32. Herääminen
Kun Franz heräsi, tuntuivat kaikki esineet hänen ympärillään jatkavan hänen unelmaansa. Hän luuli olevansa haudassa, jonne aivan kuin säälistä tunkeutui päivänsäde. Hän ojensi kätensä ja kosketti kiveä. Hän nousi istualleen ja tunsi maanneensa viittaansa verhottuna pehmeällä, väkevästi tuoksuvalla kanervavuoteella.
Kaikki näyt olivat kadonneet, ja nuo patsaat, jotka olivat aivan kuin nousseet haudastaan hänen uneensa, olivat poissa.
Hän astui muutaman askelen auringonvaloa kohti. Unen kiihkeyttä seurasi todellisuuden rauha. Hän huomasi olevansa luolassa, astui sen aukkoa kohden ja näki sen kaarevasta portista taivaan ja meren sinen. Taivas ja meri loistivat aamuauringon valossa. Rannalla istuivat merimiehet naureskellen. Kymmenen askelen päässä kiikkui vene merellä.
Miettimättä, mitään ajattelematta Franz nautti siitä taivaallisesta suloudesta, joka luonnosta uhkuu silloin, kun ihminen herää kummallisesta unesta. Tyyni, puhdas, loistava ulkoilma sai unelmat vaikuttamaan sitäkin epätodellisimmilta, ja muistot alkoivat palata hänen mieleensä.
Hän muisti saarelle tulonsa, tutustumisensa salakuljettajien päällikköön, loistavan maanalaisen palatsin, erinomaisen illallisen ja hashishin.
Mutta tuntui kuin tuosta kaikesta olisi kulunut ainakin vuosi. Hänen päänsä oli aivan viileä ja ruumiinsa levännyt. Aivoissa ei tuntunut mitään raskautta, vaan jonkinmoista hyvinvointia; hän tunsi nauttivansa ilmasta ja auringosta voimakkaammin kuin koskaan ennen.
Hän meni sen vuoksi iloisena merimiesten luo.
Hänen lähestyessään he nousivat ja laivuri tuli hänen luokseen.
– Herra Sindbad lähettää terveisensä ja pyytää anteeksi, ettei voinut jäädä sanomaan hyvästi. Mutta hyvin tärkeä asia pakotti hänet lähtemään Malagaan.
– Tämä kaikki, rakas Gaetano, on siis todellakin ollut olemassa? Eräs mies on siis ottanut minut vastaan tällä saarella, on ollut minua kohtaan ruhtinaallisen vieraanvarainen ja lähtenyt nukkuessani pois?
– Hän on todellakin olemassa, sillä tuolla kiitää hänen pieni jahtinsa täysin purjein, ja jos katsotte kaukoputkella, niin epäilemättä tunnette hänet laivaväen joukosta.
Näin sanoen Gaetano osoitti pientä alusta, joka oli matkalla Korsikan eteläistä nientä kohden.
Franz otti kaukoputkensa ja suuntasi sen laivaa kohden.
Gaetano ei ollut erehtynyt. Laivan perässä seisoi tuo kummallinen mies katsoen saareen päin ja pitäen niin kuin hänkin kaukoputkea kädessään. Hän oli samassa asussa kuin edellisenä iltana ja heilutti nenäliinaansa jäähyväisiksi.
Franz vastasi ottamalla nenäliinansa taskustaan ja heiluttamalla puolestaan sitä.
Sekunnin kuluttua näkyi purren keulassa pieni valkoinen pilvi ja sitten kuului heikko pamahdus saarelle asti.
– Kuuletteko, sanoi Gaetano, – hän sanoo teille hyvästi.
Nuori mies otti pyssynsä ja laukaisi sen ilmaan toivomattakaan, että se kuuluisi purteen asti.
– Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyi Gaetano.
– Sytyttäkää ensiksikin soihtu.
– Ahaa, minä ymmärrän, sanoi laivuri, – haluatte etsiä lumotun asunnon ovea. Annan kyllä soihdun teille, jos se teidän ylhäisyyttänne huvittaa. Minuakin on aikoinaan tuo sama ajatus vaivannut, ja kolme neljä kertaa olen etsinyt tuota aukkoa. Mutta lopulta luovuin siitä. Giovanni, sanoi hän, – sytytä soihtu ja anna se hänen ylhäisyydelleen.
Giovanni totteli. Franz otti soihdun ja läksi Gaetanon seurassa luolaan.
Hän tunsi paikan, jossa oli levännyt kanervavuoteellaan. Turhaan hän valaisi soihdullaan luolan kaikkia seiniä, hän ei nähnyt mitään aukkoa, ei muuta kuin savun jälkiä, joista hän huomasi, että muutkin olivat ennen häntä turhaan koettaneet etsiä luolan suuta.
Graniittiseinän joka kohta oli läpitunkematon kuin tulevaisuus. Franz työnsi joka rakoon metsästyspuukkonsa, painoi jokaista ulkonevaa kohtaa, mutta tuloksetta, ja hän kulutti kaksi tuntia löytämättä aukkoa.
