KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU
Mitä herra de la Vauguyonin, Ranskan prinssien opettajan, piti tehdä dauphinin hääiltana
Historian merkkitapahtumat ovat romaanikirjailijalle samaa kuin jättiläiskorkeat vuoret matkustavalle. Hän katselee niitä, hän kulkee niiden ympäri, hän tervehtää niitä ohimennessään, mutta niiden ylitse hän ei voi hypätä.
Niin katselkaamme, kiertäkäämme ja tervehtikäämme mekin Versaillesissa vietettyjä suurenmoisia dauphinin hääjuhlallisuuksia.
Ranskan hovin seremoniakirja on ainoa kronikka, jonka tietoihin tällaisissa tapauksissa voi turvautua.
Ludvig XV: n aikaisen Versaillesin loiston, sen hovipukujen, livreain ja kirkollisten koristusten kuvaileminen ei anna mitään tehokasta lisää pieneen kertomukseemme, tälle vaatimattomalle kulkijattarellemme, joka syrjäpolkuja pitkin seuraa Ranskan historian suurta valtatietä.
Me annamme siis niin ollen juhlallisuuksien mennä menojaan kauniin toukokuun päivän lämpöisessä auringonpaisteessa; annamme korkeain vieraiden hiljaa vetäytyä pois ja kertoa tai tehdä huomautuksia ihmeistä, joita näkemässä he äsken olivat olleet. Mutta itse me palaamme omiin tapahtumiimme ja henkilöihimme, jotka eivät kuitenkaan historialliselta kannalta katsoen ole jonkinlaista arvoaan vailla.
Kuningas oli väsynyt edustamisvelvollisuudestaan ja ennen kaikkea päivällisistä, jotka olivat ylen pitkälliset ja järjestetyt orjallisesti suuren dauphinin, Ludvig XIV: n pojan hääjuhlain menojen mukaisiksi. Senvuoksi poistui kuningas jo kello yhdeksän aikaan huoneistoonsa ja lähetti luotaan kaikki muut henkilöt paitsi herra de la Vauguyonin, kuninkaallisten prinssien opettajan.
Tämä herttua, lämmin jesuiittain ystävä, joille hän toivoi saavansa rouva Dubarryn avulla maahanpaluun sallituksi, piti kasvatustehtäväänsä osaksi täytettynä, koska Berryn herttua meni nyt naimisiin.
Se ei kuitenkaan ollut työn raskain osa, sillä vielä oli Ranskan prinssien opettajan viimeisteltävä Provencen ja Artoisin kreivien kasvatus, nuorukaisten, joista toinen oli viidentoista, toinen kolmentoista vuotias. Provencen kreivi oli salaisen sisukas ja hillitön, Artoisin kreivi ajattelematon ja talttumaton. Mutta dauphin oli, paitsi että hänellä oli eräitä hyviä ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä oivallisen oppilaan, ennen kaikkea dauphin, nimittäin kuninkaan läheisin olento Ranskassa, joten herra de la Vauguyonille saattoi koitua melkoinen vahinko, jos hän nyt menettäisi vaikutuksensa dauphinin mieleen, jossa ehkä nainen tästä lähtien anastaisi vallan.
Kun kuningas pyysi herra de la Vauguyonia jäämään luokseen, saattoi viimemainittu olettaa hänen majesteettinsa huomanneen hänen tappionsa ja tahtovan korvata sitä jollakin hyvityksellä. Kun jonkun henkilön kasvatus on päättynyt, saa opettaja tavallisesti kunnialahjan.
Tämä seikka sai Vauguyonin herttuan, joka oli sangen tunteellinen mies, esiintymään tällä kertaa vielä tunteellisempana. Koko päivällisaterialla oli hän alinomaa nostanut nenäliinan silmilleen osoittaakseen, miten ankaraa surua hänen oppilaansa kadottaminen hänelle tuotti. Kun jälkiruoka viimein oli nautittu, niin hän oikein nyyhkytteli; mutta kun hän sitten joutui yksin, oli hän melkoista rauhallisempi.
Kutsu kuninkaan luo houkutteli jälleen nenäliinan taskusta esille ja kyyneleet vuotamaan silmistä.
"Tulkaa, la Vauguyon-parka", sanoi kuningas heittäytyen mukavasti lepotuoliin; "tulkaa, niin pakistaan vähän".
"Olen palveluksessanne, teidän majesteettinne", vastasi herttua.
"Istukaa tuohon, hyvä herttua; te taidatte olla aika väsynyt."
"Minäkö istumaan, sire?"
"Niin, istukaa kursailematta."
Ludvig XV osoitti herttualle töyrytuolia, joka oli asetettu niin, että valo lankesi kohtisuoraan opettajan kasvoille, mutta jätti sen sijaan kuninkaan kasvot varjoon.
"No niin, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV: "nyt on kasvatustehtävänne täytetty".
"Niin, sire."
Ja la Vauguyon huokasi.
"Todellakin, hyvin suoritettu tehtävä!" jatkoi Ludvig XV.
