Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

237.
Hopealautanen

Matka oli ihana. Atos ajoi poikansa keralla koko Ranskan halki, edeten viidentoista lieuen verran päivässä, joskus enemmänkin, sitä mukaa kuin Raoulin suru yltyi tuimemmaksi.

He käyttivät viisitoista päivää matkatakseen Touloniin ja haipuivat Antibesissa kokonaan d'Artagnanin jäljiltä.

Arvattavasti muskettisoturien kapteeni oli tahtonut pysyä tuntemattomana näillä seuduilla kulkiessaan, sillä tiedustelulla selvisi Atokselle, että hänen kuvailemansa ratsastajan oli nähty Avignonista lähtiessään vaihtavan hevosensa hyvin suljettuihin kuomivaunuihin.

Raoul joutui epätoivoon pelosta, että hän ei ollenkaan kohtaisi d'Artagnania. Hänen hellä sydämensä kaipasi tämän terässydämen jäähyväisiä ja lohdutusta.

Atos tiesi kokemuksesta, että d'Artagnan kävi tutkimattomaksi, milloin hän oli ryhtynyt johonkin vakavaan hankkeeseen joko omasta puolestaan tai kuninkaan palveluksessa. Vieläpä hän pelkäsi pahoittavansakin ystäväänsä tai vahingoittavansa häntä, jos liiaksi kuulustelisi. Mutta kun Raoul aloitti työnsä laivueen luokittamisessa, Touloniin lähetettävien lastiveneiden ja lotjien kokoamisessa, ilmoitti eräs kalastaja kreiville, että hänen purtensa oli korjattavana matkan jälkeen, – hän oli tehnyt sen aatelismiehen vuoksi, jolla oli ollut hyvin kiire lähteä satamasta.

Luullen miehen valehtelevan jäädäkseen vapaaksi ja ansaitakseen enemmän rahaa kalastamisella, sitten kun kaikki hänen toverinsa olisivat lähteneet, Atos vaati yksityiskohtaisempia tietoja.

Kalastaja kertoi hänelle, että noin kuusi päivää sitten eräs mies oli saapunut hänen luokseen vuokratakseen yöllä hänen veneensä Saint-Honoratin saarella käyntiä varten. Hinnasta sovittiin, mutta kun herrasmies toi mukanaan ison vaunukopan, jonka hän kaikista hankaluuksista huolimatta tahtoi saada veneeseen, kalastaja oli tahtonut peruuttaa kaupan. Vieras oli uhannut ja vihdoin pannut uhkauksensa täytäntöönkin jakamalla hänelle runsaalla kädellä navakoita kepiniskuja. Herrasmies oli hosunut rajusti ja kauan. Noituen ja kiroillen oli kalastaja kääntynyt ammattikuntansa esimiehen puoleen, jonka johdolla hänen virkaveljensä Antibesissa ratkaisivat keskinäiset riitansa ja suojelivat itseään. Mutta aatelismies oli esittänyt jonkun paperin, ja tämän nähdessään oli uskottumies kumartanut maahan asti, velvoittanut kalastajan tottelemaan ja nuhdellut häntä niskoittelusta. Sitten oli lähdetty viemään tätä lastia.

"Mutta kaikesta tuosta", vastasi Atos, "ei käy meille selväksi, miten aluksenne särkyi."

"Näin se kävi. Suuntasin Saint-Honoratin saarta kohti, kuten tuo aatelismies oli käskenyt; mutta hän muutti mieltänsä ja väitti, etten voisi laskea apottiluostarin eteläpuolitse."

"Minkätähden?"

"Sentähden, monsieur, että vastapäätä benediktiinien nelikulmaista tornia eteläisimmän kärjen kohdalla on Munkkisärkkä."

"Kariko?" kysyi Atos.

"Osittain vedenkalvossa ja osittain veden alla, – vaarallinen kulkuväylä kylläkin; mutta olen siitä tuhannenkin kertaa onnellisesti purjehtinut. Herrasmies vaati, että veisin hänet maihin Sainte-Margueritelle."

"Entä sitten?"

"No niin, monsieur", huudahti kalastaja murtaen provençaliksi, "on merimies tai ei ole sitä, tuntee väylänsä tai on vain maakrapu. Minä tahdoin tiukasti kulkea edelleen. Silloin aatelismies tarttui kurkkuuni ja ilmoitti tyynesti aikovansa minut kuristaa. Apulaiseni tarttui kirveeseen ja minä myös. Meillä oli yöllinen loukkaus kostettavana. Mutta mies sieppasi miekkansa niin vikkelästi, että kumpikaan meistä ei päässyt lähelle. Olin paiskaamaisillani kirveeni hänen päähänsä, ja siihen oli minulla oikeus, eikö ollutkin, monsieur? Sillä merimies on aluksensa kannella herra, kuten porvari talossaan. Puolustuksekseni olin siis huitaisemassa tuon herrasmiehen kahdeksi kappaleeksi, kun – uskotte tai ette, monsieur, se vaunukoppa käsittämättömällä tavalla aukesi ja sieltä tuli ulos jonkunlainen mustamyssyinen, mustanaamioinen peikko, ihan kauhistava nähdä, ja uhkasi meitä nyrkillään."

