Monte-Criston kreivi

Franz lausui tunnustuksen sanoja Albertille, joka seisoessaan peilin edessä hymyili itselleen. Silloin astui kreivi Monte-Cristo sisään.

– Hyvät herrat, sanoi hän, – niin hauskaa kuin onkin huvitella yhdessä muiden kanssa, on vapaus kuitenkin rakkaampi, ja sen vuoksi jätän vaununi koko päiväksi teidän käytettäviksenne. Hotellin isäntä on varmaankin maininnut teille, että hänen tallissaan on kolmet tai neljät vaunut, joten ette millään tavoin häiritse minua. Jos meillä on jotakin toisillemme sanottavaa, on yhtymäpaikkanamme Rospoli-palatsi.

Nuoret herrat yrittivät esittää vastaväitteitä, mutta eihän heillä ollut mitään pätevää syytä hylätä tätä mieluisaa tarjousta. He siis ottivat sen vastaan.

Kreivi Monte-Cristo oli noin neljännestunnin heidän luonaan keskustellen tavattoman sulavasti kaikenlaisista asioista. Niin kuin jo olemme huomanneet, hän tunsi erinomaisen hyvin eri maiden kirjallisuuden. Luotuaan silmäyksen hänen salonkinsa seinille olivat Franz ja Albert nähneet, että hän oli maalaustaiteen ihailija. Muutamat muiden asioiden yhteydessä vaatimattomasti lausutut sanat ilmaisivat, että tieteet eivät olleet hänelle vieraita. Hän näytti harrastavan erityisesti kemiaa.

Ystävykset eivät rohjenneet tarjota kreiville aamiaista, sillä epäkohteliastahan olisi ollut tarjota hänen verrattoman ateriansa jälkeen Pastrinin jokseenkin keskinkertaista ruokaa. He sanoivat sen hänelle suoraan, ja kreivi näytti ymmärtävän heidän hienotunteisuutensa.

Albert oli aivan ihastunut kreiviin, ja ellei tämä olisi ollut niin oppinut, olisi hän pitänyt häntä täydellisenä aatelismiehenä. Hän riemuitsi erityisesti siitä, että saisi vapaasti käyttää vaunuja. Hänellä oli omat tuumansa noiden talonpoikaistyttöjen suhteen, ja kun he edellisenä päivänä olivat ajaneet hyvin komeissa vaunuissa, oli hän tyytyväinen voidessaan siinä suhteessa olla heidän vertaisensa.

Kello puoli kaksi läksivät nuoret miehet liikkeelle. Kuski ja lakeijat olivat vetäneet livreetakit eilisten pukujensa päälle, joten he tulivat vielä hullunkurisemman näköisiksi kuin eilen, ja siitä Franz ja Albert heitä erikoisesti kiittivät.

Albert oli pistänyt eilisen orvokkikimppunsa takkinsa napinreikään.

Heti kirkonkellon alkaessa soida he riensivät Via Vittorian kautta Corsolle.

Toisella kierroksella putosi vaunuista, joissa oli joukko pajatsotyttöjä, kreivin vaunuihin tuore orvokkikimppu, ja siitä Albert huomasi, että eiliset talonpoikaistytöt olivat muuttaneet pukua ja joko sattumalta tai varta vasten ottaneet puolestaan mallia hänen eilisestä puvustaan.

Albert pani tuoreen kimpun kuihtuneen paikalle, mutta piti tämän kädessään. Ja kun he toisen kerran tulivat vaunuja vastaan, hän nosti sen huulilleen. Tämä liike näytti suuresti huvittavan sekä kukkien heittäjää että hänen tovereitaan.

Päivä oli yhtä vilkas kuin eilinenkin, ellei vielä vilkkaampi. Kerran he näkivät kreivin ikkunassaan, mutta kun he uudelleen ajoivat ohitse, oli hän kadonnut.

Albertin ja kukkavihon heittäneen pajatsotytön välistä keikailua jatkui tietenkin koko päivän.

Illalla hotelliin palatessaan oli Franzin pöydällä Ranskan lähettilään kirje, jossa ilmoitettiin, että hänellä oli kunnia päästä seuraavana päivänä paavin puheille. Jokaisella edellisellä Rooman-matkallaan hän oli pyytänyt ja saanut tämän armonosoituksen. Sekä kiitollisuudesta että uskonnollisista syistä hän ei tahtonut käydä kristityn maailman pääkaupungissa osoittamatta kunnioitustaan pyhän Pietarin seuraajalle, joka oli ollut kaikkien hyveitten esikuvana.

