"Hm, meitä on vedetty nenästä", virkkoi marski de Richelieu varakreiville.
"Minne he nyt menevät?"
"Pikku Trianoniin, ilkkumaan kustannuksellamme."
"Tuhannen pentelettä!" jupisi Jean. "Ah, anteeksi, herra marski!"
"Nyt on minun vuoroni, saadaan nähdä onko minun keinoni parempi kuin kreivittären", vastasi marski de Richelieu.
KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Pikku Trianon
Kun Ludvig XIV oli rakennuttanut Versaillesin ja huomannut kaikki sen laajuuden epämukavuudet, nähnyt sen suunnattomat salit täynnä vartijoita, etuhuoneet, joissa vilisi hovimiehiä, keskuskäytävät ja välikerrokset, jotka kuhisivat lakeijoja, kantapoikia ja hovin palveluskuntaa, niin ajatteli hän, että Versailles tosin oli sitä, miksi Ludvig XIV oli sen tahtonut ja miksi Mansard, le Brun ja le Notre olivat sen tehneet, nimittäin jumalalle sopiva olinpaikka, mutta ei ihmisen asuinsija.
Silloin antoi tuo suuri kuningas rakentaa itselleen Trianonin, saadakseen hengittää joskus vapaammin ja kätkeä muilta omaa elämäänsä, sillä joutoajoillaan oli hänkin joskus ihminen.
Mutta Akilleen miekka, joka oli väsyttänyt jo itsensä Akilleen, tuli Ludvig XIV kääpiökokoiselle seuraajalle suorastaan sietämättömän raskaaksi kuormaksi. Siksi tuntui myöskin tuo Versaillesin pienennysmuoto, Trianon, Ludvig XV: stä liian komealta. Ja hän puolestaan rakennutti arkkitehti Gabrielilla Pikku Trianonin.
Se on kultakin sivulta noin kuusikymmentä jalkaa laaja paviljonki. Rakennuksen vasemmalle puolelle sommiteltiin suunnikkaan muotoinen sivurakennus, jolla ei ollut mitään erikoista luonnetta eikä koristuksia. Se oli palvelusväen ja hovivirkailijain asunto. Siinä oli noin kymmenen huoneistoa vallasväkeä varten ja tilaa viidellekymmenelle palvelijalle. Nykyään saattaa vielä kokonaisuudessaan nähdä tuon rakennuksen. Siinä on pohjakerta, alakerta ja ullakkohuoneita. Pohjakerrosta ympäröi kivillä laskettu kaivanto, joka eroittaa sen puistosta. Kaikki ikkunat ovat varustetut ulkoapäin rautaisilla ristikoilla niinkuin alakertakin. Trianoniin päin on rakennuksessa pitkä, mainittujen ikkunain valaisema käytävä niinkuin luostarissa.
Käytävästä vei kymmenkunnan ovea asuinhuoneistoihin, joissa kaikissa oli eteinen kahden puolen olevine konttoreineen ja yksi tai kaksikin matalaa kamaria, joiden ikkunat olivat sivurakennuksen pihalle päin.
Pohjakerrassa olivat keittiöt.
Ullakkokerroksessa palvelijain huoneet.
Kas tällainen oli Pikku Trianon.
Lisätkäämme siihen vielä parinkymmenen sylen päässä oleva kappeli, jota emme kuitenkaan kuvaile, koska emme sitä missään tarvitse; ja sanokaamme vielä, että tähän pieneen linnaan mahtui ainoastaan yksi talous, kuten nykyaikaan sanottaisiin.
Paikan topografia on siis seuraava: päärakennuksesta laaja ja avoin näköala joka taholle, yli puiston ja metsien, paitsi yhdelle suunnalle, nimittäin vasemmalle, jossa päin näkyvät ainoastaan sivurakennuksen käytävän ja keittiöiden tiheillä suojusristikoilla varustetut ikkunat.
Suuresta Trianonista, Ludvig XV: n juhlallisesta asunnosta, päästiin Pikku Trianoniin vihannestarhan kautta ja puista siltaa myöten, joka yhdisti nuo kaksi palatsia toisiinsa.
Juuri tähän vihannes- ja hedelmätarhaan, jonka la Quintinie oli aikoinaan sommitellut ja istuttanut, toi Ludvig XV nyt Choiseulin äsken kuvatun työteliään kohtauksen jälkeen. Kuningas tahtoi näyttää ministerille parannuksia, joita hän oli teettänyt Pikku Trianonissa, dauphinin ja dauphinen uudessa asunnossa.
