Tästä alkaen Vampa käytti kaiken joutoaikansa ampumaharjoituksiin. Hän osti ruutia ja kuulia, ja kaikki kelpasi hänelle maaliksi: oliivipuun runko, joka käppyräisenä ja heikkona kasvaa Sabinilaisvuorten rinteellä, kettu, joka illalla lähtee maakuopastaan öisille metsästysretkilleen, ja kotka, joka leijailee ilmassa. Eräänä iltana tuli susi todellakin siitä kuusimetsästä, jonka lähellä nuoret tavallisesti istuivat. Susi ei ollut astunut kymmentäkään askelta tasangolle päin, kun se jo makasi kuolleena.
Ylpeänä tästä ensimmäisestä saaliistaan Vampa nosti sen harteilleen ja vei kartanoon.
Kaiken tämän johdosta Luigi saavutti jonkinmoisen huomattavan aseman kartanon ympäristössä. Etevä mies kerää aina ympärilleen ihailijajoukon. Häntä pidettiin seudun uljaimpana, taitavimpana ja rohkeimpana nuorena miehenä. Ja vaikka Teresaa puolestaan pidettiin seudun kauneimpana tyttönä, ei kukaan uskaltanut sanoa rakkauden sanaa, sillä kaikki tiesivät Vampan häntä rakastavan.
Nuoret eivät tosin koskaan olleet puhuneet toisilleen tunteistaan, mutta he olivat kasvaneet yhdessä aivan kuin kaksi puuta, joiden juuret liittyvät ristiin, oksat ojentuvat toistensa puoleen ja latvat kohoavat rinnakkain taivasta kohden. He olisivat mieluummin kuolleet kuin olleet päivänkään erossa.
Teresa oli kuudentoista, Vampa seitsemäntoista ikäinen.
Tähän aikaan alettiin paljon puhua rosvojoukosta, joka oli kokoontunut Lepini-vuoristoon. Rosvoaminen ei koskaan ole täydellisesti hävinnyt Rooman lähistöltä. Kun johtaja ilmestyy, niin harvoin häneltä joukkoa puuttuu.
Kuuluisa Cucumetto oli asettunut Amasinen rannoille. Hän kokoili itselleen joukkoa ja seurasi Deserarin ja Gasparonen jälkiä, aikoen heidät voittaakin kuuluisuudessa. Monta nuorta miestä Palestrinasta, Frascatista ja Pampinarasta katosi. Ensin oltiin levottomia heidän katoamisestaan, mutta pian tiedettiin heidän liittyneen Cucumetton rosvojoukkoon.
Cucumettosta kerrottiin tavatonta huimapäisyyttä ja pöyristyttävää raakuutta osoittavia tekoja.
Eräänä päivänä hän ryösti nuoren tytön, joka oli Frosinonen maanmittarin tytär. Rosvojen lait ovat yksinkertaiset: nuori tyttö on ensiksi sen oma, joka hänet on ryöstänyt, sitten toiset heittävät hänestä arpaa ja hän on vuoron perään koko joukon oma, kunnes rosvot hänet hylkäävät tai hän kuolee.
Kun vanhemmat ovat kyllin rikkaita, lähettävät rosvot jonkun keskustelemaan lunnaiden maksamisesta. Vangitun pää on lähetin turvallisuuden takeena. Jos lunnaita ei makseta, on tyttö ehdottomasti tuomittu.
Nuoren tytön rakastaja oli rosvojoukossa. Hänen nimensä oli Carlini. Tuntiessaan nuoren miehen rosvojoukossa tyttö ojensi kätensä häntä kohden ja uskoi olevansa pelastettu. Mutta nuori mies tunsi sydäntään kouristavan nähdessään hänet, sillä hän arvasi, mikä kohtalo tyttöä odotti.
Mutta kun hän oli Cucumetton suosikki, oli jakanut kaikki vaarat hänen kanssaan kolmen vuoden aikana, jopa pelastanut hänen henkensä ampumalla erään sotilaan, uskoi hän Cucumetton jollakin tavoin häntä säälivän. Hän kertoi päällikölle rakkaudestaan nuorta tyttöä kohtaan, uskollisuudenvalastaan, ja miten he usein olivat tavanneet toisensa eräiden raunioiden suojassa. Sitten hän rukoili päällikköä tekemään poikkeuksen hänen tähtensä ja armahtamaan Ritaa, ilmoittaen, että tytön isä oli hyvin rikas ja varmaankin oli valmis maksamaan lunnaat.
Cucumetto näytti myöntyvän ystävänsä pyyntöön ja lähetti Carlinin hakemaan muuatta paimenta lähettääkseen hänet Frosinoneen Ritan isän luo.
Isälle annettiin aikaa kaksitoista tuntia, siis seuraavaan aamuun kello yhdeksään asti.
Kun Carlini palasi, oli rosvojoukko metsän aukeaman keskellä koolla syöden iloisesti niitä ruokavaroja, joita he pakottivat talonpojat heille tuomaan. Näiden iloisten olentojen joukosta hän etsi turhaan Cucumettoa ja Ritaa.
