"Joten minä hyvin arvasin asian todellisen tilan", jatkoi parooni de Taverney. "Eikähän se ollutkaan vaikeaa, kun näin, miten koko Versailles touhusi, ja niinpä minäkin kiiruhdin tottelemaan kuningasta ja olemaan hyvissä väleissä sinun kanssasi ja jättämään omaa tunnettani noudattaen sinun haltuusi meidän vanhan ystävyytemme muistamisen."
Herttua aivan juopui onnesta: sellainen on luonnon luoma vika, selkein järki ei joskus voi siltä itseään varjella. Niinpä näkikin hän nyt parooni de Taverneyssä kumartelijan, joka kuului kaikkein viimeisimpään luokkaan, noihin keskelle hovisuosion tietä pysähtyneihin, joita on hyödytöntä edes suojellakaan ja varsinkin hyödytöntä tuntea. Sellaiset ovat ainoastaan kiusana, kun he uskaltavat nousta yli kaksikymmentä vuotta vanhasta varjostaan ja tulla lämmittelemään toisten menestyksen päiväpaisteessa.
"Ymmärrän, mistä on kysymys", sanoi nyt marski melkoisen tylysti; "minulta tullaan jotakin pyytämään".
"Kyllä, sinä olet oikeassa, herttua."
"Vai niin", sanoi Richelieu istahtaen tai paremminkin heittäytyen sohvaan.
"Olen jo kertonut sinulle, että minulla on kaksi lasta", jatkoi ovela ja joustava Taverney, joka huomasi ylhäisen ystävänsä kylmenevän ja kävi hänen kimppuunsa nyt heti sitä kiivaammin. "Minulla on tytär, jota minä rakastan suuresti, ja joka on hyveen ja kauneuden esikuva. Hän on nyt madame la dauphinen palveluksessa, sillä viimemainittu on suvainnut suoda hänelle erikoisen arvonantonsa. Hänestä, kauniista Andréestani, minä en siis sinulle enempää puhu, herttua; hänen asemansa on varma, hänen onnensa on lähtenyt hyvälle tolalle. Oletko nähnyt minun tytärtäni? Enkö ole häntä sinulle jossakin esitellyt, tai etkö ole kuullut hänestä puhuttavan?"
"Hm!.. En tiedä", vastasi Richelieu huolimattomasti.
"No siitä ei väliä", jatkoi parooni de Taverney, "tyttärellänihän on paikka. Minä itse jälleen, katsos, minä en tarvitse mitään, kuningas on antanut minulle eläkkeen, jolla voin elää. Tosin tunnustan, että haluaisin joitakin lisätuloja, voidakseni rakentaa jälleen kuntoon Maison Rougen, jossa minä aion viettää viimeiset päiväni; sinun ja tyttäreni vaikutuksella…"
"Oh", äännähti hiljaa Richelieu, joka oli niin syventynyt ihailemaan omaa suuruuttaan, ettei ollut kuunnellut parooni de Taverneyn puhetta; mutta sanat 'tyttäreni vaikutuksella' herättivät hänet äkkiä. Ja hän ajatteli: – Vai niin, sinun tyttäresi… Mutta hän on nuori kaunotar, joka tuottaa tuolle hyvälle kreivittärelle epäilyksiä; hän on pikku skorpiooni, joka lämmitteleikse dauphinen siipien alla pistääkseen erästä Luciennesissa… Maltahan siinä, minä en tahdo olla mikään huono ystävä; mutta mitä kiitollisuuteen tulee, niin saa rakas kreivitär, joka on tehnyt minusta ministerin, nähdä, puuttuuko sitä tarvittaessa minulta.
Sitten sanoi hän ylhäisen vakavalla äänellä parooni de Taverneylle:
"Jatkakaa."
