Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

D'Artagnan teki kieltäytyvän merkin, ilmaisten haluavansa pysyä puolueettomana. Hän aavisti juonta, huvi- tai murhenäytelmää, ja hän sadatteli itseään, kun ei kyennyt sitä arvaamaan; mutta toistaiseksi hän tahtoi pysyä asiasta erillään.

Mutta Percerin, sen ajatuksen ahdistamana, että saatettaisiin kertoa kuninkaalle hänen vastustaneen tälle aiottua iloista yllätystä, oli jo asettanut tuolin le Brunille ja ryhtyi kiireisesti ottamaan kaapista neljää loistavaa pukua, viidennen vielä ollessa työntekijäin käsissä. Mainitut mestariteokset hän vuoronsa jälkeen puki yhtä monen bergamolaisen mallinuken ylle. Nämä vahakuvat oli tuotu Ranskaan Concinin aikana, ja Percerin II oli saanut ne marski d'Ancrelta sen jälkeen kun italialaiset räätälit olivat ammattikilpailussaan joutuneet tappiolle.

Maalari ryhtyi piirtämään ja sitten värittämään pukuja. Mutta Aramis, joka silmillään tarkkasi kaikkia työn vaiheita ja läheltä valvoi taiteilijaa, pysähdytti hänet yhtäkkiä.

"Pelkään, että te ette ole tavannut oikeata vivahdusta, paras herra le Brun", huomautti hän. "Värinne pettävät teidät, ja kankaalla häviää se täydellinen yhtäläisyys, joka meille on aivan välttämätön. Pitäisi käyttää enemmän aikaa hienojen vivahdusten tarkkaamiseen."

"Se on totta", sanoi Percerin; "mutta aikaa meiltä puuttuu, ja sille en minä mitään mahda, sen myönnätte, herra piispa."

"Silloin koko homma menee pilalle", lausui Aramis tyynesti, "värivivahdusten epätodellisuuden tähden."

Ja kuitenkin le Brun jäljensi kankaita ja koristuksia mitä uskollisimmin, piispan kykenemättä oikein salaamaan kärsimättömyyttänsä tämän tunnollisuuden johdosta.

– Hei, hei, mitä penteleen sekasotkua täällä pelataan? – ihmetteli muskettisoturi yhä.

"Tosiaan, tuo ei käy", virkkoi Aramis. "Herra le Brun, sulkekaa maalilaatikkonne ja käärikää kankaanne kokoon."

"Mutta täällä onkin, monsieur", huudahti maalari närkästyneenä, "aivan viheliäinen valaistus."

"Hyvä ajatus, herra le Brun, hyvä ajatus! Jos saisi näytekappaleet kankaista, niin kenties aikaa voittaen ja paremmassa valaistuksessa…"

"Oh", innostui le Brun, "silloin vastaan kaikesta!"

– Kas niin! – tuumi d'Artagnan. – Siinä näkyykin olevan asian ydin.

Tarvitaan näyte joka kankaasta. Mordioux! Hellinneeköhän niitä tuolta Perceriniltä?

Viimeisissä varustuksissaan lyötynä ja sitäpaitsi Aramiksen tekoherttaisuuden harhaannuttamana Percerin leikkasi viisi näytetilkkua, antaen ne Vannesin piispalle käteen.

"Näin on parempi. Eikö sinunkin mielestäsi", virkkoi Aramis d'Artagnanille, "häh?"

"Minun mielipiteeni, paras Aramis", vastasi d'Artagnan, "on se, että sinä olet aina sama."

"Ja senvuoksi aina sinun ystäväsi", sanoi piispa miellyttävän sointuvalla äänellä.

"Niin, niin", myönsi d'Artagnan ääneen. Sitten itsekseen: – Vaikken pääsekään metkujesi perille, kaksinkertainen jesuiitti, en ainakaan tahdo olla rikostoverisi, ja jotta en siksi tulisi, on minun aika lähteä täältä. "Hyvästi, Aramis", hän sanoi ääntänsä korottaen; "hyvästi, minä menen Portoksen luo."

"Odotahan", pyysi Aramis pistäen näytteet taskuunsa; "minä olen toimittanut tehtäväni, ja mielelläni vaihtaisin vielä sanasen ystävämme kanssa."

Le Brun kääri kapineensa kokoon, Percerin pani puvut takaisin kaappiin, Aramis painoi kädellään taskuaan, varmentuakseen näytetilkkujen tallessaolosta, ja kaikki kolme lähtivät työpajasta.

211.
Mistä Molièren "Porvari aatelismiehenä" on kenties saanut alkuaiheen

D'Artagnan tapasi Portoksen viereisessä salissa, ei enää ärtyneenä, ei enää karvaalla mielellä, vaan leveästi hymyilevänä, säteilevänä, herttaisena. Hän jutteli Molièren kanssa ja tämä katseli häntä jotenkuten kuin epäjumalaa, niinkuin ihminen, joka ei ole koskaan nähnyt mitään oivallisempaa eikä edes mitään sen laatuista.