"Mikä se oli?" ihmetteli Atos.

"Se oli pahahenki, hyvä herra! Sillä hänet nähdessään aatelismies iloisena huudahti: 'Ah, kiitos, teidän korkeutenne!'"

"Kummallista!" jupisi kreivi katsahtaen Raouliin.

"Mitä te silloin teitte?" kysyi jälkimmäinen kalastajalta.

"Käsitätte hyvin, monsieur, että kaksi meidänlaistamme miesparkaa olisivat jo olleet voimattomia kahta aatelismiestä vastaan; mutta itse pimeyden ruhtinasta vastaan, ah, uh, voi! me emme enempää arvelleet, toverini ja minä, vaan hyppäsimme päätähavin mereen. Olimme seitsemän- tai kahdeksansataa jalkaa rannasta."

"Ja sitten?"

"Sitten, monsieur, koska kävi vieno lounaistuuli, vene lipui yhä ja ajautui Sainte-Margueriten hiekkasärkille."

"Oh!.. Mutta ne kaksi matkustajaa?"

"Pyh, olkaa heistä huoleti! Se juuri todistaakin, että toinen oli piru, joka suojeli toista. Sillä kun me uimalla saavuimme takaisin veneen luo, niin: kaukana siitä, että nuo kaksi olisivat törmäyksestä musertuneet, emme enää löytäneet mitään, emme edes vaunukoppaa."

"Kummallista, kummallista!" toisteli kreivi. "Mutta sitten, ystäväni, mitä sitten teitte?"

"Tein valituksen Sainte-Margueriten kuvernöörille, joka heristäen sormeaan nenäni edessä ilmoitti minulle, että jos yritin hänelle mokomia jaaritella, antaisi hän minun maistaa hihnasta."

"Kuvernöörikö?"

"Niin, monsieur; ja kuitenkin alukseni oli särkynyt, aivan särkynyt, sen kokka kun oli jäänyt Sainte-Margueriten niemen kärkeen, ja salvumies vaatii satakaksikymmentä livreä korjauksesta."

"Hyvä on", vastasi Raoul, "te saatte olla vapaana palveluksesta.

Menkää."

"Lähdemmekö Sainte-Margueritelle?" kysyi Atos sitten Bragelonnelta.

"Lähtekäämme, monsieur; sillä tässä on jotakin selvitettävää, ja minusta tuntuu, että tuo mies ei puhunut totta."

"Niin minustakin, Raoul. Kertomus naamioidusta herrasmiehestä ja hävinneestä kuomista viittaa siihen, että tuo kolho kenties tahtoi sillä peitellä keskellä merta tekemäänsä väkivaltaa; mies on saattanut villiytyä kostonhankkeeseen matkustajaansa vastaan siitä, että tämä niin häikäilemättä oli pakottanut hänet laivurikseen."

"Minussa on herännyt epäluulo, että vaunukoppa pikemmin sisälsi arvoesineitä kuin miehen."

"Otamme siitä selvän, Raoul. Aivan varmasti tuo herrasmies muistuttaa d'Artagnania; tunnen hänet menettelystään. Voi, emme enää ole samat nuoret voittamattomat kuin ennen! Kuka tietää, vaikka tuon pahuksen rannikkolaivurin kirves tai airo olisi onnistunut tekemään sen, mihin Euroopan osuvimmat miekat, luodit ja tykinkuulat eivät neljässäkymmenessä vuodessa pystyneet."

Samana päivänä he matkustivat Sainte-Margueritelle Toulonista saapuneella saaristoaluksella.

Maihin päästessä heidän vaikutelmanaan oli omituinen vaurauden tuntu. Saari oli täynnä kukkia ja hedelmiä; viljellyltä osaltaan se oli kuvernöörille puutarhana. Oranssit, granaattiomenapuut ja viikunapuut taipuivat kullanväristen ja taivaansinisten hedelmiensä painosta. Yltympäri tätä puutarhaa, saaren viljelemättömässä osassa, punaiset turkinpyyt juoksentelivat parvittain karhunvattupensaissa ja katajistossa, ja joka askeleellaan Raoul ja kreivi näkivät pelästyneen kaniinin rientävän meiramista ja kanervikosta, luolaansa paeten.

Tämä onnen saari olikin oikeastaan asumaton. Laakeana, tarjoten vain lahdenpoukaman saapuville aluksille, ja kuvernöörin suojassa, joka jakoi saaliin heidän kanssaan, salakuljettajat käyttivät sitä tilapäiseksi varastopaikakseen sillä ehdolla, etteivät millään muotoa tappaisi metsänriistaa eivätkä raastaisi puutarhaa. Tämän sopimuksen vuoksi kuvernööri tyytyi kahdeksan miehen varusväkeen linnoituksessaan, jossa homehtui kaksitoista kanuunaa. Tämä kuvernööri oli siis onnellinen maanviljelijä, joka korjasi viiniä, viikunoita, öljyä ja appelsiineja ja kuivasi sitruunoitansa ja sedraattejaan kasemattien päivänpaahteessa.

