Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

209.
Mestari Jean Percerin

Hoviräätäli Jean Percerinillä oli jokseenkin iso talo Saint-Honoré-kadun varrella lähellä Rue de l'Arbre-Seciä. Siinä oli mies, jolla täytyi olla hyvä aisti kauniiden kankaitten, sirojen kirjausten ja vaikuttavien kuosien käyttelyssä, sillä suku oli isästä poikaan toiminut kuninkaitten vaattureina Kaarle IX: n päiviltä asti. Se olikin ollut pätevä alku, sillä tämän hallitsijan tiedetään usein saaneen varsin vaikeasti tyydytettäviä hienostelun oikkuja.

Senaikuinen Percerin oli hugenotti kuten Ambroise Paré, ja hänet oli säästänyt vainolta Navarran kuningatar, ihana Margot – kuten tätä nimitettiin – sillä perusteella, että ainoastaan hän oli kyennyt aivan moitteettomasti sommittelemaan niitä ihmeellisiä ratsastuspukuja, joita valtiatar mielellään käytti peitelläkseen erinäisiä salattaviksi katsomiansa ruumiillisia virheitä.

Pelastettu Percerin oli sitten kiitollisena valmistellut sieviä ihonmukaisia mustia asuja, Katarina-kuningattaren säästeliäisyyteen soveltuvina, ja tämä hallitsijatar osoitti lopulta mieltymystä pitempiinkin haasteluihin hugenotin kanssa, jolle hän oli jo kauan näyttäytynyt armolliseksi. Mutta Percerin oli ymmärtäväinen mies: hän oli kuullut sanottavan, että hugenotille ei mikään ollut vaarallisempaa kuin Katarina-kuningattaren hymyily, ja huomattuaan tämän myhäilevän hänelle useammin kuin tavallisesti hän kiirehti kääntymään katolilaiseksi koko perheensä keralla. Siten laittauduttuaan nuhteettomalle kannalle hän pääsi Ranskan kruunun mestarivaatturin korkeaan asemaan.

Keikarikuningas Henrik III: n hallitessa tämä asema kohosi Kordillerien korkeimpien huippujen tasalle. Percerin oli ollut nokkela mies kaiken ikänsä, ja säilyttääkseen tämän maineensa haudankin taakse hän varoi viivyttelemästä kuoleman kanssa; sentähden hän sievästi muutti manalle juuri parahiksi, kun hänen mielikuvituksensa alkoi väsähtää.

Häneltä jäi poika ja tytär, kumpikin perimänsä nimen arvoisia: poika oli rohkea ja tarkkakätinen leikkaaja, tytär kunnostausi kirjailussa ja koristuksien suunnittelussa.

Tämän toisen Percerin-polven menestys vakaantui Henrik V: n ja Marie de Medicisin häistä sekä edellämainitun kuningattaren muhkeista hautajaisista, kun sitä vielä auttoi joku sen ajan hienostelijain johtotähden herra de Bassompierren kehaiseva lauselma.

Herra Concini ja hänen puolisonsa Galigai, jotka sittemmin loistivat Ranskan hovissa, tahtoivat saada italialaisia kuoseja käytäntöön ja kutsuivat vaattureita Firenzestä. Mutta isänmaallisuus ja itserakkaus kannustivat Percerinin kilpasille, ja hän työnsi varjoon nämä muukalaiset brocatelle en application-sommitelmillaan ja verrattomilla solmuneuleillaan, – siinä määrin, että Concini itse ensimmäisenä kääntyi pois maanmiehistään eikä enää huolinut kenenkään muun kuin ranskalaisen hovivaatturin valmistamista puvuista. Hänen taidokkaista käsistään lähtenyt ihokas siis olikin hovisuosikilla yllänsä sinä päivänä, kun Vitry pistoolinlaukauksellaan lävisti häneltä pään Louvren pikkusillalla. Se mestari Percerinin pukimon taideteos niin ollen oli pariisilaisten huvina silloin repiä tuhansiksi palasiksi niiden maallisten jäännösten ohella, joiden somistukseksi se oli valmistettu.

Siitä suosiollisuudesta huolimatta, jota Percerin oli saanut Concino Concinin taholta osakseen, kuningas Ludvig XIII jalomielisyydessään ei tuntenut mielenkarvautta vaatturiansa kohtaan, vaan piti häntä vakinaisessa palveluksessaan. Ludvig Oikeamielisen juuri antaessa tämän suurenmoisen osoituksen mielenlaadustaan oli Percerin saanut kasvatetuksi ammattialalleen kaksi poikaa. Näistä toinen suoritti ratkaisevan kokeensa Itävallan Annan häissä, keksien kardinaali de Richelieulle sen muhkean espanjalaisen asun, jossa hän silloin tanssi sarabanden; hän valmisti sittemmin puvut Mirame-draamaan²³ ja ompeli vanhemman Buckinghamin viittaan ne kuuluisat helmet, joiden kohtalona oli joutua siroitelluiksi Louvren juhlasalin permannolle.

