VIIDES LUKU
Kuka Gilbertin isäntä oli
Gilbert teki innokkaasti työtä, ja hänen paperinsa alkoi täyttyä tunnollisilla kokeilla, kun vanhus katseltuaan hänen tointaan jonkun aikaa istui myöskin pöydän ääreen ja alkoi korjailla painettuja arkkeja, jotka olivat samanlaisia kuin nuo hernepussit ullakolla.
Sillä tavoin meni kolme tuntia, ja pieni kupukello löi yhdeksän.
Silloin tuli Teresia yhtäkkiä sisään.
Monsieur Jacques kohotti päätänsä.
"Tule nopeasti", sanoi emäntä hänelle, "mene tuonne saliin. Siellä on taas eräs prinssi. Hyvä Jumala, milloinkahan tämä ylhäisten virta loppuu? Kun hänen päähänsä ei vain pälkähtäisi jäädä ruualle, kuten Chartresin herttuan joku aika sitten!"
"Ja kuka se prinssi on?" kysyi Jacques matalalla äänellä.
"Hänen korkeutensa prinssi de Conti."
Tämän nimen kuullessaan tipautti Gilbert arkilleen G: n, jota Bridoison [koomillinen virkaherra Beaumarchaisin näytelmässä "Figaron häät". Suom.] olisi arvostellut, jos hän olisi tähän aikaan elellyt, paremmin – muu-uste-löntiksi kuin nuotiksi.
"Prinssi ja korkeus", supatti hän itsekseen.
Jacques poistui ovesta Teresian perästä, joka sulki oven.
Silloin katseli Gilbert ympärilleen ja nähdessään olevansa yksin kohotti päätänsä, joka oli mennyt varsin pyörälle.
"Mutta missä minä oikein olenkaan?" huudahti hän. "Prinssejä ja korkeuksia tämän herra Jacquesin vieraina! Chartresin herttua, prinssi de Conti nuotinkopijoitsijan luona!"
Hän meni ovelle kuuntelemaan ja hänen sydämensä tykytti omituisella tavalla.
Toisessa huoneessa oli jo lausuttu ensimmäiset tervehdykset herra Jacquesin ja prinssin välillä. Prinssi puhui paraikaa.
"Veisin mielelläni teidät kanssani", virkkoi hän.
"Miksikä niin, hyvä prinssi?" kysyi Jacques.
"Esitelläkseni teidät dauphinelle. Nyt alkaa filosofialle uusi ajanjakso, rakas filosofini."
"Tuhannet kiitokset hyvästä tahdostanne, monseigneur; mutta minun on mahdoton tulla kanssanne."
"Mutta seurasittehan kuusi vuotta sitten rouva de Pompadouria Fontainebleaun huvilinnaan?"
"Silloin olin kuusi vuotta nykyistä nuorempi; nykyään kytkee kivuloisuus minut nojatuoliini."
"Ja ihmisvihanne."
"Entäpä jos niin olisi, monseigneur? Maailma ei tosiaan ole niin merkillinen, että sen tähden ansaitsisi häiritä itseään."
"No niin, te pääsette Saint-Denisiin tulosta ja suurista juhlallisuuksista ja vien teidät Muetteen, jonne hänen kuninkaallinen korkeutensa dauphine jää ylihuomis-iltana."
"Hänen kuninkaallinen korkeutensa saapuu siis ylihuomenna Saint-Denisiin?"
"Koko saattoseuroineen. Kuulkaahan nyt, penikulma ei ole pitkä matka eikä sen kulkemiseen menevä aika tuota teille suurta häiriötä.
Väitetään, että prinsessa on erittäin musikaalinen; hän on muka Gluckin oppilas."
Gilbert ei kuullut enää muuta. Sanoista "Ylihuomenna dauphine saapuu koko saattoseurueineen Saint-Denisiin" hän muisti vain yhden seikan, nimittäin sen, että hän olisi ylihuomenna ainoastaan penikulman päässä Andréesta.
Voimakkaampi kahdesta tunteesta tukehutti hänessä toisen. Rakkaus hävitti uteliaisuuden. Hetken tuntui Gilbertistä siltä kuin tuossa pienessä työhuoneessa ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa hänen hengittääkseen. Hän juoksi ikkunan luo ja tahtoi avata sen, mutta se oli sisältä suljettu lukolla, luultavasti sitä varten, ettei vastapäätä olevasta huoneustosta voitaisi mitenkään nähdä, mitä hra Jacquesin kamarissa tapahtui.
Gilbert hervahti alas tuolilleen.