Hän kysyi, missä he olivat. Vastaukseksi rosvot purskahtivat äänekkääseen nauruun. Kylmä hiki nousi Carlinin otsalle, ja hän tunsi kauhun valtaavan mielensä.
Hän kysyi uudelleen. Eräs rosvo täytti lasin orvieto-viinillä ja ojensi sen hänelle sanoen:
"Reippaan Cucumetton ja kauniin Ritan onneksi!"
Samassa Carlini kuuli naisen kirkaisevan. Hän arvasi kaiken. Hän otti lasin, paiskasi sen tarjoojan otsaan pirstaleiksi ja syöksyi siihen suuntaan, josta oli huudon kuullut.
Sadan askelen päästä, erään pensaan takaa, hän löysi Ritan pyörtyneenä Cucumetton syliin.
Nähdessään Carlinin nousi Cucumetto pitäen pistoolia kummassakin kädessään.
Hetkisen molemmat rosvot katsoivat terävästi toistensa silmiin, mutta sitten Carlinin käsi, jolla hän oli tarttunut vyössä olevaan pistooliin, vaipui alas.
Rita makasi maassa heidän molempien välissä.
"No", sanoi Cucumetto hänelle, "oletko toimittanut sinulle annetun tehtävän?"
"Olen", vastasi Carlini, "ja huomenna ennen kello yhdeksää tuo Ritan isä tänne rahat."
"Hyvä on. Odottaessamme sitä saamme viettää hauskan yön. Tämä nuori tyttö on todellakin hurmaava, ja sinulla, Carlini, on hyvä maku. Kun en ole itsekäs, niin palaamme toverien luo ja heitämme arpaa siitä, kenelle hän nyt kuuluu."
"Olette siis päättänyt luovuttaa hänet yleisen lain alaiseksi?" kysyi Carlini.
"Miksi tekisin poikkeuksen juuri hänen suhteensa?"
"Minä luulin pyyntöni…"
"Oletko sinä muita arvokkaampi?"
"Olette oikeassa."
Carlini puri hampaansa lujasti yhteen.
"Mennään", sanoi Cucumetto, "tuletko toisten luo?"
Cucumetto lähti, pitäen Carlinia silmällä, sillä hän pelkäsi tämän takaapäin iskevän häneen. Mutta rosvo ei mitenkään ilmaissut vihamielisiä tunteitaan.
Hän seisoi käsivarret rinnalla ristissä pyörtyneenä makaavan Ritan vieressä.
Cucumetto asteli hitaasti miesjoukkoa kohti ja hänen suureksi hämmästyksekseen Carlini saapui perille melkein samassa kuin hänkin.
"Heitetään arpaa! Heitetään arpaa!" huusivat kaikki rosvot nähdessään päällikkönsä.
He vetosivat entiseen oikeuteensa. Päällikkö nyökkäsi suostumisen merkiksi. Kaikkien nimilaput pantiin hattuun, Carlinin samoin kuin muidenkin, ja joukon nuorin veti tästä tilapäisestä äänestysuurnasta lipun.
Tässä lipussa oli Diavolaccion nimi.
Hän oli sama mies, joka oli kehottanut Carlinia juomaan päällikön onneksi ja jonka otsaan Carlini oli vastaukseksi paiskannut lasin.
Kun Diavolaccio näki onnen sillä tavoin häntä suosivan, hän purskahti äänekkääseen nauruun.
"Päällikkö", sanoi hän, "äsken ei Carlini tahtonut juoda teidän onneksenne; käskekäähän häntä nyt juomaan minun onnekseni, ehkä hän on suopeampi minua kohtaan."
Jokainen odotti Carlinin raivostuvan. Mutta kaikkien hämmästykseksi hän otti lasin toiseen ja pullon toiseen käteensä ja täyttäen lasin sanoi aivan tyynesti:
"Onneksesi, Diavolaccio!"
Hän tyhjensi lasin kätensä laisinkaan vapisematta. Sitten hän istahti nuotion ääreen. Diavolaccio poistui.
Rosvot katsoivat kummissaan häneen voimatta vähääkään ymmärtää tätä hänen välinpitämättömyyttään. Silloin he kuulivat takaansa askelten ääntä.
He kääntyivät ja näkivät Diavolaccion kantavan nuorta tyttöä sylissään.
Tytön pää roikkui taaksepäin, ja hänen tukkansa ulottui maahan asti.
Mitä lähemmäksi he tulivat nuotiota, sitä selvemmin huomasi, kuinka kalpea oli tyttö ja kuinka kalpea rosvo.
Diavolaccio astui täydellisen hiljaisuuden vallitessa eteenpäin ja laski tytön päällikön jalkojen juureen.
Silloin kaikki tajusivat, miksi tyttö ja rosvo olivat niin kalpeat.
Ritan vasemman rinnan alapuolelle oli puukko pistetty kahvaansa myöten.
Kaikkien katseet kääntyivät Carliniin. Hänen puukontuppensa oli tyhjä.
