Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

225.
Fouquetin varjo

Vielä huumeissaan kuninkaan kanssa sattuneesta keskustelustaan d'Artagnan kyseli itseltään, oliko hän aivan täydellä järjellään, oliko kohtaus todellakin tapahtunut Vauxissa, oliko hän muskettisoturien kapteeni ja oliko herra Fouquet linnan omistaja, jonka vieraanvaraisuutta Ludvig XIV oli nauttinut, Nämä mietiskelyt eivät olleet päihtyneen ajatuksia. Kuitenkin oli Vauxissa reimasti juhlittu, ja herra yli-intendentin viinit olivat ylenpalttisesti vuotaneet. Mutta gascognelainen oli kylmäverinen mies; hän osasi teräksistä miekkaansa koskettaessaan henkisesti haarniskoitua sen metallin kylmyydellä, milloin suuret tilanteet sitä vaativat.

– Kas niin, – tuumi hän lähtiessään kuninkaan huoneesta, – tässä olen nyt aivan historiallisesti viskattuna kuninkaan ja ministerin kohtaloihin. Saadaan kirjoittaa, että gascognelaiskuopus d'Artagnan on laskenut kätensä herra Nicolas Fouquetin, Ranskan raha-asioiden yli-intendentin kaulukseen. Jälkeläiseni, jos niitä saan, omaksuvat tästä vangitsemisesta itselleen mainetta, kuten herrat de Luynes Ancren marski-paran rippeistä. Kuninkaan tahto on sopivalla tavalla pantava täytäntöön. Ken tahansa osaa kyllä sanoa herra Fouquetille: "Miekkanne, monsieur!" Mutta kuka hyvänsä ei kykene säilyttämään herra Fouquetia kenenkään parkaisematta. Miten on siis meneteltävä, jotta herra yli-intendentti siirtyisi ylimmästä suosiosta alimpaan epäsuosioon, – jotta hän näkisi Vauxin muuttuvan vankiluolaksi, jotta hän maistettuaan Ahasveruksen suitsutusta hipaisisi Hamanin pylvästä, saisi uhakseen Enguerrand de Marignyn²⁹ kohtalon?

Tässä d'Artagnanin otsa kävi surkean synkäksi. Muskettisoturilla oli epäilyksensä. Hänen tuntoansa kaiveli jättää tuolla tavoin kuolemaan (sillä varmaan Ludvig XIV vihasi Fouquetia) rehdiksi tunnustettu mies. Niin, se oli todellakin omantunnon kysymys.

– Minusta näyttää, että ellen tahdo olla raukka, – tuumi d'Artagnan, – on minun ilmoitettava herra Fouquetille kuninkaan ajatus hänestä. Mutta jos petän herrani salaisuuden, olen uskoton ja kavaltaja, ja se rikos on sotalaeissa niin ankarasti rangaistava, että olen taistelussa nähnyt kymmenittäin onnettomia ripustetuiksi puiden oksiin, kun ovat tehneet vähässä, mitä omatuntoni käskee minun tehdä paljossa. Ei, mielestäni täytyy älykkään miehen taitavammin suoriutua tästä pälkäästä. No, olenko minä sitten älykäs? Sen saattaa asettaa, väittelyn alaiseksi, koskapa neljänkymmenen vuoden ajalla olen hoitanut asioitani sillä tavalla, että jos vielä omistan ainoankin kultarahan, saan kiittää onneani.

D'Artagnan puristi päätänsä käsillään, nyhtäisi väkisinkin muutamia haivenia viiksistään ja lisäsi:

– Mistä syystä olisi herra Fouquet joutunut epäsuosioon? Voisi ajatella kolmea seikkaa: ensiksi koska herra Colbert ei hänestä pidä; toiseksi, koska hän on tahtonut mielistellä neiti de la Vallièrea; kolmanneksi, koska kuningas rakastaa herra Colbertia ja neiti de la Vallièrea. Mies on hukassa! Mutta astuisinko minä, miehinen mies, hänen päänsä päälle, kun hän sortuu naisten ja virkasielujen juoniin? Hyi toki! Jos siinä on vaaraa, niin torjun sen; jos häntä vain vainotaan, pidän silmäni auki! Olen tullut siihen kohtaan, ettei kuningas eikä ihminen voi vaikuttaa mielipiteeseeni. Jos Atos olisi täällä, menettelisi hän kuten minä. Siis, sensijaan että menisin tylysti herra Fouquetin luo pidättämään hänet ruumiillisesti ja korjaamaan hänet talteen, koetan käyttäytyä kuten hyvätapaisen miehen tulee. Se aiheuttaa puhetta, myöntäkäämme; mutta hyvää puhetta.

