– Hyvä, lausui englantilainen.
– Rohkeus on aina paras esimerkki, jatkoi merimies, – ja sillä välin taivas olikin alkanut seljetä ja tuuli tyyntyä. Vesi kyllä nousi, ei paljoa, pari tuumaa tunnissa, mutta se nousi kuitenkin. Kaksi tuumaa tunnissa, eihän se ole paljoakaan, mutta kahdessatoista tunnissa se on kaksikymmentäneljä tuumaa, ja kaksikymmentä tuumaa on kaksi jalkaa. Ennestään oli kolme jalkaa, sen lisäksi kaksi, siitä tulee yhteensä viisi. Kun laivan vatsassa on viisi jalkaa vettä, niin sitä voi pitää jo vesitautisena. "Nyt olemme jo kylliksi tehneet", sanoi kapteeni, "eikä herra Morrel voi meitä mistään moittia. Olemme tehneet kaiken voitavamme pelastaaksemme laivan. Nyt on koetettava pelastaa ihmiset. Kaikki veneeseen niin pian kuin mahdollista!" – Kuulkaahan, herra Morrel, sanoi Penelon, – me rakastimme kaikki Pharaonia, mutta vaikka merimies rakastaakin laivaansa, niin hän rakastaa vielä enemmän omaa nahkaansa. Meitä ei tarvinnutkaan käskeä kahta kertaa. Silloin laiva näytti huokaavan ja sanovan meille: "Menkää, menkää!" Eikä Pharaon-parka ollutkaan siinä väärässä, me tunsimme sen suorastaan vajoavan jalkojemme alla. Kädenkäänteessä vene oli vesillä ja me kaikki kahdeksan siinä. Kapteeni astui siihen viimeisenä tai oikeammin sanoen hän ei siihen astunut, sillä hän ei tahtonut jättää laivaa, minä otin hänet syliini ja heitin hänet tovereille ja sitten hyppäsin vuorostani. Juuri kun sen olin tehnyt, halkesi kansi kovalla paukkeella, kuin olisi neljänkymmenenkahdeksannaulaisella kanuunalla ammuttu. Kymmenen minuutin päästä keula painui veden alle, sitten se alkoi pyöriä ympäri aivan kuin koira, joka koettaa saada häntäänsä suuhunsa. Ja sitten se meni… Pharaon oli kadonnut! – Kolme päivää olimme syömättä ja juomatta. Olimme jo vähällä heittää arpaa siitä, kuka saisi olla toisten ruokana, kun näimme Gironden. Annoimme sille merkkejä, se käänsi keulansa meitä kohden, laski veneensä vesille ja otti meidät. Näin on kaikki tapahtunut, herra Morrel, kautta kunniani. Eikö totta? Vastatkaa te toiset.
Yleinen mutina osoitti, että kertoja oli kuvannut kaikki haaksirikon yksityiskohdat tarkoin.
– Hyvä on, ystäväni, sanoi Morrel, – olette kaikki kunnon miehiä, ja tiesin jo edeltäpäin, etten voi syyttää onnettomuudesta muuta kuin kohtaloa. Kaikki johtuu Jumalan tahdosta eikä ihmisten laiminlyönnistä. Nöyrtykäämme Jumalan tahdon alle. Kuinka paljon palkkaanne on nostamatta?
– Ei puhuta siitä, herra Morrel.
– Päinvastoin, puhutaan siitä, sanoi laivanisäntä alakuloisesti hymyillen.
– No niin, meillä on kolmen kuukauden palkka saamatta, sanoi Penelon.
– Cocles, maksakaa näille kunnon miehille jokaiselle kaksisataa frangia. Toisessa tilanteessa olisin lisännyt: "Antakaa heille jokaiselle kahdensadan frangin lisäpalkkio." Mutta nyt ajat ovat huonot, ystäväni, ja ne vähät rahat, mitkä minulla vielä on jäljellä, eivät ole minun. Antakaa se siis minulle anteeksi.
Penelonin kasvoilla näkyi liikutuksen ilme, hän kääntyi tovereihinsa, vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja palasi.
– Mitä siihen tulee, herra Morrel, sanoi hän, siirtäen mällin suunsa toiselle puolelle ja ruiskauttaen odotushuoneeseen toisen kerran sylkeä, – mitä siihen tulee…
– Mihin?
– Rahaan…
– No niin?
– Toverit sanovat, että he kyllä tyytyvät nyt viiteenkymmeneen frangiin ja ovat valmiit odottamaan loppua.
– Kiitos, ystäväni, kiitos, sanoi herra Morrel syvästi liikuttuneena. – Te olette kaikki hyviä ihmisiä. Ottakaa palkkanne, ja jos löydätte hyvän paikan, niin menkää toisen palvelukseen. Olette vapaita.
Tämä viimeinen lause teki kummallisen vaikutuksen merimiehiin. He katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Penelon, jolta henki tuntui salpaantuvan, oli vähällä niellä mällinsä. Kaikeksi onneksi hän ajoissa tarttui kurkkuunsa.