Ihminen nousee helposti maineeseen, saadessaan toimittaa vaatetustarpeet sellaisille historian loistokuville kuin Buckinghamin herttualle, herra de Cinq-Marsille, neiti Ninonille, Beaufortin herttualle ja Marion de Lormelle. Isänsä kuollessa olikin Percerin III kohonnut korkeimmalle kunnian kukkulalle.

Tämä samainen Percerin III, elähtäneenä, mainehikkaana ja äveriäänä, piti vielä Ludvig XIV: ttä vaatteissa. Hänellä ei enää ollutkaan poikaa, ja se oli hänelle suurena mielipahan aiheena, kun valtakunnan voimallisin vaatturisuku siis oli sammumassa; mutta hän oli kyllä hankkinut useita oppilaita, joista saattoi toivoa hyvää. Hänellä oli omat kuomivaunut, maakartano, lakeijoita, jotka esiintyivät koko Pariisin upeimmissa livreijoissa, ja Ludvig XIV: n erityisellä valtuutuksella ajokoiraparvikin. Jonkunlaista suojelevaisuutta osoittaen hän vaatetti herroja de Lyonnea ja Letellieriä; mutta – valtion salaisuuksiin perehtyneenä ja valtioviisaana miehenä – hän ei ollut koskaan saanut herra Colbertin tilaamia pukuja onnistumaan. Tällainen ilmiö ei ole selitettävissä, mutta sen saattaa tajuta. Suuret sielut saavat kaikilla aloilla elähtelynsä näkymättömistä ja nimeämättömistä aistimuksista; ne toimivat itsekään oikein tietämättä kaikkia vaikuttimiansa. Percerin Suuri – sillä vastoin tavallisuutta ansaitsi Percerineistä juuri viimeinen nimen kantaja tällaisen lisämaineen – leikkasi sisäisen innoituksen johtelemana hameen kuningattarelle tai housut kuninkaalle; hän keksi erikoisen levätin Monsieurille, irtolaahuksen Madamelle; mutta kaikessa nerokkuudessaan hän ei kyennyt noudattamaan herra Colbertin mittasuhteita.

"Se mies", hän usein hymähteli, "on minun kykyjeni ulkopuolella, ja minä en saisi häntä katselluksi tämän työpajani pynttäyksessä."

On siten sanomattakin selvää, että Percerin oli herra Fouquetin vaatturi ja että yli-intendentti ylisteli häntä suuresti.

Percerin oli lähes kahdeksankymmenen vanha; kuitenkin hän oli vielä vireä – ja samalla niin kuiva, sanoivat hovilaiset, että hän ihan ritisi. Hänen maineensa ja varallisuutensa on niin suuri, että näiden teikarien johtoasemaan joutunut Condén prinssi antoi hänelle käsivartensa, puhellessaan mestarin kanssa puvuista, ja että vähimminkään maksuhaluiset hovin herrasmiehet eivät koskaan rohjenneet aivan pahoin vitkastuttaa hänen laskujaan, sillä mestari Percerin valmisti puvun velaksi kerran, mutta toista vaatekertaa oli turha tilata ennen kuin edellisestä oli suoritus selvänä.

On käsitettävää, että tuollaisen vaatturin ei tarvitse tavoitella asiakkaita ja että hänen on päinvastoin vaikea vastaanottaa uusia. Percerin kieltäysikin laittamasta pukuja porvareille tai kovin verekseltään aateloiduille. Kerrottiinpa, että kardinaali Mazarin olikin eräänä kauniina päivänä sujauttanut aateliskirjan itse mestarin taskuun, kun tämä oli ilmaiseksi pannut aivan erityistä huolta täydellisen kardinaali-juhlapuvun valmistamiseen.

Percerinillä oli melkoisesti sukkeluutta ja häijynkurisuutta ja korkeasta iästään huolimatta hän vielä lujalla kädellä otti mittaa naisten vyötäröistä, niin että hänessä sanottiin olevan veitikkaakin.

Tämän taituriylimyksen taloon siis d'Artagnan vei murhemielisen Portoksen. Matkalla parooni haastoi ystävälleen:

"Varo saattamasta minunlaiseni miehen arvokkuutta vaaraan, hyvä d'Artagnan, tuon Percerinin julkeuden tähden, hän kun kuuluu olevan kovin töykeä mies; minä sanon sinulle ennakolta, veikkonen, että jos hän ei ota kohditellakseen minua, annankin hänelle kuritusta."

"Minun esittelemänäni", takasi d'Artagnan, "ei sinun tarvitse pelätä mitään, hyvä ystävä, vaikkapa olisit… mitä et ole."

"Ka, minä vain…"

"Mitä nyt? Onko sinulla ehkä jotakin Perceriniä vastaan? sano."

"Minä luulen, että tässä äsken…"

"No, mitä äsken?"

"Taisin lähettää Mousquetonin tuonnimisen veijarin luokse."

"Noh, entä sitten?"