Ja kohottaen terhakalla liikkeellä hankkiluksensa hihnan olkapäälleen d'Artagnan meni suoraa päätä herra Fouquetin luo, joka sanottuaan naisille jäähyväiset valmistautui rauhallisesti nukkumaan päivän voitoista.

Ilma oli vielä hyväntuoksuinen tai myrkytetty, miten päin sen käsittää, ilotulitusten hajusta. Kynttiläin hohde oli riutumassa, köynnöksistä kirvonneita kukkia putoili maahan, tanssijain ja hovilaisten ryhmät harvenivat saleissa.

Ystäviensä keskellä, jotka onnittelivat häntä ja ottivat vastaan hänen onnittelujaan, yli-intendentti jo puolittain sulki väsyneet silmänsä. Hän halusi lepoa, hän oli sortumassa monen päivän laakereista kasautuneelle kunniavuoteelle. Olisi saattanut sanoa, että hänen päänsä painui tätä juhlaa varten otettujen uusien velkojen kuormasta.

Fouquet oli juuri vetäytynyt kammioonsa hymyilevänä ja miltei näännyksissä. Hän ei enää nähnyt; vuode veti häntä puoleensa, tenhosi häntä. Kupusalissa hallitseva Morfeus-jumala, jonka taiat Le Brunin sivellin oli kuvittanut kattoon, oli laajentanut valtaansa viereisiinkin suojamiin ja siroitellut voimakkainta valmutehoaan talon herran silmiin.

Melkein yksikseen jääneenä oli herra Fouquet jo kamaripalvelijansa riisuttavana, kun d'Artagnan näyttäytyi kynnyksellä.

Kapteeni ei ollut koskaan kyennyt yleistymään hovissa. Turhaan nähtiin hänet aina ja kaikkialla, hän teki erikoisen vaikutuksensa aina ja kaikkialla. Tämä on muutamien luonteiden etuoikeutena, he muistuttavat siinä salamaa tai ukkosta. Jokainen tuntee heidät; mutta heidän ilmestymisensä kummastuttaa ihan kuin oudon tulijan, joka ei kuulu siihen paikkaan luonnollisesti.

"Kah, herra d'Artagnan!" huudahti Fouquet, toinen käsi jo hihasta ulkona.

"Palvelukseksenne", vastasi muskettisoturi.

"Käykää toki sisään, rakas herra d'Artagnan."

"Kiitos!"

"Tuletteko esittämään minulle joitakin arvosteluja juhlasta? Te olette nerokas mies."

"Oh, en."

"Häiritäänkö teitä palveluksessanne?"

"Ei ollenkaan."

"Asutteko ehkä epämukavasti?"

"Asun mainiosti."

"Sepä ystävällistä tyytyväisyyttä; olen kovin hyvilläni imartelevista sanoistanne."

Tämä lause merkitsi epäilemättä: – Paras d'Artagnan, menkää nukkumaan, koska teillä on vuode, ja sallikaa minun tehdä samoin.

Kapteeni ei näkynyt ymmärtäneen.

"Menettekö te jo nukkumaan?" sanoi hän yli-intendentille.

"Kyllä. Olisiko teillä minulle jotakin ilmoitettavaa?"

"Ei mitään, monsieur, ei mitään. Te nukutte siis täällä?"

"Kuten näette."

"Monsieur, te olette tarjonnut kuninkaalle oikein komeat juhlat."

"Luuletteko niin?"

"Oh, loistavat!"

"Onko kuningas tyytyväinen?"

"Ihastunut."

"Olisiko hän pyytänyt teitä minulle siitä ilmoittamaan?"

"Hän ei valitsisi itselleen niin arvotonta sanansaattajaa, monseigneur."

"Te teette itsellenne vääryyttä, herra d'Artagnan."

"Onko tuossa vuoteenne?"

"On. Miksi kysytte? Ettekö ole tyytyväinen omaanne?"

"Pitääkö puhua teille avomielisesti?"

"Varmaan."

"No, en ole."

Fouquet säpsähti.

"Herra d'Artagnan", virkkoi hän, "ottakaa minun huoneeni."

"Riistäisinkö sen teiltä? En koskaan!"

"Mitä sitten tehdä?"

"Sallikaa minun jakaa se kanssanne."

Herra Fouquet tuijotti muskettisoturiin.

"Ah, ah!" virkahti hän. "Te tulette kuninkaan luota?"

"Niin tulen, monseigneur."

"Ja haluaisiko kuningas, että nukkuisitte minun huoneessani?"

