Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

226.
Aamu

Bastiljiin suljetun ja siellä epätoivoissaan telkiä ja ristikkotankoja vastaan ponnistelevan kuninkaan surullisen kohtalon vastapainoksi ei muinaisten kronikoitsijain kaunopuheisuus jättäisi asettamatta kuninkaallisen vuodeteltan alla uinailevaa Filipiä. Eipä niin, että tuollainen retooristen vaikutusten etsiminen aina olisi hylättävää tai aina harhaan siroittelisi niitä kukkia, joilla tahdotaan historiaa koristaa. Mutta meille suotaneen anteeksi, että tässä siloitamme vastakohdan ja esitämme oman harrastuksemme mukaan toisen taulun, joka muodostuu edellisen täytteeksi.

Nuori prinssi laskeutui alas piispan suojasta, kuten kuningas oli laskeutunut unenjumalan kammiosta. Herra d'Herblayn painalluksesta kupukatto hiljaa vaipui, ja Filip joutui kuninkaallisen sängyn eteen, joka oli jälleen kohotettu ylös, senjälkeen kun se oli sijoittanut vankinsa maanalaisten holvien uumeniin.

Yksinään tässä loistossa, yksinään kaikessa mahtavuudessaan, yksinään astumassa esitettäväkseen säädettyyn osaan Filip tunsi sielunsa ensi kertaa aukenevan niille tuhansille liikutuksille, jotka ovat kuninkaansydämen elonsykähdyksiä.

Mutta hän kävi kalpeaksi katsellessaan tuota tyhjää, veljensä ruumiista vielä rutistunutta vuodetta.

Tämä mykkä rikostoveri oli palannut pantuaan työnsä täytäntöön. Sen kanssa palasivat rikoksen jäljet; se haastoi syylliselle avomielistä ja karkeata kieltä, jota rikokseen osallinen ei koskaan häikäile käyttää kumppanilleen. Se puhui totta.

Kumartuessaan paremmin nähdäkseen huomasi Filip veljensä kylmästä hiestä vielä kostean nenäliinan, hiestä, joka oli tihkunut Ludvig XIV: n otsasta. Tuo merkki peloitti Filipiä niinkuin Abelin veri hirmustutti Kainia.

– No, tässä nyt katselen kohtaloani suoraan silmiin, – tuumi Filip itsekseen, silmät hehkuen tulta ja kasvot kalmankalpeina. – Tuleeko siitä peloittavampi kuin vankeuteni on ollut surullinen? Muistanko aina kuunnella sydämeni arastelua, kun ajatukseni pyrkivät joka askeleella valtaan… No niin, kuningas on levännyt tässä vuoteessa; tuon kuopan on hänen päänsä painanut pielukseen, tämä nenäliina on hänen katkeruutensa kyynelistä pehminnyt, ja minä epäröin laskeutua tälle vuoteelle, puristaa kädelläni tätä kuninkaan vaakunalla ja nimikirjaimilla merkittyä nenäliinaa…! No, seuratkaamme herra d'Herblayta, joka tahtoo, että työ olisi jo astetta ylempänä kuin ajatus; seuratkaamme herra d'Herblaytä, joka aina ajattelee itseään ja nimittää itseään rehelliseksi mieheksi, kun ei ole närkästyttänyt tai pettänyt muita kuin vihollisiansa. Tässä vuoteessa olisin minä levännyt, ellei Ludvig XIV olisi äitimme rikoksen perusteella sitä minulta riistänyt. Tämä Ranskan vaakunalla kirjailtu nenäliina olisi kuulunut minun käytettäväkseni, jos, kuten herra d'Herblay on huomauttanut, minut olisi jätetty paikalleni kuninkaalliseen kehtoon. Filip, Ranskan poika, asetu jälleen vuoteeseesi! Filip, Ranskan ainoa kuningas, ota takaisin vaakunakilpesi! Filip, Ludvig XIII: n ainoa mahdollinen perillinen, älä tunne sääliä anastajaa kohtaan, jota tälläkään hetkellä ei kaivele katumus kaikesta, mitä olet saanut kärsiä!

Näin pääteltyänsä Filip ruumiinsa vaistomaisen vastahakoisuuden uhalla, tahtoaan painostavasta puistatuksesta ja kauhusta huolimatta asettui kuninkaalliseen vuoteeseen, pakottaen lihaksensa painumaan Ludvig XIV: n vielä lämpimälle sijalle, samalla kun hän laski hiestä kostean nenäliinan otsalleen.

Kun Filipin pää vaipui taaksepäin pehmoiseen patjaan, huomasi hän otsansa yläpuolella Ranskan kruunun, jota tiedämme kultasiipisen enkelin kannatelleen.