Aramis meni suoraan Portoksen luo, tarjoten hänelle hienon, valkoisen kätensä, joka upposi vanhan ystävän jättiläiskouraan, – tämä oli toimitus, johon Aramis ei koskaan uskaltautunut eräänlaista levottomuutta tuntematta. Mutia sitten kun ystävällinen kädenpuristus oli suoritettu tuottamatta liian suurta tuskaa, Vannesin piispa kääntyi Molièreen.

"No, monsieur, tuletteko kanssani Saint-Mandèhen?"

"Tulen kaikkialle, mihin te johdatte, monseigneur", vastasi Molière.

"Saint-Mandéhen!" huudahti Portos ihmeissään, kun näki ylpeän kirkkoruhtinaan noin tuttavallisesti seurustelevan räätälinkisällin kanssa. "Mitä, Aramis, vietkö sinä tämän hyvän miehen Saint-Mandéhen?"

"Vien", vastasi Aramis hymyillen, "aika on täpärällä."

"Eikä, rakas Portos", jatkoi d'Artagnan, "herra Molière muuten olekaan aivan se, miltä hän näyttää."

"Mitä?" kysyi Portos.

"Ka, monsieur on mestari Percerinin ensimmäisiä apulaisia. Häntä odotetaan Saint-Mandéhen koettamaan herra Fouquetin tilaamia epikurolaisten juhlatamineita."

"Aivan niin", vahvisti Molière. "Niin, monsieur."

"Tulkaa siis, paras herra Molière", kehoitti Aramis, "jos nimittäin olette päättänyt tehtävänne herra du Vallonin kanssa."

"Kaikki on valmista", vastasi Portos.

"Ja oletko tyytyväinen?" kysyi d'Artagnan.

"Täysin tyytyväinen", myönsi Portos.

Molière jätti hyvästi Portokselle monin kohteliain kumarruksin ja puristi kättä, jonka muskettisoturien kapteeni hänelle salavihkaa ojensi.

"Monsieur", varoitti Portos lopuksi muhoillen, "olkaa ennen kaikkea täsmällinen."

"Huomenna saatte pukunne, herra parooni", takasi Molière. Ja hän lähti Aramiksen kanssa.

Sitten d'Artagnan tarttui Portoksen käsivarteen ja kysyi:

"Mitä tuo räätäli sinulle oikeastaan teki, rakas Portokseni, kun olet häneen niin tyytyväinen?"

"Mitäkö hän minulle teki, ystäväni? Mitäkö hän minulle teki?" huudahti Portos innoissaan.

"Niin, minä kysyn, mitä hän sinulle teki."

"Ystäväni, hän kykeni tekemään, mitä kukaan räätäli ei ole ennen tehnyt: hän otti mittani minua laisinkaan koskettamatta."

"Jopa nyt! Kerro se minulle, ystäväni."

"Ensiksikin, kunnon veikko, mistä lieneekään käyty noutamassa sarja kaikenkokoisia mallinukkeja. Toivoivat löytävänsä minunkin kokoiseni, mutta isoinkin niistä, joka esitti sveitsiläiskaartin portinvartijaa, oli kaksi tuumaa liian lyhyt ja puoli jalkaa liian hoikka varreltaan."

"Vai niin?"

"Niin oli, kuten minulla on kunnia sinulle sanoa, paras d'Artagnan. Mutta hän on suuri mies tai ainakin suuri räätäli, tuo herra Molière; hän ei siitä joutunut vähääkään ymmälle."

"Ja mitä hän teki?"

"Oh, se kävi hyvin yksinkertaisesti. Onpa jumal'avita tavatonta typeryyttä, että kukaan ei ole sitä keksintöä ennen älynnyt! Monen monituiset vaivat ja nöyryytykset olisivat minulta silloin säästyneet!"

"Puhumattakaan puvuista, rakas Portokseni."

"Niin, hyvinkin kolmestakymmenestä hukkaan haaskatusta vaatekerrasta."

"No, hyvä Portos, selitähän nyt minulle herra Molièren menetelmä."

"Molièrenkö? Niinkö häntä nimität? Tahtoisin muistaa hänen nimensä."

"Niin, tai sano Poqueliniksi, jos pidät siitä paremmin."

"Ei, minusta on Molière mukavampi. Kun haluan johtaa mieleeni hänen nimensä, ajattelen volièreä,²⁵ ja koska minulla on sellainen Pierrefondsissa…"

"Sehän sopii hyvin, ystäväni. Entä se herra Molièren menetelmä?"

"Kas näin: sensijaan että olisi minut jäsennellyt, kuten kaikki muut räätälin hölmöt tekevät, – pakottanut minut koukistamaan lanteitani, taivuttamaan niveliäni, alistumaan kaikenlaisiin halventaviin ja siivottomiin temppuihin."

D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

"'Monsieur', hän virkkoi minulle, 'hienon miehen on itse mitattava itsensä. Suvaitkaa astua tämän kuvastimen eteen.' Minä tein niin. Täytyy tunnustaa, etten oikein ymmärtänyt, mitä se kunnon herra Volière minusta tahtoi."

"Molière."