– Mitä, herra Morrel, sanoi hän käheällä äänellä, – ajatteko meidät pois palveluksestanne? Oletteko siis tyytymätön meihin?
– En, lapset, sanoi laivanisäntä. – En, en ole teihin tyytymätön, päinvastoin. Ei, en aja teitä pois. Mutta eihän minulla ole enää laivoja, en siis tarvitse merimiehiäkään.
– Eikö teillä ole enää laivoja! sanoi Penelon. – Silloinhan rakennatte uusia, kyllä me odotamme. Olemmehan me tottuneet luovailemaan.
– Minulla ei ole enää rahaa, millä rakentaisin laivoja, Penelon, sanoi laivanisäntä, – en voi siis ottaa tarjoustanne vastaan, niin kaunis kuin se onkin.
– Ellei teillä ole rahaa, niin ei meille tarvitse maksaakaan. Teemme samoin kuin Pharaon-raukka, vaivumme pohjaan. Siinä kaikki!
– Jo riittää, jo riittää, sanoi Morrel tukahduttaen liikutustaan. – Pyydän teitä lähtemään. Tapaamme toisemme parempaan aikaan. Emmanuel, jatkoi hän, – seuratkaa heitä ja pitäkää huolta siitä, että määräykseni täytetään.
– Me sanomme siis ainakin: näkemiin, lausui Penelon.
– Niin, ystäväni, sitä ainakin toivon. Menkää.
Hän viittasi Coclesta menemään edeltä. Merimiehet seurasivat kassanhoitajaa, ja Emmanuel lähti heidän mukanaan.
– Nyt, sanoi laivanisäntä vaimolleen ja tyttärelleen, – jättäkää minut hetkiseksi, minun täytyy puhua tämän herran kanssa.
Ja hän loi katseen Thomson & Frenchin edustajaan, joka koko kohtauksen ajan oli pysytellyt nurkassaan ottamatta keskusteluun osaa muulla kuin mainitsemillamme parilla lauseella. Molemmat naiset katsahtivat vieraaseen, jonka he olivat aivan unohtaneet, ja poistuivat. Mutta mennessään loi tyttö häneen rukoilevan katseen. Tuntematon vastasi siihen hymyllä, jonka ilmestymistä hänen kasvoilleen tarkka ihmistuntija olisi ihmetellyt. Miehet jäivät kahden.
– Olette nyt kaiken nähnyt, kaiken kuullut, sanoi Morrel vaipuen tuoliin, minulla ei ole mitään lisättävänä.
– Olen nähnyt, sanoi englantilainen, – että teitä on kohdannut uusi onnettomuus, jota ette ole laisinkaan ansainnut, ja siksi tahdon entistä mieluummin auttaa teitä.
– Oi, hyvä herra! sanoi Morrel.
– Puhukaamme asiasta, sanoi englantilainen. – Olen kai suurin velkojanne?
– Teillä on ainakin ne velkakirjat, jotka lankeavat lyhyimmän ajan kuluessa maksettaviksi.
– Tahdotteko maksuajan lykkäystä?
– Lykkäys voisi pelastaa kunniani ja siis henkeni.
– Paljonko tahdotte?
Morrel epäröi.
– Kaksi kuukautta, sanoi hän.
– Hyvä, sanoi vieras, – annan teille kolme.
– Mutta luuletteko, että Thomson & French…
– Olkaa huoleti, minä vastaan kaikesta. Nyt on kesäkuun viides päivä.
– Niin on.
– Uusikaa kaikki nämä vekselit maksettaviksi syyskuun viidentenä. Ja sinä päivänä kello yksitoista aamupäivällä (kello oli sinä hetkenä täsmälleen yksitoista) tulen teidän luoksenne.
– Minä odotan teitä, sanoi Morrel. – Ja silloin maksan tai olen kuollut.
Nämä viimeiset sanat hän lausui niin hiljaa, että vieras ei voinut niitä kuulla.
Vekselit uudistettiin, entiset revittiin, ja laivanvarustajalla oli ainakin kolme kuukautta aikaa koota viimeisetkin varansa.
Englantilainen otti hänen kiitoksensa vastaan tyynesti, niin kuin heikäläisten tapa on, ja sanoi herra Morrelille hyvästi. Morrel saattoi häntä ovelle asti siunaten häntä.
Portailla hän kohtasi Julien. Tyttö oli astuvinaan portaita alas, mutta oikeastaan hän odotti.
– Hyvä herra, sanoi hän pannen kätensä ristiin.
– Neiti, sanoi vieras. – Jonakin päivänä saatte kirjeen, jonka alla on nimi… Merenkulkija Sindbad … toimikaa tarkoin sen mukaan, mitä kirjeessä määrätään, vaikka se tuntuisi teistä kuinka kummalliselta.
– Hyvä on, vastasi Julie.
– Lupaatteko?
– Vannon.
– Hyvä! Hyvästi, neiti. Pysykää aina hellänä ja hyvänä tyttärenä niin kuin tähänkin asti, ja olen varma siitä, että taivas palkitsee teidät antamalla teille Emmanuelin mieheksenne.