Hänen ei siis sinä päivänä sopinut ottaa enää osaa karnevaaliin, sillä vaikkakin hurskas, vanha Gregorius XVI vaatimattomuudella verhosi suuruuttaan, valmistui jokainen lähestymään häntä kunnioituksen ja syvän liikutuksen vallassa.

Vatikaanista palatessaan Franz meni suoraan hotelliin välttäen Corsoa. Hänen mielensä oli täynnä hurskaita ajatuksia ja karnevaalin hurjan ilon näkeminen olisi tuntunut hänestä niiden loukkaamiselta.

Kymmenen minuuttia yli viiden Albert palasi. Hän oli tavattoman iloinen. Pajatsotyttö oli jälleen ottanut ylleen talonpoikaispukunsa, ja ajaessaan Albertin vaunujen ohitse hän oli poistanut naamion kasvoiltaan. Hän oli hurmaavan kaunis.

Franz onnitteli Albertia sydämestään, ja tämä otti onnittelut vastaan niin kuin ainakin mies, joka ne ansaitsee. Hän sanoi olevansa varma, että kaunotar kuului hienoimpaan ylhäisöön. Albert oli päättänyt kirjoittaa hänelle seuraavana päivänä.

Kuullessaan näitä tunnustuksia Franz huomasi, että Albert halusi pyytää häneltä jotakin, mutta ei tohtinut. Franz kyseli ja vakuutti jo edeltäpäin olevansa valmis toverin onnen tähden tekemään mitä uhrauksia tahansa. Lopulta Albert tunnusti, että Franz tekisi hänelle suuren palveluksen, jos luovuttaisi seuraavana päivänä vaunut hänen yksin käytettävikseen.

Albert arveli talonpoikaistytön nostaneen naamionsa sen tähden, että Franz oli poissa.

Franz ei tietenkään tahtonut katkaista kesken ystävänsä seikkailua, joka näytti niin suuressa määrässä ärsyttävän tämän uteliaisuutta ja hivelevän turhamaisuutta. Hän tunsi siksi hyvin ystävänsä avomielisyyden, että tiesi saavansa kuulla häneltä kaikki lemmenseikkailun yksityiskohdat. Ja kun hän niinä parina kolmena vuotena, jotka oli samoillut pitkin Italiaa, ei omasta puolestaan ollut joutunut vastaavaan seikkailuun, halusi hän tietää, miten sellainen oikeastaan kehittyi.

Hän lupasi siis seuraavana päivänä tyytyä katselemaan karnevaalia Rospoli-palatsin ikkunoista.

Hän näki Albertin ajavan moneen kertaan palatsin ohitse kädessään tavattoman iso kukkavihko, jonne hän varmaankin oli kätkenyt rakkauskirjeen. Tämä arvelu muuttui varmuudeksi, kun hän näki saman kukkavihon erään vaaleanpunapukuisen pajatsotytön käsissä.

Illalla Albert ei enää ollut vain iloinen, hän oli jo aivan riemua täynnä. Hän oli varma siitä, että tuntematon kaunotar vastaisi hänelle. Franz täytti hänen toiveensa, ennen kuin hän ne oli lausunutkaan, ilmoittamalla, että hän oli väsynyt meluun ja aikoi käyttää seuraavan päivän muistiinpanojen tekemiseen.

Albert ei ollut erehtynyt. Seuraavan päivän iltana Franz näki hänen syöksyvän huoneeseen heiluttaen kädessään kirjettä.

– Lukekaahan!

Tiistai-iltana kello seitsemän laskeutukaa vaunuistanne Via dei Ponteficin kohdalla ja seuratkaa roomalaista talonpoikaistyttöä, joka riistää kädestänne moccoletton. Kun olette tullut San Giacomon kirkon ensimmäiselle porrasaskelmalle, sitokaa vaaleanpunainen nauha pajatsonpukunne olalle, jotta teidät paremmin tunnetaan.

Siihen asti ette näe minua.

Uskollisuutta ja vaitioloa.

– No, sanoi Albert Franzille, kun tämä oli lopettanut lukemisen, – mitä tästä ajattelette, hyvä ystävä?

– Minä ajattelen, vastasi Franz, – että juttu näyttää saavan mieluisan seikkailun muodon.

– Siltä minustakin tuntuu, sanoi Albert, – ja pahoin pelkään, että saatte mennä yksinänne herttua Braccianon tanssiaisiin.

Franz ja Albert olivat kumpikin saaneet samana aamuna kutsun tämän kuuluisan pankkiirin luo.

– Mutta muistakaa, vastasi Franz, – että koko ylhäisö on herttuan luona. Ja jos kaunis tuntematon todellakin kuuluu ylhäisöön, niin hänen täytyy tulla sinne.