"Monseigneur…"

"Hyvä on, herra d'Artagnan, hyvä. Te olette täällä isäntänä. Niin, monsieur."

"Minä vakuutan teille, monseigneur, etten tahdo käyttää väärin…"

Herra Fouquet kääntyi kamaripalvelijaansa päin.

"Jättäkää meidät", virkkoi hän.

Palvelija poistui.

"Teillä on minulle jotakin puhuttavaa, monsieur?" sanoi hän d'Artagnanille.

"Minullako?"

"Teidänlaatuisenne mies ei tule juttelemaan minunlaiseni kanssa tähän aikaan vuorokaudesta ilman painavia syitä."

"Älkää kyselkö minulta."

"Päinvastoin, mitä te minusta haluatte?"

"Ainoastaan teidän seuraanne."

"Menemmekö puutarhaan", virkahti yli-intendentti yhtäkkiä, "puistoon?"

"Ei", vastasi muskettisoturi innokkaasti, "ei."

"Mikä estää?"

"On viileätä…"

"No, myöntäkää toki, että tulette minua vangitsemaan", sanoi yli-intendentti kapteenille.

"En suinkaan!" vakuutti tämä.

"Niinpä pidätte minua silmällä?"

"Kunniasananne varassa, niin, monseigneur."

"Kunniasanani?.. Se on toista! Vai niin, minut pidätetään kotonani?"

"Älkää niin sanoko."

"Minä päin vastoin huudan sen julki!"

"Jos te huudatte, täytyy minun pakottaa teidät vaikenemaan."

"Oivallista! Väkivaltaa kodissani? Ah, hyvä on!"

"Me emme ollenkaan ymmärrä toisiamme. Kah, tuolla on shakkilauta; pelatkaamme, jos teitä huvittaa, monseigneur."

"Herra d'Artagnan, olen siis epäsuosiossa?"

"Ette ollenkaan, mutta…"

"Mutta minua kielletään poistumasta teidän valvonnastanne?"

"Minä en käsitä sanaakaan puheestanne, monseigneur; ja jos tahdotte, että poistun, ilmoittakaa vain minulle."

"Rakas herra d'Artagnan, teidän esiintymisenne tekee minut hulluksi.

Minä olin sortumaisillani uneen, te olette minut ravistanut valveille."

"Sitä en koskaan anna itselleni anteeksi, ja jos te tahdotte sovittaa minut itseni kanssa…"

"Niin?"

"Niin nukkukaa tuossa minun nähteni; ihastuisin siitä ikihyväksi."

"Tarkastuksen alaisena?.."

"Niinpä lähdenkin siis."

"Nyt en käsitä teitä ollenkaan."

"Hyvää yötä, monseigneur!"

Ja d'Artagnan oli tekevinään lähtöä. Mutta Fouquet riensi hänen perässään.

"Minä en mene nukkumaan", virkkoi hän. "Vakavasti puhuen, koska kieltäydytte kohtelemasta minua miehenä ja koetatte kuka on ovelampi, niin panenpa teidät tunnustamaan todellisen kantanne niinkuin metsäkarju nostatetaan vastarintaan."

"Kyllä kai!" vastasi d'Artagnan väkinäisesti hymyillen.

"Käsken valjastaa hevoseni ja pistäydyn Pariisiin", uhkasi Fouquet, luoden läpitunkevan katseen muskettisoturien kapteeniin.

"Kah, jos sen teette, monseigneur, niin se muuttaa asian."

"Te vangitsette minut?"

"En, mutta minä lähden mukananne."

"Riittää, herra d'Artagnan", sanoi Fouquet kylmästi. "Teillä ei turhaan ole älykkään ja kekseliään miehen mainetta; mutta minun kanssani kaikki tuo on tarpeetonta. Suoraan kohti! Pieni palvelus: minkätähden vangitsette minut? Mitä olen tehnyt?"

"Oh, en tiedä mitään teoistanne; mutta minä en vangitsekaan teitä… tänä iltana…"

"Tänä iltana!" huudahti Fouquet kalveten. "Mutta huomenna?"

"Ka, emmehän ole vielä huomisessa, monseigneur. Kuka voi mennä takuuseen huomisesta?"

"Joutuin, joutuin, kapteeni! Sallikaa minun puhutella herra d'Herblayta."

"Voi, se käy mahdottomaksi, monseigneur! Minulla on määräys valvoa, että te ette puhuttele ketään!"

"Herra d'Herblayta, kapteeni, ystäväänne!"

"Monseigneur, kenties ystäväni herra d'Herblay ei olisi ainoa, jonka kanssa minun pitäisi estää teitä haastelemasta?"