Herra de Choiseul ihaili kaikkea ja laususkeli mielipiteitään soveliaasti kuin hovimies ainakin. Hän salli kuninkaan sanoa itselleen, että Pikku Trianon tuli päivä päivältä yhä kauniimmaksi ja suloisemmaksi asuinpaikaksi. Ja ministeri lisäsi, että se oli hänen majesteettinsa perhekoti.
"Dauphine", virkkoi kuningas, "on vielä hiukan kaino, niinkuin kaikki nuoret saksattaret: hän puhuu tosin hyvin ranskaa, mutta arastelee vähäistä vierasta murrantaa, josta ranskalainen huomaa hänet itävallattareksi. Trianonissa ympäröi häntä ainoastaan ystäväpiiri eikä hänen tarvitse puhua muulloin kuin tahtoo."
"Ja siitä johtuu, että hän puhuu silloin hyvin. Minä olen jo huomannut, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on täydellinen olento ja ettei hänen tarvitse yrittää enää itseään mitenkään paremmaksi", sanoi herra de Choiseul.
Mennessään palatsiin kohtasivat he dauphinin eräällä ruohikolla mittaamassa auringon korkeutta.
Herra de Choiseul kumarsi hyvin syvään, mutta kun dauphin ei puhutellut häntä, ei hänkään sanonut mitään dauphinille.
Kuningas lausui silloin, niin äänekkäästi, että hänen pojanpoikansa saattoi sen kuulla:
"Ludvig on oppinut, ja hän tekee väärin vaivatessaan aivojaan tieteillä; hänen vaimonsa kärsii siitä."
"Ei suinkaan", vastasi kuninkaalle lempeä naisen ääni erään pensasryhmän sisästä.
Samassa näki kuningas dauphinen juoksevan luokseen, puhelemasta erään miehen kanssa, jolla oli kokonainen kantamus papereita, harppeja ja piirustimia.
"Sire", virkkoi prinsessa, "tässä on herra Mique, minun arkkitehtini".
"Ah, vaivaako teitä sellainenkin vamma?" kysyi kuningas. "Sire, se on sukumme perinvammoja."
"Te aiotte täällä rakennuttaa?"
"Minä tahdon järjestää hiukan tätä suurta puistoa, jossa kaikilla on ikävä."
"Oh oh, tyttäreni, te puhutte liian kovaa; ehkäpä dauphin kuulee ne sanat."
"Se on meidän keskemme sovittu asia, isäni", vastasi prinsessa.
"Nimittäin pitää ikävää?"
"Ei, vaan koetella hankkia huvia."
"Ja teidän kuninkaallinen korkeutenne aikoo nyt tänne rakennuttaa?" kysyi herra de Choiseul.
"En, vaan aion muuttaa tämän puiston puutarhaksi."
"Le Notre-parka!" virkkoi kuningas.
"Le Notre oli suuri mies, sire, sen ajan maun mukaan; mutta mitä tulee minun mieltymyksiini…"
"Mihinkä te olette sitten mieltynyt, madame?"
"Luontoon."
"Ahaa, niinkuin filosofit."
"Tai niinkuin englantilaiset."
"Oho, sanokaapa näin tälle herra de Choiseulille, niin saatte sodanjulistuksen. Hän päästää vastaamme serkkunsa herra Praslinin neljäseitsemättä linjalaivaa ja neljäkymmentä fregattia."
"Sire, minä annan herra Robertin piirtää uuden luonnollisen puutarhan suunnitelman, sillä hän on etevin mies maailmassa sellaisella alalla."
"Mikä teidän mielestänne on luonnollinen puutarha?" kysyi kuningas. "Minä luulin, että kaikki puut, kukat ja hedelmätkin, joita poimin puista tuolla ohitse tullessani, olisivat luonnollisia seikkoja."
"Sire, te saisitte kävellä vaikka sata vuotta puutarhoissanne, ettekä näkisi siellä missään muuta kuin suoria lehtikujia tai neljänkymmenen asteen kulmaan mitattuja pensasneliöitä, kuten dauphin sanoo, taikka ruohokenttien ympäröimiä keinotekoisia lammikoita, ja ruohikoiden kehystänä jälleen perspektiivejä, viistoristiin istutettuja puita tahi terasseja."
"No, onko se sitten rumaa?"
"Se ei ole luonnollista."
"Kas siinä tyttönen, joka rakastaa luontoa!" virkkoi kuningas paremmin suopealla kuin iloisella tavalla. "Sanokaa nyt, mitä te aiotte tehdä minun Trianonilleni?"
