Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

Tämän tutkinnan tuloksena näkyi vanki käyvän vähän luottavaisemmaksi.

"Niin", mutisi hän, "niin, minä muistan täydellisesti. Nainen, josta puhutte, tuli kerran teidän kanssanne ja kaksi muuta kertaa naisen kanssa…"

Hän pysähtyi.

"Naisen kanssa, joka saapui teitä katsomaan kerran kuukaudessa, eikö niin, monseigneur?"

"Niin."

"Tiedättekö, kuka se nainen oli?"

Salama näkyi olevan leimahtamaisillaan vangin silmistä.

"Tiedän, että hän oli hovin naisia", virkkoi hän.

"Muistatteko hyvin tuon naisen?"

"Oh, muistelmani eivät juuri voi olla sekavia siinä suhteessa", kertoi nuori vanki. "Näin sen naisen kerran noin viidenviidettä ikäisen miehen kanssa; näin hänet kerran teidän ja sen mustapukuisen naisen keralla, jolla oli tulipunaisia nauhoja hiuksissa; näin hänet senjälkeen vielä kaksi kertaa saman rouvasihmisen seurassa. Nuo neljä henkilöä sekä opettajani eli hovimestarini ja vanha Perronnette, vanginvartijani ja vankilanpäällikkö ovat ainoat, joita koskaan olen puhutellut, ja melkein ainoat elolliset, mitä koskaan olen nähnyt."

"Mutta sittenhän te olitte vankeudessa?"

"Jos olen täällä vankeudessa, olin siellä verrattain vapaana, vaikka vapauteni oli hyvin rajoitettu. Talo, josta en lähtenyt ulos, suuri puutarha, jonka muurien yli en voinut kiivetä, sellainen oli asuntoni; te tunnette sen, koska olette siellä käynyt. Tottuneena elämään noiden muurien ja seinien sisällä ei minulla muuten ollut haluakaan sieltä lähteä. Käsitätte siis, monsieur, että kun en ole tästä maailmasta mitään nähnyt, en osaa mitään toivoa, ja minulle jotakin kertoessanne on teidän kaikki selitettävä."

"Sen teenkin, monseigneur", virkkoi Aramis kumartaen, "sillä se on velvollisuuteni."

"No, sanokaa sitten aluksi, kuka opettajani oli."

"Kunnon herrasmies, monseigneur, ennen kaikkea rehellinen mies, joka samalla kertaa kasvatti sekä ruumistanne että sieluanne. Antoiko hän teille koskaan valittamisen aihetta?"

"Oi, ei, monsieur, päinvastoin. Mutta tämä herrasmies sanoi minulle usein, että vanhempani olivat kuolleet. Valehteliko hän vai puhuiko hän totta?"

"Hänen oli pakko noudattaa saamiansa määräyksiä."

"Hän siis valehteli?"

"Osittain. Isänne on kuollut."

"Entä äitini?"

"Hän on kuollut teiltä."

"Mutta elääkö hän muille?"

"Kyllä."

"Ja minut" – nuori mies katseli Aramista – "on tuomittu elämään vankilan pimennossa?"

"Ah, niin luulen!"

"Ja tämä senvuoksi", jatkoi nuori vanki, "että olemassaoloni tässä maailmassa ilmaisisi suuren salaisuuden?"

"Suuren salaisuuden, niin kyllä."

"Suljettaakseen Bastiljiin sellaisen lapsen kuin minä olin siihen aikaan täytyy viholliseni olla hyvin mahtava."

"Hän on."

"Siis mahtavampi kuin äitini?"

"Miksi niin?"

"Koska äitini olisi minua puolustanut."

Aramis epäröitsi.

"Mahtavampi kuin äitinne, niin, monseigneur."

"Jotta imettäjäni ja se herrasmies vietiin pois ja minut heistä siten eroitettiin, olin siis, taikka he olivat, suurena vaarana vihollisilleni?"

"Niin, vaarana, josta vihollisenne vapautui toimittamalla mainitun herrasmiehen ja imettäjänne pois tieltä", vastasi Aramis tyynesti.

"Pois tieltä?" kysyi vanki. "Mutta millä tavalla heidät poistettiin?"

"Varmimmalla tavalla", vastasi Aramis; "he kuolivat."

Nuori mies kalpeni heikosti, nostaen vapisevan käden kasvoilleen.

"Myrkystäkö?" kysyi hän.

"Myrkystä."

Vanki mietti hetkisen.

"Jotta nuo kaksi viatonta olentoa", jatkoi hän, "minun ainoat seuralaiseni, murhattiin samana päivänä, täytyy vihamieheni olla hyvin julma tai välttämättömyyden ahdistama, sillä kunnon herrasmies ja tuo naisparka eivät koskaan olleet tehneet kellekään pahaa."

"Välttämättömyys on ankara teidän suvussanne, monseigneur. Minuakin pakottaa välttämättömyys suureksi mielipahakseni teille ilmoittamaan, että opettajanne ja imettäjänne surmattiin."

"Oh, te ette minulle ilmoita mitään uutta", virkahti vanki rypistäen kulmiaan.