– Oi, minä en kuuntele enää ovien takana, – ajatteli hän. – Minä en koeta enää urkkia tämän köyhän porvarin, suojelijani, tuon kirjurin salaisuuksia, hänen, jota sellainen mies kuin prinssi sanoo ystäväkseen ja jonka hän tahtoo esitellä Ranskan tulevalle kuningattarelle, keisarin tyttärelle, jolle neiti Andrée puhui melkein polvillaan maassa. Ja kuitenkin, ehkä saisin kuulla jotakin neiti Andréesta, jos kuuntelisin oven takana. Ei, ei, silloinhan olisin kuin mikä lakeija. Myöskin la Grien tapana oli kuunnella oven takana.
Ja hän loittoni päättävästi pois ovelta, jonne hän oli jälleen mennyt. Hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmiään pimensi ikäänkuin pilvi.
Hän tarvitsi nyt voimakkaampaa ajanvietettä, kopioiminen ei olisi jaksanut hänen ajatuksiaan kiinnittää. Hän otti erään kirjan hra Jacquesin pöydältä.
– Tunnustuksia, – luki hän hämmästyen ja ihastuen. – Tunnustuksia, sama, jota minä olen lukenut niin innokkaasti satasen sivua. 'Tekijän muotokuvalla varustettu painos.' Ah, ja minä kun en ole koskaan nähnyt Rousseaun kuvaa. Nyt, nyt sen näen.
Ja hän käänsi nopeasti silkkipaperilehden, joka peitti teräspiirrosta, näki kuvan ja huudahti.
Samassa aukesi ovi; Jacques tuli takaisin sisään.
Gilbert vertaili häntä kädessään pitämäänsä kuvaan, ja kirja heltisi hänen kädestään, sillä hän ojensi molemmat kätensä ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
"Minä olen Jean Jacques Rousseaun luona!" mutisi hän.
"Katsotaanpa, mitenkä nuottien kopioimisen käy, lapseni", vastasi Jean Jacques hymyillen ja paljon onnellisempana tästä odottamattomasta tunteenpurkauksesta kuin tuhansista muista kunniakkaan elämänsä voitoista.
Ja hän meni vapisevan Gilbertin ohitse pöydän luo ja vilkaisi nuorukaisen paperia.
"Nuotit eivät ole huonosti tehtyjä", virkkoi hän, "mutta te ette muista säilyttää kyllin hyvin tyhjää reunustaa. Sitäpaitsi te ette yhdistä aivan tarkoin yhteenkuuluvia nuotteja. Malttakaahan, tuosta tahdista puuttuu tahtimerkki; ja sitten vielä nuo tahtiviivat eivät ole suoria. Ja avonaiset nuotit on piirrettävä kahdella pikku kaarella. Ei haittaa, vaikkeivät ne aivan tarkoin yhdykään. Aivan pyöreä nuotti ei ole siro, ja kaula ei sulaudu siihen kauniisti. – Niin, ystäväni, te olette tosiaan Jean Jacques Rousseaun luona."
"Oi, antakaa anteeksi kaikki tyhmyydet, mitä olen täällä puhunut", huudahti Gilbert ja näytti olevan valmis heittäytymään polvilleen.
"Tänne täytyi siis tulla prinssin", vastasi Rousseau olkapäitään kohauttaen, "että olisitte tuntenut vainotun ja onnettoman Geneven filosofin? Poloinen lapsi, tai onnellinen lapsi, te, joka ette tiedä, mitä vaino on!"
"Oh, minä olen onnellinen, niin kovin onnellinen, mutta siitä, että näen nyt teidät ja tunnen teidät ja olen teidän luonanne."
"Kiitokset, lapseni, kiitokset; mutta eipä riitä olla onnellinen, täytyy myöskin tehdä työtä. Nyt, kun olette kokeillut, ottakaa tämä rondo ja koettakaa kopioida se oikealle nuottipaperille. Se on lyhyt eikä kovin vaikea. Ennen kaikkea siististi. Mutta kuinka te tunsitte?.."
Gilbert nosti ylpeyttä paisuvin sydämin maasta Tunnustuksia ja näytti Jean Jacquesille kuvaa.
"Ahaa, nyt ymmärrän, kuvani, joka tuomittiin poltettavaksi ja poltettiin Émilen ensi sivulla. Mutta ei väliä, tuli valaisee, tulkoon se auringosta tai polttoroviolta."
"Monsieur, tiedättekö, että minä en ole koskaan uneksinut parempaa kuin saada olla luonanne? Tiedättekö, että kunnianhimoni ei ole toivonut koskaan mitään suurempaa?"
"Luonani te ette voi olla, ystäväni", vastasi Jean Jacques, "sillä minä en pidä oppilaita. Mitä jälleen vieraihin tulee, olettehan nähnyt, etten ole kyllin rikas ottamaan niitä vastaan ja varsinkaan pitämään niitä luonani kauempaa."
