Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että tekisitte minusta siksi ajaksi ylihovimestarin, ylitarkastajan, jonkunlaisen factotumin, joka toimii sekä vartiopäällikkönä että taloudenhoitajana. Minä järjestän ihmiset liikkeelle ja hoidan kaikkia avaimia. Te annatte kylläkin käskyjänne, mutta minulle. Ne kulkevat minun suuni kautta perille, käsitättehän?"

"En, en, minä en käsitä."

"Mutta suostutte?"

"Pardieu, kyllä, ystäväni!"

"Muuta ei tarvita. Kiitos vain, ja laatikaa kutsuluettelonne."

"Ja keitä minä kutsun?"

"Kaikki!"

189.
Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin

Lukijamme ovat nähneet tässä kertomuksessa uuden ja edellisen sukupolven seikkailujen kehittyvän rinnakkain.

Viimemainittuun ryhmään kuuluville muinaisen kunnian heijastus, tämän maailman tuskallisten kokemusten muisto. Heillepä myöskin sydämet valtaava rauha, joka sallii veren turtua kirvelleiden, mutta jo arvettuneiden haavojen ympärille.

Edellisille itserakkauden ja rakkauden taistelut, karvaat murheet ja kielin kertomattomat riemut: elämä muistojen asemesta.

Jos kertomuksemme sivukohtauksissa joku välimuotokin on esiintynyt lukijan nähtäväksi, johtuu se tuolta kaksinaiselta värilautaselta kumpuavista vivahdusrikkaista muunteluista, kun kahden kuvauksen sattuessa vieretysten nämä sekoittuvat toisiinsa, yhdistäen vakavan ja keveän sävynsä. Toisen liikutukset löytävät leponsa toisen liikutusten kuohussa. Järkevästi haasteltuaan vanhusten kanssa mielellään karkeloi yltiöpäisen nuorison parissa.

Ja emmekö siis, milloin kertomuksemme langat eivät tiukasti liitä lopettamaamme lukua alkavaan, tarkistaisi työtämme suuremmalla huolella kuin itse Ruysdael käytti siirtyessään kevätmaiseman käsittelystä kuvaamaan syystaivasta? Kehoitamme lukijaa tekemään samaten ja johtamaan mieleensä Raoul de Bragelonnen siinä kohdassa, mihin hän viime kuvauksessamme jäi.

Huumaantuneena, säikähtyneenä, epätoivoissaan tai pikemmin järjiltään tuskastuneena, tahdottomana, ilman päämäärää, hän pakeni kohtauksesta, jonka lopun oli nähnyt la Vallièren huoneessa. Kuningas, Montalais, Louise, tuo huone, tuo omituinen poissulkeminen, – Louisen murhe, Montalaisin pelästys, kuninkaan suuttumus, kaikki ennusti hänelle onnettomuutta. Mutta minkälaista?

Lähteneenä Lontoosta sentähden, että häntä oli varoitettu vaarasta, näki hän heti ensi askeleella sen varoituksen aiheelliseksi. Eikö se ollut kylliksi rakastajalle? Kyllä tosiaankin, mutta se ei riittänyt jalolle sydämelle, joka ylpeästi tahtoi viimeiseen asti luottaa yhtäläiseen vilpittömyyteen kuin hänen omanakin elämänohjeenaan oli.

Raoul ei kuitenkaan etsinyt selityksiä sieltä, mistä mustasukkaiset tai vähemmän ujot rakastajat olisivat kiirehtineet sitä tavoittamaan. Hän ei mennyt sanomaan armaalleen: "Louise, etkö sinä enää rakasta minua? Louise, rakastatko toista?" Rohkeana miehenä, yhtä hyvänä ystävänä kuin uskollisena rakastajanakin, tarkoin sanansa pitävänä ja uskoen muiden sanaan Raoul ajatteli: – De Guiche on kirjoittanut minulle varoittaakseen, de Guiche tietää jotakin; menen kysymään de Guichelta, mitä hän tietää, ja sanomaan hänelle, mitä olen nähnyt.