"Kah, niin, Molière, Molière. Mutta minä pelkäsin yhä mittaamista. 'Varokaa', sanoin hänelle senvuoksi, 'mitä minulle teette; minä olen paha kutiamaan, sen teille sanon.' Mutta pehmeällä äänellään (hän on hyvin säädyllinen räätälinkisälli, ystäväni, se täytyy myöntää), mutta pehmeällä äänellään virkkoi hän vain: 'Monsieur, jotta takki istuisi hyvin, on se tehtävä ääripiirteittenne mukaan. Ne taasen heijastuvat tarkalleen kuvastimesta. Me otamme mitan teidän kuvastanne.'"

"Kah, lempo!" sanoi d'Artagnan. "Sinä siis peilailit! Mutta mistä voitiin saada kuvastin, jossa sinä kykenit näyttäytymään kiireestä kantapäähän?"

"Rakas ystävä, oli esillä sama kuvastin, joista kuningaskin itseään katselee."

"Mutta hänen majesteettinsahan on puolitoista jalkaa sinua lyhyempi?"

"No, miten nyt asian laita lieneekään, – kaiketi on tahdottu imarrella kuningasta, sillä minullekin se kuvastin oli liian tilava. Niinpä se olikin liitetty korkeudeltaan kokoon kolmesta venetsialaisesta lasilevystä, ja leveyttä oli saatu samanlaisista levyistä klinkkerisaumauksella kiinnitettyinä."

"Voi, veikkonen, kuinka sinä käyttelet tietosanoja! Missä hitossa olet tuollaiseen perehtynyt?"

"Belle-Islellä. Aramis puhui sellaisista seikoista arkkitehdille."

"Ah, niinkö! Palatkaamme kuvastimeen, ystäväni."

"Kunnon herra Volière siis…"

"Molière."

"Niin, oikein, Molière. Saat nähdä, rakas ystäväni, että tästälähin muistan hänen nimensä liiankin hyvin. Se kunnon herra Molière ryhtyi siis piirtämään ääriviivojani liidulla kuvastimeen, tarkoin seuraten käsivarsieni ja olkapäitteni kaarevuutta, ja hän lausui siinä mietelmän, jota pidän erinomaisena: 'Puku ei saa häiritä kantajansa liikkeitä.'"

"Tosiaankin", myönsi d'Artagnan, "se on mainio periaate, jota valitettavasti ei aina noudateta."

"Mutta sitten minä vasta hyvilleni tulin, kun hän alkoi sitä kehittää."

"Hei, kehittikö hän sitä ohjetta edelleen?"

"Parbleu!"

"Selitäppä sitä kehittämistä."

"'Edellytämme', jatkoi hän, 'että vaikeassa tilanteessa tai tukalassa asemassa voi takki olla hartioilla, eikä miehellä ole halua sitä riisua…'"

"Se on totta", sanoi d'Artagnan.

"'Niinpä', jatkoi herra Volière…"

"Molière!"

"Molière, niin. 'Niinpä', jatkoi herra Molière, 'teidän esimerkiksi tarvitsee vetää miekkanne huotrasta, monsieur, ja teillä on takki selässänne. Mitä silloin teette?'

"'Minä heitän takin pois', vastasin minä.

"'Se olisi tarpeetonta', intti hän vuorostaan.

"Mitä, kuinka niin?"

"'Sanon, että takin pitää olla hyvin tehty. Sen pitää olla niin hyvin tehty, että se ei mitenkään teitä purista, edes miekkaa vetäessänne.'

"'Kah, kah!'

"'Heittäytykäähän asentoon', jatkoi hän. Minä tein sen niin rivakasti, että kaksi ikkunaruutua helähti säpäleiksi.

"'Ei se mitään tee, ei se mitään', rauhoitti hän, 'pysykää vain asennossanne'. Minä kohotin vasemman käsivarteni ilmaan, kyynärvarsi sirosti kaartuneena, kalvosin alastyönnettynä ja ranne taivutettuna, sillävälin kun oikea käsivarsi puoliksi ojennettuna tuki miehustaa kyynärpäällä ja rintaa ranteella."

"Niin", virkkoi d'Artagnan, "oikea asento, akateeminen miekkailuasento."

"Sinäpä sen sanoit, ystäväni. Sillävälin Volière…"

"Molière!"

"Ka, totisesti, ystäväni, nimitänkin häntä mieluummin… mikä se hänen toinen nimensä olikaan, jonka mainitsit?"

"Poquelin."

"Nimitän häntä mieluummin Poqueliniksi."

"Ja miten muistat sen nimen paremmin kuin toisen?"

"Katsos… Nimihän on Poquelin, eikö niin?"

"On."

"No, minun tarvitsee vain muistaa madame Coquenard."

"Miksi hyväksi?"

"Muutan Coquen Poqueksi, nardin liniksi, ja Coquenardin asemesta minulla on Poquelin."

"Mainiota!" huudahti d'Artagnan ällistyneenä… "Hei, ystäväni, minä kuuntelen sinua ihmeissäni."

"Tuo Coquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen."

"Anteeksi, Poquelin."

"Miten minä sitten sanoin?"

"Sanoit Coquelin."

