19. Kolmas taudinkohtaus
Aarre tuli nyt Farian silmissä entistä arvokkaammaksi, kun se voi hyödyttää sitä henkilöä, jota hän rakasti omana poikanaan. Joka päivä hän kuvaili aarteen suuruutta ja selitti Dantèsille, mitä nykyajan ihminen voi saada aikaan omistaessaan kolme- tai neljätoista miljoonaa ja käyttäessään sen ystäviensä hyväksi. Silloin Dantèsin kasvot synkistyivät, sillä hän muisti kostovalan, jonka oli vannonut, ja hän ajatteli, kuinka paljon nykyaikana mies, jolla on kolme- tai neljätoista miljoonaa, voi tehdä pahaa vihamiehilleen.
Apotti ei tuntenut Monte-Criston saarta, mutta Dantès tunsi. Hän oli monesti purjehtinut ohi tämän saaren, joka oli kahdenkymmenenviiden peninkulman päässä Pianosasta, Korsikan ja Elban saaren välillä, ja kerran hän oli sinne noussut maihinkin. Tämä saari oli aina ollut aivan asumaton. Se on melkein keilan muotoinen kallio, ja vulkaaninen voima oli nostanut sen meren pohjasta.
Dantès piirsi Farialle saaren kartan, ja apotti neuvoi, miten hänen tuli käyttää rikkauksiaan.
Mutta Dantès ei ollut läheskään niin innostunut ja luottavainen kuin vanhus. Hän oli kyllä aivan varma siitä, että apotti ei ollut hullu, ja se tapa, millä hän oli keksinyt salaisuuden, lisäsi vain hänen ihailuaan, mutta hän ei voinut uskoa, että tämä aarre vieläkin olisi koskematta.
Mutta aivan kuin kohtalo olisi tahtonut riistää vangeilta viimeisenkin toivon ja osoittaa, että heidän oli pakko jäädä ikuiseen vankeuteen, osui uusi onnettomuus heidän tielleen. Merenpuoleista käytävää, joka oli menemäisillään raunioiksi, alettiin korjata. Kivijalka uusittiin ja se kolo, jonka Dantès oli jo puoliksi luonut umpeen, täytettiin isoilla kivillä. Ellei hän olisi ryhtynyt tähän varokeinoon, johon apotti oli häntä kehottanut, niin heidän onnettomuutensa olisi ollut vieläkin suurempi, sillä heidän pakoyrityksensä olisi tullut ilmi ja heidät olisi ehdottomasti erotettu. Uusi, entistä jykevämpi ja paksumpi muuri olisi silloin noussut heidän väliinsä.
– Katsokaahan, sanoi nuori mies alakuloisesti hymyillen Farialle, – Jumala näyttää tahtovan riistää minulta senkin ansion, jota sanoitte uskollisuudekseni teitä kohtaan. Olin luvannut jäädä ainaiseksi luoksenne, enkä nyt edes voisi rikkoa lupaustani. Omistan yhtä vähän aarteita kuin tekin, eikä kumpikaan pääse täältä pois. Mutta, ystäväni, eihän todellinen aarteeni ole ollut se, joka odottaa minua Monte-Criston kallioiden sisällä, vaan teidän läsnäolonne, viiden kuuden tunnin päivittäinen seurustelumme vartijan tietämättä, nuo älyn säteet, jotka olette luonut aivoihini, nuo kielet, jotka olette mieleeni teroittanut ja jotka siellä nyt kehittyvät edelleen, nuo eri tieteet, jotka olette tehnyt minulle niin helpoiksi, koska itse ne perin pohjin omistatte – se on minun aarteeni, ystäväni, siten olette tehnyt minut onnelliseksi ja rikkaaksi. Uskokaa minua ja tyyntykää, ne merkitsevät minulle paljon enemmän kuin kultatynnyrit ja jalokivikirstut. Saada pitää teidät mahdollisimman kauan luonani rikastuttamassa älyäni, karaisemassa luonnettani, valmistaa sieluani ottamaan vastaan kaikki kauheat ja vaikeat tehtävät, jos kerran pääsen vapaaksi, ja täyttämään ne niin hyvin, että epätoivo, joka oli saamaisillaan minut valtaansa juuri sinä hetkenä, kun tutustuin teihin, ei enää löydä ajatuksissani sijaa, se on minun rikkauteni. Se ei ole haihtuvainen. Sen olen teiltä todellakin saanut, eivätkä kaikki maailman hallitsijat, vaikka he olisivatkin Cesare Borgioita, voisi sitä minulta riistää.