Gilbert värähti, Jean Jacques tarttui hänen käteensä.
"Mutta älkäähän kuitenkaan huoliko. Siitä saakka kun teidät tapasin, olen teitä tutkinut, lapseni. Teissä on paljon pahaa, mutta myöskin paljon hyvää; taistelkaa koko tahdonvoimallanne pahoja vaistojanne vastaan, varokaa ylpeyttä, tuota filosofian syöpää, ja kopioikaa nuotteja parempaa odottaessanne."
"Oi, hyvä Jumala", huudahti Gilbert, "minä olen aivan päästä pyörällä siitä, mitä minulle nyt on tapahtunut".
"Eikä teille kuitenkaan ole tapahtunut mitään muuta kuin sangen yksinkertaista ja luonnollista, lapseni; mutta onhan totta, että juuri yksinkertaisimmat asiat järkyttävät enimmän herkkiä sydämiä ja älykkäitä mieliä. Te olette paennut jostakin, enkä minä ole pyytänyt saada tietää salaisuuttanne; te pakenette läpi metsien; siellä metsissä tapaatte miehen, joka kokoaa lääkekasveja, hänellä on leipää, teillä ei sitä ole, hän jakaa leipänsä kanssanne. Te ette tiedä, mistä saada asumusta, tuo mies tarjoaa teille turvapaikan; hänen nimensä on Rousseau, siinä koko asia; ja hän sanoo nyt teille: 'Filosofian ensimmäinen sääntö on: Ihminen, riitä itse itsellesi.' – No niin, ystäväni, kun olette kirjoittanut tuon rondon, olette ansainnut tämänpäiväisen ravintonne. Kopioikaa siis rondonne."
"Oi, monsieur, kuinka te olette hyvä!"
"Mitä asuntoon jälleen tulee, saatte sen kaupanpäällisiksi. Mutta ei yölukemisia; tai jos aiotte polttaa kynttilöitä öisin, saatte polttaa omianne, muuten Teresia murisee kovasti. Onko teillä nyt nälkä?"
"Oi, ei, monsieur", vastasi Gilbert itku kurkussa.
"Eilistä illallista on vielä jäljellä tämän päivän aamiaiseksi, älkää kursailko. Tämä ateria on viimeinen, mitä syötte pöydässäni, lukuunottamatta jotakin vieraskutsua silloin tällöin."
Gilbert aikoi tehdä jonkun kieltävän liikkeen, mutta Rousseau keskeytti sen nyökäyttäen päätänsä:
"Rue Plâtrièren varrella on pieni työväen ruokala", jatkoi hän.
"Siellä saatte halvalla ruokaa, sillä minä suosittelen teitä siellä.
Mutta sitä ennen, tulkaa nyt aamiaiselle."
Gilbert läksi ääneti Rousseaun perässä. Ensi kertaa elämässään hänen tahtonsa oli masennettu; puolustukseksi mainittakoon ainoastaan, että sen oli masentanut muita miehiä mainiompi olento.
Muutaman suupalan syötyään nousi Gilbert pöydästä ja meni takaisin työnsä ääreen. Hän puhui totta: hänen vatsansa oli paljosta mielenliikutuksesta ikäänkuin kutistunut, niin ettei se voinut ottaa vastaan minkäänlaista ravintoa. Koko päivänä ei hän vilkaissutkaan työstään, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, revittyään palasiksi kolme pilaantunutta lehteä, oli hänen onnistunut kopioida neljä sivua pitkä rondo luettavasti ja puhtaasti.
"En tahdo teitä imarrella", sanoi Rousseau, "se on vielä huonoa, mutta siitä saa selvän; se on kymmenen soun arvoinen; kas tässä rahat!"
Gilbert otti ne kumartaen vastaan.
"Tuolla kaapissa on leipää, hra Gilbert", virkkoi Teresia, johon Gilbertin vaiteliaisuus, lauhkeus ja uutteruus olivat tehneet hyvän vaikutuksen.
"Kiitoksia, madame", vastasi Gilbert; "olkaa vakuutettu, etten koskaan unohda hyvyyttänne".
"Kas tuossa, ottakaa vain", sanoi Teresia ja antoi hänelle leivän.
Gilbert aikoi kieltäytyä sitä ottamasta. Mutta hän sattui katsomaan Jean Jacquesiin ja ymmärsi hänen kulmakarvainsa rypistyksestä, läpitunkevasta katseestaan ja hienoista huulistaan, jotka alkoivat jo mennä suppuun, että moinen kielto saattaisi vierasisäntää loukata.