"Ja se hyväkäs kieltäysi laittamasta minulle juhlapukua."

"Oh, tietenkin joku väärinymmärrys, joka heti selviää, Mouston on ollut sekaannuksissa."

"Kenties."

"Hän on tietenkin erehtynyt nimestä."

"Se on mahdollista. Tuo Moustonin vietävä ei ole koskaan kunnollisesti muistanut nimiä."

"Minä otan koko homman huolekseni."

"Mainiota."

"Pysähdytä vaunut, Portos; olemme perillä."

"Tässäkö se on?"

"Niin."

"Mitä, tässäkö? Olemmehan vasta hallien kohdalla, ja sinä sanoit talon olevan Rue de l'Arbre-Secin kulmassa."

"Totta kyllä, mutta ethän tahtone, että hevosemme nousevat edellämme olevien vaunujen päälle?"

"En kylläkään."

"Tai että nuo vaunut ajavat niiden yli, jotka ovat lähinnä edellä?"

"En, en."

"Etkä myöskään vaatine, että nuo toiset vaunut kaivautuisivat niiden kolmen- tai neljänkymmenen valjakon alitse, jotka ovat saapuneet paikalle ennen meitä?"

"Kah, kautta kunniani, sinä olet oikeassa! Onpa siinä hitonmoinen jono, veikkoseni!"

"On niinkin."

"Ja mitä peijakasta ne täällä tekevät?"

"Yksinkertainen juttu: odottavat vuoroansa."

"Joutavia! Olisivatko muka Bourgogne-hotellin näyttelijät muuttaneet tänne?"

"Ei, pääsyvuoroansa herra Percerinille."

"Mutta sittenhän meidänkin on odotettava?"

"Olkaamme me älykkäämpiä ja vähemmän ylpeitä kuin he! Me astumme maahan, tunkeudumme paashien ja lakeijain välitse ja suoriudumme tuotapikaa räätälin luokse, – sen takaan, olletikin jos sinä astelet edellä."

"Lähdetään", mukausi Portos.

Ja laskeutuen vaunuista ystävykset samosivat jalkaisin taloa kohti.

Tungos johtui siitä, että Percerinin katuovi oli lukossa ja tämän edessä seisoi lakeija, joka selitteli ylhäisen vaatetaiteilijan ylhäisille asiakkaille, että herra Percerin ei tällähaavaa voinut vastaanottaa ketään. Mahtava palvelija oli erästä suurta herraa kohtaan niin suosiollinen, että ilmaisi tälle kaikessa luottamuksessa yksityiskohtiakin, joita sitten toisteltiin pitkin katua: herra Percerinillä oli puuhanaan viisi pukua kuninkaalle, ja näin täpärässä tilanteessa hän oli sentähden sulkeutunut työhuoneeseensa tuumimaan niiden kuosia väriä ja koristelua.

Siihen selitykseen monet tyytyivätkin ja pyörsivät takaisin hyvillään siitä, että toki saivat tällaisen uutisen kerrottavakseen. Mutta sitkeämpinä pysyivät toiset vain itsepintaisesti karttamassa, että ovi avautuisi heille. Jälkimmäisten joukossa oli kolme Pyhän Hengen ritaria, joiden piti esiintyä tanssikuvaelmassa; tämä oli auttamattomasti tärveltymässä, elleivät nuo kolme suuruutta saaneet asujansa suuren Percerinin omakätisesti leikkaamina.

Työntäen edellään Portosta, joka raivasi tien auki ihmisryhmien läpi, d'Artagnan pääsi pitkien pöytien ääreen, joiden takana räätälinkisällit ahkeroitsivat ja antoivat selityksiä parhaansa mukaan. Unohdimme mainita, että katuovella oli tahdottu torjua Portos kuten muutkin; mutta d'Artagnan oli noussut portaita ja lausunut lyhyeen: "Kuninkaan nimessä!" Hänelle oli pääsy mutkaton, ja hän oli tuonut ystävänsä kerallaan.

Niin, noilla miespoloisilla oli kova urakka, kun he yrittivät soveliaimmalla tavalla vastailla poissaolevan mestarinsa puolesta niiden liiketuttavien vaatimuksiin, jotka syyllä tai toisella olivat selviytyneet konttorihuoneeseen asti; alituiseen piti heidän pysähdyttää neulansa, saadakseen kielensä paremmin käyntiin, ja milloin loukattu ylpeys tai pettynyt odotus syyti jonkun silmille liian tuiman soimausryöpyn, sukelsi ahdistettu tuskaannuksissaan ihan näkymättömiin pöydän alle. Yrmeiden ylimysten jono esiintyi monia mielenkiintoisia yksityiskohtia tarjoavana kuvaelmana.