Näin kuluivat miesten päivät, elleivät suorastaan onnellisesti, niin kuitenkin tyynesti. Faria, joka niin kauan oli ollut vaiti aarteesta, puhui siitä joka hetki. Aivan niin kuin hän oli odottanutkin, pysyivät hänen oikea käsivartensa ja jalkansa jäykkinä, ja hän oli melkein kadottanut kaiken toivon saada niitä koskaan enää liikkumaan. Mutta hän kuvitteli aina nuoren ystävänsä pääsevän pakoon ja iloitsi siitä hänen puolestaan. Siltä varalta, että kirje hukkuisi, hän pakotti Dantèsin oppimaan sen ulkoa. Sitten hän hävitti kirjeen jälkimmäisen puoliskon varmana siitä, että jos alkupuolen joku löytäisikin, niin ei voisi arvata siitä koko kirjeen sisällystä. Tuntikausia Faria neuvoi Dantèsia, miten hänen tuli toimia sinä hetkenä, jona hän pääsi vapaaksi. Heti, kun hän oli vapaa, samana päivänä, samana tuntina, samana minuuttina, hänen oli yritettävä päästä Monte-Cristoon millä keinolla tahansa, jäätävä sinne sellaisen syyn nojalla, joka ei herättäisi kenessäkään epäluuloja, ja kun hän kerran olisi siellä, niin hänen tuli koettaa löytää tuo kummallinen luola ja sen aarre.
Tätä odotellessa kuluivat päivät, elleivät juuri nopeasti, niin ainakin siedettävästi. Faria oli taas päässyt täysiin henkisiin voimiinsa, vaikka ei voinutkaan liikuttaa oikeata kättään ja jalkaansa, ja hän oli opettanut nuorelle toverilleen muun muassa tuota suurta kärsivällisyyttä, jonka avulla vanki voi tyhjästä luoda jotakin. He olivat siis aina puuhassa.
Mutta tästä ulkonaisesta rauhallisuudesta huolimatta oli nuoren miehen sydämessä, ja ehkä vanhuksenkin, salattuja ajatuksia, tukahdutettuja huokauksia jotka pääsivät ilmoille silloin, kun Faria oli tullut huoneeseensa ja Edmond oli palannut tyrmäänsä.
Eräänä yönä Edmond heräsi äkkiä unestaan. Hän oli kuulevinaan nimeään huudettavan.
Hän avasi silmänsä ja koetti nähdä pimeän halki.
Hänen nimensä, tai oikeammin sanoen valittava ääni, joka huusi hänen nimeään, kuului hänen korviinsa.
Hän nousi vuoteeltaan tuskanhien valuessa otsaltaan ja kuunteli. Hän ei voinut enää epäilläkään, valitus kuului hänen toverinsa tyrmästä.
– Hyvä Jumala, huudahti hän. – Olisikohan hän jälleen sairastunut?
Hän siirsi vuoteensa syrjään, irroitti kiven seinästä, syöksyi käytävään ja saapui sen toiseen päähän. Lattialaatta oli nostettu paikoiltaan.
Aikaisemmin mainitsemamme heikosti valaisevan lampun valossa Dantès näki vanhuksen seisovan kalpeana vuoteensa nojassa. Hänen vääntyneillä kasvoillaan oli samat kaameat taudin oireet, jotka Dantès jo tunsi ja jotka ensi kerralla olivat häntä niin kauhistuttaneet.
– Ystäväni, sanoi Faria tyynesti, – ymmärrättehän? Eihän minun tarvitse teille mitään selittää?
Dantès huudahti tuskasta ja menettäen kokonaan malttinsa juoksi ovea kohti huutaen:
– Auttakaa! Auttakaa!
Farialla oli vielä kylliksi voimia pidättääkseen häntä.
– Vaiti, sanoi hän, – tai olette hukassa. Älkäämme enää ajatelko muuta kuin teitä, miten teemme vankeutenne siedettäväksi ja millä tavoin voitte päästä pakoon. Te tarvitsisitte vuosikausia tehdäksenne uudestaan kaiken sen, mitä olemme täällä saaneet aikaan, ja se olisi tuhottu samana hetkenä, kun vartijamme saisivat tiedon toimistamme. Sitä paitsi, olkaa rauhassa, ystäväni, vankila, josta kohta lähden, ei kauankaan pysy tyhjänä, toinen onneton tulee minun sijaani. Tuon toisen silmissä olette pelastuksen enkeli. Tuo toinen on ehkä nuori, voimakas ja kärsivällinen niin kuin tekin, hän voi auttaa teitä pakoretkellänne, jota vastoin minä sitä ainoastaan ehkäisisin. Jumala auttaa teitä todellakin. Hän antaa teille enemmän kuin riistää, ja minun aikani onkin jo kuolla.