"No, minä otan", sanoi Gilbert.
Sitten hän läksi takaisin pieneen kamariinsa, kädessä kuuden soun hopearaha ja neljä yhden soun kuparikolikkoa, jotka Jean Jacques oli hänelle antanut.
"Viimeinkin", virkkoi hän tullen omaan kammioonsa, "olen oma isäntäni; niin, joskaan en aivan vielä, koska tämä leipä on almua".
Ja vaikka hänellä oli nälkä, pani hän leivän pois ikkunalaudalle eikä koskenutkaan siihen.
Sitten hän ajatteli, että hän voi unohtaa nälkänsä unessa, ja sammutti kynttilän ja heittäytyi olkipatjalle.
Seuraavana päivänä, – edellisenä yönä oli Gilbert nukkunut sangen vähän, – seuraavana päivänä näki nouseva aurinko hänet jo valveilla. Hän muisti, mitä Rousseau oli puhunut hänelle puutarhasta, jonne päin ikkunaluukku oli. Hän kurkisti ulos luukusta ja näki tosiaan puutarhan komeine puineen; puitten takana kohosi yksityishotelli, jonka tonttiin puutarha kuului ja jonka portti oli Jussienne-kadulle päin.
Eräässä puutarhan kulmassa pilkotti aivan nuorten puitten ja kukkien keskeltä pieni paviljonki suljetuin ikkunaluukuin.
Gilbert luuli ensin, että ne luukut olivat vielä siksi kiinni, että oli näin aikaista aamulla ja etteivät paviljongin asukkaat olleet vielä heränneet. Mutta kun hän sitten piankin huomasi, että puut olivat saaneet kasvaa ja versoa aivan luukkuihin asti, ymmärsi hän, että tuo paviljonki oli ollut asumattomana ainakin jo edellisen talven.
Sitten alkoi hän jälleen katsella ja ihailla kauniita lehmuksia, jotka estivät häntä näkemästä päärakennusta.
Pari kolme kertaa sai nälkä Gilbertin vilkaisemaan leivänkannikkaan, jonka Teresia eilis-iltana oli hänelle leikannut. Mutta vaikka hän katselikin sitä ahnaasti, oli hän kuitenkin siinä määrin oman tahtonsa herra, ettei hän siihen koskenut.
Kello löi viisi. Silloin hän arveli, että eteisen ovi oli jo avattu. Ja kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa! – sillä Jean Jacques oli pitänyt huolen, että Gilbert tapasi ullakkokamariinsa palatessaan siellä kaikki vaatimansa pukeutumiseen tarvittavat välineet, – niin, kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa, otti hän leivänkannikkansa ja meni ulos.
Rousseau ei tällä kertaa ollut häntä herättänyt eikä ollut edellisenä iltana lukinnut hänen oveansakaan, varmaankin liiallisen epäluulonsa neuvomana tutkimaan tällä tavoin tehokkaammin vieraansa elämäntapoja. Ja nyt kuuli Rousseau hänen tulevan alas ja piti häntä silmällä.
Hän näki Gilbertin menevän ulos leipä kainalossa.
Muuan kerjäläinen tuli Gilbertin luokse, Rousseau näki nuorukaisen antavan leivän kerjäläiselle ja sitten menevän erääseen leipurikauppaan, jonka ovet juuri oli avattu, ja ostavan sieltä uuden kimpaleen leipää.
– Nyt hän lähtee varmaankin ruokapaikkaan, – ajatteli Rousseau, – ja pääsee siten lanteistansa.
Rousseau erehtyi; kävellessään Gilbert söi osan leipäänsä. Sitten hän pysähtyi kadun kulmaan suihkulähteen luo ja joi siitä vettä. Söi lopun leipäänsä, joi vielä, huuhteli suunsa, pesi kätensä ja tuli takaisin.
– Totisesti, – tuumi Rousseau, – taidanpa olla nyt onnellisempi kuin Diogenes, nimittäin että olen löytänyt ihmisen.
Ja kun hän kuuli Gilbertin nousevan ylös portaita, riensi hän avaamaan hänelle oven.
Päivä meni kokonaan keskeytymättömässä työssä. Gilbert kohdisti kaiken ahkeruutensa, terävyytensä ja itsepäisyytensä tuohon kopioimistyöhön. Seikat, joita hän ei ymmärtänyt, hän osasi aavistaa. Ja Gilbertin käsi piirsi hänen rautaisen tahtonsa orjana nuotit arkailematta ja virheitä tekemättä. Ja niinpä hän illan tullen oli kopioinut kokonaista seitsemän sivua, ellei juuri erittäin kauniisti, niin ainakin moitteettomasti.