Linnoitus, jota ainoana suojana saarsi syvä vallihauta, kohotti kolmen pään tavoin ilmaan kolmea pientä torniaan, joita sammaleen peittämät pengermät yhdistivät toisiinsa.

Atos ja Raoul kulkivat jonkun aikaa puutarhan aitoviertä, tapaamatta ketään, joka olisi heidät toimittanut kuvernöörin puheille. Vihdoin he astuivat puutarhaan. Oli päivän kuumin hetki, jolloin kaikki elämä kätkeytyy ruohon ja kivien alle. Taivas levitti tulipurjeensa ikäänkuin vaimentaakseen kaiken melun, kietoakseen poimuihinsa kaiken hyörinän. Turkinpyyt värihernepensaissa, kärpäset lehvien alla, kaikki nukkuivat lämpöä aaltoilevan auringon raukaisemina.

Atos huomasi ainoastaan toisen ja kolmannen tornin välisellä pengermällä sotamiehen, joka kantoi muonavasulta näyttävää esinettä päänsä päällä. Mies palasi melkein heti ilman vasuaan, häipyen vahtikojun varjoon.

Atos käsitti, että hän oli vienyt jollekulle päivällistä ja että mies tehtävänsä toimitettuaan itse palasi syömään.

Äkkiä hän kuuli huudon ja kohottaessaan päänsä huomasi erään ikkunan ristikossa jotakin valkoista, ikäänkuin liikkuvan käden heiluttamassa jotakin auringon säteissä hohtavaa aseen tapaista. Ja ennen kuin hän oli itselleen selvittänyt, mitä oli nähnyt, välähti suhiseva valojuova ilmassa, johtaen hänen huomionsa vankitornista maahan.

Toinen ääni, matala jysähdys, kuului vallihaudan taholla, ja Raoul riensi ottamaan hopealautasen, joka oli vierinyt kuivuneelle hiekkareunalle.

Käsi, joka oli lautasen sinkauttanut, viittasi herrasmiehille ja katosi sitten.

Silloin Raoul ja Atos lähestyen toisiaan alkoivat tarkoin katsella pölyn tahraamaa lautasta ja keksivät sen pohjassa veitsenkärjellä kaiverrettuja kirjaimia:

"Minä olen", sanottiin kirjoituksessa, "Ranskan kuninkaan veli, tänään vanki, huomenna mielipuoli. Ranskalaiset aatelismiehet ja kristityt, rukoilkaa Jumalaa hallitsijainne pojan sielun ja järjen puolesta!"

Lautanen putosi Atoksen käsistä, sillävälin kun Raoul koetti oivaltaa näiden kaameiden sanojen salaperäistä merkitystä.

Samalla hetkellä kuului huuto ylhäältä linnantornista. Nopeana kuin salama Raoul taivutti päänsä ja pakotti isänsäkin kumartumaan. Musketin piippu oli välähtänyt muurin harjalla. Valkoinen savu tuprahti töyhtönä pyssyn suusta, ja luoti litistyi kiveä vasten kuuden tuuman päässä aatelismiehistä. Toinenkin musketti näyttäytyi ja painui heitä kohti.

"Cordieu!" huudahti Atos; "surmataanko täällä ihmisiä? Tulkaa alas, lurjukset, keitä olettekin!"

"Niin, alas!" huudahti Raoul raivostuneena, puiden nyrkkiään linnaa kohti.

Toinen hätyyttäjistä, se joka oli laukaisemaisillaan musketin, vastasi kummastuksen huudahduksella, ja kun hänen toverinsa tahtoi jatkaa hyökkäystä ja taas tarttui panostettuun muskettiin, kolhaisi huutaja asetta ja luoti lensi ilmaan.

Nähdessään miesten poistuvan parvekkeelta Atos ja Raoul päättelivät näiden tulevan heidän luokseen ja odottivat väistymättä paikaltaan.

Viittä minuuttia ei ollut kulunut, kun rummunpärähdys kutsui kahdeksanmiehisen varusväen jalkeille. Sotilaat näyttäytyivät musketteineen vallihaudan toisella reunalla. Näiden miesten edellä astui upseeri, jonka Bragelonnen varakreivi tunsi ensimmäisen laukauksen ampujaksi. Mies komensi sotilaita ojentamaan aseensa.

"Meidät ammutaan!" huudahti Raoul. "Miekka käteen ainakin ja rynnistäkäämme vallihaudan yli. Me kyllä surmaamme jokainoan noista roistoista, jahka he ovat laukaisseet muskettinsa tyhjiksi."

Ja antaen teon seurata sanoja Raoul jo hyökkäsi Atoksen kanssa, kun hyvin tuttu ääni kajahti heidän takaansa.

"Atos! Raoul!" huusi tämä.

"D'Artagnan!" vastasivat molemmat herrasmiehet.

"Aseet alas, mordioux!" huudahti kapteeni sotilaille. "Olin aivan varma siitä mitä sanoin!"

Sotamiehet laskivat aseet jälleen olalleen.

