Silloin pani joku kätensä hänen olalleen.
Hän käännähti ja näki Filipin, joka oli laskeutunut satulasta ja jättänyt hevosensa erään rykmenttinsä sotilaan pideltäväksi ja palasi nyt hymyillen hänen luokseen.
"Kuuleppas, Gilbert-raukka, mitenkä sinun onkaan käynyt, ja miksi sinä olet Pariisissa?"
Filipin koruton ja lempeä kysymys liikutti nuorukaista.
"Oi, monsieur", vastasi hän huokaisten väkisinkin, niin stoalaisen horjumaton kuin olikin; "mitäpä olisin tehnyt Taverneyssä? Kysynpä teiltä. Siellä olisin kuollut epätoivoon, tietämättömyyteen ja nälkään."
Filip hätkähti. Hänen puolueetonta omaatuntoaan kolkutti samoin kuin ennen Andréenkin se seikka, että nuorukainen oli niin huolettomasti hylätty.
"Ja sinä luulet tulevasi toimeen Pariisissa, poikaraukka, ilman rahaa, ilman auttajia, ilman neuvoa?"
"Kyllä, sen uskon, monsieur; jos mies tahtoo tehdä työtä, kuolee hän harvoin nälkään tässä kylässä, jossa on toisia ihmisiä, jotka mieluummin ovat tekemättä mitään."
Filip säpsähti tuota vastausta. Koskaan hän ei ollut pitänyt Gilbertiä muuna kuin tavallisena vähäpätöisenä palvelushenkilönä.
"Saatko sinä edes ruokaa?" kysyi hän.
"Minä ansaitsen itse leipäni, hra Filip; ja muuta ei sellainen toivokaan, jonka ei tarvitse moittia itseään mistään muusta kuin siitä, että hän on joskus syönyt leipää, jota ei ole itse ansainnut."
"Et puhune toivoakseni noin siitä leivästä, jota sinulle annettiin Taverneyssä, poikaseni? Isäsi ja äitisi olivat talon kunnon palvelijoita, ja sinusta itsestäsikin on ollut meille monesti hyötyä."
"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni, monsieur."
"Kuule, Gilbert", jatkoi nuori upseeri; "sinä tiedät, että minä olen aina sinusta pitänyt; minä olen aina katsonut sinua toisenlaisin silmin kuin muut omaiseni. Lienenkö ollut väärässä vai oikeassa? Sen näyttää tulevaisuus. Sinun arkuutesi oli minun mielestäni hienotuntoisuutta; sinun jöröyttäsi minä sanoin ylpeydeksi."
"Oi, ritari de Taverney!" huudahti Gilbert ja hengähti keveämmin.
"Minä toivon siis sinulle hyvää, Gilbert."
"Kiitän teitä, monsieur."
"Minä olin nuori kuin sinä, onneton kuin sinä, joskin omassa asemassani; siitä kai johtui, että ymmärsin sinua. Onnen päivä pilkahti minulle viimeinkin; anna minun auttaa itseäsi, sillaikaa kunnes onni hymyilee sinullekin vuorostaan."
"Kiitoksia, kiitoksia, monsieur."
"Mitä aiot tehdä? Sanopas. Sinä olet liian arka etsimään itsellesi paikkaa."
Gilbert pudisti halveksivasti hymyillen päätänsä.
"Minä ryhdyn opiskelemaan", vastasi hän.
"Mutta opiskeluun tarvitaan opettajia, ja saadakseen opettajia, täytyy maksaa heille rahaa."
"Minä ansaitsen jo rahaa, monsieur."
"Niinkö, ansaitset!" virkkoi Filip hymyillen; "ja paljonko ansaitset, sano?"
"Ansaitsen viisikolmatta souta päivässä ja voin ansaita kolmekymmentä, jopa neljäkymmentäkin."
"Mutta sehän riittää niin ja näin ruokaan."
Gilbert hymyili.
"Kuulehan nyt, ethän pane pahaksesi, jos tarjoan sinulle apuani."
"Te apua minulle, hra Filip?"
"Aivan niin, minä. Häpeätkö sinä ottaa sitä minulta?"
Gilbert ei vastannut mitään.
"Ihmiset on luotu tähän maailmaan auttamaan toinen toistaan", jatkoi ritari Maison-Rouge. "Eivätkö he ole veljiä – "
Gilbert kohotti päätänsä ja katsoi älykkäillä silmillään nuoren upseerin jaloihin kasvoihin.
"Nämä sanat hämmästyttävät sinua?" kysyi Filip.
"Eivät, monsieur", sanoi Gilbert, "ne ovat filosofian sanoja; siinä vain kysymys, ettei minun ole ollut tapana kuulla niitä teidän säätyynne kuuluvien henkilöiden suusta".