"Ma foi, minä lähenenkin jo puheen loppua", vastasi parooni aikoen varmasti nauraa partaansa turhamaiselle marskille, jos hän vain saisi, mitä nyt toivoi. "Minä en ajattele muita kuin Filipiäni, jolla on hyvä nimi, mutta joka ei saa tilaisuutta sitä koskaan kiilloitella, ellei kukaan häntä auta. Filip on reipas ja ajatteleva poika; ehkä liian ajatteleva, mutta se johtuu hänen ahtaasta asemastaan: hevonen pitää päänsä alhaalla, jos vedetään kovasti suitsista, kuten tiedät."
– Mitä tämä nyt minuun kuuluu? – ajatteli marski näyttäen jo selvästi ikävystyneeltä ja kärsimättömältä.
"Minä tarvitsisin jonkun ylhäisessä asemassa olevan tuttavuutta, kuten esimerkiksi sinun, saadakseni Filipille komppanian", jatkoi Taverney hellittämättä; "hänen korkeutensa dauphine nimitti hänet Strassburgiin saapuessaan kapteeniksi; mutta nyt puuttuu häneltä ainoastaan satatuhatta livreä, joilla hän saisi kunnon komppanian jossakin arvokkaassa ratsuväkirykmentissä… Toimita se asia minulle, suuri ystäväni."
"Eikö teidän poikanne ole se nuori mies, joka teki palveluksen hänen korkeudelleen dauphinelle; vai mitä?" kysyi Richelieu.
"Suuren palveluksen!" huudahti de Taverney. "Hän se juuri otti hänen korkeutensa viimeisessä majatalopaikassa takaisin hevoset, jotka tuo Jean Dubarry aikoi väkivallalla dauphinelta ryöstää."
– Kas niin, enkös arvannut oikein, – ajatteli Richelieu. – Hän on kreivittären vimmatuimpia vihollisia… kylläpä tulikin miehensä luokse, tuo Taverney-parka! Vetää ansioinaan esille vikoja, jotka tekevät hänet aivan mahdottomaksi…
"Te ette minulle vastaa?" kysyi Taverney marskin itsepintaisesta vaikenemisesta hiukan närkästyneenä.
"Kaikki tämä on mahdotonta, hyvä herra de Taverney", vastasi marski ja nousi ylös ilmaisten jyrkästi, että vastaanotto oli nyt lopussa.
"Mahdotontako? Moinen pikkuseikka mahdotonta? Puhuuko entinen ystävä minulle tuolla tavoin?"
"Ja miksikä ei?.. Onko se, että ollaan ystäviä, kuten sanoitte, riittävä syy, jonka nojalla toinen saa… tehdä vääryyttä, toinen käyttää väärin sanaa ystävyys? Te ette tullut luokseni kahteenkymmeneen vuoteen, sillä silloin en ollut mitään; mutta nyt olen ministeri ja te tulette."
"Monseigneur Richelieu, te itse teette tällä hetkellä väärin."
"En, hyvä ystävä, minä en tahdo juoksutella teitä odotushuoneissani; minä olen teidän todellinen ystävänne, siksi minä sanon…"
"Mutta jokin syy teillä on kieltää, vai mitä?"
"Minullako!" huudahti Richelieu hyvin rauhattomana, sillä hän ajatteli, että Taverney saattoi ehkä epäillä.
"Minullako syy?"