Sitten hän luopui yrityksestään. Gaetano riemuitsi.
Hänen palatessa rannalle näkyi jahti ainoastaan pienenä valkoisena pilkkuna taivaanrannalla. Hän otti kaukoputkensa, mutta senkään avulla hän ei erottanut enää mitään.
Gaetano muistutti hänen mieleensä, että hän oli tullut ampumaan vuohia, jonka seikan hän oli kokonaan unohtanut. Hän tarttui pyssyynsä ja samoin saarta aivan kuin täyttääksensä velvollisuutensa eikä huvitellakseen, ja tunnin kuluttua hän oli ampunut kaksi naarasta ja yhden koiraksen. Mutta vaikka nämä vuohet olivatkin villejä ja nokkelia kuin vuorikauriit, niin ne muistuttivat siksi paljon kesyjä vuohia, että Franz ei pitänyt niitä minään riistana.
Muut ajatukset täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän oli edellisenä päivänä ollut Tuhannen ja yhden yön satujen sankarina, ja vasten tahtoaan hän yhä uudelleen kulki luolaa kohden.
Hän aloitti uuden etsinnän käskettyään Gaetanoa sitä ennen paistamaan vuohen. Tämä hänen toinen etsintänsä kesti jokseenkin kauan, sillä kun hän palasi, oli vuohi jo paistettu.
Franz istui samalle paikalle, mistä häntä edellisenä iltana oli tultu noutamaan tuon salaperäisen miehen luo. Jahti näkyi vielä pienen pienenä. Se lähestyi Korsikaa.
– Tehän ilmoititte herra Sindbadin lähteneen Malagaan, sanoi hän Gaetanolle. – Minun mielestäni hän purjehtii suoraan Porto-Vecchioon.
– Ettekö muista, että hänen miehistönsä joukossa oli kaksi korsikalaista rosvoa?
– Se on totta! Ja viekö hän heidät maihin? kysyi hän.
– Tietysti. Hän ei kuulemma pelkää jumalaa eikä paholaista, huudahti Gaetano, – ja olisi valmis tekemään viidenkymmenen peninkulman kierroksen auttaakseen hädässä olevaa miesparkaa.
– Mutta hänhän voi joutua rettelöihin sen maan esivallan kanssa, jossa hän harjoittaa tuollaista hyväntekeväisyyttä, sanoi Franz.
– Mitä hän esivalloista piittaa! Koettakootpa vain ajaa häntä takaa. Ensiksikin ei hänen jahtinsa ole mikään laiva, vaan lintu, joka kahdentoista peninkulman matkalla pääsee kolme peninkulmaa fregatista edelle. Eikä hänen sitä paitsi tarvitse muuta kuin poiketa rannikolle, niin hän tapaa kaikkialla ystäviä.
Herra Sindbadilla, Franzin isännällä, oli ilmeisesti kunnia olla tekemisissä kaikkien Välimeren salakuljettajien ja rosvojen kanssa. Hänen asemansa tuli jokseenkin omituiseksi.
Mikään ei enää pidättänyt Franzia Monte-Criston saarella; hän ei enää toivonutkaan löytävänsä luolaa, vaan kiirehti aterioimaan ja käski miehistöä pitämään veneen lähtövalmiina.
Puoli tuntia myöhemmin hän oli veneessä.
Hän loi viimeisen katseensa jahtiin. Se oli juuri katoamassa Porto-Vecchion satamaan.
Samassa kun vene lähti liikkeelle, katosi jahti.
Sen mukana katosi viimeinen kiintopiste edellisen yön kokemuksista, illallinen, Sindbad, hashish ja kuvapatsaat, kaikki alkoi Franzin mielessä sulaa unelmaksi.
Hän purjehti koko päivän ja koko yön. Seuraavana päivänä auringon noustessa oli Monte-Criston saari vuorostaan kadonnut.
Päästyään maihin Franz unohti ainakin toistaiseksi kokemansa seikkailut järjestäessään asioitaan ja käydessään vierailuilla Firenzessä. Hän valmistautui matkustamaan Roomaan tavatakseen siellä toverinsa.
Hän läksi matkaan ja saapui lauantai-iltana postivaunuilla Piazza della Doganalle.
Hän oli jo edeltäpäin tilannut huoneen, niin kuin olemme maininneet, hänen tarvitsi siis vain mennä Pastrinin hotelliin. Se ei ollut helppoa, sillä kadut olivat täynnä kansaa ja Roomassa vallitsi kuumeinen kohina, niin kuin aina suurten tapausten edellä. Siellä on neljä suurta juhlaa: karnevaali, pyhä viikko, Kristuksen ruumiin juhla ja Pyhän Pietarin juhla.
Kaiken muun osan vuotta kaupunki nukkuu kuin elämän ja kuoleman välillä. Se on vain kuin tämän ja tulevan elämän välinen pysähdyspaikka, juhlallinen pysähdyspaikka, runollinen ja erikoinen. Franz oli ollut siellä jo viisi kuusi kertaa ja joka kerta se hänen mielestään oli yhä ihanampi ja erikoisempi.