Julie sävähti, kävi tulipunaiseksi ja tarttui kaidepuuhun.
Vieras jatkoi tietään viitaten hänelle hyvästiksi.
Pihalla hän kohtasi Penelonin, joka piti käsissään kahta sadan frangin kääröä tietämättä mitä niillä tehdä.
– Tulkaahan, ystäväni, sanoi vieras hänelle, – tahdon puhua kanssanne.
30. Syyskuun viides päivä
Kun Thomson & Frenchin edustaja ehdotti maksuajan lykkäystä hetkenä, jolloin Morrel sitä kaikkein vähimmin uskalsi toivoa, tuntui hänestä aivan kuin onni jälleen palaisi ja kohtalo lakkaisi häntä vainoamasta. Samana päivänä hän kertoi kaiken vaimolleen, tyttärelleen ja Emmanuelille, ja toivo ja rauhallisuus palasi jälleen perheeseen. Mutta pahaksi onneksi Morrel oli tekemisissä muidenkin kuin Thomson & Frenchin kanssa. Aivan niin kuin hän oli sanonut, ei liikemaailmassa ole ystäviä, vain kauppatuttavia. Kun hän oikein mietti, ei hän voinut käsittää, miksi Thomson & French olivat sillä tavoin menetelleet hänen suhteensa. Hän ei voinut selittää sitä muulla tavoin kuin että tämä kauppaliike oli ajatellut näin: Viisaampaa on tukea kauppahuonetta, joka on meille velkaa lähes kolmesataatuhatta frangia, ja saada rahansa kolmen kuukauden päästä kuin jouduttaa vararikkoa ja saada silloin ainoastaan viisi tai kuusi prosenttia.
Pahaksi onneksi eivät kaikki Morrelin kanssa asioissa olevat liikkeet ajatelleet sillä tavoin, ajattelivatpa muutamat aivan päinvastoinkin. Morrelin hyväksymät vekselit tuotiin siis määräpäivinä maksettaviksi, ja kun englantilainen oli lykännyt maksuaikansa tuonnemmaksi, saattoi Cocles suorittaa kaikki maksut ajallansa. Cocles pysyi siis yhtä tyynenä kuin ennenkin. Mutta Morrel ajatteli kauhulla, että jos hänen kuukauden viidentenätoista päivänä olisi täytynyt maksaa satatuhatta Bovillelle ja saman kuun viimeisenä päivänä nuo kolmekymmentäkaksituhatta viisisataa, niin hän olisi jo sen kuukauden kuluessa ollut myyty mies.
Marseillen kauppamaailmassa oltiin varmoja siitä, että Morrel ei voisi pysyä näiden ainaisten vastoinkäymisten aikana pystyssä. Ihmetys oli siis suuri, kun nähtiin hänen kuukauden lopulla suorittavan kaikki maksunsa aivan säännöllisesti. Luottamus ei kuitenkaan palannut, ja kaikki arvelivat yksimielisesti, että seuraavan kuun lopussa täytyi onnettoman laivanvarustajan tehdä vararikko.
Koko kuukauden Morrel ponnisti tavattomasti voimiaan kootakseen kaikki tulolähteensä. Ennen otettiin hänen vekseleitään luottamuksella vastaan, niitä jopa haluttiinkin, vaikka ne olisi asetettu kuinka pitkäksi aikaa tahansa. Nyt Morrel koetti myydä kolmeksi kuukaudeksi asetettua vekseliä, mutta kaikki pankit kieltäytyivät sitä ostamasta. Onneksi Morrelilla oli muutamia saatavia perittävinä. Hänen onnistui periä ne, ja heinäkuun lopulla hän saattoi jälleen suorittaa kaikki sitoumuksensa.
Marseillessa ei ollut sittemmin nähty Thomson & Frenchin edustajaa. Käytyään Morrelin luona hän oli kadonnut. Kun hän ei ollut Marseillessa ollut tekemisissä kenenkään muun kuin määrin, vankilan tarkastajan ja herra Morrelin kanssa, niin ei hänen käyntinsä ollut jättänyt muita jälkiä kuin erilaatuiset muistot näiden kolmen miehen mieleen. Mitä Pharaonin miehistöön tulee, niin se oli varmaankin saanut itselleen uuden paikan, sillä se oli kadonnut aivan kokonaan.