"Ah, aivan oikein! Se Poquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen. Mutta hän käytti siihen aikaa, hän katseli minua paljon, sillä kelpasihan katsellakin. 'Väsyttääkö tämä teitä?' kysyi hän. – 'Hiukan', vastasin minä nytkähdyttäen polvitaipeitani; 'mutta kyllä vielä voin tunnin kestää'. – 'Ei, ei, sitä en salli! Meillä on täällä avuliaita poikia, jotka lukevat kunniakseen kannattaa käsivarttanne, niinkuin ennen kannateltiin profeettain käsivarsia heidän rukoillessaan Herraa.' – 'Hyvä on!' vastasin minä. – 'Eihän se tuntune teistä nöyryyttävältä?' – 'Ystäväni', sanoin hänelle, 'on luullakseni suuri ero kannattelun ja mitanottamisen välillä.'"

"Peräti järkevästi havaittu eroitus", keskeytti d'Artagnan.

"Sitten", jatkoi Portos, "hän antoi merkin. Kaksi kisälliä tuli apuun; toinen kannatti vasenta käsivarttani, sillaikaa kun toinen erinomaisen sievästi piti ylhäällä oikeata.

"'Kolmas mies!' kutsui hän.

"Kolmas kisälli saapui.

"'Kannatelkaa monsieuria lanteista', käski hän.

"Mies kannatteli minua lonkilta."

"Ja niin sinä seisoit asennossa?" kysyi d'Artagnan.

"Aivan, ja Poquenard piirsi minut kuvastimen pintaan."

"Poquelin, ystäväni."

"Poquelin, olet oikeassa. Ka, tahtoisin häntä sittenkin mieluummin nimittää Volièreksi."

"Niin, ja etkö jo voisi kertoa loppuun?"

"Sillävälin Volière hahmoitteli minut kuvastimeen."

"Se oli oiva tapa."

"Pidän todellakin erinomaisesti tästä menetelmästä. Se on niin kunnioittavaa ja antaa jokaiselle arvonsa mukaisen osan."

"Ja homma päättyi…?"

"Kenenkään minua koskettamatta, ystäväni."

"Paitsi niitä kolmea poikaa, jotka sinua kannattelivat?"

"Niin tietenkin; mutta olen luullakseni sinulle jo selittänyt kannattelun ja mittailun eroituksen."

"Se on totta", vastasi d'Artagnan, tuumien sitten itsekseen: —

Totisesti, ellen pahoin erehdy, olen tässä toimittanut oivan makupalan

Molièren veitikalle, ja varmaan näemme tuon kohtauksen joskus luonnosta siirrettynä johonkin huvinäytelmään.

Portos myhäili.

"Mikä naurattaa?" kysyi häneltä d'Artagnan.

"Tunnustanenko tuota? No, minä iloitsen onnestani."

"Oh, en tosiaankaan tunne onnellisempaa ihmistä kuin sinä olet. Mutta mikä uusi onnenpotkaus sinulla taas on ollut?"

"Niin, niin, rakas ystävä, onnittele minua."

"En parempaa pyydä."

"Näyn olevan ensimmäinen, josta otettiin mittaa tällä uudella tavalla."

"Oletko siitä varma?"

"Melkein. Muutamat merkitsevät silmäniskut Volièren ja toisten kisällien välillä ilmaisivat sitä minulle."

"No, veikkonen, en sitä Molièressä ihmettele."

"Volière, paras d'Artagnan!"

"Oh, ei, ei nyt toki! Sallin sinun kernaasti nimittää häntä Volièreksi, mutta minä sanon häntä yhä Molièreksi. – No niin, en sitä, sanoin, Molièressä ihmettele, sillä hän on nerokas poika, ja sinä kai herätitkin hänessä tuon mainion ajatuksen."

"Siitä on hänelle varmaan vastaisuudessa hyötyä."

"Totta kai! Luulen kyllä, että hänellä siitä hyötyä on, vieläpä paljonkin! Sillä näetkös, ystäväni, Molière on kaikista tunnetuista räätäleistämme se, joka parhaiten osaa pukea paroonimme, kreivimme ja markiisimme… heidän mittansa mukaan."

Tämän lausuman jälkeen, jonka sattuvaisuutta ja syvämielisyyttä emme tässä tarkastele, d'Artagnan ja Portos lähtivät mestari Percerinin talosta ja palasivat vaunujensa luo. Lukijan luvalla jätämme heidät, yhtyäksemme Molièreen ja Aramikseen Saint-Mandéssa.

212.
Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja

Äkäisenä d'Artagnanin osumisesta niin pahimmoikseen mestari Percerinin luo palasi Vannesin piispa varsin huonolla tuulella Saint-Mandéhen. Molière sitävastoin oli haltioissaan siitä, että oli saanut niin oivan aiheen kehitelläkseen ja tiesi, mistä jälleen tapaisi alkuperäistä tyyppiä, sitten kun ensi luonnoksesta oli kokonainen sarja kohtauksia sommiteltava, mitä hilpeimmällä mielellä siis hän astui yli-intendentin kotiin.