"Kuinka niin?"

"Minä aavistin sitä."

"Miksi?"

"Tahdon sanoa sen teille."

Molempien kyynärpäittensä varaan kohoutuen lähestyi nuori mies Aramiksen kasvoja ilmeeltään niin arvokkaana, lujana ja uhmaisenakin, että piispa tunsi innostuksen sähkön nousevan kuihtuneesta sydämestä kipinöimään kylmästi harkitsevissa aivoissaan.

"Puhukaa, monseigneur. Huomautin teille jo, että vaarannan henkeni teille haastellessani. Niin halpa-arvoinen kuin se onkin, rukoilen teitä ottamaan sen vastaan omanne lunnaiksi."

"No niin", jatkoi nuori mies, "syy, jonka perusteella päättelin, että ne olivat surmanneet imettäjäni ja opettajani…"

"Jota te nimititte isäksenne."

"Niin, jota minä puhuttelin isäkseni, vaikka hyvin tiesin etten ollut hänen poikansa…"

"Kuka on antanut teidän aavistaa…?"

"Samaten kuin te olette liian kunnioittava ystäväksi, oli hän liian kunnioittava isäksi."

"Minulla", sanoi Aramis, "ei ole aikomusta tekeytyä toiseksi."

Nuori mies nyökäytti päätänsä ja jatkoi:

"Epäilemättä en ollut määrätty pysymään ikuisesti teljettynä, ja tätä saa minut uskomaan – varsinkin nyt – se huoli jolla minusta koetettiin kasvattaa mahdollisimman täydellistä ritaria. Herrasmies, joka oli seurassani, opetti minulle kaikkea, mitä itse osasi: matematiikkaa, hiukan mittausoppia, miekkailua, ratsastusta. Joka aamu olin alhaalla eräässä salissa aseharjoituksissa ja ratsastelin puutarhassa. Niin, eräänä aamuna kesällä, kun oli kovin helteinen päivä, minä nukahdinkin siihen alakerran saliin. Kasvattajani kunnioitusta lukuunottamatta ei siihen asti mikään ollut antanut minulle vihiä oikeasta asemastani. Elin kuin lapset, kuin linnut, kuin kasvit ilmasta ja päivänpaisteesta; olin juuri täyttänyt viisitoista."

"Siitä on siis kahdeksan vuotta?"

"Niin, niille vaihein; olen haipunut ajanlaskusta."

"Anteeksi, mutta mitä teille sanoi opettajanne, kannustaakseen teitä työhön?"

"Hän sanoi, että ihmisen on koetettava luoda itselleen maan päällä onni, jonka Jumala on häneltä syntyessä kieltänyt. Hän lisäsi, että köyhänä, hylättynä orporukkana voin luottaa ainoastaan itseeni ja että kukaan ei välittänyt tai koskaan välittäisi minusta. – Olin siis tuossa alakerran salissa, johon miekkailutunnistani väsyneenä nukahdin. Opettajani oli yläkerran huoneessa juuri pääni kohdalla. Äkkiä kuulin kuin opettajani olisi päästänyt pikku huudahduksen. Sitten hän kutsui: 'Perronnette, Perronnette!' Hän huuteli imettäjääni."

"Niin, kyllä tiedän", sanoi Aramis; "jatkakaa, monseigneur, jatkakaa."

"Epäilemättä hän oli puutarhassa, sillä opettajani astui kiireellisesti portaita alas. Minä nousin levottomana, kuullessani hänen sävyssään rauhattomuutta. Hän avasi eteisestä puutarhaan johtavan oven, yhä huhuten: 'Perronnette, Perronnette!' Alasalin ikkunat antoivat pihalle, niiden luukut olivat suljetut, mutta eräässä niistä oli rakonen, josta näin opettajani lähestyvän isoa, melkein työhuoneensa ikkunain alla sijaitsevaa kaivoa. Hän kumartui arkun yli, katsahti kaivoon ja päästi uuden huudahduksen, samalla säikähtyneesti liikehtien. Paikaltani saatoin sekä nähdä että kuulla."

"Jatkakaa, monseigneur, pyydän", virkkoi Aramis.

"Emäntä Perronnette riensi opettajani huudoista paikalle. Opettajani astui häntä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja talutti häntä kiihkeästi kaivon arkulle. Sitten he molemmin kumartuivat kaivon yli ja opettajani valitti:

"'Katso, katso, mikä onnettomuus!'

"'No, no, tyyntykää', sanoi Perronnette. 'Mikä on hätänä?'

"'Tuo kirje', huusi opettajani, 'näetkö kirjettä?'

"Ja hän ojensi kätensä kaivon pohjaa kohti.

"'Mikä kirje?' kysyi imettäjäni.

"'Kirje, jonka näet tuolla alhaalla; se on kuningattaren viime kirje!'

"Sen sanan kuullessani säpsähdin. Opettajaniko, hän, joka muka oli isäni ja lakkaamatta neuvoi minulle vaatimattomuutta ja nöyryyttä, hänkö kirjeenvaihdossa kuningattaren kanssa!

