Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

"Hyvä sitten!"

"Hän olisi voinut itse tulla tänne vankilaan, tarttua käteeni ja sanoa minulle: 'Veliseni, Jumala on luonut meidät toisiamme rakastamaan eikä taistelemaan toisiamme vastaan. Minä saavun luoksesi. Julma ennakkoluulo tuomitsi sinut unohdettuna menehtymään kaukana ihmisten parista ilman mitään elämän riemuja. Tahdon ottaa sinut viereeni istumaan, tahdon vyöttää kupeellesi isämme miekan. Käytätkö tätä lähestymistä tukehduttaaksesi minut tai pakottaaksesi minua? Tartutko tuohon miekkaan vuodattaaksesi vereni?..' – 'Oi, en', olisin hänelle vastannut; 'katson sinut pelastajakseni ja tahdon kunnioittaa sinua herranani. Sinä annat minulle paljon enemmän kuin Jumala on minulle antanut. Sinulta sain vapauden, sinulta sain oikeuden rakastaa ja nauttia rakkautta tässä maailmassa.'"

"Ja olisitteko pitänyt sananne, monseigneur?"

"Oi, niin totta kuin elän!"

"Jotavastoin nyt…?"

"Jotavastoin nyt tunnen, että minulla on syyllisiä rangaistavina…"

"Millä tavoin, monseigneur?"

"Mitä sanotte tästä yhdennäköisyydestä, jonka Jumala on antanut minulle ja veljelleni?"

"Sanon, että siinä yhdennäköisyydessä oli salliman viittaus, jolle kuningas ei olisi saanut ummistaa silmiään. Sanon, että äitinne teki rikoksen, jakaessaan erilaista onnea ja erilaista hyvyyttä niille, jotka luonto hänen kohdussaan oli muodostanut niin yhtäläisiksi. Ja minä päättelen, että rangaistuksena voi olla ainoastaan tasapainon palauttaminen."

"Mitä se merkitsee?"

"Tarkoitan, että kun hankin teille takaisin paikkanne veljenne valtaistuimella, astukoon veljenne teidän tilallenne vankiluolaan."

"Ah, vankilassa kärsii paljon, varsinkin kun on niin täysin siemauksin juonut elämän maljasta!"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina vapaa tekemään niinkuin tahdotte. Rangaistuanne voitte antaa anteeksi, jos hyväksi näette."

"Hyvä. Ja nyt yksi asia, monsieur!"

"Puhukaa, ruhtinaani."

"Se on, että minä en kuuntele teiltä enää mitään paitsi Bastiljin ulkopuolella."

"Olin juuri sanomassa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että minulla on kunnia käydä täällä luonanne vain kerran vielä."

"Milloin sitten?"

"Päivänä, jona ruhtinaani lähtee näiden synkkien muurien sisältä."

"Kuulkoon Jumala sananne! Miten siitä minulle ilmoitatte?"

"Tulemalla tänne teitä noutamaan."

"Te itsekö?"

"Ruhtinaani, älkää lähtekö tästä huoneesta muutoin kuin minun seurassani, tai jos joku poissaollessani teitä siihen pakottaa, muistakaa, että se ei tapahdu minun tahdostani."

"Siis ei sanaakaan kenellekään paitsi teille?"

"Ei kenellekään muulle kuin minulle."

Aramis kumarsi syvään. Prinssi ojensi hänelle kätensä.

"Monsieur", hän virkkoi sydämestä haastavalla äänellä, "minulla on teille vielä sananen lausuttavana. Jos olette kääntynyt puoleeni saattaaksenne minut turmioon, jos toimitte vihollisteni kätyrinä, jos keskustelustamme, jonka aikana olette tutkinut sydämeni aivoitukset, seuraa minulle jotakin vankeutta pahempaa eli kuolema, niin olkaa siunattu, kun olette lopettanut kärsimykseni ja muuttanut tyyneksi rauhaksi ne kuumeiset, vihlovat tuskat, jotka ovat minua kahdeksan vuoden ajan raadelleet."

"Monseigneur, odottakaa, niin saatte nähdä, miten teidän on minua tuomittava."