"Sinä olet oikeassa, ja kuitenkin ovat ne meidän sukupolvemme puhetta. Itse dauphinin periaatteet ovat tällaisia. Kuule, älä ole ylpeä minua kohtaan", jatkoi Filip; "ja mitä nyt sinulle lainaan, sinä maksat sen myöhemmin takaisin. Kuka tietää, vaikka sinusta kerran tulisi minkälainen Colbert tai Vauban?" [Colbert oli kuuluisa valtiomies, 1619 – 1683; porvarillista syntyperää, kohosi rahaministeriksi, edisti suuresti kauppaa, maanviljelystä, tieteitä, taiteita y.m. Vauban oli mainio sotilasinsinööri, joka nousi asemaansa köyhästä pojasta. Suom.]
"Taikka Tronchin", virkkoi Gilbert.
"Vaikkapa niin. Kas tässä on kukkaroni, jaetaanpa sen sisältö."
"Kiitoksia, monsieur", vastasi masentumaton nuorukainen, joka kuitenkin oli liikuttunut Filipin ihailtavasta hyvyydestä, vaikkei tahtonut sitä ilmaista; "kiitoksia, en tarvitse mitään, muuta… mutta minä olen teille kiitollisempi kuin jos olisin ottanut tarjouksenne vastaan, uskokaa se".
Sitten hän kumarsi Filipille ja katosi tämän seistessä ymmällään nopeasti tungokseen.
Nuori kapteeni odotti sievoisen tuokion, aivan kuin ei olisi voinut uskoa silmiään eikä korviaan. Mutta kun hän näki, ettei Gilbert tullut enää takaisin, nousi hän hevosensa selkään ja palasi paikalleen.
YHDEKSÄS LUKU
Pahanhengen vaivaama
Madame Louisen sieluun ei kaikki tämä vieriväin vaunujen jyrinä, lakkaamatta pauhaavain kellojen soitto, lukuisain rumpujen iloinen pärinä, kaikki tämä kuninkaallinen komeus, maailmallisen majesteettisuuden heijastus, josta hän oli luopunut, tehnyt juuri mitään vaikutusta, vaan raukesi niinkuin voimaton aalto hänen luostarikammionsa seinämuuria vastaan.
Kuningas oli lähtenyt luostarista koetettuaan tuloksetta isän ja hallitsijan tavoin, nimittäin hymyillä, joita seurasivat suuresti käskyjä muistuttavat pyynnöt, vaatia tytärtään takaisin maailmaan. Dauphine, johon hänen ylkänsä tädin todellinen sielun suuruus teki ensi silmäyksellä syvän vaikutuksen, katosi hovimiespyörteineen. Silloin antoi karmeliittiluostarin johtajatar ottaa seiniltä pois verhot, viedä kukat luostarista ja panetti pitsit laatikoihin.
Hän oli yhäti mielenliikutuksen valtaamassa luostarikunnassa ainoa, joka ei näyttänyt lainkaan tyytymättömältä siihen, että luostarin raskaat portit, oltuaan hetkisen auki maailmalle, kääntyivät jälleen raskaasti saranoillaan ja eroittivat kumahtaen maailman tästä hiljaisuuden paikasta.
Sitten kutsutti hän luokseen rahastonhoitaja-nunnan.
"Ovatko köyhät näinä kahtena epäjärjestyksen päivänä saaneet tavalliset almunsa?" kysyi hän.
"Ovat, Madame."
"Onko sairaita käyty vaalimassa kuten tavallisesti?"
"On, Madame."
"Onko sotilaille annettu hiukan virvokkeita ja sitten päästetty heidät menemään?"
"Kaikki he ovat saaneet leipää ja viinejä, joita Madame on käskenyt heille varustaa."
"Ketään ei ole siis luostarissa unohdettu?"
"Ei ketään, Madame."
Madame Louise meni ikkunan ääreen ja hengitti verkalleen tuoksuvaa viileyttä, joka nousi puutarhasta lähenevän yön kosteilla siivillä.
Rahastonhoitaja-nunna odotti kunnioittavasti ylhäiseltä abbedissalta jotakin käskyä tai lupaa saada poistua.
Madame Louise – Jumala yksin tietää, mitä kuninkaallinen nunnaparka tällä hetkellä mietti – Madame Louise nyppi teriä korkeavartisista ruusuista, jotka kasvoivat aivan hänen ikkunansa tasalle, ja jasmiineista, jotka peittivät pihaseiniä.
Yhtäkkiä jymähti tallirakennuksen ovi ankarasta hevosen kavioniskusta, ja johtajatar aivan säikähti.
"Kuka hoviherroista on vielä jäänyt Saint-Denisiin?" kysyi Madame Louise.
"Hänen Ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, Madame."
"Ovatko hänen hevosensa täällä?"
"Eivät, Madame, ne ovat luostarin kapitulirakennuksessa, jonne hän jää yöksi."
"Mitä jyminää tuo sitten on?"
"Madame, siellä potkii sen vieraan naisen hevonen."
"Minkä vieraan naisen?" kysyi Madame Louise koettaen muistaa asiaa.
"Sen italiattaren, joka tuli eilis-iltana anomaan teidän korkeudeltanne turvaa."
"Ah, se on totta. Missä hän nyt sitten on?"
"Huoneessaan tai kirkossa."