Hän tunkeutui yhä kasvavan ja yhä kiihtyvän ihmisjoukon läpi ja saapui hotelliin. Hänen ensimmäiseen kysymykseensä vastattiin hävyttömästi, niin kuin tilattujen ajurien ja täysinäisten hotellien isäntien tapa on. Hän lähetti silloin käyntikorttinsa Pastrinille ja käski sanoa terveisiä Albert de Morcerfille. Tämä keino auttoi, ja Pastrini itse riensi hänen luokseen pyytäen anteeksi, että oli antanut hänen ylhäisyytensä odottaa, soimasi palvelijoita, otti oppaan kädestä kynttilän ja läksi saattamaan häntä Albertin luo, kun tämä samassa tuli häntä vastaan.
Heidän huoneistoonsa kuului kaksi pientä makuuhuonetta ja vastaanottohuone. Makuuhuoneet olivat kadulle päin, mitä seikkaa Pastrini korosti erikoisena etuna. Kerroksen muut huoneet oli vuokrattu eräälle rikkaalle herralle, jota Pastrini luuli sisilialaiseksi tai maltalaiseksi. Hän ei voinut varmasti sanoa, kumpaan kansakuntaan matkustaja kuului.
– Hyvä on, signor Pastrini, sanoi Franz, – mutta nyt meidän täytyy aivan ensiksi saada jonkinmoinen illallinen ja huomiseksi ja seuraaviksi päiviksi vaunut.
– Illallisen saatte tuossa tuokiossa, sanoi hotellin isäntä, – mutta mitä vaunuihin tulee…
– Mitä! Emmekö saisikaan vaunuja! huudahti Albert. – Älkää laskeko leikkiä, signor Pastrini, meidän täytyy saada vaunut.
– Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille vaunut. Muuta en voi luvata, sanoi hotellin isäntä.
– Ja milloin saamme vastauksen? kysyi Franz.
– Huomisaamuna, vastasi hotellin isäntä.
– Hitto vieköön, sanoi Franz, – me saamme maksaa hiukan kalliimman hinnan, siinä kaikki. Kyllähän minä tuon tunnen. Drake tai Aaron ottavat vaununvuokraa tavallisina päivinä kaksikymmentäviisi frangia ja kolmekymmentä tai kolmekymmentaviisi frangia pyhä- ja juhlapäivinä. Lisätkää siihen viisi frangia päivältä omaksi hyödyksenne, niin se on yhteensä neljäkymmentä, ja sillä hyvä.
– Luullakseni nämä herrat eivät voi hankkia teille vaunuja, vaikka maksaisitte kaksinkertaisen hinnan.
– Valjastettakoon hevoset sitten minun vaunujeni eteen. Ne ovat kyllä matkalla hyvin kuluneet, mutta vähät siitä.
– Hevosia ei saa mistään.
Albert katsoi Franziin aivan kuin olisi kuullut käsittämättömän vastauksen.
– Ymmärrättekö te tätä, Franz, hevosia ei saa mistään, sanoo hän?
Mutta eikö saa postihevosia?
– Ne on jo kaikki varattu kaksi viikkoa sitten, eikä vapaina ole muita kuin kaksi, jotka ovat aivan välttämättömät postinkuljettamiseen.
– Mitä te tästä sanotte? kysyi Franz.
– Minä sanon, että kun jokin asia käy yli ymmärrykseni, niin en vaivaa sillä päätäni, vaan siirryn toiseen. Onko illallinen valmiina, signor Pastrini?
– On, teidän ylhäisyytenne.
– Syökäämme siis ensiksi.
– Mutta entä vaunut ja hevoset? sanoi Franz.
– Olkaa rauhassa, ystäväiseni, ne tulevat aivan itsestään. Kysymys on varmasti vain hinnasta.
Ja Morcerf, joka verrattomassa filosofiassaan ei pitänyt mitään mahdottomana, niin kauan kuin hänen kukkaronsa oli täynnä ja lompakkonsa pulleana, meni levolle ja nukkui uneksien ajavansa karnevaalissa kuuden hevosen vetämissä vaunuissa.
33. Roomalaisia rosvoja
Seuraavana aamuna Franz heräsi ensimmäisenä ja herättyään soitti kelloa. Kellon heiluri vielä värähteli, kun Pastrini itse saapui paikalle.
– No, sanoi hotellin isäntä odottamattakaan Franzin kysymystä, – arvasinhan. Olette tilannut aivan liian myöhään, Roomassa ei ole ollut vaunuja saatavana kolmena viimeisenä päivänä.
– Siis juuri niinä päivinä, jolloin niitä aivan välttämättömästi tarvitsisi, sanoi Franz.
– Mistä nyt on kysymys? kysyi Albert astuen huoneeseen. – Ei suinkaan vaunuista?
– Juuri niistä, hyvä ystävä, sanoi Franz.
– Teidän ikuinen kaupunkinne on todellakin verraton kaupunki!