Matka sinne ei ollut pitkä. De Guiche, joka pari päivää sitten oli tuotu Fontainebleausta Pariisiin, alkoi toipua vammoistaan ja käveli jo hiukan kamarissaan.

Hän huudahti ilosta nähdessään Raoulin astuvan sisään pitkällisen poissaolon jälkeen. Raoul huudahti tuskasta nähdessään de Guichen niin kalpeana, laihtuneena ja surullisena. Kaksi sanaa ja liike, jolla potilas torjui Raoulin käsivarren riittivät viimemainitulle ilmaisemaan totuuden.

"Niin sitä käy!" virkkoi Raoul istahtaen ystävänsä viereen; "rakastetaan ja kuollaan!"

"Ei, ei vainkaan kuolla", vastasi de Guiche hymyillen, "koskapa olen ylhäällä ja syleilen sinua."

"Oh, minä ymmärrän kyllä."

"Ja minäkin ymmärrän sinut. Sinä uskottelet itsellesi, että olen onneton, Raoul?"

"Valitettavasti!"

"Ei; minä olen onnellisin ihminen maan päällä! Kärsin ruumiillisesti, mutta en sydämessäni, en sielussani. Jospa tietäisit!.. Oi, minä olen äärettömän onnellinen!"

"No, sitä parempi!" vastasi Raoul. "Hyvä on, jos sitä vain kestää."

"Se on jo päättynyt; mutta minulle on siitä kylliksi kuolemaani asti, Raoul."

"Sinulle; en sitä epäile. Mutta hänelle…"

"Kuulehan, ystävä, minä rakastan häntä… koska. Mutta sinä et kuuntele."

"Anteeksi."

"Sinä olet mietteissäsi?"

"Niin kyllä. Ensiksikin sinun terveytesi…"

"Ei se ole aiheena."

"Rakas ystäväni, tekisit mielestäni väärin, jos sinä ottaisit kuulustellaksesi minulta."

Ja "sinä" – sanan korostamisesta ilmeni ystävälle täydellisesti, minkälaatuinen ja kuinka vaikeasti parannettava hänen tautinsa oli.

"Tuon sanot, Raoul, sen johdosta, mitä sinulle kirjoitin."

"Niin… Haluaisin haastella siitä, sitten kun olet kertonut minulle omat riemusi ja tuskasi."

"Hyvä veikkoseni, puhukaamme sinusta, juuri sinusta, aivan heti!"

"Kiitos! Minulla on kiire… olen kuin liekeissä… saavuin tänne Lontoosta puolta lyhyemmässä ajassa kuin valtion kuriirit siihen matkaan tavallisesti käyttävät. No, mitä sinä tahdoit?"

"Enpä mitään muuta, ystäväni, kuin saada sinut tulemaan."

"Tässä olen."

"Sitten on hyvä."

"On siinä kai muutakin?"

"Ma foi, ei!"

"De Guiche!"

"Kautta kunniani!"

"Et ole väkivaltaisesti riuhtaissut minua toiveistani, et ole pannut minua kuninkaan epäsuosiolle alttiiksi kehoittamalla palaamaan vastoin hänen määräyksiään, etkäpä ole herättänyt sydämessäni mustasukkaisuuden käärmettä sanoaksesi minulle: 'Hyvä on, nuku vain rauhallisesti!'"

"Minä en sano: 'nuku rauhassa', Raoul; mutta ymmärrä minua oikein, minä en voi enkä tahdo sanoa muuta."

"Oi, ystäväni, keneksi minua luulet?"

"Kuinka niin?"

"Jos tiedät, niin miksi salaat? Jos et tiedä, miksi varoitit minua?"

"Se on totta, tein väärin. Oh, minä kadun sitä, näetkös, Raoul. On helppo kirjoittaa ystävälle: 'tule!' Mutta nähdä se ystävä silmäinsä edessä, tuntea hänen värisevänä, huoltavana odottavan sanaa, jota ei uskalla hänelle lausua…"

"Uskalla vain! Minulla on rohkeutta, ellei sinulla olisikaan!" huudahti Raoul epätoivoissaan.