"Niin, minulla on vihollisia…"
Herttua olisi voinut vastata suoraan, mitä hän ajatteli; mutta silloin olisi hän paljastanut paroonille, että hän säästi kiitollisuutensa tähden rouva Dubarrya; ja silloin olisi hän tunnustanut olevansa kuninkaan rakastajattaren leipoma ministeri, ja sitä seikkaa marski ei olisi myöntänyt, vaikka hän olisi saanut kokonaisen keisarikunnan. Hän kiiruhti siis vastaamaan paroonille:
"Ei teillä ole vihollisia, rakas ystäväni; mutta minulla, minulla niitä on; ja jos nyt heti paikalla ja asiaa tutkimatta myöntäisin sellaisia suosionosoituksia, niin saisin ihmiset puhumaan itsestäni, että minä jatkan Choiseulin uraa. Hyvä ystäväni, minä tahdon jättää jäljet toiminnastani. Kaksikymmentä vuotta olen hautonut mielessäni kaikenlaisia uudistuksia ja edistysaskeleita, ja ne aatteet puhkeavat nyt kukkaan! Hovisuosio turmelee koko Ranskan, minä turvaudun todellisiin ansioihin; filosofiemme kirjat ovat soihtuja, joiden valoa silmäni eivät ole turhaan nähneet; kaikki menneen ajan synkät varjot haihtuvat, mutta sitä vaatikin valtakunnan onni jo kipeästi… Minä tutkin kyllä teidän poikanne ansioita, yhtä hyvin kuin kaikkien muidenkin kansalaisten, jotka tulevat eteeni; minä kannan uhrin vakaumukselleni, tuskallisen uhrin, epäilemättäkin, mutta uhrin, jonka ihminen kantaa ehkä kolmensadantuhannen muun ihmisen hyväksi… Jos teidän poikanne, Filip de Taverney, näyttää minusta ansaitsevan suopeuteni, niin hän sen saa, ei siksi, että hänen isänsä on minun ystäväni, tai hänen nimensä vuoksi, vaan sen tähden, että hän on ansiollinen sen saamaan. Sellainen on minun menettelyohjeeni."
"Nimittäin teidän filosofiankurssinne", vastasi vanha parooni; hän pureskeli vimmoissaan kynsiään, ja hänen harmiaan lisäsi nyt vastenmielisellä painolla koko äskeinen juttelu, joka oli vaatinut häntä niin syvästi alistumaan ja käyttelemään kaikenlaisia halpamaisia temppuja.
"Filosofia, olkoonpa vain, monsieur: se on kaunis sana."
"Joka päästää kauneista teoista, herra marski, eikö niin?"
"Te olette heikko hovimies", vastasi Richelieu hyvin kylmästi.
"Minun arvoiseni miehet ovat hovimiehiä ainoastaan kuninkaalle."
"Oh, teidän laisianne hovimiehiä on sihteerilläni herra Raftélla joka päivä satoja odotushuoneessani", vastasi Richelieu. "Ja ne tulevat tänne, tiesi mistä, maaseudun loukoista, joissa he ovat oppineet olemaan epäkohteliaita niille, joita he väittävät ystävikseen, loukaten saarnatessaan sovinnollisuutta."
"Oh, oh, kyllä tiedän, ettei joku Maison-Rouge, joka polveutuu ristiretkien aikuisesta aatelista, ymmärrä sovinnollisuutta samoin kuin erään trubaduuri Vignerotin jälkeläinen."
Marski oli älykkäämpi kuin parooni de Taverney.
Hän olisi voinut antaa nakata paroonin ulos ikkunasta, mutta hän ainoastaan nyökäytti olkapäitään ja vastasi:
"Te olette liiaksi takapajulla ajastanne, ristiretkien aikuinen vieraani; te olette päässyt vasta häväistyskirjoitukseen, jonka parlamentit sommittelivat vuonna 1720, mutta ette ole lukenut vastausta, jonka herttuat ja päärit siihen antoivat. Menkää kirjastooni, hyvä herra, niin Rafté luettaa sen teillä."
Ja juuri kun hän päästi itsensä vastustajastaan näillä nokkelilla sanoilla, aukesi ovi ja eräs herra astui siitä hälisten sisään ja huusi:
"Missä hän on, se rakas herttua?"
Tulija oli kasvoiltaan hehkuvan punainen, hänen silmänsä loistivat selällään tyytyväisyydestä ja hänen sylinsä oli auki ystävälliseen syleilyyn. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin varakreivi Jean Dubarry.
Nähdessään tulijan ponnahti parooni de Taverney hämmästyneenä ja harmissaan askeleen taaksepäin.
Jean huomasi tuon liikkeen, tunsi paroonin ja käänsi hänelle selkänsä.