Fouquet punastui ja osoittaen kohtaloonsa alistumista virkkoi:

"Monsieur, olette oikeassa. Te annatte minulle läksyn, jota en olisi saanut aiheuttaa. Kukistuneella ihmisellä ei ole oikeutta mihinkään, ei edes niiden puolelta, joiden onnen hän on rakentanut, sitä vähemmän niiltä, joille hän ei koskaan ole päässyt tekemään palvelusta."

"Monseigneur!"

"Se on totta, herra d'Artagnan: te olette minuun nähden aina asettunut hyvään suhteeseen, – asemaan, joka sopii minua vangitsemaan määrätylle henkilölle. Te ette ole minulta koskaan mitään pyytänyt!"

"Monseigneur", vastasi gascognelainen tämän kaunopuheisen ja ylevän murheen liikuttamana, "tahdotteko antaa minulle kunniasananne, että te ette poistu tästä huoneesta?"

"Mitä se hyödyttää, paras herra d'Artagnan, koska te vartioitsette minua täällä? Pelkäättekö, että ryhtyisin taistelemaan valtakunnan uljainta miekkaa vastaan?"

"Siitä ei ole kysymys, monseigneur. Mutta minä menen hakemaan puheillenne herra d'Herblayn ja jätän teidät tuokioksi yksin."

Fouquetilta pääsi riemun ja kummastuksen huudahdus.

"Hakemaan herra d'Herblayta! Jätättekö minut yksin!" ihmetteli hän laskien kätensä ristiin.

"Missä herra d'Herblay asuu? Sinisessä kamarissako?"

"Niin, ystäväni, niin."

"Ystävänne! Kiitos siitä nimityksestä, monseigneur, jonka minulle tänään suotte, ellette lienekään sitä minusta ennen käyttänyt."

"Ah; te pelastatte minut!"

"Tästä lienee hyvinkin kymmenen minuutin matka siniseen huoneeseen edestakaisin?" kysäisi d'Artagnan.

"Niille vaihein."

"Ja herättääkseni piispan, joka nukkuu hyvin, milloin nukkuu, ja ilmoittaakseni hänelle asian, tarvinnen viisi minuuttia. Viivyn siis kaikkiaan neljännestunnin poissa. No, monseigneur, antakaa minulle sananne, että te ette millään keinoin yritä paeta ja että palatessani löydän teidät täältä."

"Sanani annan, monsieur", vastasi Fouquet puristaen muskettisoturin kättä hartaan kiitollisesti.

D'Artagnan läksi.

Fouquet katsoi hänen jälkeensä, odotti ilmeisen maltittomana oven sulkeutumista ja hyökkäsi sitten etsimään avaimiansa. Hän avasi muutamia huonekaluihin kätkettyjä salalaatikoita, haki turhaan joitakin arvattavasti Saint-Mandéhen jääneitä papereita, joita hän näkyi kovin kaipaavan, ja ottaen sitten kiireisesti kirjeitä, sopimuksia ja muita asiakirjoja hän kasasi ne yhteen tulisijan marmorilaatalle ja pisti ne pikaisesti palamaan, välittämättä edes nostaa tiellä olevia kukkaruukkuja pois.

Tämän tehtyään hän äärettömästä vaarasta pelastuneen ihmisen lailla, jonka voimat jättävät hänet, kun tuhon pelko on ohi, lysähti uupuneena nojatuoliin.

D'Artagnan astui sisälle, tavaten Fouquetin samassa asennossa. Kunnon muskettisoturi ei ollut laisinkaan pelännyt, että Fouquet sanansa annettuaan edes ajattelisi sen rikkomista. Mutta hän oli arvellut, että tämä käyttäisi hänen poissaoloansa vapautuakseen kaikista papereista, kaikista muistiinpanoista, kaikista sopimuksista, jotka voisivat tehdä hänen jo kylläkin vakavan asemansa vielä arveluttavammaksi. Tuulta ennustelevan vainukoiran tavoin nostaen päätänsä hän haistoikin odottamansa savunkäryn ilmassa ja sen todettuaan nyökkäsi tyytyväisenä.

D'Artagnanin tullessa sisälle oli Fouquetkin puolestaan kohottanut silmänsä, eikä mikään kapteenin ele ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Miesten katseet osuivat yhteen; kumpainenkin näki, että he sanaa vaihtamatta olivat ymmärtäneet toisensa.

"No", kysyi Fouquet ensimmäisenä, "entä herra d'Herblay?"

"Ma foi, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "herra d'Herblay varmaankin pitää öisistä kuutamokävelyistä Vauxin puistossa ja sommittelee siellä säkeitä joidenkuiden runoilijainne kanssa. Asunnossaan hän ei ainakaan ollut."