"Mitä tässä tapahtuukaan?" kysyi Atos. "Mitä, ammutaanko meitä näin ilman varoitusta?"

"Minä teidät olin ampumaisillani", vastasi d'Artagnan; "ja vaikka kuvernööri osasikin harhaan, minun luotini ei olisi teitä väistänyt, rakkaat ystävät. Onpa onni, että olen tottunut tähtäämään kauan, sensijaan että laukaisisin ensi hetkessä! Luulin tuntevani teidät. Voi, rakkaat ystävät, mikä onni!"

Ja d'Artagnan pyyhki otsaansa, sillä hän oli juossut nopeasti eikä hänen liikutuksensa ollut teeskenneltyä.

"Mitä!" huudahti kreivi. "Onko herrasmies, joka meitä ampui, linnoituksen kuvernööri?"

"Hän itse."

"Ja miksi hän ampui? Mitä me olemme hänelle tehneet?"

"Pardieu, te otitte vastaan vangin heittämän esineen."

"Se on totta!"

"Tuon lautasen… johon vanki kaiketi on jotakin kirjoittanut?"

"Niin on."

"Sen arvasin. Oi, hyvä Jumala!"

Ja osoittaen kuolettavaa levottomuutta d'Artagnan sieppasi lautasen lukeakseen siitä kirjoituksen. Kun hän oli lukenut, kalpenivat hänen kasvonsa kauttaaltaan.

"Oi, hyvä Jumala!" toisti hän. "Vaiti! Tuolla tulee kuvernööri."

"Ja mitä hän meille tekee? Onko meissä syytä…?" virkahti Bragelonne.

"Se on siis totta?" sanoi Atos puoliääneen. "Se on siis totta?"

"Vaiti, sanon teille, vaiti! Jos luultaisiin teidän osaavan lukea, jos epäiltäisiin teidän ymmärtäneen, niin, rakkaat ystävät, kiintymyksestä teihin, surmauttaisin itseni puolestanne… mutta…"

"Mutta…?" tiukkasivat Atos ja Raoul.

"Mutta minä en voisi pelastaa teitä elinkautisesta vankeudesta, vaikka ehkäkin kuolemasta. Hiljaa siis, vaiti vielä!"

Kuvernööri saapui vallihaudan yli lautaporrasta pitkin.

"No", sanoi hän d'Artagnanille, "mitä vitkastelette?"

"Te olette espanjalaisia, ette ymmärrä sanaakaan ranskaa", kuiskasi kapteeni nopeasti ystävilleen. "Niin", jatkoi hän kääntyen kuvernöörin puoleen, "olin oikeassa, nämä herrat ovat espanjalaisia merikapteeneja, jotka tulin tuntemaan Ypresissä viime vuonna… he eivät osaa sanaakaan ranskaa."

"Ah!" huudahti kuvernööri tarkkaavaisena.

Hän yritti lukea kirjoitusta lautasesta.

D'Artagnan sieppasi sen hänen kädestään, hävittäen kirjaimet hakkaamalla sitä miekkansa kärjellä.

"Mitä!" huudahti kuvernööri. "Mitä te teette? Enkö minä saa lukea?"

"Se on valtiosalaisuus", vastasi d'Artagnan ripeästi, "ja koska kuninkaan määräyksen mukaan sen tietäminen on kuoleman uhalla kaikilta kielletty, sallin teidän lukea, jos niin tahdotte, ja ammutan teidät heti jälkeenpäin."

Tämän puolittain vakavan, puolittain ivallisen puheen aikana Atos ja Raoul pysyivät kylmäverisesti äänettöminä.

"Mutta onhan mahdotonta", väitti kuvernööri, "että nämä herrat eivät ymmärrä edes joitakuita sanoja."

"Entäpä sitten, vaikka he ymmärtäväisivätkin puhuttua eivät he silti osaisi kirjoitettua lukea. Eivät he lukisi edes espanjankielistä kirjoitusta. Täysverinen espanjalainen, muistakaa, pitää lukutaitoa aina itselleen alentavana."

Kuvernöörin täytyi tyytyä näihin selityksiin; mutta hän oli sitkeä.

"Kutsukaa herrat linnoitukseen", virkkoi hän.

"Sen teen mielelläni ja aioin juuri sitä ehdottaa", vastasi d'Artagnan.

Todellisuudessa kapteenilla oli aivan toinen ajatus, ja hän olisi tahtonut lähettää ystävänsä sadan penikulman päähän. Mutta hän ei saanut menettää ryhtiään. Hän lausui herrasmiehille espanjaksi kutsun, jonka nämä ottivat vastaan. Käännyttiin linnoituksen porttia kohti, ja kun selkkaus nyt oli ohitse, lähtivät nuo kahdeksan sotamiestä, joita tämä tavaton tapaus oli hetkiseksi häirinnyt, verkalleen takaisin.

238.
Vanki ja vartijat

Kerran päästyään linnoitukseen, ja sillävälin kun kuvernööri teki joitakin valmistuksia vieraittensa vastaanottamiseksi, sanoi Atos:

"Kuulehan, selitä toki hiukan, nyt kun olemme yksinämme."