– Pysyn joka tapauksessa väitteessäni, sanoi Albert. – Luittehan kirjeen?

– Luin.

– Tiedättehän, kuinka vaillinaisen kasvatuksen Rooman keskisäädyn naiset saavat?

– Tiedän, vastasi Franz.

– Lukekaahan tämä kirje uudelleen, tarkastakaa käsialaa ja etsikää, löydättekö ainoatakaan oikeinkirjoitusvirhettä.

– Olette onnen lempilapsi, sanoi Franz ojentaen toisen kerran kirjeen Albertille.

– Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, tehkää pilkkaa mielenne mukaan, sanoi Albert, – mutta minä olen rakastunut.

– Hyvä Jumala, aivan minä kauhistun, huudahti Franz. – Kaikesta huomaan, että en ainoastaan mene yksin herttua Braccianon tanssiaisiin, vaan saan luultavasti palata yksin Firenzeenkin.

– Jos tuo tuntematon nainen on yhtä suloinen kuin hän on kaunis, niin jään Roomaan ainakin kuudeksi viikoksi. Minä rakastan Roomaa ja olen aina ollut mieltynyt muinaismuistojen tutkimiseen.

– Jos vielä tulee pari tällaista seikkailua, olen varma siitä, että pian olette muinaismuistoakatemian jäsen.

Albert olisi varmaankin ryhtynyt oikein todenteolla väittelemään siitä, että hänellä olisi oikeus päästä akatemian jäseneksi, kun nuorille miehille tultiin ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu. Albertilla ei rakkaus sotinut vähääkään ruokahalua vastaan. Hän riensi siis ystävänsä kanssa päivälliselle valmiina jatkamaan väittelyä aterian päätyttyä.

Päivällisen jälkeen palvelija ilmoitti kreivi Monte-Criston. Kahteen päivään eivät nuoret olleet häntä nähneet. Pastrini oli kertonut, että hänen oli täytynyt lähteä tärkeiden asioiden vuoksi Civita-Vecchiaan. Hän oli lähtenyt edellisen päivän iltana ja palannut vasta tunti sitten.

Kreivi oli hyvin herttainen. Joko hän hillitsi itseään tai sitten eivät tällä kertaa mitkään ulkonaiset seikat herättäneet hänessä katkeruutta, joka oli pari kertaa pannut hänet puhumaan hiukan kummallisesti. Hän oli nyt melkein samanlainen kuin kaikki muutkin. Mies oli Franzille täydellinen arvoitus. Kreivi tiesi varmasti, että Franz tunsi hänet, eikä hän kuitenkaan nyt ollut sanallakaan huomauttanut heidän aikaisemmasta kohtaamisestaan. Vaikka Franzin kovasti tekikin mieli viitata siihen, pelkäsi hän loukkaavansa miestä, joka oli osoittanut hänelle ja hänen toverilleen niin paljon ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Siksi hän pysyi vaiti.

Kreivi oli kuullut, että ystävykset olivat halunneet vuokrata aition Argentina-teatterista, mutta että kaikki paikat oli jo myyty. Sen vuoksi hän toi heille oman aitionsa avaimen.

Franz ja Albert kieltäytyivät ensin ottamasta hänen tarjoustaan vastaan, mutta kun kreivi kertoi, että aitio siinä tapauksessa jäisi käyttämättä, koska hän itse aikoi mennä Palli-teatteriin, suostuivat ystävykset hänen tarjoukseensa.

Franz oli vähitellen tottunut kreivin kalpeuteen, joka ensi näkemältä oli tehnyt häneen niin omituisen vaikutuksen. Hän ei voinut olla ihailematta noita kauniita kasvoja, joiden ainoana vikana ja samalla suurimpana viehätyksenä oli juuri tuo kalpeus. Franz rakasti Byronin runoutta, ja hänen oli helppo kuvitella tuota päätä Manfredin hartioilla tai Laran kaavun alla. Otsan syvä uurre ilmaisi kreivin taukoamatta ajattelevan jotakin synkkää asiaa. Hänen katseensa tunki sielun syvyyteen. Huulien ylpeä ja pilkallinen piirto antoi hänen sanoilleen niin erikoisen sävyn, että se, joka ne kerran oli kuullut, ei voinut niitä koskaan unohtaa.

Kreivi ei enää ollut nuori. Hän oli ainakin neljänkymmenen ikäinen, ja kuitenkin oli ilmeistä, että hän voisi lumousvoimallaan helposti voittaa kaikki nuoret miehet, jos joutuisi kilpailemaan heidän kanssaan.