Edmond ei voinut tehdä muuta kuin panna kätensä ristiin ja huudahtaa:
– Ystäväni, ystäväni, olkaa vaiti!
Sitten, kooten jälleen tarmonsa, joka oli tämän odottamattoman iskun ja vanhuksen sanojen vaikutuksesta hetkiseksi herpaantunut, hän sanoi:
– Olen kerran ennen jo pelastanut henkenne, pelastan sen toisenkin kerran.
Hän nosti vuoteen jalan ylös ja otti sen sisältä pienen pullon, jossa vielä oi kolmannes jäljellä punaista nestettä.
– Kas tässä se on, sanoi hän. – Tätä pelastavaa lääkettä on vielä jäljellä. Sukkelaan, sukkelaan, sanokaa, mitä minun tulee tehdä pelastaakseni teidät? Onko teillä mitään uusia määräyksiä annettavana? Sanokaa, ystäväni, minä kuuntelen.
– Kaikki toivo on mennyt, vastasi Faria päätään pudistaen, – mutta vähät siitä. Jumala, joka luomansa ihmisen rintaan on istuttanut voimakkaan rakkauden elämään, tahtoo, että ihminen tekee kaiken voitavansa säilyttääkseen tämän elämän, joka usein on niin tuskallinen, mutta aina rakas.
– Niin, niin, huudahti Dantès, – ja minä pelastan teidät, sen lupaan.
– Koettakaa siis. Ruumiini alkaa jo kylmetä, tunnen veren nousevan aivoihini, tuo kamala vapiseminen, joka saa hampaani kalisemaan ja tuntuu irroittavan kaikki jäseneni, alkaa jo puistattaa ruumistani. Viiden minuutin päästä puhkeaa puuska, neljännestunnin päästä ei minusta ole jäljellä muuta kuin eloton ruumis.
– Voi minua! sanoi Dantès tuskan vihloessa hänen sydäntään.
– Teette samoin kuin edelliselläkin kerralla, mutta ette odota niin kauan. Kaikki elinvoimat ovat jo kuluneet, eikä kuolemalla, sanoi hän osoittaen jäykkää kättään ja jalkaansa, – ole muuta kuin puolet työstään jäljellä. Jos kaadettuanne kaksitoista tippaa kymmenen sijasta suuhuni ette näe minun liikahtavan, silloin kaadatte loput. Nyt nostakaa minut vuoteelleni, sillä en jaksa enää seisoa.
Edmond nosti vanhuksen syliinsä ja laski hänet vuoteelle.
– Nyt, ystäväni, sanoi Faria, – te kurjan elämäni ainoa lohdutus, te jonka taivas antoi minulle hiukan liian myöhään, mutta antoi kuitenkin kalliina lahjana, josta sitä kiitän. Tänä hetkenä, kun ehkä ainiaaksi eroan teistä, toivotan teille kaikkea sitä onnea, minkä ansaitsette. Poikani, minä siunaan sinua!
Nuori mies laskeutui polvilleen painaen päänsä vanhuksen vuodetta vastaan.
– Mutta kuunnelkaa tarkoin mitä sanon teille tänä viimeisenä hetkenä. Spadan aarre on olemassa. Jumala siirtää kaikki esteet ja välimatkat pois. Minä näen sen toisen luolan perällä. Silmäni tunkeutuvat maan sisään ja lumottuina katselevat niin suurta rikkautta. Jos teidän onnistuu paeta, niin muistakaa, että apotti-parka, jota koko maailma piti hulluna, ei ollutkaan hullu. Rientäkää Monte-Cristoon, nauttikaa rikkaudestanne, nauttikaa siitä, olettehan jo niin paljon saanut kärsiä.
Kova puistatus esti vanhusta jatkamasta. Dantès kohotti hänen päätään ja näki silmien veristyvän. Näytti aivan siltä, kuin verilaine olisi noussut hänen rinnastaan otsaan.
– Hyvästi, hyvästi, sopersi vanhus puristaen suonenvedontapaisesti nuoren miehen kättä, – hyvästi!
– Ei vielä, ei vielä, huudahti tämä. – Älkää jättäkö minua! Oi, hyvä Jumala! Auttakaa … apua … tulkaa tänne…
– Hiljaa, hiljaa, sopersi vanhus, – ettei meitä erotettaisi, vaan että voisitte pelastaa minut.
– Olette oikeassa. Niin, niin, olkaa aivan rauhassa, minä pelastan teidät! Vaikka kärsittekin paljon, niin näytätte kärsivän vähemmän kuin edellisellä kerralla.