"Jokia, putouksia, siltoja, luolia, kallioita, metsiä, rotkoteitä, taloja, vuoria, niittyjä."
"Nukkeja vartenko?" kysyi kuningas.
"Oi ei, sire, vaan sellaisia kuninkaita varten kuin meistä tulee", vastasi prinsessa huomaamatta punaa, joka kohosi hänen kuninkaallisen sukulaisensa poskille ja aavistamatta, että Ludvig XV ennusti heille synkintä totuutta.
"Jaha, te mullistelette; mutta mitä te aiotte rakentaa?"
"Minä aion säilyttää rakennukset."
"Ah, se nyt on toki hyvä, ettette pane väkeänne asumaan noihin metsiinne ja virtojenne rannoille, niinkuin heimon intiaaneja, eskimoita tai grönlantilaisia. Siellä he viettäisivät luonnon elämää, ja herra Rousseau sanoisi, että he ovat luonnon lapsia… Jos sen tekisitte, tyttäreni, niin kyllä ensyklopedistit teitä jumaloisivat."
"Sire, minun palvelijani paleltuisivat sellaisissa asuinpaikoissa."
"Mutta minnekä te heidät sitten sijoitatte, jos hävitätte kaikki? Palatsiin ette voi heitä panna: siellä on tilaa tuskin teille kahdelle."
"Sire, minähän jätän sivurakennuksenkin entiselleen."
Niin sanoen osoitti prinsessa kuvaamamme käytävän ikkunoita.
"Kukas tuolla on?" kysyi kuningas ja nosti kätensä varjostavasti otsalleen.
"Muuan nainen, sire", virkkoi herra de Choiseul.
"Eräs vallasneiti, jonka otin palvelukseeni", vastasi dauphine.
"Neiti de Taverney", jatkoi Choiseul terävin katsein.
"Ahaa; Taverneyt ovat siis täällä teidän luonanne?" kysyi kuningas.
"Ainoastaan neiti de Taverney, sire."
"Ihastuttava tyttö. – Mitä te hänellä teette?.."
"Otin hänet esilukijakseni."
"Se oli hyvä", sanoi kuningas tähystellen yhä ristikoilla varustettuun ikkunaan, josta neiti de Taverney katseli ulos, taudistaan yhä kalpeana ja aivan viattomasti ja aavistamatta, että häntä tarkasteltiin.
"Kuinka kalpea hän on!" ihmetteli herra de Choiseul.
"Hän oli puristua kuoliaaksi toukokuun 31 päivänä, herra herttua."
"Todellako? Tyttö parka!" sanoi kuningas. "Tuo Bignon ansaitsisi joutua epäsuosioon."
"Onko neiti nyt taas voimissaan?" kysyi herra de Choiseul vilkkaasti.
"Kyllä, herttua, Jumalan kiitos."
"Ah, nyt hän pujahti pois!" huudahti kuningas.
"Hän tunsi kai teidän majesteettinne, hän on hyvin kaino."
"Onko hän ollut täällä jo kauan?"
"Eilisestä saakka, sire; kun tänne asetuin, niin lähetin noutamaan hänet luokseni."
"Ikävä asunto tuollaiselle nuorelle tytölle", huomautti Ludvig XV. "Se Gabriel-vintiö oli melkoisen tuhma: ei ajatellut, että puut kasvavat ja pimentävät kerran varjollaan sivurakennuksen, ettei sieltä näe kunnolleen mitään."
"Ei, suinkaan, sire, vakuutan, että huoneet ovat siellä melkoisen kodikkaat."
"Se on mahdotonta", väitti Ludvig XV.
"Tahtooko teidän majesteettinne itse sen nähdä?" kysyi dauphine, ollen valmis esiintymään kunnon emäntänä kodissaan.
"Olkoon menneeksi. Tuletteko mukaan, Choiseul?"
"Sire, kello on kaksi, minulla on puoli kolme parlamentin neuvoston istunto. Ennätän parhaiksi takaisin Versaillesiin…"
"No hyvä, herttua, menkää ja ravistelkaa niitä mustatakkeja pois kimpustani. Dauphine, näyttäkää minulle nuo pikku huoneet, olkaa hyvä. Minä olen yleensä kovin innostunut näkemään huoneensisustuksia."
"Tulkaa tekin, herra Mique", kehoitti dauphine arkkitehtiään; "teillä on nyt tilaisuus saada joitakin ohjeita hänen majesteetiltaan, joka ymmärtää kaikkea niin hyvin".
Kuningas läksi menemään ensimmäisenä, dauphine hänen perässään.