"Teidän majesteettinne on liian hyvä."
"Ja se tuottaa teille melkoista kunniaa, herttua."
"Teidän majesteettinne suorastaan kukkuroi minut hyvyydellänne."
"Hänen korkeutensa dauphin on luullakseni Euroopan oppineimpia prinssejä."
"Samaa luulen minäkin, sire."
"Etevä historian tuntija?"
"Melkoisen etevä."
"Varma maantieteessä?"
"Sire, hänen korkeutensa dauphin laati itse karttoja, joita moni insinööri ei pystyisi tekemään."
"Hän urheilee oivallisesti?"
"Ah, sire, se kiitos kuuluu eräälle toiselle, sillä minä en ole sitä hänelle opettanut."
"Vaikkapa ette, hän sen kuitenkin osaa."
"Kyllä, erittäin hyvin."
"Entä kellosepän homma sitten… kuinka näppärä mies!"
"Niin, se on hämmästyttävää, sire."
"Kuusi kuukautta ovat kelloni käyneet aivan yhdessä kuin vaunujen neljä pyörää pääsemättä toistensa edelle. Ja hän hoitaa ne kaikki yksinään."
"Tämä sisältyy mekaanisiin tietoihin, sire, ja minun täytyy tunnustaa, ettei minulla ole siinäkään asiassa mitään osuutta."
"Mutta entäpä matematiikka, merenkulkutiede?"
"Kyllä, sire, siinä tieteen haarat, joihin minä olen koettanut aina innostuttaa hänen korkeuttaan dauphinia."
"Hän on hyvin etevä niissä. Tässä eräänä iltana kuulin hänen juttelevan herra de la Peyrousen kanssa greliineistä [eräänlaista teräsköyttä. Suom.], vanttilaitteista ja prikipurjeista."
"Kaikki meritermejä… niin, sire."
"Hän puhuu sellaisista asioista kuin mikä Jean Bart." [Kuuluisa merenkulkija Ludvig XIV: n ajalta. Suom.]
"On tosiaan totta, että hän on niihin seikkoihin hyvin perehtynyt."
"Mutta niistä hänen on kiittäminen kuitenkin juuri teitä."
"Teidän majesteettinne palkitsee minua yli ansioitteni, kun teidän majesteettinne lukee osalleni rahdunkin, miten vähäpätöisen tahansa, talleista eduista, joita hänen korkeutensa dauphin on opinnoillaan saavuttanut."
"Minä uskonkin, herttua, että hänen korkeudestaan dauphinista tulee kerran hyvä kuningas, hyvä valtion raha-asiain järjestäjä ja hyvä perheen isä. Mutta kun tätä ajattelen, herttua, – toisti kuningas ja pani koron näille viimeisille sanoilleen, uskotteko te, että hänestä tulee hyvä perheenisä?"
"Sire", vastasi herra de la Vauguyon aivan vilpittömästi, "minä uskon, että koska hänen korkeutensa dauphinin sydämessä orastavat kaikki hyveet, on sekin hyve suljettuna siihen niinkuin muutkin".
"Te ette ymmärrä minua, herttua", vastasi Ludvig XV; "minä kysyin teiltä, tuleeko hänestä hyvä perheen isä".
"Tunnustan, sire, etten voi teidän majesteettianne ymmärtää. Missä merkityksessä teidän majesteettinne tuota minulta kysyy?"
"Niin, sellaisessa merkityksessä, että… Enhän erehdy, että te olette lukenut raamattuanne, hyvä herttua?"
"Kyllähän sen olen lukenut, sire."
"No niin, te tunnette patriarkat, vai mitä?"
"Kyllä."
"Tuleeko hänestä hyvä patriarkka?"
Herra de la Vauguyon katsoi kuninkaaseen kuin tämä olisi puhunut silkkaa hepreaa; ja käännellen hattuansa käsissään hän vastasi:
"Sire, suuri kuningas on kaikkea, mitä hän tahtoo."
"Anteeksi, hyvä herttua", intti kuningas; "minä huomaan, ettemme ymmärrä toisiamme oikein".
"Sire; minä koetan parastani."
"Minun täytyy siis puhua selvemmin", virkkoi kuningas. "Kuulkaa nyt, tehän tunnette dauphinin kuten oman poikanne?"
"Kyllä, sire."
"Te tunnette hänen taipumuksensa?"
"Kyllä."
"Hänen intohimonsa?"
"Oh, mitä intohimoihin tulee, sire, se on toinen asia: jos hänen korkeudellaan olisi sellaisia ollut, olisin minä ne perinpohjin pois juurittanut. Mutta onneksi olen päässyt siitä vaivasta; Monseigneurilla ei ole intohimoja."
"Onneksi, sanoitte?"
"Niin, eikö se sitten ole onni?"
"Hänellä ei siis ole niitä?"
"Intohimojako? Ei, sire."
"Ei yhtään?"
"Ei yhtään ainoaa, siitä vastaan."
"Kas niin, sitä minä pelkäsinkin", sanoi kuningas. "Dauphinista tulee sangen hyvä kuningas, erittäin hyvä raha-asiain hoitaja, mutta kunnon patriarkkaa ei hänestä tule koskaan."
