Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

223.
Majesteettirikos

Se loveenlangenneen vimma, joka oli vallannut kuninkaan hänen ajatellessaan Fouquetin kirjettä la Vallièrelle, vaimeni vähitellen ankeaan uupumukseen. Terveyttä ja elämää uhkuvan nuoruuden tarvitsee heti korvata voimankulutuksensa; se ei tunne sellaista loputonta unettomuutta, joka saattaa myöhemmällä iällä syöstä onnettoman samanlaiseen kidutukseen kuin tarun Prometeuksen kuvataan kokeneen maksansa kasvaessa mikäli korppikotka sitä nokki. Miehuuden parhaissa voimissa ollen tai vanhuuden heikkoudessa ihminen siten saa melkein ehtymätöntä kannustusta sieluntuskilleen, mutta äkillisen surun yllättämä nuori mies uuvuttaa itsensä huudahteluun ja suoranaiseen riehumiseen nurjaa käännettä vastaan, kunnes tämä myötäämättömänä sortaa hänet maahan, jolloin hän ei enää tunne kärsimyksensä pahinta vihlomista.

Ludvig talttui neljännestunnissa; sitten hän herkesi puristelemasta nyrkkejään ja korventamasta katseillaan vimmansa näkymättömiä villitsijöitä. Hän ei enää hurjilla sanoilla sadatellut Fouquetia ja la Vallièrea, vaan suistui raivosta epätoivoon ja tästä tylsään apeuteen. Hänen jonkun aikaa vääntelehdittyään vuoteella käsivarret valahtivat hervottomina sivulle, pää painui raskaasti pitsireunaiselle aluselle, voimattomat jäsenet vavahtelivat lihaksien keveästä nytkymisestä, ja rinnasta puhkesi enää harvakseltaan huokauksia. Kiukusta raukeat ja kyynelistä verestävät silmät kääntyivät Morfeus-jumalan kuvaan, joka kamarin somistelua vallitsevana oli antanut suojamalle nimensä, ja tämä unen valtias siroitteli täysistä käsistään kuninkaan päälle valmupölyänsä, niin että hallitsija hiljalleen ummisti silmänsä ja nukahti.

Suloinen ja keveä ensi uinahdus useinkin kohottaa ruumiin ylös vuoteelta ja sielun maanpinnalta, ja tässä tilassa tuntui kuninkaasta sitten ikäänkuin lakeen maalattu Morfeus olisi katsellut häntä ihan inhimillisillä silmillä. Jotakin kirkasta oli liikkuvinaan ylhäällä kupukatossa, – synkkä unikuvasikermä näytti siirtyneen hetkiseksi päästämään näkyviin ihmisilmestyksen, joka piteli kättänsä suulla ja miettivästi katseli häntä, ja ihmeellistä: tämä mies oli niin kuninkaan näköinen, että Ludvig olisi luullut kuvastimeen heijastuvansa, ellei noita kasvoja olisi syvällisen säälin tunne pilvistyttänyt.

Sitten hänestä tuntui kupulaki hiljalleen etääntyvän, häipyvän näkyvistä, Le Brunin maalaamien kuvien hämärtyessä kaukaisuuteen. Makuusijan hievahtamattomuus oli muuttunut verkalliseksi ja tasaiseksi liikunnoksi, jossa oli eroittavinaan säännöllistä huojuntaa niinkuin laivan levätessä leppeillä laineilla. Kuningas ajatteli luonnollisesti näkevänsä unta, jossa vuodeuutimia yhteenkytkevä kultakruunu loittoni kuten sen kiinnekohta kupulaessakin, niin että kruunua kaksin käsin kannatteleva suojelushenki tuntui turhaan kutsuvan kuningasta tämän vaipuessa pois sen turvista.

Makuusija painui yhäti alas. Silmät auki antausi Ludvig tämän julman näköhäiriön valtaan. Viimein tummeni kuninkaallisen kamarin valaistus, ja ilmaan tunkeusi jotakin selittämätöntä kylmyyden ja kaameuden hönkää. Ei enää ollenkaan näkynyt maalauksia, kultakoristeita, samettiverhoja, vaan tummanharmaiden muuriseinäin varjo vain tiheni molemmin puolin. Makuusija laskeusi vieläkin, mutta minuutin kuluttua, joka kuninkaasta tuntui vuosisadalta, se pysähtyi mustaan ja hyytävään ilmakerrokseen. Valo pilkoitti nyt kamarista vain niinkuin päivä häämöittää kaivon pohjalle.

– Näen hirmuista unta! – ajatteli Ludvig. – On aika havahtua. Hereille nyt! Jokainen on kokenut tällaista; ei ole ainoatakaan ihmistä, joka tukehduttavan painajaisen ahdistamana ei ole vakuuttanut itselleen näkevänsä vain unta, tukenaan se tajunnan rahtunen, joka valvoo aivojen pohjukassa silloin kun kaikki muu inhimillinen tietoisuus on sammuksissa.