"Mitä, eikö?" huudahti Fouquet, jolta viimeinenkin toivo sammui. Sillä selittelemättä itselleen, millä tavoin Vannesin piispa voisi häntä auttaa, hän käsitti, että hän toden teolla saattoi odottaa apua ainoastaan häneltä.

"Tai jos hän on kotona", jatkoi d'Artagnan, "on hänellä ollut syynsä olla vastaamatta."

"Mutta ettekö sitten kutsunut sillä tavalla, että hän kuulisi, monsieur?"

"Ette otaksune, että jo poikettuani määräyksistäni, jotka kieltävät minua hetkeksikään teitä jättämästä, niin, ette otaksune minua niin hupsuksi, että olisin herättänyt koko talon, jolloin minut olisi voitu nähdä Vannesin piispan käytävässä ja herra Colbert olisi saanut todetuksi, että olen antanut teille aikaa paperienne polttamiseen?"

"Paperieni?"

"Tietysti; sen olisin ainakin minä teidän sijassanne tehnyt. Kun minulle avataan ovi, käytän sitä hyväkseni."

"No niin, kiitos; minäkin käytin sitä."

"Ja siinä teitte hyvin, morbleu! Jokaisella on pikku salaisuutensa, jotka eivät koske muita. Mutta palatkaamme Aramikseen, monseigneur."

"No niin, sanon teille, te kutsuitte liian hiljaa, joten hän ei kuullut."

"Kutsuttakoon Aramista kuinka hiljaa tahansa, monseigneur, hän kuulee aina, milloin hän katsoo hyväksi kuulla. Toistan siis lauseeni: Aramis ei ollut kotona, monseigneur, tai hänellä oli – ollakseen ääntäni tuntematta – perusteita, joista minä en tiedä ja joista ehkä ette itsekään tiedä, vaikka hänen korkea-arvoisuutensa Vannesin piispa onkin teidän läänitysmiehenne."

Fouquet huoahti, nousi, astui kolme neljä askelta huoneessaan ja istahti sitten syvän masennuksen ilme kasvoillaan upealle, hienoilla pitseillä reunustetulle samettivuoteelleen.

D'Artagnan katseli häntä säälin vallassa.

"Olen eläissäni nähnyt vangittavan monta ihmistä", sanoi muskettisoturi surumielisesti. "Olin saapuvilla herra de Cinq-Marsia, samaten herra de Chalais'ta vangittaessa, kun vielä olin hyvin nuori. Näin herra de Condén ja prinssien vangitsemisen, näin vangittavan herra de Retzin ja herra Brousselin. Kah, monseigneur, ikävä sanoa, mutta kaikista noista henkilöistä te tällä hetkellä enimmin muistutatte sitä kunnon Brousselia. Ei paljon puutu, ettette hänen malliinsa pistä lautasliinaa lompakkoonne ja kuivaa suutanne papereillanne. Mordioux, teidänlaisellenne miehelle, herra Fouquet, ei sovi tuollainen alakuloisuus. Jos ystävänne näkisivät teidät…!"

"Herra d'Artagnan", vastasi yli-intendentti murheellisesti hymyillen, "te ette laisinkaan käsitä minua. Juuri siksi, että ystäväni eivät ole saapuvilla, näette minut tällaisena. Minä en voi elää eristettynä! Minä en ole mitään yksinäni. Muistakaa, että olen käyttänyt kaiken aikani hankkiakseni ystäviä, joista toivoin saavani tukea. Myötäkäymisessä kaikki nuo onnelliset – ja minun kauttani onnelliset – äänet yhtyivät ylistys- ja kiitoskuoroon. Pienimmässäkin vastoinkäymisessä nuo vähäpätöisemmät äänet säestivät sopusoinnussa oman sieluni napinaa. Yksinäisyyttä en ole koskaan tuntenut. Köyhyys, aave, jonka olen toisinaan vilahdukselta nähnyt ryysyissään viittovan tieni päässä, – köyhyys on peikko, jonka kanssa useat ystäväni jo vuosikausia ovat leikkineet, – jota he runoissaan ylistävät, jota he hyväilevät, jonka he tekevät minulle rakkaaksi! Köyhyys, siihen kyllä suostun, sen tunnustan, sen lausun tervetulleeksi kuten perinnöttömän siskon; sillä köyhyys ei tiedä yksinäisyyttä, karkoitusta, vankilaa! Voisinko koskaan olla onnettomasti köyhä sellaisten ystävien seurassa kuin Pélissonin, la Fontainen, Molièren, ja kun minulla on sellainen rakastajatar kuin…? Oi, mutta yksinäisyys minulle, meluavan maailman miehelle, pitojen ja nautintojen miehelle, minulle, joka elän vain muiden kautta!.. Ah, jospa tietäisitte, kuinka yksinäinen olen tällä hetkellä ja miten te, joka eroitatte minut kaikesta, mitä rakastin, näytätte minusta yksinäisyyden, tyhjyyden ja kuoleman airuelta!"