"Voi, sire, te ette ole kehoittanut minua kehittämään hänen korkeuttaan dauphinia patriarkallisuuteen."
"Mutta siinä minä tein kovin väärin. Minun olisi pitänyt muistaa, että hän kerran menee naimisiin. Mutta vaikka hänellä ei olekaan intohimoja, ette suinkaan silti ole kokonaan toivoton hänestä?"
"Kuinka?"
"Tahdon tällä sanoa, ettette pidä häntä kykenemättömänä jonakin kauniina päivänä niitä saamaan?"
"Sire, minä pelkään…"
"Mitä te pelkäätte?"
"Todellakin", vastasi herttua-raukka surkealla äänellä, "teidän majesteettinne kiduttaa minua".
"Herra de la Vauguyon", huudahti kuningas alkaen tulla kärsimättömäksi, "minä kysyn teiltä suoraan ja selvästi, tuleeko Berryn herttuasta hyvä aviopuoliso joko ilman intohimoja tai sillä varustettuna. Perheen isän ominaisuudet minä jätän nyt silleen ja samoin patriarkankin oman onnensa nojaan."
"No, sire, sitä en saattane aivan varmaan teidän majesteetillenne sanoa."
"Kuinka, ettekö saata sitä sanoa?"
"En, sitä en voi tehdä, sillä minä en sitä tiedä."
"Ettekö tiedä!" huudahti Ludvig XV niin hämmästyneenä, että peruukki alkoi herra de la Vauguyonin päässä huojua.
"Sire, Berryn herttua on elänyt tiedän majesteettinne oman katon alla niin täydessä viattomuudessa kuin opiskelevan nuoren miehen tulee."
"Mutta, herttua, tämä nuori mies ei nyt enää opiskele, hän menee naimisiin."
"Sire, minähän olin Monseigneurin opettaja."
"Juuri siksi, herttua, teidän olisi pitänyt hänelle opettaa kaikki, mitä hänen olisi tarvinnut tietää."
Ja Ludvig XV heittäytyi lepotuoliinsa kohauttaen hartioitaan.
"Sen minä jo aavistin", lisäsi hän huokaisten.
"Hyvä Jumala, sire…"
"Tunnettehan Ranskan historian, eikö niin, herra de la Vauguyon?"
"Sire, niin olen aina itse luullut, ja luulen vastakin, ellei teidän majesteettinne sano toista."
"No hyvä, silloin te myöskin tiedätte, mitä minulle tapahtui hääpäiväni iltana."
"En, sire, sitä minä en tiedä."
"Mutta, hyvä Jumala, sittenhän te ette tiedä mitään!"
"Jos teidän majesteettinne suvaitsisi kertoa minulle tuon tapauksen, joka on ollut minulle tuntematon…"
"Kuulkaa sitten, ja olkoon tämä teille läksy kasvattaessanne kahta muuta pojanpoikaani, herttua."
"Minä kuuntelen, sire."
"Minutkin kasvatettiin isoisäni kodissa niinkuin te olette kasvattanut dauphinia. Minulla oli opettajana herra de Villeroy, kunnon mies, oikein hyvä mies, aivan kuin te, herttua. Ah, jospa hän olisi useammin antanut minun olla setäni, sijaishallitsijan seurassa! Mutta ei, opiskelu täydessä viattomuudessa, kuten te sanotte, herttua, oli saanut minut laiminlyömään tutkia viattomuuksia. Kuitenkin minä menin naimisiin, ja kun kuningas ottaa itselleen vaimon, kunnon herttua, on se koko maailmalle tärkeä seikka."
"Ahaa, sire, nyt minä alan ymmärtää!"
"No, se nyt on edes hyvä. Minä siis jatkan. Kardinaali tutkiskeli siis, oliko minulla taipumuksia patriarkaattiin. Minun lahjani siihen suuntaan olivat suorastaan olemattomat, ja minä olin sillä alalla niin viaton, että oli syy pelätä Ranskan kruunun siirtyvän naispuoliselle sukuhaaralle. Kardinaali neuvotteli onneksi tästä herra de Richelieun kanssa; se oli ylen arkaluontoinen asia, mutta herra de Richelieu oli suuri mestari sellaisissa. Hän keksi erinomaisen keinon. Siihen aikaan eli joku neiti Lemaure tai Lemoure, en muista hänen nimeään tarkkaan, joka maalasi erittäin kauniita tauluja; häneltä tilattiin kokonainen sarja tauluja, ymmärrätte kai minua?"
"En, sire."
"Kuinka minä sitten sen ilmaisisin…? Maalaistauluja."
"Teniersin taulujen tyyliin, sire?"
"Ei, etevämpiä; alkeellisimpia."
"Alkeellisimpia?"
"Luonnollisia… Nyt luulen viimeinkin löytäneeni oikean sanan; nyt kai minua ymmärrätte?"
"Kuinka!" huudahti herra de la Vauguyon punastuen, "tahdottiinko teidän majesteetillenne näyttää…?"