Mutta valveille ponnistautuessaan Ludvig havaitsikin olevansa ihan hereillä, avosilmin. Silloin hän katsahti ympärilleen.

Hänen kumpaisellakin sivullaan seisoi aseistettu mies, molemmat väljään viittaan verhoutuneina, ja kasvoja peitti naamio.

Toinen mies piteli kädessään pientä lamppua, jonka punainen hohde loi kajoansa kolkoimmalle näyttämölle, mitä kuningas saattaa nähdäkseen saada.

Ludvig vakuutti sielussaan, että hänen untansa yhä kesti ja että sen lopulliseksi hälventämiseksi tarvitsi vain liikuttaa käsiään tai saada äänensä kuuluviin. Hän hypähti alas sängystä ja tunsi seisovansa kostealla maaperällä. Silloin hän virkahti lampun pitelijälle:

"Mitä tämä on, monsieur? Mistä tällainen pila johtuu?"

"Tämä ei ole pilaa", vastasi kumea ääni.

"Oletteko herra Fouquetin väkeä?" kysyi kuningas hätkähtäen.

"Vähänpä on väliä, kenen väkeä olemme!" vastasi haamu. "Te olette meidän vallassamme, sillä hyvä."

Enemmän kärsimättömänä kuin säikähtyneenä kuningas kääntyi toiseen naamioituun.

"Jos tämä on ilveilyä", hän lausui, "niin ilmoittakaa heti herra Fouquetille, että minä pidän sitä sopimattomana ja kiellän sitä pitkittämästä."

Puhuteltu oli tavattoman kookas ja vanttera mies. Hän seisoi suorana ja järkähtämättömänä kuin marmorimöhkäle.

"No niin", lisäsi kuningas jalkaa polkien, "ettekö vastaa?"

"Emme me vastaa, pikku herraseni", järäytti jättiläinen, "sillä mitäs tässä on vastattavaa, paitsi että te olette oikea kiusankappale, jonka herra Coquelin tai Volière on unohtanut äskeisen näytelmänsä luettelosta."

"Mutta mitä minusta siis tahdotaan?" karjaisi kuningas kädet puuskassa.

"Sen saatte tietää myöhemmällä", ilmoitti lampunkantaja.

"Missä nyt olen?"

"Katsokaa!"

Ludvig tähysteli paikkaa, mutta naamioidun kohottaessa lamppuaan hän näki vain kosteita seiniä, joilla siellä täällä kimmelsi etanain hopeisia viiruja.

"Ohoh, vankiluola?" äännähti kuningas.

"Ei, maanalainen holvi."

"Joka johtaa…?"

"Suvaitkaa seurata meitä."

"En hievahda tästä!" ärjäisi Ludvig.

"Jos niskuroitsette, nuori ystäväni", varoitti vankempi vangitsija, "niin sieppaan teidät viittaan kiedottuna kainalooni, ja oma on vahinkonne, totisesti, jos siihen tukehdutte!"

Niin sanoen puhuja ojensi levättinsä alta uhkaavan kouran, ja itse Krotonin Milo olisi mielellään suonut nyrkkinsä sellaiseksi nuijaksi sinä päivänä kun hän sai onnettomaksi aatoksekseen murskata viimeisen tammensa.

Kuningasta kammoksutti väkivalta, sillä hän käsitti, että nämä kaksi miestä, joiden valtaan hän oli joutunut, eivät näin pitkälle mentyään enää perääntyisi äärimäisyyksistäkään. Hän pudisti päätänsä.

"Olen nähtävästi joutunut salamurhaajien paulaan", hän sanoi.

"Lähtekäämme!"

Miehistä ei kumpikaan hiiskunut mitään tähän. Lampun pitelijä läksi liikkeelle edellä, kuningas seurasi häntä, ja toinen naamioitu asteli perässä. Siten samottiin pitkää ja mutkittelevaa holvikellaria myöten, jonka monilla portailla kuningas useaan kertaan kuuli veden kohinaa yläpuoleltaan. Lopuksi tultiin pitkään, rautaovella ummistettuun käytävään. Etumies otti vyössään kilisseestä kimpusta avaimen, ja kun ovi narahtaen päästi ilmaa sisälle, Ludvig tunsi sitä kyllästettyä tuoksua, jota puut huokuvat helteisen kesäpäivän jälkeen. Hetkiseksi hän pysähtyi epäröiden, mutta kintereillä kulkenut roteva vartija työnsi hänet ulos.

"Vielä kerran", sanoi Ludvig käännähtäen henkilöön, joka ylettömässä röyhkeydessään oli kajonnut hallitsijaansa, "mitä teillä on mielessä Ranskan kuningasta vastaan?"