Albert puhui taukoamatta, kuinka suuri onni heitä oli kohdannut, kun he olivat tutustuneet kreiviin. Franz ei ollut yhtä intoileva, ja hän tunsi joutuneensa sen vaikutuksen valtaan, joka jokaisella lahjakkaalla miehellä on ympäristöönsä.

Hän muisti, että kreivi jo pari kolme kertaa oli maininnut aikovansa matkustaa Pariisiin ja oli varma siitä, että kreivi herättäisi siellä aivan suunnatonta huomiota. Eikä hän kuitenkaan olisi tahtonut olla Pariisissa samaan aikaan kuin kreivi.

Ilta kului niin kuin illat kuluvat italialaisissa oopperoissa, ei musiikin kuuntelemiseen vaan puhelemiseen ja aitioissa vierailemiseen. Kreivitär G… tahtoi johdattaa keskustelun kreiviin, mutta Franz ilmoitti, että hänellä on paljon hauskempaa kerrottavaa, ja vaikka Albert koettikin teeskennellyn vaatimattomasti ehkäistä ystäväänsä, niin tämä kertoi, mikä juttu näinä viimeisinä kolmena päivänä oli ollut ystävien välisen keskustelun aiheena.

Kun tällaiset tapaukset ovat jokseenkin tavallisia Italiassa, ainakin matkustajien kertomuksista päättäen, uskoi kreivitär kaiken ja onnitteli Albertia tämän seikkailun johdosta, joka näytti päättyvän perin tyydyttävällä tavalla.

He erosivat luvaten tavata toisensa herttua Braccianon tanssiaisissa, joihin Rooman koko ylhäisö oli kutsuttu.

Albertin salaperäinen nainen piti lupauksensa; hän ei antanut kahtena seuraavana päivänä mitään elonmerkkiä itsestään.

Tuli tiistai, karnevaalin viimeinen ja meluisin päivä. Tiistaina teatterit aloittivat näytäntönsä kello kymmenen aamulla, sillä kello kahdeksalta illalla alkaa paastoviikko. Tiistaina jokainen, joka rahan, ajan tai innostuksen puutteessa ei ole ottanut osaa edellisten päivien juhliin, yhtyy yleiseen pyörteeseen ja on mukana yhteisessä melussa ja hyörinässä.

Kello kahdesta viiteen asti Franz ja Albert heittelivät konfettia vastakkaiseen suuntaan kulkeviin vaunuihin tai jalan-astujiin, joita liikkui vaunurivien välissä, hevosten jaloissa, pyörien keskellä – ilman, että sattui ainoatakaan tapaturmaa, ainoatakaan riitaa tai rähinää. Tässä suhteessa italialaiset ovat maailman ensimmäinen kansa. Juhlat ovat heille todellisia juhlia.

Albert riemuitsi pajatsonpuvussaan. Hänen olkapäillään oli vaaleanpunainen nauha, joka ulottui aivan polviin asti. Ettei mitään erehdystä syntyisi hänen ja toverinsa välillä, oli Franz ottanut ylleen talonpoikaispukunsa.

Mitä pitemmälle päivä kului, sitä kovemmaksi kävi melu. Kaikki huusivat ja heiluttivat minkä jaksoivat: pauhasi oikea ihmismyrsky, jossa huudot olivat ukkosenjyrinöitä ja kukkavihot, konfetti, munat, appelsiinit ja kukat rakeita.

Kello kolme ammuttiin kanuunoilla yht'aikaa sekä Piazza del Popololla että Venetsian palatsin luona kilpa-ajojen alkamismerkiksi, mutta se tuskin kuului tämän kamalan mellakan keskellä.

Kilpa-ajot samoin kuin moccolot muodostavat erikoisen osan karnevaalin viimeistä päivää. Tykinlaukauksen jälkeen vaunut heti rikkovat jonon ja poikkeavat lähimmälle poikkikadulle.

Kaikki tapahtuu tavattoman nopeasti, eikä poliisin tarvitse vähääkään sekaantua asiaan ilmoittaakseen, missä kunkin paikka on tai minne kunkin on mentävä.

Jalkamiehet painautuivat palatsien seiniä vastaan, ja kohta kuului hevosten hirnuntaa ja miekantuppien läiskettä.

Viisitoista yhdessä rivissä karauttavaa ratsumiestä lakaisi koko leveydeltään Corson puhtaaksi valmistaakseen tietä barberille. Kun ratsujoukko oli saapunut Venetsian palatsin luo, ilmoitti uusi tykinlaukaus, että katu oli tyhjä.