"Voi, nyt olet kohtuuton ja unohdat puhuvasi poloisen potilaan kanssa… joka on puolet sinun sydäntäsi… No, tyynnyhän toki! Minä sanoin sinulle: 'tule!' Sinä olet tullut. Älä pyydä enempää onnettomalta de Guichelta."

"Sinä kehoitit minua tulemaan, toivoen minun joutuvan näkemään jotakin, eikö niin?"

"Mutta…"

"Älä epäröi! Minä olen nähnyt."

"Ah!.." äännähti de Guiche.

"Tai ainakin luulin…"

"Kas niin, sinä epäilet. Mutta jos jo epäilet, ystäväparka, niin mitä onkaan enää minulla tehtävänä?"

"Minä näin la Vallièren hämmennyksissään… Montalaisin säikähtyneenä… kuninkaan…"

"Kuninkaan?"

"Niin… Sinä käännät pääsi pois… Vaara on siellä, onnettomuus uhkaa sieltä. Kuningashan on siihen syynä?"

"En sano mitään."

"Oi, näin sinä sanot tuhatkertaisesti enemmän! Tosiasioita, taivaan tähden, tosiasioita, rukoilen! Ystäväni, ainoa ystäväni, puhu! Sydämeni on lävistetty, verta vuotava; minä kuolen tuskaan!.."

"Jos niin on asia, rakas Raoul", vastasi de Guiche, "niin rauhoitat omantuntoni, ja minä puhun varmana siitä, etten sano muuta kuin lohdutusta siihen epätoivoon verraten, jonka vallassa näen sinun olevan."

"Minä kuuntelen, minä kuuntelen…"

"No", virkkoi kreivi de Guiche, "voin sinulle sanoa, minkä kuulisit ensimmäisen vastaantulijan suusta."

"Ensimmäisen vastaantulijan! Siitä jo puhutaan?" huudan Raoul.

"Ennen kuin sanot: 'siitä puhutaan', ystäväni, ota sentään huomioon, mistä kaikesta voidaan saada puheenaihetta. On totisesti vain kysymys pohjaltaan perin viattomista asioista, ehkä kävelyretkestä…"

"Ah, huvikävelystä kuninkaan kanssa?"

"Niinhän tietenkin, kuninkaan kanssa. On kai kuningas hyvin usein ollut kävelyllä naisten keralla, eikä siitä silti…"

"Et olisi kirjoittanut minulle, toistan vieläkin, jos se kävely olisi ollut aivan luonnollinen."

"Tiedän kyllä, että kuninkaalle olisi paremmin sopinut sen myrskyn aikana etsiä suojaa kuin seisoa avopäin la Vallièren edessä; mutta…"

"Mutta…!"

"Kuningas on niin kohtelias!"

"Oi, de Guiche, de Guiche, sinä surmaat minut!"

"Vaietkaamme siis."

"Ei, jatka. Sitten on seurannut toisia kävelyjä?"

"Ei, – tuota noin, kyllä; olihan se seikkailu tammen alla. Sitäkö tarkoitat? En siitä tiedä mitään."

Raoul nousi. De Guiche yritti heikkoudestaan huolimatta tehdä samoin.

"Katsos", virkkoi hän, "en lisää enää sanaakaan. Olen puhunut liikaa, tai liian vähän. Toiset antavat sinulle tietoja, jos tahtovat tai voivat. Minun tehtäväni oli sinua varoittaa, ja sen olen tehnyt. Valvo nyt itse asioitasi."

"Kyselläkö? Ah, et ole ystäväni, kun minulle sellaista neuvot", sanoi nuori mies epätoivosta murtuneena. "Ensimmäinen, jolta kysyisin, olisi ehkä ilkimys tai hölmö. Edellinen valehtelisi kiusatakseen minua, jälkimmäinen tekisi vieläkin pahempaa. Voi, de Guiche, de Guiche, ennen kuin kahta tuntia olisi kulunut, olisin kuullut kymmenen valhetta ja joutunut kymmeneen kaksintaisteluun! Pelasta minut! Eikö ole parasta tietää onnettomuutensa?"