"Koettakaa nyt unohtaa se sana", varoitti lampun pitelijä sellaisella äänellä, joka keskeytti kaiken väittelyn.

"Teilata teidät pitäisi moisesta puheesta", lisäsi jättiläinen sammuttaessaan kumppaninsa ojentaman lampun; "mutta kuningas on liian suopea."

Se uhkaus sai pidätetyn liikahtamaan niin rajusti, että olisi voinut luulla hänen tahtovan paeta; mutta voimamiehen käsi kouraisi hänen olkaansa ja naulitsi hänet alalleen.

"Mutta minne nyt olemmekaan menossa?" tuskastui kuningas.

"Tulkaa", vastasi edellä astunut mies jotenkuten kunnioittavasti, johtaen vankinsa vaunuja kohti, jotka näkyivät odottavan. Ajopelit olivat kokonaan puunlehvien kätkössä. Kaksi korvistaan kytkettyä hevosta oli ohjasperillä sidottu ison tammen alimpiin oksiin.

"Nouskaa", määräsi sama mies avatessaan vaununoven ja laskiessaan alas astinlaudan.

Kuningas totteli, istuutuen vaunujen perälle; paksuilla täytteillä sisustettu ovi lyötiin heti lukkoon, kun hänen saattajansakin oli hypännyt vaunuihin. Jättiläinen taasen päästi hevoset irti, valjasti ne itse ja ponnahti tyhjälle ajopukille. Samassa vaunut vierivät täyttä vauhtia liikkeelle, poikkesivat Pariisin valtatielle, saivat Sénartin metsässä uudet vetäjänsä, jotka oli kytketty puuhun kuten edellisetkin. Ajaja suoriutui nopsasti valjastuksesta, ja matkaa jatkettiin joutuisasti Pariisia kohti, jonne tultiin kolmen tienoissa aamulla Saint-Antoinen esikaupungin portista, sitten kun ajaja oli huutanut vahtisotilaalle: "Kuninkaan määräys!" Kulku suunnattiin nyt Bastiljin alueelle ja suoraan hallintotalon edustalle. Höyryten hevoset seisahtuivat pääportaiden juurelle. Vartiokersantti riensi eteen.

"Herättäkää herra kuvernööri!" huusi ajaja ikkunoita täristävällä äänellä.

Tätä ääntä lukuunottamatta, joka varmaan kajahti vielä kaupungin ulkomuurista, oltiin sekä vaunuissa että linnassa hiirenhiljaa. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi herra Baisemeaux yökaavussaan ulko-ovensa kynnykselle.

"Mitä nyt vielä?" hän kysyi. "Ketä siinä tuotte?"

Vaunuista astui mies, joka kuiskasi pari sanaa ajajalle. Tämä laskeusi heti maahan, sieppasi jalkojensa juuressa olleen musketin ja ojensi sen suun vankinsa rintaa vasten.

"Ja ammu paikalla, jos hän yrittää puhua!" lisäsi kumppani ääneen.

"Hyvä!" vastasi toinen yksikantaan.

Varoituksensa lausuttuaan vangin saattaja nousi ylös portaita, joiden tasanteella kuvernööri odotti.

"Herra d'Herblay!" huudahti tämä.

"Sht!" hillitsi Aramis. "Käykäämme sisälle."

"Voi, hyvä Jumala! Mikä ajaakaan teidät tänne tämmöisellä hetkellä!"

"Hankala erehdys, hyvä herra de Baisemeaux", vastasi Aramis levollisesti. "Kävi selville, että te tois-iltana olittekin oikeassa."

"Missä kohden?" kysyi kuvernööri.

"No, sen vapauttamismääräyksen suhteen, rakas ystävä."

"Selittäkää, monsieur… tuota, monseigneur", pyysi kuvernööri ihmetyksen ja kauhun jännityksessä.

"Yksinkertainen juttu: muistattehan, hyvä herra de Baisemeaux, että teille lähetettiin käsky erään vangin päästämisestä vapaalle jalalle?"

"Niin, Marchialin."

"Emmekö tosiaankin luulleet sen koskevan Marchialia?"

"Kyllähän, mutta muistakaa sentään, että minua epäilytti – että minä en tahtonut suostua, kunnes te pakotitte minut siihen."

"Oh, mitä sanaa käytättekään, rakas Baisemeaux!.. suostutinhan vain."

"Vaikka nyt olisitte suostuttanutkin… ja te hänet veitte vaunuissanne."

"No niin, se oli erehdys, hyvä herra de Baisemeaux. Se huomattiin ministeriössä, niin että minä nyt tuonkin teille kuninkaan määräyksen laskea vapaaksi Seldonin… miesparan… skotlantilaiseksiko häntä sanoitte?"

"Seldonin? Oletteko tällä kerralla varma?"