– Älkää erehtykö! Kärsin sen vuoksi vähemmän, että minulla ei ole voimia kärsiä. Teidän iällänne uskoo elämään, sillä onhan nuoruuden etuoikeus uskoa ja toivoa. Mutta vanhukset näkevät kuoleman selvemmin. Nyt … se tulee … kaikki on loppunut … näköni himmenee … järkeni sammuu… Kätenne, Dantès…! Hyvästi… Hyvästi!
Hän kokosi voimansa viimeiseen ponnistukseen ja suuntasi siihen kaiken henkisen voimansa:
– Monte-Cristo, sanoi hän, – älkää unohtako Monte-Cristoa! – ja vaipui jälleen vuoteelleen.
Taudinpuuska oli kamala. Sen jälkeen oli vuoteella koukistunut, liikkumaton olento; kaikki, mitä oli jäljellä vähän aikaa sitten sille laskeutuneesta älykkäästä miehestä.
Dantès otti lampun, asetti sen vuoteen pääpuoleen seinästä ulkonevalle kivelle, ja tuijottaen ruumista odotti hetkeä, jolloin voisi käyttää pelastavaa lääkettä.
Kun hän luuli oikean hetken tulleen, tarttui hän puukkoon, avasi hampaat, jotka eivät olleet niin kireästi yhdessä kuin edellisellä kerralla, kaatoi kaksitoista tippaa nestettä suuhun ja odotti. Pullossa oli vielä jäljellä kaksi kertaa niin paljon kuin hän oli kaatanut.
Hän odotti kymmenen minuuttia, neljänneksen, puolen tuntia, ruumis ei liikahtanut. Vavisten, kylmän hien valuessa otsaltaan hän laski sekunnit sydämensä sykinnän perusteella.
Sitten hän arveli voivansa koettaa viimeistä keinoa. Hän vei pullon Farian sinisille huulille ja kaatoi sisällyksen suuhun.
Lääke vaikutti aivan kuin sähkövirta, vanhuksen jäsenet alkoivat kiivaasti vapista, silmät aukenivat kamalasti, hänen huudahduksensa muistutti kiljahdusta, sitten koko väräjävä ruumis vähitellen jälleen jäykistyi liikkumattomaksi.
Hänen silmänsä vain jäivät auki.
Kului puoli tuntia, tunti, puolitoista tuntia. Tämän puolentoista tunnin aikana tunsi Dantès, joka piteli kättään ystävänsä sydämellä, miten ruumis kylmeni ja miten sydämen sykintä vähitellen taukosi.
Vihdoin oli kaikki aivan liikkumatonta. Sydämen viimeinen sykähdys sammui, kasvot tulivat sinisiksi, silmät jäivät auki, mutta katse oli eloton.
Kello oli kuusi aamulla, päivä alkoi koittaa, ja sen heikot, tyrmään tunkeutuvat säteet heikensivät lampun kituvan lieskan. Outoja välkkeitä väikkyi kuolleen kasvoilla saattaen ne ajoittain näyttämään eläviltä. Niin kauan kuin tätä yön ja päivän taistelua kesti, saattoi Dantès vielä epäillä. Mutta kun päivä oli noussut, silloin hän ymmärsi olevansa ruumiin kanssa kahden.
Kamala, voittamaton kauhu valtasi hänet. Hän ei enää uskaltanut puristaa vuoteen laidan ulkopuolella riippuvaa kättä, ei enää uskaltanut katsahtaa noihin elottomiin silmiin, joita hän monta kertaa oli turhaan koettanut sulkea ja jotka yhä uudelleen aukenivat. Hän sammutti lampun, kätki sen huolellisesti ja pakeni vetäen lattialaatan paikoilleen niin huolellisesti kuin voi. Jo oli aikakin, sillä vartija saapui.
Tällä kertaa hän tuli ensin Dantèsin tyrmään. Lähdettyään sieltä hän meni Farian luo, jolle hän toi aamiaisen ja puhtaita liinavaatteita.
Dantèsissa heräsi voittamaton uteliaisuus saada tietää, mitä tapahtui onnettoman naapurin huoneessa. Hän saapui juuri parahiksi maanalaisen käytävän päähän kuullakseen vartijan hätääntyneet sanat ja avunhuudot.
Kohta saapui muitakin vartijoita, sitten kuului tasaisia sotilaiden askelia. Sotilaitten jäljestä tuli kuvernööri.
Dantès kuuli vuoteen natisevan ruumista pudistettaessa. Hän kuuli kuvernöörin äänen, kun tämä käski kaatamaan vettä ruumiin kasvoille. Ja kun hän huomasi, ettei vanki tälläkään tavalla herännyt, lähetti hän noutamaan lääkäriä. Kuvernööri poistui, ja Dantèsin korviin kuului sääliviä sanoja, joihin yhtyi pilkkanauru.