"Mitä hän eilisestä asti on tehnyt?"
"Eilis-illasta asti ei hän ole huolinut muuta ruokaa kuin leipää, ja koko yön hän rukoili kappelissa."
"Varmaankin joku suuren rikoksen tehnyt", mutisi abbedissa rypistäen kulmiaan.
"Sitä en tiedä, Madame, hän ei ole puhunut kenellekään mitään."
"Minkälainen nainen hän on?"
"Hän on kaunis ja samalla sekä lempeän että ylpeän näköinen."
"Missä hän oli tänä aamuna juhlallisuuksien aikana?"
"Huoneessaan; minä näin hänen ikkunan ääressä katselevan verhojen takaa hätäisen näköisenä jokaista, joka tuli luostariin, ikäänkuin hän olisi pelännyt kaikissa tulijoissa vihollista."
"Varmaan jokin nainen siitä onnettomasta piiristä, jossa olen elänyt, jossa olen hallinnut. Antakaa hänen tulla sisään."
Rahastonhoitaja-nunna läksi menemään.
"Mutta tiedetäänkö hänen nimeänsä?" kysyi prinsessa.
"Lorenza Feliciani."
"En tunne ketään sen nimistä", virkkoi Louise mietiskellen; "mutta ei väliä, antakaa tuon naisen tulla sisään".
Abbedissa istuutui vuosisatoja vanhaan nojatuoliin; se oli tehty tammesta, koristettu Henrik II: n aikuisilla leikkauksilla, ja siinä olivat karmeliittiluostarin viimeiset yhdeksän abbedissaa istuneet.
Se oli peloittava tuomioistuin, jonka edessä monet luostarikokelasraukat olivat vavisseet horjuessaan hengellisten ja maallisten pyyteiden välillä.
Tuokion päästä tuli rahastonhoitaja-nunna takaisin, tuoden tuntemamme vieraan naisen, joka oli verhottu pitkään huntuun, kuten olemme kertoneet.
Madame Louisella oli läpitunkevat silmät niinkuin hänen muullakin suvullaan, ja hän kohdisti nyt silmänsä Lorenza Felicianiin samassa kun viimemainittu astui huoneeseen. Mutta hänestä oli nuori nainen niin nöyrän, niin suloisen näköinen, hänen mielestään olivat hänen suuret, mustat ja aivan äsken kyyneleitä vuodattaneet silmänsä niin viattomat, että hänen tunteensa muuttuivat vierasta kohtaan suopeiksi ja sisarellisiksi, vaikka hän äsken oli ollut hänelle vihamielinenkin.
"Tulkaa lähemmäksi ja puhukaa", kehoitti prinsessa.
Nuori nainen astui vavisten askeleen ja aikoi vaipua polvilleen.
Prinsessa nosti hänet ylös.
"Eikö teidän nimenne, madame, ole Lorenza Feliciani?" kysyi prinsessa.
"Kyllä, Madame."
"Ja te haluatte uskoa minulle jonkin asianne?"
"Oi, minä suorastaan kuolen, ellen sitä saa tehdä."
"Mutta miksi ette turvaudu rippituoliin? Minulla ei ole valta muuta kuin lohduttaa; pappi sekä lohduttaa että antaa anteeksi."
Nämä viimeiset sanat virkkoi Madame Louise arastellen.
"Minä en kaipaa muuta kuin lohdutusta", vastasi Lorenza; "ja muuten: en tohtisi sanoa muille kuin naiselle sitä, mitä nyt aion teille kertoa".
"Tuo aikomanne kertomus on siis varsin harvinainen?"
"Niin, se on varsin harvinainen. Mutta kuulkaa minua kärsivällisesti, Madame; minä voin puhua asian ainoastaan teille, vakuutan sen uudestaan, sillä te olette ylen mahtava, ja minä tarvitsen puolustuksekseni melkein itsensä Jumalan kättä."
"Puolustukseksenne? Teitä ajetaan siis takaa, teitä ahdistellaan?"
"Niin, Madame, minua ajetaan takaa", huudahti vieras nainen kauhusta suunniltaan.
"Muistakaa siis, madame", virkkoi prinsessa, "että tämä talo on vain luostari eikä mikään linnoitus; että täällä raukeaa olemattomiin kaikki sellainen, mikä ihmisiä liikuttaa; täällä ei ole mitään sellaista, jota ihminen voisi käyttää toisia ihmisiä vastaan. Tämä talo ei ole suinkaan oikeuden, voiman ja väkivallan talo, vaan hyvin yksinkertaisesti Jumalan talo."
"Oi, sitähän minä juuri kaipaankin", vastasi Lorenza. "Niin, tämä on Jumalan talo, ja ainoastaan Jumalan talossa voin minä saada olla rauhassa."
"Mutta Jumala ei hyväksy kostoa; kuinka voisitte toivoa meidän kostavan teidän vihamiehillenne? Kääntykää esivallan puoleen."
"Esivalta ei voi mitään sitä miestä vastaan, jota minä pelkään, Madame."