Koko keskikerran vasen puolisko oli Pariisin kuuluisimpien epikurolaisten hallussa. Näillä talon likeisimmillä ystävillä oli kullakin oma osastonsa, missä he nyt kennoissaan hyörivien mettiäisten tavoin uurastivat valmistaakseen hunajaa siihen kuninkaalliseen herkutteluun, jota herra Fouquet suunnitteli tarjottavaksi hänen majesteetilleen Ludvig XIV: lle Vauxin juhlissa, jotta siinä henkinenkin puoli tulisi ulkonaista loistoa vastaavaksi.

Leuka käteen tuettuna kaivoi Pélisson prologi-perustuksia kolminäytöksiselle huvinäytelmälle nimeltä Kiukustuneet; tämän esittämisestä vastasi näyttelijäseurueensa johtajana draamataituri Poquelin-Molière, kuten d'Artagnan häntä nimitti, vaikka Portos paremmin muisteli häntä Coquelin-Volièrenä.

Loret ammatillisena selostajana jo osoitti nykyaikaisen sanomalehtimiehen yritteliästä eteensäkatsomista: hän kyhäsi taidokasta kertomusta Vauxin juhlallisuuksista ennen kuin näihin oli päästykään.

La Fontaine harhaili kaikkien keskessä hämmentyneenä, hajamielisenä, häiritsevänä, sietämättömänä haamuna, pörräten ja suristen jokaisen olan takana kaikenmoisia runosepittelyn tyhmyyksiä. Hän tuli Pélissonin kiusaksi niin monta kertaa, että tämä viimein suutahtaen nosti päätänsä ja sanoi:

"Poimikaa minulle edes loppusointu, la Fontaine, koska kehutte vaeltavanne Parnasson puutarhoissa."

"Minkä pariksi sitä haluatte?" kysyi satuseppo, kuten rouva de Sévigné häntä muistelmissaan nimittää.

"Edellinen loppusana on valkenee."

"Tarkenee", vastasi la Fontaine.

"Ohoh, veikkonen, on mahdoton puhua tarkenemisesta, kun ylistelee Vauxin hienouksia", huomautti Loret syrjästä.

"Sitäpaitsi se ei loppusointu olekaan", sanoi Pélisson.

"Mitä! Eikö se päde?" huudahti la Fontaine kummastuneena.

"Ei; teillä on paha tapa, ystäväiseni, ja se estää teitä koskaan pääsemästä ensiluokkaiseksi runoilijaksi: te hyväksytte ihan laimeita loppusointuja!"

"Haa, niinkö arvelette, Pélisson?"

"Niin vainkin, hyvä ystävä. Teidän tulisi ottaa huomioon, että loppusointu ei ole koskaan hyvä, jos vain on saatavissa parempi."

"Sittenpä en enää ikänäni kirjoitakaan muuta kuin suorasanaista", päätti la Fontaine, joka oli ottanut Pélissonin nuhteen vakavalta kannalta. "Oi, olin kyllä itsekin jo usein johtunut epäilemään vain patustelevani runoudessa! Niin se on totinen tosi."

"Älkää sanoko niinkään, hyvä ystävä; runomuodosta luopuminen tekisi tuotantonne liian suppeaksi laadultaan, ja satusäkeenne sisältävät paljon hyvää."

"Ja aluksikin", la Fontaine pitkitti omaa ajatusjuoksuaan, "minä poltan satasen vastavalmistunutta pätkää."

"Missä ne sepitelmät ovat?"

"Päässäni."

"Mutta, hitossa, jos niitä ei ole vielä paperille pantu, niin ettehän voi niitä polttaa?"

"Totta kyllä", älysi la Fontaine. "Kuitenkin, jollen polta niitä…"

"Niin, miten käykään, jos ette polta niitä?"

"Käy niin ikävästi, että ne jäävät mieleeni enkä voi niitä koskaan unohtaa."

"Lempo!" äännähti Loret; "sehän on vaarallista! Sellaisesta tulee hulluksi!"

"Kirottua! Mitä tehdä?" päivitteli la Fontaine.

"Minäpä keksin keinon", virkkoi Molière, joka oli juuri saapunut kuulemaan.

"Millaisen?"

"Kirjoittakaa ne ensin ja pistäkää sitten tuleen."

"Sehän onkin yksinkertaista, ja sitä en sentään olisi ikinä oivaltanut! Nerokas mies tämä peijakkaan Molière!" kiitteli la Fontaine, mutta lisäsi sitten otsaansa lyöden: "Haa, sinusta ei ole koskaan muuksi kuin aasiksi, Jean de la Fontaine."

"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä?" ihmetteli Molière lähestyen runoilijaa, jonka syrjähuomautus oli osunut hänen korvaansa.

"Minä sanon pysyväni taitamattomana aasina, rakas ammattiveikko", vastasi la Fontaine raskaasti huokaisten ja silmät murheen sumeessa. "Niin, ystäväiseni", hän jatkoi yhä alakuloisempana, "minä kuulun sepustavan viheliäisiä loppusointuja."

"Siinä ei ole perää."

"Niin on asia! Minä olen tolvana."