He nousivat ylös pieniä kappeliin johtavia portaita, mennen pihaan vievän portin ohitse.
Vasemmalta vei ovi kappeliin; oikealta nousivat yksinkertaiset ja suorat portaat asuinhuoneiden käytävään.
"Keitä täällä asuu?" kysyi Ludvig XV.
"Ei vielä ketään, sire."
"Mutta tässä ensimmäisessä ovessahan on avain?"
"Kas, tosiaan; neiti de Taverney muuttaa tänään tänne huonekalujaan ja tavaroitaan."
"Tähänkö huoneistoon?" kysyi kuningas osoittaen ovea.
"Niin, sire."
"Ja hän on kotona? Ei siis mennä sisään."
"Sire, hän läksi äsken ulos; näin hänet ovikatoksen alla pienen keittiötarhan puolella."
"No, näyttäkää minulle malliksi hänen huoneistonsa."
"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee", vastasi dauphine.
Ja hän johti kuninkaan tuohon yhden ainoan huoneen asuntoon, jossa oli eteinen ja kaksi vaatekammiota.
Kuninkaan silmään pisti kamarissa paitsi muutamia huonekaluja, kirjoja ja klaveeria varsinkin valtava kimppu kauniita kukkia, jonka neiti de Taverney oli asettanut japanilaiseen maljakkoon.
"Ah", huudahti kuningas, "niin kauniita kukkia, ja kuitenkin te tahdotte mullistaa puutarhan… Kuka hitto noukkii väellenne noin hienoja kukkia? Säästetäänkö niitä myös teitä varten?"
"Se on tosiaan kaunis kimppu."
"Puutarhuri mahtaa pitää neiti de Taverneystä… Kuka täällä on puutarhurina?"
"En tiedä, sire. Herra de Jussieu on ottanut huolekseen hankkia puutarha-apulaiset."
Kuningas katseli uteliaasti koko huonetta, tarkasteli sitten ikkunasta pihapuoltakin, ja läksi pois.
Hänen majesteettinsa palasi nyt puiston kautta kävellen Suureen Trianoniin, jossa hänen saattojoukkonsa odotti häntä, sillä aiottiin lähteä vaunu-metsästysretkelle päivällisen jälkeen; retkeä kestäisi kello kolmesta kuuteen.
Dauphin mittaili yhä auringon korkeutta.
NELJÄSKYMMENES LUKU
Salaliitto solmitaan uudella tavalla
Sillaikaa kuin kuningas kierteli näin Trianonissa odottaen metsästysretkeä ja rauhoitellen samalla herra de Choiseulia ja viettäen itse aikaansa mahdollisimman hauskasti, oli ryhmä salaliittolaisia kokoontunut pelästyksissään Luciennesiin. He olivat kiiruhtaneet suoraa päätä rouva Dubarryn luo aivan kuin metsälinnut ruudin hajua vainuten.
Ensin olivat sinne tulleet varakreivi Jean ja marski de Richelieu, heti paikalla, kun olivat katselleet Versaillessa hetkisen harmissaan toisiinsa.
Muut olivat vain tavallisia onnenonkijoita, jotka Choiseulien varma epäsuosioon joutuminen oli houkutellut Luciennesiin; käänne kuninkaan mielialassa ministeriä kohtaan oli saanut heidät kauhuun; ja kun he nyt eivät saaneet ministeriä käsiinsä takertuakseen häneen, riensivät he vaistomaisesti Luciennesiin, ottamaan selvää, oliko tuo puu todellakin niin vahvasti paikallaan, että siihen saattoi käydä kiinni yhä huolettomasti kuten ennenkin.
Rouva Dubarry oli diplomaattisten ponnistustensa ja sitä kruunanneen petollisen voittonsa väsyttämänä asettunut hiukan nukahtamaan, kun marski de Richelieun vaunut vierivät hirmumyrskyn nopeudella hänen palatsinsa pihalle.
"Valtiatar Dubarry makaa", sanoi Zamore marskille ja Jean Dubarrylle, olematta vieraista tuonaankaan.
Varakreivi lennätti Zamoren pitkin käytävän mattoa potkulla, jonka hän sijoitti hänen tikkauksilla koristetun kuvernöörinpukunsa leveimpään kohtaan.
Zamore kirkui kuin syötävä.
Chon juoksi hätään.
"Lyötkö sinä taas tuota pikku-raukkaa, julmuri!" huudahti Chon.
"Ja tapan sinutkin", jatkoi Jean säkenöivin silmin, "jos et herätä kreivitärtä heti paikalla".