Melkein samassa ilmestyi kadulle seitsemän tai kahdeksan hevosta, jotka kiitivät eteenpäin kuin varjot suuren, yleisen, pelottavan huudon kaikuessa. Kolmensadantuhannen hengen huuto ja selkään sidotut rautaiset piikkikuulat ajoivat hevosia eteenpäin. Sant' Angelon linnasta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi, että numero kolme oli voittanut.

Samassa, odottamatta mitään muuta merkkiä, ajoneuvot lähtivät taas liikkeelle, täyttivät Corson, syöksyen kaikilta kaduilta aivan kuin hetkiseksi padotut virrat kiitävät entiseen uomaansa, ja virta jatkoi entistä vuolaampana kulkuaan graniittirantojensa välissä.

Uusi melun ja hälinän aiheuttaja oli liittynyt tähän joukkoon; moccoloiden kauppiaat astuivat esiin.

Moccolo tai moccoletto on kaikenkokoinen kynttilä, paksuista pääsiäiskynttilöistä alkaen pieniin, rotanhäntämäisiin asti. Niiden käyttäjillä on karnevaalin aikana kaksi tehtävää: säilyttää oma moccolettonsa sytytettynä ja sammuttaa muiden moccoletto.

Moccoletto on siinä suhteessa samanlainen kuin ihmiselämä: ihmiset voivat ainoastaan yhdellä tavoin sen sytyttää, ja tämän keinon he ovat saaneet Jumalalta.

Mutta ne ovat keksineet tuhansia keinoja sammuttaakseen sen. Totta kyllä on, että paholainen on neuvonut heille tässä suhteessa keinojaan.

Moccoletton saa syttymään tulen avulla.

Mutta kuka voi kuvatakaan ne tuhannet keinot, joiden avulla se voidaan sammuttaa! Siihen käytetään mahdottoman suuria palkeita, jättiläiskokoisia kynttilänsammuttajia, pelottavan kokoisia viuhkoja.

Jokainen siis riensi ostamaan itselleen moccolettoja, Franz ja Albert yhtä hyvin kuin muutkin.

Yö tuli nopeasti. Ja tuhansien kauppiaitten kimeästi huutaessa: Moccoli! alkoi pari kolme liekkiä välkkyä joukon keskellä. Se oli odotettu merkki.

Kymmenen minuutin kuluttua paloi viisikymmentätuhatta liekkiä Venetsian palatsista Piazza del Popololle asti. Olisi luullut virvatulien viettävän juhlaa.

Ajatelkaa taivaan kaikkien tähtien laskeutuvan alas maan päälle ja yhtyvän hurjaan tanssiin.

Kaikki yhteiskunnalliset rajat katoavat tänä hetkenä. Katupoika ahdistaa prinssiä, prinssi talonpoikaa, talonpoika porvaria, jokainen puhaltaa, sammuttaa ja sytyttää kynttilöitä. Jos vanha Aiolos ilmestyisi, niin hänet julistettaisiin moccolin kuninkaaksi, ja Akvilon hänen kruununperijäkseen.

Tätä hurjaa, liekehtivää juhlaa kesti noin kaksi tuntia. Corso oli valoisa aivan kuin päivällä, katsojien kasvot erotti selvästi kolmanteen ja neljänteen kerrokseen asti.

Albert katsoi kelloaan joka viiden minuutin kuluttua; viimein se oli seitsemän.

Ystävykset olivat juuri sinä hetkenä Via dei Ponteficin kohdalla.

Albert hyppäsi vaunuista moccoletto kädessään.

Pari kolme naamioitua tahtoi lähestyä häntä sammuttaakseen sen tai riistääkseen sen hänen kädestään. Mutta taitavana nyrkkeilijänä Albert heitti heidät toinen toisensa jälkeen kymmenen jalan päähän ja jatkoi matkaansa San Giacomon kirkkoa kohden.

Portaat olivat aivan täynnä katsojia, jotka koettivat riistää toistensa käsistä kynttilöitä. Franz seurasi katseillaan Albertia ja näki hänen astuvan ensimmäiselle askelmalle. Samassa eräs naamioitu, jolla oli samanlainen puku kuin tuolla kukkakimpun heittäneellä tytöllä, sieppasi hänen kädestään kynttilän, eikä Albert enää vähääkään vastustellut.

Franz oli liian kaukana kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen, mutta mitään vihamielistä se ei ilmeisesti ollut, koska Albert poistui käsikoukkua tytön kanssa.

Jonkin aikaa Franz seurasi heitä katseillaan, mutta Via Macellon kohdalla he katosivat hänen näkyvistään.