"Nyt luulen yskän ymmärtäväni", virkkoi parooni de Taverney tyynesti; "minä poistun. Jätän herra ministerin sopivaan seuraan."
Ja ylpeästi läksi hän huoneesta.
NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Marskin pettymys
Jean Dubarry vimmastui parooni de Taverneyn loukkaavasta lähdöstä, meni jo pari askelta hänen perässään, mutta kohautti sitten olkapäitään ja tuli takaisin marskin luo.
"Otatteko te tuollaisia vastaan?"
"Jopahan, ystäväni, te erehdytte; päinvastoin minä ajan heidät pois."
"Tiedättekö te, mikä tuo herra oli?"
"Kyllä, valitettavasti."
"Niin, mutta tiedättekö sen oikein?"
"Hän on muuan Taverney."
"Hän on mies, joka tahtoo lykätä tyttärensä kuninkaan sänkyyn…"
"Mitä sanotte?"
"Mies, joka koettaa syrjäyttää meidät ja käyttää sitä varten mitä keinoja tahansa… Mutta Jean on varuillaan, ja Jean on selvänäköinen!"
"Luuletteko tosiaan, että hän tahtoo…?"
"Onpa se nyt vaikea nähdä. Hän on dauphinen puoluetta, hyvä marski… ja hänellä on pieni tappelukukkonsa."
"Oho!"
"Pikku mies, joka on opetettu pureskelemaan ihmisiä kinttuihin, tappelupukari, joka on pistänyt miekalla olkapäähän Jeania… Jean-parka."
"Teitäkö? Sittenpä hän on teidän henkilökohtainen vihollisenne, rakas varakreivi", virkkoi Richelieu muka ällistyen.
"Aivan niin, minun vihamieheni siinä hevosjutussa, jonka tunnette."
"Ah, miten omituisesti luontaiset taipumuksemme määräävät tekojamme. Minä en sitä asiaa tiennyt, ja kuitenkin hylkäsin minä kaikki, mitä hän pyysi. Jos olisin tuntenut tämän jutun, en olisi häntä ainoastaan neuvonut lähtemään, vaan potkinut ovelle… Olkaa huoletta, varakreivi, nyt saa tuo korea tappelupukari kokea minun kouraani, sen hän pian huomaa."
"Niin, te voitte riistää häneltä halun karata ihmisten kimppuun keskellä maantietä… Kah, minä en ole teitä vielä onnitellutkaan."
"Niin, varakreivi, tuntuu kuin asia olisi nyt lopullisesti päätetty."
"Aivan varmaan päätetty… Sallitteko minun syleillä teitä?"
"Sydämen halusta."
"Ma foi, oli siinä vaivaa; mutta mitäpä se haittaa, kun vain onnistuu. Olette nyt tyytyväinen, vai mitä?"
"Kyllä, suoraan sanoen, sillä minä luulen voivani olla hyödyllinen."
"Siinä ei epäilemistä; mutta se oli peijakkaan läimäys, kyllä siitä ulina nousee."
"Eikö sitten yleisö minusta pidä?"
"Teistäkö?.. Siitä ollaan eri mieltä. Mutta hän se on vihattu."
"Hän?" kysyi Richelieu ällistyneenä. "Kuka hän?.."
"Tietysti hän", toisti Jean. "Oh, parlamentit nousevat ilmikapinaan, sillä tämä on uusi Ludvig XIV: n piiskanisku; ne saivat sievästi selkäänsä, herttua, se on varma."
"Mutta selittäkäähän…"
"Sehän on itsestään selvä, kun parlamentit niin vihaavat miestä, joka on pannut nuo vainoamiset alkuun."
"Ah, te luulette, että muka…"
"Minä olen varma siitä niinkuin koko Ranska. Mutta se on samantekevää, herttua, te teitte erinomaisen viisaasti, kun annoitte hänen tulla noin peittelemättä, selvä teko muistossa."