Mutta kreivitärtä ei tarvinnut herättää: kuullessaan Zamoren kirkunan ja Jeanin tiuskivan ääneen aavisti hän jotakin pahaa ja riensi kampausvaippaansa verhottuna sisään.
"Mikä nyt on?" kysyi hän pelästyneenä, kun näki, että Jean oli heittäytynyt piehtaroimaan sohvalle, tyynnyttääkseen kiehuvaa sappeaan, ja ettei marski edes suudellut hänen kättänsä.
"Sama, sama, pardieu", sanoi Jean. "Tuo Choiseul taas!"
"Kuinka niin?"
"Kymmentä pahemmin kuin koskaan ennen! Tuhat tulimmaista!"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Varakreivi on oikeassa", selitti Richelieu, "herttua de Choiseul on varmempi kuin koskaan ennen".
Kreivitär veti poveltaan kuninkaan eilisen pikku kirjeen.
"Entäpä tämä?" kysäisi hän nauraen.
"Luitteko sen oikein, kreivitär?" kysyi marski.
"No, tottahan lukea osaan, herttua", vastasi rouva Dubarry.
"Sitä en epäilekään, madame; sallitteko minunkin sen lukea?"
"Kyllä toki, lukekaa."
Herttua otti kirjeen, aukaisi sen verkalleen ja luki:
'Huomenna minä kiitän herra de Choiseulia hänen palveluksestaan. Sen minä sitoudun tekemään.
Ludvig.'
"Tuntuuko selvältä?" kysyi kreivitär.
"Aivan selvältä", vastasi marski irvistäen.
"No, entäpä nyt?" kysyi Jean.
"Hyvä, huomenna voitamme; vielä ei ole menetetty mitään."
"Kuinka, huomennako? Kuningashan kirjoitti tämän eilen. Kirjeen 'huomenna' on siis tänään."
"Anteeksi, madame", oikaisi herttua. "Kun kirje ei ole päivätty, niin on huomen aina seuraava päivä sen päivän jälkeen, jolloin te tahdotte herra de Choiseulin kukistuvaksi. Rue de la Grange-Batelieren varrella, vähän matkan päässä minun hotellistani, on kapakka, jonka ovikilpeen on maalattu punaisella seuraavat sanat: 'Huomenna annetaan velaksi.' Se huomenna merkitsee: ei milloinkaan."
"Kuningas antoi meille pitkän nenän", sanoi Jean raivoissaan.
"Se on mahdotonta", supisi kreivitär aivan lamattuna. "Mahdotonta; sellainen teko on kelvotonta…"
"Ah, madame, hänen majesteettinsa on hyvin leikkisä", virkkoi Richelieu.
"Hän saa sen minulle kalliisti maksaa!" vastasi kreivitär kuohahtaen.
"Tarkoin asiaa ajatellen ei siitä sovi olla kuninkaalle vihainen", sanoi marski; "hänen majesteettiaan ei voida syyttää vilpistä eikä petoksesta. Kuningas on pitänyt sanansa."
"Kyllä, jukoliste!" huudahti Jean nykäyttäen hartioitaan, ja se nykäys oli sangen rahvasmainen, jopa enemmän puhuvakin.
"Mutta mitä hän lupasi?" huusi kreivitär. "Kiittää Choiseulia hänen palveluksestaan."
"Aivan niin, madame, minä kuulin itse, että hänen majesteettinsa kiitteli ministeriä hänen palveluksistaan. Lause voidaan tulkita kahdella tavalla, ja diplomaattisissa asioissa käyttää kukin tulkintamuotoa, joka on hänelle itselleen edullisempi; te käsitätte sen toisella tavalla, kuningas toisella. Tässä tapauksessa ei huomispäivästä enää ole riitaa; teidän käsityksenne mukaan piti kuninkaan täyttää lupauksensa tänään: hän on sen nyt täyttänyt. Minä, joka tässä teille puhun, olen kuullut hänen lausuvan nuo hartaat kiitoksensa."
"Herttua, minun mielestäni ei tämä ole sopiva tilaisuus laskea leikkiä."
"Leikkiäkö luulette minun laskevan, kreivitär? Kysykääpä varakreivi Jeanilta."
"Ei, pardieu, tässä ei leikitellä! Tänä aamuna on kuningas halaillut, sylitellyt ja hyväillyt Choiseulia, ja nyt he parhaillaan kävelevät yhdessä käsikoukkua Trianonissa."
"Käsikoukkua!" huusi Chon, joka oli pujahtanut kreivittären huoneeseen ja kohotti nyt valkeita käsivarsiaan kattoa kohti kuin uusi epätoivoisen Nioben patsas.