Äkkiä alkoi kellonsoitto, joka ilmoittaa karnevaalin loppuneen. Samassa kaikki kynttilät sammuivat kuin taikavoimasta. Olisi luullut rajun tuulenpuuskan sammuttaneen ne yht'aikaa.

Franz oli keskellä pimeyttä.

Huudot vaikenivat, aivan kuin sama voimakas tuulenpuuska olisi puhaltanut hälinänkin pois. Ei kuulunut enää muuta kuin vaunujen kolinaa naamioitujen ajaessa kotiin. Vain ikkunoiden takaa näkyi siellä täällä kynttilöitä.

Karnevaali oli loppunut.

37. San Sebastianon katakombit

Tuskin koskaan elämässään Franz oli tuntenut niin äkillistä vaihdosta, ilon muuttumista alakuloisuudeksi. Aivan kuin pelottavan kummituksen henkäisystä Rooma muuttui suureksi haudaksi. Pimeyttä lisäsi vielä se, että kuu nousi vasta kello yhdentoista aikaan illalla. Mutta Franzilla oli lyhyt matka kuljettavanaan, ja kymmenen minuutin päästä hänen vaununsa, tai oikeammin sanoen kreivin vaunut, pysähtyivät London-hotellin eteen.

Päivällinen odotti. Franz tiesi, ettei Albertia tarvinnut vielä odottaa ja istui yksinään pöytään.

Pastrini, joka oli tottunut näkemään heidät yhdessä, kysyi, missä Albert viipyi. Franz vastasi vain, että Albert oli edellisenä päivänä saanut kutsun ja mennyt tapaamaan erästä henkilöä. Moccoletton äkillinen sammuminen, pimeys, melua seurannut hiljaisuus, kaikki se herätti Franzissa alakuloisuuden, johon liittyi levottomuuttakin. Hän söi siis virkkamatta sanaakaan, vaikka hotellin isäntä tulikin pari kertaa kysymään, tarvitsiko hän mitään.

Franz oli päättänyt odottaa Albertia niin myöhäiseen kuin mahdollista. Hän käski siis vaunujen olla valmiina vasta kello yhdeltätoista ja pyysi Pastrinia ilmoittamaan hänelle heti, kun Albert saapui hotelliin. Kello yksitoista Albert ei vielä ollut saapunut. Franz pukeutui ja läksi matkaan ilmoittaen hotellin isännälle menevänsä herttua Braccianon luo.

Herttua Braccianon palatsi on Rooman kaunein. Hänen rouvansa, joka on Colonna-sukua, esiintyy siellä herttaisena valtiattarena. Siitä syystä ovatkin hänen juhlansa kuuluisia kautta Euroopan. Franzilla ja Albertilla oli Roomaan tullessaan suosituskirjeet hänelle. Niinpä herttuatar ensimmäiseksi kysyikin Franzilta, minne hänen matkatoverinsa oli jäänyt. Franz mainitsi eronneensa hänen seurastaan sinä hetkenä, jolloin moccolot sammutetaan, ja viimeisen kerran nähneensä hänet Via Macellon kulmassa.

– Hän ei siis ole palannut? kysyi herttua.

– Olen odottanut häntä tähän asti, vastasi Franz.

– Tiedättekö, minne hän meni?

– En aivan tarkoin. Luulen kuitenkin, että kysymyksessä oli jonkinmoinen lemmenkohtaus.

– Tällaisena päivänä tai oikeammin yönä ei pitäisi viipyä ulkona, sanoi herttua. – Eikö totta, kreivitär?

Nämä viimeiset sanat hän lausui kreivitär G…lle, joka juuri astui sisään herttuan veljen, signor Torlonian taluttamana.

– Minun mielestäni nyt on ihana yö, vastasi kreivitär. – Ja täällä olijat surevat ainoastaan sitä, että se loppuu niin pian.

– Minä en puhukaan läsnä olevista, sanoi herttua hymyillen. – Täällä ei ole miehillä muuta vaaraa kuin että rakastuvat teihin, eikä naisilla muuta kuin että tulevat mustasukkaisiksi nähdessään teidät niin kauniina. Minä puhun niistä, jotka liikkuvat Rooman kaduilla.

– Hyvä Jumala, huudahti kreivitär, – kuka tähän aikaan liikkuu Rooman kaduilla muuten kuin mennäkseen tanssiaisiin?

– Ystävämme Albert de Morcerf, rouva kreivitär, jonka jätin ajamaan takaa tuntematonta kaunotarta kello seitsemän aikaan, vastasi Franz, – ja joka ei vieläkään ole palannut.

– Ettekö siis tiedä, minne hän on mennyt?