"Kenenkä?.. Sanokaa, kenen, varakreivi? Istun tässä kuin neulan terillä, en ymmärrä puheestanne sanaakaan."
"Tietysti minä puhun sisarenne pojasta, herra d'Aiguillonista."
"No niin, hänestä?"
"Niin, sanon että teitte viisaasti, kun annoitte hänen tänne tulla."
"Oi, sangen viisaasti, sangen viisaasti! – Hän auttaa minua, sitähän tahdotte sanoa."
"Hän auttaa kaikkia meitä! Tiedätte että hän on hyvissä väleissä Jeannetten kanssa?"
"Niin, tosiaankin?"
"Mitä parhaissa. He ovat jo jutelleet keskenään ja ymmärtäneet mainiosti toisensa, siitä lyön vaikka vetoa."
"Ja sen te tiedätte?"
"Helppo tietää. Jeannette on suurin unikeko, mitä olla saattaa."
"Ah!"
"Hän ei pääse vuoteesta ennenkuin kello yhdeksän, kymmenen tai yksitoista aamulla."
"No niin; mitä siitä?.."
"No, tänä aamuna näin d'Aiguillonin vaunujen lähtevän Luciennesista, kun kello oli vasta tuskin kuusi."
"Kello kuusi?" huudahti Richelieu hymyillen.
"Niin."
"Tänäänkö, tänä aamuna?"
"Juuri tänä aamuna. Ymmärrättehän, että jos Jeannette on ollut niin aamuvirkku, että on antanut sisarenne pojalle vastaanoton näin varhain aamulla, on hän suorastaan hullaantunut teidän rakkaaseen sisarenpoikaanne."
"Kyllä, kyllä", jatkoi Richelieu ja hieroi käsiään vastatusten; "kello kuusi. Hyvin tehty, d'Aiguillon!"
"Se vastaanotto mahtoi alkaa kello viisi… ihan yöllä. Se on ihmeellistä…"
"Suorastaan ihmeellistä", toisti marski. "Todellakin ihmeellistä, rakas Jean!"
"Ja te kolme olette nyt ystävyksin kuin Orestes, Pylades ja vielä yksi Pylades lisää."
Juuri kun marski hieroi kaikkein tyytyväisimmin kämmeniään, astui sisään herttua d'Aiguillon.
Sisarenpoika tervehti enoaan valittava ilme kasvoillaan, sellainen ilme, joka sai Richelieun aavistamaan suurimman osan koko totuudesta, ellei juuri tietämään sitä kaikkea.
Marski kalpeni kuin häneen olisi lyöty surmaava haava. Hänelle tuli heti tunto, että hovissa ei ihmisellä ole ystäviä eikä sukulaisia, vaan että jokainen siellä hoitaa omia etujaan.
– Minä olin aika hölmö, – ajatteli marski. – Sitten kysyi hän tukahuttaen raskaan huokauksen:
"No, d'Aiguillon?"
"Niin, herra marski?"
"Se oli armoton läimäys parlamenteille", virkkoi Richelieu toistaen varakreivin sanoja.
D'Aiguillon tuli punaiseksi.
"Te siis tiedätte asian?" kysyi hän.
"Herra varakreivi on kertonut minulle kaikki", vastasi Richelieu; "yksinpä varhaisen käyntinne Luciennesissakin tänä päivänä, ennen päivän valkenemista. Teidän virkanimityksenne on suuri voitto suvulleni."
"Olkaa vakuutettu, että olen kovin pahoillani."
"Mitä helkkaria hän sanoo?" äännähti Jean pannen käsivartensa ryntäille ristiin.
"Me käsitämme toisemme", keskeytti Richelieu, "me käsitämme".
"Kyllä uskon; mutta minä, minä en käsitä mitään… Pahoillanne…
Ahaa, nyt ymmärrän… siksi, ettei hän kohta päässyt ministeriksi.
Niin, niin… nyt sen käsitän."