"'Kuningattaren viime kirjekö?' huudahti emäntä Perronnette, osoittamatta kummastusta muusta kuin että kirje oli kaivon pohjalla. 'Ja miten se sinne joutui?'

"'Sattuma, Perronnette, omituinen sattuma! Olin astumassa huoneeseeni; kun silloin avasin ovea, ja ikkunakin oli auki, syntyi äkillinen ilmavirta. Näin paperin lentävän ulos, tunsin sen kuningattaren viime kirjeeksi ja juoksin parahtaen ikkunan luo. Paperi leijaili hetkisen ilmassa ja putosi sitten kaivoon.'

"'No, sanoi Perronnette, 'kun kirje on pudonnut kaivoon, on se samaa kuin poltettu, ja koska kuningatar itse polttaa kaikki kirjeensä joka käynnillään…'

"Joka käynnillään! – Tuo nainen siis oli kuningatar?" keskeytti vanki puheensa.

Aramis nyökkäsi myöntävästi.

"'Epäilemättä, epäilemättä', jatkoi vanha herra, 'mutta tämä kirje sisälsi toimintaohjeita. Miten nyt tiedän niitä noudattaa?'

"'Kirjoittakaa nopeasti kuningattarelle, kertokaa hänelle asia niinkuin se tapahtui, niin että kuningatar kirjoittaa hukkuneen sijaan uuden.'

"'Voi, kuningatar ei uskoisi tätä tapaturmaa', sanoi miespoloinen päätänsä ravistellen. 'Hän luulisi, että olen tahtonut pidättää tämän kirjeen itselleni, sensijaan että antaisin sen takaisin hänelle kuten muutkin, ja että käyttäisin sitä aseena häntä vastaan. Hän on niin epäluuloinen, ja herra de Mazarin niin… se italialainen hirmuhenki kykenisi ensimmäisestä epäluulosta myrkyttämään meidät!'" Aramis hymyili, liikuttaen melkein huomaamattomasti päätänsä.

"'Tiedät, Perronnette, kuinka pelokkaita ja valonarkoja he molemmat ovat Filipin suhteen!'

"Minuahan nimitettiin Filipiksi", keskeytti vanki.

"'No, sitten ei ole aikaa tuumiskella', päätti emäntä Perronnette, 'täytyy hinauttaa joku alas kaivoon.'

"'Niin, jotta paperin noutaja lukisi kirjoituksen noustessaan!'

"'Etsikäämme kylästä joku lukutaidoton. Silloin voitte olla rauhallinen.'

"'Olkoon, mutta eikö kaivoonlaskettava aavistaisi paperin tärkeyttä, kun senvuoksi pannaan ihmishenki alttiiksi? Kuitenkin sain sinulta tuuman, Perronnette. Niin, joku laskeutuu kaivoon, ja se olen minä!'

"Mutta tästä ehdotuksesta emäntä Perronnette alkoi kovin itkeä ja parkua. Hän rukoili kyynelsilmin vanhaa herraa niin hartaasti, että tämä lupasi mennä noutamaan kylliksi pitkät, kaivon pohjaan ulottuvat tikapuut, sillävälin kun Perronnette itse lähtisi vuokratilalle asti etsimään päättäväistä nuorukaista, jolle uskotettaisiin, että kaivoon oli pudonnut paperiin kääritty jalokivi, ja koska – huomautti opettajani – paperi vedessä laukeaa taitteistaan, ei olisi ihmeellistä, että löydettäisiin vain avoin kirje.

"'Sillävälin on kirjoitus ehkä jo ehtinyt liueta', huomautti emäntä Perronnette.

"'Vähät siitä, kunhan vain saamme kirjeen. Antaessamme sen takaisin kuningattarelle näkee hän kyllä, ettemme ole häntä pettäneet, ja kun näin ollen emme herätä herra de Mazarinin epäluuloa, ei meillä ole mitään häneltä pelättävänä.' Tämän päätöksen tehtyään he erkanivat. Työnsin ikkunaluukkua, ja nähdessäni opettajani hankkiutuvan sisälle heittäydyin pieluksilleni. Pääni humisi kaikesta kuulemastani. Opettajani raotti ovea heti jälkeenpäin, ja luullen minun nukkuvan sulki sen jälleen hiljaa. Samassa minä nousin uudelleen kuuntelemaan ja eroitin poistuvien askelten ääntä. Silloin menin takaisin ikkunaluukulleni ja näin opettajani lähtevän ulos emäntä Perronnetten kanssa. Olin yksin talossa.

"Heti kun he olivat sulkeneet portin jälkeensä, hyppäsin ikkunasta ulos, vaivautumatta kiertämään eteisen kautta, ja juoksin kaivolle.

"Sitten kumarruin minäkin vuorostani, kuten olin nähnyt opettajani tekevän. Jotakin vaaleata värähteli vihertävän veden karehtivissa renkaissa. Se valoisa täplä tenhosi silmiäni ja veti minua puoleensa. Huohottaen tuijotin siihen. Kaivo imi minua laajan suunsa hyisellä huolinnalla puoleensa. Kuvittelin vedenkalvosta eroittavani tulikirjaimia tuolla kuningattaren käsien koskettamalla paperilla.