– Nyt on hullu, sanoi joku, – mennyt hakemaan aarrettaan. Hauskaa matkaa!
– Miljoonistaan huolimatta ei hänellä ole varaa edes kustantaa itselleen kääreliinoja, sanoi toinen.
– Ifin linnan kääreliinat eivät maksa paljoakaan, sanoi kolmas.
– Ehkä, sanoi ensimmäinen, – hänelle annetaan hiukan hienommat, koska hän on kirkonmies.
– Silloin hän pääsee säkkiin.
Edmond kuunteli tarkkaan jokaista sanaa, mutta ei ymmärtänyt paljoakaan niistä. Pian äänet vaikenivat, ja hän kuuli kaikkien poistuvan kammiosta.
Mutta hän ei uskaltanut mennä sinne. Ruumiin luo oli voitu jättää joku vartija.
Hän pysyi siis liikkumattomana paikallaan henkeään pidättäen.
Noin tunnin päästä kuului hiljaisuudessa hälinää, joka kasvoi yhä voimakkaammaksi.
Kuvernööri palasi lääkärin ja muutamien upseerien seurassa.
Hetkisen oli kaikki hiljaista. Lääkäri varmaankin lähestyi vuodetta ja tutki kuollutta.
Kohta alkoi kuulua kysymyksiä.
Lääkäri selitti potilaan kuolleen.
Kysymykset ja vastaukset olivat niin kylmäkiskoisia, että Dantèsia suututti. Hänen mielestään olisi kaikkien pitänyt tuntea hiukan samaa rakkautta vainajaa kohtaan, kuin hän oli tuntenut.
– Ilmoituksenne pahoittaa mieltäni, sanoi kuvernööri. – Hän oli lempeä ja hyväntahtoinen vanki, jota ei ollut vaikea vartioida, ja hän huvitti meitä hulluudellaan.
– Häntä ei olisi tarvinnut laisinkaan vartioida, vastasi vartija, – hän olisi jäänyt tänne vaikka viideksikymmeneksi vuodeksi koettamattakaan paeta, siitä vastaan.
– Mutta, jatkoi kuvernööri, – tiedättehän, että tällaisissa tapauksissa emme tyydy pelkkään tarkastukseen. Huolimatta kaikista kuoleman tuntomerkeistä täyttäkää siis lain määräämät muodot.
– Kuumentakaa rauta, sanoi lääkäri. – Onhan se toimenpide oikeastaan tarpeeton.
Kuullessaan raudan kuumentamisesta Dantès tunsi väristyksen ruumiissaan.
Kuului kiireisiä askelia, oven narinaa, huoneessa käveltiin edestakaisin, ja vähän ajan päästä tuli vanginvartija sisään sanoen:
– Tässä on tuliastia ja rauta.
Hetkisen oli hiljaista. Sen jälkeen kuului poltetun lihan kärinää, ja sen tukahduttava, vastenmielinen käry tunkeutui paksun muurinkin läpi, jonka takana Dantès kuunteli.
Tämä palavan lihan käry sai hien nousemaan nuoren miehen otsalle, ja hän luuli pyörtyvänsä.
– Näettehän, sanoi lääkäri, – että hän on todellakin kuollut. Kantapään polttaminen todistaa sen täydellisesti. Hullu parka on parantunut hulluudestaan ja päässyt vankeudesta.
– Eikö hänen nimensä ollut Faria? kysyi eräs kuvernööriä seurannut upseeri.
– Oli, omien väitteittensä mukaan. Suku on hyvin vanha. Hän oli hyvin viisas ja järkevä kaikissa asioissa, jotka eivät koskeneet hänen aarrettaan. Mutta siinä suhteessa hän oli aivan järjetön.
– Me nimitämme senlaatuista tautia monomaniaksi, sanoi lääkäri.
– Ei teidän kai ole tarvinnut tehdä mitään valituksia hänen suhteensa? kysyi kuvernööri vartijalta, jonka toimena oli ruoan tuominen vangille.
– Ei koskaan, herra kuvernööri, vastasi vartija, – ei koskaan, ei milloinkaan. Päinvastoin! Ennen hän huvitti minua kertomalla kaikenlaisia juttuja. Eräänä päivänä, kun vaimoni oli sairaana, hän määräsi lääkkeen, joka hänet paransi.
– En tietänytkään olevani tekemisissä virkaveljen kanssa, sanoi lääkäri. – Toivon, herra kuvernööri, jatkoi hän hymyillen, – että kohtelette häntä sen mukaisesti.
– Kyllä, kyllä, olkaa huoleti, hän tulee haudatuksi kaikkein uusimmassa säkissä. Oletteko tyytyväinen?