"Sanoin, että siunaisin teitä ja antaisin teille anteeksi. Mutta jos päinvastoin olette saapunut antamaan minulle takaisin aseman, jonka Jumala oli minulle määrännyt onnen ja kunnian päivänpaisteessa, – jos teidän avullanne voin elää ihmisten muistossa ja tuottaa suvulleni kunniaa mainetöillä tai kansalleni tekemilläni palveluksilla, – jos tästä kaikkein alhaisimmasta tilasta, missä nyt riudun, teidän jalomielisen kätenne tukemana kohoan kunnian kukkuloille, niin silloin teille tulkoon siunausteni ja kiitosteni ohella puolet vallastani ja kunniastani! Sekin on teille liian pieni palkka; te ette koskaan saa täyttä osaanne, sillä minä en koskaan kykenisi jakamaan kanssanne kaikkea sitä onnea, jonka te minulle tuottaisitte."

"Monseigneur", sanoi Aramis nuoren miehen kalpeuden ja innostuksen liikuttamana, "teidän ylevyytenne täyttää mieleni ilolla ja ihailulla. Teidän asianne ei ole minua kiittää, vaan ennen kaikkea niiden kansojen, jotka te onnellistutatte, jälkeläistenne, jotka te teette maineikkaiksi. Niin, silloin minä olen lahjoittanut teille enemmän kuin elämän, olen antanut teille kuolemattomuuden."

Nuori mies ojensi kätensä piispalle. Tämä suuteli sitä polvistuen.

"Oi!" huudahti prinssi viehättävän kainosti.

"Tämä on ensimmäinen kunniatervehdys, ensimmäinen uskollisuudenvala tulevalle kuninkaallemme", virkkoi Aramis. "Kun näen teidät jälleen, saan sanoa: 'Hyvää huomenta, sire!'"

"Siihen asti", huudahti nuori mies painaen valkoiset ja laihtuneet sormensa sydämelleen, "siihen asti ei enää unelmia, ei enempää mielenjärkytystä! Sydämeni murtuisi siitä. Oi, monsieur, kovin on tämä vankityrmäni pieni, kovin matala tuo ikkuna, kovin ahtaat ovat ovet! Mitenkä niin paljon ylpeyttä, loistoa, onnea on tänne päässyt ja tänne mahtunut?"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne saa sydämeni paisumaan ylpeydestä väittäessänne, että minä olen tuon kaiken tuonut."

Hän kolkutti samassa ovea.

Vanginvartija tuli Baisemeauxin kera avaamaan; levottomuuden ja pelon vallassa olikin viimemainittu jo alkanut kuunnella ovella. Onneksi ei kumpikaan puhujista ollut innostuksen ylimmilleenkään kuohahtaessa unohtanut vaimentaa ääntänsä.

"Olipa se rippi!" ihmetteli vankilanpäällikkö, yrittäen nauraa. "Kuka uskoisi, että erakko, melkein kuollut ihminen, olisi tehnyt niin monilukuisia ja niin pitkää tunnustusta kaipaavia syntejä?"

Aramis ei vastannut mitään. Hän kiirehti lähtemään Bastiljista, sillä hänen säilyttämänsä salaisuuden taakka teki sen muurien painostuksen kaksin verroin raskaammaksi.

"Puhukaamme liikeasioista, paras kuvernööri", virkkoi hän, kun he olivat ehtineet Baisemeauxin asuntoon.

"Ah!" voihkaisi virkamies.

"Teidänhän tulee saada minulta kuittaus siinä sadanviidenkymmenentuhannen livren asiassa?" sanoi piispa.

"Ja suorittaa summan ensimmäinen kolmannes", lisäsi onneton vankilanpäällikkö huokaisten ja astui kolme askelta rautakaappiaan kohti.

"Tässä on kuitti", sanoi Aramis.

"Ja tässä ovat rahat", vastasi herra Baisemeaux kolminkertaisesti huoahtaen.

"Määräyksenäni oli ainoastaan jättää kuitti viidestäkymmenestätuhannesta livrestä; rahojen vastaanottamisesta ei ollut puhetta. Hyvästi, herra kuvernööri."

Aramis poistui, jättäen Baisemeauxin kummastuksesta ja ilosta tukehtumaisilleen tuon ruhtinaallisen lahjan vuoksi, jonka Bastiljin ylimääräinen rippi-isä oli niin auliisti luovuttanut.