"Silloin, tietämättä mitä tein ja tuollaisen vaistomaisen sysäyksen kiihoittamana, joka ajaa vaarallisille vieruille, kiersin köyden toisen pään kaivonpylvään tyveen ja annoin sangon laskeutua veteen noin kolmen jalan syvyydelle, suurella vaivalla vältellen koskettamasta tärkeätä paperia. Sen valkeahko väri alkoi jo vaihtua vihertäväksi, osoittaen sen olevan likoamassa upuksiin. Ottaen siekaleen kostutettua palttinaa käsiini luisuin köyttä myöten kuiluun.

"Nähdessäni riippuvani tumman lähteensilmän yläpuolella, nähdessäni taivaan pienenevän ylläni alkoivat kylmät väreet karmia selkäpiitäni, minua huimasi, ja hiukset nousivat päässäni pystyyn. Mutta tahtoni voitti kaikki – pelästyksen ja pahoinvoinnin tunteen. Saavutin veden ja syöksähdin siihen, pitäen toisella kädelläni kiinni, samalla kun toisella kurkoittausin ottamaan kallisarvoista paperia, joka lohkesi sormissani kahtia.

"Kätkin molemmat kappaleet ihokkaani poveen, ja kavuten jaloillani ylös seiniä, kannattaen itseäni käsillä, ponnistelin ketteränä ja kiireisenä kaivonarkulle, jonka aivan huuhtelin alaruumiistani valuvalla vedellä.

"Päästyäni siten saaliineni kaivosta riensin juoksujalkaa auringonpaisteeseen ja saavuin puutarhan perälle, missä oli pikku metsikön tapainen. Sinne tahdoin paeta.

"Astuessani piilopaikkaani soi suuren portin avaamista ilmoittava kello. Opettajani oli tulossa takaisin. Ei ollut aikaa tuhlata!

"Laskin olevan kymmenen minuuttia käytettävänäni, ennenkuin hän saavuttaisi minut, jos hän, arvaten olopaikkani, tulisi suoraan minua kohti; kaksikymmentä minuuttia, jos hänen pitäisi etsiä minua pitemmälti.

"Se riitti lukeakseni tuon tärkeän kirjeen, ja minä kiirehdin sovittamaan yhteen sen molempia kappaleita. Kirjaimet olivat jo alkaneet hävitä. Siitä huolimatta onnistuin kuitenkin saamaan sisällöstä selvän."

"Mitä siitä ilmeni, monseigneur?" kysyi Aramis hyvin uteliaana.

"Kyllin paljon, monsieur, uskoakseni että kasvattajani oli aatelismies ja että Perronnette, olematta ylhäinen nainen, oli enemmän kuin palvelijatar. Vieläpä havaitsin, että minulla oli jotakin syntyperää, koska Anna-kuningatar ja pääministeri Mazarin minusta niin huolehtivat."

Nuori mies pysähtyi aivan liikuttuneena.

"Ja miten sitten kävi?" kysyi Aramis.

"Opettajani kutsuma työmies ei löytänyt kaivosta mitään, vaikka myllersi sen perin pohjin. Opettajani taasen huomasi kaivonarkun märäksi. Sitäpaitsi en minäkään ollut niin hyvin kuivanut päivänpaisteessa, että Perronnette ei olisi havainnut vaatteitteni nihkeyttä. Kylmän veden vaikutuksesta ja ilmitulon pelosta sain vielä ankaran kuumeen, jonka tuottamassa houriossa kerroin kaikki. Oman tunnustukseni opastamana kaitsijani päällepäätteeksi löysi kuningattaren kirjeen palaset pielukseni alta."

"Ah", huudahti Aramis, "nyt käsitän!"

"Siitä lähtien on kaikki arvailua. Onneton herrasmies ja naisparka eivät kaiketikaan uskaltaneet pitää tapahtumaa salassa vaan kirjoittivat siitä kuningattarelle ja lähettivät hänelle revityn kirjeen."

"Ja senjälkeen", virkkoi Aramis, "teidät vangittiin ja tuotiin Bastiljiin?"

"Kuten näette."

"Sitten teidän molemmat palvelijanne hävisivät?"

"Ah, niin!"

"Älkäämme haastelko kuolleista", jatkoi Aramis, "vaan ajatelkaamme, mitä voimme tehdä eläväin hyväksi. Te sanoitte minulle olevanne alistunut kohtaloonne?"

"Ja minä toistan sen teille."

"Ettekä välitä vapaudesta?"

"Niin sanoin."

"Olette ilman kunnianhimoa, ette kaipaa mitään, ette ajattele mitään?"

Nuori mies oli vaiti.

"No", kysyi Aramis, "te vaikenette?"

"Mielestäni olen puhunut kylliksi", vastasi vanki, "ja nyt olisi teidän vuoronne. Minä olen väsynyt."