– Onko meidän tehtävä tämä viimeinen työ teidän läsnäollessanne? kysyi eräs vartija.
– Tietysti, mutta pitäkää kiirettä. Enhän voi jäädä tähän huoneeseen koko päiväksi.
Taas mentiin ja tultiin. Vähän sen jälkeen Dantès kuuli palttinaa pideltävän, vuode narisi, kuului kuinka joku nosti raskaan taakan, sitten vuode narisi uudestaan, kun sille laskettiin jotakin.
– Tänä iltana, sanoi kuvernööri.
– Pidetäänkö kuolinmessu? kysyi joku upseeri.
– Se on mahdotonta, vastasi kuvernööri. – Eilen pyysi linnan kappalainen vapautta matkustaakseen viikoksi Hyères'iin. Menin takuuseen kaikista vangeistani sinä aikana. Jos apottiparka ei olisi pitänyt sellaista kiirettä, niin hän olisi kyllä saanut kuolinmessunsa.
– Joutavia, sanoi lääkäri välinpitämättömästi, niin kuin hänen ammattiinsa kuului, – hän on kirkonmies. Jumala ottaa sen varteen eikä suo helvetille sitä iloa, että pappi sinne joutuisi.
Nauru seurasi tätä sopimatonta leikinlaskua.
Hautajaisvalmistuksia jatkettiin.
– Tänä iltana! sanoi kuvernööri niiden päätyttyä.
– Mihin aikaan? kysyi vanginvartija.
– Kello kymmenen tai yksitoista.
– Jääkö kukaan valvomaan ruumiin luo?
– Miksikä? Suljetaan vankila aivan kuin hän olisi elossa, siinä kaikki.
Askelet poistuivat sen jälkeen, kuului miten ovi narisi ja teljet paukkuivat. Hiljaisuus, täydellisempi kuin yksinäisyyden hiljaisuus, kuoleman hiljaisuus täytti kaiken, nuoren miehen jähmettyneen sydämenkin.
Sitten hän hitaasti nosti päällään lattialaatan ja loi huoneeseen tutkivan katseen.
Huone oli tyhjä. Dantès nousi käytävästä.
20. Ifin linnan hautausmaa
Vuoteella, ikkunasta tulevan hämärän valossa, näkyi karkeasta kankaasta tehty säkki, jonka laskoksien läpi epäselvästi erottautui pitkä, jäykkä muoto. Siinä oli apotti Farian viimeinen kääreliina, se, joka vartijan mielestä maksoi niin vähän. Kaikki oli siis lopussa. Toimelias Faria, ystävä, johon Dantès oli tottunut, ei siis ollut olemassa muualla kuin hänen muistossaan. Hän istahti tuon kamalan vuoteen jalkopäähän ja vaipui synkän ja katkeran alakuloisuuden valtaan.
Yksin! Jälleen yksin! Hän oli pudonnut hiljaisuuteen, hän oli jälleen tyhjyyden edessä.
Yksin! Hän ei enää saisi nähdä häntä, ei enää kuulla sen ainoan olennon ääntä, joka vielä oli kiinnittänyt hänet elämään. Eikö olisi viisaampaa mennä Farian lailla kysymään jumalilta selitystä elämän suureen arvoitukseen, vaikka sinne mennessään saisikin kulkea kärsimyksen suuren portin kautta?
Itsemurhan ajatus, jonka hänen ystävänsä oli ajanut pois ja läsnäolollaan pitänyt loitolla, nousi jälleen pelottavana kummituksena esiin.
– Jos voisin kuolla, ajatteli hän, – niin menisin sinne minne hänkin ja varmasti hänet löytäisin. Mutta miten kuolisin? Onhan se niin helppoa, sanoi hän hymyillen. – Jään tänne, syöksyn ensimmäisen tänne tulevan kimppuun, surmaan hänet, ja minut mestataan.
Mutta samassa tuli vastavaikutus.
– Kuolla! sanoi hän. – Miksi olisin elänyt niin kauan, kärsinyt niin paljon kuollakseni juuri nyt? Olisin kyllä voinut kuolla vuosia takaperin, jolloin olin päättänyt sen tehdä, mutta nyt auttaisin sillä todellakin liian paljon kurjaa kohtaloani. Ei, tahdon elää, tahdon taistella viimeiseen asti. Tahdon voittaa takaisin sen onnen, joka minulta riistettiin! Ennen kuin kuolen, unohtaisinko, että minun on kostettava pyöveleilleni, ja ehkä – kukapa tietää – minun on palkittava muutamia ystäviä. Mutta nyt minut unohdetaan tänne, eikä minua viedä pois siten kuin ystäväni Faria viedään.