Kun kapteeni Gaumard parani sairaudestaan, joka oli häntä pidättänyt Palmassa, hän palasi Marseilleen. Hän arkaili mennä herra Morrelin luo, mutta kun tämä sai kuulla hänen palanneen, niin hän läksikin itse kapteeninsa luo. Penelonin kertomuksesta hän tiesi, kuinka rohkeasti kapteeni oli haaksirikon aikana käyttäytynyt, ja nyt hän saikin vuorostaan lohduttaa kapteenia. Hän toi Gaumard'ille hänen palkkansa, jota tämä ei ollut uskaltanut tulla noutamaan. Astuessaan portaita alas Morrel näki Penelonin nousevan niitä ylös. Penelon näytti oivalla tavalla käyttäneen rahansa, sillä hän oli aivan uudessa puvussa. Nähdessään entisen isäntänsä kunnon merimies näytti joutuvan hyvin hämilleen. Hän vetäytyi niin kauas kuin voi, siirsi mälliä oikeasta poskestaan vasempaan ja vasemmasta oikeaan, mulkoili häneen säikähtyneenä ja puristi hyvin varovaisesti kättä, jonka Morrel tapansa mukaan sydämellisesti oli hänelle ojentanut. Morrel arveli tämän hämilläolon johtuvan hänen komeasta puvustaan: tuo kunnon mies ei varmaankaan omilla rahoillaan ollut hankkinut itselleen sellaista pukua. Hänellä oli siis uusi paikka, ja nyt hän häpesi entisen isäntänsä edessä, kun ei kauemmin ollut surrut Pharaonin hukkumista. Ehkä hän tuli ilmoittamaan kapteeni Gaumard'ille uudesta onnestaan ja tekemään uuden isäntänsä puolesta tarjouksia hänellekin.
– Rakastakoon uusi isäntänne teitä niin kuin minä olen rakastanut ja olkoon hän onnellisempi kuin minä olen ollut, sanoi Morrel.
Koko elokuun ajan Morrel koetti saavuttaa entisen luottonsa tai hankkia varoja. Elokuun 20. päivänä tiedettiin hänen lähteneen postivaunuilla jonnekin, ja arveltiin silloin, että kun vararikkoilmoitus varmaankin tapahtuisi kuukauden viimeisenä päivänä, hän ei ollut tahtonut olla läsnä tässä tuskallisessa toimituksessa, vaan oli uskonut sen Emmanuelin ja Cocleksen huostaan. Mutta vastoin kaikkia otaksumisia avattiinkin kassa tavalliseen tapaan elokuun 31. päivänä. Cocles ilmestyi ristikon taakse, tarkasti yhtä huolellisesti kuin ennenkin hänelle ojennetut vekselit ja maksoi ne yhtä täsmällisesti kuin ennenkin. Kassaan tuotiin kaksi laskuakin, joita Morrel oli odottanut, ja ne suoritettiin aivan yhtä täsmällisesti kuin vekselitkin. Tätä ei kukaan enää voinut ymmärtää, ja kun onnettomuuden ennustajat ovat hyvin itsepintaisia, niin he väittivät vararikon tapahtuvan syyskuun viimeisenä päivänä.
Syyskuun 1. päivänä saapui Morrel. Koko perhe odotti häntä hyvin levottomana. Tämä Morrelin Pariisin-matka oli viimeinen pelastuksen toivo. Morrel oli ajatellut Danglars'ia, joka nyt oli miljoonamies ja joka sai aikaisemmasta menestyksestään kiittää häntä, sillä Morrelinhan suosituksesta Danglars oli päässyt tuon espanjalaisen pankkiirin palvelukseen, jossa hänen suunnattoman suuri omaisuutensa oli saanut alkunsa. Nyt sanottiin Danglars'illa olevan kuusi tai kahdeksan miljoonaa ja loppumaton luotto. Danglars voisi pelastaa Morrelin ottamatta taskustaan kolikkoakaan. Hänen ei tarvinnut muuta kuin mennä lainan takuuseen, ja Morrel oli pelastettu. Morrel oli kauan ajatellut Danglars'ia, mutta ei ollut voinut voittaa erinäistä vastenmielisyyttään ja oli siksi niin kauan kuin mahdollista ollut turvautumatta tähän viimeiseen keinoon. Hän oli ollut oikeassa, sillä hän palasi aivan murtuneena matkaltaan saatuaan pyyntöönsä nöyryyttävän kiellon.
Kotiin tultuaan hän ei valittanut, ei lausunut ainoatakaan moitteen sanaa, hän syleili itkien vaimoaan ja tytärtään, ojensi kätensä ystävällisesti Emmanuelille, sulkeutui sisimpään työhuoneeseensa ja käski lähettämään Cocleksen luokseen.
– Nyt olemme hukassa, sanoivat naiset Emmanuelille.
Kun he sitten olivat neuvotelleet keskenään, päätettiin, että Julie kirjoittaa veljelleen, joka oli Nîmes'issa kasarmissaan ja pyytää häntä heti saapumaan.
Naisraukat tunsivat vaistomaisesti, että he tarvitsivat kaiken voimansa kestääkseen heitä uhkaavan iskun.
Sitä paitsi oli Maximilien Morrelilla, vaikkakin hän oli vasta kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, suuri vaikutusvalta isäänsä.