208.
Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan Portokselle ja mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle siitä koitui

Atoksen lähdettyä Pariisista olivat d'Artagnan ja Portos tavanneet toisiaan harvoin. Toinen oli ollut väsyttävässä palveluksessa kuninkaan palatsissa ja toinen tehnyt suuria huonekalujen ostoksia. Nämä hän aikoi viedä kartanoihinsa, toivoen niiden avulla hankkivansa eri asumuksiinsa hiukan sitä hovin ylellisyyttä, jonka häikäisevästä loistosta hän oli nähnyt vilahduksen kuninkaan luona.

Eräänä aamuna aina uskollinen d'Artagnan saadessaan hiukan lomaa virkatoimiltaan ajatteli Portosta, ja levottomana, kun ei ollut kuullut hänestä kahteen viikkoon, hän suuntasi kulkunsa paroonin hotelliin, missä yllätti ystävänsä vuoteesta nousemassa.

Arvoisa parooni näytti miettiväiseltä, jopa surulliseltakin. Hän istui puolialastomana vuoteellaan koivet riipuksissa katsellen lattialle kasailtuja pukimia monenlaisille ripsuineen, nauhoineen, kirjailuineen ja räikeine, epäsointuisine väreineen. Alakuloisissa unelmissa kuin la Fontainen jänis Portos ei nähnyt d'Artagnanin sisääntuloa, varsinkaan kun tämän sillä hetkellä verhosi välissä seisova herra Mouston, jonka laajaruhoisuuden – vaikka se jo yksistäänkin olisi riittänyt kätkemään hänen taakseen miehen – vielä teki kaksin verroin tehokkaammaksi tulipunaisen takin levittäminen esille. Tätä taloudenhoitaja paraikaa näytti isännälleen, pitäen sitä hihoista, jotta sitä voisi paremmin tarkastella kaikilta puolin. D'Artagnan pysähtyi kynnykselle, silmäillen miettiväistä Portosta. Kun näiden lattialla viruvien epälukuisten pukujen katseleminen nostatti tuon kelpo herrasmiehen rinnasta raskaita huokauksia, ajatteli muskettisoturi, että oli jo aika herättää hänet tuskallisesta tarkastelustaan, ja rykäisi ilmoittaakseen läsnäolonsa.

"Ah", huudahti Portos, jonka kasvot kirkastuivat ilosta, "ah, sinäkö, d'Artagnan! Nyt saan vihdoin jonkun aatoksen!"

Nämä sanat kuullessaan ja aavistaen, mitä takanaan tapahtui, Mouston vetäytyi syrjään, hymyillen herttaisesti isäntänsä ystävälle. Siten tämä vapautui mahtavasta esteestä, joka oli sulkenut häneltä pääsyn peremmälle. Nousten pystyyn, niin että hänen tukevat polvensa nauskahtivat, riensi samassa Portos kahdella harppauksella lattian yli, pysähtyen d'Artagnanin eteen ja puristaen häntä sydäntään vasten; se hellyys näkyi päivä päivältä kasvavan.

"Hei", sanoi hän, "olet aina tervetullut, rakas ystävä! Mutta tänään on tulosi minulle mieluisampi kuin koskaan."

"Kah, kah, miksi täällä noin murhemielin ollaan?" virkkoi d'Artagnan.

Portos vastasi apealla katseella.

"No, kerrohan toki, Portos, veikkoseni, ellei se ole salaisuus."

"Ensiksikin tiedät, hyvä ystävä", sanoi Portos, "että sinulta ei minulla ole mitään salaisuuksia. Ilmoitan sinulle mielipahani syyn."

"Maltas, Portos, salli minun ensin vapautua näistä veran, satiinin ja sametin röykkiöistä."

"Oh, astu päälle vain", rohkaisi Portos surkeasti. "Se on roskaa kaikkityyni."

"Älä peijakas, roskaako, Portos? Verkaa, joka maksaa kaksikymmentä livreä kyynärä, uhkeata satiinia, ruhtinaallista samettia!"

"Nuo asut ovat siis sinusta…?"