Nämä sanat lausuttuaan Edmond jäi liikkumattomana seisomaan. Kauhistuttava ajatus syttyi hänen mieleensä. Hän tarttui kädellään otsaansa ikään kuin häntä pyörryttäisi, käveli pari kolme kertaa huoneen ympäri ja pysähtyi vuoteen eteen…
– Kuka herättää minussa tämän ajatuksen? mutisi hän. – Sinäkö, Jumala? Koska ainoastaan kuolleet vapaasti pääsevät täältä pois, niin astukaamme kuolleen sijaan.
Ja heti, miettimättä sen enempää, aivan kuin peläten ajatustensa hävittävän tämän tuuman, jos hän niille antaa aikaa, hän kumartui tuon kamalan säkin puoleen, ratkoi sen auki Farian tekemällä veitsellä, veti ruumiin sieltä pois, vei sen omaan tyrmäänsä, pani vuoteeseensa, laski sen pään päälle palttinapalan, jota hän tavallisesti piti öisin, verhosi peitteellään vainajan, suuteli viimeisen kerran kylmää otsaa, käänsi kasvot seinään päin, jotta vartija tullessaan illalla tuomaan ruokaa luulisi hänen menneen tapansa mukaan varhain levolle, meni käytävään, veti vuoteen seinään kiinni, palasi toiseen vankihuoneeseen, otti neulan ja lankaa, riisuutui alasti, jotta kankaan alla tuntuisi hänen paljas ruumiinsa, meni säkkiin, asettui samaan asentoon kuin kuollutkin ja ompeli säkin sisältäpäin kiinni. Dantès olisi voinut odottaa siihen asti, kunnes vartija oli tehnyt iltakäyntinsä, mutta hän pelkäsi kuvernöörin muuttavan päätöksensä ja määräävän hautauksen aikaisemmaksi.
Silloin hänen viimeinenkin toivonsa olisi mennyt hukkaan.
Joka tapauksessa oli nyt hänen tuumansa selvä.
Hän aikoi tehdä näin.
Jos haudankaivajat kantaessaan häntä huomaavatkin, että hän oli elävä olento, niin hän ei anna heille aikaa tointua hämmästyksestään, vaan avaa säkin voimakkaalla puukoniskulla ylhäältä alas asti, käyttää hyväkseen heidän kauhuaan ja pakenee. Jos he aikovat ottaa hänet kiinni, niin hän turvautuu puukkoonsa.
Jos he vievät hänet hautausmaalle asti ja panevat hänet hautaan, niin hän antaa heidän luoda multaa päälleen. Kun he ovat lähteneet, hän kaivautuu pehmeän mullan läpi ja pakenee. Hän toivoi, että multakerros ei ollut kovin paksu.
Jos hän erehtyi, jos multakerros oli liian paksu, niin hän tukehtui ja kuoli, ja silloinhan kaikki oli lopussa.
Dantès ei ollut eilisestä asti syönyt, hän ei ollut syönyt aamulla eikä hän sitä vieläkään ajatellut. Ensimmäinen vaara, jonka alaiseksi hän saattoi joutua, oli siinä, että vartija tuodessaan hänen ruokansa huomaa vaihdon. Kaikeksi onneksi Dantès oli monta kymmentä kertaa vartijan tullessa ollut vuoteessa. Ja silloin mies tavallisesti oli laskenut leivän ja keitoksen pöydälle ja mennyt pois sanaakaan sanomatta.
Mutta tällä kertaa vartija saattoi poiketa tavoistaan, puhua Dantèsille ja kun ei kuullut hänen vastaavan, lähestyä vuodetta ja huomata kaiken.
Kun kello läheni seitsemää illalla, alkoi Dantès käydä levottomaksi. Toisella kädellään, joka oli hänen sydämellään, hän koetti hillitä sen sykintää, toisella hän kuivasi hikeä otsaltaan. Tuon tuostakin kävi väristys kautta koko ruumiin, ja sydän oli aivan kuin jäiseen ruuvipenkkiin puristettu. Tunnit kuluivat, eikä Ifin linnassa tapahtunut mitään muutosta, ja Dantès huomasi välttäneensä ensimmäisen vaaran; se ennusti hyvää. Kuvernöörin määräämän hetken lähestyessä kuului askelia portailta. Edmond ymmärsi nyt hetkensä tulleen. Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja pidätti henkeään. Hän olisi ollut onnellinen, jos olisi voinut estää suonensa sykkimästä.
Tulijat pysähtyivät oven eteen. Heitä oli kaksi. Dantès arvasi heidät haudankaivajiksi, jotka tulivat häntä noutamaan. Tämä ajatus varmeni hänen kuullessaan heidän laskevan paarit maahan.