Hän oli vakava ja suoraluonteinen mies. Kun hänen piti valita elämänuransa, ei hänen isänsä ollut tahtonut millään tavoin määrätä hänen tulevaisuuttaan, vaan oli tutkinut, minne hänen taipumuksensa viittasivat. Poika oli silloin ilmoittanut haluavansa antautua sotilasalalle. Hän oli hankkinut itselleen mainiot koulutiedot, oli loistavalla tavalla suorittanut pääsytutkinnon polyteknilliseen kouluun ja päässyt sieltä 53: nnen linjan aliupseerina. Hän oli vuoden ajan ollut toimessaan, ja hänet oli luvattu ensi tilassa nimittää luutnantiksi. Rykmentissään Maximilien tiedettiin velvollisuudentuntoiseksi sotilaaksi ja ihmiseksi, ja häntä sanottiinkin yleisesti stoalaiseksi. Tietysti useimmat, jotka käyttävät tätä sanaa, matkivat vain muita eivätkä tiedä, mitä koko sana merkitsee.
Tämän nuoren miehen kutsuivat äiti ja sisar luokseen tukemaan heitä edessäolevina vaikeina hetkinä.
He eivät olleet erehtyneet. Asema oli todellakin hyvin vakava, sillä vähän sen jälkeen, kun Morrel oli mennyt työhuoneeseensa Cocleksen kanssa, Julie näki jälkimmäisen tulevan sieltä kalpeana, vapisten ja aivan onnettoman näköisenä.
– Voi, hyvä neiti, hyvä neiti! huusi hän. – Mikä kamala onnettomuus!
Kukaan ei olisi tätä uskonut!
Vähän sen jälkeen Julie näki hänen palaavan mukanaan kaksi suurta tilikirjaa, salkku ja pussillinen rahaa.
Morrel tarkasti kirjat, avasi salkun ja laski rahat.
Hänen rahavaransa supistuivat kuuteen- tai kahdeksaantuhanteen frangiin, kuukauden viidenteen päivään asti perittävät saatavansa viiteen- tai kuuteentuhanteen. Parhaimmassa tapauksessa tuli niistä yhteensä neljätoistatuhatta frangia, joilla hänen olisi pitänyt suorittaa kahdensadan kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan frangin sitoumus. Hän ei voinut edes tarjota tällaista summaa lyhennykseksi.
Mutta tullessaan päivälliselle hän oli rauhallisen näköinen. Tämä tyyneys kauhistutti naisia enemmän kuin syvin toivottomuus.
Päivällisen jälkeen Morrelin oli tapana lähteä kävelemään. Hän meni Les Phocéens – nimiseen yhdistykseen ja luki siellä Le Sémaphore – lehteä.
Tänään hän ei lähtenyt minnekään, vaan palasi työhuoneeseensa.
Cocles puolestaan näytti olevan aivan sekaisin. Hän istui suuren osan päivää pihalla eräällä kivellä avopäin kolmenkymmenen asteen kuumuudessa.
Emmanuel koetti lohduttaa naisia, mutta oli huono puhuja. Hän tunsi siksi hyvin liikehuoneen tilan, että oli huomannut, mikä suuri onnettomuus uhkasi Morrelin perhettä.
Tuli yö. Naiset olivat pysytelleet valveilla toivoen Morrelin lähtiessään työhuoneestaan poikkeavan heidän luokseen. Mutta hän hiipikin vain hiljaa heidän huoneensa oven ohitse, epäilemättä peläten heidän häntä kutsuvan.
Naiset kuulostivat. Hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven.
Rouva Morrel lähetti tyttärensä nukkumaan. Puoli tuntia sen jälkeen, kun Julie oli lähtenyt, rouva Morrel riisui kenkänsä ja hiipi käytävään nähdäkseen avaimenreiästä, mitä hänen miehensä teki.
Käytävässä hän tapasi varjon: Julie oli yhtä levoton kuin äitinsäkin ja oli lähtenyt ottamaan selkoa isänsä puuhista.
Tyttö meni rouva Morrelin luo.
– Hän kirjoittaa, kuiskasi hän.
Rouva Morrel kumartui avaimenreiän kohdalle. Morrel kirjoitti todellakin. Mutta rouva Morrel huomasi sen, mitä tytär ei ollut huomannut, nimittäin, että hänen miehensä kirjoitti leimapaperille.
Hänessä heräsi kamala ajatus: mies kirjoitti testamenttiaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi, mutta hänellä oli kuitenkin siksi paljon voimia, että hän jaksoi olla virkkamatta mitään.
Seuraavana päivänä herra Morrel näytti aivan tyyneltä. Hän oli tavalliseen tapaansa työhuoneessaan, tuli aamiaiselle niin kuin ennenkin, mutta päivällisen jälkeen hän veti tyttärensä viereensä istumaan, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sitä kauan rintaansa vastaan.
Sinä iltana Julie sanoi äidilleen, että vaikka isä olikin näennäisesti tyyni, niin hän oli huomannut, että isän sydän sykki kiivaasti.
Kaksi seuraavaa päivää kului melkein samalla tapaa. Syyskuun 4. päivän iltana herra Morrel pyysi tyttäreltään työhuoneensa avainta.
Julie säikähti, sillä tämä pyyntö ennusti hänen mielestään onnettomuutta. Miksi isä pyysi häneltä pois avaimen, joka hänellä aina oli ollut ja jota ei häneltä lapsena ollut otettu pois muuten kuin rangaistukseksi?