Kuvitelkaamme nyt mielessämme tämä synkkäkatseinen ja ruumiiltaan värisevä kuninkaallinen tungettelija. Hän muistuttaa myrsky-yönä eksynyttä tiikeriä, joka kaislikon ja tuntemattoman rotkon kautta on harhaantunut etsimään suojaa poissaolevan jalopeuran luolasta. Kissansukuinen haju viettelee sitä puoleensa, tuo sen tavallisen asumuksen haalea huuru. Se löytää kuivan ruohovuoteen, murskattuja, ytimestä tahmeita luita. Se saapuu, tirkistelee leimuavalla ja terävällä katseellansa varjoon; se ravistaa vettä valuvia jäseniään, liejun ryvettämää turkkiaan ja kyyristyy raskaasti, paksu kuono valtavien käpälien päällä, valmiina nukkumaan, mutta yhtä valmiina taisteluun. Tuon tuostakin luolan rakosista välähteli salama, vastakkain iskevien oksien jyty, vinkuen putoava kivet, epämääräinen vaaran aavistus vavahduttaa sen tästä uupumuksen tuottamasta horrostilasta.

Jalopeuran makuusijalla nukkuminen saattaa kutkuttaa kunnianhimoa, mutta makaaja ei voi toivoa nukkuvansa sillä rauhallisesti..

Filip tarkkasi kaikkia ääniä, hän antoi sydämensä ailahdella kaikkinaisten peloitusten henkäyksissä. Mutta luottaen suurenmoisen päätöksensä moninkertaiseksi tekemään voimaansa hän odotti heikkoutta tuntematta, että joku ratkaiseva seikka osoittaisi hänelle, mihin hän kelpasi. Hän toivoi, että joku suuri vaara valaisisi häntä, kuten myrskyn fosforiheijastukset näyttävät purjehtijoille, kuinka korkeina ne aallot kuohuvat, joita vastaan he kamppailevat.

Mutta mitään ei sattunut. Äänettömyys, levottomien sydämien verivihollinen, kunnianhimoisten kammottavin mörkö, kietoi kaiken yötä varastetun kruunun alla lepäävän Ranskan vastaisen kuninkaan paksuun usvaansa.

Aamuyöstä livahti kuninkaalliseen kammioon olento, joka pikemmin muistutti varjoa kuin ruumiilla varustettua ihmistä. Filip odotti sitä eikä siis kummastunut.

"No, herra d'Herblay?" virkkoi hän.

"Niin, sire, kaikki on päättynyt!"

"Mitenkä?"

"Aivan niinkuin odotimme."

"Vastustusta?"

"Vimmattua: parkua, huutoja."

"Sitten?"

"Sitten huumaantunutta ällistystä."

"Mutta lopuksi?"

"Lopuksi täydellinen voitto ja ehdoton äänettömyys."

"Aavistaako Bastiljin kuvernööri mitään?.."

"Ei ollenkaan. Yhdennäköisyys on menestyksemme takeena."

"Mutta ajatelkaahan, että vanki tietysti selittelee. Sainhan minäkin siihen tilaisuuden, vaikka oli taisteltava paljon vankempaa valtaa vastaan kuin omani."

"Siitä kaikesta olen jo huolehtinut. Muutaman päivän päästä, ehkä pikemminkin, jos tarvis tulee, toimitamme pidätetyn vankilastansa ja karkoitamme hänet niin etäiseen maahan…"

"Maanpaosta voi tulla takaisin, herra d'Herblay."

"Niin kauaksi, sanoin, että ihmisen ruumiilliset voimat ja hänen elämänsä mitta eivät riittäisi paluuseen."

Taaskin nuoren kuninkaan ja piispan katseet liittyivät kylmässä yhteisymmärryksessä.

"Entä herra du Vallon?" kysyi Filip kääntääkseen puheen toisaalle.

"Hän esittäytyy luonanne tänään ja onnittelee teitä salavihkaa siitä, että pelastuitte vallantavoittelijan vehkeestä."

"Mitä hänestä tehdään?"

"Herra du Vallonista?"

"Herttua, eikö niin?"

"Herttua kyllä", vastasi Aramis omituisesti hymyillen.

"Miksi nauratte, herra d'Herblay?"

"Nauran teidän majesteettinne ennakkonäkemystä."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Teidän majesteettinne kaiketi pelkää, että tuosta Portos-parasta tulisi kiusallinen todistaja, ja tahdotte hänestä päästä."

"Nimittämällä hänet herttuaksi?"

"Varmaan. Te tapatte hänet; hän kuolee ilosta, ja salaisuus hautautuu hänen kanssaan."

"Oh, hyvä Jumala!"

"Minä menetän hänessä peräti hyvän ystävän", virkkoi Aramis tyynesti.

Tällä hetkellä ja kesken näitä joutavia pakinoita, joihin molemmat salaliittolaiset kätkivät ilonsa ja ylpeytensä menestyksestä, Aramis kuuli jotakin, mikä sai hänet heristämään korviansa.

"Mitä nyt?" kysyi Filip.

"Aamu valkenee: tulee ensimmäisen toimenpiteenne hetki, sire."

"Miten?"

"No, ennen kuin eilen illalla laskeuduitte levolle tähän vuoteeseen, olitte luultavasti päättänyt tehdä jotakin tänä aamuna päivän koittaessa?"

"Minä sanoin muskettisoturieni kapteenille", vastasi nuori mies vilkkaasti, "että odotan häntä."