– Se tahtoo sanoa, teidän ylhäisyytenne, väitti Pastrini, joka halusi pitää kristikunnan pääkaupungin kunniaa yllä matkustavaisten hyökkäyksiä vastaan, – se tahtoo sanoa, että vaunuja ei voi saada sunnuntaiaamusta tiistai-iltaan, mutta siihen asti voitte vuokrata vaikka viisikymmentä.
– Hyvä niinkin, sanoi Albert. – Tänään on torstai, kukapa tietää, mitä sunnuntaiksi ennättää tapahtua?
– Kaupunkiin saapuu kymmenen- tai kaksitoistatuhatta matkustajaa, vastasi Franz, – joten vaunujen saaminen tulee yhä vaikeammaksi.
– Hyvä ystävä, sanoi Morcerf, – nauttikaamme nykyisyydestä, älkäämme maalatko tulevaisuutta turhan synkäksi.
– Voimme kai saada vuokratuksi edes ikkunan? kysyi Franz.
– Mistäpäin?
– Tietysti Corson varrelta.
– Ikkunan! huudahti Pastrini. – Sehän on mahdotonta, kerrassaan mahdotonta. Doria-palatsin viidennessä kerroksessa oli yksi vapaana, ja siitä maksoi eräs venäläinen ruhtinas kaksikymmentä sekiiniä päivässä.
Molemmat nuoret miehet katsahtivat ällistyneinä toisiinsa.
– Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, – tiedättekö, mikä on viisainta? Mennään viettämään karnevaalia Venetsiaan. Ellemme sieltä saa vaunuja, niin saamme ainakin gondolin.
– Ei mitenkään, ei, huudahti Albert. – Olen päättänyt nähdä Rooman karnevaalin, ja näen sen, vaikka minun sitten täytyisi kävellä puujaloilla.
– Hyvä! huudahti Franz. – Se on verraton keksintö varsinkin karnevaalin loppuvaiheessa. Me pukeudumme vampyyri-narreiksi tai arojen asukkaiksi ja herätämme tavatonta huomiota.
– Tahtooko teidän ylhäisyytenne yhä vielä saada vaunut sunnuntaihin asti?
– Luuletteko meidän sitten jalkaisin juoksevan pitkin Rooman katuja kuin ulosottomiehet? sanoi Albert.
– Riennän täyttämään teidän ylhäisyytenne määräyksiä, sanoi Pastrini, – mutta ilmoitan jo edeltä käsin, että ajoneuvot tulevat maksamaan kuusi piasteria päivässä.
– Ja minä, rakas herra Pastrini, sanoi Franz, – minä, joka en ole miljoonikko niin kuin naapurimme, minä puolestani ilmoitan teille, että koska jo neljännen kerran olen Roomassa, tiedän, mikä on vaunujen vuokra arkipäivinä, sunnuntaina ja juhlapäivinä. Me maksamme teille kaksitoista piasteria tästä päivästä, huomisesta ja ylihuomisesta, ja te hyödytte sittenkin kelpo lailla.
– Mutta teidän ylhäisyytenne… koetti Pastrini väittää vastaan.
– Menkää, rakas isäntä, menkää, sanoi Franz, – tai menen itse sopimaan hinnoista ajurinne kanssa, joka on minunkin ajurini. Me olemme vanhoja tuttuja, ja hän on jo siksi monta kertaa puijannut minulta suuria summia, että toivoo saavansa puijata vielä enemmän ja tyytyy tällä kertaa vähempään kuin mitä teille olen tarjonnut. Niinpä te vain menetätte erotuksen.
– Älkää suotta nähkö vaivaa, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pastrini, ja hänen hymynsä ilmaisi italialaisen keinottelijan tunnustavan joutuneensa tappiolle. – Teen kaiken, minkä voin, ja toivon, että olette minuun tyytyväisiä.
– Hyvä on. Se on järkevää puhetta.
– Milloin tahdotte saada vaunut?
– Tunnin kuluttua.
– Tunnin kuluttua ne ovat oven edessä.
Tunnin kuluttua vaunut todellakin odottivat nuorukaisia. Ne olivat vaatimattomat ajurinrattaat, jotka juhla-ajaksi oli koroitettu vaunujen arvoon. Mutta vaikka ne olivatkin yksinkertaiset, niin nuoret olisivat olleet onnellisia, jos heillä olisi ollut sellaiset ajoneuvot käytettävinään juhlan kolmena viimeisenä päivänä.
– Teidän ylhäisyytenne, huusi opas nähdessään Franzin kurkistavan ikkunasta, – ajetaanko vaunut palatsin eteen?
Vaikka Franz olikin tottunut italialaiseen suurellisuuteen, niin hän vaistomaisesti vilkaisi ympärilleen. Mutta nuo sanat lausuttiin todellakin hänelle.
Franz oli hänen ylhäisyytensä, rattaat olivat vaunut, ja hotelli oli palatsi.
Koko kansan kerskaileva luonne tuli ilmi yhdessä ainoassa lauseessa.