"Kuka on sanonut näyttämisestä mitään, hyvä herttua?"
"Mutta että teidän majesteettinne olisi voinut nähdä…"
"Siihen ei tarvittu muuta kuin että minun majesteettini katseli."
"No niin?"
"Minä siis katselin."
"Ja…?"
"Ja kun ihminen on suuressa määrin matkija… niin minä matkin myöskin."
"Keino, sire, oli tosiaan melkoisen kekseliäs, ja varmaan tehokas, joskin vaarallinen nuorelle miehelle."
Kuningas katseli herttua de la Vauguyonia huulillaan hymy, jota olisi voinut sanoa raa'aksi, ellei se olisi väreillyt maailman sukkelimmalla suulla.
"Ei nyt huolita pelätä vaaraa", vastasi hän, "vaan palatkaamme kysymykseen, mitä meidän tällähaavaa on tehtävä".
"Ah!"
"Tiedättekö sen?"
"En, sire, ja teidän majesteettinne tekisi minut sangen onnelliseksi neuvomalla minulle sen."
"No niin, kuulkaa nyt: te lähdette heti hänen korkeutensa dauphinin luokse, joka paraikaa ottaa vastaan herrojen viimeisiä onnentoivotuksia hänen korkeutensa dauphinen saadessa samoja naisilta."
"Kyllä, sire."
"Te hankitte käteenne sytytetyn kynttilän ja viette hänen korkeutensa dauphinin syrjään pakinoillenne."
"Kyllä, sire."
"Te sanotte oppilaallenne", ja kuningas korosti tämän viimeisen sanan, "te sanotte oppilaallenne, että morsiushuone on uuden käytävän päässä".
"Jonne kellään ei ole avainta, sire."
"Koska minä sen otin itse, herttua; minä aavistin, mitä tänään tapahtuisi; kas tässä on se avain."
Herra de la Vauguyon otti vavisten avaimen.
"Minä ilmoitan teille nyt, herttua", jatkoi kuningas, "että tuossa käytävässä on noin parisenkymmentä taulua, jotka äskettäin olen antanut sinne ripustaa".
"Ahaa, sire!"
"Niin, herttua, te suljette oppilaanne syliinne, avaatte hänelle käytävän oven, pistätte kynttilän hänen käteensä, toivotatte hänelle hyvää yötä ja sanotte hänelle, että hänen täytyy viipyä kaksikymmentä minuuttia matkallaan käytävän läpi sänkykamarin ovelle, minuutti joka taulun edessä."
"Ah, sire, minä ymmärrän!"
"No, se on hyvä se. Hyvää yötä nyt, herra de la Vauguyon!"
"Teidän majesteettinne on armollinen ja antaa minulle anteeksi?"
"Enpä oikein tiedä, sillä jos minua ei olisi ollut, olisitte te saanut aikaan perheessäni koreat jutut!"
Opettaja läksi ja ovi sulkeutui hänen mentyään.
Kuningas soitti yksityiskelloaan.
Sisään astui Lebel.
"Kahvini!" sanoi kuningas. "Kuules vielä, Lebel."
"Sire?"
"Kun olet tuonut minulle kahvini, lähdet herttua de la Vauguyonin perässä, joka meni ilmaisemaan hänen korkeudelleen dauphinille alamaisia tunteitaan."
"Heti, sire."
"Mutta odotahan, että saan sanoa sinulle, miksi sinun on lähdettävä."
"Se on totta, sire; mutta olin niin halukas tottelemaan teidän majesteettianne, että…"
"Hyvä. Sinä siis menet herra de la Vauguyonin perässä."
"Kyllä, sire."
"Hän on niin ymmällä, niin masennuksissaan, että pelkään hänen korkeutensa dauphinin vuoksi häntä liian ankarasti liikutetuksi."
"Ja mitä minun on tehtävä, sire, jos hän saa ankaran mielenliikutuksen?"
"Ei mitään; tulet ainoastaan minulle siitä ilmoittamaan."
Lebel asetti kahvitarjottimen kuninkaan eteen, joka ryhtyi nauttimaan juomaansa pitkin siemauksin.
Sitten tuo historiallinen kamaripalvelija poistui.
Neljännestunnin päästä hän tuli takaisin.
"No, Lebel?" kysyi kuningas.
"Sire, herra de la Vauguyon meni uuden käytävän ovelle, monseigneur käsipuolessa."
"Hyvä; entä sitten?"
"Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan liikutettu; päinvastoin hänen pienet silmänsä välkkyivät hyvin veitikkamaisesti."
"Hyvä! Entä sitten?"
"Hän otti taskustaan avaimen ja antoi sen hänen korkeudelleen dauphinille, joka aukaisi oven ja astui käytävään."
"Ja sitten?"
"Sitten jätti herttua kynttilänsä Monseigneurin käteen ja sanoi hiljaa, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etten saattanut häntä kuulla: 'Monseigneur, morsiushuone on tämän gallerian päässä, jonka avaimen saitte. Kuningas toivoo, että viivytte kaksikymmentä minuuttia matkalla sinne.'"