Ovi aukeni, valo osui Dantèsin silmiin. Kankaan läpi hän näki kahden varjon lähestyvän häntä. Kolmas, joka seisoi oven luona, piti kädessään soihtua. Vuoteen luo tulleet miehet tarttuivat säkin kumpaankin päähän.
– Kylläpä hän vielä painaa, vaikka olikin niin laiha ukko, sanoi toinen nostaessaan häntä pääpuolesta.
– Sanotaan luiden painon lisääntyvän puoli naulaa vuodessa, sanoi toinen nostaessaan häntä jalkopäästä.
– Oletko sitonut köyden? kysyi ensimmäinen.
– Olisinhan hassu, jos tarpeettomasti ottaisin painoa lisää, vastasi toinen, – minä sidon sitten siellä.
– Olet oikeassa, lähdetään siis.
– Mitä he tuolla köydellä tarkoittavat? ajatteli Dantès.
Luultu kuollut kannettiin paareille. Edmond jäykisti ruumiinsa näytelläkseen paremmin kuollutta. Hänet laskettiin paareille, ja ukko, jota valaisi edellä kulkeva mies soihtuineen, läksi astumaan portaita ylös.
Äkkiä hän tunsi yön raikkaan ja voimakkaan ilman. Hän tunsi mistraltuulen. Häntä vihlaisi samalla äkkiä omituinen ilon ja tuskan tunne.
Kantajat astuivat parikymmentä askelta, sitten he laskivat paarit maahan.
Toinen kantaja poistui, ja Dantès kuuli hänen kenkiensä kopinan kivityksellä.
– Missähän olen? ajatteli hän.
– Hän ei ole laisinkaan kevyt! sanoi toinen vartija ja istuutui Dantèsin viereen paareille.
Dantèsin ensimmäinen tunne oli koettaa päästä karkuun, mutta kaikeksi onneksi hän hillitsi itsensä.
– Näytähän valkeaa, senkin elukka, sanoi se, joka oli poistunut, – muuten en löydä mitään.
Soihtua kantava mies totteli käskyä.
– Mitä hän etsii? ajatteli Dantès. – Kai lapiota.
Tyytyväisyyden huudahdus osoitti, että haudankaivaja oli löytänyt etsimänsä.
– Vihdoinkin, sanoi toinen, – kylläpä se kesti kauan.
Samassa joku laski Edmondin viereen raskaan ja kumahtavan esineen. Ja köysi kietoutui lujaan hänen jalkojensa ympärille.
– No, onko solmu valmis? kysyi se haudankaivaja, joka oli pysynyt toimettomana.
– On, ja hyvin onkin tehty, vastasi toinen, – sen minä takaan.
– Siinä tapauksessa matkaan.
Ja paareja alettiin kantaa eteenpäin.
Viidenkymmenen askelen päässä pysähdyttiin, avattiin portti ja jatkettiin matkaa. Mitä pitemmälle mentiin, sitä selvemmin Dantès kuuli linnan kalliomuuria vastaan lyövien laineiden loiskeen.
– Ruma ilma! sanoi toinen kantaja. – Tällaisena yönä ei ole hyvä olla merellä.
– Niin, apotti voi kastua pahasti, sanoi toinen, ja molemmat purskahtivat nauruun.
Dantès ei aivan hyvin ymmärtänyt tätä leikinlaskua, mutta hiukset nousivat yhtäkkiä hänen päässään pystyyn.
– Hyvä, nyt olemme perillä! sanoi ensimmäinen.
– Pitemmälle, pitemmälle, sanoi toinen, – tiedäthän, että viimekertainen jäi puolitiehen, meni kalliota vastaan, ja kuvernööri haukkui meitä seuraavana päivänä.
Astuttiin vielä pari kolme askelta ylöspäin, sitten Dantès tunsi, miten tartuttiin hänen päähänsä ja jalkoihinsa ja sitten heilutettiin.
– Yksi! sanoivat haudankaivajat.
– Kaksi!
– Kolme!
Samassa Dantès tunsi lentävänsä ilman halki aivan kuin haavoittunut lintu, putoavansa, yhä putoavansa niin nopeaan, että hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Vaikka jokin paino, joka oli kiinnitetty hänen jalkoihinsa, veti häntä alaspäin huimaavaa vauhtia, kesti tätä putoamista ikuisuuden. Lopulta hän kamalalla loiskeella putosi aivan kuin nuoli kylmään veteen. Hän kiljahti, mutta vesi tukahdutti äänen.
Dantès oli heitetty mereen, jonka pohjaan häntä veti jalkoihin kiinnitetty kolmenkymmenenkahden naulan painoinen tykinkuula.
Meri oli Ifin linnan hautausmaa.