"Asia on aivan yksinkertaisesti näin", vastasi muskettisoturi. "Toin saarelle vangin, jota kuningas on kieltänyt kenenkään näkemästä. Teidän tullessanne hän heitti teille jotakin ikkuna-aukostaan. Olin silloin päivällisellä kuvernöörin kanssa, näin tuon esineen ilmassa ja huomasin Raoulin ottavan sen ylös. Minä olen nopea käsittämään, minä käsitin, ja luulin teidän olevan yksissä juonissa vankini kanssa. Silloin…"

"Silloin käskit ampua meitä."

"Ma foi, sen myönnän. Mutta vaikka ensimmäisenä sieppasinkin musketin, olin onneksi viimeisenä tähtäämässä."

"Jos olisit minut surmannut, d'Artagnan, olisi osakseni tullut onni kuolla Ranskan kuningashuoneen puolesta, ja olisi kunniakasta kuolla sinun kätesi kautta, joka olet sen ylevin ja uskollisin esitaistelija."

"Kah, mitä siinä latelet kuningashuoneesta, Atos?" sopersi d'Artagnan. "Heh, sinäkö, kreivi, joka olet järkevä ja älykäs mies, uskot noita mielipuolen kirjoittamia hullutuksia?"

"Uskon vainkin."

"Sitä suuremmalla syyllä, rakas ritarini, kun teillä on määräys surmata kaikki, jotka niitä uskovat", jatkoi Raoul.

"Se johtuu siitä", vastasi muskettisoturien kapteeni, "että jokainen parjaus, jos se on oikein järjetön, melkein varmasti menee rahvaaseen."

"Eipä niin, d'Artagnan", vastasi Atos aivan hiljaa, "vaan siksi että kuningas ei tahdo perheensä salaisuuden joutuvan kansan tietoon ja peittävän Ludvig XIII: n pojan pyövelit häpeällä."

"No, no, älä lörpöttele mokomia lapsellisuuksia, Atos, tai kiellän, että olet järkimies. Ja selitähän, miten Ludvig XIII: lla olisi poika Sainte-Margueriten saarilla?"

"Poika, jonka sinä olet tuonut tänne naamioituna kalastajan veneessä", sanoi Atos, "miksikä ei?"

D'Artagnan pysähtyi.

"Ah, ah!" virkkoi hän. "Mistä tiedät, että kalastajavene…?"

"On tuonut sinut Sainte-Margueritelle vaunukoppinesi, jonka sisällä oli hänen korkeudekseen puhuttelemasi vanki? Oh, tiedänhän vain", vastasi kreivi.

D'Artagnan puri viiksiään.

"Jos olisikin totta", sanoi hän, "että olen saattanut tänne veneessä ja vaununkuomiin suljettuna naamioidun vangin, ei mikään todista, että se mies on prinssi… Ranskan kuningashuoneen prinssi."

"Oh, kysy sitä Aramikselta", huomautti Atos tyynesti.

"Aramikselta?" huudahti muskettisoturi ällistyneenä. "Oletko nähnyt Aramiksen?"

"Kyllä, hänen Vauxissa kokemansa vastoinkäymisen jälkeen. Näin hänet pakosalla, vainottuna, perikadon omana, ja hän kertoi minulle kylliksi, uskoakseni mitä tuo onneton oli hopealautaseen kaivertanut."

D'Artagnan painoi päänsä alas lannistuneena.

"Tästä näemme", hän sanoi, "miten Jumala leikkii luulotellulla viisaudellamme! On sekin kaunis salaisuus, jonka sirpaleet tällä hetkellä ovat kymmenkunnan henkilön huostassa!.. Atos, kirottu olkoon sattuma, joka tässä asiassa on saattanut sinut tielleni! Sillä nyt…"

"No", lausui Atos ankaran säveästi, "onko salaisuutesi hukassa siksi että minä sen tiedän? Enkö ole elämässäni säilyttänyt yhtä raskaita muita? Muistele toki, ystäväiseni."

"Et ole koskaan tiennyt näin vaarallista", vastasi d'Artagnan surumielisesti. "Minulla on jonkunlainen kamala aavistus, että kaikki, jotka ovat koskeneet tähän salaisuuteen, kuolevat – ja onnettomalla tavalla."

"Tapahtukoon Jumalan tahto, d'Artagnan! Mutta tuollapa tulee kuvernöörisi."

D'Artagnan ja hänen ystävänsä asettuivat heti osiinsa jälleen.

Epäluuloinen ja yrmeä linnoituksen päällikkö osoitti D'Artagnanille aivan matelevaa kohteliaisuutta. Hän tyytyi kestitsemään vieraita hyvin ja katselemaan heitä tiukasti.

Atos ja Raoul huomasivat, että hän äkillisillä hyökkäyksillä usein yritti saattaa heidät ymmälle tai aavistamatta yllättää heidät. Mutta kumpikaan ei hämmentynyt. D'Artagnanin selitys oli toki todennäköinen, elleipä kuvernööri sitä ottanutkaan täydestä.