"Ahaa, nyt minä ymmärrän", sanoi päällikkö, "miksi Carlini jäi hiukan jäljelle minusta."
"No", sanoi Carlini vuorostaan lähestyen ruumista ja laskien kätensä pistoolinsa kahvaan, "tahtooko vielä joku riistää tämän naisen minulta?"
"Ei, hän kuuluu sinulle", sanoi päällikkö.
Silloin Carlini otti hänet vuorostaan syliinsä ja kantoi hänet nuotion valopiirin ulkopuolelle.
Cucumetto asetti tavan mukaan vahdit, ja rosvot laskeutuivat viittoihinsa kietoutuneina nukkumaan nuotion ympärille.
Keskiyön aikaan vartija herätti nukkuvat, ja samassa olivat päällikkö ja rosvot jalkeilla.
Ritan isä tuli itse tuomaan lunnaat.
Ottamatta rahaa päällikkö viittasi häntä tulemaan mukaansa. Vanhus totteli. Miehet menivät metsään astellen puiden suojassa, joiden oksien läpi kuu loi säteitään. Lopulta Cucumetto seisahtui ja osoitti sormellaan kahta olentoa puun juurella.
"Tiedustele tytärtäsi Carlinilta", sanoi hän. "Hän kyllä tekee tilin sinulle."
Ja hän palasi toveriensa luo.
Nainen makasi maassa, hänen päänsä lepäsi miehen polvella, ja mies oli kumartuneena hänen puoleensa. Kun hän kohotti päätänsä, näkyivät naisen kasvot, jotka hän oli painanut rintaansa vastaan.
Vanhus tunsi tyttärensä ja Carlini tunsi vanhuksen.
"Minä odotin sinua", sanoi rosvo Ritan isälle.
"Konna", sanoi vanhus, "mitä olet tehnyt!"
Ja kauhuissaan hän katseli kalmankalpeata Ritaa, joka makasi siinä puukko rinnassaan.
"Cucumetto raiskasi tyttäresi", sanoi rosvo, "ja kun minä rakastin häntä, niin surmasin hänet, sillä päällikön jälkeen hänen piti tulla koko joukon leikkikaluksi."
Vanhus ei lausunut sanaakaan, hän tuli vain kalmankalpeaksi.
"Jos olen ollut väärässä", sanoi Carlini, "kosta hänen puolestaan."
Ja hän veti nuoren tytön rinnasta puukon, ojensi sen vanhukselle ja paljasti rintansa.
"Olet tehnyt oikein", sanoi vanhus hiljaa. "Syleile minua, poikani."
Carlini heittäytyi itkien rakastettunsa isän syliin. Ensi kerran tämä verenhimoinen mies vuodatti kyyneliä.
"Nyt", sanoi vanhus Carlinille, "auta minua hautaamaan tyttäreni."
Kun hauta oli luotu umpeen, sanoi vanhus:
"Minä kiitän sinua, poikani. Ja nyt jätä minut yksin."
Carlini totteli, meni tovereittensa luo, kietoutui viittaansa ja näytti kohta nukkuvan yhtä syvää unta kuin toisetkin.
Tuntia ennen päivänkoittoa Cucumetto herätti miehensä ja käski lähtemään liikkeelle.
Mutta Carlini ei tahtonut lähteä metsästä ottamatta ensin selkoa, miten Ritan isän laita oli.
Hän tapasi vanhuksen hirttäytyneenä tammen oksaan, joka varjosti tyttären hautaa.
Hän vannoi silloin tämän ruumiin ja tytön haudan ääressä kostavansa tämän kaiken.
Mutta hän ei voinutkaan pitää valaansa, sillä kaksi päivää myöhemmin eräässä kahakassa roomalaisten sotilaitten kanssa hän sai surmansa.
Sitä vain ihmeteltiin, että hän seisoessaan suoraan vihollista vastaan oli saanut kuulan selkäänsä. Mutta ihmettely lakkasi, kun eräs rosvo huomautti tovereilleen, että Cucumetto oli Carlinin kaatuessa ollut kymmenen askelen päässä hänen takanaan.
Sen vuoksi kaikki Fondista aina Perugiaan asti vapisivat kuullessaan Cucumetton nimen.
Luigi ja Teresa olivat usein keskustelleet näistä tarinoista.
Nuori tyttö vapisi kertomuksia kuullessaan, mutta Vampa rauhoitti häntä, osoittaen hymyillen hyvää pyssyään, jolla hän osui oivallisesti maaliin.
Aika vieri eteenpäin. Nuoret olivat päättäneet mennä naimisiin, kun Vampa oli täyttänyt kaksikymmentä ja Teresa yhdeksäntoista.
Eräänä päivänä keskustellessaan tulevaisuudentuumistaan he kuulivat pari laukausta. Äkkiä tuli mies metsästä, jonka lähistöllä molemmat nuoret tavallisesti pitivät laumansa laitumella, ja juoksi heitä kohden.
Tultuaan äänenkantaman päähän hän huusi:
"Minua ajetaan takaa. Voitteko piilottaa minut?"