– Mitä pahaa olenkaan tehnyt, hän kysyi, – kun otatte minulta tämän avaimen pois?
– Et mitään, rakas lapsi, vastasi Morrel, jonka silmiin kysymys nosti kyyneliä. – Et mitään, mutta minä tarvitsen sen.
Julie oli etsivinään avainta.
– Olen kai jättänyt sen huoneeseeni, sanoi hän.
Hän poistui. Mutta sen sijaan että olisi mennyt omaan huoneeseensa, hän riensikin Emmanuelin luo neuvotellakseen hänen kanssaan.
– Älä anna avainta isällesi, sanoi tämä. – Ja jos suinkin on mahdollista, niin älä lähde hänen luotaan pois.
Koko syyskuun 4. ja 5. päivien välisen yön rouva Morrel vietti korva seinää vasten painettuna. Kello kolmeen asti aamulla hän kuuli miehensä kiihkeästi astelevan huoneessaan.
Vasta kello kolmelta hän heittäytyi vuoteelle.
Naiset viettivät yön yhdessä. Edellisestä illasta asti he olivat odottaneet Maximilienia.
Kello kahdeksan tuli herra Morrel heidän huoneeseensa. Hän oli tyyni, mutta yöllinen levottomuus oli jättänyt jälkensä hänen kalpeille kasvoilleen.
Naiset eivät tohtineet kysyä häneltä, oliko hän nukkunut hyvin.
Morrel oli vaimoaan kohtaan hellempi ja tytärtään kohtaan isällisempi kuin koskaan ennen. Taukoamatta hän katseli ja suuteli tytärtään.
Julie muisti Emmanuelin määräyksen ja tahtoi seurata isäänsä, kun tämä lähti huoneeseensa. Mutta Morrel esti häntä hellästi:
– Jää äitisi luo, sanoi hän.
Mutta Julie oli itsepintainen.
– Minä käsken! sanoi Morrel.
Ensimmäisen kerran herra Morrel sanoi tyttärelleen: Minä käsken! Mutta hänen äänessään oli sitä sanoessaan niin isällisen hellä sointu, että Julie ei uskaltanut astua askeltakaan eteenpäin.
Hän jäi mykkänä ja liikkumattomana paikalleen. Vähän ajan päästä aukeni ovi, käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen ja huulet painautuivat hänen otsalleen.
Hän kohotti päänsä ja huudahti ilosta.
– Maximilien! sanoi hän.
Kuultuaan tämän huudon rouva Morrel riensi sisään ja vaipui poikansa syliin.
– Äiti, sanoi nuori mies katsellen vuoroin äitiään ja sisartaan, – mitä on tapahtunut? Minä aivan kauhistuin saadessani kirjeenne ja riensin tänne.
– Julie, sanoi rouva Morrel samalla antaen merkin nuorelle miehelle, – menehän ilmoittamaan isällesi, että Maximilien on saapunut.
Tyttö riensi pois huoneesta, mutta portaitten ensimmäisellä askelmalla häntä vastaan tuli mies, jolla oli kädessään kirje.
– Oletteko neiti Julie Morrel? kysyi mies hyvin italianvoittoisella murteella.
– Olen, änkytti Julie. – Mutta mitä tahdotte minusta, enhän tunne teitä laisinkaan.
– Lukekaa tämä, sanoi mies ja ojensi hänelle kirjeen.
Julie arkaili.
– Siitä riippuu isänne pelastus, sanoi kirjeen tuoja.
Tyttö tarttui molemmin käsin kirjeeseen, avasi sen nopeasti ja luki:
Lähtekää heti paikalla Meilhan-kadun varrelle, menkää taloon numero 15. pyytäkää portinvartijalta viidennen kerroksen avain, astukaa sisään, ottakaa uunin kulmalta punainen silkkikukkaro ja tuokaa se isällenne.
Tämän täytyy välttämättömästi tapahtua ennen kello yhtätoista.
Olette luvannut totella minua sokeasti, vetoan lupaukseenne.
Merenkulkija Sindbad.
Nuori tyttö kiljahti ilosta, nosti silmänsä kirjeestä tehdäkseen kysymyksiä miehelle, joka oli hänelle kirjeen tuonut, mutta tämä oli jo kadonnut.
Hän alkoi silloin lukea kirjettä toistamiseen ja huomasi siinä jälkikirjoituksen:
Teidän täytyy ehdottomasti toimittaa tämä asia itse. Jos tulette toisen seurassa tai jos toinen tulee teidän sijastanne, niin portinvartija vastaa, ettei hän tiedä, mistä on kysymys.
Tämä jälkikirjoitus hillitsi suuresti tytön iloa. Ehkä tässä pillikin ansa, johon häntä koetettiin houkutella? Viaton kun oli, ei hän tietänyt, minkä vaarojen alaiseksi hänen ikäisensä nuori tyttö voi joutua, mutta eihän tarvitse tuntea vaaraa pelätäkseen sitä. Tuntemattomat vaarat herättävätkin eniten pelkoa.
Julie arkaili, hän päätti neuvotella asiasta.