"Mutta sanoinhan jo teille, herra Fouquet", vastasi d'Artagnan sydämensä pohjasta liikuttuneena, "sanoinhan jo teille että liioittelette. Kuningas pitää teistä."

"Ei", virkkoi Fouquet, pudistaen päätänsä, "ei!"

"Herra Colbert teitä vihaa."

"Colbert? Mitä minä hänestä!"

"Hän saattaa teidät häviöön."

"Oh, siinä uhmaan häntä: olen jo häviöllä."

Yli-intendentin tehdessä tämän omituisen tunnustuksen d'Artagnan katseli merkitsevästi ympärilleen. Vaikka hän ei avannut suutansa, ymmärsi Fouquet hänen ajatuksensa niin hyvin, että lisäsi:

"Mitä tehdä tällä upeudella, kun ei enää kykene sitä kannattelemaan? Tiedättekö, mitä hyötyä meille varakkaille on suurimmasta osasta rikkauttamme? Loistollaan se saa meidät vain inhoamaan kaikkea, mikä ei ole yhtä loistavaa. Vaux! sanotte te, Vauxin ihmeihanuudet, eikö niin? No, entä sitten? Mitä tehdä näillä ihmeillä? Millä voin häviön partaalle jouduttuani juoksuttaa vettä aallotarteni uurniin, millä sytyttää tulta salamanterieni sisuksiin, millä lietsoa ilmaa merenhaltioitteni rintaan? Ollakseen kyllin rikas, herra d'Artagnan, tarvitsisi olla liian rikas."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Oh, arvaan hyvin ajatuksenne", vastasi Fouquet innokkaasti. "Jos teillä olisi Vaux, niin te myisitte sen ja ostaisitte maakartanon. Sen tiluksilla olisi metsiä, hedelmätarhoja, viljavainioita; maa elättäisi isäntänsä. No, neljästäkymmenestä miljoonasta saisitte kai kokoon…"

"Kymmenen miljoonaa", keskeytti d'Artagnan.

"Ette miljoonaakaan, hyvä kapteeni. Ei kukaan Ranskassa ole kyllin rikas maksaakseen Vauxista miljoonaa ja pitääkseen sen siinä kunnossa kuin se on. Kukaan ei voisi, kukaan ei sitä osaisikaan."

"Peijakas!" huudahti d'Artagnan. "Tottahan nyt miljoonan…"

"Entä sitten?"

"Ei sekään ole kurjuutta."

"Mutta tulee sitä hyvin lähelle."

"Kuinka?"

"Oh, te ette käsitä. Ei, minä en tahdo myydä Vauxin linnaa. Minä lahjoitan sen teille, jos haluatte."

Ja Fouquet säesti sanojaan omituisella olkapäiden kohautuksella.

"Lahjoittakaa se kuninkaalle, niin teette paremman kaupan."

"Kuningas ei kaipaa sitä lahjaa", virkkoi Fouquet. "Hän ottaa sen varsin sievästi ilman mitään kursailua, jos hänen mielensä tekee. Siksipä mieluummin soisinkin sen häviävän. Kah, herra d'Artagnan, jos kuningas ei olisi kattoni alla, ottaisin tämän kynttilän, menisin kupoolin alle pistämään tulen kahteen säästettyyn laatikolliseen raketteja ja ilotulitusaineita ja polttaisin palatsini tuhaksi."

"Pyh!" hymähti muskettisoturi huolimattomasti. "Ette kuitenkaan voisi polttaa puutarhoja, ja ne täällä ovat oivallisinta."

"Muuten", jatkoi Fouquet kolkosti, "mitä minä sanoinkaan, hyvä Jumala! Polttaa Vaux! Hävittää palatsini! Mutta Vaux ei ole minun; sen rikkauksiin, sen ihmeisiin on tosin nautinto-oikeus sillä, joka ne on maksanut. Mutta oleellisesti nämä ihanuudet kuuluvat niille, jotka ne ovat luoneet. Vaux kuuluu Le Brunille, Vaux kuuluu Le Nôtrelle, Pélissonille, Levaulle, la Fontainelle, Vaux kuuluu Molièrelle, joka täällä on esityttänyt Kiusanhenget-ilveilynsä. Sanalla sanoen Vaux kuuluu jälkimaailmalle. Näette hyvin, herra d'Artagnan, että minulla ei enää ole linnaani."