"Loistavia, Portos, loistavia! Lyön vetoa, että kellään Ranskassa ei ole tällaista vaatekertain paljoutta, ja edellyttäen, että sinä et enää teettäisi ainoatakaan, vaikka eläisit sata vuotta – mikä ei minua kummastuttaisi, – olisit vielä kuolinpäivänäsi uusissa pukimissa, tarvitsematta nähdä räätälin varjoakaan tästä päivästä hamaan siihen asti."

Portos ravisti päätänsä.

"Kuulehan, ystäväni", virkkoi d'Artagnan, "tuo luonteellesi vieras synkkämielisyys pelästyttää minua. Rakas Portokseni, poistakaamme se surun aihe, mitä pikemmin, sitä parempi."

"Niin, ystäväni, poistakaamme se", yhtyi Portos, "jos se vain käy päinsä."

"Oletko saanut ikäviä uutisia Bracieuxista, ystäväni?"

"Ei, siellä on hakattu metsää, ja se tuotti kolmanneksen yli arvion."

"Ovatko sitten kalalammikkojesi padot Pierrefondsissa särkyneet?"

"Ei, ystäväni, niistä on toimitettu pyydystys, ja myynnin ylijäämä riitti kaloittamaan kaikki lähiseudun lammikot."

"Olisiko Vallon luhistunut maanjäristyksestä?"

"Ei, veikkonen, päinvastoin: ukkonen iski sadan askeleen päähän linnasta ja puhkaisi lähteen maasta paikalla, joka kärsi täydellistä vedenpuutetta."

"No, mitä sitten on tapahtunut?"

"Ka, olen saanut kutsun Vauxin juhliin", ilmoitti Portos kolkosti.

"No, syytä kyllä valitella! Kuningas on hovinsa piirissä aiheuttanut sata kuolettavaa riitaa hylkäämällä kutsuehdotuksia. Ah, rakas ystävä, sinä lähdet siis mukaan Vauxin juhliin? Kas, kas, kas!"

"Niin, hyvä Jumala!"

"Saat siellä nähdä jotakin oikein komeata, ystäväni."

"Hm, komeata siellä kaiketi on."

"Kaikki, mikä on suurta Ranskassa, kokoontuu sinne."

"Voi!" oihkaisi Portos riuhtaisten epätoivoissaan hyppysellisen hiuksia päästänsä.

"Hyväinen aika", huudahti d'Artagnan, "oletko sairas, ystäväni?"

"Minä olen vankassa kunnossa kuin Pont-Neuf, lempo soikoon! Ei siinä vikaa."

"Mutta missä sitten?"

"No, kun minulla ei ole vaatteita."

D'Artagnan oli kuin kivettynyt.

"Ei vaatteita, Portos, ei vaatteita", oudoksui hän, "vaikka näen tuossa lattialla hyvinkin viisikymmentä pulskaa pukua!"

"Viisikymmentä kylläkin, mutta yksikään ei sovi minulle."

"Mitä, eikö yksikään sovi sinulle? Mutta tottahan ne on tehty mitan mukaan?"

"Tietysti", vastasi Mouston; "mutta minä olen onnettomuudeksi lihonut."

"Vai olette lihonut?"

"Siinä määrin, että olen tullut paksummaksi, heh, paljon paksummaksi kuin herra parooni. Uskoisitteko moista, monsieur?"

"Parbleu, kyllähän sen näkee!"

"Kuuletko, hölmö?" sanoi Portos. "Sen näkee!"

"Mutta, hyvä Portos", huomautti d'Artagnan hiukan kärsimättömästi, "en sittenkään ymmärrä, miksi pukusi eivät sopisi yllesi, vaikka Mouston onkin lihonut."

"Selitän sen sinulle, ystäväiseni", virkkoi Portos. "Muistanet kertoneesi minulle eräästä roomalaisesta sotapäälliköstä, Antoniuksesta, jolla aina oli seitsemän metsäsikaa paistinvartaissa eri asteisiin kypsennettyinä, jotta hän voisi pyytää päivällistään mihin aikaan vuorokaudesta hänen vain teki mielensä syödä. No niin, koska minä millä hetkellä tahansa voisin saada kutsun hoviin ja viipyä siellä viikon päivät, päätin aina pitää seitsemän vaatekertaa valmiina sellaista tilaisuutta varten."