"Kuka hän sitten on?" kysyi abbedissa sisimmässään pelästyen.
Salaperäisen kiihtymystilan vallassa Lorenza meni lähemmäksi prinsessaa.
"Kysytte, kuka hän on, Madame?" toisti hän. "Hän on, siitä olen varma, noita demooneja, jotka sotivat ihmisiä vastaan ja joille saatana, heidän ruhtinaansa, on antanut yliluonnollisen voiman."
"Mitä sanoittekaan?" kysyi prinsessa ja katseli vierasta ikäänkuin ajatellen, eikö hän ehkä ollut hullu.
"Ja minä, voi minua onnetonta!" huudahti Lorenza väännellen kauniita käsiään, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kuvapatsaan malliin valetut; "minä satuin kohtaamaan tuon miehen, ja minä olen…"
"Sanokaa."
Lorenza tuli yhä lähemmäksi prinsessaa; ja sitten virkkoi hän aivan hiljaa, kuten itse säikähtäen sanojaan:
"Minä olen riivajaisen vallassa!" jupisi hän.
"Riivajaisen!" huudahti prinsessa: "kuulkaa, oletteko te järjissänne vai olisittekohan…?"
"Hullu, tarkoitatte ja aioitte sanoa! En, minä en ole hullu, mutta minä voin tulla hulluksi, jos te minut hylkäätte."
"Riivaajaisen vallassa!" toisti prinsessa.
"Ah, niin, niin!"
"Mutta sallikaa minun teille vakuuttaa, että minun mielestäni te olette aivan Jumalan armollaan enimmin suosimain olentojen näköinen. Te näytätte minusta olevan rikas, te olette kaunis, te puhutte aivan selvästi, teidän kasvoissanne ei huomaa pienintäkään merkkiä tuosta kamalasta ja salaperäisestä taudista, jota sanotaan riivaajaiseksi."
"Madame, minun elämässäni ja elämäni seikkailuissa piilee synkkä salaisuus, jota tahtoisin salata itseltänikin."
"Selittäkäähän, pyydän. Olenko minä siis ensimmäinen, jolle te puhutte onnettomuudestanne? Entä sitten vanhempanne, ystävänne?"
"Vanhempani!" huudahti nuori nainen, pistäen tuskissaan kätensä ristiin. "Minun poloiset vanhempani, saanko enää koskaan heitä nähdä? Ja ystäväni?" lisäsi hän katkerasti. "Oi, Madame, missä minulla on ystäviä!"
"Kuulkaahan, aletaan kysellä järjestyksessä, lapseni", virkkoi Madame Louise koettaen avata vieraan naisen tunnustuksille uraa. "Ketkä ovat teidän vanhempanne, ja missä oloissa läksitte heidän luotaan?"
"Madame, minä olen roomatar ja asuin vanhempaini kodissa Roomassa. Isäni on vanhaa aatelia; mutta kuten kaikki Rooman patriisit on hän köyhä. Sitäpaitsi on minulla äiti ja vanhempi veli. Olen kuullut, että kun Ranskassa sellaisella ylimysparilla kuin minun vanhempani on poika ja tytär, niin uhrataan tyttären myötäjäiset, että saataisiin pojalle sotilasvirka. Meillä uhrataan tytär sitä varten, että poika saataisiin hengelliseen arvosäätyyn. Minä en olekaan siis saanut mitään oppia, koska vanhempaini täytyi kustantaa veljeni opinnoita, veljeni, joka lukee, kuten äitini yksinkertaisuudessaan sanoi, kardinaaliksi."
"No, entä sitten?"
"Siitä johtuu, Madame, että vanhempani uhrasivat mitä suinkin voivat tukeakseen veljeäni ja että minut päätettiin lähettää nunnaksi Subiacon karmeliittiluostariin."
"Ja te itse, mitä te siitä sanoitte?"
"En mitään, Madame. Lapsesta saakka oli puhuttu, että sellainen tulevaisuus oli minulle aivan välttämättömyys. Minulla ei ollut omaa tahtoa, minun mieltäni ei muuten kysyttykään, minua käskettiin, enkä minä voinut muuta kuin totella."
"Ja kuitenkin…"
"Madame, meillä Rooman tytöillä ei ole omaa tahtoa, vaan ainoastaan kaipuumme. Me rakastamme maailmaa niinkuin kadotukseen tuomitut paratiisia, nimittäin sitä tuntematta. Sitäpaitsi näin minä muista tytöistä niin paljon esimerkkejä, jotka olisivat tuominneet menettelyni sopimattomaksi, jos päähäni olisi pälkähtänyt tehdä vastarintaa, mutta sitä en tehnytkään. Kaikki ystävättäreni, joita tunsin ja joilla kuten minulla oli joku veli, olivat saaneet maksaa oman veronsa tuottaakseen suvulle kunniaa. Minulla ei olisi ollut perusteltua syytä valittaa kohtaloani; minulta ei vaadittu mitään yleisistä tavoista poikkeavaa. Äitini hyväili minua hiukan tavallista enemmän sen päivän lähestyessä, jolloin minun oli erottava hänestä."