Rousseau katseli työtä sekä arvostelijana että filosofina. Arvostelijana hän moitti nuottimerkkien muotoa, yhdysviivain ohuutta, paussien ja pisteiden liian suurta välimatkaa. Mutta hän myönsi, että tämänpäiväinen jäljennös oli huomattava edistysaskel eilisestä. Ja hän antoi Gilbertille viisikolmatta souta palkaksi.
Filosofina hän ihaili ihmistahdon voimaa, joka sai nuoren kahdeksantoista-vuotiaan pojan istumaan selkä kumarassa työssä, kaksitoista tuntia yhtä mittaa, nuorukaisen, jonka vartalo oli hento ja notkea ja luonne intohimoinen. Sillä Rousseau oli helpostikin nähnyt intohimon tulen, joka leimusi Gilbertin sydämessä. Hän ei vielä vain varmaan tiennyt, oliko tuo intohimo kunnianhimoa vai rakkautta.
Gilbert punnitsi kämmenellään saamiaan rahoja: siinä oli neljänkolmatta soun hopearaha ja yksi soun kuparikolikko. Hän pisti kuparikolikon liiviensä taskuun, luultavasti toisten, eilisestä säästämiensä joukkoon, ja puristi kiihkeän tyytyväisenä oikeaan kouraansa neljänkolmatta soun hopearahaa ja sanoi:
"Olette nyt isäntäni, koska olette antanut minulle työtä; ja teiltä saan ilmaisen asunnonkin. Sentähden luulisin teidän ajattelevan minusta pahaa, jos tekisin jotakin ilmoittamatta teille aikeitani."
Rousseau katseli häntä säikkynein silmin.
"Mitä jo sitten aiotte tehdä?" kysyi hän. "Onko teillä huomenna joitakin muita suunnitelmia kuin työ?"
"Kyllä, monsieur, huomenna tahtoisin olla vapaa, jos sallitte."
"Mitä varten?" kysyi Rousseau; "voidaksenne kuljeskella joutilaana?"
"Monsieur, minä tahtoisin lähteä Saint-Denisiin", vastasi Gilbert.
"Miksi juuri sinne?"
"Madame la dauphine saapuu sinne huomenna."
"Ah, se on totta; huomenna ovat Saint-Denisissä dauphinen vastaanottojuhlat."
"Ne juuri", virkkoi Gilbert.
"Minä luulin teitä vähemmän uteliaaksi", sanoi Rousseau, "ensin minusta päinvastoin tuntui siltä kuin te olisitte halveksinut yksinvallan komeuksia".
"Monsieur…"
"Ajatelkaa minua, jota te joskus väitätte pitävänne esikuvananne. Eilen tuli tänne luokseni kuninkaallinen prinssi ja houkutteli minua hoviin, ei sillä tavalla kuin te menette, poikaparka, heilumaan varpaillanne nähdäksenne jonkun kuninkaallisen kaartilaisen olan ylitse kuninkaan ajavan ohitse vaunuillaan, joille tehdään kunniaa kivääreillä aivan kuin pyhälle sakramentille. Ei sillä tavoin, vaan ainoastaan suvaitakseni astua prinssien eteen ja huoliakseni prinsessain hymyilyjä. Kas niin, minä vähäpätöinen kansalainen, hylkäsi kuitenkin noiden mahtavain kutsut."
Gilbert nyökäytti hyväksyen päätänsä.
"Ja miksikä ne hylkäsin?" jatkoi Rousseau kiivaasti. "Siksi, että ihminen ei voi palvella kahta herraa, siksi, että käsi, joka on kirjoittanut, että yksinvalta on väärinkäytöstä, ei voi ojentua pyytämään kuninkaalta hänen suosionsa almua. Siksi, että minä tiedän, että jokainen tuollainen juhla riistää kansalta osan sen toimeentuloa, jota sillä on niin vähän, että se tuskin enää jaksaa kestää nousematta kapinaan. Siksi minä panen poissa pysymällä vastalauseeni kaikki moisia juhlia vastaan."
"Monsieur", sanoi Gilbert, "pyydän teitä uskomaan, että minä olen ymmärtänyt teidän filosofianne ylevät ajatukset".
"Varmaankin; – mutta koska ette niitä noudata, niin suvainnette, että sanon teille…"
"Monsieur", vastasi Gilbert, "minä en ole filosofi".
"Sanokaa edes, mitä te aiotte Saint-Denisissä tehdä?"
"Monsieur, minä olen yleensä omista asioistani vaiti", vastasi Gilbert.
Nämä sanat tekivät Rousseauhin suuren vaikutuksen. Hän aavisti että tuollaisessa itsepäisessä vaikenemisessa piili jokin salaisuus, ja hän katseli nuorukaista tavallaan ihaillen moista lujaa luonnetta.