"Jos hänelle niin sanoitte, niin hän on tulossa, sillä hän on täsmällinen mies."

"Kuulen astuntaa eteishuoneesta."

"Se on hän."

"Hei, aloittakaamme hyökkäys!" huudahti nuori kuningas päättäväisenä.

"Varokaa", hillitsi Aramis. "Hyökkäyksen aloittaminen d'Artagnanista olisi mielettömyyttä. D'Artagnan ei tiedä mitään, d'Artagnan ei ole mitään nähnyt, d'Artagnanilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta salaisuudestanne. Mutta jos hän tunkeutuu tänne nyt ensimmäisenä, niin hän vainuaa tapahtuneen jotakin, mistä hänen on otettava vaari. Katsokaas, sire, ennen kuin päästätte tänne d'Artagnanin, täytyy meidän hyvin tuulettaa huone tai laskea tänne niin paljon väkeä, että valtakunnan herkkävainuisin ajokoira hämääntyy kaksienkymmenien erilaisten jälkien harhaannuttamana."

"Mutta miten lähettää hänet pois, kun kerran olen luvannut hänelle puhuttelun?" huomautti prinssi, kärsimättömänä mittelemään voimiansa noin pelättävän vastustajan kanssa.

"Minä otan sen huolekseni", tarjousi piispa, "ja aluksikin aion antaa iskun, joka pökerryttää miehemme."

"Hänkin voi sitten iskeä", lisäsi kuningas vilkkaasti.

Samassa kuuluikin ulkoa koputusta. Aramis ei ollut erehtynyt.

D'Artagnan siellä ilmoitti tulostaan.

Näimme hänen viettävän yönsä filosofoiden herra Fouquetin kanssa; mutta muskettisoturi oli sitten melko lailla väsynyt nukkumisen teeskentelystä, ja heti kun aamun kajo ilmestyi sinervällä hohteellansa valaisemaan yli-intendentin huoneen uhkeita kattoreunuksia, nousi d'Artagnan nojatuolistaan, kohensi miekkaansa, siveli pukuaan hihalla ja harjasi hattuaan kuten vartioväen sotilas, joka on menossa korpraalinsa tarkastettavaksi.

"Te lähdette?" kysyi Fouquet.

"Niin, monseigneur; entä te?"

"Minä jään."

"Kunniasanallanne?"

"Kunniasanallani."

"Hyvä. Minä muuten menenkin vain saamaan vastauksen, tiedättehän."

"Kuulemaan tuomioni, tarkoitatte."

"Ka, minussapa on vähän vanhaa roomalaista: tänä aamuna noustessani huomasin, että miekkani ei ollut tarttunut mihinkään kurenauhaan ja että olkavyö oli hyvässä asennossa. Se on pettämätön merkki."

"Menestystä ennustava?"

"Niin, ajatelkaahan: joka kerta kun tämä kirottu puhvelinnahka takertui selkääni, tiesi se rangaistusta herra de Trévillelle tai rahojen epäämistä herra de Mazarinin kassasta. Jos taas miekka takertui itse olkavyöhön, ennusti se kiusallista tehtävää, jollaisia minulle on sattunut kautta elämäni. Joka kerta kun miekka tanssi huotrassaan, odotti minua onnellinen kaksintaistelu. Aina kun se havahtumisen hetkellä lipsahti pohkeitten väliin, sain lievän haavan, ja jos se kokonaan luiskahti huotrasta, tiesin tuotapikaa jääväni lepäämään taistelutantereelle ja saavani parin, kolmen kuukauden ajan tyytyä haavuriin ja kääreisiin."

"En totisesti aavistanut teidän hankkivan niin valaisevia tietoja säilältänne", virkkoi Fouquet heikolla hymyllä taistellen masennustansa vastaan. "Onko teillä pistin- vai lyömämiekka? Onko sen kärki loihdittu vai teräkö taiottu?"

"Miekkani, näettekös, on osa omaa ruumistani", haastoi vain soturi edelleen. "Olen kuullut sanottavan, että jotkut ottavat osviittaa säärensä jumotuksesta tai ohimonsa jyskytyksestä. Minä saan ennemerkit miekastani. No niin, se ei ole ilmoittanut minulle mitään tänä aamuna. Kah, tosiaankin, solahtihan se juurikään aivan itsestään hankkiluksen mutkanpohjaan. Tiedättekö, mitä se ennustaa?"

"En."

"No, se tietää, että tänään saan toimittaa vangitsemisen."

"Ah", virkkoi yli-intendentti pikemmin kummastuneena kuin pahastuksissaan tästä suorapuheisuudesta, "ellei miekkanne kuitenkaan ole ennustanut teille mitään ikävää, niin vangitsemiseni siis tyydyttääkin mieltänne?"

"Teidän vangitsemisenne! Teidän?"

"Tietysti… jos enteenne…"

"Eihän se koske teitä, kun kerran jo eilen toimitin tämän pidätyksen.

Sentähden olen huoletta tämän päivän hommista."

Ja ihan hellän herttaisesti lausuttuaan nämä sanat kapteeni jätti hyvästi herra Fouquetille, mennäkseen kuninkaan luo.