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "tuota ajatusta minä rakastan ja siitä tunnen jälleen herra Fouquetin. Se saa minut unohtamaan Broussel-paran enkä näe enää vanhan frondelaisen vetistelyä. Jos olette vararikon oma, monseigneur, niin suhtautukaa asiaan tyynesti; tekin, mordioux, kuulutte tulevaisuudelle, eikä teillä ole oikeutta itseänne pienentää! Katselkaahan minua, joka muka olen teitä ylempi, koska teidät vangitsen. Kohtalo, joka jakelee osat tämän maailman huvinäyttelijöille, on minulle antanut vähemmän kauniin, vähemmän hauskan kuin teillä oli. Minä näettekös kuulun niihin, joiden mielestä kuningasten ja mahtimiesten osat ovat arvokkaampia kuin kerjäläisten ja lakeijain. Parempi on näyttämölläkin, muuallakin kuin maailman näyttämöllä, esiintyä komeassa puvussa ja märehtiä kaunista kieltä kuin höylätä lattiaa ruojukengällä tai hyväilyttää selkärankaansa rohtimiin käärityillä kepeillä. Sanalla sanoen, te olette yltäkyllin käytellyt kultaa, olette käskenyt, olette nauttinut. Minä olen laahannut kammitsaani, totellen ja kärsien. No niin, vaikka olenkin vähäarvoinen teidän rinnallanne, monseigneur, vakuutan teille, että tekojeni muisto on minulle kiihoittimena, joka estää minua liian pian taivuttamasta vanhaa päätäni. Minä pysyn loppuun asti hyvänä ratsuhevosena ja kaadun suorana, aivan ehjänä ja elävänä, huolellisesti valittuani paikkani. Tehkää te kuten minäkin, herra Fouquet; siitä ei asianne pahene. Sellaista tapahtuu vain kerran teidänlaisillenne miehille. Kaikki riippuu siitä, että silloin säilyttää vain tanakan ryhdin. On latinankielinen sananlasku, jonka muodon olen unohtanut, mutta sisällön muistan, sillä useammin kuin kerran olen sitä miettinyt; se kuuluu: 'Loppu työn kaunistaa.'"

Fouquet nousi, laski käsivartensa d'Artagnanin kaulaan ja painoi hänet rintaansa vasten, samalla kun hän toisella kädellään puristi hänen kättänsä.

"Se oli kaunis saarna", kiitti hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Muskettisoturin saarna, monseigneur."

"Te olettekin kiintynyt minuun, koska sanotte minulle kaiken tuon."

"Kukaties."

Fouquet kävi jälleen miettiväiseksi. Kotvasen kuluttua hän kysyi:

"Mutta missä lieneekään herra d'Herblay?"

"Niin, tosiaankin!"

"En rohkene pyytää teitä häntä etsimään."

"Jos pyytäisittekin, en sitä enää tekisi, herra Fouquet. Se olisi varomatonta. Se saattaisi tulla tiedoksi, ja Aramis, jolla ei ole mitään osaa kaikkeen tähän, voisi joutua ikävyyksiin ja tulla vedetyksi kanssanne samaan onnettomuuteen."

"Niinpä odotan päivää", virkkoi Fouquet.

"Niin, se on parasta."

"Mitä teemme kunnes aamu valkenee?"

"En ollenkaan osaa sanoa, monseigneur."

"Tehkää minulle palvelus, herra d'Artagnan."

"Hyvin mielelläni."

"Te vartioitsette minua, minä pysyn paikoillani; silloin toimitte täydellisesti ohjeittenne mukaan, eikö niin?"

"Tietenkin."

"No niin, jääkäähän minun varjokseni! Minä rakastan enemmän sitä varjoa kuin mitään muuta."

D'Artagnan kumarsi.

"Mutta unohtakaa olevanne muskettisoturien kapteeni d'Artagnan; unohtakaa, että minä olen raha-asiain yli-intendentti Fouquet, ja puhukaamme minun asioistani."

"Peijakas, se on okaista!"

"Todellako?"

"Niin; mutta teidän tähtenne, herra Fouquet, olen valmis mahdottomiinkin."

"Kiitos. Mitä kuningas sanoi teille?"

"Ei mitään."

"Ah, noinko te juttelette?"

"Lempo!"

"Mitä ajattelette asemastani?"

"En mitään."

"Kuitenkin, jos vain tahdotte…"

"Teidän asemanne on vaikea."

"Missä suhteessa?"

"Siksi että olette kotonanne."