– Viimein tuli päivä, jolloin minun kokelaskauteni oli alkava; isäni hankki viisisataa roomalaista scudia luostarimaksuksi minusta, ja me läksimme matkalle Subiacoon.
– Roomasta Subiacoon on noin neljä tai puolen viidettä penikulmaa, mutta vuoristotiet ovat niin huonoja, ettemme päässeet enempää kuin puolitoista penikulmaa viidessä tunnissa, jotka kuluivat lähdöstämme. Kuitenkin oli matka minusta mieluisa, vaikka se olikin niin väsyttävä. Minä iloitsin siitä aivan kuin viimeisestä autuudestani, ja kaiken matkaa minä lausuin jäähyväisiä puille, pensaille, kiville ja yksinpä lakastuneille ruohoillekin. Kukapa tiesi, olisiko luostarissa edes ruohoa, kiviä, pensaita tai puita.
– Yhtäkkiä siten unelmoidessani ja ajaessamme pienen metsikön ja halkeilleen jyrkän kallioseinän välitse, vaunut rutosti pysähtyivät, minä kuulin äitini kirkaisevan ja isäni tapailevan käteensä pistoolejaan. Katseeni ja sieluni palasivat taivaasta jälleen maan päälle. Meidät olivat pysäyttäneet rosvot.
"Lapsiraukka!" huudahti Madame Louise kuunnellen yhä tarkkaavammin tätä kertomusta.
"No niin; täytyykö minun teille tunnustaa, Madame? Minä en erikoisesti pelästynyt, sillä nuo miehet pysäyttivät meidät ryöstääkseen meiltä rahat, ja ne rahat, jotka he tahtoivat meiltä ryöstää, nehän olivat aiotut luostarimaksukseni. Jos ei ollut tuota maksua suorittaa, niin minun luostariinmenoani täytyisi lykätä vielä sen aikaa, joka isältä menisi uuden summan hankkimiseen. Ja minä tiesin kyllä, millä työllä hän oli saanut kokoon nämäkin viisisataa scudia."
– Mutta ensimmäisen saaliinsa jaettuaan eivät rosvot antaneetkaan meidän jatkaa matkaamme, vaan he karkasivat minun kimppuuni. Ja kun minä näin isäni kaikin voimin koettavan minua puolustaa – , kun näin äitini vuodattavan kyyneleitä, silloin minä ymmärsin, että outo onnettomuus kohtasi minua, ja luonnollisesta vaistosta, joka saa ihmisen vaaran hetkellä huutamaan apua, minä aloin rukoilla rosvoilta armoa, vaikka minä tiesinkin rukoilevani turhaan, sillä eihän tuolla autiolla paikalla kukaan minua kuulisi.
– Eivätkä rosvot välittäneetkään minun rukouksistani, äitini kyyneleistä, isäni vastarinnasta, vaan he sitoivat minulta kädet selän taakse, ja tähdäten minua kamalin silmin, joiden katseiden merkityksen minä nyt ymmärsin, niin selvänäköiseksi oli kauhu minut tehnyt, alkoivat he erään toverinsa nenäliinalla heittää arpaa nappuloilla, jotka yksi heistä kaivoi taskustaan.
– Enimmin kauhisti minua se seikka, ettei tuolla kehnolla pelipöydällä näkynyt minkäänlaisia pelattavia rahoja.
– Sillaikaa kuin arpanappulat kiersivät kädestä käteen, karmi minua kauhu, sillä minä ymmärsin, että he pelasivat minusta.
– Yhtäkkiä eräs rosvoista päästi hurjan voitonhuudon ja nousi ylös, kun taas toiset sadattelivat ja purivat hammasta; hän juoksi luokseni ja tempasi minut syliinsä ja painoi huulensa huuliani vasten.
– Tulipunaisen raudan pisto ei olisi saanut minua huutamaan epätoivoisemmin.
– 'Oi, Jumala, Jumala, anna minun kuolla!' huusin minä.
– Äitini vääntelehti maassa, johon hänet oli heitetty, ja isäni pyörtyi.
– Minä saatoin toivoa enää yhtä ainoaa: että joku niistä rosvoista, jotka olivat joutuneet tappiolle, surmaisi minut raivonpuuskassa veitsellä, sillä sellainen ase oli heillä kaikilla suonenvetoisesti puristetuissa käsissään.
– Minä odotin iskua, toivoin sitä, rukoilin sitä.
– Yhtäkkiä näkyi tiellä mies ratsun selässä.
– Hän oli puhunut hiljaa erään vartijaksi jätetyn rosvon kanssa, joka oli antanut hänen tulla paikalle vaihdettuaan hänen kanssaan jonkin merkin.
– Tuo mies, joka oli keskikokoinen, kasvoiltaan mahtavan näköinen, katseeltaan päättävä, jatkoi tyynesti ja rauhallisesti lähestymistään ratsun selässä.
– Ehdittyään luokseni hän pysäytti hevosensa.