"No, lukekaa itse", sanoi Aramis ojentaen hänelle määräyksen.

"Mutta tämähän on sama määräys, joka minulla olikin käsissäni!" hämmästeli Baisemeaux.

"Mitä ihmettä!"

"Tämä on se lappu, jonka silloin illalla vakuutin nähneeni. Perhana, tunnenhan mustetahran."

"Minä en tunne sitä seikkaa, mutta minä sen teille nyt tuon."

"Entä toinen?"

"Mikä toinen?"

"Marchiali?"

"Hänet toin takaisin."

"Mutta se ei riitä minulle. Palautukseen tarvitaan uusi määräys."

"Älkää nyt joutavia, rakas Baisemeaux; te puhutte kuin lapsi! Missä se entinen vapautuskäsky on?"

Baisemeaux riensi ottamaan sen esille kaapista. Aramis sieppasi paperin, repäisi sen kylmäkiskoisesti neljäksi siekaleeksi ja sytytti nämä lampusta.

"Mutta mitä teettekään?" parkaisi Baisemeaux hirmustuneena.

"Miettikäähän hiukan asemaa, rakas kuvernööri", virkkoi Aramis järkkymättömän tyynesti, "niin näette, kuinka mutkaton se on. Teillä ei enää ole määräystä, joka myöntää Marchialille vapauden."

"Voi, hyvä Jumala, ei, ja minä olen hukassa!"

"Ettehän suinkaan, koska minä tuon Marchialin teille takaisin. Ja heti kun hän on hallussanne, jää asia sille kannalle kuin hän ei olisi kopistansa poistunutkaan."

"Ah!" äännähti kuvernööri hölmistyneenä.

"Selvästi. Te suljetatte hänet paikalla lukkojen taakse."

"Sen uskon!"

"Ja luovutatte minulle tuon Seldonin, jonka tämä uusi määräys vapauttaa. Täten on vastuunne korjattu. Käsitättehän?"

"Minä… minä…"

"Te käsitätte", täydensi Aramis. "Hyvä on!"

Baisemeaux liitti kätensä ristiin.

"Mutta lopultakin, minkätähden tuotte tuon Marchialin tänne uudestaan, kun kerran nimenomaan tahdoitte saada juuri hänet hoivaanne?" huudahti onneton kuvernööri mitä surkeimman tuskaannuksen vallassa.

"Teidänlaiseltanne ystävältä", sanoi Aramis, "teidänlaiselta auliilta palvelijalta ei sovi salata mitään." Ja alentaen ääntänsä hän supatti vankilanpäällikön korvaan: "Te tiedätte mitä yhdennäköisyyttä saattaa havaita tuon onnettoman ja…"

"Ja kuninkaan välillä, kyllä."

"No niin, arvatkaapa, mihin Marchiali heti ensimmäiseksi käyttikään vapauttansa?"

"Mistä minä sellaisia tietäisin?"

"Hän yritti esiintyä Ranskan kuninkaana."

"Varjelkoon!" hämmästyi Baisemeaux.

"Hän ryhtyi hankkimaan kuninkaallista vaatetusta ja ilmaisi pyrkivänsä valtaan."

"Taivasten tekijä!"

"Siksi minä hänet tuon takaisin, hyvä ystävä. Hän on hullu ja haastaa hulluutensa koko maailmalle."

"Miten hänen suhteensa nyt menetellä?"

"Se on yksinkertaista: älkää antako hänen päästä yhteyteen kenenkään kanssa. Ymmärrättehän, että kun hänen mielettömyytensä on nyt tullut kuninkaan korviin, hänen majesteettinsa on raivostuksissaan; hän oli säälitellyt vangin kovaa kohtaloa ja näki saaneensa suopeuden palkaksi katalaa kiittämättömyyttä. Painakaa siis nyt mieleenne, hyvä herra de Baisemeaux, että teille on vastuu lisääntynyt; nyt uhkaa kuolemanrangaistus niitä, jotka antavat hänen joutua puheisiin muiden kuin minun tai itse kuninkaan kanssa. Kuulettehan, Baisemeaux, kuolemanrangaistus!"

"Kuulen toki, morbleu!"

"Ja menkää nyt alas ja saattakaa tuo riivaantunut raukka takaisin tyrmäänsä, ellette katso sopivammaksi toimittaa häntä ensin tänne ylös."

"Mitä se kannattaisi?"

"Niin, parempi kaiketi on saada hänet suoraa päätä korjuuseen."

"On totisesti!"

"No niin, lähtekäämme sitten."

Baisemeaux käski pärryttää rumpua ja läpätä kelloa varoitukseksi, että kukaan ei saanut astua pihalle vankia kuljetettaessa. Paikkojen tultua turvallisiksi hän meni noutamaan vaunuista vankia, jota Portos ohjeelleen uskollisena yhä hallitsi musketillaan.