Nuoret huomasivat piankin, että pakolainen oli rosvo. Mutta roomalaisen talonpojan ja rosvon välillä vallitsee jonkinmoinen ystävyys, jonka vuoksi edellinen aina on valmis auttamaan jälkimmäistä.
Sanaakaan sanomatta Vampa juoksi heidän luolansa suulle, avasi sen aukon vetämällä sen suulla olevan kiven pois, viittasi pakolaista piiloutumaan tähän kaikille tuntemattomaan piilopaikkaan, pani kiven paikoilleen ja riensi istumaan Teresan viereen.
Samassa ilmestyi neljä ratsastavaa karabinieeria metsän reunaan. Kolme näytti etsivän pakolaista, neljäs veti kaulan ympäri kiedotusta nuorasta vangittua rosvoa.
Karabinieerit tarkastivat seutua, näkivät nuoret, ajoivat heidän luokseen ja alkoivat kuulustella.
He eivät olleet nähneet mitään.
"Sepä on harmillista", sanoi korpraali, "sillä etsimämme mies on heidän päällikkönsä."
"Cucumettoko?" huudahtivat molemmat nuoret aivan vastoin tahtoansa.
"Niin", vastasi korpraali. "Ja kun hänen vangitsemisestaan on luvattu tuhat scudoa, niin saatte viisisataa, jos autatte minua ottamaan hänet kiinni."
Nuoret katsoivat toisiinsa kysyvästi. Korpraali alkoi jo toivoa. Viisisataa scudoa on suuri summa kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka aikovat mennä naimisiin.
"Ikävä kyllä emme ole häntä nähneet", sanoi Vampa.
Silloin karabinieerit poistuivat.
Vampa siirsi kiven syrjään, ja Cucumetto astui esiin.
Hän oli kivioven aukoista nähnyt nuorten keskustelevan karabinieerien kanssa ja ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ja kun hän oli Luigin ja Teresan kasvoista lukenut, että he olivat päättäneet olla häntä ilmaisematta, antoi hän heille kukkaron, joka oli täynnä kultaa.
Mutta Vampa nosti ylpeänä päänsä pystyyn. Teresa puolestaan ajatteli, kuinka paljon koristuksia ja kauniita pukuja hän voisikaan ostaa kukkarossa olevalla kullalla.
Cucumetto oli oikea saatana, hän oli ottanut rosvon muodon käärmeen muodon sijasta. Hän huomasi tuon katseen, tajusi, että Teresa oli oikea Eevan tytär, palasi metsään ja tuli sieltä usein muka tervehtimään pelastajiaan.
Karnevaalin aika lähestyi. Kreivi San Felice pani toimeen suuret naamiaistanssiaiset, joihin oli kutsuttu kaikki Rooman ylhäiset.
Teresan teki kovasti mieli päästä näitä tanssiaisia näkemään. Luigi pyysi suosijaltaan taloudenhoitajalta lupaa saada päästä katsomaan tanssiaisia talon palvelijoitten joukossa. Hän sai luvan.
Kreivi pani nämä tanssiaiset toimeen tuottaakseen iloa jumaloimalleen tyttärelleen Carmelalle.
Carmela oli samanikäinen ja samankokoinen kuin Teresa, ja Teresa oli ainakin yhtä kaunis kuin Carmela.
Tanssiaisiltana Teresa otti ylleen kauneimman pukunsa, kalleimmat neulansa ja kirkkaimmat helynsä. Hänellä oli frascatilainen kansallispuku ja Luigilla roomalaisten talonpoikien juhlapuku.
Juhlat olivat suurenmoiset. Talo ja puisto oli komeasti valaistu. Puiston jokaisessa tienristeyksessä oli soittokunta ja pöytiä virvokkeineen. Vieraat tanssivat myös puistossa.
Carmela oli puettu sonninolaiseksi talonpoikaistytöksi. Hänen päähineensä oli kokonaan helmillä koristettu, hänen hiusneulansa olivat kultaa ja timantteja, hänen vyönsä oli turkkilaista silkkiä, johon oli kudottu isoja kukkia, hänen jakkunsa ja hameensa olivat kashmiria, esiliina intialaista silkkiä, liivin nappeina oli timantteja.
Kaksi hänen toveriaan oli niin ikään pukeutunut talonpoikaispukuihin mutta nekin kimaltelivat kultaa ja jalokiviä. Neljä Rooman rikkaimpiin ja ylhäisimpiin perheisiin kuuluvaa nuorukaista seurasi heitä tuolla italialaisella vapaudella, jonka vertaista ei ole missään muualla maailmassa.
Carmelan mieleen juolahti muodostaa sopusuhtainen kadrilli, mutta neljäs nainen puuttui.
Carmela katseli ympärilleen; ei kellään hänen vieraistaan ollut samanlaista pukua kuin heillä.
Kreivi San Felice osoitti hänelle Teresaa, joka seisoi joukon keskellä nojaten Luigin käsivarteen.
"Sallitteko, isä?" kysyi Carmela.