"Mutta minä en tiedä mitään, sanon! Makasin haavoittuneena, kuumeessa; olin menettänyt tajuntani, eikä minulla tuosta kaikesta ole muistissani jäljellä kuin hämärä heijastus. Mutta, pardieu, etsimme etäältä, vaikka oikea mies on kättemme ulottuvissa! Eikö d'Artagnan ole ystäväsi?"

"Hei, se on totta, se on totta!"…

"Mene siis hänen luokseen. Hän valaisee sinulle silmiesi ärtymättä."

Lakeija astui sisään.

"Mikä on?" kysyi de Guiche.

"Herra kreiviä odotetaan posliinihuoneeseen."

"Hyvä. Sallitko, rakas Raoul? Tunnen itseni ihan ylpeäksi siitä, että nyt kykenen taas kävelemään!"

"Tarjoisin sinulle käsivarteni, de Guiche, ellen aavistaisi, että odottaja on nainen."

"Luulen niin", myönsi de Guiche hymyillen, ja hän jätti Raoulin.

Tämä pysyi liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena, muserrettuna kuin kaivosmies, jonka päälle holvi on luhistunut. Hän on haavoittunut, hänen verensä vuotaa, hänen ajatuksensa keskeytyy, hän yrittää toipua ja pelastaa järkensä avulla henkeään. Muutama minuutti riitti Raoulille hänen haihduttaakseen näiden kahden paljastuksen aiheuttaman huimauksen. Hän oli jo saanut ajatustensa langoista kiinni, kun hän äkkiä luuli oven läpi eroittavansa Montalaisin äänen posliinihuoneesta.

– Hän! – huudahti Raoul mietteissään. – Niin, se on hänen äänensä. Kah, siinäpä nainen, joka voisi sanoa minulle totuuden. Mutta kyselenkö häneltä täällä? Hänhän kätkeytyykin minulta; tulee varmaankin Madamen asioissa… Minä käyn häntä kotonaan tapaamassa. Hän selittää minulle säikähdyksensä, pakonsa, sen kömpelön tavan, jolla minut häädettiin. Hän kertoo minulle kaiken tuon… sitten kun herra d'Artagnan, joka tietää kaikki, on vahvistanut sydäntäni. Madame… keimailijatar… No niin, keimailijatar, mutta hyvinä hetkinään hän rakastaa. Keimailevana hän on oikullinen kuin kuolema ja elämä, mutta hän saa de Guichen kiittämään itseään onnellisimmaksi ihmiseksi. Se mies ainakin kävelee ruusuilla. Lähdetään!

Hän poistui kreivin asunnosta, ja nuhdellen itseään, että oli puhunut de Guichelle vain omista asioistaan, hän saapui d'Artagnanin luo.

190.
Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan

Kapteeni oli palvelustoimessaan; hänellä oli vartioviikkonsa. Vaipuneena nahkaiseen nojatuoliin, kannus lattiaan iskettynä, miekka säärten välissä, hän viiksiään kierrellen luki suurta kirjetukkua.

D'Artagnan murahti ilosta nähdessään ystävänsä pojan.

"Raoul, poikaseni", sanoi hän, "miten onkaan kuningas tullut kutsuneeksi sinut takaisin?"

Nämä sanat kuulostivat pahalta nuoren miehen korvaan; hän vastasi istahtaessaan:

"Totisesti en tiedä mitään siitä! Tiedän vain, että olen tullut."

"Hm!" äännähti d'Artagnan, kääntäen kirjeet kokoon ja luoden merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Mitä sanotkaan, poikaseni? Ettäkö kuningas ei ole sinua kutsunut takaisin ja kumminkin olet täällä? En tuota oikein ymmärrä."

Raoul oli jo kalpea, hän kieritteli hattuaan väkinäisin ilmein.

"Millaista naamaa sinä näytätkään, lempo soikoon, – ja mitä hautajaiskeskustelua onkaan haastelusi!" huudahti kapteeni. "Englannissako sellaista oppii? Mordioux, olen minäkin ollut Englannissa ja palannut sieltä virkkuna kuin peipponen, Hellitähän kielesi kantimia!"