– Rosvo oli jo ottanut minut käsivarsilleen ja alkoi kantaa minua jonnekin, kun hän yhtäkkiä kääntyi, kuultuaan ensimmäisen äänen pillistä, joka oli uuden tulijan ruoskan kädensijassa.
– Rosvo laski minut käsistään maahan.
– 'Tule tänne', sanoi tuntematon hänelle.
– Ja kun rosvo ei heti totellut, taivutti tuntematon tulija käsivartensa kulmaan ja asetti kaksi sormeaan rintaansa vastaan erillään toisistaan. Ja aivan kuin tuo merkki olisi ollut itsevaltiaan hallitsijan käsky, rosvo meni nyt tuntemattoman luo.
Viimemainittu kumartui ja lausui rosvon korvaan hiljaa sanan:
– 'Mac'.
– Hän ei lausunut muuta kuin tämän yhden sanan, siitä olen varma, sillä minä katselin häntä niinkuin ihminen katsoo veistä, jolla hänet aiotaan surmata, ja kuuntelin niinkuin hän kuuntelee sanaa, joka merkitsee hänelle joko kuolemaa tahi elämää.
– 'Benac', vastasi rosvo.
– Sitten rosvo palasi kuin masennettu jalopeura ja ärähdellen tuon pedon lailla luokseni; hän päästi nuoran, jolla ranteeni olivat sidotut, ja samoin hän vapautti isäni ja äitini.
– Sitten tulivat rosvot ja panivat kukin vuorostaan eräälle kivelle osansa saalistaan, sillä he olivat jo jakaneet keskenään rahat. Ainoaakaan scudia ei noista viidestäsadasta puuttunut.
– Sillä välin minä jälleen selvisin kauhustani isäni ja äitini sylissä.
– 'Menkää nyt', sanoi tuntematon rosvoille.
– Rosvot tottelivat ja katosivat kaikki nurisematta metsään.
– 'Lorenza Feliciani', sanoi muukalainen ja loi minuun yli-inhimillisen katseensa, 'jatka matkaasi, sillä sinä olet vapaa'.
– Isäni ja äitini kiittivät muukalaista, joka tunsi minut, vaikka emme häntä tunteneet. Sitten he nousivat jälleen vaunuihin, ja minä läksin ajamaan heidän seurassaan aivan kuin jotakin kaivaten, sillä en ymmärtänyt, mikä omituinen, vastustamaton voima veti minua pelastajani puoleen.
– Hän jäi seisomaan liikkumattomana paikalleen ikäänkuin yhä edelleenkin meitä suojellakseen.
– Minä olin katsellut häntä niin kauan kuin olin voinut. Ja vasta sitten, kun hän oli kadonnut aivan näkyvistäni, lakkasi paino, joka oli rintaani ahdistanut.
"Mutta kuka se omituinen mies sitten oli?" kysyi prinsessa tästä yksinkertaisesta kertomuksesta liikutettuna.
"Suvaitkaahan kuunnella minua lisää", vastasi Lorenza. "Oi, kaikki ei ole vielä lopussa."
"Minä kuuntelen", sanoi Madame Louise.
Nuori nainen jatkoi:
"Kaksi tuntia tämän tapahtuman jälkeen me tulimme perille Subiacoon."
– Koko matkalla emme me, isä, äiti ja minä, olleet puhuneet mistään muusta kuin tuosta merkillisestä pelastajasta, joka oli ilmestynyt yhtäkkiä avuksemme, salaperäisenä ja mahtavana ja kuin taivaan lähettämänä.
– Isäni, joka ei ollut niin herkkäuskoinen kuin minä, arveli hänen olevan jonkun suuren rosvoliiton päällikkö, jollaiset liitot, vaikka ne Rooman lähistöllä jakautuvat pieniin osastoihin, tottelevat kuitenkin yhteistä ylipäällikköä. Sellaisia tuo korkein päällikkö, jolla on rajaton valta, tarkastaa silloin tällöin ja palkitsee ja rankaisee heitä ja jakaa saaliin.
– Mutta minä, vaikka minun kokemukseni olivat monin kerroin vähäisemmät kuin isäni, minä, joka kuulin vaistojeni ääntä ja olin kiitollisuuden tunteen vallassa, minä en uskonut, en voinut uskoa, että se mies oli rosvo.
– Ja niinpä lisäsinkin joka ilta pyhää neitsyttä rukoillessani rukoukseen lauseen, jonka tarkoitus oli anoa siunausta madonnalta tuolle tuntemattomalle pelastajalleni.