"Tietysti", vastasi kreivi, "onhan nyt karnevaali!"
Carmela kumartui erään häntä seuranneen nuoren herran puoleen ja lausui hänelle muutaman sanan osoittaen Teresaa.
Nuori mies katsoi siihen suuntaan, jonne kaunis käsi viittasi, kumarsi tottelevaisuutensa merkiksi ja meni kutsumaan Teresaa ottamaan osaa kadrilliin, jota kreivin tytär johti.
Teresa tunsi aivan kuin liekin leimahtavan kasvoilleen. Hän loi kysyvän katseen Luigiin; tämä ei voinut kieltää. Luigi päästi kainalossaan olevan Teresan käden vapaaksi, ja Teresa läksi ylhäisen kavaljeerinsa taluttamana aivan vapisten ottamaan osaa ylhäiseen kadrilliin.
Taiteilija olisi tietysti antanut paljon suuremman arvon Teresan oikealle puvulle kuin Carmelan ja hänen toveriensa puvuille, mutta Teresa oli turhamainen ja keikaileva tyttö, musliinin ompelukset, vyön palmunoksat, kashmirin loisto sokaisivat hänet, safiirien ja timanttien säihky sai hänet aivan päästä pyörälle.
Luigi tunsi sielussaan heräävän tähän asti hänelle aivan oudon tunteen. Se oli kalvavaa tuskaa. Hän seurasi katseillaan Teresan ja hänen tanssitoverinsa pienintäkin liikettä. Kun heidän kätensä koskettivat toisiaan, niin häntä aivan kuin pyörrytti, valtimot tykkivät kiivaasti, ja hänen korvansa humisivat. Kun he puhelivat – vaikkakin Teresa kuunteli silmät maahan luotuina – olivat hänen tanssitoverinsa sanat mairittelua, sen näki tuon nuoren, kauniin miehen välkkyvistä silmistä. Luigi tunsi maan huojuvan allaan, ja helvetillinen ääni käski häntä iskemään ja tappamaan. Hän puristi toisella kädellään lujasti valkopyökin runkoa, jota vastaan hän nojasi, ja toinen käsi tarttui suonenvedontapaisesti vyöhön unohtuneen tikarin sirosti veisteltyyn päähän.
Teresa, joka alussa oli ollut arka ja peloissaan, rauhoittui piankin. Hän oli kaunis, hän oli suloinen, ja luontainen sulo teki suuremman vaikutuksen kuin säätyhenkilöiden teeskentely ja äitelä sirous.
Hän voitti kaikki muut kadrillissa, ja jos hän kadehti kreivi San Felicen tyttären rikkautta, niin tämä puolestaan oli hänelle mustasukkainen.
Ylistelevin kiitoslausein hänen tanssitoverinsa saattoi hänet sille paikalle, josta oli hänet noutanutkin ja jossa Luigi häntä odotti.
Tyttö oli tanssin aikana pari kolme kertaa vilkaissut häneen ja nähnyt Luigin tuijottaneen häntä kalpeana ja synkkänä. Kerran oli hänen tikarinsa terä, joka puoliksi näkyi tupesta, välähtänyt kuin uhkaava salama.
Kadrillilla oli ollut tavattoman suuri menestys, ja se tahdottiin nähdä toistamiseen. Carmela yksinään vastusti sitä. Mutta kreivi San Felice pyysi niin kauniisti tytärtään, että tämä lopulta suostui.
Heti tuli eräs ylhäinen herra etsimään Teresaa, sillä ilman häntä ei tanssia voitu esittää. Mutta tyttö oli kadonnut.
Luigista tuntui, ettei hän jaksaisi katsoa sitä uudestaan ja siksi hän oli puoliväkisin vienyt Teresan puutarhan toiseen osaan. Teresa seurasi vastenmielisesti, mutta hän oli nähnyt Luigin kasvoista, että jotakin merkillistä tapahtui hänessä. Hänen omakin mielensä oli rauhaton, ja vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään pahaa, tiesi hän kuitenkin ansainneensa moitteita.
Teresan suureksi hämmästykseksi Luigi oli koko illan vaiti. Vasta kun illan viileys oli karkottanut vieraat puistosta ja kun talon ovet suljettiin, jotta vieraat sisällä saisivat jatkaa juhlaa, hän saattoi Teresan kotiin. Hyvästellessään hän kysyi:
"Teresa, mitä sanoit, kun tanssit vastapäätä kaunista kreivitär San Feliceä?"
"Minä sanoin", vastasi tyttö aivan avomielisesti, "että antaisin puolet elämääni, jos saisin samanlaisen puvun kuin hänellä oli."
"Ja mitä tanssitoverisi sanoi sinulle?"
"Että minun tarvitsi sanoa vain sana, niin saisin sellaisen."
"Hän oli oikeassa", vastasi Luigi. "Haluatko sitä yhtä kiihkeästi kuin sanot?"
"Haluan."
"Hyvä on, sinä saat sen."
Tyttö hämmästyi ja alkoi tehdä kysymyksiä, mutta Luigin kasvot olivat niin synkät ja niin pelottavat, että sanat kuolivat hänen huulilleen.