Franz ja Albert astuivat portaita alas. Vaunut ajoivat palatsin eteen. Heidän ylhäisyytensä nostivat jalkansa etuistuimelle, ja opas hyppäsi vaunun takana olevalle istuimelle.
– Minne teidän ylhäisyytenne tahtovat ensiksi ajettavan?
– Ensiksi Pyhän Pietarin kirkkoon ja sitten Colosseumiin, vastasi Albert niin kuin aito pariisilainen ainakin.
Mutta Albert ei vielä tietänyt, että Pyhän Pietarin kirkon katselemiseen kuluu kokonainen päivä ja sen tutkimiseen kokonainen kuukausi. Koko päivä kului siis Pyhän Pietarin kirkon katselemiseen.
Äkkiä ystävykset huomasivat, että alkoi jo hämärtää.
Franz katsoi kelloaan, se oli neljä.
He palasivat heti hotelliin. Ovella Franz käski ajuria olemaan valmiina kello kahdeksalta. Hän tahtoi näyttää Colosseumin Albertille kuutamossa, samoin kuin hän oli näyttänyt Pietarinkirkon päivänvalossa. Kun ystävälleen näyttää kaupunkia, jossa jo aikaisemmin on ollut, niin on yhtä turhamainen kuin näyttäessään naista, jonka rakastajana on ollut.
Franz määräsi ajurille tien. Hänen piti ajaa Porta del Popolon kautta, seurata ulkomuurin vieressä kulkevaa tietä ja palata Porta San Giovannin kautta. Sillä tavoin Colosseum tuli heidän eteensä aivan äkkiä eivätkä Capitolium, Forum, Septimius Severuksen kaariportti, Antoniuksen ja Faustinan temppeli sekä Via Sacra päässeet asteittain vähentämään sen suuruutta.
He istuivat pöydän ääreen. Pastrini oli luvannut heille juhla-aterian ja antoi heille kohtalaisen päivällisen, joten siitä ei ollut mitään sanottavaa.
Päivällisen jälkeen hän astui itse sisään. Franz arveli hänen saapuvan kuulemaan heidän kiitoksiaan ja valmistautui jo lausumaan ne, kun isäntä keskeytti hänet:
– Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, – olen mielissäni nähdessäni teidät tyytyväisinä, mutta sitä varten en tullut…
– Tulitteko siis sanomaan, että olette keksinyt meille vaunut? kysyi Albert sytyttäen sikarin.
– En sitäkään varten, teidän ylhäisyytenne, ja viisaimmin teette, kun ette sitä enää ajattelekaan. Roomassa asiat ovat joko mahdollisia tai mahdottomia. Kun teille sanotaan, ettei se ole mahdollista, niin ei maksa vaivaa enää puhua siitä.
– Pariisissa on asian laita aivan toinen. Kun sanotaan, että jotakin ei ole, niin maksan kaksinkertaisen hinnan, ja saan heti mitä tahdon.
– Olen kuullut kaikkien ranskalaisten sanovan samaa, lausui Pastrini hiukan loukkaantuneena, – ja minä ihmettelen, miksi he laisinkaan matkustelevat.
– Sitä minäkin ihmettelen, sanoi Albert puhaltaen velttona sikarinsa sauhun kattoa kohden ja nojautuen tuolinsa selkänojaa vastaan niin, että kiikkui tuolinsa takajalkojen varassa. – Hullut ja narrit, sellaiset kuin me, vain matkustavatkin. Vakavat ihmiset pysyvät asunnoissaan Helder-kadun varrella, Grand-bulevardilla ja Café de Paris'ssa.
Tietysti Albert asui mainitun kadun varrella, käveli bulevardilla joka päivä ja söi siinä ainoassa ravintolassa, jossa voi saada hyvän aterian, jos on hyvässä sovussa tarjoilijoiden kanssa.
Pastrini oli hetkisen vaiti. Hän näytti mietiskelevän tätä vastausta, joka ei tuntunut hänen mielestään oikein selvältä.
– No niin, sanoi Franz vuorostaan lopettaen isännän maantieteelliset mietiskelyt, – te tulitte ilmoittamaan jotakin. Suvaitsetteko kertoa meille käyntinne tarkoituksen?
– Niin oikein. Sehän on totta. Olette käskenyt vaunujen tulla kello kahdeksalta?
– Niin olemme.
– Aiotte mennä katsomaan Il Colosseota?
– Niin.
– Olette käskenyt ajurin ajaa Porta del Popolon kautta, kulkemaan pitkin muurin viertä vievää tietä ja palaamaan Porta San Giovannin kautta?
– Ne ovat minun omat sanani.
– No niin. Tuo tie on mahdoton.
– Mahdoton!
– Tai ainakin hyvin vaarallinen.
– Vaarallinen? Ja miksi?
– Kuuluisan Luigi Vampan vuoksi.
– Ensiksikin, rakas isäntämme, kuka on tuo kuuluisa Luigi Vampa? kysyi Albert. – Hän voi kyllä olla kuuluisa Roomassa, mutta Pariisissa hän on aivan tuntematon.
– Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan tuosta miehestä?
– En koskaan.