Mutta epämääräinen tunne, jota hän ei voinut itselleenkään selittää, pakotti hänet kääntymään Emmanuelin eikä äitinsä tai veljensä puoleen.
Hän juoksi portaita alas, kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut sinä päivänä, jolloin Thomson & Frenchin edustaja kävi heillä, kertoi kohtauksesta portailla ja lupauksestaan, ja näytti kirjettä.
– Sinne on mentävä, sanoi Emmanuel.
– Mentäväkö? sopersi Julie.
– Niin, minä saatan sinua.
– Mutta etkö lukenut, että minun täytyy mennä sinne yksin? sanoi Julie.
– Sinä menetkin sinne yksin, vastasi nuori mies. – Minä odotan sinua Musée-kadun kulmassa, ja jos viivyt niin kauan, että arvelen vaaran uhkaavan, niin tulen sinua etsimään, ja voi silloin sitä miestä, joka on antanut sinulle valittamisen aihetta.
– Olet siis sitä mieltä, Emmanuel, sanoi tyttö arkaillen, – että minun pitää mennä sinne?
– Olen. Sanoihan kirjeentuoja, että isäsi pelastus riippuu siitä.
– Mikä vaara häntä sitten uhkaa? kysyi nuori tyttö.
Emmanuel epäröi hetkisen, mutta hän tahtoi saada tytön noudattamaan kirjeen määräystä ja sen vuoksi hän iski suoraan asiaan.
– Kuulehan, sanoi hän. – Tänään on syyskuun viides päivä, eikö niin?
– On.
– Tänään kello yksitoista täytyy isäsi suorittaa kolmesataatuhatta frangia.
– Niin, tiedän sen.
– Kassassa on vain viisitoistatuhatta.
– Mitä siis tapahtuu?
– Jos ennen yhtätoista ei kukaan tule isääsi auttamaan, täytyy hänen kello kaksitoista julistaa itsensä vararikkotilaan.
– Tule, tule, sanoi tyttö ja veti nuoren miehen mukaansa.
Tällä välin rouva Morrel oli kertonut kaiken pojalleen.
Nuori mies oli kyllä tietänyt, että monet vastoinkäymiset olivat kohdanneet isää ja että liikkeellä oli ollut suuria menoja, mutta hän ei tietänyt, että asiat olivat näin pitkällä.
Hän oli aivan kuin lamautunut.
Äkkiä hän syöksyi ulos, juoksi portaita ylös, sillä hän luuli isänsä olevan työhuoneessa, ja kolkutti sen oveen, mutta turhaan.
Siinä seisoessaan hän kuuli asuinhuoneisiin vievän oven aukenevan, kääntyi ja näki isänsä. Sen sijaan että olisi mennyt suoraan työhuoneeseensa, herra Morrel olikin mennyt asuinhuoneisiin ja tuli nyt sieltä.
Morrel huudahti hämmästyksestä nähdessään Maximilienin, hän ei tietänyt nuoren miehen tulosta mitään. Hän jäi liikkumattomana paikalleen ja painoi vasemmalla kädellään esinettä, jonka oli kätkenyt takkinsa alle.
Maximilien heittäytyi isänsä kaulaan. Mutta äkkiä hän väistyi kauemmaksi ja jätti vain oikean kätensä isänsä povelle.
– Isä, sanoi hän kalmankalpeana, – miksi teillä on pistooleita taskussanne?
– Juuri sitä minä pelkäsin, sanoi Morrel.
– Isä, isä, huudahti nuori mies. – Miksi nämä aseet?
– Maximilien, sanoi Morrel katsoen terävästi poikaansa, – sinä olet mies ja sinulla on kunniantuntoa. Tule, minä selitän sinulle kaikki.
Ja tyynenä Morrel astui työhuoneeseensa Maximilienin seuratessa häntä horjuvin askelin.
Morrel avasi oven ja sulki sen poikansa astuttua sisään. Sitten hän meni työhuoneeseensa, laski pistoolit pöytänsä reunalle ja osoitti sormellaan pojalleen avoinna olevaa tilikirjaa.
Siihen oli liikkeen tila tarkkaan merkitty.
Morrelin oli suoritettava puolen tunnin kuluttua kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia.
Hänellä ei ollut muuta kuin viisitoistatuhatta kaksisataa viisikymmentäseitsemän frangia.
– Lue, sanoi Morrel.
Nuori mies luki ja jäi seisomaan paikalleen aivan murtuneena.
Morrel oli vaiti. Mitä hän olisikaan voinut lisätä numeroiden murhaavaan todistukseen!
– Ja oletteko tehnyt kaiken isä, välttääksenne tämän onnettomuuden?
– Olen, vastasi Morrel.
– Mitään tuloja ei ole tiedossa?
– Ei mitään.
– Ja puolen tunnin päästä on nimemme häpäisty!
– Veri pesee häpeän pois, sanoi Morrel.
– Olette oikeassa, isä, ja minä ymmärrän teitä.
Sitten hän ojensi kätensä pistooleita kohden sanoen:
– Toinen on teitä ja toinen minua varten.