"Ah, väliaikaisuutta siis", äännähti marski tuntien sydämessään toivon jälleen heräävän; toivon, tuon kunniaa ja rakkautta tavoittelevan ihmisen alinomaisen pettäjän.
"Odoteltava on, se on totta, herra marski."
"Mutta siitäkin ajasta on maksu runsas", huudahti Jean. "Versaillesin parhain päällikköpaikka."
"Herra Dubarry ehkä hiukan liioittelee", virkkoi herttua d'Aiguillon.
"Mutta mikä paikka se sitten on?"
"Kuninkaan kevyen ratsuväen päällikön."
Richelieu tunsi kalpeuden jälleen valahtavan ryppyisille poskilleen.
"Oh, aivan niin, se on melkoisen vaatimaton paikka niin pystyvälle miehelle", sanoi hän huulillaan hymy, jonka ilmettä on mahdoton kuvata. "Mutta mitäpä sille voi, herttua. Kauneinkaan nainen maailmassa ei voi antaa enempää kuin mitä hänellä on, vaikka hän olisi kuninkaan rakastajatar."
Nyt oli d'Aiguillonin vuoro kalveta.
Jean katseli kauniita Murillon tauluja, joita oli seinillä.
Richelieu taputteli sisarenpoikaansa olalle ja sanoi hänelle:
"Onneksi on teille luvattu, että pääsette nopeasti ylenemään. Minä onnittelen teitä, herttua, onnittelen vilpittömästi… Teidän älykkyytenne ja taitavuutenne asian sovittelussa on yhtä suuri kuin hyvä onnenne… Hyvästi, minulla on työtä; älkää unohtako minua, kun tulee kysymys suosionosoituksistanne, rakas ministeri." D'Aiguillon vastasi ainoastaan:
"Te olette sama kuin minä, herra marski, ja minä olen sama kuin te."
Sitten hän kumarsi enolleen ja meni ulos huoneesta, arvokkaana kuin hän oli aina jo luonnostaan; nyt oli hän päässyt taas eräästä ylen tukalasta asemasta, jollaisia hänellä oli ollut usein vaikeuksista rikkaassa elämässään.
Kun d'Aiguillon oli mennyt, kiiruhti Richelieu sanomaan Jeanille, joka ei ollut oikein varma, miten ymmärtää enon ja sisarenpojan keskinäisiä kohteliaisuuksia:
"Mikä hänessä on kaunista, niin, mikä tuossa d'Aiguillonissa on suorastaan ihailtavaa, on hänen vilpittömyytensä. Hän on älykäs ja avosydäminen mies; hän tuntee hovin ja on kunniallinen kuin nuori tyttö."
"Ja sitäpaitsi hän rakastaa teitä."
"Niinkuin lammas."
"Niin, hän on paremminkin teidän poikanne kuin herra de Fronsac".
"Ma foi, aivan niin, toden totta… varakreivi."
Näin jutellessaan kierteli Richelieu kiireesti nojatuolinsa ympärillä; hän etsi jotakin, jota hän ei keksinyt.
"Haa, kreivitär", mutisi hän hiljaa itsekseen, "tämän saat minulle maksaa!"
"Marski", virkkoi Jean Dubarry merkitsevästi, "nyt me neljä toteutamme yhdessä muinaisajan tarinan vitsakimpusta; tiedättehän, vitsoista, joita muut eivät voineet taittaa".
"Mekö neljä? Hyvä herra Jean, mitä te tällä tarkoitatte?"
"Sitä että kälyni on valta, d'Aiguillon sen toimeenpanija, te olette neuvonantaja, ja minä silmälläpitäjä."
"Hyvä, sangen hyvä!"
"Ja kun asiat ovat sillä tavalla, koettakoot pistää kynsiään kälyni oikeuksiin. Minä pidän puoleni kaikkea ja kaikkia vastaan."
"Pardieu!" huudahti Richelieu, jolla jo veri kiehui päässä.