– Jo samana päivänä minä jouduin luostariin. Maksettava summa oli saatu takaisin, eikä ollut mitään estettä minun sinne pääsylleni. Minä olin surullisempi, mutta samalla myöskin alistuvaisempi kuin koskaan ennen. Kun olin italiatar ja taikauskoinen, ajattelin, että Jumala tahtoi omistaa minut kokonaan, puhtaana ja saastattomana, koska Hän kerran oli pelastanut minut noiden rosvojen käsistä, jotka luultavasti itse pahahenki oli lähettänyt tahraamaan sitä viattomuuden kruunua, jota ainoastaan Jumalalla oli oikeus nostaa otsaltani. Ja niinpä minä yhdyinkin koko luonteeni kiihkolla vanhempain nunnien intoon jouduttaa minut nopeasti nunnaksi. Minut pantiin kirjoittamaan paaville anomus, joka vapauttaisi minut tavallisesta koeajasta. Minä kirjoitin ja piirsin nimeni kirjeen alle. Anomuksen oli laatinut isäni niin kiihkeää halua ilmaisevaan sanamuotoon, että hänen Pyhyytensä luuli tuossa anomuksessa näkevänsä maailmaan väsyneen sielun tulisen yksinäisyydenkaipuun. Hän myöntyi kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja hänen erikoisesta armostaan lyhennettiin kokelasaikani, joka on tavallisesti muille vuoden tai kahdenkin vuoden pituinen, yhdeksi kuukaudeksi.
– Minulle ilmoitettiin tämä uutinen, mutta se ei minua surettanut eikä ilahduttanut. Olisi luullut, että minä olin jo kuollut maailmalle ja että minua käsiteltiin jo kuin pelkkää ruumista, josta oli jäljellä enää vain tunteeton varjo.
– Kaksi viikkoa minua pidettiin lukon takana peläten, että maalliset pyyteet saisivat minut jälleen valtaansa. Varhain viidennentoista päivän aamuna sain käskyn toisten sisarten kanssa tulla alas kappeliin.
– Italiassa ovat luostarinkappelit julkisia kirkkoja. Paavi ei nähtävästikään luule, että papilla on oikeus määrätä ainoastaan jotkut harvat rukoilemaan Jumalaa huoneessa, jossa Hän kuuntelee palvelijoitaan.
– Minä menin kuoriin ja asetuin penkilleni. Vihreäin verhojen välissä, jotka peittivät tuon kuorin edessä olevaa säleikköä, tai paremminkin sanoen, joiden piti sitä peittää, oli tarpeeksi suuri rako, niin että siitä saattoi nähdä itse kirkkoon.
– Tuosta raosta, joka niin sanoakseni salli minun katsoa maalliseen päin, näin minä kirkossa erään miehen seisomassa yksinään keskellä polvistunutta seurakuntaa. Se mies katseli minua tai paremminkin ahmi minua silmillään. Silloin tunsin minä uudestaan tuon omituisen ja epämiellyttävän vaikutuksen, jonka olin jo ennen kerran tuntenut; yli-inhimillisen voiman, joka veti minua niin sanoakseni ulos omasta itsestäni, aivan niinkuin kotona olin nähnyt veljeni vetävän magneetilla neulan paperiarkin, jopa laudan taikka porsliinilautasenkin lävitse.
– Ah, minä olin kykenemätön, masennettu, voimaton kestääkseni tuota vetovoimaa, minä käännyin hänen puoleensa, panin käteni ristiin niinkuin Jumalaa rukoillessani ja sekä sydämellä että suulla sanoin hänelle:
– 'Kiitos, kiitos!'
– Nunnat katselivat minua hämmästyneinä. He eivät olleet ymmärtäneet liikkeitteni syytä eikä sanojani; he katselivat sinne päin, jonne minun käteni, ääneni ja silmäni viittasivat. He nousivat ylös paikoiltaan tähystämään hekin vuorostaan kirkkoon. Minä katselin sinne yhä ja vapisin.
– Muukalainen oli kadonnut.
– He kyselivät minulta asiaa, mutta minä en osannut muuta kuin punastua ja kalveta ja sammaltaa jotakin käsittämätöntä.
– Siitä hetkestä saakka, huudahti Lorenza epätoivoissaan, "siitä saakka minä olen ollut pahanhengen vallassa".
"Mutta enhän tuossa kaikessa näe mitään yliluonnollista, siskoni", vastasi prinsessa hymyillen; "rauhoittukaa siis ja jatkakaa".
"Oh, se johtuu siitä, että te ette voi aavistaa, mitä minä silloin tunsin!"
"Ja mitä te tunsitte?"
"Että olin aivan täydellisesti pahan vallassa: koko sydämeni, koko sieluni, järkeni, oli pahahenki saanut valtaansa."
"Siskoni", virkkoi Madame Louise, "pelkäänpä, että tuo pahahenki oli vain rakkautta".
"Oi ei, rakkaus ei olisi voinut tuottaa minulle sellaisia kärsimyksiä, rakkaus ei olisi ahdistanut sillä tavalla sydäntäni, rakkaus ei olisi sillä tavoin tärisyttänyt kuin myrskytuuli puuta, rakkaus ei olisi tuonut minulle sellaista pahaa ajatusta kuin minulle tuli."
"Ilmoittakaa, mikä se paha ajatus oli, lapseni."
"Minunhan olisi pitänyt tunnustaa kaikki rippi-isälle, eikö niin, Madame?"
"Kyllä, epäilemättä."