'Kuinka', kysyi prinssi, 'kaksikymmentä minuuttia; mutta siihenhän menee tuskin kahtakymmentä sekuntia?'
'Monseigneur', vastasi herra de la Vauguyon, 'minun valtuuteni eivät riitä niin pitkälle; minulla ei ole teille antaa muita opetuksia, mutta yksi neuvo vielä: katselkaa tarkoin tämän gallerian seinille, oikealle ja vasemmalle, ja minä vastaan, että teidän korkeudellanne on tarpeeksi ajanvietettä niiksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi.'
"Se ei ollut pahoin sanottu."
"Silloin, sire, teki herttua syvän kumarruksen, jota seurasi niin kiihkeä katse, että se näytti aivan tunkeutuvan tuonne käytävään. Ja sitten hän jätti hänen korkeutensa dauphinin käytävän ovelle."
"Ja Monseigneur meni sisään, kuten aikoi?"
"Katsokaa, teidän majesteettinne, galleriassa on vielä tuli. Hän on kävellyt siellä vähintäin neljännestunnin."
"Kas niin, nyt siellä tulee pimeää", sanoi kuningas katseltuaan hetkisen käytävän ikkunoita. "Minullekin annettiin muinoin kaksikymmentä minuuttia aikaa, mutta minä muistan sangen hyvin, että minä jo viiden minuutin päästä olin vaimoni luona. Ah, pitäisiköhän jo sanoa samaa kuin toisesta Racinesta: C'est le petit-fils d'un grand-père!" [Petit-fils = pojanpoika, mutta tässä sanaleikissä: pikku poika; grand-père = isoisä, mutta tässä: suuri isä. Suom.]
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Dauphinin hääyö
Dauphin avasi morsiushuoneen tai oikeammin sanoen sen edessä olevan huoneen oven.
Arkkiherttuatar odotti valkeaan, pitkään kampausvaippaan puettuna hänen tuloaan maaten kullatussa sängyssä, jota hänen hennon ja hienon ruumiinsa paino näytti tuskin ollenkaan rusentavan. Ja kummallista kyllä, jos olisi saattanut lukea hänen ajatuksensa sen synkän pilven läpi, joka hänen otsaansa varjosti, olisi hänessä huomannut morsiamen suloisen kaipuun asemesta nuoren tytön vavistuksen, joka syntyy tuollaisen vaaran pelosta, jonka herkät luonteet näkevät aavistuksissaan, mutta jonka he sitten joskus kestävät paljon uljaammin kuin sitä odottivat.
Sängyn vieressä istui rouva de Noailles.
Palveluksessa olevat hovinaiset pysyttäytyivät huoneen toisella puolella, valmiina ylihovimestarittaren pienimmänkin viittauksen huomatessaan poistumaan hänen käskyään totellen.
Ylihovimestaritar odotti hovietiketin lakien mukaan järkkymättä ja liikahtamatta dauphinin tuloa.
Mutta kuten kaikkien etiketin ja seremoniain lakien olisi tällä kertaa täytynyt väistyä epäsuotuisain sattumain vuoksi, kävi niin, että ne henkilöt, joiden oli tuotava hänen korkeutensa dauphin sisään morsiushuoneeseen, odottivat häntä eräässä toisessa etuhuoneessa, tietämättä uudesta käytävästä, jonka kautta hänen korkeutensa kuningas Ludvig XV: n käskystä nyt arvaamattomasti tulisi.
Siinä etuhuoneessa, johon dauphin oli täten astunut, ei ollut ketään. Ja kun sänkykamarin ovi oli hiukan raollaan, saattoi dauphin nähdä ja kuulla kaikki mitä siellä tapahtui.
Hän odotti, pilkisteli sisään ja kuunteli salaa.
Dauphinen ääni kuului nyt puhtaana ja sointuvana, vaikka hiukan vavisten:
"Mistä ovesta hänen korkeutensa dauphin tulee sisään?" kysyi hän.
"Tuosta, Madame", vastasi Noaillesin herttuatar ja osoitti ovea, joka oli aivan vastakkaisella puolella kuin se, jonka takana dauphin seisoi.
"Mitä ääntä tuolta ikkunasta kuuluu?" lisäsi dauphine; "sehän on aivan kuin meren pauhua".
"Se on lukemattomain katselijain puheen sorinaa, kun he kävelevät juhlatulituksen valossa ja odottavat ilotulitusta."
"Ilotulitusta?" toisti dauphine surullisesti hymyillen. "Sitä tosiaan tarvittaisiin tänä iltana, sillä taivas on kovin synkkä, oletteko huomannut sen, madame?"
Dauphin oli nyt kyllästynyt odottamiseen ja sysäsi oven hiljaa auki, pisti päänsä sen raosta sisään ja kysyi, saisiko hän tulla.
Rouva de Noailles huudahti, sillä hän ei aivan heti tuntenut prinssiä.