"Teen tahtonne mukaan", sanoi Aramis.

Hän mietti, ja syvän juhlallisuuden ilme levisi hänen kasvoilleen. Hän oli ilmeisesti päässyt tärkeimpään kohtaan sen osan esittämisessä, jota varten hän oli vankilaan tullut.

"Ensin vielä kysymys…" hän virkkoi.

"Mikä? Puhukaa."

"Talossa, missä asuitte, ei kaiketi ollut minkäänlaista kuvastinta?"

"Mitä se nimitys merkitsee?" kysyi nuori mies. "Minä en sitä edes tunne."

"Kuvastimella tarkoitetaan välinettä, joka heijastaa esineet, tehden mahdolliseksi nähdä esimerkiksi omat kasvonpiirteensä erityisesti valmistetussa lasissa, kuten te näette minun kasvoni välittömästi silmillänne."

"Ei, siinä talossa ei ollut mitään kuvastinta", vastasi nuori mies.

Aramis katseli ympärilleen.

"Ei ole täälläkään", virkkoi hän; "samoihin varokeinoihin on ryhdytty täälläkin."

"Missä tarkoituksessa?"

"Sen saatte pian tietää. Mutta, suokaa anteeksi, te kerroitte minulle, että teille oli opetettu matematiikkaa, tähtitiedettä, miekkailua ja ratsastusta. Ette maininnut mitään historiasta."

"Toisinaan opettajani kertoi kuningas Ludvig Hurskaan, Frans I: n ja Henrik IV: n suurteoista."

"Siinäkö kaikki?"

"Siinä jokseenkin."

"No niin, minä käsitän, sekin on tapahtunut laskelman mukaan. Kuten teiltä oli poistettu nykyisyyttä heijastavat kuvastimet, samaten on teidät jätetty tietämättömäksi historiasta, joka kuvastaa menneisyyttä. Vangitsemisenne jälkeen teiltä on kielletty kirjat. Näin ollen teiltä on jäänyt paljon seikkoja tuntemattomiksi, joiden avulla olisitte voinut täydentää muistojanne tai saada valaisevampaa käsitystä olostanne."

"Se on totta", myönsi nuori mies.

"Kuunnelkaa, kun kerron teille muutamin sanoin, mitä Ranskassa on tapahtunut näinä kolmenakolmatta tai neljäskolmatta vuonna eli otaksutusta syntymäpäivästänne asti, – sanalla sanoen, siitä hetkestä saakka, joka on kohtalonne alkuna."

"Puhukaa."

Ja nuori mies kävi jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi.

"Tiedättekö, kuka kuningas Henrik IV: n poika oli?"

"Ainakin tiedän, kuka häntä seurasi valtaistuimella."

"Miten sen tiedätte?"

"Eräästä kuningas Henrik IV: ttä esittävästä rahasta, jossa oli vuosiluku 1610, sekä toisesta, Ludvig XIII: n kuvalla leimatusta vuodelta 1612. Otaksuin, että kun oli vain kaksi vuotta näiden rahojen välillä, täytyi Ludvig XIII: n olla Henrik IV: n seuraaja."

"Tiedätte niin ollen", virkkoi Aramis, "että viimeksi hallinnut kuningas oli Ludvig XIII?"

"Sen tiedän", vastasi nuori mies hiukan punehtuen.

"No, tuolla ruhtinaalla oli paljon hyviä aatteita, paljon suuria suunnitelmia, mutta ne jäivät aina toistaiseksi silleen onnettomien aikojen ja niiden taistelujen vuoksi, joita hänen ministerillään Richelieullä oli kestettävänä Ranskan aatelistoa vastaan. Hän itse (minä puhun kuningas Ludvig XIII: sta) oli heikkoluontoinen. Hän kuoli jo nuorena ja surullisesti."

"Minä tiedän sen."

"Häntä oli kauan pahoin huolestuttanut se seikka, että hänellä ei ollut jälkeläisiä. Tämä on hyvin tuskallista ruhtinaille, joiden on jätettävä maan päälle muutakin kuin muisto, jotta heidän aatteensa kehittyisivät, jotta heidän työnsä jatkuisi."

"Kuoliko kuningas Ludvig XIII lapsettomana?" kysyi nuori vanki hymyillen.

"Ei, mutta pitkään aikaan ei hänellä ollut onnea saada perillistä.

Kauan hän uskoi kuolevansa kokonaan. Ja tämä ajatus oli suistanut hänet syvään epätoivoon, kun sitten yhtäkkiä hänen puolisonsa, Itävallan Anna…"

Vanki säpsähti.

"Tiesittekö", pitkitti Aramis, "että sen kuningattaren nimi oli Itävallan Anna?"

"Jatkakaa", virkkoi nuori mies vastaamatta.

"Yhtäkkiä", jatkoi Aramis, "Itävallan Anna ilmoitti olevansa siunatussa tilassa. Tämä uutinen aiheutti suurta iloa, ja kaikki merkit ennustivat onnellista synnytystä. Vihdoin, syyskuun 5 päivänä v. 1638, hän sai pojan."