"Siinäkö sinä hylky nyt olet!" ärjäisi Baisemeaux nähdessään kuninkaan.

"Hyvä on, hyvä on!"

Ja pakottaen vangin astumaan maahan hän vei saaliinsa Bertaudièren kakkoseen, saattueenansa Portos, joka ei ollut luopunut naamiostansa, ja Aramis, joka oli asettanut omansa jälleen kasvoilleen. Perillä vankilanpäällikkö avasi oven siihen kammioon, jossa Filip oli kuusi vuotta voihkinut.

Kuningas astui tyrmään sanaakaan hiiskumatta. Hän oli kalpea ja riutuneen näköinen.

Baisemeaux sulki oven hänen jälkeensä, kiersi avainta kahdesti lukossa ja palasi Aramiksen luo.

"On totinen tosi", hän virkkoi tälle hiljaa, "että hän muistuttaa kuningasta, – mutta vähemmän sentään kuin te sanotte."

"Ei hän siis teitä saisi kannattajakseen", vastasi Aramis hymyillen.

"Eipä jumaliste!"

"Te olette oivallinen ihmistuntija, hyvä Baisemeaux", kiitti Aramis.

"Päästäkää nyt Seldon vapaaksi."

"Aivan oikein; minä unohdin… Menen antamaan määräyksen."

"Oh, huomenna on aikaa."

"Huomennako? Ei, ei, ihan heti sen pitää tapahtua. Jumala varjelkoon minua siekailemasta hetkeäkään!"

"No, käykää sitten hommiinne käsiksi; minä lähden omille asioilleni.

Mutta se on siis selvää?"

"Mikä on selvää?"

"Että kukaan ei pääse vangin luo muutoin kuin kuninkaan määräyksestä, jonka minä itse tuon?"

"Siihen saatte luottaa. Hyvästi, monseigneur!"

Aramis kääntyi kumppaniinsa.

"No, niin, Portos veikkoseni, nyt takaisin Vauxin linnaan, ja joutuin!"

"Se on keveä ponnistus, kun on uskollisesti palvellut kuningastaan ja siinä pelastanut maansa", sanoi Portos. "Meidän kevennyksemme huojentaa hevosiakin. Taipaleelle!"

Ja vapautuneina vangista, joka tosiaan oli saattanut tuntua piispasta raskaalta, vaunut vierivät Bastiljin nostosillan yli, joka jälleen vedettiin ylös heidän takanaan.

224.
Yö Bastiljissa

Kärsimys tässä elämässä suhtautuu ihmisen voimiin. Emme väitä, että Jumala aina mittaa olennoille tuskaa sen mukaan kuin ne voivat kestää; se ei olisi täsmällisesti sanottu, koskapa Jumala sallii kuoleman, ja toisinaan se onkin ainoa turva sieluille, jotka ruumiissaan kärsivät liian tuimaa ahdistusta. Kärsimys suhtautuu voimiin siinä merkityksessä, että heikko tuntee saman onnettomuuden suurempana kuin vahva. Mistä alkuaineksista siis on ihmisen voima kokoonpantu? Eikö se johdu etupäässä harjoituksesta, tottumuksesta ja kokemuksista? Tätä emme vaivaudu edes todistelemaan, se kun on sekä henkinen että fyysillinen selviö, jonka totuutta kukaan ei epäile.

Kun nuori kuningas tyrmistyneenä ja murtuneena näki joutuvansa Bastiljin koppiin, kuvitteli hän aluksi, että kuolema oli unen kaltainen, että silläkin oli näkynsä. Hän kuvitteli, että sänky oli syöksynyt makuuhuoneen lattian läpi, murskaten nukkujan hengettömäksi, ja jatkaen kuninkuusunelmaansa. Ludvig XIV-vainaja näki unta sellaisista elämässä mahdottomista kauhuista kuin valtaistuimelta syöksemisestä, vankilaan sulkemisesta ja äsken kaikkivaltiaan hallitsijan loukkaamisesta.

– Olla aistittavana aaveena saapuvilla omassa tuskallisessa kärsimyksessään, häilyä käsittämättömässä olotilassa todennäköisyyden ja todellisuuden rajamailla, nähdä kaikki, kuulla kaikki ainoankaan tuollaisen tuskanaiheen hämärtymättä, eikö se ole, – mietti kuningas itsekseen, – kauhea rangaistus, sitäkin kauhistavampi, kun se saattaa olla ikuinen?

– Tämäkö nyt on sitä, jota sanotaan iäisyydeksi, manalaksi? – jupisi Ludvig XIV, kun ovi Baisemeauxin omin käsin työntäisemänä sulkeutui hänen jälkeensä.