Sitä paitsi Luigi poistui heti nämä sanat sanottuaan.
Samana yönä sattui kamala tapaus, joka johtui varmaankin siitä, että joku palvelija oli unohtanut sammuttaa kynttilät; tuli pääsi irti juuri siinä osassa taloa, jossa kauniin Carmelan huoneet olivat. Kun hän keskellä yötä heräsi liekin loimuun, kietoi hän ylleen aamuviittansa ja koetti paeta portaiden kautta, mutta käytävä olikin jo liekkien vallassa. Silloin hän palasi omaan huoneeseensa ja alkoi huutaa apua. Äkkiä huoneen ikkuna, joka oli kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta, aukeni ja eräs nuori talonpoika kiipesi huoneeseen, sieppasi hänet syliinsä ja tavattoman notkeasti vei hänet ulos ja laski hänet nurmelle. Carmela oli pyörtynyt, mutta kun hän tointui, seisoi isä hänen vieressään, ja palvelijat olivat hänen ympärillään auttamassa. Talon siipirakennus oli kokonaan palanut, mutta mitä siitä, kun Carmela oli elossa.
Hänen pelastajaansa etsittiin turhaan, hän oli kadonnut. Carmela oli ollut niin säikähtynyt, että ei ollut häntä tuntenut.
Seuraavana päivänä nuoret tapasivat toisensa tavalliseen aikaan metsän laidassa. Luigi oli saapunut kohtaukseen ensimmäisenä. Hän tuli hyvin iloisena nuorta tyttöä vastaan ja näytti kokonaan unohtaneen eilisen. Teresa oli odottamattoman vakava. Mutta kun hän näki Luigin iloisena, niin hän teeskenteli huolettomuutta.
Luigi otti Teresan käsivarren kainaloonsa ja vei hänet luolan ovelle asti. Siinä hän pysähtyi. Tyttö huomasi, että hänellä oli mielessä jotain erikoista, ja katsoi terävästi häneen.
"Teresa", sanoi Luigi, "eilen väitit antavasi mitä tahansa maailmassa, jos saisit samanlaisen puvun kuin oli kreivin tyttärellä."
"Niin sanoin", lausui Teresa kummastuneena, "mutta olin hullu toivoessani sellaista."
"Ja minä vastasin: hyvä on, sinä saat sen."
"Niin sanoit", lausui nuori tyttö, jonka kummastus kasvoi Luigin puhuessa. "Mutta tietysti vastasit niin vain tehdäksesi minun mielikseni."
"En koskaan ole luvannut sinulle sellaista, mitä en ole pitänyt, Teresa", vastasi Luigi ylpeästi. "Mene luolaan ja ota puku yllesi."
Näin sanoen hän siirsi kiven syrjään ja näytti Teresalle luolaa, jossa paloi kynttilä komean peilin kummallakin puolella. Luigin tekemällä yksinkertaisella pöydällä oli helminauha ja timanttineulat. Vieressä olevalla tuolilla oli puku.
Teresa huudahti riemusta ja kysymättäkään, mistä tämä puku oli tullut, joutamatta edes kiittämään Luigia hän riensi luolaan.
Luigi pani kiven paikoilleen, sillä hän näki ratsastajan ilmestyneen jonkin matkan päässä olevalle kunnaalle ja pysähtyvän aivan kuin etsien tietä.
Huomatessaan Luigin matkamies läksi täyttä laukkaa hänen luokseen.
Luigi ei ollut erehtynyt; matkamies, joka Palestrinasta matkusti Tivoliin, oli eksynyt tieltä.
Nuori mies neuvoi hänelle tien. Mutta kun virstan päässä olisi taas kolmen tien risteys, pyysi ratsastaja Luigia oppaakseen.
Luigi riisui viittansa, heitti pyssynsä olalleen, ja läksi sitten astumaan matkamiehen edellä niin nopeasti, että hevosen on vaikea pysyä heidän matkassaan.
Kymmenen minuutin kuluttua he olivat Luigin mainitsemassa tienhaarassa.
Sinne tultuaan hän ojensi kätensä mahtavasti kuin keisari sen tien suuntaan, jota myöten matkamiehen tuli kulkea, ja sanoi:
"Tuolla on tie, teidän ylhäisyytenne, nyt ette enää voi erehtyä."
"Ja tässä on palkkasi", sanoi matkamies antaen paimenelle muutamia pikkurahoja.
"Kiitos", sanoi Luigi vetäen kätensä pois. "Minä lahjoitan palvelukseni, mutta en sitä myy."
"Mutta", sanoi matkamies, joka näytti tottuneen käsittämään, mikä ero oli kaupunkilaisten suurella palvelusinnolla ja maalaisten ylpeydellä, "jos hylkäät maksun, niin otat varmaankin lahjan vastaan."
"Se on aivan eri asia."
"Ota siis nämä kaksi venetsialaista sekiiniä ja anna ne rakastetullesi, jotta hän voi niistä teettää itselleen korvakoristeet."