– Hän on rosvo, jonka rinnalla sellaiset kuin Deserari ja Gasparone ovat pelkkiä kuoripoikia.
– Kuulehan, Albert! huudahti Franz. – Nyt saamme kuulla kerrottavan oikeasta rosvosta!
– Minä sanon jo edeltäpäin, etten usko sanaakaan teidän puheistanne. Kun se asia on selvä, niin puhukaa niin paljon kuin tahdotte, kyllä minä kuuntelen. "Oli kerran…" No, jatkakaahan!
Pastrini kääntyi Franzin puoleen, joka näytti noista kahdesta vakavammalta. Pastrini oli nähnyt hotellissaan monta ranskalaista, mutta ei ollut koskaan ymmärtänyt erästä puolta heidän luonteessaan.
– Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän hyvin vakavasti kääntyen siis Franzin puoleen, – jos arvelette minun valehtelevan, niin suottahan kerron mitä aioin kertoa. Mutta vakuutan, että olen katsonut teidän ylhäisyytenne parasta.
– Ei Albert sanonut teitä valehtelijaksi, rakas signor Pastrini, vakuutti Franz. – Hän väitti ainoastaan, ettei hän teitä usko, siinä kaikki. Mutta minä uskon, olkaa siitä varma. Puhukaa siis.
– Mutta ymmärrättehän, teidän ylhäisyytenne, että jos minun sanojani epäillään…
– Rakas signor Pastrini, sanoi Franz, – tehän olette epäluuloisempi kuin Kassandra, ja hän oli kuitenkin ennustajatar, jota ei kukaan uskonut. Te sitä vastoin saatte olla varma, että puolet kuulijakunnastanne uskoo sanojanne. Istukaahan ja kertokaa meille, kuka on Luigi Vampa.
– Johan sanoin, teidän ylhäisyytenne, että hän on rosvo, jonka kaltaista ei ole nähty kuuluisan Mastrillan ajoista asti.
– No, mitä yhteyttä on tällä rosvolla ja sillä, että olen käskenyt ajurini ajaa Porta del Popolon kautta ja palata Porta San Giovannin kautta?
– Se, sanoi Pastrini, – että voitte kyllä mennä ulos toisesta portista, mutta ette palaa toisesta.
– Miksi emme?
– Koska yön tultua ei enää kukaan ole turvassa kaupungin porttien ulkopuolella.
– Kautta kunnianneko? huudahti Albert.
– Herra vicomte, sanoi Pastrini, joka yhä vielä oli syvästi loukkaantunut siitä, ettei hänen sanojansa uskottu, – en sanonut tätä teille, vaan matkatoverillenne, joka tuntee Rooman ja tietää, ettei tällaisten asioiden kanssa leikitä.
– Rakas ystävä, sanoi Albert kääntyen Franzin puoleen, – siinähän tarjoutuu meille verraton seikkailu. Me ahdamme vaunumme täyteen pistooleja, kaksipiippuisia pyssyjä ja musketteja. Luigi tulee vangitsemaan meitä, ja me vangitsemmekin hänet. Me tuomme hänet Roomaan, lahjoitamme hänet pyhälle isälle, joka kysyy, millä tavoin hän voi palkita tämän suuren palveluksen. Me pyydämme silloin vaunut ja kaksi hevosta hänen tallistaan ja saamme nähdä karnevaalin. Ehkä kaiken lisäksi Rooman kiitollinen kansa seppelöi meidät Capitoliumilla ja julistaa meidät isänmaan pelastajiksi, niin kuin Curtiuksen ja Horatius Cocleksen.
Oli mahdotonta kuvata Pastrinin ilmettä Albertin näin puhuessa.
– Ensiksikin, kysyi Franz Albertilta, – mistä ottaisimme nuo pistoolit, kaksipiippuiset pyssyt ja musketit, joilla aiotte täyttää vaunumme?
– Ei ainakaan minun omasta asevarastostani, sillä Terracinassa otettiin minulta kaikki pois, jopa puukkonikin. Miten teidän on käynyt?
– Minun kävi samoin Aqua-Pendentessä.
– Vai niin, sanoi Albert ja sytytti toisen sikarin edellisen loppupätkällä, – tiedättekö, tällä tavoin suorastaan autetaan rosvoja, ja ehkä hallitus saakin puolet voitosta palkakseen.
Pastrini piti varmaankin tätä vastausta loukkaavana, sillä hän kääntyi Franzin puoleen, ikään kuin tämä olisi ollut ainoa järkevä ihminen, jonka kanssa hän saattoi puhua.
– Teidän ylhäisyytenne tietää, että rosvoja ei ole tapana vastustaa.
– Mitä! huudahti Albert, jonka sisu nousi kapinaan, kun hän ajatteli, että vastustamatta täytyisi antaa ryöstää itsensä putipuhtaaksi. – Mitä! Eikö se ole tapana?
– Ei, sillä puolustautuminen olisi mahdotonta. Millä te voitte vastustaa kymmenkuntaa rosvoa, jotka äkkiä hyökkäävät jostain maankolosta, raunioista tai vesijohdon pylväiden alta esiin tähdäten kaikki yht'aikaa?