"Minulla on liian paljon sanottavaa."

"Ahaa! Miten isäsi jakselee?"

"Suokaa anteeksi, rakas ystävä; aioin kysyä sitä teiltä."

D'Artagnan jännitti katseensa kahta terävämmäksi, tuon katseen, jolta mikään salaisuus ei jäänyt kätköön.

"Sinulla on huolia?" virkkoi hän.

"Pardieu, sen te hyvin tiedätte, herra d'Artagnan."

"Minäkö?"

"Niin juuri. No, älkää nyt tekeytykö kummastuneeksi."

"En tekeydy kummastuneeksi, ystäväni."

"Hyvä kapteeni, tiedän varsin hyvin, että löisitte minut sekä älykkyydessä että voimain mittelyssä. Tällä hetkellä, näettekös, olen hölmö, olen pieni itikka. Minulla ei ole aivoja eikä käsivartta, mutta älkää halveksiko minua; auttakaa minua. Sanalla sanoen, olen luoduista kurjin."

"Ohhoh, miksi niin?" kysyi d'Artagnan, riisuen vyönsä hellyttäen hymyilyään.

"Siksi että neiti de la Vallière pettää minua."

D'Artagnanin kasvoissa ei näkynyt mitään ilmeen muutosta.

"Pettää sinua, pettää sinua! Onpa siinä suuria sanoja. Kuka ne sinulle on opettanut?"

"Kaikki ihmiset."

"Oh, jos kaikki ovat sitä sanoneet, täytyy asiassa olla jotakin perää.

Ei savua ilman tulta. Se on hupsua, mutta niin on asia."

"Te siis uskotte?" huudahti Bragelonne kiihkeästi.

"Ah, jos tahdot nojautua minun käsitykseen!.."

"Epäilemättä."

"Minä en sekaannu sellaisiin asioihin, kuten hyvin tiedät."

"Mitä, ettekö parhaan ystävänne pojan tähden?"

"Aivan niin: jos olisit muukalainen, sanoisin sinulle… ka, en yhtään mitään… Tiedätkö, miten Portos elelee?"

"Monsieur", huudahti Raoul puristaen d'Artagnanin kättä, "isälleni vannomanne ystävyyden nimessä!"

"Oh, pentele! Sinä olet hyvin sairas… uteliaisuudesta."

"En uteliaisuudesta, vaan rakkaudesta."

"Kas, toinen suuri sana! Jos sinä todella olisit rakastunut, paras Raoulini, niin olisi aivan toista."

"Mitä tarkoitatte?"

"Jos rakkautesi olisi niin vakavaa, että uskoisin aina voivani puhua sydämellesi… Mutta se on mahdotonta."

"Vakuutan teille, että rakastan Louisea ihan rajattomasti."

D'Artagnan luki silmillään Raoulin sydämen sisimmät elähtelyt.

"Mahdotonta, sanon sinulle… Olet kuin kaikki nuoret ihmiset; sinä et ole rakastunut, vaan hullaantunut."

"No, entä jos nyt olisi vain niinkin?"

"Järkimiehen ei ole koskaan onnistunut ohjata löyhässä kallossa asuvia aivoja. Olen siinä suotta väsyttänyt leukojani satakin kertaa elämässäni. Kuunnellessasi et minua kuulisi, kuultuasi et minua ymmärtäisi, ymmärtäessäsi et minua tottelisi."

"Voi, koettakaa, koettakaa!"

"Sanon vielä: jos onnettomuudekseni tietäisin jotakin ja olisin kyllin tyhmä sen sinulle ilmaisemaan… Sinä sanot olevasi ystäväni?"

"Oi, niin."

"No, silloin me riitaantuisimme. Sinä et koskaan antaisi minulle anteeksi, että murskaisin unelmasi, kuten rakastavaiset sanovat."

"Herra d'Artagnan, te tiedätte kaikki; te jätätte minut pulaan, epätoivoon, kuolemaan! Se on kauheata!"