Hän oli astumassa huoneen kynnyksen yli, kun Fouquet virkkoi:

"Viimeinen suopeuden osoitus."

"Olkoon menneeksi, monseigneur."

"Herra d'Herblay, – sallikaa minun tavata herra d'Herblaytä."

"Minä toimitan hänet luoksenne."

D'Artagnan tuskin uskoi osanneensa niin oikeaan. Oli sallittu, että hänen päivänsä kuluisi aamun antamien merkkien mukaan.

Hän siis ilmestyi koputtamaan kuninkaan ovelle, kuten edellä mainitsimme. Ovi aukeni. Kapteeni saattoi luulla itse kuninkaan tulleen sitä avaamaan; tämä otaksuma ei ollut mahdoton sen kiihtymyksen jälkeen, jonka valtaan muskettisoturi oli edellisenä iltana Ludvig XIV: n jättänyt. Mutta valmistautuessaan kunnioittavasti tervehtimään kuningasta hän näkikin edessään Aramiksen pitkät ja järkkymättömän tyynet kasvot. Ei paljon puuttunut, ettei hän parahtanut, – niin yletön oli hänen ihmetyksensä.

"Aramis!" huudahti hän.

"Hyvää huomenta, rakas d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas kylmästi.

"Täällä?" änkytti muskettisoturi.

"Hänen majesteettinsa", virkkoi piispa, "pyytää ilmoittamaan, että hän lepää rasittavan yön jälkeen."

"Ah!" äännähti d'Artagnan, kykenemättä käsittämään, miten eilen niin karsaasti katseltu Vannesin piispa oli kuudessa tunnissa ylennyt suurimmaksi onnen kantamoiseksi, mitä kuninkaallinen vuodekomero oli konsaan nostattanut.

Tosiaankin, välittääkseen hallitsijan kammion kynnyksellä kuninkaan tahdon, toimiakseen Ludvig XIV: n puhemiehenä, käskeäkseen hänen nimessään parin askeleen päässä hänestä, tyytyi apurin merkitä paljon enemmän kuin itse Richelieu oli koskaan ollut Ludvig XIII: lle.

D'Artagnanin ilmeikäs silmä, hänen raolleen jäänyt suunsa ja pystyssä harittavat viiksensä sanoivat tämän kaiken mitä kaunopuheisimmin ylväälle suosikille, joka ei siitä ollut millänsäkään.

"Suvaitkaakin, herra muskettisoturien kapteeni", jatkoi piispa, "olla tänä aamuna päästämättä sisälle muita kuin korkeimpia henkilöitä heidän vastaanottoajallaan. Hänen majesteettinsa tahtoo vielä nukkua, pidättyen ensimmäisistä aamupuhutteluista."

"Mutta, herra piispa", huomautti d'Artagnan valmiina vastustelemaan ja ennen kaikkea ilmaisemaan epäluuloja, joita kuninkaan äänettömyys hänessä herätti, "hänen majesteettinsa on määrännyt minulle varhaisen esittelyn."

"Siirtäkäämme se, siirtäkäämme", lausui vuodekomeron perältä kuninkaan ääni, joka sai muskettisoturin säpsähtämään.

Hän kumarsi ällistyneenä, hölmistyneenä ja Aramiksen musertavan hymyn tyrmistyttämänä, sitten kun nuo sanat olivat lausutut.

"Ja sitten", jatkoi piispa, "vastauksena siihen, mitä tulitte tiedustamaan kuninkaalta, hyvä herra d'Artagnan, tässä on määräys, joka teidän on heti luettava. Se koskee herra Fouquetia."

D'Artagnan otti ojennetun paperin.

"Vapauttamiskäsky?" mutisi hän. "Ah!"

Ja häneltä pääsi vielä toinen, edellistä merkitsevämpi "ah!"

Tämä käänne selitti hänelle Aramiksen läsnäolon kuninkaan luona; se osoitti, että hankkiakseen herra Fouquetille armahduksen, täytyi Aramiksen olla hyvin suuresti kuninkaan suosiossa, mikä suosio vuorostaan selitti sen uskomattoman ponnekkuuden, jolla herra d'Herblay jakeli määräyksiä hänen majesteettinsa nimessä.

Osan ymmärtäminen riitti d'Artagnanille kaiken ymmärtämiseksi noin pitkälle. Hän tervehti ja peräytyi lähteäkseen.

"Minä tulen mukanasi", virkkoi piispa.

"Mihin sitten?"

"Herra Fouquetin luo; tahdon nauttia hänen riemastuksestaan."

"Voi, Aramis, kylläpä sinä äsken ihan hämäännytit minut", sanoi d'Artagnan vielä.

"Mutta nythän käsität?"

"Pardieu, enkö käsittäisi!" lausahti kapteeni. – En totisesti, – jupisi hän hampaittensa välistä, – en, minä en käsitä. Mutta sama se, tottelen hallitsijan käskyä.

Sitten hän lisäsi: "Käykää edellä, monseigneur."

D'Artagnan saattoi Aramista Fouquetin luo.