Nopea- ja varmakatseinen muskettisoturien kapteeni sai yhdellä silmäyksellä käsityksen asemasta. Mutta hipaistuaan kaikkia ryhmiä tämä katse pysähtyi erääseen mieheen, joka oli vastapäätä istuutunut jakkaralle, niin että vain pää ulottui näkyviin häntä suojaavan myymäläpöydän takaa. Tämä henkilö oli noin neljänkymmenen ikäinen ja raskasmielinen katsannoltaan; kasvot olivat kalpeat, silmät säteilivät sydämellisesti. Nojaten leukaansa käteen hän uteliaana ja tyynenä harrastajana tarkkasi aatelista yleisöä. Mutta nähdessään ja ilmeisesti tuntiessaan d'Artagnanin hän veti hattunsa silmilleen. Kenties juuri tämä liike veti muskettisoturin katseen puoleensa, jossa tapauksessa asianomainen saavutti sillä aivan päinvastaisen tuloksen kuin oli tarkoittanut. Mies oli muuten hyvin yksinkertaisessa asussa ja saattoi vähemmän tarkkanäköisten liiketuttavien silmissä hyvinkin käydä pelkästä vaatturinapulaisesta, joka ompelupöydän takana kyyrötellen pisteli täsmällisiä neuleita verkaan tai samettiin. Joka tapauksessa oli miehellä liian usein nenä pystyssä, hänen kyetäkseen tehokkaasti työskentelemään sormillansa.

D'Artagnan ei ollut eksytettävissä; hän näki hyvin, että jos mies tekikin työtä, se varmastikaan ei koskenut kankaita.

"Hei", sanoi hän kääntyen tätä puhuttelemaan, "onko teistä siis räätälinkisälli sukeutunut, herra Molière?"²⁴

"Sh, herra d'Artagnan", vastasi toinen säveästi; "taivaan tähden, te annatte minut ilmi!"

"No, mitä pahaa siinä olisi?"

"Ei tosin pahaa, mutta…"

"Mutta siitä ei nähtävästi koituisi hyvääkään, niinkö?"

"Ei vainkaan, sillä hommanani on saada rauhassa tarkkailla oivallisia henkilökuvia."

"Tehkää niin, tehkää, herra Molière. Käsitän kyllä, mitä harrastusta tällainen piiri herättää teissä, ja… ja minä en tahdo häiritä tutkimuksianne."

"Kiitos!"

"Mutta asetanpa ehdoksi, että sanotte minulle, missä herra Percerin toden teolla on."

"Kah, mielelläni: työhuoneessaan. Mutta…"

"Mutta sinne ei ole menemistä?"

"Luoksepääsemätön!"

"Kaikilleko?"

"Jokainoalle. Hän johdatti minut tänne, saadakseni mukavasti tehdä havaintoja, ja sitten hän poistui pyhäkköönsä."

"No niin, parahin herra Molière, tehän käytte ilmoittamassa hänelle, että minä olen täällä, – niinhän?"

"Minäkö?" huudahti Molière, sävyltään kuin urheana koirana, jolta tahdotaan kiskaista laillisesti saatu luu; "minäkö hievahtaisin tähystyspaikaltani? Voi, herra d'Artagnan, kuinka kova te voittekaan olla!"

"Ellette hetikohta käy ilmoittamassa tuloani herra Percerinille, rakas herra Molière", sanoi d'Artagnan hiljaa, "niin tietäkää, että silloin minä en toimitakaan katseltavaksenne ystävää, jonka olen tuonut mukanani."

Molière viittasi huomaamattomalla liikkeellä Portokseen.

"Tuo mies, eikö niin?" hän kysyi.

"Aivan."

Molière tähtäsi vantteraan parooniin tuollaisen katseen, jotka penkovat sydämiä ja munaskuita. Tutkimus kaiketi näytti hänestä lupaavan hyviä tuloksia, sillä hän nousi heti ja pujahti viereiseen huoneeseen.

210.
Pukunäytteet

Sillävälin väenpaljous vähitellen poistui, jättäen jokaiseen leikkauspöydän kulmaan nurkuvan murahduksen tai uhkauksen, kuten valtameren hiekkasärkillä laineet jättävät hiukan vaahtoa tai murskautuneita leviä, kuohahtaessaan pakovedellä takaisin rannasta.

Kymmenen minuutin kuluttua näyttäytyi Molière jälleen, viitaten oviverhon takaa d'Artagnanille. Tämä riensi esille, vetäen Portoksen mukanaan ja kuljettaen hänet jokseenkin monimutkaisten käytävien kautta Percerinin työhuoneeseen. Hihat ylöskäärittyinä vanhus pöyhi isoilla kultakukkasilla kirjailtua kangasta, löytääkseen siitä kauniita heijastuksia.

D'Artagnanin huomatessaan hän laski kankaan käsistään ja tuli vastaan, ei säteilevänä eikä liehakoivana, mutta silti jotensakin kohteliaana.

"Herra kaartinkapteeni", virkkoi hän, "suonette minulle anteeksi, mutta minulla on kova kiire."

"Niin kai, kuninkaan pukujen valmistamisessa? Minä tiedän sen, paras herra Percerin. Kuulutte tekevän hänelle kolme?"

"Viisi, hyvä herraseni, viisi!"