"Oivallisesti harkittu, Portos; mutta sellaisia seikkoja noudattaakseen täytyy miehellä ollakin sinun äveriäisyytesi, puhumattakaan ajasta, jonka menettää mittaa otettaessa, muodit vaihtuvat niin usein."

"Siinä suhteessa juuri", virkkoi Portos, "luulinkin voivani kehua jotakin perin nerokasta keksineeni."

"Annahan kuulua. Pardieu, en sinun nerokkuuttasi epäile."

"Muistanet, että Mouston on ollut heiverö?"

"Niin, siihen aikaan kun häntä nimitettiin Mousquetoniksi."

"Mutta muistatko myöskin ajankohdan, jolloin hän alkoi lihota?"

"En täsmälleen. Pyydän teiltä anteeksi, paras Mouston."

"Oh, ei monsieurissa ole vikaa", sanoi Mouston herttaisesti, "monsieur oli Pariisissa, ja me olimme Pierrefondsissa."

"No niin, rakas Portokseni, on siis ollut joku ajankohta jolloin Mouston alkoi lihoa. Sitä kai tahdoit sanoa?"

"Niin, ystäväiseni, ja siihen aikaan olin siitä hyvin mielissäni."

"Sen, lempo soikoon, kyllä uskon!" myönsi d'Artagnan.

"Sinä käsität", jatkoi Portos, "että se säästi minulta paljon vaivaa?"

"En, rakas ystävä, en vielä käsitä; mutta kunhan selität…"

"Asia on näin, ystäväni. Kuten sanoit, mittojen otattaminen tuottaa ensiksikin ajanhukkaa, vaikka se tapahtuisi ainoastaan kahdesti kuukaudessakin. Ja sitten voi sattua olemaan matkoilla, ja kun tahtoo aina pitää seitsemän pukua varattuina… Ja, ystäväni, minua kammottaa antaa jonkun mittailla itseäni. On herrasmies tai ei ole sitä, tuhat tulimmaista! Antautua jonkun veitikan mitattavaksi, joka arvioi sinua jaloissa, tuumissa ja linjoissa, on nöyryyttävää. Ne huomaavat sinut liian ontevaksi täältä, liian ulkonevaksi tuolta; ne tuntevat vahvat ja heikot puolesi. Kun pääsee mittaajan käsistä, muistuttaa linnoituksia, joiden kulmaukset ja muurien paksuuden joku vakoilija on käynyt nuuskimassa."

"Tosiaan, hyvä Portos, sinulla on perin omintakeisia mielipiteitä."

"No, ymmärräthän, kun on insinööri…"

"Ja kun on linnoittanut Belle-Islen, aivan oikein, ystäväni."

"Mieleeni juolahti siis ajatus, joka ilman herra Moustonin laiminlyöntiä olisi varmasti ollut oivallinen."

D'Artagnan loi silmänsä Moustoniin, mutta tämä vastasi katseeseen keveällä ruumiinsa liikahduksella, jolla hän tahtoi sanoa: – Saatte nähdä, onko tässä minun syytäni.

"Onnittelin siis itseäni", jatkoi Portos, "nähdessäni Moustonin lihovan, ja vieläpä kaikin voimin avustinkin hänen vaurastumistaan ravitsevalla ruualla, yhä toivoen, että hän ympärysmitaltaan paisuisi minun tukevuuteeni ja että hän silloin voisi otattaa mittaa itsestään minun asemestani."

"Haa, corboeuf!" huudahti d'Artagnan. "Minä käsitän… Se säästi sinulta aikaa ja nöyryytystä."

"Parbleu! Arvaat siis iloni, kun puolentoista vuoden hyvin järjestetyllä ruokinnalla – sillä minä vaivauduin itse ruokkimaan sitä vietävää…"

"Oh, kylläpä minä siinä parhaani mukaan autoin, monsieur", huomautti Mouston kainosti.

"Ka, onhan se totta. Arvaat siis iloni, kun eräänä aamuna huomasin, että Moustonin täytyi, aivan kuin minun itsenikin, litistyä kulkeakseen pienestä salaovesta, jonka ne pahuksen rakennusmestarit ovat tehneet rouva du Vallon-vainajan kamariin Pierrefondsin linnassa. Tuosta ovesta puhuen muuten, ystäväiseni, kysyisin sinulta, joka tiedät kaikki, miksi nuo arkkitehdin hölmöt, joilla virkansa puolesta pitäisi olla varma silmämitta, saavat päähänsä tehdä ovet niin ahtaiksi, että niistä voivat kulkea vain laihat henkilöt."

