistää.

"Hetkinen!" pidätti Aramis. "Oletteko aivan varma, että summa on oikein? Se on tarkistettava, herra Vanel, varsinkin kun se on herra Colbertin suoritus naiselle. Ah, se arvoisa herra ei ole yhtä runsaskätinen kuin herra Fouquet."

Ja tavaillen maksuosoituksen jokaista sanaa Aramis vuodatti pisara pisaralta kaiken äkänsä ja halveksumisensa tuohon viheliäiseen olentoon, joka sai usean minuutin ajan kärsiä tätä rangaistusta. Sitten hänet lähetettiin pois, eipä edes ääneen lausutuin sanoin, vaan kädenviittauksella, niinkuin lakeija käsketään tiehensä.

Vanelin mentyä ministeri ja kirkkoruhtinas katselivat hetkisen äänettömänä toisiaan.

"No", virkkoi Aramis katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, "mihin vertaatte ihmistä, joka joutuneena taistelemaan haarniskoitua, aseistettua, vimmaista vihollista vastaan riisuu itsensä alastomaksi, viskaa pois aseensa ja lähettää vastustajalleen hempeitä suudelmia? Vilpittömyys, herra Fouquet on ase, johon konnat usein vetoavat kunnon ihmisiä vastaan, onnistuenkin siinä. Kunnon ihmisten pitäisi siis myös käyttää juonta lurjuksia vastaan. Näkisitte, kuinka voimakkaita he olisivat, silti pysyen kunniallisina."

"Heidän sanottaisiin silloin menetelleen lurjusten tavoin", vastasi Fouquet.

"Ei ollenkaan; sellaista sanottaisiin rehtiyden leikiksi, Mutta koska nyt olette suoriutunut tuosta Vanelista, koska olette hylännyt ilon musertaa hänet sananne peräytyksellä, koska olette antanut itseänne vastaan käytettäväksi ainoan aseen, joka voi meidät saattaa turmioon…"

"Oi, ystäväni", lausui Fouquet murheellisesti, "te muistutatte filosofista opettajaa, josta la Fontaine meille tuonnoin kertoi… Hän näkee lapsen hukkumassa veteen ja pitää sille kolmiosaisen esitelmän."

Aramis hymyili.

"Filosofi kyllä, opettaja kyllä; hukkuva lapsikin tässä on, mutta se lapsi pelastetaan, kuten saatte nähdä. Ja puhukaammekin heti asioista."

Fouquet katseli häntä kummastuneena.

"Ettekö te minulle hiljakkoin uskonut suunnittelevanne jotakin juhlaa, jonka aiotte panna toimeen Vauxissa?"

"Oh", virkkoi Fouquet, "se oli siihen hyvään aikaan!"

"Juhlaa, johon kuningas luullakseni oli itse kutsuttanut itsensä?"

"Ei, hyvä piispa, vaan juhlaa, johon herra Colbert oli neuvonut kuningasta kutsuttautumaan."

"Ah niin, koska se oli liian kallis hanke voidaksenne selviytyä siitä turmaan joutumatta."

"Niin. Entiseen hyvään aikaan, kuten teille sanoin, oli ylpeytenäni näytellä vihamiehilleni apulähteitteni runsautta. Pidin kunnia-asiana lyödä heidät hämmästyksellä, loihtimalla miljoonia sieltä, missä he aavistelivat vain vararikkoa. Mutta tänään on minun tehtävä tiliä valtion, kuninkaan ja itseni kanssa. Tänään minusta tulee kitsastelija; aion näyttää maailmalle, että osaan käytellä ropoja kuin ennen rahasäkkejä, ja huomisesta lähtien, myytyäni ajopelini, pantattuani upeat taloni, lopetettuani suuret menoni…"

"Huomisesta lähtien", keskeytti Aramis tyynesti, "te, rakas ystäväni, valmistelette herkeämättä tuota Vauxin juhlaa, jota on kerran mainittava kauniin aikanne uljaimpien uhkeuksien joukossa."

"Te olette hullu, hyvä chevalier."

"Minäkö? Älkää ajatelkokaan sellaista."

"Mitä! Tiedättekö, kuinka paljon kaikkein vaatimattominkin juhla Vauxissa maksaisi? Neljä, viisi miljoonaa."

"En puhu teille kaikkein vaatimattomimmasta juhlasta, hyvä yli-intendentti."

"Mutta kun juhla pidettäisiin kuninkaalle", jatkoi Fouquet, "niin minulta kuluisi kymmenen tai kaksitoista miljoonaa."

"Te kulutatte kaksikymmentä miljoonaa, jos tarvitaan", virkkoi Aramis kylmäverisesti.

"Mistä ne otan?" huudahti Fouquet.

"Se on minun asiani, herra yli-intendentti, älkääkä olko hetkeäkään levoton. Rahat ovat käytettävissänne ennemmin kuin olette saanut juhlaohjelmanne valmiiksi."

"Chevalier, chevalier!" huudahti Fouquet huimausta tuntien; "mihin te minut viette?"

"Sen kuilun toiselle puolelle, johon olitte putoamassa", vastasi Vannesin piispa. "Tarttukaa vain minun viittaani; älkää pelätkö."

"Kunpa olisitte sen sanonut minulle aikaisemmin, Aramis! Oli päivä, jolloin olisitte voinut pelastaa minut yhdellä miljoonalla."

"Sen sijaan että tänään… sen sijaan että tänään antaisin kaksikymmentä", sanoi prelaatti. "No, ei väliä!.. Syy on yksinkertainen, ystäväni. Sinä päivänä, josta puhutte, minulla ei ollut sitä tarvittavaa miljoonaa saatavissani. Tänään hankin helposti ne kaksikymmentä."

"Jumala kuulkoon teitä ja pelastakoon minut!"

Aramis alkoi hymyillä omituiseen tapaansa.

"Jumala kuulee minua aina", vakuutti hän. "Ehkä se johtuu siitä, että rukoilen hyvin äänekkäästi."

"Minä jättäydyn kokonaan teidän haltuunne", kuiskasi Fouquet.

"Oh, minä en käsitä asiaa niin. Minähän juuri olen kokonaan teidän palveluksessanne. Ja te, joka olette mitä henkevin ja nerokkain mies, järjestätte juhlat pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Minä vain…"

"Vain?" virkkoi Fouquet, joka oli oppinut tuntemaan välilauseitten arvon.

"Niin, jättäessäni teille yksityiskohtien keksimisen minä otan osalleni toimeenpanon valvomisen."

20. Roomalainen sotapäällikkö, joka kunniakäsityksensä velvoittamana palasi kartagolaisten vankeuteen surmattavaksi.