"Kolme tai viisi, siitä en käy levottomaksi, mestari Percerin ja tiedän teidän tekevän niistä maailman komeimmat."

"Se tiedetään, totta kyllä. Kun ne kerran ovat tehdyt, ovat ne maailman komeimmat, sitä en kiellä. Mutta sitä ollakseen täytyy niiden ensin olla olemassa, ja siihen, herra kapteeni, minä tarvitsen aikaa."

"Pyh, vielä kaksi päivää, se on paljon enemmän kuin teiltä niihin menee, herra Percerin", virkkoi d'Artagnan perin levollisena.

Percerin kohotti päänsä kuin mies, joka ei ole tottunut vastaväitteisiin, edes oikkusanojensa vastustamiseen. Mutta d'Artagnan ei kiinnittänyt mitään huomiota kuuluisan kirjokangasmuovailijan synkkenevään muotoon.

"Hyvä herra Percerin", jatkoi hän, "minä tuon teille liiketuttavan."

"Ah, ah!" äännähti Percerin nyrpeänä.

"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin", jatkoi d'Artagnan.

Percerin yritti tervehdystä, kohtaamatta mitään myötätuntoista yrmeässä Portoksessa, joka huoneeseen astumisestaan asti oli katsellut vaatturia alta kulmain.

"Hyviä ystäviäni", lopetti d'Artagnan.

"Minä palvelen monsieuria", vastasi Percerin, "mutta myöhemmin."

"Myöhemmin? Ja milloin sitten?"

"No, kun saan aikaa."

"Niin sanoitte jo palvelijalleni", keskeytti Portos tyytymättömänä.

"Se on mahdollista", myönsi Percerin, "minulla on melkein aina kiire."

"Hyvä mies", virkkoi Portos mielevästi, "aina on aikaa, kun vain tahtoo."

Percerin karahti aivan tummanpunaiseksi, ja iän vaalentamilla vanhuksilla se on vaarallinen enne.

"Monsieur", hän ärähti, "saa kernaasti teettää pukunsa muualla, totisesti!"

"No, no, Percerin", lepytteli d'Artagnan, "tänään ette ole tavallinen. Malttakaas, virkan teille sanasen, joka saa teidät syleilemään polviamme. Monsieur ei ole ainoastaan minun ystäväni, vaan myöskin herra Fouquetin likeisiä seuralaisia."

"Ahaa", hymähti räätäli, "se on toista! Onko herra parooni herra yli-intendentin miehiä?" kysyi hän sitten Portokseen kääntyen.

"Minä olen mies omasta takaa", tiuskaisi Portos, kun juuri samassa verho kohosi päästämään näyttämölle kolmannen henkilön.

Molière teki havaintoja. D'Artagnan nauroi. Portos noitui.

"Paras Percerin", kehoitti d'Artagnan, "tehkää asu herra paroonille; minähän sitä teiltä pyydän."

"Teidän tähtenne en kiellä, herra kapteeni."

"Mutta ei sillä hyvä. Teidän on valmistettava se puku heti"

"Mahdotonta ennen kuin viikon kuluttua."

"Se olisi samaa kuin kieltäytyä sitä laisinkaan valmistamasta, hänen kun on niissä vaatteissa esiinnyttävä Vauxin juhlissa."

"Sanon vieläkin, että se on mahdotonta", toisti itsepäinen vanhus.

"Ei toki, paras herra Percerin, varsinkaan kun minä teitä pyydän", virkkoi vieno, metallinheleä ääni ovelta, saaden d'Artagnanin heristämään korviansa.

Se oli Aramiksen ääni.

"Herra d'Herblay!" huudahti räätäli.

"Aramis", jupisi d'Artagnan.

"Kah, piispamme!" sanoi Portos.

"Hyvää päivää, d'Artagnan! Hyvää päivää, Portos! Hyvää päivää, rakkaat ystävät!" tervehti Aramis. "Kas niin, Paras herra Percerin, valmistakaa puku monsieurille, ja takaan, että silloin teette herra Fouquetille mieluisan työn."

Ja hän antoi näitä sanojaan seurata liikkeen, joka merkitsi: "Suostukaa ja antakaa heidän mennä!" – Piispalla näkyi olevan mestari Perceriniin enemmän vaikutusvaltaa kuin itse d'Artagnanillakin, sillä räätäli kumarsi myöntymisen merkiksi.

"Käykää tuonne antamaan mittanne", määräsi hän tylysti, kääntyen jälleen Portokseen.

Portos punastui uhkaavasti.

D'Artagnan aavisti myrskyä ja kutsui Molièreä.

"Hyvä herraseni", virkkoi hän tälle puoliääneen, "mies jonka näette, pitää itselleen häpeällisenä, että mitataan sitä lihaa ja niitä luita, jotka Jumala on antanut hänen osakseen. Tutkikaahan tuota tyyppiä, mestari Aristofanes, ja käyttäkää hyväksenne."

Molière ei kaivannut kehoitusta; hän ahmi silmillään parooni Portosta.