"Nuo pikku ovet", vastasi d'Artagnan, "ovat aiotut rakastelijoille, ja rakastajahan on tavallisesti sorja ja hentovartaloinen."

"Rouva du Vallonilla ei ollut armastajia", keskeytti Portos majesteettisesti.

"Aivan oikein, veikkonen", vastasi d'Artagnan; "mutta arkkitehdit ovat ajatelleet sitä tapausta, että sinä kenties menisit uusiin naimisiin."

"Ah, se on mahdollista!" sanoi Portos. "Ja nyt, kun olen saanut selityksen liian kaitaisiin oviin, palatkaamme Moustonin lihomiseen. Mutta huomaa, että nämä kaksi asiaa koskettavat toisiaan, ystäväni. Olen aina pannut merkille, että aatokset yhdistyvät pareiksi. Ihmettele siis tätä ilmiötä, d'Artagnan: puhuin sinulle Moustonista, joka oli lihava, ja tulimme rouva du Valloniin…"

"Joka oli laiha."

"Hm, eikö se ole tavatonta?"

"Rakas ystävä, eräs oppinut tuttavani, herra Costar, on tehnyt saman huomion kuin sinäkin ja nimittää sitä kreikankielisellä sanalla, jonka olen unohtanut."

"Haa, huomioni ei siis olekaan uusi?" huudahti Portos hämmästyneenä.

"Minä luulin sen totuuden keksineeni."

"Hyvä ystävä, se oli jo Aristoteleen aikana tunnettu tosiasia, toisin sanoen lähes kaksituhatta vuotta sitten."

"No, kyllä se silti on yhtä oikea", virkkoi Portos ihastuneena, kun oli sattunut yhteen vanhanajan viisasten kanssa.

"On tietenkin. Mutta palatkaamme Moustoniin. Olemme jättäneet hänet aivan silmin nähden lihomaan."

"Niin, monsieur", myönsi Mouston.

"Ka niin", sanoi Portos. "Mouston kostui siis niin mainiosti että hän, saavuttamalla minun ympärysmittani, täytti rohkeimmatkin toivomukseni, ja siitä saatoin eräänä päivänä varmistua nähdessäni tuon veijarin yllä yhden ihokkaistani jota hän käytti takkinaan, – nuttua, jonka pelkkä kirjaus oli sadan pistolin arvoinen!"

"Minä vain koetin, monsieur", tokaisi Mouston.

"Siitä hetkestä lähtien", jatkoi Portos, "päätin siis, että Mouston ryhtyisi neuvotteluihin kaikkien vaatturieni kanssa ja otattaisi mittaa minun nimessäni ja sijastani."

"Mainiosti harkittu, Portos; mutta Mouston on puolitoista jalkaa lyhyempi sinua."

"Aivan niin. Mutta mitta otettiin maahan asti, jolloin lieve ulottui minulle juuri polven yläpuolelle."

"Olipa se oiva onni sinulle, Portos! Sellaista ei satu kellekään muulle!"

"Voi lempo, kannattaa tuosta nyt onnitella! Se tapahtui juuri siihen aikaan – noin puolikolmatta vuotta sitten, jolloin lähdin Belle-Isleen. Silloin kehoitin Houstonia teettämään itselleen puvun joka kuukausi, jotta minulla aina tarpeen tullen olisi jokaisen muodin mukainen vaatekerta."

"Ja olisiko Mouston laiminlyönyt noudattaa ohjeitasi? Ai, ai, se olisi pahasti, Mouston!"

"Päinvastoin, monsieur, päinvastoin!"

"Ei, hän ei ole unohtanut teettää pukuja, mutta hän unohti ilmoittaa minulle lihomisestaan."

"Dame, se ei ole minun vikani, monsieur, räätälinne ei siitä minulle ilmoittanut."

"Joten", jatkoi Portos, "tuo veijari on kahden vuoden aikana varttunut kahdeksantoista tuumaa miehustaltaan, ja kaksitoista viimeksi tehtyä pukua ovat asteittain jalasta puoleentoista jalkaan liian väljät."