227.
Kuninkaan ystävä

Fouquet odotteli ahdistunein mielin. Hän oli jo palauttanut oveltaan useita palkollisia ja ystäviä, jotka olivat ehättäneet hänen tavanmukaisten puhutteluhetkiensä edelle; mainitsematta mitään asemansa mullistumisesta hän vain kysyi jokaiselta, missä Vannesin piispa saattoi olla tavattavana.

Nähdessään d'Artagnanin ja piispan saapuvan kumppanuksina hän ilahtui yhtä rajattomasti kuin oli viimeksi tuskitellut tilanteen toivottomuutta. Aramiksen näkeminen oli yli-intendentille ikäänkuin korvaus vangitsemisen onnettomuudesta.

Kirkkoruhtinas oli vaitelias ja totinen; d'Artagnanin sävy ilmaisi ääretöntä ihmettelyä asiain uskomattoman kehityksen johdosta.

"No, kapteeni, tehän toittekin herra d'Herblayn?"

"Ja vielä parempaakin, monseigneur."

"Mitä muka?"

"Vapauden."

"Olenko vapaa?"

"Olette. Kuninkaan määräys."

Fouquet tyynnyttäysi kysymään katseellaan Aramikselta.

"Niin vainkin, ja voitte kiittää Vannesin piispaa", jatkoi d'Artagnan, "sillä hän se varmastikin on saanut aikaan kuninkaan mielenmuutoksen."

"Oh!" äännähti Fouquet enemmän nöyryytettynä palveluksesta kuin kiitollisena hyvästä tuloksesta.

"Mutta kun suojelet herra Fouquetia", pitkitti d'Artagnan Aramikseen kääntyen, "niin etkö tee jotakin myös minun suhteeni?"

"Mitä vain mielit, veikkonen", vastasi piispa levollisella äänellään.

"Haluan vain vastausta erääseen seikkaan, ollakseni tyytyväinen. Miten on sinusta tullut kuninkaan suosikki, kun eläissäsi olet puhutellut häntä vain kahdesti?"

"Sinunlaiseltasi ystävältä ei sovi mitään salata", vastaa Aramis viekkaasti.

"Mainiota! Annahan tulla."

"No niin, luulet minun tavanneen kuninkaan vain kahdesti, mutta asia onkin siten, että niin on tapahtunut hyvinkin sata kertaa. Me olemme vain kätkeneet välimme, siinä kaikki."

Ja yrittämättäkään pohtia uutta punehdusta, jonka tämä paljastus karahdutti d'Artagnanin hiusmartoon asti, Aramis kääntyi yli-intendenttiin, joka hämmästeli yhtä paljon kuin muskettisoturikin.

"Monseigneur", sanoi hän, "kuningas on antanut toimekseni lausua teille, että hän on teidän ystävänne enemmän kuin koskaan ja että niin anteliaasti järjestetty, ihana juhlimisenne on syvästi liikuttanut hänen sydäntään."

Hän kumarsi samassa Fouquetille niin kunnioittavasti, että tämä, kykenemättä ollenkaan oivaltamaan näin voimallista valtioviisautta, jäi mykäksi, ajatuksettomaksi ja hievahtamattomaksi.

D'Artagnan puolestaan luuli ymmärtävänsä, että näillä kahdella miehellä oli jotakin erityistä sanottavaa toisilleen, ja hän oli tottelemaisillaan sitä kohteliaisuuden vaistoa, joka sellaisessa tapauksessa kiirehdyttää ovelle miehen, kun tämä tuntee läsnäolonsa käyneen toisille kiusalliseksi; mutta toisaalta häntä pidätteli tällaisen merkillisen salaperäisyyden yllyttämä kiihkeä uteliaisuus.

Silloin Aramis käännähti häneen päin ja sanoi säveästi:

"Ystäväiseni, muistanethan kuninkaan peruutuksen aamuvastaanotoistaan?"

Ne sanat olivat varsin selvät. Muskettisoturi älysi tarkoituksen, kumarsi Fouquetille ja hieman ivallisen kunnioittavasti Aramikselle ja katosi.

Yli-intendentin oli ollut maltittomuudessaan tukala odottaa tätä hetkeä. Hän syöksähti sulkemaan oven ja sanoi palatessaan piispan luo:

"Rakas herra d'Herblay, onpa jo aika teidän selittää minulle, mitä on tekeillä. Olen totisesti ihan ymmällä."

"Käymme nyt selittämään kaikkea", lupasi Aramis istuutuen ja viitaten isäntäänsäkin asettumaan nojatuoliin. "Mistä on aloitettava?"

"Ennen kaikkea muuta merkillistä sanokaa minulle suoraa päätä, minkätähden kuningas vapauttaa minut."

"Teidän olisi pikemmin pitänyt kysyä, minkätähden hän pidätytti teidät."

"Minulla on siitä asti ollut aikaa ajatella, ja luullakseni tähän äkilliseen toimenpiteeseen oli jonkunlainen kademielisyys kannustamassa. Juhlani on sisuttanut Colbertia, ja hän on keksinyt jonkun vehkeen minua vastaan, – esimerkiksi käyttäen aiheenaan vaikutustamme Belle-Islellä?"