"Kuka sitä on sanonut?"

"Hitto, – Pélisson. Ettekö sanonutkin, Pélisson?"

Jälleen sepittelyynsä syventyneenä Pélisson varoi enää puuttumasta keskusteluun.

"Mutta jos Pélisson on sanonut teitä tolvanaksi", huudahti Molière, "niin hän on pahasti loukannut teitä."

"Niinkö luulette?.."

"Tosiaankin, hyvä la Fontaine, neuvoni on, että te aatelismiehenä ette jätä sellaista herjausta rankaisematta."

"Hohoi!" äännähti la Fontaine.

"Ettekö ole koskaan taistellut?"

"Kerran, ystäväiseni, erään jääkäriluutnantin kanssa."

"Mitä hän oli teille tehnyt?"

"Kuului vietelleen vaimoni."

"Ahaa", sanoi Molière hieman kalveten.²⁶ Mutta kun la Fontainen tunnustus oli saanut toiset jälleen lähestymään, Molière säilytti huulillaan veitikkamaisen hymyn, joka oli ollut niiltä häipymäisillään, ja haastatteli satuseppoa edelleen:

"Ja mikä oli kaksintaistelun tuloksena?"

"Tulos oli sellainen, että kiistakentällä vastustajani löi aseen kädestäni ja sitten esitti minulle anteeksipyynnön, luvaten olla enää koskaan astumatta talooni."

"Ja te piditte itseänne tyydytettynä?" kysyi Molière.

"En toki, päin vastoin! Sieppasin säiläni takaisin maasta ja sanoin: 'Suokaa anteeksi, monsieur, minä en ole taistellut kanssanne siitä syystä, että olitte vaimoni rakastaja, vaan koska minulle sanottiin, että minun piti taistella. Mutta kun minä en ole koskaan ollut onnellinen ennen kuin siitä lähtein, niin suvaitkaahan ystävällisesti edelleenkin käydä talossa, kuten ennen, taikka – morbleu! – aloittakaamme uudestaan!' Sillä tavoin", lopetti la Fontaine, "hänen oli pakko jäädä armastelemaan vaimoani ja minä olen edelleen pysynyt maapallon onnellisimpana aviomiehenä."

Kaikki remahtivat nauruun. Molière vain pyyhkäisi silmiänsä kädellään. Miksi? Kenties kuivatakseen kyyneleen, kenties tukahduttaakseen huokauksen. Voi, tiedetään, että Molière kyllä oli siveyssaarnaaja, mutta ei filosofi.

"Joka tapauksessa", hän huomautti palaten keskustelun lähtökohtaan,

"Pélisson on loukannut teitä."

"Kah, niin, se on totta; olin sen jo unohtanut."

"Ja minä vedän hänet siitä tilille teidän puolestanne."

"Se sopii, jos pidätte sitä välttämättömänä."

"En voi muuta, ja lujille hänet otan."

"Malttakaa", virkahti la Fontaine. "Tahdon kuulla mielipiteenne."

"Mistä?.. Tästä loukkauksestako?"

"Ei, sanokaa minulle, eikö valkenee toden teolla voi saada loppusoinnukseen tarkenee?"

"Kyllä minä ne soinnuttaisin yhteen."

"Hitto, tiesinhän sen!"

"Ja minä olen eläissäni sepittänyt satatuhatta senkaltaista säettä."

"Satatuhatta?" huudahti la Fontaine. "Nelinkertaisesti enemmän kuin herra Chapelain suunnittelee Orléansin neitsyeen. Tästä aiheestako tekin olette ne satatuhatta säettä sepittänyt, hyvä ystävä?"

"Kuulkaa nyt sitä! Ainiaan hajamielinen!" sanoi Molière.

"On varmaa", jatkoi la Fontaine, "että esimerkiksi valaistu ja lupaus ovat loppusointuja."

"Varsinkin monikossa."

"Niin, varsinkin monikossa, koska ne eivät silloin soinnu yhteen ainoastaan kahdella kirjaimella, vaan ihan viidellä; samoin paranisivat valkenee ja tarkenee. Pankaapas valkenee ja tarkenee monikkoon, hyvä Pélisson", kehoitti la Fontaine mennen lyömään ammattiveljeänsä olalle, kokonaan unohtaneena kärsimänsä loukkauksen, "niin ei ole vikaa loppusoinnuissa."

"Hä?" murahti Pélisson.

"Hitto! Molière sanoo niin, ja hän on pätevä asiassaan; hän vakuuttaa itse sepittäneensä satatuhatta säettä."

"Hei, hän on kerran päässyt vauhtiin!" virkkoi Molière nauraen.

"Se on samaa kuin käyttäisi sointuparina komeat ja rauhaisat, jotka sopivat erinomaisesti, – siitä panen pääni pantiksi."

"Mutta…" yritti Molière.

"Puhun tästä teille", jatkoi la Fontaine, "koska te lienette sommitellut näytelmäesitystä juhliin, vai kuinka?"

"Kyllä, Kiukustuneet."

"Aivan oikein, – niin olikin, Kiukustuneet; niin, nyt muistan. No, luulisinpa, että kappaleellenne olisi jonkunlainen prologi perin hyvä olemassa."