Morrel pidätti hänen kättään.
– Ja äitisi … sisaresi … kuka heitä elättää?
Nuoren miehen koko ruumis alkoi väristä.
– Isä, sanoi hän, – vaaditteko minua jäämään elämään?
– Vaadin, sanoi Morrel, – sillä se on velvollisuutesi. Sinulla on tyyni, voimakas luonne, Maximilien… Maximilien, sinä et ole mikään tavallinen luonne. Minä en käske sinua, en vaadi sinulta mitään, sanon ainoastaan: Tutki asemaa, aivan kuin olisit vieras, ja tuomitse sitten.
Nuori mies mietti hetkisen, sitten tuli hänen silmiinsä syvä alistumisen ilme. Mutta hän irroitti hitaasti ja alakuloisesti olkalappunsa, jotka olivat hänen upseeriarvonsa merkit.
– Kuolkaa rauhassa, isä, sanoi hän, – minä jään elämään!
Morrel aikoi heittäytyä poikansa eteen polvilleen, mutta Maximilien sulki hänet syliinsä, ja hetkisen sykkivät nämä jalot sydämet toisiansa vastaan.
– Tiedäthän, etten ole itse syypää tuhooni? sanoi Morrel.
Maximilien hymyili.
– Olette kunniallisin mies, minkä koskaan olen tuntenut.
– Nyt olemme sanoneet kaiken. Palaa nyt äitisi ja sisaresi luo.
– Isä, sanoi nuori mies laskeutuen polvilleen, – siunatkaa minua!
Morrel otti poikansa pään käsiensä väliin, suuteli häntä useaan kertaan ja sanoi:
– Niin, niin, minä siunaan sinua omassa ja kahden moitteettoman esi-isäni nimessä. Kuule siis, mitä he sanovat minun ääneni kautta. Rakenna uudelleen se, minkä onnettomuus on hävittänyt, kohtalo voi muuttaa kaiken jälleen hyväksi. Nähdessään minun sillä tavoin kuolevan tylyimmätkin säälivät sinua. Sinulle ehkä myönnetään odotusaika, joka minulta kiellettiin. Koeta silloin estää, ettei nimeäni häväistä. Ryhdy toimeen, tee työtä, ponnistele kiihkeästi ja rohkeasti. Elä äitisi ja sisaresi kanssa yksinkertaisesti, jotta se rahamäärä, jonka olen muille velkaa, ei päivä päivältä käsissäsi lisääntyisi. Muista, kuinka kaunis ja juhlallinen on se päivä, jolloin kaikki on hyvitetty, se päivä, jolloin tämän saman pöydän ääressä lausut: "Isäni kuoli, koska ei voinut tehdä sitä, minkä minä olen tehnyt. Mutta hän kuoli tyynenä ja rauhallisena, sillä hän tiesi kuollessaan, mitä minä teen."
– Isä, isä, huudahti nuori mies, – jospa te kuitenkin voisitte elää!
– Jos jään eloon, niin kaikki muuttuu. Jos elän, niin suosio muuttuu vihaksi, sääli vainoksi. Jos elän, niin en ole muuta kuin sanansa syöjä, vararikon tehnyt mies. Jos kuolen, niin olen vain onnettoman, kunniallisen miehen ruumis. Jos jään elämään, niin parhaat ystäväni karttavat taloani; kuoltuani seuraa koko Marseille minua viimeiseen leposijaani. Jos jään elämään, niin sinä häpeät nimeäni, mutta kuoltuani voit pää pystyssä sanoa: "Olen sen miehen poika, joka surmasi itsensä, kun ei voinut vastata nimestään."
Nuori mies huokasi syvään, mutta näytti alistuvan kohtaloonsa. Hänen järkensä oli vakuuttunut, vaikka ei sydämensä.
– Ja nyt, sanoi Morrel, – jätä minut yksin ja koeta pitää naiset loitolla.
– Ettekö tahdo nähdä sisartani enää? kysyi Maximilien.
Nuori mies toivoi vielä heikosti, että tämä kohtaaminen muuttaisi isän päätöksen. Herra Morrel pudisti päätään.
– Minä näin hänet tänä aamuna, sanoi hän, – ja lausuin silloin hänelle jäähyväiset.
– Eikö teillä, isä, ole annettavana minulle mitään erikoisia tehtäviä? kysyi Maximilien väräjävällä äänellä.
– On kyllä, poikani, pyhä tehtävä.
– Mikä se on, isä?
– Thomson & Frenchin kauppahuone on ollut ainoa, joka on säälinyt minua joko puhtaasta ihmisyydestä tai itsekkyydestä, vaikka enhän minä voi nähdä ihmisten sydämiin. Heidän edustajansa, joka kymmenen minuutin kuluttua tulee nostamaan kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia, tarjosi vapaaehtoisesti minulle kolmen kuukauden lykkäyksen. Tälle kauppaliikkeelle on ensimmäisenä kaikki suoritettava, poikani, ja tuo mies olkoon sinulle pyhä.