"Monsieur", hän sanoi tälle, "jos suvaitsette tulla minun kanssani, otatan teistä puvun mitan, mittaajan teihin ollenkaan koskematta."

"Ah", virkkoi Portos, "mitä sanottekaan, ystäväni?"

"Ei kyynärpuuta eikä jalanmittaa lasketa saumoillenne. Tämä on keksimämme uusi menettelytapa, ottaaksemme mittaa arvohenkilöistä, joiden herkkätuntoisuudelle halpasäätyisten käsien kosketus on vastenmielistä. On hienoluontoisia henkilöitä, jotka eivät voi sietää mittausta, ja minunkin mielestäni se toimitus loukkaa ihmisen luontaista majesteettia, ja jos te, monsieur, osutte olemaan sitä lajia…"

"Luulenpa olevani, hitto soikoon!"

"No, se sattuu mainiosti, herra parooni, te saatte uuden keksintömme mukaan puvun."

"Mutta miten hiidessä siinä menetellään?" ihastui Portos.

"Monsieur", virkkoi Molière kumartaen, "jos tahdotte minua seurata, niin saatte nähdä."

Aramis katseli jännittyneesti tätä näytelmää. Hän luuli d'Artagnanin eloisuudesta huomaavansa, että tämä lähtisi Portoksen kanssa, ollakseen mukana niin lupaavasti alkaneen huvinäytelmän loppusuorituksessa. Mutta terävänäköisyydestään huolimatta Aramis erehtyi. Portos ja Molière lähtivät kahden. D'Artagnan jäi Percerinin luo. Minkätähden? Tietenkin vain pelkästä uteliaisuudesta, muka nauttiakseen vielä muutamia minuutteja hyvän ystävänsä Aramiksen seurasta.

Kun Molière ja Portos olivat hävinneet näkyvistä, d'Artagnan lähestyi Vannesin piispaa, mutta se näkyi tälle olevan erityisen vastenmielistä.

"Sinäkin olet kai pukua teettämässä?"

Aramis hymyili.

"En ole", vastasi hän.

"Mutta menethän Vauxin juhliin?"

"Menen kyllä, mutta ilman uutta asua. Unohdat, rakas d'Artagnan, että poloinen Vannesin piispa ei ole kyllin rikas teettääkseen pukua joka juhlaan."

"Pyh!" virkahti muskettisoturi hymyillen. "Entä runot, emmekö niitä enää sepittele?"

"Oi, d'Artagnan", sanoi Aramis, "siitä on jo pitkä aika, kun olen sellaisia turhanpäiväisyyksiä ajatellut."

"Kas vain!" huudahti d'Artagnan uskomattomana.

Sillä välin oli Percerin uudestaan syventynyt kirjokankaitten tarkasteluun.

"Etkö huomaa", kysyi Aramis hymyillen, "että pahoin häiritsemme tätä kunnon miestä, rakas d'Artagnan?"

"Haa, haa", tuumi muskettisoturi itsekseen, "siispä minä häiritsen sinua, ystäväiseni!" Sitten hän jatkoi kuuluvasti: "No niin, lähtekäämme; minulla ei ole täällä enempää tekemistä, ja jos sinä olet yhtä vapaa kuin minäkin, rakas Aramis…"

"Ei, minä halusin…"

"Ah, sinulla on jotakin erityistä sanottavaa Percerinille? Kas, kun et minua siitä heti varoittanut!"

"Erityistä kylläkin", myönsi Aramis, "mutta ei sinulta salattavaa, d'Artagnan. Minulla ei koskaan, sen voit uskoa, ole mitään niin yksityistä asiaa, ettei sinunlaisesi ystävä saisi sitä kuunnella."

"Ah, ei, ei, minä lähden", intti d'Artagnan, vaikka hänen äänessään tuntui selvä uteliaisuuden sävy. Sillä toisen hyvinkin peitelty hermostus ei ollut välttänyt hänen huomiotansa, ja hän tiesi, että tuossa tutkimattomassa sielussa kaikki, jopa näennäisesti vähäpätöisimmätkin seikat, tavallisesti tähtäsivät päämäärään – tuntemattomaan päämäärään, jonka muskettisoturi tietoisena ystävänsä luonteesta kuitenkin käsitti ehdottomasti tärkeäksi.

Aramis puolestaan näki d'Artagnanin epäluulon ja pyysi hartaasti:

"Jäähän toki, asia on aivan yksinkertainen." Sitten hän kääntyi räätälin puoleen. "Paras herra Percerin…" virkkoi hän. "Olenpa hyvin mielissänikin, että olet täällä, d'Artagnan."

"Ah, todellako?" ihmetteli gascognelainen kolmannen kerran entistä vähemmän eksyttävänä.

Percerin ei hievahtanut. Vetämällä hänen kädestään kankaan, jota hän miettiväisenä katseli, Aramis herätti hänet rajusti.

"Paras herra Percerin", sanoi hän tälle, "minulla on täällä lähellä herra le Brun, herra Fouquetin maalareita."