"Ei, Belle-Islestä ei vielä ole ollut kysymystä."

"Mistä sitten?"

"Muistattehan tuon kolmentoista miljoonan kuittauksen, jonka herra de Mazarin toimitti varastetuksi?"

"Hoo, kyllä! No?"

"Teidät on lausuttu varkaaksi."

"Hyvä Jumala!"

"Eikä siinä kaikki. Muistanette kirjeen, jonka lähetitte la Vallièrelle?"

"Voi tosiaan!"

"Sen avulla teidät esitettiin luihuksi petturiksi ja viettelijäksi."

"No, kuinka hän siis onkaan antanut minulle anteeksi?"

"Niin pitkällä emme vielä ole selittelyssämme. Haluan saada koko aseman valkenemaan teille täydellisesti. Ottakaa siis huomioon, että kuningas tietää teidät syypääksi yleisten varojen kavaltamiseen. Oh, pardieu, ettehän ole mitään kavaltanut, mutta kuningas ei voi olla pitämättä teitä ilmeisenä rikollisena, kun todisteet näyttävät vääjäämättömiltä."

"Suokaa anteeksi, en näe…"

"Näette piankin. Lisäksi kuningas, luettuaan tarjouskirjelmänne la Vallièrelle, luulee olevansa varmasti selvillä aikeistanne tämän kaunottaren suhteen, eikö niin?"

"Epäilemättä. No, loppuun."

"Tulen siihen. Kuningas on siis verivihollisenne, leppymätön kuolemaan asti."

"Sen käsitän. Mutta olenko minä siis niin mahtava, että hän ei vimmaisessa vihassaankaan rohjennut syöstä minua tuhoon niillä keinoilla, joita heikkouteni tai kova onneni oli hänelle antanut aseiksi?"

"Olemme todenneet", jatkoi Aramis omaansa, "että teidän välinne ovat auttamattomasti rikkoutuneet Ludvigin kanssa."

"Joskin hän silti säästää minut."

"Niinkö luulette?" virkahti piispa luoden yli-intendenttiin tutkivan silmäyksen.

"Sydämen vilpittömyyteen uskomatta uskon itse tapahtuman."

Aramis kohautti olkapäitänsä.

"Miksi Ludvig muutoin olisi antanut teidän tuodaksenne äskeisen sanoman?" kysyi Fouquet.

"Hän ei ole antanut mitään toimekseni."

"Eikö mitään!.." huudahti yli-intendentti tyrmistyneenä. "Mutta entä tämä määräys?.."

"Kah, niin, onhan siinä määräys."

Aramis lausui tuon niin kummallisesti, että Fouquet ei voinut olla hätkähtämättä.

"Kas, te salaatte minulta jotakin, sen näen", hän sanoi.

Aramis vain siveli leukaansa valkoisilla sormillaan.

"Karkoittaako kuningas minut maanpakoon?"

"Älkää kyselkö kuten lasten leikissä, jossa tavoitellaan kätkettyä esinettä tiu'un mukaan, kun tämä soidessaan antaa epämääräistä vihiä piilopaikan läheisyydestä."

"Puhukaa siis!"

"Arvatkaa."

"Te peloitatte minua!"

"Joutavia!.. Silloin arvaatte ihan väärään suuntaan."

"Mitä Ludvig onkaan teille sanonut? Ystävyytemme nimessä, älkää peitelkö mitään."

"Ludvig ei ole sanonut minulle mitään."

"Te ajatte minut kuolettavaan kärsimättömyyteen, d'Herblay. Olenko yhä yli-intendentti?"

"Niin kauan kuin haluatte."

"Mutta mikä merkillinen vaikutusvoima teillä nyt näin äkkiä onkaan hänen majesteettinsa mieleen?"

"Eipä erikoinen!"

"Te saatte hänet toimimaan mielenne mukaan."

"Niin kyllä luulen."

"Se on ihan luonnotonta."

"Niinkin sanottaneen."

"D'Herblay, meidän liitomme nimessä, ystävyytemme nimessä, kautta kaiken, mitä teillä on maailmassa kalleinta, puhukaa avoimesti, minä rukoilen. Mistä johtuu, että te olette siten edistynyt kuninkaan suosiossa? Tiedänhän, että hän ei pitänyt teistä."

"Kuningas on nyt kyllä kiintynyt minuun", sanoi Aramis.

"Teille on sattunut jotakin erityistä hänen kanssaan?"

"Niin."

"Kenties yhteinen salaisuus?"

"Salaisuus, niin."

"Sellainen salaisuus, joka muuttaa hänen majesteettinsa harrastukset?"

"Todellisella etevyydellänne olette oivaltanut aseman ihan sattuvasti, monseigneur. Minä olen tosiaan saanut ilmi salaisuuden, joka kääntää Ranskan kuninkaan harrastukset uusille urille."

"Ah!" äännähti Fouquet pidättyväisenä kuten hienostunut mies aina karttaa utelua.