"Ja ottakaa te tämä tikari", sanoi nuori paimen. "Albanon ja Civita-Castellanan väliltä ette mistään löydä paremmin veistettyä päätä."
"Otan sen vastaan", sanoi matkamies, "mutta nyt jään sinulle velkaa, sillä tikari on enemmän kuin kahden sekiinin arvoinen."
"Ehkä kauppiaan mielestä, mutta minulle, joka sen itse olen veistänyt, se tuskin on piasterin arvoinen."
"Mikä on nimesi?" kysyi matkamies.
"Luigi Vampa", vastasi paimen yhtä ylpeästi kuin olisi sanonut:
Aleksander, Makedonian kuningas. "Entä teidän?"
"Minun nimeni", vastasi matkustaja, "on merenkulkija Sindbad."
Franz d'Epinay huudahti hämmästyksestä.
– Merenkulkija Sindbad! sanoi hän.
– Niin, lausui kertoja, – sen mainitsi matkamies Vampalle nimenään.
– Mitä teillä on tuota nimeä vastaan? keskeytti Albert. – Se on hyvin kaunis nimi, ja lapsena sadun merenkulkija Sindbadin seikkailut huvittivat minua suuresti.
Franz ei sanonut enempää.
– Jatkakaa.
– Vampa pisti halveksivasti sekiinit taskuunsa ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Päästyään kahden- tai kolmensadan jalan päähän luolasta hän oli kuulevinaan huutoa.
Hän seisahtui ja kuulosti. Huuto tuli luolasta päin.
Hän riensi kuin vuorivuohi paikalle. Joku huusi: "Auttakaa! Auttakaa!"
Eräs mies kantoi Teresaa metsään.
Vampa laski välimatkan. Mies oli ainakin kaksisataa askelta hänen edellään. Hän ei ehtisi saada miestä kiinni, ennen kuin tämä pääsisi metsään.
Nuori paimen jäi paikalleen, aivan kuin jalkansa olisivat kasvaneet maahan kiinni. Hän painoi pyssyn perän olkaansa vastaan, nosti hitaasti piipun ryöstäjää kohden, tähtäsi hetkisen ja laukaisi.
Ryöstäjä pysähtyi heti, hänen polvensa horjuivat ja hän kaatui maahan vetäen Teresan mukanaan.
Pian Teresa kuitenkin nousi. Vampa riensi heti häntä kohden, sillä kymmenen askelen päässä kuolevasta hän oli vaipunut maahan. Vampa pelkäsi ensi aluksi, että kuula, joka oli surmannut hänen vihollisensa, oli samalla haavoittanut hänen rakastettuansakin.
Kaikeksi onneksi ei niin ollut tapahtunut; Teresan voimat olivat vain pelosta herpautuneet. Kun Luigi oli varma siitä, että Teresa oli terve ja haavoittumaton, hän kääntyi haavoitetun puoleen.
Tämä oli jo kuollut, hänen kätensä olivat nyrkissä, suu tuskan vääristämä ja hiukset märkinä kuoleman hiestä.
Auki jääneissä silmissä oli uhkaava katse.
Vampa lähestyi ruumista. Mies oli Cucumetto.
Siitä päivästä alkaen, jolloin nuoret pelastivat rosvon, oli tämä ollut rakastunut Teresaan ja oli vannonut, että tyttö vielä kerran olisi hänen omansa. Siitä päivästä alkaen hän oli vaaninut sopivaa tilaisuutta. Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin tytön rakastaja oli mennyt näyttämään matkamiehelle tietä, hän oli ryöstänyt Teresan ja oli jo varma siitä, että tyttö oli hänen omansa, kun Vampan kuula oli lävistänyt hänen sydämensä.
Vampa katseli häntä hetkisen, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut pienintäkään mielenliikutusta, jota vastoin Teresa vapisi yhä vielä ja uskalsi vain vähitellen lähestyä rosvoa ja katsoa häntä rakastettunsa olan ylitse.
Vähän ajan päästä Vampa kääntyi Teresan puoleen.
"Ahaa", sanoi hän, "hyvä on, sinä olet jo pukeutunut. Nyt on minun vuoroni vaihtaa asua."
Teresa oli todellakin pukeutunut kiireestä kantapäähän kreivi San Felicen tyttären pukuun.
Vampa kantoi Cucumetton ruumiin luolaan, ja Teresa jäi vuorostaan sen ulkopuolelle.
Jos joku toinen matkamies olisi sattunut kulkemaan ohitse, olisi hän nähnyt kummallisen näyn: vuohiaan paimentavan tytön, jolla oli kashmir-hame, helmistä tehdyt korvarenkaat ja kaulanauhat, timanttiset tukkaneulat ja safiiriset, smaragdiset ja rubiiniset napit.
Hän olisi ehdottomasti luullut siirtyneensä Florianin aikaan ja olisi Pariisiin tullessaan kertonut nähneensä alppipaimentytön Sabinilaisvuorten rinteellä.