Dauphinen hermoston olivat monet toisiaan seuranneet mielenliikutukset, jotka hänen oli täytynyt kärsiä, saaneet sellaiseen ärtyneeseen tilaan, jossa ollessaan ihminen pelästyy kaikkea, ja hän tarttui nyt rouva de Noaillesin käsivarteen.
"Se olen minä, madame", sanoi dauphin; "älkää säikähtäkö".
"Mutta miksi siitä ovesta?" kysyi rouva de Noailles.
"Siksi", vastasi silloin Ludvig XV, jonka kyynilliset kasvot ilmestyivät samassa toisen oven aukeamaan, "siksi, että herra de la Vauguyon, oikean jesuiitan tavalla, joka hän onkin, ymmärtää kyllä latinaa, matematiikkaa ja maantiedettä, mutta ei tarpeeksi muuta".
Kun Madame la dauphine huomasi huoneessa kuninkaan, joka oli tullut sisään aivan odottamatta, solahti hän pois sängystä ja seisoi nyt permannolla, verhottuna pitkään kampausvaippaansa, joka kätki hänet kaulasta jalkoihin saakka aivan yhtä tiiviisti kuin jonkun muinaisen roomattaren stola.
"Sen kyllä näkee, että hän on laiha", jupisi Ludvig XV. "Piru vieköön herra de Choiseulin, joka valitsi minulle kaikista arkkiherttuattarista juuri tämän!"
"Teidän majesteettinne huomannee", virkkoi rouva de Noailles, "että etikettiä on seurattu tarkoin, mitä minuun tulee; mutta hänen korkeutensa dauphin puolestaan…"
"Minä otan sen laiminlyönnin vastuulleni", vastasi Ludvig XV; "ja se on vallan kohtuullista, koska minä olen siihen syynä. Mutta olosuhteiden pakosta sen tein, hyvä rouva de Noailles, joten toivon, että annatte sen minulle anteeksi."
"Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa."
"Me lähdemme yhdessä täältä, herttuatar, ja minä kerron teille asian.
Annetaanhan nyt vaan noiden lapsiparkain päästä ensin sänkyyn."
Dauphine väistyi askeleen sängyn luota ja tarttui rouva de Noaillesin käsivarteen, ehkä vielä enemmän kauhistuneena kuin äsken.
"Säälikää minua, madame", sanoi hän; "minä kuolisin häpeästä".
"Sire", sanoi rouva de Noailles, "hänen korkeutensa dauphine pyytää mennä sänkyyn tavallisen porvarisrouvan tapaan".
"Peijakas, peijakas! Ja sellaista te voitte vaatia, rouva Etiketti."
"Sire, minä tiedän hyvin, että se on Ranskan hoviseremoniaa vastaan, mutta katsokaa arkkiherttuatarta."
Marie Antoinette, joka seisoi kalpeana ja nojaten jäykin käsivarsin erään nojatuolin selustaan, olisi todella ollut täydellinen Kauhua esittävä kuvapatsas, ellei olisi kuultu hänen hampaittensa hiljaa kalisevan ja nähty kylmän hien virtailevan hänen otsaltaan.
"Minä en suinkaan tahdo olla siinä asiassa vasten dauphinen mieltä", sanoi Ludvig XV, joka oli yhtä ankara etiketin vihollinen kuin Ludvig XIV oli ollut sen kiihkeä kannattaja. "Mennään sitten, herttuatar.
Onhan ovissa sitäpaitsi avaimenreiät, ja se on paljon hauskempaa."
Dauphin kuuli isoisänsä viimeiset sanat ja punastui. Myöskin dauphine kuuli ne, mutta ei ymmärtänyt niitä. Kuningas Ludvig XV syleili pojanpoikansa vaimoa ja poistui huoneesta vieden kanssaan Noaillesin herttuattaren ja nauraen tuollaista pilkallista naurua, joka on niin epämieluisaa niistä, joilla ei ole syytä yhtyä naurajan iloon.
Muut hovinaiset poistuivat toisesta ovesta. Nuori pari jäi nyt huoneeseen kahden. Syntyi hetkisen hiljaisuus.
Viimein lähestyi nuori prinssi Marie Antoinettea. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, hän tunsi nuoruuden ja rakkauden veren kiehuvan povessaan, ohimoillaan ja valtimoissaan.
Mutta hän tiesi isoisänsä seisovan oven takana, ja tuon miehen raaka katse, joka ei häikäillyt tunkeutua häävuoteeseen saakka, jäähdytti vielä dauphinia, joka oli lisäksi luonteeltaankin avuton ja kaino. "Madame", virkkoi hän ja katsahti arkkiherttuattareen, "voitteko pahoin? Te olette niin kalpea ja näytte vapisevan."
"Teidän korkeutenne", vastasi dauphine, "minun täytyy teille tunnustaa, että tunnen omituista rauhattomuutta; mahtaa olla tulossa hirveä myrsky; rajuilma vaikuttaa minuun aina ylen epämiellyttävästi".
"Ah, luuletteko, että meitä uhkaa myrsky?" kysyi dauphin.