– Ah, mainiota! – ajatteli d'Artagnan; – mutta miksi le Brun?

Aramis silmäili d'Artagnania, joka oli katselevinaan seinälle ripustettuja kuparipiirroksia.

"Tahdotte hänelle teettää puvun, sellaisen kuin epikurolaiset käyttävät?" kysyi Percerin.

Sanoessaan tämän hajamieliseen tapaan arvoisa räätäli yritti siepata kirjokankaansa kappaletta takaisin.

"Epikurolais-asunko?" kysyi d'Artagnan tutkivasti.

"Niin, niin", virkkoi Aramis, herttaisin hymynsä huulillaan; "on kirjoitettu, että tämä rakas d'Artagnan saa tietää kaikki salaisuutemme tänä iltana; niin, ystäväni, niin. Olet kai kuullut puhuttavan herra Fouquetin epikurolaisista?"

"Tietysti. Eikö se ole jonkunlainen runoilijain seura, johon kuuluvat la Fontaine, Loret, Pélisson, Molière ja keitä ne kaikki lienevätkään? Sillähän on akatemiansa Saint-Mandéssa?"

"Juuri niin. No, me annamme runoilijoillemme univormut ja järjestämme heidät rykmentiksi kuhinkaan palvelukseen."

"Oh, oivallista, minä arvaan. Herra Fouquet aikoo yllätystä kuninkaalle. No, olkaa vain huoletta! Jos tuo on herra le Brunin salaisuus, en siitä hiisku."

"Aina viehättävä, ystäväni. Ei, herra le Brunilla ei ole tässä asiassa mitään tekemistä. Häntä koskeva salaisuus on vielä paljon tärkeämpi!"

"Jos se on tätä tärkeämpi, silloin tahdon olla mieluummin sitä tietämättä", virkkoi d'Artagnan, ollen lähtevinään.

"Astukaa sisälle, herra le Brun, astukaa sisälle", kutsui Aramis avaten oikealla kädellään sivuoven ja vasemmalla pidättäen d'Artagnania.

"Ma foi, en käsitä tästä mitään!" sanoi Percerin.

Aramis piti paussin, kuten sanotaan teatterikielessä.

"Paras herra Percerin", virkkoi hän, "te teette viisi pukua kuninkaalle, eikö niin? Kullalla kirjaillun nutun, verkaisen metsästystäkin, samettisen vaatekerran, satiinipuvun ja viidennen vaatekerran firenzeläisestä silkistä?"

"Niin. Mutta mistä tuon kaiken tiedätte, monseigneur?" kysyi Percerin hämmästyneenä.

"Se on hyvin yksinkertaista, monsieur. Esiintyyhän siellä metsästys, juhla-ateria, konsertti, huvimatka ja iltaseura. Nuo viisi kangaslajia määrää siis hovisääntö."

"Te tiedätte kaikki, monseigneur!"

"Ja paljon muutakin vielä, hohei", jupisi d'Artagnan.

"Mutta", huudahti räätäli voitonriemuisena, "ettepä tiedä, monseigneur, vaikka olettekin kirkkoruhtinas, eikä kukaan muukaan saa sitä tietää – sen tietää vain kuningas ja neiti de la Vallière ja minä, – minkä väriset nuo kankaat ovat ja millaisia koristuksia käytetään, mikä on leikkausmalli, kokonaisvaikutus ja kuosi tässä kaikessa."

"Heh", virkkoi Aramis, "sitä varten juuri tulinkin pyytääkseni teitä sen minulle ilmoittamaan, paras herra Percerin."

"Hi vähä mitään!" huudahti räätäli pelästyneenä, vaikka Aramis oli lausunut kertomamme sanat vienoimmalla, hunajaisimmalla äänellään.

Vaatimus tuntui herra Percerinistä tarkemmin ajateltuna niin tavattomalta, niin naurettavalta, että hän ensin hihitti aivan hiljaa, sitten ääneen, ja lopuksi hohotti. D'Artagnan matki häntä, ei siksi, että asia hänestä näytti niin hullunkuriselta, vaan jotta Aramis ei pääsisi kylmenemään. Tämä antoi heidän nauraa kahden. Vasta heidän tyynnyttyään hän jatkoi:

"Ensi kuulemalla", sanoi hän, "tuntuu kai siltä kuin antautuisin järjettömyyksiin? Mutta d'Artagnan, joka on itse viisaus, sanoo teille, että minä en voisi olla tuota tietoa pyytämättä."

"Saammehan nähdä", virkkoi muskettisoturi tarkkaavaisena ja ihmeellisellä vainullaan haistaen, että tähän asti oli ollut vain pikkukahakoita ja että taistelun hetki lähestyi.

"Saamme nähdä", mukasi Percerin epäuskoisesti.

"Minkätähden", jatkoi Aramis, "herra Fouquet pitää juhlat kuninkaalle?

Eikö hän tee sitä miellyttääkseen hänen majesteettiansa?"