– Minä antaisin tappaa itseni! huudahti Albert.
Hotellin isäntä kääntyi Franzin puoleen aivan kuin sanoakseen: Teidän ylhäisyytenne, ystävänne on toden totta hullu.
– Rakas Albert, sanoi Franz, – lauseenne on kyllä loistava. Mutta kun Horatius vastasi sillä tapaa, niin oli kysymyksessä Rooman pelastus, ja sen puolesta kannatti jotakin uhrata. Mutta me tahdomme vain tyydyttää oikkuamme, ja onhan naurettavaa panna henkensä vaaraan oikun vuoksi.
– Per Bacco, huudahti Pastrini, – tuo on järkevää puhetta.
Albert kaatoi lasiinsa Lacryma Christi – viiniä ja joi sen pienin siemauksin mutisten käsittämättömiä sanoja.
– Kas niin, signor Pastrini, jatkoi Franz, – kun näette toverini tyyntyneen ja olette päässyt selville minun rauhallisista mielipiteistäni, sanokaahan meille, mikä tuo Luigi Vampa oikeastaan on. Onko hän paimen vai ylimys? Onko hän nuori vai vanha? Onko hän lyhyt vai pitkä? Selittäkäähän meille hänen ulkomuotonsa, että tuntisimme hänet, jos sattuisimme hänet tapaamaan.
– Minä voin siinä suhteessa antaa teille paremmat tiedot kuin kukaan muu, sillä olen tuntenut Luigi Vampan jo lapsena. Ja kun eräänä päivänä jouduin hänen käsiinsä tullessani Ferentinosta Alatriin, niin hän onneksi muisti entisen tuttavuutemme ja päästi minut menemään vaatimatta mitään lunnaita. Hän jopa lahjoitti minulle komean kellon ja kertoi minulle elämänsä tarinan.
– Näyttäkäähän tuota kelloa, sanoi Albert.
Pastrini otti taskustaan komean Breguet-kellon, jossa oli tekijän nimi, Pariisin leima ja kreivillinen kruunu.
– Tässä se on, sanoi hän.
– Onnittelen teitä, sanoi Albert. – Minulla on melkein samanlainen, – hän otti liivinsä taskusta kellonsa, – ja se on maksanut minulle kolmetuhatta frangia.
– Kertokaahan nyt hänen elämäntarinansa, sanoi Franz vetäen nojatuolin lähemmäksi ja viitaten Pastrinia istumaan siihen.
– Jos teidän ylhäisyytenne sen sallivat? sanoi isäntä.
– Hyvänen aika, sanoi Albert, – ettehän ole saarnamies, jonka tarvitsee puhua seisoaltaan.
Hotellin isäntä istuutui kumarrettuaan ensin syvään molemmille kuulijoilleen.
– Tehän sanoitte, huomautti Franz estäen Pastrinia aloittamasta, – tunteneenne Luigi Vampan jo lapsena. Hän on siis vielä nuori mies?
– Nuori mies, totta kai. Hänhän on tuskin kahdenkymmenenkahden ikäinen! Se poika menee vielä pitkälle, siitä voitte olla varmoja!
– Mitä siihen sanotte, Albert, eikö ole suurenmoista, kun kaksikymmentäkaksivuotiaana jo on kuuluisa, sanoi Franz.
– Niin, Aleksanteri, Caesar, Napoleon, jotka ovat maailmassa herättäneet huomiota, eivät siinä iässä vielä olleet yhtä pitkällä kuin hän.
– No entä onko hän pitkä vai lyhyt? kysyi Franz.
– Keskikokoinen. Melkein teidän ylhäisyytenne pituinen, sanoi isäntä osoittaen Albertia.
– Kiitos vertailusta, sanoi tämä kumartaen.
– Jatkakaa, sanoi Franz nauraen ystävänsä loukkaantumiselle. – Ja mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu?
– Hän oli tavallinen paimenpoika kreivi San Felicen maatilalla Palestrinan ja Gabri-järven välillä. Hän oli syntynyt Pampinarassa ja oli viisivuotiaana tullut kreivin palvelukseen. Hänen isänsä, joka niinikään oli paimen, kaitsi omaa pientä laumaansa Anagnin lähistöllä, eli lampaittensa villoista sekä kaupittelemalla vuohiensa maitoa Roomaan.
Jo lapsena oli pikku Vampa kummallinen. Seitsemän vuoden vanhana hän tuli Palestrinan pastorin luo ja pyysi tätä opettamaan häntä lukemaan. Asia oli vaikea, sillä poika ei voinut lähteä laumansa luota pois. Pastori kävi joka päivä lukemassa messun eräässä pienessä kylässä, jolla ei ollut varoja palkata omaa pappia ja joka oli niin vähäpätöinen, ettei sillä ollut varsinaista nimeäkään. Hän kehotti Luigia kohtaamaan hänet paluumatkalla ja lupasi silloin opettaa häntä, ilmoittaen samalla, että hän ei joutanut kauan viipymään ja että pojan siis täytyi olla sitä ahkerampi.