Pöytäkumppanit nousivat mennäkseen levähtämään.

"Mikä tuon miehen nimi on? Hänellä on häijy naama", kysyi Atos d'Artagnanilta espanjankielellä.

"De Saint-Mars", vastasi kapteeni.

"Hänestä siis tulee nuoren prinssin vanginvartija?"

"Ka, mistäpä sen tiedän? Kenties minä jään Sainte-Margueritelle ainiaaksi!"

"Ohoh, sinä?"

"Ystäväni, olen kuin mies, joka löytää aarteen erämaasta. Hän tahtoisi sen viedä mukanaan, vaan ei voi; hän tahtoisi sen jättää sinne, vaan ei uskalla. Kuningas ei määrää minua palaamaan, peläten että joku toinen ei vartioitsisi sitä yhtä hyvin kuin minä; hän katuu, että on lähettänyt minut luotansa, tuntien että kukaan ei palvele häntä lähellään yhtä hyvin kuin minä. Tapahtuu muuten niinkuin Jumala tahtoo."

"Mutta", huomautti Raoul, "juuri siksi, että te ette tiedä mitään varmaa, on asemanne täällä väliaikainen, ja te palaatte Pariisiin."

"Kysykäähän näiltä herroilta", keskeytti Saint-Mars, "mitä varten he ovat tulleet Sainte-Margueritelle?"

"He tulivat, kun tiesivät Saint-Honoratissa olevan benediktiiniluostarin, ollen uteliaat sitä näkemään, ja koska Sainte-Margueritella on runsaasti metsänriistaa."

"Olen heidän käytettävissään, kuten teidänkin."

D'Artagnan kiitti.

"Milloin he lähtevät?" lisäsi kuvernööri.

"Huomenna", vastasi d'Artagnan.

Herra de Saint-Mars meni kierrolleen, jättäen d'Artagnanin yksikseen luuloteltujen espanjalaisten kanssa.

"Oh", huudahti muskettisoturi, "tämäpä on elämää ja seuraa, joka ei minulle sovellu. Minä olen tuon miehen käskijä, ja sittenkin hän on minulle kiusallinen, mordioux!… Kah, tahdotteko, että pamauttelisimme hiukan kaniineja? Kävelystä tulee hauska, eikä se juuri väsytäkään. Saari on vain puolentoista lieuen pituinen, ja leveyttä on siitä kolmannes; oikea puisto. Huvitelkaamme."

"Menkäämme, minne tahdot, d'Artagnan, ei huvitellaksemme, vaan saadaksemme vapaasti jutella."

D'Artagnan antoi merkin sotamiehelle, joka ymmärsi ja toi metsästyspyssyjä herroille, palaten sitten linnoitukseen.

"Ja nyt", sanoi muskettisoturi, "vastatkaahan jotakin tuon mustan linnun kysymykseen: Mitä varten olette tulleet Lérinsin saarille?"

"Sanomaan sinulle hyvästi."

"Sanomaan minulle hyvästi? Miten niin? Matkustaako Raoul?"

"Matkustaa."

"Herra de Beaufortin kanssa, panenpa vetoa?"

"Herra de Beaufortin kanssa. Oh, sinä arvaat aina, rakas ystävä."

"Tottumus…"

Sillävälin kun ystävykset aloittivat keskustelun, Raoul oli pää raskaana ja sydän täynnä istahtanut sammaltuneille kallioille musketti polvilla, ja katsellen merta, tähyillen taivasta, kuunnellen sielunsa ääntä hän antoi metsästäjäin vähitellen loitontua.

D'Artagnan huomasi hänen poissaolonsa.

"Hän potenee yhä saamaansa iskua?" hän virkkoi Atokselle.

"Hän on kuolemansairas."

"Oh, luullakseni sinä liioittelet! Raoul on hyvin lujaluontoinen. Kaikilla tuollaisilla jaloilla sydämillä on toinen kehys, joka muodostaa rintahaarniskan. Edellinen vuotaa verta, jälkimmäinen kestää."

"Ei", vastasi Atos, "Raoul kuolee siitä."

"Mordioux!" murahti d'Artagnan synkästi.

Eikä hän tähän huudahdukseen lisännyt sanaakaan. Vasta hetkisen päästä hän virkkoi:

"Miksi sallit hänen lähteä?"

"Sentähden että hän tahtoo."

"Ja miksi et lähde hänen mukanaan?"

"Siksi etten halua nähdä hänen kuolemaansa."

D'Artagnan katseli ystäväänsä suoraan silmiin.

"Tiedät", jatkoi kreivi nojaten kapteenin käsivarteen, "tiedät, että on ollut hyvin vähän sellaista, mitä elämässäni olen pelännyt. Mutta nyt minulla on alituinen, kalvava, voittamaton pelko; minä pelkään päivää, jolloin saisin pitää tämän lapsukaisen kuollutta ruumista sylissäni."

"Oi", vastasi d'Artagnan, "oi!"

"Hän kuolee, sen tiedän, olen siitä varma, enkä tahdo nähdä hänen kuolemaansa."