"No niin, pahahenki, jonka vallassa olin, kuiskasi päinvastoin korvaani, että minä en saisi ilmaista tuota salaisuuttani. Ainoakaan nunna ei ehkä ollut tullut luostariin jättämättä hylkäämäänsä maailmaan rakkauden muistoa, monella oli Jumalaa rukoillessaan sydämessään jonkun miehen nimi. Rippi-isä oli tottunut sellaisiin tunnustuksiin. Mutta minä, joka olin niin arka, niin hurskas, niin kaino ja viaton, minä, joka en ollut ennen onnetonta Subiacon matkaani puhunut koskaan ainoaakaan sanaa muitten miesten kanssa kuin veljeni, minä, joka olin sen jälkeen katsahtanut ainoastaan kaksi kertaa tuon tuntemattoman miehen silmiin, minä kuvittelin, Madame, että minua syytettäisiin jostakin lemmenseikkailusta tuon miehen kanssa, jollaisia kaikilla nunnillamme oli ollut kaivattujen lemmityistensä kanssa ennenkuin he olivat pukeutuneet nunnanhuntuun."
"Se on kyllä paha ajatus", vastasi Madame Louise. "Mutta pahahenki, joka tuo kiusaamalleen naiselle ainoastaan tällaisia ajatuksia, on melkoisen viatonta laatua. Jatkakaa."
"Seuraavana päivänä minua pyydettiin tulemaan vieraiden vastaanottohuoneeseen. Minä menin; näin siellä erään Roomassa Via Frattinan varrella asuvan naapuruksen, nuoren naisen, joka kaipasi minua suuresti, sillä me olimme siellä viettäneet kaiket illat yhdessä pakisten ja lauleskellen."
– Hänen takanaan seisoi ovella muuan mies viittaan verhottuna ja odotti häntä aivan kuin palvelija. Tuo mies ei kääntynyt ollenkaan puoleeni, mutta minä käännyin kuitenkin hänen puoleensa. Hän ei puhunut minulle sanaakaan, ja kuitenkin minä aavistin, kuka hän oli. Hän oli jälleen tuo tuntematon pelastajani.
– Sydämeni häiriintyi taasen samalla tapaa kuin olin jo ennenkin tuntenut. Minä tunsin olevani aivan täydellisesti tuon miehen vallassa. Ellei välillä oleva säleikkö olisi minua pidättänyt, olisin minä varmaankin mennyt hänen luokseen. Hänen viittansa varjosta lähti omituinen hohde, joka häikäisi silmiäni. Hänen itsepintaisesta vaikenemisestaan läksi ääniä, jotka ainoastaan minä saatoin kuulla ja jotka puhuivat minulle sulosointuista kieltä.
– Minä ponnistin kaikki voimani, mitä minulla itselläni enää oli, ja kysyin Via Frattinan varrella asuvalta ystävättäreltäni, kuka tuo mies oli, joka oli hänen seurassaan.
– Hän ei häntä tuntenut. Hänen miehensä oli ensin aikonut lähteä hänen kanssaan luostariin; mutta lähtöhetkellä oli mies tullut hänen luokseen tuon tuntemattoman seurassa ja sanonut hänelle:
– 'Minä en voikaan tulla saattamaan sinua Subiacoon, mutta tässä on eräs ystäväni, joka sinut saattaa sinne.'
– Ystävättäreni ei ollut kysellyt selityksiä, niin suuresti hän kaipasi saada nähdä minua jälleen. Ja hän tuli luostariin tuon tuntemattoman kanssa.
– Ystävättäreni oli jumalinen nainen. Hän näki eräässä vastaanottohuoneen nurkassa madonnan kuvan, jota kiitettiin erittäin ihmeitä tekeväksi. Hän ei tahtonut lähteä luostarista ennenkuin oli rukoillut polvillaan sen edessä.
– Sillä aikaa astui tuntematon mies äänettömästi lähemmäksi, tuli hitaasti minua kohti, avasi viittansa ja upotti silmiini katseensa, joka oli kuin kaksi tulista sädettä.
– Minä odotin, että hän puhuisi. Silloin minun rintani kohosi, jos niin voi sanoa, aivan kuin vastaanottaakseen hänen sanojaan, mutta hän nosti ainoastaan molemmat kätensä pääni yläpuolelle, tullen aivan säleikön viereen, joka eroitti meidät toisistamme. Samassa valtasi minut kuvaamaton hurmiotila. Hän hymyili minulle. Ja minä hymyilin vastaan sulkien silmäni aivan kuin minua olisi omituisesti huumannut. Sillaikaa hän katosi, kuten hän olisi ainoastaan tahtonut saada selville, mikä voima hänellä oli minuun; ja sitä mukaa kuin hän loittoni, minä selvisin vähitellen tajuihini. Kuitenkin olin minä vielä tuossa omituisessa harha-aistimuksen tilassa, kun Via Frattinan varrella asuva ystävättäreni lopetti rukouksensa ja nousi ylös, lausui minulle jäähyväiset, syleili minua ja poistui hänkin vuorostaan.