"Niin, minut on puijattu", sanoi kreivitär; "mutta antaahan olla, saadaanpas nähdä… Chon, ensin täytyy kutsuttaa takaisin metsästysretkeä varten lähetetyt vaununi, minä en sinne mene".
"Oikein", sanoi Jean.
"Odottakaahan!" huudahti Richelieu. "Ei hätiköimistä, ei happamia ilmeitä… Ah, anteeksi, kreivitär, että uskallan teitä neuvoa, anteeksi."
"Jatkakaa vain, herttua, älkää huoliko, minä luulenkin menettäväni aivan järkeni. Kas niin se käy: ensin ei meikäläinen tahdo sekaantua politiikkaan, mutta heti, kun siihen sekautuu, upottaa itserakkaus meidät siihen korvia myöten… Te siis sanotte…?"
"Ettei tänään ole viisasta näyttäytyä happamena. Ajatelkaa, kreivitär, että asema on tukala. Jos kuningas ehdottomasti pysyy kiinni Choiseulissa, jos hän antaa dauphinen vaikuttaa itseensä, jos hän loukkaa teitä vasten kasvojakin, niin täytyy teidän…"
"Mitä?"
"Täytyy teidän olla vieläkin herttaisempi kuin jo olette, kreivitär. Minä tiedän kyllä, että se on suorastaan mahdotonta; mutta mahdotonkin käy asemassamme välttämättömäksi: tehkää tuo mahdoton…"
Kreivitär aprikoi.
"Sillä ajatelkaas, jos kuningas ottaisi täällä muotiin saksalaiset tavat", jatkoi herttua.
"Jos hänestä tulisi siveä!" huudahti Jean kauhun vallassa.
"Kuka sen takaa, kreivitär?" virkkoi Richelieu, "vaihtelu viehättää".
"Oh, mitä siihen tulee", vastasi kreivitär melkoisen huonouskoisena, "sitä minä en luule".
"On tapahtunut kummempiakin asioita, madame; ja muistakaa tarinaa pirusta, joka rupesi munkiksi… Siis ei saa näyttää hapanta naamaa."
"Niin, sitä ei saa tehdä", toisti Jean.
"Mutta minä halkean raivosta!"
"Sen minä kyllä uskon, parbleu; haljetkaa, kreivitär, mutta älkää antako kuninkaan, nimittäin herra de Choiseulin, sitä huomata. Haljetkaa vain meille, olkaa ehyt heille."
"Ja minun pitäisi mennä metsästysretkelle?"
"Se olisi viisasta."
"Entä te itse, herttua?"
"Oh, vaikka minun pitäisi metsästää nelinkontin, niin minä menen sinne."
"Siinä tapauksessa te tulette minun vaunuissani!" huudahti kreivitär nähdäkseen, mitä hänen liittolaisensa siitä arvelisi.
"Kreivitär", vastasi herttua mairealla äänellä salatakseen harmiaan, "se on liian suuri onni…"
"Joten siitä kieltäydytte, eikö niin?"
"Minäkö? Jumala varjelkoon!"
"Ajatelkaa, te saatatte itsenne noloon asemaan."
"Minä en tahdo nolata itseäni."
"Hän tunnustaa sen, hän julkeaa tunnustaa sen!" huudahti rouva Dubarry.
"Kreivitär, kreivitär, herra de Choiseul ei anna minulle anteeksi koskaan!"
"Oletteko te jo niin sievissä väleissä herra de Choiseulin kanssa?"
"Kreivitär, mutta, kreivitär, minä joudun ikäviin väleihin madame la dauphinen kanssa."
"Onko teistä mieluisempaa, että käymme kumpikin sotaa omalla tahollamme, mutta jakamatta myöskään saalista? Vielä on aika valita. Vielä ette ole paljastettu, ja voitte vielä erota yhtiöstä."
"Te tunnette minut väärin, kreivitär", virkkoi herttua suudellen rouva Dubarryn kättä. "Epäilinkö minä teidän esittelypäivänänne, kun teille täytyi saada puku, kähertäjä ja vaunut. Kas niin: minä en epäröi tänäänkään! Niin, niin, minä olen rohkeampi kuin luulettekaan."
"Se on sovittu, me ajamme siis yhdessä metsästysretkellä, ja siitä saan hyvän syyn, ettei minun tarvitse katsella kehenkään eikä kuunnella ja puhutella ketään."
"Eikö edes kuningasta?"