– En laisinkaan.

– Onko hänellä aseita?

– Hän on pajatson puvussa.

– Teidän ei olisi pitänyt antaa hänen mennä sillä tavoin, sanoi herttua Franzille, – tehän tunnette Rooman paremmin kuin hän.

– Yhtä hyvin olisin voinut pidättää kilpa-ajoissa hevosen numero kolme, joka voitti ensimmäisen palkinnon, sanoi Franz. – Ja sitä paitsi, mitä pahaa hänelle saattaisi tapahtua?

– Kukapa tietää, yö on synkkä, ja Tiber-virta on hyvin lähellä Via Macelloa.

Franz tunsi kylmät väreet ruumiissaan huomatessaan, että herttua ja kreivitär olivat yhtä levottomia kuin hänkin oli.

– Sen vuoksi ilmoitinkin hotellissa, että olen tullut tänne, sanoi Franz, – ja käskin tuomaan sanan heti, kun hän saapuu.

– Kas, sanoi herttua, – luulen palvelijan juuri parhaillaan etsivän teitä.

Herttua ei erehtynyt. Nähdessään Franzin tuli palvelija häntä kohden.

– Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. – London-hotellin isäntä käskee ilmoittamaan, että hänen luonaan odottaa eräs mies, jolla on vicomte de Morcerfin lähettämä kirje.

– Vicomten lähettämä! huudahti Franz.

– Niin.

– Ja kuka tuo mies on?

– En tiedä.

– Miksi hän ei ole tuonut kirjettä tänne?

– Sanantuoja ei sitä selittänyt.

– Ja missä sanantuoja on?

– Hän läksi heti, kun näki minun menevän tanssisaliin etsimään teitä.

– Hyvä Jumala, sanoi kreivitär Franzille, – lähtekää heti paikalla.

Miesraukalle on varmaankin tapahtunut onnettomuus.

– Minä riennän, sanoi Franz.

– Palaatteko antamaan meille tietoja? kysyi kreivitär.

– Palaan, ellei asia ole vakavaa laatua. Jos se on, en takaa, miten itseni käy.

– Joka tapauksessa olkaa varovainen, sanoi kreivitär.

– Olkaa huoleti!

Franz otti hattunsa ja läksi kiireimmän kautta. Hän oli lähettänyt vaunut pois ja käskenyt niiden palata kahden tunnin kuluttua. Kaikeksi onneksi oli Bracciano-palatsi, jonka toinen pääty on Corsolle päin ja toinen Piazza di Santi Apostolille, vajaan kymmenen minuutin matkan päässä London-hotellista. Lähestyessään hotellia Franz näki erään miehen seisovan keskellä katua. Hän arvasi heti paikalla, että mies oli Albertin kirjeen tuoja. Miehellä oli yllään pitkä viitta. Franz meni häntä kohden, mutta tämä puhuttelikin ensin häntä.

– Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo? sanoi hän astuen askelen taaksepäin aivan kuin olisi varuillaan.

– Tehän tuotte minulle vicomte de Morcerfin kirjeen, sanoi Franz.

– Teidän ylhäisyytenne asuu Pastrinin hotellissa?

– Asun.

– Teidän ylhäisyytenne on vicomten matkatoveri?

– Olen.

– Mikä on teidän ylhäisyytenne nimi?

– Paroni Franz d'Epinay.

– Siinä tapauksessa tämä kirje on osoitettu teidän ylhäisyydellenne.

– Odotatteko vastausta? kysyi Franz ottaen kirjeen hänen kädestään.

– Odotan; ainakin ystävänne sitä toivoo.

– Seuratkaa minua, niin annan sen teille.

– Odotan mieluimmin täällä, sanoi sanantuoja nauraen.

– Miksi?

– Teidän ylhäisyytenne ymmärtää syyn luettuaan kirjeen.

– Tapaan siis teidät täällä?

– Epäilemättä.

Franz astui sisään. Portailla hän kohtasi Pastrinin.

– No? kysyi tämä.

– No, mitä? vastasi Franz.

– Näittekö miehen, jolla on teille asiaa ystävältänne? kysyi hän Franzilta.

– Näin, vastasi tämä, – ja hän antoi minulle kirjeen. Olkaa hyvä ja tuokaa huoneeseeni valoa.

Hotellinomistaja käski palvelijaa astumaan Franzin edellä kynttilä kädessään. Nuori mies oli nähnyt Pastrinin kasvoilla kauhun ilmeen, ja sen vuoksi hän tahtoi mitä kiireimmiten päästä lukemaan Albertin kirjettä. Heti kun kynttilä oli sytytetty, hän avasi kirjeen. Kirje oli Albertin käsialaa ja sen alla oli hänen nimensä. Franz luki sen kahteen kertaan, niin suuresti hän hämmästyi sen sisällystä.