"No, no!"

"Minä en koskaan valita, sen tiedätte. Mutta koska isäni ja Jumala eivät milloinkaan antaisi anteeksi, jos murskaisin pääni pistoolin laukauksella, niin menen kerrotuttamaan itselleni ensimmäisellä vastaantulijalla sen, mitä te kieltäydytte minulle ilmoittamasta. Väitän hänen valehtelevan…"

"Ja tapat hänet? No jo! Mutta kernaasti minun puolestani! Tapa, poikani, tapa, jos se sinua huvittaa. Samoin haastavat minulle hammastautiset: 'Ai, kun repii! Tahtoisin purra rautaa.' Minä vastaan heille: 'Puraiskaa, ystäväiseni, puraiskaa sisukkaasti, niin pääsette hampaastanne.'"

"Minä en tapa, monsieur", virkkoi Raoul synkästi.

"Ohoo, niin oikein, tuo on sitä uudenaikaista röyhistelyä! Sinä surmautat itsesi, eikö niin? Voi, kuinka liikuttavaa, ja jo toki minäkin sinua surisin! Kai samalla myös pahoittelisin: 'Olipa siinä lopultakin tuhma turhimus, se pikkuinen Bragelonne, kaksin verroin ääliö! Olin kuluttanut aikaani opettaakseni hänet pitelemään oikealla tavalla miekkaa, ja se hupsu meni varrastuttamaan itsensä kuin hanhi paistinpuikkoon.' Juokse, Raoul, juokse surman kitaan, ystäväni. En tiedä, kuka sinulle on sellaista logiikkaa opettanut; mutta Jumala minut tuomitkoon – kuten englantilaiset sanovat, – ellei se mies huiputtanut isältäsi maksuansa."

Raoul painoi ääneti pään käsiinsä ja mutisi sitten:

"Ei ole ystäviä, ei!"

"Pyh!" sanoi d'Artagnan.

"On vain ivailijoita ja välinpitämättömiä."

"Loruja! Minä en ole ivailija, vaikka olenkin suupaltti. Ja välinpitämätön! Jos sitä olisin, niin olisin jo neljännestunti sitten lähettänyt sinut hornan kattilaan; sillä sinä tekisit ilosta hurmaantuneen ihmisen murheelliseksi, ja murhemielisen aivan pökerryttäisit. Mitä, nuori mies, tahtoisitko, että ryhtyisin vieroittamaan sinua armaastasi ja herättämään sinussa inhoa naisiin, jotka ovat ihmiselämän kunnia ja ihanin onni?"

"Monsieur, puhukaa, puhukaa, niin siunaan teitä!"

"Eh, nuori ystäväni, luuletko ehkä, että olen sullonut päähäni nuo jutut puusepästä ja maalarista, portaista ja muotokuvasta sekä tuhannet muut toisiaan hassummat tarinat?"

"Puuseppä! Mitä se puuseppä merkitsee?"

"Ma foi, enpä tiedä! Kerrotaan jonkun puusepän puhkaisseen erään lattian."

"La Vallièrenko huoneessa…?"

"En tiedä missä."

"Kuninkaanko luona?"

"Ka, jos se olisi tapahtunut kuninkaan luona, niin kylläpä sen sinulle sanoisin, kai maar?"

"Kenen luona sitten?"

"Olenhan jo tunnin ajan uuvuttanut itseäni sinulle toistelemalla, etten tiedä."

"Entä maalari sitten? Muotokuva?"

"Kuningas kuuluu teettäneen jonkun hovinaisen muotokuvan."

"La Vallièrenko kuvan?"

"Ohoi, aina sinulla on vain se nimi huulillasi! Kuka sinulle la Vallièresta puhuu?"

"Mutta ellei ole hänestä kysymys, niin miksi tahdotte, että asia minua koskisi?"

"Minä en tahdo, että se sinua koskisi. Mutta kun kyselet, niin vastaan. Sinä tahdot tietää herjausjutut, ja minä kerron niitä sinulle. Pidä hyvänäsi."

Raoul löi epätoivoissaan otsaansa.