"Yrittäköötpäs nyt tunkea kälylleni kilpailijattaria!" huudahti Jean suunnitelmistaan ja voitokkuudesta juopuneena.
"Ahaa, juuri niin", sanoi Richelieu ja löi yhtäkkiä kädellään otsaansa.
"Mitä nyt, hyvä marski? Mikä teillä on?"
"Ei mikään, minusta on teidän liittoajatuksenne erinomainen."
"Niin, eikö olekin?"
"Ja minä yhdyn sokeasti teidän ehdotukseenne."
"Hyvä!"
"Asuuko parooni de Taverney tyttärensä luona Trianonissa?"
"Ei, hän asuu Pariisissa."
"Hän on varsin kaunis, tuo tyttö, rakas varakreivi?"
"Olipa hän vaikka niin kaunis kuin Kleopatra tai niinkuin… minun kälyni, niin en häntä enää pelkää… kun kerran olemme liitossa."
"Te sanoitte, että parooni de Taverney asuu Pariisissa, Rue Saint-Honorén varrella, eikö niin?"
"En minä sanonut Rue Saint-Honorén varrella; hän asuu Rue Coq-Héronin varrella. Tuliko teille jokin aatos, miten voisitte kurittaa tuota Taverneytä?"
"Kyllä, minä luulen, varakreivi, luulen, että minulle tuli eräs aatos."
"Te olette verraton mies; minä jätän nyt teidät ja katoan hiukan tiedustelemaan, mitä kaupungissa arvellaan."
"Hyvästi siis, varakreivi… Mutta, muistaessani, te ette maininnut minulle uuden ministeristön jäseniä?"
"Oh, ne ovat muuttolintuja: Terray Bertin, en muista useampia… Lyhyesti sanoen: vaihtorahaa, kunnes viimein oikea ministeri d'Aiguillon nimitetään paikkaansa."
– Jota ei ehkä tapahdukaan, – arveli marski, suoden varakreivi Jeanille hyvästiksi kaikkein ystävällisimmän hymynsä.
Jean poistui. Rafté tuli sisään. Hän oli kuullut kaikki ja tiesi, miten nyt käyttäytyä; hänen epäilyksensä olivat olleet tosia. Hän ei sanonut isännälleen mitään, niin hyvin tunsi hän marskin.
Eikä Rafté kutsunut huoneeseen edes kamaripalvelijaa, vaan riisui itse marskin ja vei hänet vuoteeseen, johon vanhus pujottautui heti, väristen kuin kuumeessa ja nielaistuaan pillerin, jonka sihteeri oli hänelle tuonut.
Sitten veti Rafté verhot sängyn eteen ja meni ulos. Odotushuone oli jo täynnä touhuavia ja nuuskivia lakeijoja. Rafté pisti kätensä ensimmäisen kamaripalvelijan kainaloon ja sanoi:
"Hoitelehan nyt hyvin marskia, sillä hän on sairas, hänelle tuli tänä aamuna paha vastoinkäyminen; hänen täytyi olla epäkuuliainen kuninkaalle…"
"Epäkuuliainen kuninkaalle?" huudahti kamaripalvelija kauhuissaan.
"Niin, hänen majesteettinsa lähetti marskille ministerinsalkun; mutta kun marski sai tietää, että se olisi tullut hänelle rouva Dubarryn toivomuksesta, kieltäytyi hän ottamasta sitä vastaan. Ah, tämä on suurenmoisen kaunista, ja pariisilaisten tulisi nyt pystyttää marskille riemuportti. Mutta järkytys oli ankara, ja isäntänne on nyt sairas; hoida häntä huolellisesti."
Lausuttuaan nämä sanat, joiden pikainen leviäminen oli varma, meni Rafté työhuoneeseensa.
Neljännestunnin päästä tiesi koko Versailles marskin jalon, isänmaallisen ja uljaan teon. Ja marski de Richelieu jälleen nukkui syvää unta sen kansansuosion untuvilla, jonka hänen sihteerinsä oli osannut hänelle hankkia.