"Mitä, sinäkö, Atos, saavut rohkeimman miehen luo, minkä sanot tunteneesi, d'Artagnanisi luo, miehen, joka on vertaansa vailla, kuten sinä ennen vanhaan häntä nimittelit, ja kerrot hänelle käsivarret ristissä, että sinua peloittaa nähdä poikaasi kuolleena, – sinua, joka olet nähnyt kaikkea, mitä tässä maailmassa saattaa nähdä? Ja miksi sitä pelkäät, Atos? Ihmisen täytyy maan päällä odottaa kaikkea, olla valmiina kaikkeen."

"Kuuntele, ystäväiseni: kulutettuani itseni tämän maan päällä, josta puhut, minulle on jäänyt enää vain kaksi uskontoa. Toinen on elämän, ystävieni, isänvelvollisuuteni uskonto, toinen on iäisyyden, Jumalan rakkauden ja kunnioituksen. Nyt minulla on sisällinen ilmoitus, joka sanoo, että jos Jumala sallisi ystäväni tai poikani minun silmieni nähden vetää viimeisen henkäyksensä… Oh ei, minä en tahdo sinullekaan siitä mainita, d'Artagnan!"

"Sano, sano!"

"Minä olen vahva kaikkea vastaan, paitsi rakastettujeni kuolemaa näkemään. Vain tähän ei ole mitään lääkettä. Ken kuolee, voittaa; mutta kuolemisen näkijä menettää. Ei. Näetkös, tietoisuus, että en milloinkaan, en milloinkaan tässä maailmassa näkisi häntä, jota täällä iloiten katselin, tietoisuus, että missään ei enää olisi d'Artagnania, ei missään Raoulia, oi!.. Olen vanha, näetkös, minulla ei enää ole karskiutta. Minä rukoilen Jumalaa säästämään minua heikkoudessani; mutta jos Hän tuolla tavoin antaisi minulle iskun vasten kasvoja, kiroaisin Häntä. Kristitty aatelismies ei saa kirota Jumalaansa, d'Artagnan; on jo kylliksi, että on kironnut kuninkaan!"

"Hm!.." äännähti d'Artagnan hiukan häkeltyneenä tästä rajusta murheen myrskystä.

"D'Artagnan, ystäväni, joka rakastat Raoulia, katsele häntä", lisäsi kreivi osoittaen poikaansa; "katso tuota murhetta, joka ei häntä koskaan jätä. Tunnetko mitään kauheampaa kuin hetki hetkeltä olla tuon sydänparan alituisen kuolettavan tuskan todistajana?"

"Salli minun puhua hänelle, Atos. Kuka tietää?"

"Koeta; mutta olen varma, että sinä et onnistu."

"En tarjoa hänelle lohdutuksia, vaan autan häntä."

"Sinäkö?"

"Juuri niin. Olisiko tämä ensimmäinen kerta, kun nainen katuisi uskottomuuttaan? Menen hänen luokseen, kuten sanottu."

Atos pudisti päätänsä ja jatkoi kävelyä yksinään. Tunkeutuen varvikon lävitse d'Artagnan palasi Raoulin luo ja ojensi hänelle kätensä.

"No", hän sanoi Raoulille, "sinulla on siis minulle puhuttavaa?"

"Minulla on teiltä palvelus pyydettävänä", vastasi Bragelonne.

"Pyydä pois."

"Palaatte kai jonakuna päivänä Pariisiin?"

"Toivoakseni."

"Pitäisikö minun kirjoittaa neiti de la Vallièrelle?"

"Ei, se ei ole tarpeellista."

"Mutta minulla olisi niin paljon hänelle sanottavaa!"

"Mene se sitten hänelle sanomaan."

"En koskaan!"

"No, minkä taikavoiman otaksut olevan kirjeellä, mitä ei olisi suullisella sanallasi?"

"Olette oikeassa."

"Hän rakastaa kuningasta", sanoi d'Artagnan karkeasti; "hän on rehellinen tyttö." Raoul säpsähti. "Ja sinua, jonka hän hylkää, hän rakastaa ehkä enemmän kuin kuningasta, vaikka toisella tavalla."

"Uskotteko todellakin, d'Artagnan, että hän rakastaa kuningasta?"

"Epäjumaloimiseen asti. Hänen sydämensä on saavuttamaton kaikille muille tunteille. Mutta jos edelleen elelisit hänen lähellään, niin sinä saisit olla hänen paras ystävänsä."

"Haa!" huudahti Raoul intohimoisesti ponnahtaen tätä tuskallista toivetta kohti.

"Tahdotko?"

"Se olisi halpamaista."

"Siinäpä tuhma sana, joka saattaisi minut halveksimaan älyäsi. Kuule, Raoul, ei ole koskaan halpamaista noudattaa voimakkaamman pakotuksen käskyjä. Jos sydämesi sanoo sinulle: 'mene sinne ja kuole', niin mene. Onko hän ollut halpamainen vai uljas, joka rakasti sinua, mutta asetti edellesi kuninkaan, jota hänen sydämensä voimakkaasti käski pitää parempana? Ei, hän on ollut naisten urhein. Tee siis niinkuin hän, tottele itseäsi. Tiedätkös, minä olen varma siitä, että katsellessasi häntä läheltä mustasukkaisen miehen silmillä…"

"Niin?"