"No, olkoon", sanoi hän, "teillä lienevät syynne. Se on toista se".
"Kyllä, monsieur, minulla on omat syyni, eivätkä ne ole läheskään sitä uteliaisuutta, joka vetää ihmisiä näkemään harvinaisia näytöksiä, sen voin teille vakuuttaa."
"Sen parempi, tai ehkä sen pahempi, sillä teillä on syvä katse, nuori mies, ja minä etsin turhaan siitä nuoruuden kirkkautta ja rauhaa."
"Olenhan teille sanonut", vastasi Gilbert surullisena, "että minä olen ollut onneton, ja ettei onnettomilla ole nuoruutta. Onko siis nyt sovittu, että saan teiltä huomiseksi lomaa?"
"Saatte, ystäväni."
"Kiitoksia, monsieur."
"Mutta kun te katselette maailman komeuden menoa ohitsenne minä avaan täällä silloin kasviston ja ihailen niistä luonnon ihanuuksia", jatkoi Rousseau.
"Monsieur", vastasi Gilbert, "ettekö te olisi hyljännyt kaiken maailman kasvistot sinä päivänä, jolloin te toivoitte saada nähdä jälleen neiti Galleyn, heitettyänne hänen helmaansa kirsikkatertun?"
"Se on aivan totta", virkkoi Rousseau; "nyt ymmärrän: te olette nuori. Lähtekää vaan Saint-Denisiin, lapseni."
Kun Gilbert oli iloissaan poistunut ja sulkenut oven mennessään, virkkoi Rousseau itsekseen:
"Se ei ole kunnianhimoa, se on rakkautta!"
KUUDES LUKU
Noidan vaimo
Samalla hetkellä, jolloin Gilbert hyvin käytetyn työpäivänsä jälkeen pureskeli ullakkokamarissaan raikkaaseen veteen kastettua leipää ja hengitti täysin rinnoin puutarhan puhdasta ilmaa, samalla hetkellä, sanomme, laskeutui muuan nainen ratsun selästä Saint-Denisin karmeliittiluostarin portilla. Hänen pukunsa oli hieno ja komea, mutta hiukan omituinen kuosiltaan, ja kokonaan peitti häntä pitkä harso. Hän oli laskettanut täyttä laukkaa uljaalla arabialaisella hevosella Saint-Denisiin tuovaa tietä, joka nyt vielä oli tyhjä, mutta joka huomenna olisi kansaa tulvillaan. Nyt naputti hän pienillä ja hennoilla sormillaan luostarin rautaiseen säleporttiin, ja silloin hevonen, jonka ohjat hänellä oli käsivarrellaan, tepasteli pystyssä tai kuopi kärsimättömästi hiekkaa.
Joitakuita kaupungin porvareita pysähtyi tuon tuntemattoman ympärille. Heitä houkutteli paikalle sekä hänen omituinen pukunsa, josta olemme jo maininneet, että hänen hellittämätön halunsa päästä sisälle.
"Mitä te tahdotte, madame?" kysyi eräs porvareista.
"Näettehän, monsieur, että tahdon päästä sisälle", vastasi tuntematon nainen hyvin italianvoittoisella ranskankielellä.
"Silloinpa kolkutatte väärään porttiin. Tämä portti avataan ainoastaan kerran päivässä köyhille, ja se hetki, jolloin se avataan, on nyt mennyt."
"Mitä sitten on tehtävä päästäkseen luostarin johtajattaren puheille?" kysyi nyt kolkuttaja.
"On naputettava pieneen porttiin, joka on tuolla muurin päässä tai soitettava suuren portin kelloa."
Toinen porvari tuli luokse.
"Tiennettehän, madame", sanoi hän, "että nykyään on johtajattarena hänen kuninkaallinen korkeutensa Ranskan Madame Louise?"
"Kyllä, sen tiedän."
"Vertudieu! Kuinka kaunis hevonen!" huudahti eräs kuningattaren rakuunarykmentin sotilas katsellen vieraan juoksijaa. "Tiedättekös, että jos tuo ratsu ei ole yli-ikäinen, on se hyvinkin viidensadan louisdorin arvoinen, yhtä totta kuin minun on sadan pistolin?"
Nämä kehut vaikuttivat sangen tehokkaasti katselijajoukkoon.
Eräs kanunki, joka katseli itse ratsastajatarta, eikä niinkuin rakuuna ratsua, tunkeusi joukon läpi vieraan naisen luo ja avasi hänelle portin jollakin salaisella tavalla, jonka hän tiesi.
"Menkää sisään, madame", kehoitti hän, "ja viekää hevosenne sinne myöskin".