Aramis katseli puhetoveriaan ja luuli huomaavansa tämän kalpenevan.

"Te saatte kuulla", sanoi Aramis, "asian, jonka harvat ihmiset voivat tällä hetkellä kertoa. Sillä se on salaisuus, jonka luullaan joutuneen kuolleiden kanssa hautaan tai uponneen rippituolin syvyyteen."

"Ja te aiotte ilmaista minulle sen salaisuuden?" kysyi nuori mies.

"Oh", virkkoi Aramis äänenpainolla, jota ei voinut käsittää väärin, "en luule vaarantavani salaisuutta uskoessani sen vangille, jolla ei ole mitään halua lähteä Bastiljista."

"Kuuntelen, monsieur."

"Kuningatar synnytti siis pojan. Mutta kun koko hovi oli kajautellut riemuhuutoja tämän uutisen johdosta, kun kuningas oli näyttänyt vastasyntyneen kansalleen ja aatelistolleen, kun hän oli iloisena asettunut pitopöytään tätä onnellista syntymää juhlimaan, silloin kuningatar yksinänsä kammiossaan sai toistamiseen kivut ja saattoi maailmaan toisen pojan."

"Oh", virkahti vanki, ilmaisten tietävänsä enemmän kuin oli myöntänyt, "luulin, että Monsieur syntyi vasta…"

Aramis kohotti sormensa.

"Malttakaa, minä jatkan", sanoi hän.

Vanki päästi kärsimättömän huokauksen ja odotti.

"Niin", pitkitti Aramis, "kuningatar sai toisen pojan – toisen pojan, jonka kätilö Perronnette otti syliinsä."

"Perronnette!" jupisi nuori mies.

"Riennettiin heti saliin, missä kuningas söi päivällistä, ja kuiskattiin hänelle, mitä oli tapahtunut. Hän nousi pöydästä ja saapui puolisonsa luo. Mutta tällä kertaa hänen kasvonsa eivät enää osoittaneet riemua, vaan niissä kuvastui kauhunsekainen tunne. Kaksoset muuttivat katkeruudeksi ilon, jonka yhden ainoan pojan syntyminen oli aiheuttanut, kun nähkääs (mitä nyt sanon, on teille varmaan tuntematonta) Ranskassa vanhin poika seuraa isäänsä valtaistuimella."

"Kyllä senkin tiedän."

"Ja kun lääkärit ja oikeusoppineet väittävät olevan syytä epäillä, tokko lapsi, joka ensimmäisenä lähtee äitinsä kohdusta, on Jumalan ja luonnon lain mukaan todella aikaisempi…"

Vangilta pääsi hillitty huudahdus, ja hän kalpeni vaaleaksi kuin palttina, jolla hän lepäsi.

"Käsitätte nyt", pitkitti Aramis, "että kuningas, joka niin riemastuneesti oli nähnyt sukunsa jatkuvan, luonnollisesti joutui epätoivoon. Hän ajatteli, että kun hänellä nyt oli kaksi poikaa, kenties vielä julistamaton vastasyntynyt kiistelisi esikoisoikeutta toiselta, joka oli tullut maailmaan kaksi tuntia aikaisemmin ja silloin tunnustettu perintöruhtinaaksi. Näin tämä myöhempi poika, käyttäen hyväkseen jonkun puolueen pyyteitä tai oikkuja, voisi kerran kylvää valtakuntaan eripuraisuutta ja nostattaa kansalaissotaa, tällä tavoin kukistaen juuri sen hallitsijasuvun, jota hänen olisi pitänyt vahvistaa."

"Oh, minä käsitän, minä käsitän!.." jupisi nuori mies.

"Niin", jatkoi Aramis, "ja senvuoksi toinen Itävallan Annan pojista arvottomaan tapaan eroitettiin veljestään, pantiin häpeälliseen takavarikkoon, syöstiin mitä syvimpään unhoon. Senvuoksi tämä toinen poika on hävinnyt, ja hävinnyt niin täydellisesti, että Ranskassa tätä nykyä ainoastaan hänen äitinsä tietää hänen olemassaolostaan."

"Niin, hänen äitinsä, joka on hylännyt hänet!" huudahti vanki epätoivoisesti.

"Ja sitäpaitsi", puhui Aramis edelleen, "se mustapukuinen ja punanauhainen nainen, ja vihdoin…"

"Vihdoin te, niinkö? Teillä, joka tulette minulle kaiken tämän kertomaan, joka saavutte herättämään sielussani uteliaisuutta, vihaa, kunnianhimoa ja ehkä kostonhaluakin; teillä, monsieur, joka olette odottamani mies, kirjelapun minulle lupaama mies, niin, teillä, jonka Jumala lienee lähettänyt luokseni, täytyy olla mukananne…"

"Mitä?" kysyi Aramis.

"Ludvig XIV: n muotokuva, hänen, joka nykyään on Ranskan valtaistuimella."

"Tässä on kuva", vastasi piispa, antaen vangille mitä oivallisimman emaljimaalauksen, jossa Ludvig XIV esiintyi ylväänä, komeana ja ikäänkuin ilmi elävänä.