"Oi, siitä olen aivan varma; katsokaa, miten koko ruumiini vapisee."
Prinsessa-raukan joka jäsentä näyttivät täristävän kuin sähköiskut.
Ikäänkuin vahvistaen hänen sanansa tosiksi jymähti samassa ankara tuulen puuska, tuollainen mahtava ilmanpyörre, joka ajaa osan merta toistaan vasten ja järkyttää vuoria juurtaan myöten; ja niinkuin lähenevän myrskyn ensi ulvahdus täytti se koko linnan sekaannuksella, pelolla ja ankaralla rytinällä.
Lehdet, jotka riivittiin irti oksista, oksat, jotka repesivät puista, kuvapatsaat, jotka suistuivat alas jalustoiltaan, sadantuhannen puutarhoihin hajaantuneen katselijain pitkä ja äänekäs huuto, kamala ja pitkäveteinen ulvonta, joka vinkui läpi galleriain ja linnanpihojen; ne äänet olivat tällä hetkellä hurjinta ja murheellisinta soittoa, mitä ihmiskorva koskaan on kuullut.
Pahaenteinen helinä seurasi tuota ulvontaa; ikkunaruudut särkyivät nyt tuhansiksi sirpaleiksi ja putosivat marmoriportaille ja karniiseille, päästäen tuon kirpeän ja leikkaavan äänen, joka haipuu vihloen avaruuksiin.
Sama tuulen puuska oli temmaissut auki myöskin yhden huonosti suljetuista ikkunain ulkoluukuista, joka löi seinään niinkuin jonkin öisen linnun jättiläissiipi.
Kaikissa linnan huoneissa, missä ikkunat olivat olleet auki, puhalsi se tuulenpuuska kynttilät sammuksiin.
Dauphin meni ikkunan luo nähtävästikin sulkeakseen ulkoluukkua; mutta dauphine esteli häntä.
"Oi, teidän korkeutenne", sanoi hän, "älkää avatko sitä ikkunaa, kynttilämme sammuisivat, ja minä kuolisin pelosta".
Dauphin pysähtyi.
Läpi uudinten, jotka hän oli jälleen vetänyt ikkunan eteen, näkyivät puiston puiden tummat latvat, vavisten ja taipuen aivan kuin näkymätön jättiläiskäsi olisi pilkkopimeässä pudistanut niiden runkoja.
Juhlatulitus oli kaikkialla sammunut.
Silloin saattoi nähdä taivaalla laumoittain synkkiä pilvenlonkia, jotka vihurina kiitivät eteenpäin, niinkuin ratsuväkiparvet rynnäten taisteluun.
Dauphin seisoi kalpeana, käsi ikkunan rivassa. Dauphine vaipui alas tuolille ja huokasi tuskallisesti.
"Te olette hyvin pelästynyt, Madame?" kysyi dauphin.
"Ah, niin, ja kuitenkin rauhoittaa minua, että te olette läsnä. Oh, minkälainen myrsky! Kauhea myrsky! Juhlatulet ovat kaikkialta sammuneet."
"Niin", vastasi Ludvig, "tuulee etelälounaasta, ja se tuuli ennustaa juuri ankarimpia hirmumyrskyjä. Jos tätä jatkuu, en ymmärrä, kuinka ilotulitus voidaan polttaa."
"Oh, teidän korkeutenne, ketä varten sitä poltettaisiin? Tällaisella rajuilmalla ei ketään jää puutarhaan."
"Madame, te ette tunne ranskalaisia, heidän täytyy saada ilotulituksensa; tämä on valmistettu aivan erinomaiseksi; insinööri on kertonut minulle suunnitelman. Kas niin, nyt näette jo, etten erehtynyt; nyt nousevat ensimmäiset raketit ilmaan."
Kiitäen kuin pitkät tuliset käärmeet singahtivat tosiaan merkkiraketit taivaalle. Mutta kuten rajuilma olisi pitänyt noita tuliviiruja uhmaamisena, välähti salama, yksi ainoa, mutta niin suuri, että se näytti halkaisevan koko taivaan, mutkitellen keinotekoisten tulten väliin, ja sekoitti sinertävää hohdettaan rakettien punaiseen tuleen.
"On todellakin sopimatonta taistella Jumalaa vastaan", huudahti arkkiherttuatar.
Merkkiraketit laskettiin ainoastaan joku sekunti ennen kuin alettiin sytyttää muita ilotulituslaitteita, sillä insinöörin mielestä oli jouduttava, ja hän sytytti nyt ensimmäiset niistä. Ja niitä tervehdittiin valtavin riemuhuudoin.
Mutta aivan kuin maa ja taivas olisivat keskenään taistelleet, aivan kuin ihminen olisi herjannut Jumalaa, niinkuin arkkiherttuatar oli sanonut, antoi ärsyttynyt myrsky samalla kuulua ulvovan äänensä yli kansanhuutojen. Ja ikäänkuin kaikki taivaan ikkunat olisivat yhtaikaa auenneet, syöksyi pilvistä tulvimalla rankkasade.