"Epäilemättä, erinomainen etu."

"Ah, te yhdytte käsitykseeni?"

"Siinä määrin, että olinkin pyytänyt juuri teitä kirjoittamaan sen prologin."

"Olitteko pyytänyt minua kirjoittamaan prologin?"

"Olin, juuri teitä; vieläpä kieltäydyttyänne pyysin teitä hommaamaan siihen työhön Pélissonia, joka parhaillaan sepittääkin sitä."

"Kah, sitäkö Pélisson on laatimassa? Totisesti, hyvä Molière, te voitte väliin olla aivan oikeassa."

"Milloin niin?"

"Kun sanotte minua hajamieliseksi. Se on ilkeä vika; tahdon parantua siitä, – ja minä sepitän teille prologinne."

"Mutta Pélissonhan sen tekee!"

"Aivan oikein! Oh, minua epattoa! Täydellä syyllä Loret sanoi minua tolvanaksi!"

"Ei sitä Loret ole sanonut, hyvä ystävä."

"No, sanoipa tuon kuka hyvänsä, se ei muuta asiaa! Kappaleenne nimi on siis Kiukustuneet. No, kelpoittaisittehan te loppusoinnuksi pahaksuneet?"

"Tarkkaan harkiten kyllä."

"Ja vieläpä kummastuneet!"

"Ka, en oikeastaan!"

"Se olisi uskallettua, niinkö? Mutta mikä siinä niin arveltaisi?"

"Päätteet olisivat niin samoja."

"Minä luulisin", muisti nyt la Fontaine, eläytyen Molièresta, tavoittaakseen Loretia, "minä luulisin…"

"Mitä te luulisitte?" tokaisi Loret kesken lauselmansa. "No, sanokaa joutuin."

"Tehän nimittäin sepitätte siinä Kiukustuneiden prologia?"

"Äh, en, mordieu! Se on Pélissonin puuhana!"

"Ahaa, niin, Pélisson!" huudahti la Fontaine siirtyen Pélissonin luo.

"Minä luulisin", hän jatkoi, "että Vauxin luonnotarten…"

"Hei mainiota!" kiljaisi Loret. "Vauxin luonnotarten! Kiitos, la Fontaine; teiltä sain kaksi loppusäettä selostukseeni:

"Ja nähtiin Vauxin luonnotarten parastaan panneen juhlaa varten."

"Kas sitä, – siinä ponnekkaat loppusoinnut", arvosteli Pélisson; "jos te rakentelisitte säkeenne siten, la Fontaine, niin kyllä kelpaisi!"

"Mutta niinhän tehnenkin, koska Loret juuri sanoi minulta saaneensa nuo kaksi kehuttavaa säettä."

"No, jos pystytte sellaiseen sommitteluun, niin sanokaapa, millä tavoin te aloittaisitte prologini?"

"Minä lausuisin esimerkiksi: Oi luonnotar… niin… Tähän asettaisin jonkun teonsanan toisen partisiipin akkusatiiviin ja jatkaisin: nähdä saamme."

"Mutta se teonsana, teonsana?" tiukkasi Pélisson.

"Ihailuun mahtavimman kuninkaamme", jatkoi vain la Fontaine.

"Mutta teonsana, teonsana?" vaati Pélisson itsepintaisesti. "Se toisen partisiipin kaikkiratkaiseva akkusatiivi?"

"No, kah: tulleen.

"Oi luonnotar, min tulleen nähdä saamme ihailuun mahtavimman kuninkaamme."

"Te panisitte: min tulleen, te?"

"Miksi en?"

685 "Min. min!"

"Voi, hyvä ystävä", pahoitteli la Fontaine, "te olette ylettömän pikkumainen!"

"Siitä puhumattakaan", arvosteli puolestaan Molière, "että toinen säe sisältää jo kuluneen määritelmän, hyvä la Fontaine."

"No, siitähän sitten näkee, että minä olen epäkelpo, tolvana, kuten sanoitte."

"Minä en ole sellaista koskaan sanonut."

"No, niinkuin Loret sanoi."

"Ei sitä Loretkaan väittänyt, vaan kaiketi Pélisson."

"No niin, Pélisson oli satakertaisesti oikeassa. Mutta ennen kaikkea olen nyt pahoillani eräästä seikasta, hyvä Molière: me emme taidakaan saada epikurolaispukujamme."

"Toivoitte omaanne juhlaa varten?"

"Niin, juhlaa varten, ja sitten käyttääkseni juhlan jälkeen arkisenakin asuna. Taloudenhoitajattareni vastikään huomautti minulle, että nykyinen pukuni oli käynyt jo pahoin hauraaksi."

"Lempo soikoon, hänellä oli syytäkin: se alkaa jo näyttää rihmoilta!"

"Voi, katsokaas", selitti la Fontaine, "minä tulin unohtaneeksi sen maalle työhuoneeseeni, ja kissani…"

"Mitä kissallanne oli sen kanssa tekemistä?"

"Kissani penikoitsi siihen, niin että se hautui kauhtuneeksi."