Vanki sieppasi kiihkeästi muotokuvan ja tuijotti siihen kuin olisi tahtonut sen syödä silmillään.

"Ja tässä, monseigneur", lisäsi Aramis, "tässä on kuvastin."

Aramis antoi vangille aikaa vertailunsa tekemiseen.

"Niin korkealla, niin korkealla!" jupisi nuori mies, ahmien katseellaan Ludvig XIV: n muotokuvaa ja omia kuvastimen heijastamia kasvojaan.

"Mitä siitä ajattelette?" sanoi Aramis.

"Ajattelen, että olen hukassa", vastasi vanki, "että kuningas ei koskaan anna minulle anteeksi."

"Ja minä", lausui piispa, luoden vankiin innostusta hehkuvan, painokkaan katseen, "ihmettelen, kumpi näistä kahdesta on kuningas, – sekö, jota muotokuva esittää, vai sekö, jonka piirteet tämä peililasi heijastaa."

"Kuningas, monsieur, on se, joka on valtaistuimella", vastasi nuori mies surumielisesti; "se, joka ei viru vankilassa, vaan päinvastoin lähettää sinne muita. Kuninkuus on valtaa, ja näette hyvin, että minä olen voimaton."

"Monseigneur", vastasi Aramis osoittaen aivan erikoista kunnioitusta, "kuningas, tarkatkaa sanojani, on, jos niin tahdotte, se, joka astuen ulos vankilasta osaa pysyttäytyä ystäviensä hänelle tarjoamalla valtaistuimella."

"Monsieur, älkää johdattako minua kiusaukseen", virkkoi vanki katkerasti.

"Monseigneur, älkää lannistuko", jatkoi Aramis itsepintaisen tarmokkaasti. "Olen tuonut teille kaikki syntymänne todisteet; tarkastakaa niitä, varmistukaa siitä, että olette kuninkaan poika, ja sitten toimikaamme."

"Ei, ei, se on mahdotonta."

"Ei muutoin", vastasi piispa ivallisesti, "paitsi jos sukunne kohtalona on, että valtaistuimelta pois suljetut prinssit kaikki ovat pelkureita ja kunnottomia, kuten setänne, Orléansin Gaston, joka kymmenen kertaa ryhtyi salaliittoon veljeään Ludvig XIII: tta vastaan."

"Ryhtyikö setäni, Orléansin herttua, salahankkeisiin veljeänsä vastaan?" huudahti prinssi pelästyneenä. "Tahtoi sysätä hänet valtaistuimelta?"

"Kyllä, monseigneur, niin on asia."

"Mitä minulle sanottekaan, monsieur?"

"Totuuden."

"Ja oliko hänellä ystäviä .. hartaita kannattajia?"

"Niinkuin minä teillä."

"No, mitä hän sai aikaan? Hänen yrityksensähän raukesivat?"

"Kyllä, mutta se oli aina hänen oma vikansa. Ja lunastaakseni – ei elämäänsä, sillä kuninkaan veljen henki on pyhä ja loukkaamaton, – vaan vapautensa, teidän setänne uhrasi kaikkien ystäviensä hengen, toisen toisensa perään. Nykyisin hän onkin tämän valtakunnan historian häpeätahra, ja hyvinkin sata aatelissukuamme kiroaa hänen nimeänsä."

"Käsitän, monsieur", hymähti prinssi. "Ja heikkoudesta vai petollisuudestako setäni antoi surmata ystävänsä?"

"Heikkoudesta, ja se on ruhtinaissa aina samaa kuin petos."

"Eikö voi olla onnistumaton myöskin tietämättömyydestä ja kykenemättömyydestä? Luuletteko, että minunlaiselleni ei ainoastaan kaukana hovista, vaan loitolla maailmasta kasvatetulle vankiraukalle kävisi mahdolliseksi auttaa niitä ystäviään, jotka koettaisivat häntä palvella?"

Ja kun Aramis aikoi vastata, huudahti nuori mies äkkiä niin kiihkeästi, että se ilmaisi hänen suonissaan virtaavan veren voiman:

"Puhumme täällä ystävistä, mutta minkä ihmeellisen sattuman kautta minulla olisi ystäviä, minulla, jota kukaan ei tunne ja jolla ei sellaisten hankkimiseen ole vapautta, rahoja eikä valtaa?"

"Mielestäni on minulla kunnia tarjoutua teidän kuninkaalliselle korkeudellenne."

"Oi, älkää nimittäkö minua niin! Se kuulostaa ivalta, se on julmaa. Älkää johtako minua uneksimaan muusta kuin vankilan muureista, jotka sulkevat minut sisäpuolelleen. Sallikaa minun vielä rakastaa tai edes sietää orjuuttani ja unhoitettua tilaani."

"Monseigneur, monseigneur! Jos te vielä toistatte noita toivottomia sanoja, jos nähtyänne todistukset syntyperästänne yhä jäätte henkisesti vaivaiseksi, tarmottomaksi ja tahdottomaksi, niin noudatan toivomustanne, poistun ja luovun palvelemasta isäntää, jolle niin hartaana tahdoin vihkiä elämäni ja tarjota apuni."