Tuuli oli sammuttanut juhlatulet ja sade sammutti ilotulituksen.
"Mikä vahinko!" virkkoi dauphin.
"No, monsieur", vastasi Marie Antoinette surullisena, "eikö kaikki mene myttyyn minun saavuttuani Ranskaan?"
"Kuinka niin, Madame?"
"Oletteko katsellut Versaillesia?"
"Kyllä, Madame. Ettekö pidä Versaillesista?"
"Oi kyllä, minä pitäisin kyllä Versaillesista, jos se olisi vielä nykyään sellainen, jollaisena teidän loistava esi-isänne Ludvig XIV sen jätti. Mutta missä tilassa me olemmekaan nähneet Versaillesin? Sanokaa. Kaikkialla suru ja hävitys. Oi niin, myrsky sopii hyvin tähän juhlaan, joka minua varten on järjestetty. Eikö kuulu asiaan, että hirmumyrsky puhkeaa ja kätkee kansalta palatsimme sisäisen surkeuden? Eikö yö ole toivottava ja tervetullut, kun se estää näkemästä nuo ruohottuneet puutarhakäytävät, nuo mutaiset tritooniryhmät, kuivuneet lammikot, särkyneet kuvapatsaat? Ah, niin, puhu vaan, eteläinen tuuli, ulvo myrsky, kasaantukaa, synkät pilvet, salatkaa kaikkien silmiltä omituinen vastaanotto, jonka Ranska varustaa keisarien tyttärelle sinä päivänä, jolloin hän laskee kätensä tulevan kuninkaansa käteen!"
Dauphin oli huomattavasti ymmällä eikä tiennyt, mitä vastata tällaisiin moitteisiin ja varsinkin moiseen kiihkeään alakuloisuuteen, joka ei laisinkaan sopinut hänen omaan luonteeseensa. Ja hänkin vuorostaan nyt huokasi pitkään.
"Minä teen teidät surulliseksi", jatkoi Marie Antoinette; "älkää kuitenkaan luulko, että puhun näin ylpeyteni tähden. Ei, sitä en suinkaan tee. Miksi ei minulle näytetty ainoastaan tuota hymyilevää, kukkivaa Trianonia, jossa myrsky nyt onnettomasti ruhjoo lehtimajoja ja myllertää lammikoita? Minä olisin tyytynyt tuohon pieneen suloiseen elinpaikkaan; mutta rauniot peloittavat minua, ne ovat vastenmielisiä nuoruudelleni, ja sen lisäksi, minkä suunnattoman määrän uusia raunioita tämä kauhea hirmumyrsky vielä tekeekään!"
Uusi myrskynpuuska, entistä hirmuisempi, täristi palatsia. Prinsessa nousi vavistuksissaan ylös.
"Oi, hyvä Jumala, sanokaa, eikö meitä vaan uhkaa vaara? Sanokaa, eikö meillä ole syytä pelätä… Minä kuolen kauhusta!"
"Ei, vaaraa ei ole, Madame. Versailles on tasakattoinen palatsi eikä vedä ukkosta puoleensa. Jos se iskisi, sattuisi se luultavasti kappeliin, jossa on suippo katto, tai pikku linnaan, jossa on erillään kohoavia osia. Tiedättehän, että huiput vetävät puoleensa sähkövirtaa ja että latteat esineet päinvastoin työntävät sitä luotaan?"
"En", huudahti Marie Antoinette, "sitä minä en tiedä, sitä en tiedä!"
Ludvig tarttui arkkiherttuattaren vapisevaan ja jääkylmään käteen.
Samassa täytti kalpea salama huoneen sinertävällä ja sinipunaisella hohteellaan. Marie Antoinette päästi huudon ja työnsi dauphinin luotaan.
"Mutta, Madame", kysyi dauphin, "mikä teillä oikein on?"
"Oh", vastasi dauphine, "te olitte tuossa salaman valossa aivan valju, riutunut kuin haamu ja verinen. Minä olin näkevinäni aaveen."
"Se oli vaan rikkitulen heijastusta", vastasi prinssi; "ja minä selitän teille…".
Kauhea ukkosen jyrähdys, jonka jylinää kaiku pitensi kunnes se nousi korkeimmilleen ja sitten alkoi loitota, keskeytti jyrkästi nämä tieteelliset selitykset, joita nuori mies oli tyynesti aikonut antaa kuninkaalliselle puolisolleen.
"Kas niin, Madame", sanoi dauphin; "rohkaiskaa luontonne, pyydän; jättäkää pelko kehittymättömien asiaksi; fyysillinen täristys on luonnon välttämättömiä ehtoja. Siksi ei sitä pidä kummastua sen enempää kuin tyyntäkään; tyyneys ja rajuilma seuraavat toisiaan; tyynen häiritsee täristys, täristyksen asettaa jälleen tyyni. Lähemmin asiaa ajatellen, Madame, tämä on vain ukonilmaa, ja sellainenhan on luonnon luonnollisimpia, usein uudistuvia ilmiöitä. Minä en siis ymmärrä, miten sellaista voi pelätä."