Poika suostui ilomielin tähän.
Joka päivä Luigi vei laumansa Palestrinan ja kyläpahaisen väliselle tielle. Joka päivä pastori kulki kello yhdeksän aamulla siitä ohitse. Pappi ja poika istahtivat ojan reunalle, ja pikku paimen sai oppia papin rukouskirjasta lukemaan.
Kolmen kuukauden kuluttua hän osasi lukea.
Mutta siihen hän ei tyytynyt, hän tahtoi oppia kirjoittamaankin. Pappi antoi erään kirjoituksenopettajan Roomassa kirjoittaa isot, keskikokoiset ja pienet kirjaimet pojalle malliksi ja neuvoi poikaa jäljentämään niitä terävällä naulalla liuskakivelle.
Kolmen kuukauden päästä hän osasi kirjoittaa.
Pappi tuli liikutetuksi nähdessään pojan lahjakkuuden ja tavattoman innon ja lahjoitti hänelle vihkoja, kyniä ja veitsen.
Kirjoittaminen oli nyt toisenlaista, mutta helpompaa kuin edellisessä muodossaan. Viikon päästä poika käytti kynää yhtä helposti kuin piirrintäkin.
Pappi kertoi tästä kreivi San Felicelle, joka halusi nähdä pienen paimenen, pani hänet lukemaan ja kirjoittamaan ja käski taloudenhoitajansa antaa hänen syödä yhdessä palvelijoiden kanssa sekä antoi hänelle joka kuukausi kaksi piasteria.
Näillä rahoilla Luigi osti kirjoja ja kyniä.
Hän koetti nyt piirtää kaikkia ympärillään olevia esineitä ja piirteli liuskakivelle taloja, puita ja lampaita, niin kuin Giotto lapsena.
Sitten hän alkoi veistellä puunkappaleita kaikenmuotoisiksi. Samalla tavalla oli kuuluisa kuvanveistäjä Pinelli aloittanut.
Naapurikartanon vuohia paimensi pieni orpotyttö Teresa, joka oli hiukan nuorempi Luigia. Lapset tapasivat usein toisensa, antoivat laumojen käydä yhdessä laitumella ja leikkivät.
Aika kului, ja Vampa tuli kaksitoistavuotiaaksi ja pikku Teresa yksitoistavuotiaaksi.
Luigi oli kehittänyt taiteellisia lahjojaan niin pitkälle kuin yksinäisyydessään oli voinut, mutta hän oli ajoittain alakuloinen, toisinaan kiukkuinen, oikkujensa mukaan väkivaltainen ja aina pilkallinen. Hän ei ystävystynyt kenenkään muun kuin Teresan kanssa.
Teresa puolestaan oli vilkas, pirteä, iloinen, mutta äärimmäisyyteen asti turhamainen. Kaikki rahat, mitkä Luigi sai kreivi San Felicen taloudenhoitajalta myymällä pieniä veistotöitään Rooman lelukauppiaille, menivät korvarenkaitten, helminauhojen ja kultaisten neulojen ostamiseen. Nuoren ystävänsä tuhlaavaisuuden vuoksi Teresa olikin Rooman lähistön kaunein ja komein talonpoikaistyttö.
Lapset kasvoivat, viettivät kaiket päivät yhdessä ja haaveilivat tulevaisuudesta. Vampa näki itsensä laivan kapteenina, armeijan kenraalina tai maakunnan kuvernöörinä. Teresa taas itsensä rikkaana rouvana, livreepukuisen palvelijan saattamana. Kun he olivat koko päivän viettäneet pilvilinnoissaan, veivät he laumansa karsinoihin ja palasivat unelmiensa kukkuloilta todelliseen alhaiseen asemaansa.
Eräänä päivänä Vampa kertoi kreivin taloudenhoitajalle nähneensä suden Sabinilaisvuoristosta käsin vaanivan hänen laumaansa. Taloudenhoitaja antoi hänelle pyssyn. Sitä Vampa oli tahtonutkin.
Sattumalta oli tämä ampuma-ase oivallinen brescialainen pyssy, yhtä kauaskantava kuin englantilainen karbiini. Eräänä päivänä oli kreivi tappaessaan haavoitetun ketun lyönyt pyssynperän halki, ja silloin se oli heitetty syrjään.
Pyssynperän korjaaminen ei ollut vaikeata Vampan kaltaiselle veistäjälle, ja hän valmistikin siihen niin aistikkaan koristellun perän, että olisi pelkästä puuosasta saanut viisitoista tai kaksikymmentä piasteria, jos olisi sen myynyt kaupungissa.
Mutta hän ei suinkaan sitä myynyt. Nuori mies oli jo pitkät ajat toivonut pyssyä. Kaikissa maissa, joissa riippumattomuus on astunut vapauden sijaan, kaipaa uljassydäminen, voimakasluonteinen mies asetta, jonka avulla voi sekä hyökätä että puolustautua ja joka usein tekee käyttäjänsä pelätyksi.