"Monsieur", vastasi prinssi, "eikö ennenkuin sanoitte minulle kaikki, minkä olette sanonut, olisi pitänyt ajatella, että nyt olette ainiaaksi särkenyt sydämeni?"

"Olen sitäkin ajatellut, monseigneur."

"Puhuaksenne minulle suuruudesta, vallasta, jopa kuninkuudestakin, monsieur, ette olisi saanut valita vankilaa! Tahdotte saada minut uskomaan loistoon, ja me lymyämme yössä. Te ylistelette minulle kunniaa, ja sanamme tukahtuvat tämän viheliäisen vuoteen uutimiin! Te annatte minun vilahdukselta nähdä kaikkivaltiutta, ja minä kuulen käytävästä vanginvartijan askeleet, jotka saavat teidät itsenne vapisemaan enemmän kuin minut! Tehdäksenne minut hiukan vähemmän epäuskoiseksi toimittakaa minut ulos Bastiljista, antakaa ilmaa keuhkoilleni, kannukset jalkoihini, miekka käteeni. Silloin alamme ymmärtää toisiamme."

"Aikomukseni onkin teille antaa kaikki tuo ja vielä enemmänkin, monseigneur. Mutta tahdotteko te?"

"Kuulkaa vielä, monsieur", keskeytti prinssi. "Minä tiedän, että täällä on vartijoita jokaisessa käytävässä, salpoja joka ovessa, kanuunia ja sotamiehiä joka portilla. Millä voitatte nuo vartijat, millä naulaatte umpeen tykit? Millä murratte salvat ja puomit?"

"Monseigneur, miten saitte kirjelapun, jolla teille ilmoitettiin minun tuloni?"

"Vanginvartijan voi lahjoa tuomaan kirjettä."

"Jos voi lahjoa yhden vartijan, voi niitä lahjoa kymmenen."

"No niin, minä myönnän, että on mahdollista toimittaa vankipoloinen ulos Bastiljista, mahdollista kätkeä hänet kuninkaan väen ulottuvista, mahdollista mukavasti elättää onnetonta jossakin tuntemattomassa turvapaikassa."

"Monseigneur!" virkahti Aramis hymyillen.

"Myönnän, että ken tuon minulle tekisi, olisi jo enemmän kuin ihminen. Mutta kun sanotte minua prinssiksi, kuninkaan veljeksi, niin mitenkä voitte hankkia minulle arvon ja vallan, jonka äitini ja veljeni ovat minulta riistäneet? Miten voisitte tehdä minusta voittajan niissä taisteluissa ja puoluesodissa, joita tällöin koituisi osakseni, – varjella minut vihollisteni nuolilta? Ah, ajatelkaa sitä, monsieur! Heittäkää minut huomenna johonkin mustaan luolaan vuoren onkalossa, mutta kunhan hankitte minulle ilon vapaana kuunnella virran kohinaa ja kedon surinaa, vapaana katsella seestä sinitaivasta tai myrskyn ukkospilviä, on siinä jo kylliksi. Älkää luvatko enempää, sillä tosiaankaan ette voisi minulle enempää antaa, olisi rikos pettää minut, koska nimitätte itseänne ystäväksi."

Aramis kuunteli yhä äänettömänä.

"Monseigneur", sanoi hän hetkisen mietittyään, "minä ihailen suoraa ja lujaa järkevyyttä, joka ilmenee sanoissanne. Olen onnellinen, kun olen aavistanut kuninkaani."

"Vielä, vielä!.. Oi, Jumalan tähden", huudahti prinssi puristaen jääkylmillä käsillään polttavan hien peittämää otsaansa, "älkää tehkö minulle vääryyttä! Minun ei tarvitse tulla kuninkaaksi, monsieur, ollakseni onnellisin ihmisistä."

"Ja minä, monseigneur, tarvitsen teidät kuninkaaksi ihmiskunnan onnen vuoksi."

"Ah", virkkoi prinssi uuden epäluulon herätessä, "mitä moittimista siis ihmiskunnalla on veljeäni vastaan?"

"Unohdin sanoa, monseigneur, että jos suvaitsette antautua minun johdettavakseni ja suostutte tulemaan maailman mahtavimmaksi ruhtinaaksi, silloin olette palvellut kaikkien niiden ystävien etuja, joita olen asianne puolelle hankkinut. Ja niitä ystäviä on paljon."

"Paljon?"

"Ja ennen kaikkea he ovat vaikutusvaltaisia."

"Selittäkää."

"Mahdotonta! Minä selitän, sen vannon meitä kuulevan Jumalan edessä, oikeana päivänä, silloin kun näen teidät Ranskan valtaistuimella."

"Entä veljeni?"

"Te määräätte hänen kohtalostaan. Säälittekö häntä?"

"Häntäkö, joka näännyttää minut vankiluolassa? Ei, minä en sääli häntä!"