Nainen näytti suuresti haluavan päästä pois keskeltä kansanjoukkoa, jonka uteliaat silmät näyttivät kovin vaivaavan häntä; hän noudatti nopeasti neuvoa ja katosi ratsuineen portin sisäpuolelle.
Tultuaan avaralle pihalle tuntematon nainen pudisteli hevosensa suitsia ja hevonen ravisteli niin rajusti valjaitaan ja tömisti niin ankarasti pihakiveystä raudoitetuilla kavioillaan, että portinvahti-nunna, joka oli sattunut hetkeksi poistumaan portin vieressä olevasta kojustaan, riensi kiireesti ulos luostarirakennuksesta.
"Mitä te tahdotte, madame?" huudahti hän; "ja kuinka te olette päässyt tänne?"
"Muuan kiltti kanunki avasi minulle portin", vastasi vieras; "ja mitä taas tahtooni tulee, haluan, jos suinkin mahdollista, päästä luostarin johtajattaren puheille".
"Madame ei ota vastaan tänä iltana."
"Mutta minä tiedän, että luostarin johtajattaren velvollisuus on ottaa joka aika päivästä ja yöstä vastaan sellaisia maallikkosisariaan, jotka tulevat anomaan häneltä apua."
"Se on kyllä mahdollista tavallisissa olosuhteissa; mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa tuli tänne vasta toissapäivänä ja on tuskin vielä virkaansa asettunut, ja tänä iltana hän johtaa kapitulin kokousta."
"Hyvä siskoni", jatkoi vieras nainen, "minä tulen kovin kaukaa, minä tulen Roomasta asti. Minä olen ratsastanut kolmekymmentä penikulmaa, ja voimani aivan pettävät."
"Minkä minä tälle voin? Olen saanut madamelta nimenomaisen käskyn."
"Sisko, minun on ilmoitettava abbedissalle kovin tärkeitä asioita."
"Tulkaa huomenna uudestaan."
"Mahdotonta… Minä olin Pariisissa yhden päivän, ja jo tuona yhtenä päivänä… muuten, minä en voi mennä yöksi majataloon."
"Miksi ette?"
"Siksi, että minulla ei ole rahaa."
Portinvahti-nunna katseli kummissaan vallasnaista, jonka puku oli täynnä jalokiviä, ja jolla oli noin kaunis hevonen, mutta joka kuitenkin väitti, ettei hänellä ollut rahaa maksaa yösijaansa.
"Oh, älkää välittäkö sanoistani tai sen paremmin vaatteistani", vastasi vieras nainen; "ei, minä en puhunut totta sanoessani, ettei minulla ole rahaa, sillä varmaan päästettäisiin minut velaksikin mihin majataloon tahansa. Ei, ei, minä en etsi täällä yösijaa, vaan turvaa."
"Madame, tämä luostari ei ole Saint-Denisin ainoa, ja kaikissa muissakin on abbedissa."
"Kyllä, sen tiedän hyvin; mutta minä en voi kääntyä tavallisen abbedissan puoleen, hyvä sisko."
"Luulen, ettei teidän maksa vaivaa yhä vaatia pääsyä hänen luokseen.
Ranskan Madame Louise ei sekaannu enää maailmallisiin asioihin."
"Ei haittaa; ilmoittakaa hänelle vain, että tahdon puhua hänen kanssaan."
"Hän on kapitulin kokouksessa, sanoin."
"Entä kokouksen jälkeen?"
"Se on parhaiksi vasta alkanut."
"Menen siis kirkkoon ja odotan siellä ja rukoilen."
"Minun täytyy pahoitella, madame."
"Miksikä niin?"
"Te ette saa häntä odottaa."
"Enkö minä saa odottaa?"
"Ette."
"Oi, minä olen siis tullut väärään paikkaan! Minä en olekaan täällä Jumalan talossa?" huudahti tuntematon nainen niin kiivain äänin ja katsein, ettei nunna enää uskaltanut ottaa vastuuta estellen häntä, vaan virkkoi:
"Jos asia on niin tärkeä, niin koetan parastani."
"Oi, ilmoittakaa hänen korkeudelleen, että minä tulen Roomasta", lisäsi tuntematon nainen. "Että minä en ole pysähtynyt koko matkalla paitsi kahdessa paikassa, Mainzissa ja Strassburgissa, muuta kuin sen verran, mitä välttämättä olen tarvinnut nukahtaakseni ja että minä en ole varsinkaan viimeisinä neljänä päivänä levännyt enempää kuin saadakseni voimia, voidakseni pysyä satulassa ja lepuuttaakseni hevostani, että se jaksoi minua kantaa."