"Tästä ihan kuolee!" virkkoi hän.

"Sen olet jo sanonut."

"Niin, olette oikeassa."

Ja hän astahti poistuakseen.

"Mihin menet?" kysyi d'Artagnan.

"Menen tapaamaan erästä, joka minulle sanoo totuuden."

"Kuka se on?"

"Muuan nainen."

"Neiti de la Vallière itse, eikö niin?" tiedusti d'Artagnan hymyillen. "Haa, sepä mainio ajatus! Etsit lohdutusta, saatkin sitä pian. Ei tyttö toki itsestään pahaa puhune."

"Erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "nainen, jonka puoleen käännyn, kyllä sanoo minulle paljon pahaa."

"Montalais, – löisin vetoa?"

"Niin, Montalais."

"Ah, hänen ystävättärensä? Siinä asemassa nainen suuresti liioittelee hyvän tai pahan. Älä puhu Montalaisille, Raoul hyvä."

"Ette te siitä syystä tahdo minua Montalaisista loitontaa."

"No en, sen myönnän… Ja miksi leikkisinkään kanssasi kuin kissa hiiriparalla? Sinä herätät minussa tosiaankin sääliä. Ja jos haluan, ettet tällä hetkellä puhuisi Montalaisille, teen sen siksi, että sinä paljastaisit salaisuutesi ja sitä käytettäisiin väärin. Odota, jos voit."

"Minä en voi."

"Huono juttu! Näetkös, Raoul, jos minulla olisi mitään aatosta… Mutta minulla ei sellaista ole."

"Luvatkaa, ystäväni, minulle myötätuntonne; se riittää, Ja jättäkää minut selviytymään asiasta omin avuin."

"Hahhaa, sotkeutuakseni juuri pahimmin! Istahda tämän pöydän ääreen ja ota kynä."

"Mitä varten?"

"Kirjoittaaksesi Montalaisille ja pyytääksesi häneltä kohtausta."

"Ah!" virkahti Raoul, tarttuen kiihkeästi kapteenin ojentamaan kynään.

Yhtäkkiä ovi aukeni, ja sisälle astui muskettisoturi, lähestyen d'Artagnania.

"Herra kapteeni", sanoi hän, "täällä on neiti de Montalais, joka tahtoisi teitä puhutella."

"Minua?" murahti d'Artagnan. "Tulkoon hän sisälle, Ja saanpa nähdä, minuako hän tahtoo puhutella."

Viekas kapteeni oli vainunnut oikein. Sisälle astuessa Montalais näki Raoulin ja huudahti:

"Monsieur, monsieur… Anteeksi, anteeksi, herra d'Artagnan!"

"Kaikesta sydämestäni, mademoiselle", vastasi d'Artagnan. "Tiedän hyvin, että ne, jotka minua tällä iälläni etsivät, ovat kipeästi apuni tarpeessa."

"Minä hain herra de Bragelonnea", selitti Montalais.

"Kuinka hyvin sattuikaan! Minäkin tavoitin teitä."

"Raoul, etkö tahdo mennä neidin kanssa?"

"Hyvin kernaasti."

"Mene siis!"

Ja hän työnsi Raoulin lempeästi huoneesta. Sitten hän tarttui Montalaisin käteen.

"Olkaa hyvä tyttö", kuiskasi hän; "säästäkää poikapoloista ja säästäkää tyttörukkaa."

"Ah!" vastasi Montalais yhtä hiljaa. "Minä en häntä joudu puhuttelemaan."

"Kuinka niin?"

"Madame häntä lähetti noutamaan."

"Kas, vai Madame!" huudahti d'Artagnan. "No hyvä, ennen kuin tuntikaan on kulunut, on poika parantunut."

"Tai kuollut!" lisäsi Montalais säälivästi. "Hyvästi, herra d'Artagnan!"

Ja hän riensi yhtymään Raouliin, joka odotteli kaukana ovesta hyvin jännittyneenä ja levottomana hänen jättäytymisestään kapteenin puheille, mikä ei luvannut mitään hyvää.