Hän ei edes katsahtanut ympärilleen, ja tässä kammiossa, selkä jotakin muuria vasten, hän antautui kamalan kuolemanotaksumansa valtaan, sulkien silmänsä, säästyäkseen näkemästä jotakin vielä pahempaa.

– Mitenkä minä kuolin? – hän ihmetteli puolittain tajuttomana. – Olisiko makuusija saatu keinotekoisesti sortumaan? Mutta ei, minä en muista mitään ruhjoutumista, mitään kolahdusta… Ehkä minut pikemminkin aterialla myrkytettiin tai levätessäni tukehdutettiin vahan huuruihin, kuten kävi isoisäni äidille Jeanne d'Albretille?

Yhtäkkiä tämän huoneen kylmyys ikäänkuin vaippana valahti Ludvigin hartioille.

– Olen nähnyt, – jatkoi hän, – isäni asetettuna kuninkaallisessa puvussaan ruumispaareilleen. Tuo kalpea, perin tyyni ja riutunut muoto, nuo ennen niin näppärät, tunnottomiksi muuttuneet kädet, nuo kangistuneet sääret, kaikki tuo ei todistanut unennäköjen täyttämää tilaa. Ja kuinka paljon unia Jumalan kuitenkin olisi pitänyt lähettää vainajalle… tuolle kuolleelle, jonka edellä niin monet hänen itsensä ikuiseen uneen syöksemät uhrit olivat joutuneet tuonelan tielle… Ei, hän oli yhä kuningas: hän esiintyi valtiaana vielä kuolinvuoteellaan niinkuin ennen samettipäällyksisessä nojatuolissaan. Hän ei ollut mitään luovuttanut majesteetistaan. Kun Jumala ei häntä rangaissut, Hän ei saata rangaista minuakaan, joka en ole mitään tehnyt.

Omituinen melu kiinnitti nuoren miehen huomiota. Hän katsahti ja näki rautauunin kamanalla, kömpelöllä freskomaalauksella suoritetun jättimäisen ristiinnaulitunkuvan alapuolella, kamalan ison rotan jyrsimässä kovaa leivänkannikkaa, samalla tutkistellen majan uutta asukasta älykkäällä ja uteliaalla katseella.

Kuningasta peloitti ja ellotti; kimakasti parahtaen hän peräytyi ovea kohti, ja ikäänkuin olisi tarvittu tuo täydestä sydämestä puhjennut huuto, jotta hän jälleen tuntisi itsensä, Ludvig käsitti olevansa elävä, järjillään ja luonnollisen tietoisuutensa säilyttänyt.

"Vankina", huudahti hän, "minä, minä olen vankina!"

Hän etsi silmillään kelloa, soittaakseen.

– Bastiljissa ei ole pöytäkelloja, – hän ajatteli sitten, – ja minut on suljettu Bastiljiin. Mutta miten minut vangittiin? Se on tietysti Fouquetin juoni. Minut on Vauxissa vietelty ansaan. Fouquet ei voi olla yksinään tässä hankkeessa. Hänen kätyrinsä… tuo ääni… oli herra d'Herblay; minä tunsin hänet. Colbert oli oikeassa. Mutta mitä Fouquet tahtoo? Tuleeko hänestä hallitsija minun sijaani? Mahdotonta! Tai kuinka lienee?.. – mietti kuningas yhä synkemmin. – Veljeni, Orléansin herttua, hankkii kenties minua vastaan samaa, mitä setäni kaiken ikänsä yritteli isääni vastaan. Mutta kuningatar, äitini, la Vallière? Oi, la Vallière, hänet jätettäisiin Madamen käsiin! Rakas lapsi, niin, niin, hänet ne ovat varmaan sulkeneet tyrmään niinkuin minutkin! Meidät on iäksi eroitettu toisistamme!

Vain ajatellessaankin tätä eroa rakastaja puhkesi huokauksiin, nyyhkytyksiin ja vaikerrukseen.

– Onhan täällä kuvernööri, – aloitti hän taas raivoissaan. Minä puhun hänelle. Kutsukaamme.

Hän kutsui. Mikään ääni ei vastannut hänen omaansa. Hän otti tuolin, käyttäen sitä aseena tukevan tammioven kolkutukseen. Puu kumahteli puuta vasten, synnyttäen synkkiä kaikuja syvässä porraskäytävässä; mutta mikään elävä olento ei vastannut, ei ainoakaan.

Tämä oli kuninkaalle uusi todistus siitä kunnioituksen puutteesta, jolla häntä Bastiljissa kohdeltiin. Sitten huomattuaan ensimmäisen vihanpuuskansa jälkeen ristikkoikkunasta pistäytyvän kultasuunnikkaan, joka varmaan merkitsi kirkasta aamunkoittoa, Ludvig alkoi huutaa, ensin hiljaa, sitten voimakkaasti. Mitään vastausta ei kuulunut.