"Ja te saatte arvostella vakuutukseni pätevyyttä", jatkoi Aramis; "voitte päättää, erehdynkö sen salaisuuteni merkityksestä."

"Kuuntelen innokkaasti, koska hyväntahtoisesti päästätte minut siitä osalliseksi. Ottakaa kuitenkin huomioon, että minä en ole pyytänyt teiltä avomielisyyttä niin pitkälle."

Aramis kokosi ajatuksiaan.

"Älkää puhukokaan", huudahti Fouquet. "Voitte vielä pitää sen tallessanne."

"Muistatteko Ludvig XIV: n syntymän?" aloitti kuitenkin piispa, katse luotuna alas.

"Kuten eilispäivän."

"Oletteko kuullut puhuttavan siitä mitään erityistä?"

"En, paitsi että kuningas ei muka ollutkaan Ludvig XIII: n todellinen poika."

"Se ei merkitse mitään meidän eikä valtakunnan asioissa. On isänsä poika, sanoo Ranskan laki, kellä on lainmukainen isä."

"Totta kyllä, mutta rodun laatuun nähden se on vakava seikka."

"Toisarvoinen kysymys. Ette siis ole tuosta tapauksesta tiennyt mitään erityistä?"

"En mitään."

"No, siitä salaisuuteni alkaa."

"Ah!"

"Kuningatar ei synnyttänyt yhtä poikaa, vaan kaksoiset."

Fouquet kohotti päätänsä.

"Ja toinen on kuollut?" hän sanoi.

"Saattepa kuulla. Näistä kahdesta pojasta olisi tullut koitua äitinsä ylpeys ja Ranskan toivo; mutta heikkona ja pahoihin aavistuksiin luontuvana kuningas pelkäsi, että oikeuksiltaan tasa-arvoisten veljesten kesken syntyisi selkkauksia, ja hän toimitti tieltä toisen heistä."

"Toimitti tieltä, sanotte?"

"Malttakaahan… Molemmat lapset varttuivat: toinen valtaistuimella, ja te olette hänen ministerinsä; toinen syrjässä ja eristettynä…"

"Ja hän?"

"On minun ystäväni."

"Hyvä Jumala, mitä haastattekaan, herra d'Herblay! Ja mitä se prinssipoloinen tekee?"

"Kysykää ensiksikin, mitä hän on tehnyt."

"Niin, niin."

"Hänet kasvatettiin maaseudulla ja teljettiin sitten Bastiljiksi nimitettyyn linnoitukseen."

"Onko mahdollista!" huudahti yli-intendentti ristissä käsin. "Toinen oli kuolevaisista onnellisin, toinen kärsivistä onnettomin."

"Ja onko hänen äitinsä tietämätön siitä?"

"Itävallan Anna tietää kaikki."

"Entä Ludvig?"

"Kah, Ludvig ei tiedä siitä mitään."

"Sepä hyvä!" äännähti Fouquet.

Tämä huudahdus tuntui säpsähdyttävän Aramista. Hän loi huolestuneen silmäyksen puhujaan.

"Suokaa anteeksi, keskeytin teidät", virkkoi Fouquet.

"Sanoin siis", jatkoi Aramis, "että tuo prinssiparka oli ihmisistä onnettomin; mutta Jumala, joka ajattelee kaikkia luotujansa, päätti tulla hänen avukseen."

"Haa, kuinka?"

"Se kuuluu kertomukseeni. Hallitseva kuningas… käsitättehän, minkätähden nimitän häntä hallitsevaksi kuninkaaksi."

"En .. miksi?"

"Syystä että kumpaisenkin olisi pitänyt olla kuninkaita syntynsä laillisella perusteella. Onko se teidänkin mielipiteenne?"

"On kyllä."

"Varmasti?"

"Se on ehdoton käsitykseni. Kaksoiset ovat kuin yksi olento kahdessa ruumiissa."

"Olen hyvilläni siitä, että noin etevä ja taattu lainoppinut antaa tämän lausunnon. Olemmehan siis aivan selvillä siitä, että heillä molemmilla on samat oikeudet?"

"Se on selvää… Mutta, hyvä Jumala, mikä merkillinen juttu!"

"Ette ole vielä perillä. Kärsivällisyyttä!"

"Oh, maltan toki kuunnella."

"Jumala tahtoi nostattaa sorretulle kostajan, – tuen, jos pidätte sen sanan parempana. Sattui, että hallitsevalla kuninkaalla, vallananastajalla… olettehan kai tässä minun kannallani – vallananastukseksi lienee sanottava tyyntä, itsekästä asettumista nauttimaan perintöä, josta oikeuden mukaan olisi korkeintaan puolet käytettävänä?"

"Vallananastus on oikea sana."

"Jatkan siis. Jumala tahtoi, että vallananastaja sai ensimmäiseksi ministerikseen lahjakkaan ja ylevämielisen miehen, joka lisäksi oli urhea mies."

"Hyvä, hyvä", huudahti Fouquet. "Minä ymmärrän: te olette luottanut siihen, että minä autan teitä korjaamaan Ludvig XIV: n onnettomalle veljelle tehdyn vääryyden? Olette ajatellut oikein; minä annan kannatukseni. Kiitos, d'Herblay, kiitos!"