Neljännestunnin päästä Vampa vuorostaan palasi luolasta. Hänen pukunsa oli omalla tavallaan yhtä komea kuin Teresankin.
Hänellä oli granaatinvärinen takki, jossa oli kultanapit, kultakirjailulla koristettu liivi, roomalainen huivi kaulassaan, ammussäiliö, joka oli kirjailtu kullalla ja punaisella sekä vihreällä silkillä. Taivaansinisestä sametista ommellut polvihousut oli timanttisoljilla sidottu polven alapuolelta, hirvennahkaiset säärykset oli koristettu tuhansilla kiemuroilla, päässä hänellä oli hattu, jossa liehui kaikenvärisiä nauhoja. Kaksi kelloa riippui hänen vyössään, ja komea tikari oli pistetty ammuslaukun kupeeseen.
Teresa huudahti ihastuksesta. Vampa oli ottanut ylleen Cucumetton koko puvun ja oli kuin jokin Leopold Robertin tai Schnetzin maalaus.
Nuori mies huomasi, minkä vaikutuksen hän teki rakastettuunsa, ja ylpeyden hymy nousi hänen huulilleen.
"Nyt", sanoi hän Teresalle, "oletko valmis jakamaan kohtalon minun kanssani, olkoon se millainen tahansa?"
"Olen, olen", huudahti nuori tyttö aivan innoissaan.
"Seuraamaan minua, minne tahansa menen?"
"Vaikka maailman ääriin."
"Tartu sitten käsivarteeni ja menkäämme, sillä meillä ei ole varaa hukata aikaa."
Nuori tyttö tarttui rakastettunsa käsivarteen kysymättäkään, minne tämä hänet vei, sillä tänä hetkenä Luigi oli hänen mielestään kaunis, ylpeä ja kaikkivoipa kuin Jumala.
Ja molemmat lähestyivät metsää, jonka rajan yli he muutaman minuutin päästä olivat astuneet.
Vampa tunsi kaikki vuoriston polut. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat metsän tiheimmälle paikalle. Kuivuneen vuoripuron uoma vei laaksoon. Vampa kulki tätä merkillistä tietä pitkin, joka rantatöyräillä kasvavien tuuheitten pinjain suojassa muistutti Vergiliuksen kuvaamaa Avernukseen johtavaa tietä, paitsi että tällä oli helpompi astella.
Teresa alkoi pelätä jylhää ja synkkää seutua ja puristautui lähemmäksi opastaan sanomatta sanaakaan. Mutta kun hän näki Vampan astelevan tasaisesti ja tyynen näköisenä, niin hän osasi salata levottomuutensa.
Äkkiä kymmenen askelen päässä heistä astui mies puun takaa esiin ja tähtäsi Vampaa.
"Ei askeltakaan eteenpäin", huusi hän, "tai olet kuoleman oma."
"Joutavia", sanoi Vampa kohottaen halveksivasti kätensä. Teresa ei enää voinut salata pelkoaan, vaan painautui yhä lujemmin häntä vastaan. "Joko sudet repivät toisiaan?"
"Kuka olet?" kysyi vahti.
"Olen Luigi Vampa, San Felicen paimen."
"Mitä tahdot?"
"Puhua tovereittesi kanssa, jotka ovat Rocca Biancan metsänaukeamassa."
"Astu edellä", sanoi vartija.
Vampa hymyili huomatessaan rosvon varovaisuuden ja käveli Teresan kanssa edellä yhtä tyynesti ja tasaisesti kuin tähänkin asti.
Viiden minuutin päästä rosvo käski heitä pysähtymään, ja matki kolme kertaa korpin ääntä.
Samanlainen rääyntä kuului vastaukseksi.
"Hyvä on", sanoi rosvo, "nyt voit jatkaa matkaasi."
Luigi ja Teresa lähtivät taas eteenpäin.
Rocca Biancan metsänaukeama oli pienen vuoren huipulla, joka aikoinaan oli varmaankin ollut tulivuori. Tämä tulivuori oli sammunut jo aikoja ennen kuin Romulus ja Remus lähtivät Albasta ja alkoivat rakentaa Roomaa.
Teresa ja Luigi saapuivat kukkulalle ja näkivät samassa parikymmentä rosvoa.
"Tämä nuori mies tahtoo tavata teitä ja puhella kanssanne", sanoi vahti.
"Mitä asiaa hänellä on meille?" kysyi se, joka päällikön poissa ollessa hoiti hänen tehtäviään.
"Minulla on sitä asiaa, että olen väsynyt paimenen ammattiin", sanoi Vampa.
"Vai niin", sanoi päällikkö, "ymmärrän, sinä tahdot päästä meidän joukkoomme?"
"Olkoon hän tervetullut", huusivat useat Ferrusinosta, Pampinarasta ja Anagnista kotoisin olevat rosvot, jotka tunsivat Luigi Vampan.
"Niin kyllä, mutta minä tahdon muutakin kuin olla toverinne."
"Mitä sinä sitten tahdot?" kysyivät rosvot kummissaan.
"Minä tahdon tulla päälliköksenne", sanoi nuori mies.