Molière puhkesi nauruun. Pélisson ja Loret noudattivat esimerkkiä.

Samassa ilmestyi esiin Vannesin piispa, pidellen kainalossaan asemakartta- tai pergamenttikääryä.

Niinkuin kuoleman enkeli olisi jähmettänyt kaiken hupsutelevan ja kepeän mielikuvittelun, – niinkuin nuo kalpeat kasvot olisivat säikähdyttäneet sulottaret, joille Ksenokrates uhrasi, – työsuojamassa syntyi heti hiljaisuus, jokaisen sulkeutuessa totiseksi ja tarttuessa jälleen kynäänsä.

Aramis jakoi läsnäolijoille kutsukirjelmät ja lausui heille kiitollisuuden sanoja herra Fouquetin puolesta. Hän huomautti, että yli-intendentillä oli kiireellistä hommaa työhuoneessaan, joten hän ei päässyt heitä nyt tapaamaan, vaan pyysi heitä lähettämään hänelle hiukan näytteitä senpäiväisestä sepittelystään, jotta hän niiden parissa saisi sitten unohtaa yötyönsä väsymyksen.

Kaikki otsat painuivat alas niistä sanoista. Itse la Fontaine asettui erään pöydän ääreen ja pani kynän joutuisasti rapisemaan veliinipaperilla; Pélisson kirjoitti puhtaaksi prologinsa; Molière antoi osuudekseen viisikymmentä pikaisesti luonnosteltua säettä, joihin oli saanut innoituksensa käynnistä Percerinin luona; Loret luovutti selostuksensa noista ihmeellisistä juhlista, jotka hän oli ennakolta loihtinut silmiensä eteen. Aramis sai siten saaliinsa kuin iso mustapukuinen, purppura- ja kultakoristeinen kuhnuri, sitten poistuen tästä mehiläispesästä omaan huoneeseensa, vaiteliaana ja omia asioitansa pohtivana. Ovelta hän kuitenkin vielä huomautti:

"Muistakaa hyvät herrat, että me lähdemme kaikin huomis-iltana."

"Siinä tapauksessa minun on ilmoitettava kotiin", virkahti Molière.

"Voi, niin, Molière-poloinen!" huoahti Loret hymyillen; "hänen kotonaan rakastetaan."

"Rakastetaan, niin", vastasi Molière säveästi ja kaihomielisesti hymyillen, "mikä ei silti merkitse, että häntä rakastetaan."

"Minua kyllä rakastetaan Chãteau-Thierryssä, siitä olen ihan varma", tokaisi la Fontaine.

Aramis palasi samassa huoneeseen, oltuaan poissa vain hetkisen.

"Tuleeko ketään minun mukaani?" kysyi hän. "Lähden Pariisiin, keskusteltuani herra Fouquetin kanssa neljännestunnin verran. Tarjoan tilaa vaunuissani."

"Hyvä, minulle sopii!" sanoi Molière. "Otan vastaan, minulla on kiireitä."

"Minä illastan täällä", päätti Loret. "Herra de Gourville on minulle luvannut äyriäisiä.

"Hän on minulle luvannut äyriäisiä…

"Etsikääpä loppusointu, la Fontaine."

Aramis läksi nauraen niin sydämestään kuin hän aina osasi. Molière seurasi häntä. He olivat portaiden juurella, kun la Fontaine raotti ovea ja huusi:

"Kun vietämme kunnon läksiäisiä, hän on sinulle luvannut äyriäisiä."

Epikurolaisten naurunpurkaukset yltyivät, kantautuen Fouquetin kuuluviin, kun Aramis avasi hänen työhuoneensa oven. Molière oli ottanut toimekseen käskeä valjastaa hevoset, Aramiksen mennessä mainitsemaansa pikku puheluun yli-intendentin luo.

"Oh, kuinka tuolla naureskellaan!" sanoi Fouquet huoahtaen.

"Ja te ette naura mukana, monseigneur?"

"Minusta ei ole enää naurajaksi, herra d'Herblay."

"Juhlat lähenevät."

"Varat vähenevät."

"Enkö ole teille sanonut, että se on minun asiani?"

"Olette kyllä luvannut minulle miljoonia."

"Ne saatte seuraavana päivänä kuninkaan tultua Vauxin linnaan."

Fouquet tähtäsi Aramikseen syvän silmäyksen ja pyyhkäisi kosteata otsaansa kylmällä kädellä. Piispa käsitti, että yli-intendentti epäili hänen vakuutustansa ja tunsi raskaasti oman kykenemättömyytensä hankkimaan tarvittavia rahoja. Miten saattoikaan Fouquet olettaa, että vähäpätöinen piispa, entinen abbé, entinen muskettisoturi, voisi ne hankkia?

"Miksi epäillä?" kysyi Aramis.

Fouquet hymyili pudistaen päätänsä.

"Vähäuskoinen mies!" lisäsi piispa.

"Rakas herra d'Herblay", vastasi Fouquet, "jos minä kukistun…"

"No, jos?"

"Niin kaadun ainakin niin korkealta, että muserrun lankeemuksessani."