"Päinvastoin, minä annan hänelle sellaisia sulosanoja, että hän tulee epätoivosta hulluksi."
"Hyvä, se on sotataitoa, se."
"Mutta sinä, Jean, mitä sinä teet? Nouse nyt edes hiukan näkyviin tyynyjesi sisästä, sinähän antaudut elävänä, ystäväni."
"Mitäkö minä aion tehdä? Tahdotko sen tietää?"
"Luonnollisesti; ehkäpä siitäkin on meille jotakin apua."
"Hyvä, minä ajattelen, että…"
"Että?"
"Että juuri nyt muokkaavat kaupungin ja maaseudun viisuntekijät meitä kaikilla mahdollisilla mitoilla; että Nouvelles à la main hakkaa meitä niinkuin murekelihaa; Le Gazetier cuirassé ampuu meitä kyrassiemme rakoon; että La Journal des Observateurs tarkastaa meitä munaskuihin saakka. Yhdellä sanalla: huomenna olemme sellaisessa tilassa, että yksin Choiseuliakin säälittää."
"Ja loppupontenne, on?.." kysyi herttua.
"Että minun täytyy kiiruhtaa Pariisiin ostamaan hiukan riepua ja voiteita haavoillemme. Annahan minulle vähän rahaa, kälyni."
"Kuinka paljon?" kysyi kreivitär.
"Vaikka kuinka vähän, pari, kolmesataa louisdoria."
"Näette, että saan jo maksaa sotakuluja", sanoi rouva Dubarry kääntyen herttua de Richelieun puoleen.
"Se oli vasta sotaretken alku, kreivitär. Joka tänään kylvää, huomenna niittää."
Kreivitär kohautti olkapäitään omituisella kuvaamattomalla liikahduksella, nousi ylös, meni shifonnieri-lipastonsa luokse, avasi sen ja otti siitä kourallisen seteleitä ja antoi niitä lukematta Jeanille; samoin lykkäsi Jean ne lukematta ja syvän huokauksen päästäen taskuunsa.
Sitten nousi Jean sohvalta, oikaisi vartaloaan ja väänteli käsivarsiaan aivan kuin upouupunut mies, ja käveli hetkisen huoneen permannolla.
"Kas siinä on miekkosia, jotka saavat huvitella ja metsästellä, kun taas minun täytyy laskettaa satulassa Pariisiin", sanoi hän osoittaen herttuaa ja kreivitärtä. "Nuo saavat nähdä kauniita ritareita ja sieviä naisia, kun taas minun täytyy katsella kynänraaputtajain rumia naamoja. Toden totta, minä olen tämän talon juoksukoira!"
"Tietäkää, herttua", sanoi kreivitär, "ettei hän vähääkään tosiasiassa välitä meidän huolistamme; puolet rahoistani antaa hän varmaan jollekulle hempukalle ja loput pelaa hän jossakin peliloukossa; sen hän tekee, ja kuitenkin hän uikuttaa vaivojansa, surkea mies! Mene matkaasi, Jean, minä en siedä sinua!"
Jean ryösti kolme namurasiaa, joiden sisällön hän tyhjensi taskuunsa, varasti hyllyltä pienen timanttisilmäisen kiinattaren ja läksi selkä köyryssä ulos, kreivittären hermostuneiden huutojen saattamana.
"Mikä hauska nuori mies!" virkkoi Richelieu, aivan kuin kuokkavieras, jonka täytyy kehua talon heittiöitä lapsia, vaikka hän sisällään sadattelee heidät pataluhaksi. "Hän on teille sangen kallis… eikö niin, kreivitär?"
"Kyllä, juuri niin, kallis minulle; hän on sijoittanut hyvyytensä minuun, ja se sijoitus tuottaa hänelle neljäsataatuhatta livreä vuosittain."
Seinäkello löi.
"Puoli yksi, kreivitär", sanoi herttua; "onneksi olette jo melkein valmiiksi pukeutunut; näyttäytykää ensin hiukan hovilaisillenne täällä, muuten he luulevat, että on auringonpimennys; ja sitten noustaan nopeasti vaunuihin: tiedättekö, minne päin metsästysretki tehdään?"
"Eilen me sovimme hänen majesteettinsa kanssa, että he lähtisivät Marlyn metsään ja ottaisivat minut täältä mukaan ohi ajaessaan."
"Oh, minä olen varma, ettei kuningas ole millään tavoin muuttanut ohjelmaa."
"Entä teidän suunnitelmanne, herttua? Sillä nyt on teidän aikanne alkaa."