"Olkoon se kuinka vaikea tahansa, käsitän sen hyvin."

"Pardieu, luulotteletteko, että kellekään muulle osoittaisin niin suurta avomielisyyttä?"

"Mitä, – avomielisyyttäkö? Oletteko te ollut minulle avomielinen, kun kieltäydytte ilmoittamasta pienintäkään seikkaa?"

"No, niin huomaavaista mutkittelua sitten."

"Sen uskon paremmin."

"Ka, monseigneur, kuulkaahan, miten olisin menetellyt jonkun toisen kanssa kuin teidän. Olisin saapunut ovellenne palvelijainne poistuttua, tai elleivät ne olisi olleet poissa, olisin odottanut heidän lähtöään ja kaapannut heidät yksitellen kuin pesästään karkoitetut kaniinit; olisin pistänyt heidät putkaan, ojentautunut käytävänne matolle ja aavistamattanne pidellen teitä toisella kädelläni olisin säilyttänyt teidät herrani aamiaiseksi. Siten olisi välttynyt kaikki juoruilu, kaikki vastustus, kaikki melu; mutta myöskään ei herra Fouquet olisi saanut asiasta edeltäpäin tietää, ei olisi tullut kysymykseen mitään pidättyväisyyttä, mitään sellaisia myönnytyksiä, joita hienotuntoiset miehet ratkaisevalla hetkellä tekevät toisilleen. Olisitteko tyytyväinen sellaiseen menetelmään?"

"Se saa minut vapisemaan."

"Eikö totta? Olisi ollut surullista ilmestyä huomenna äkkiarvaamatta vaatimaan miekkaanne."

"Oi, monsieur, silloin olisin kuollut häpeästä ja vimmasta!"

"Te esitätte kiitollisuutenne liian kaunopuheisesti; minä en ole suinkaan tehnyt kylliksi, uskokaa minua."

"Totisesti, monsieur, ette saa minua koskaan sitä tunnustamaan."

"No niin, monseigneur, jos olette tyytyväinen minuun, jos olette toipunut kolauksesta, jota olen parhaani mukaan koettanut lieventää, antakaamme ajan lentää. Te olette lopen uuvuksissa, teidän on mietiskeltävä. Pyydän teitä hartaasti, nukkukaa tai olkaa nukkuvinanne vuoteellanne tai vuoteessanne. Minä nukahdan tähän nojatuoliin, ja uneni on niin sikeätä, että kanuunanlaukauksetkaan eivät minua herättäisi."

Fouquet hymyili.

"Teen kuitenkin poikkeuksen", jatkoi kapteeni, "sen tapauksen varalta, että avattaisiin ovea, näkyväistä tai salaista – mentäisiin ulos tai tultaisiin sisään. Oh, silloin on korvani äärimmäisen herkkä! Pieninkin narahdus säpsähdyttää minua. Se johtuu luontaisesta vastenmielisyydestä. Menkää tuonne, tulkaa tänne, kävelkää pitkin lattiaa; kirjoittakaa, hävittäkää kirjoituksia, repikää rikki, polttakaa; mutta älkää koskeko avaimeen tai lukkoon, älkää kajotko ovenripaan, sillä silloin te kavahduttaisitte minut jalkeille, ja se ärsyttäisi hirveästi hermojani."

"Tosiaankin, herra d'Artagnan", virkkoi Fouquet, "te olette älykkäin ja kohteliain mies, mitä tunnen, ja vain yhtä asiaa pahoittelen, nimittäin että olen joutunut tuntemaan teidät näin myöhään."

D'Artagnan päästi huoahduksen, joka merkitsi:

– Ah, ehkä olette saanut sen kokemuksen liian aikaisin!

Sitten hän vaipui nojatuoliinsa, Fouquetin puolittain makaavassa asennossa tukiessa itseään kyynärpäällään ja mietiskellessään seikkailuaan.

Ja jättäen kynttilän palamaan odottelivat molemmat täten aamun koittoa, ja milloin Fouquet huokaili liian äänekkäästi, d'Artagnan kuorsasi sitä kovemmin.

Ei kukaan, ei edes Aramis tullut heidän lepoaan häiritsemään; mitään melua ei kuulunut suuressa talossa.

Ulkona kunniavahdit ja muskettisoturien partiot narskuttivat hiekkaa saappaillaan; se tiesi nukkuville sitä turvallisempaa lepoa. Tähän on enää vain lisättävä tuulen humina ja suihkulähteiden suhina, jotka jatkavat keskeytymätöntä leikkiään välittämättä niistä pikkuseikoista, jotka muodostavat ihmisen elämän ja kuoleman.