"Minä ilmoitan, siskoni."
Ja nunna meni sisään.
Tuokion päästä ilmestyi ovelle muuan palvelijasisar.
Portinvahti-nunna tuli hänen perässään.
"No niin?" kysyi heti vieras nainen jouduttaakseen vastausta, jonka hän ehdottomasti tahtoi kuulla.
"Hänen kuninkaallinen korkeutensa sanoo, madame, että hänen on aivan mahdotonta tänä iltana ottaa teitä vastaan, mutta että teille siitä huolimatta tarjotaan vieraanvaraisuutta luostarissa, koska väitätte välttämättä tarvitsevanne turvaa", vastasi palvelijasisar. "Te voitte siis astua sisään, siskoni, ja jos tosiaan olette ajanut niin pitkän matkan ja olette niin väsynyt kuin sanotte, saatte aivan heti mennä levolle."
"Entä hevoseni?"
"Siitä kyllä pidetään huoli; olkaa rauhassa, siskoni."
"Se on lauhkea kuin lammas. Sen nimi on Djerid ja se tulee luokse, kun kutsuu sitä sillä nimellä. Minä pyydän teitä vaalimaan sitä hyvin, sillä se on harvinaisen oivallinen hevonen."
"Sitä vaalitaan niinkuin kuninkaan omia hevosia."
"Monet kiitokset!"
"Viekää nyt madame huoneeseensa", käski palvelijasisar portinvahti-nunnaa.
"Ei huoneeseen, vaan kirkkoon! Minä en tarvitse unta, vaan kylläkin rukoilua."
"Kappeli on auki, siskoni", vastasi nunna osoittaen pientä sivuovea, joka vei kirkkoon.
"Ja minä saan tavata johtajatarta?" kysyi muukalainen.
"Huomenna."
"Varhain aamulla?"
"Ei varhain aamulla, se ei vielä käy päinsä."
"Miksikä ei?"
"Siksi, että varhain huomisaamuna täällä on suuri vastaanotto."
"Oi, kuka on tuo vastaanotettava, jolla on suurempi kiire ja joka on onnettomampi minua?"
"Madame la dauphine suo meille kunnian pysähtymällä ohimennessään pariksi tunniksi luoksemme. Se on suuri armonosoitus luostariamme kohtaan, juhlahetki meille siskoraukoille: joten te siis ymmärtänette…"
"Voi minua!"
"Abbedissa toivoo, että kaikki täällä saataisiin kuninkaallisten vieraitten arvon mukaiseen kuntoon."
"Ja sillä välin, kunnes saan tavata teidän korkeaa johtajatartanne, olenko täällä varmassa turvassa?" kysyi tuntematon nainen katsellen ympärilleen ja vavahtaen selvästi kauhusta.
"Kyllä, siskoni, aivan varmaan. Meidän luostarimme on turvapaikka yksin rikollisillekin, sitä suuremmalla syyllä…"
"Pakolaisille", jatkoi vieras nainen. "Hyvä, tänne ei siis kukaan voi päästä, eikö niin?"
"Ei ilman lupaa kukaan."
"Oi, mutta jos hän hankkii itselleen tuon luvan, oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuo mies, joka on niin mahtava, että hänen voimansa minua usein kauhistaa!" huudahti tuntematon nainen.
"Mikä mies?" kysyi nunna.
"Ei mikään, ei mikään."
– Hän raukka lienee heikkopäinen, – mutisi nunna itsekseen.
"Viekää minut kirkkoon, kirkkoon!" jatkoi muukalainen aivan kuin todistaakseen oikeaksi toisen ajatuksen itsestään.
"Tulkaa, siskoni, niin vien teidät sinne."
"Minua ajetaan näet takaa; kiireesti, kiireesti kirkkoon!"
"Oh, Saint-Denisin luostarin muurit ovat lujat", vastasi palvelijasisar säälivästi hymyillen. "Siksi voitte huoletta noudattaa minun neuvoani ja mennä, noin väsynyt kun olette, lepäämään hyvään vuoteeseen, sen sijaan että vaivaisitte polvianne kappelin kovalla kivilattialla."
"Ei, ei, minä tahdon rukoilla. Minä tahdon rukoilla Jumalaa päästämään minua niistä, jotka ajavat minua takaa", huudahti nuori nainen ja pujahti sisään nunnan hänelle näyttämästä ovesta ja sulki sen mennessään.
Nunna oli utelias, kuten ainakin nunna, ja kiersi kappeliin suuresta ovesta, hiipi siellä hiljaa ja näki tuntemattoman naisen maassa alttarin juuressa, rukoilemassa nyyhkyttäen ja painaen kasvojaan lattiaa vasten.