"Epäilemättä", myönsi Percerin.

D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

"Kaikenlaisella kohteliaisuudella? Muutamilla sukkelilla keksinnöillä? Valmistamalla sarjan samanlaisia yllätyksiä kuin äsken puheena ollut epikurolaistemme muodostaminen rykmentiksi?"

"Aivan oikein!"

"No niin, parhaaksi yllätykseksi on nyt suunniteltu hanketta, johon tarvitaan ensiksikin hyvää ystävääni herra le Brunia: hän on mies, joka piirustaa hyvin täsmällisesti."

"Niin", vahvisti Percerin, "olen nähnyt monsieurin tauluja ja pannut merkille, että puvut olivat hyvin huolellisesti maalatut. Senvuoksi olenkin heti suostunut tekemään hänelle vaatekerran, olkoon se sitten herrojen epikurolaisten mallinen tai omaa kuosiaan."

"Me otamme vastaan tarjouksenne ja myöhemmin käytämme sitä hyväksemme, monsieur. Mutta tällä hetkellä herra le Brun ei tarvitse pukuja, jotka hänelle itselleen teette, vaan kuninkaalle valmistamianne."

Percerin ponnahti taaksepäin, eikä tyyni ja erittäin arvostelukykyinen d'Artagnankaan pitänyt sitä liiallisena kiihkomielisyytenä, sillä Aramiksen uskaltamaan ehdotukseen sisältyi niin paljon kummallisia ja pöyristäviä mahdollisuuksia.

"Kuninkaan pukuja! Antaa kuninkaan pukuja kellekään?.. Oh, totta toisen kerran, herra piispa, teidän armonne on hullu!" huudahti tyrmistynyt räätäli.

"Auta minua toki, d'Artagnan", virkkoi Aramis yhä hymyilevämpänä ja tyynempänä, "auta minua suostuttaa monsieuria; sillä sinähän ymmärtänet?"

"Hoh, hoh, enpä liioin, sen tunnustan."

"Mitä, ystäväni, etkö ymmärrä herra Fouquetin tahtovan toimittaa kuninkaalle sen yllätyksen, että hän löytää muotokuvansa Vauxissa sinne saapuessaan, – ja muotokuvan yhtäläisyyden on oltava ihmeteltävän sattuva, joten sen täytyy esittää hänen majesteettiaan juuri siinä puvussa kuin hänellä kuvan paljastuspäivänä on?"

"Ah, niin", huudahti muskettisoturi melkein vakuuttuneena, sillä niin todenmukainen oli selitys, "niin, rakas Aramis, olet oikeassa! Ja onnellinen ajatus se onkin. Lyömmekö vetoa, että se on sinun keksimäsi, Aramis?"

"En tiedä", vastasi piispa huolimattomasti, "onko se minun vai herra Fouquetin…"

Sitten hän vilkaisten kysyvästi Percerinin kasvoihin, havaittuaan d'Artagnanin epäröimisen, lausui:

"No, herra Percerin, mitä te siitä sanotte? Antakaa kuulla."

"Minä sanon, että…"

"Että teillä on vapaus evätä, aivan oikein, sen hyvin tiedän, enkä aio teitä suinkaan pakottaa, paras herraseni. Vieläpä käsitän hyvin hienotuntoisuutenne, kieltäytyessänne kannattamasta herra Fouquetin päähänpistoa. Pelkäätte, että näyttäisi siltä kuin tahtoisitte imarrella kuningasta. Sydämen jaloutta, herra Percerin, sydämen jaloutta!"

Räätäli änkytti jotakin.

"Se olisi tosiaankin hyvin kaunista imartelua nuorelle ruhtinaalle", jatkoi Aramis. "'Mutta', sanoi minulle herra yli-intendentti, 'jos Percerin epää, vakuuttakaa hänelle, että se ei ollenkaan vahingoita häntä minun silmissäni ja että häntä yhä kunnioitan. Silti…'"

"Silti…?" toisti Percerin levottomana.

"'Silti'", jatkoi Aramis, "'minun on pakko sanoa kuninkaalle' – paras herra Percerin, käsitätte, että tässä puhuu herra Fouquet, – 'on pakko sanoa kuninkaalle: – Siro, minulla oli aikomus tarjota teidän majesteetillenne kuvanne; mutta kunnioitettavasta, ehkäkin liiallisesta hienotunteisuudesta herra Percerin oli sitä vastaan.'"

"Vastaan!" huudahti räätäli pelästyneenä tästä vastuunalaisuudesta. "Minäkö vastustaisin, mitä herra Fouquet haluaa, mitä herra Fouquet tahtoo, kun on kysymyksessä tehdä kuninkaalle mieliksi? Kyllä siinä lausuitte häijyn sanan, herra piispa! Minäkö vastustaisin! Oi, minun suustani ei se sana lähtenyt, Jumalan kiitos! Otan muskettisoturien kapteenin todistajakseni. Eikö totta, herra d'Artagnan, että minä en ole sanallakaan pannut vastaan?"