"Mutta ne toiset, läheltä sitä aikaa, jolloin vyötärysmittanne oli sama?"

"Ne eivät enää ole muodissa, rakas ystävä, ja jos ne pukisin ylleni, näyttäisin saapuvan Siamista ja olleen hovista poissa kaksi kokonaista vuotta."

"Ymmärrän pulasi. Sinulla on uusia pukuja – montako niitä onkaan? – kolmekymmentäkuusi? Ja kuitenkaan ei sinulla ole ainoatakaan vaatekertaa! No, täytyy teettää seitsemäsneljättä; ne kuusineljättä saa Mouston."

"Ah, monsieur", sanoi Mouston tyytyväisenä, "totta on, että monsieur on aina ollut hyvin antelias minua kohtaan."

"Parbleu, luuletko, etten olisi sitä itse hoksannut tai että menot olisivat minua pidättäneet? Mutta ei ole enää kuin kaksi päivää Vauxin juhliin. Eilen sain kutsun, tuotin Moustonin tänne pikakyydillä pukuvarastoni kanssa, vasta tänä aamuna sain tietää minua kohdanneen onnettomuuden, eikä ole ainoatakaan vähääkään ajanmukaista vaatturia, joka ottaisi valmistaakseen minulle puvun tästä ylihuomiseen."

"Kullalla kirjaillun asun tietenkin?"

"Sellaisen tarvitsen ehdottomasti!"

"Me järjestämme sen. Sinä matkustat vasta kolmen päivän päästä. Kutsut ovat keskiviikoksi, ja nyt on sunnuntaiaamu."

"Se on totta; mutta Aramis kehoitti minua olemaan Vauxissa neljäkolmatta tuntia aikaisemmin."

"Mitä, Aramisko?"

"Niin, Aramis minulle kutsun toi."

"Ah, oivallista, minä käsitän. Sinä sait kutsun herra Fouquetilta."

"Enpä, vaan kuninkaalta, hyvä ystävä! Kutsukirjeessä sanotaan nimenomaan: 'Herra parooni du Vallonille annetaan tiedoksi, että kuningas on suvainnut asettaa hänet kutsulistalleen…"

"Hyvä on; mutta herra Fouquetin kanssa sinä matkustat."

"Ja kun ajattelen", huudahti Portos polkaisten parketin puhki, "kun ajattelen, että minulla ei ole pukua! Ihan pakahdun kiukusta! Tahtoisin totisesti kuristaa jonkun tai repiä jotakin siekaleiksi!"

"Älä kurista ketään, äläkä revi mitään, Portos. Minä järjestän kaiken tuon. Ota yllesi joku kuudestaneljättä nutustasi ja tule kanssani räätäliin."

"Pyh, palvelijani on jo tänä aamuna juossut niiden kaikkien luona."

"Myöskin herra Percerininkö?"

"Kuka herra Percerin on?"

"Hän on kuninkaan räätäli, parbleu!"

"Ah, niin, niin", sanoi Portos, joka tahtoi näyttää tuntevansa kuninkaan vaatturin ja ensi kerran kuuli tätä nimeä mainittavan; "herra Percerinillä, kuninkaan räätälillä, hitto, ajattelin, että ainakin hänellä olisi liian kiire."

"Epäilemättä onkin. Mutta ole sinä huoletta, Portos. Hän tekee minun tähteni mitä ei tekisi jonkun toisen mieliksi. Mutta sinun täytyy antaa ottaa mittasi, ystäväni!"

"Huh", huoahti Portos, "se on ikävää, mutta minkäpä sille sitten voi!"

"Peijakas, teethän vain kuten muutkin, ystäväni! Niinkuin kuningaskin."

"Mitä, otetaanko kuninkaastakin mitta? Ja hän sietää sitä?"

"Kuningas on keikaileva, rakas ystävä, ja sinä olet sitä myöskin, sano mitä sanot."

Portos hymyili voitokkaasti.

"Menkäämme siis kuninkaan räätälin luo!" virkkoi hän. "Ja koska hän ottaa mittaa kuninkaasta, ma foi, voinen mielestäni minäkin antaa hänen mitata runkoni."