Parikymmentä muuta peräkkäistä yritystä jäi yhtä tuloksettomiksi.

Kapinallisesti kuohuva veri nousi kuninkaan päähän. Tämä käskemään tottunut luonne vapisi tottelemattomuutta kohdatessaan. Hänen vimmansa paisui. Vanki murskasi tuolin, joka oli liian raskas hänen käsilleen, ja käytti sitä muurinmurtimena ovea vastaan. Hän huiteli niin voimakkaasti, että hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Meteli pauhasi yltyvänä ja hellittämättömänä. Jotkut tukahdutetut huudot vastasivat siihen sieltä täältä.

Nuo äänet tekivät kuninkaaseen omituisen vaikutukset Hän pysähtyi kuuntelemaan. Ne olivat vankien, hänen entisten uhriensa, nykyisten toveriensa elonmerkkejä. Ne kohosivat kuin usva paksujen kattojen, vankkojen muurien lävitse. Ne syyttivät vielä tuon melun aiheuttajaa, kuten huokaukset ja kyyneleet epäilemättä kaikessa hiljaisuudessa syyttivät heidän vankeutensa määrääjää. Riistettyään vapauden niin monelta ihmiseltä saapui kuningas viemään heiltä unenkin. Tämä ajatus uhkasi tehdä hänet hulluksi. Hän ponnisti voimansa tai pikemmin tahtonsa kaksinkertaiseksi, janoten tietoa tai ratkaisua. Tuolin selkänoja aloitti jälleen toimensa. Tunnin päästä Ludvig kuuli jotakin käytävästä ovensa takaa, ja voimakas vastaisku ovelle hiljensi hänen omansa.

"Hohhoo, oletteko hullu?" kysyi karkea ääni. "Mikä teitä tänä aamuna riivaa?"

– Tänä aamuna? – ajatteli kuningas ihmeissään.

Sitten hän virkkoi ääneen kohteliaasti:

"Monsieur, oletteko Bastiljin kuvernööri?"

"Hyvä mies, vaikka aivonne ovatkin pilalla, ei teidän silti tarvitse pitää tuollaista hirveätä melua. Olkaa hitossa hiljaa."

"Oletteko te kuvernööri?" kysyi kuningas uudestaan.

Joku ovi sulkeutui. Vanginvartija oli lähtenyt tiehensä viitsimättä vastata sanaakaan.

Kun kuningas oli varmistunut hänen lähdöstään, ei hänen raivonsa enää tuntenut rajoja. Ketteränä kuin tiikeri ponnahti hän pöydältä ikkunaan, ravistaen sen rautaristikkoa. Hän puhkaisi ruudun, joka pirstaleina helähti pihalle. Hän huusi niin että ääni kävi käheäksi: "Kuvernööri, kuvernööri!" Tätä polttavan kuumeen kaltaista puuskaa kesti tunnin ajan.

Tukka epäjärjestyksessä ja otsalle liimautuneena, puku revittynä ja pölyisenä, liinavaatteet riekaleina kuningas pysähtyi vasta kun hänen voimansa olivat lopen ehtyneet, ja nyt hän käsitti muurien säälimättömän paksuuden ja sementti-iskoksen lujuuden, jota oli turha yrittää särkeä, – jonka vain tilittämätön ajanhammas saattoi hivuttaa.

Hän painoi otsansa ovea vasten ja antoi sydämensä vähitellen rauhoittua; uusi, voimakas sykähdys olisikin sen pakahduttanut.

– Tulee hetki, – ajatteli hän – , jolloin minulle tuodaan ravintoa, kuten kaikille vangituille. Silloin näen jonkun, puhun, ja minulle vastataan.

Kuningas koetti muistella, milloin Bastiljin asujaimille tarjottiin ensimmäinen ateria. Mutta hän ei edes sitä seikkaa tiennyt. Julmana, jumottavana tikariniskuna koski häntä tunnonpisto siitä, että oli elänyt viisikolmatta vuolta, ollut kuninkaana ja nauttinut onnea, ajattelematta mitä kaikkea saa kärsiä onneton, jolta vapaus on vääryydellä riistetty. Tätä miettiessään kuningas punastui häpeästä. Hän tunsi, että Jumala salliessaan tämän kauhean nöyryytyksen vain maksoi ihmiselle sen kidutuksen, jota tämä ihminen oli aiheuttanut monille muille.

Mikään ei voinut olla vaikuttavampaa saattamaan uskonnon piiriin tätä tuskien tunnon säikähdyttämää sielua. Mutta Ludvig ei uskaltanut edes polvistua rukouksessa Jumalan eteen, anoakseen häneltä tämän koettelemuksen loppua.

– Jumala tekee hyvin, – ajatteli hän, – Jumala on oikeassa. Menettelisin raukkamaisesti pyytäessäni Jumalalta mitä niin usein olen lähimmäisiltäni kieltänyt.