"Siitä ei ole kysymystäkään. Te ette anna minun lopettaa", sanoi Aramis järkkymättömänä.

"Minä olen ääneti."

"Olin selittämässä, että herra Fouquet hallitsevan kuninkaan ministerinä joutui kuninkaan nurjamielisyyden alaiseksi; liian auliisti kuunnellen katkeran vihamiehen juonia ja kuiskeita kuningas pahoin uhkasi hänen taloudellista asemaansa, vapauttaan ja ehkä henkeänsäkin. Mutta yhä tuon uhratun prinssin hyväksi Jumala salli, että herra Fouquetilla vuorostaan oli harras ystävä, joka tiesi sen valtiosalaisuuden ja tunsi olevansa kyllin voimakas saattamaan sen julki, oltuaan siksi voimakas, että oli kyennyt kaksikymmentä vuotta tallettamaan sitä sydämessään."

"Älkää menkö pitemmälle", puuttui Fouquet puheeseen ylevien aatosten kuohuttamana; "nyt käsitän kaikki. Te olette käynyt tapaamassa kuningasta saadessanne tiedon vangitsemisestani; olette rukoillut häntä, hän on kieltäytynyt teitä kuuntelemasta; silloin olette uhannut salaisuudella, uhannut paljastaa sen, ja säikkyen on Ludvig XIV: n täytynyt puhumisenne pelosta myöntää, mitä hän jalomieliseltä väliintuloltanne epäsi. Nyt oivallan, nyt oivallan! Te pidätte kuningasta siten vallassanne, aivan niin!"

"Te ette oivalla laisinkaan", vakuutti Aramis, "ja taaskin katkaisitte suotta selitykseni, hyvä ystävä. Ja sallikaa minun huomauttaa, että te tuossa päätelmässänne ette ole johdonmukainenkaan ettekä kylliksi käytä muistianne."

"Kuinka niin?"

"Tiedättehän, minkä otin keskustelumme pohjaksi?"

"Kyllä, hänen majesteettinsa vihan minua vastaan, – talttumattoman vihan; mutta mikä viha voisikaan vastustaa moisen paljastuksen uhkaa?"

"Moisen paljastuksen? Kah, siinähän juuri johdutte harhapäätelmään. Mitä! Te oletatte, että jos olisin Ludvigille vihjannut tietojani, minä vielä tällä hetkellä olisin elossa?"

"Tuskin on kymmentäkään minuuttia kulunut siitä kun olitte kuninkaan luona."

"Vaikka! Hänellä ei olisi ollut aikaa surmauttaa minua, mutta suukapulan hän olisi minulle saanut ja lähettänyt minut maanalaiseen luolaan. Puhukaamme järkevästi, mordioux!"

Ja tästä muskettisoturien voimasanasta, sellaisen miehen itseunohduksena, joka ei muuten koskaan unohtanut esiintymisensä vaatimuksia, täytyi Fouquetin käsittää, millaiseen intoutumisen tilaan Vannesin tyyni, umpimielinen piispa oli joutunut. Se värisytti häntä.

"Ja toisekseen", aloitti jälkimmäinen jälleen, hillittyään mielenkuohunsa, "olisinko minä se mies, mikä olen, – olisinko todellinen ystävä, jos jo jouduttuanne kuninkaan vihoihin syöksisin teidät alttiiksi vielä peloittavammalle nuoren hallitsijan tunteelle? Tällöinhän ei häneltä varastaminen merkitsisi enää mitään, hänen rakastajattarensakaan mielisteleminen ei painaisi paljon, mutta esittää teidät pitelemässä hallussanne hänen kruunuaan ja kunniaansa – hohoi, omin käsin hän tuotapikaa raastaisi sydämen rinnastanne!"

"Ettekö ole ollenkaan antanut hänelle vihiä salaisuudesta?"

"Mieluummin olisin niellyt kaikki myrkyt, joilla Mithridates kahdenkymmenen vuoden aikana karkaisi itseään kuolemalta."

"Mitä siis olette tehnyt?"

"Ah, nyt olemme päässeet siihen, monseigneur. Luulen piankin herättäväni teissä jonkunmoista harrastusta. Tahdottehan vielä hiukan kuunnella minua?"

"Tahdonko! Vapisenhan jännityksestä."

Aramis kiersi kertaalleen huoneen, varmistausi yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta ja palasi istuutumaan nojatuolin viereen, jossa Fouquet yltyvää ahdistusta tuntien odotti hänen selityksiään.

"Olen unohtanut mainita teille", aloitti Aramis jälleen, rahaministerin jännittäessä tarkkaavaisuutensa äärimmilleen, "olen unohtanut merkillisen seikan, joka koskee noita kaksoisia: Jumala on tehnyt heidät niin yhdennäköisiksi, että ainoastaan hän itse osaisi heidät eroittaa toisistaan, jos kutsuisi heidät tuomiolleen. Heidän äitinsä ei siihen pystyisi."