"Madame, minä kirjoitin jo eilen sisareni pojalle, joka luultavasti on jo matkalla tänne, jos voin luottaa aavistuksiini."
"Herra d'Aiguillon?"
"Hämmästyisin suuresti, ellei hän matkustaisi kirjeen kanssa ristiin ja olisi täällä jo huomenna tai ainakin ylihuomenna."
"Ja te toivotte jotakin hänestä?"
"Kyllä, madame, hänellä on aatoksia."
"No hyvä, me olemme siinä suhteessa heikonpuoleisia. Kuningas antaisi ehkä myötä, ellei hän pelkäisi niin kauheasti työtä."
"Joten siis…?"
"Joten pelkään ja vapisen, ettei hän koskaan suostu uhraamaan herra de Choiseulia."
"Tahdotteko, niin puhun teille suoraan, kreivitär?"
"Tietysti."
"No hyvä, minäkään en sitä usko. Kuningas tekee meille sadasti samat kepposet kuin eilen; hänen majesteettinsa on niin sukkela! Ja te, kreivitär, ette kai saata liiallisella itsepäisyydellä itseänne menettämään hänen rakkauttansa."
"Dame, saattaapa pohtia asiaa."
"Näettehän siis nyt, kreivitär, että herra de Choiseul istuu paikallaan iankaikkisesti; tarvittaisiin suoranaista ihmettä karkoittaaksenne hänet siitä pois."
"Niin, tosiaan ihmettä", toisti Jeannette.
"Ja, paha kyllä, ihmiset eivät enää osaa tehdä ihmeitä", jatkoi herttua.
"Ah", vastasi rouva Dubarry, "minä tunnen vielä yhden, joka osaa!"
"Tehdäkö ihmeitä, kreivitär?"
"Ma foi, sitä tarkoitan."
"Ettekä ole sitä sanonut minulle?"
"Minä muistin sen vasta nyt, herttua."
"Luuletteko, että tuo veitikka voi päästää meidät kiipelistä?"
"Minä uskon, että hän voi kaikkea, mitä tahtoo."
"Ohoh… Ja minkä ihmetyön hän sitten on tehnyt? Näyttäkäähän jokin esimerkki, kreivitär, että voin arvostella häntä hänen kokeensa mukaan."
"Herttua", virkkoi rouva Dubarry tullen lähemmäksi marskia ja puhuen vaistomaisesta pelosta hiljaisemmalla äänellä, "hän on eräs mies, joka kohtasi minut kymmenen vuotta sitten Ludvig XV: n torilla ja ennusti, että minä kerran olisin Ranskan kuningatar".
"Sepä merkillistä, ja tuo mies saattaisi ehkä ennustaa minullekin, että minä kuolen pääministerinä? Eikö niin?"
"Sitä en laisinkaan epäile."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Siitä tiedosta ei teille ole mitään hyötyä."
"Missä hän oleksii?"
"Oh, sitä minä juuri en tiedä."
"Eikö hän jättänyt teille osoitettaan?"
"Ei. Hän sanoi itse tulevansa ottamaan palkintonsa."
"Mitä te hänelle lupasitte?"
"Kaiken, mitä hän tahtoi."
"Ja hän ei ole tullut?"
"Ei."
"Kreivitär, tämä on vielä ihmeellisempää kuin hänen ihmeteltävä ennustuksensa. Sellainen mies meidän täytyy välttämättä saada käsiimme."
"Niin, mutta millä tavoin?"
"Hänen nimensä, kreivitär? Hänen nimensä?"
"Hänellä on niitä kaksi."
"Järjestyksessä siis: ensimmäinen?"
"Kreivi de Fenix."
"Mitä, sekö herra, jota te osoititte minulle esittely-juhlissanne?"
"Juuri hän."
"Tuo preussilainen?"
"Sama mies."
"Oh, nyt en luota enää häneen. Kaikkien tuntemieni noitien nimen lopussa on ollut i tai o."
"Se sopii mainiosti, herttua; hänen toinen nimensä on sellainen kuin haluatte."
"Mikä se sitten on?"
"Josef Balsamo."
"Mutta ettekö mitenkään voi saada häntä käsiinne?"
"Koetan, herttua. Minulla taitaa olla tiedossa eräs henkilö, joka hänet tuntee."
"Hyvä. Mutta kiiruhtakaa, kreivitär. Kello on jo neljännestä vailla yksi."
"Minä olen valmis. Vaunut portaiden eteen?"
Kymmenen minuuttia myöhemmin kiitivät rouva Dubarry ja herttua de Richelieu vaunuissa vieretysten muun metsästysseurueen joukkoon.