Hän oli päässyt tähän kohtaan mietiskelyssään tai oikeammin sieluntuskassaan, kun äskeinen melu uudestaan kuului hänen ovensa takaa, mutta tällä kertaa sitä seurasi avainten kilinä ja salpojen rauske sinkilöissään.

Kuningas ponnahti eteenpäin, mennäkseen sisääntulijaa vastaan. Mutta äkkiä muistaen, että sellainen liike ei ollut kuninkaan arvon mukainen, hän pysähtyi, otti ylevän ja tyynen asennon, joka olikin hänelle helppoa, ja odotteli selin ikkunaan kääntyneenä, voidakseen hiukan salata äskeistä kiihtymistään uudelta tulijalta.

Tämä oli ainoastaan vanginvartija, joka toi täytetyn ruokavasun.

Kuningas katseli miestä levottomasti, odottaen hänen puhuvan.

"Hei-hei", virkkoi mies, "te olette rikkonut tuolinne, sen hyvin arvasin. Mutta ihanhan te olette villiintynyt kaistapääksi!"

"Monsieur", vastasi kuningas, "varokaa kaikkia puheitanne; asia on teille perin vakava."

Vartija asetti vasunsa pöydälle, katsellen puhuttelijaan.

"Häh?" äännähti hän ihmeissään.

"Noutakaa kuvernööri tänne", lisäsi kuningas ylevästi.

"Kah, poikaseni", sanoi vanginvartija, "te olette aina ollut varsin hyväntapainen; mutta hulluus tekee pahapäiseksi, ja me tahdomme teitä varoittaa. Te olette rikkonut tuolin ja melunnut; se on rikos, joka rangaistaan pimeällä kopilla. Luvatkaa minulle, ettette sellaista tee toiste, niin en hiisku kuvernöörille mitään."

"Minä tahdon tavata kuvernöörin", vastasi kuningas silmäänsä räpäyttämättä.

"Hän käskee viedä teidät pimeään koppiin, muistakaa se."

"Minä tahdon! Kuuletteko?"

"Hoh, nyt on taas hurja ilme silmissä! No, otanpa veitsenne pois!"

Ja vanginvartija teki niinkuin oli sanonut, sulki oven ja lähti, jättäen kuninkaan hämmästyneemmäksi, onnettomammaksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Turhaan hän alkoi uudestaan jyskyttää tuolinkappaleilla, turhaan lennätti kulhot ja lautaset ulos ikkunasta; mitään vastausta ei enää kuulunut.

Kahden tunnin perästä hän ei enää ollut kuningas, aatelismies, ihminen, järkiolento. Hän oli hullu, joka raapi kyntensä verille oveen, koetti repiä irti lattiansa kivilaattoja ja karjui niin kauheasti, että vanha Bastilji tuntui vapisevan perustuksiaan myöten, kun oli tohtinut nousta herraansa vastaan.

Kuvernööri ei ollenkaan häiriytynyt. Vanginvartijat ja vahdit olivat esittäneet raporttinsa; mutta mitäpä siitä? Eivätkö mielipuolet olleet sangen tavallisia vieraita linnoituksissa, ja eivätkö muurit olleet heitä vahvemmat?

Aramiksen sanojen vaikutuksen alaisena, täydellisesti kuninkaansa määräyksen kannalle asettuneena ei herra Baisemeauxilla ollut muuta toivomusta kuin että riivaantunut Marchiali olisi kyllin mielenvikainen hirttäytyäkseen vuodekatokseensa tai vaikkapa ikkunansa ristikkoon.

Tästä vangista, näet, ei ollut juuri mitään tuloja, ja hän kävi hankalammaksi kuin oli kohtuullista. Tämä Seldonin ja Marchialin vaihtaminen toisiinsa, nämä vapauttamiset ja uudestaanvangitsemiset, kaikki yhdennäköisyydestä johtunut sekaannus, koko juttu oli saanut hyvin mukavan ratkaisun. Baisemeaux luuli huomanneensa, että herra d'Herblaykään ei sitä kovin pahoitellut.

"Ja tosiaan", virkkoi Baisemeaux majurilleen, "tavallinenkin vanki on jo kyllin onneton kopissaan; hän kärsinee siksi paljon, että voisimme hänelle säälistä toivoa kuolemaa. Sitä suuremmalla syyllä, kun tuollainen vanki tulee mielipuoleksi, reuhtoo kuin hullu koira ja aiheuttaa melua Bastiljissa. Silloin ei totisesti ole enää armeliaisuutta vain toivoa hänelle kuolemaa vaan olisi hyvä työ, jos aivan hiljaa sammuttaisi häneltä elonkipinän."

Ja tämän päälle kelpo kuvernööri nautti toisen aamiaisensa.