"Niin, silloin lakkaisit häntä rakastamasta."

"Te vahvistatte minua päätöksessäni, rakas d'Artagnan."

"Matkustaaksesi takaisin hänen luokseen?"

"Ei, vaan matkustaakseni pois, jotta en häntä enää koskaan näkisi.

Tahdon häntä ainiaan rakastaa."

"Tosiaan", vastasi muskettisoturi, "sellaista päätöstä en olisi suinkaan odottanut."

"Kuulkaa, ystäväni. Kun taasen näette hänet, antakaa hänelle tämä kirje, jos pidätte sopivana. Se selittää hänelle, kuten teillekin, mitä tunteita sydämessäni liikkuu. Lukekaa se. Laadin sen tänä yönä. Jokin sanoi minulle, että tapaisin teidät tänään."

Hän ojensi kirjeen d'Artagnanille, joka luki:

'Mademoiselle, te ette mielestäni tee väärin, kun ette rakasta minua. Te olette syypää ainoastaan siihen, että jätitte minut uskomaan rakkauteenne. Tämä erehdys maksaa minulle elämäni. Minä annan sen teille anteeksi, mutta en anna sitä itselleni anteeksi. Sanotaan, että onnelliset rakastavaiset ovat kuuroja hylättyjen rakastajain valituksille. Näin ei tule olleeksi teidän osaltanne, joka ette minua rakastanut tai rakastitte vain levottomasta arkatuntoisuudesta. Olen varma, että jos olisin rukoillut teitä muuttamaan tuon ystävyyden rakkaudeksi, olisitte myöntynyt pelosta, että surmaisitte minut tai heikontaisitte kunnioitusta, jota tunsin teitä kohtaan. Minun on hyvin suloista kuolla, kun tiedän teidän olevan vapaa ja tyytyväinen.

Ja kuinka paljon minua rakastattekaan, kun ette enää pelkää katsettani ja nuhteitani! Johdutte minua rakastamaan, koska, näyttäköönpä teille uusi rakkautenne kuinka hurmaavalta tahansa, Jumala ei missään suhteessa ole tehnyt minua valittuanne huonommaksi ja koska hartauteni, uhraukseni, surullinen loppuni takaa minulle teidän silmissänne varman etevämmyyden hänen rinnallaan. Sydämeni yksinkertaisessa ja luottavaisessa herkkäuskoisuudessa päästin käsistäni jo omistamani aarteen. Monet ihmiset sanovat minulle, että te rakastitte minua kylliksi, alkaaksenne rakastaa minua paljon. Tämä ajatus poistaa minulta kaiken katkeruuden ja saattaa minut katsomaan vihollisekseni vain oman itseni.

Te otatte vastaan tämän jäähyväistervehdykseni ja siunaatte minua siitä, että olen paennut loukkaamattomaan turvapaikkaan, jossa kaikki viha sammuu, jossa kaikki rakkaus kestää.

Hyvästi, mademoiselle. Jos tarvitsisi verelläni ostaa onnenne, olisin valmis vuodattamaan sen viimeiseen pisaraan. Uhraan sen kumminkin kurjuudelleni!

Raoul,

Bragelonnen varakreivi.'

"Kirje on hyvä", sanoi kapteeni. "Moittisin siinä vain yhtä seikkaa."

"Sanokaa mitä", huudahti Raoul.

"Sitä, että se kertoo kaikesta paitsi siitä, mikä kuolettavana myrkkynä uhkuu silmistäsi, sydämestäsi, – mielettömästä rakkaudestasi, joka sinua yhä polttaa."

Raoul kalpeni ääneti.

"Miksi et kirjoita ainoastaan näin:

"Mademoiselle: Sensijaan että teitä kiroisin, minä rakastan teitä ja kuolen."

"Se on totta", myönsi Raoul synkän iloisesti. Ja repien kirjeen, jonka hän oli ottanut takaisin, hän piirsi muistikirjansa lehdelle seuraavat sanat:

"Saadakseni onnen sanoa teille vielä, että teitä rakastan, lähetän – raukkamaisesti kyllä – teille nämä rivit ja rangaistakseni itseäni siitä minä kuolen."

Ja hän piirsi nimensä.

"Annatteko hänelle tämän lehden, kapteeni?" hän sanoi d'Artagnanille.

"Milloin?"

"Sinä päivänä", virkkoi Bragelonne, näyttäen viimeistä lausetta, "sinä päivänä, jolloin voitte kirjoittaa päivämäärän noiden sanojen alle."

Hän pujahti äkkiä tiehensä, rientäen Atosta vastaan, joka palasi hitain askelin.

Heidän kävellessään takaisin linnoitukseen alkoi ulapalla kuohuta, ja Välimerta myllertävien vihurien äkillinen rajuus yllytti elementtien häiriön pikaiseksi myrskyksi.

Jotakin muodotonta ja keikkuvaa näkyi heidän silmiinsä rannikolta.