Kirje oli seuraava:

Rakas ystävä, heti kun olette tämän saanut, ottakaa matkakreditiivini, joka on salkussa kirjoituspöydän keskimmäisessä laatikossa. Ellei se riitä, niin liittäkää siihen omanne. Juoskaa Torlonian luo, nostakaa häneltä neljätuhatta piasteria ja antakaa ne tämän kirjeen tuojalle. Minun täytyy saada tämä rahamäärä heti paikalla.

Tiedän voivani luottaa teihin niin kuin tekin minuun.

P.S. Uskon nyt, että Italiassa on rosvoja. (Tämä lause oli kirjoitettu englannin kielellä.)

Ystävänne Albert de Morcerf.

Kirjeen alareunaan oli toisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat italiankielellä:

Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien joukosta kello seitsemän. Luigi Vampa.

Tämä toinen allekirjoitus selitti Franzille kaikki, ja hän ymmärsi, miksi kirjeen tuoja ei tahtonut tulla hänen huoneeseensa. Katu oli hänen mielestään varmempi kuin Franzin huone. Albert oli joutunut juuri tuon kuuluisan rosvon käsiin, jonka olemassaoloon hän ei ollut tahtonut uskoa.

Aikaa ei saanut hukata. Franz juoksi kirjoituspöydän luo, avasi laatikon, löysi sieltä salkun ja salkusta matkakreditiivin. Se oli asetettu kuudelletuhannelle piasterille, mutta niistä Albert oli jo kuluttanut kolme. Franzilla ei ollut matkakreditiiviä. Koska hän asui Firenzessä ja oli tullut Roomaan vain viettääkseen siellä seitsemän kahdeksan päivää, oli hän ottanut taskuunsa satakunta louista ja niistä hänellä oli jäljellä enintään viisikymmentä.

Hän tarvitsi siis seitsemän-, kahdeksansataa piasteria saadakseen kokoon vaaditun summan. Franz oli varma, että hän tällaisessa tapauksessa saattoi luottaa pankkiiri Torlonian apuun.

Hän aikoi siis palata palatsi Braccianoon, kun hänessä heräsi loistava ajatus; Monte-Criston kreivi. Hän aikoi lähettää hakemaan Pastrinia, kun tämä samassa ilmestyi ovelle.

– Hyvä signor Pastrini, sanoi hän kiihkeästi, – tiedättekö onko kreivi kotona?

– On, teidän ylhäisyytenne, hän palasi juuri äsken.

– Joko hän on ennättänyt mennä levolle?

– En usko.

– Soittakaa hänen ovelleen ja kysykää, ottaako hän minut vastaan.

Pastrini kiirehti täyttämään nämä määräykset. Viiden minuutin kuluttua hän palasi.

– Kreivi odottaa teidän ylhäisyyttänne, sanoi hän.

Kreivi istui pienessä työhuoneessa, jota Franz ei vielä ollut nähnyt ja jonka seinillä oli divaanit. Kreivi tuli häntä vastaan.

– Mikä hyvä tuuli teidät tuo tällaisena hetkenä minun luokseni? sanoi hän. – Tuletteko ehkä kutsumaan minut illalliselle? Siinä tekisitte todellakin hyvin rakastettavasti.

– En, tulen puhumaan kanssanne hyvin vakavasta asiasta.

– Vakavasta asiasta! sanoi kreivi luoden Franziin tavallisen terävän katseensa. – Mistä asiasta?

– Olemmeko kahden?

Kreivi meni ovelle katsomaan ja palasi.

– Aivan kahden, hän sanoi.

Franz ojensi hänelle Albertin kirjeen.

– Lukekaa, sanoi hän.

Kreivi luki kirjeen.

– Ahaa! sanoi hän.

– Oletteko lukenut jälkikirjoituksenkin?

– Olen, siinähän sanotaan: "Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien joukosta kello seitsemän. Luigi Vampa."

– Mitä tästä sanotte? kysyi Franz.

– Onko teillä vaadittu rahamäärä?

– On, puuttuu ainoastaan kahdeksansataa piasteria.

Kreivi meni kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon, joka oli täynnä kultarahoja.

– Toivottavasti, hän sanoi Franzille, – ette loukkaa minua kääntymällä jonkun toisen puoleen?

– Näettehän, että olen tullut suoraan teidän luoksenne, sanoi Franz.

– Ja minä kiitän teitä siitä, ottakaa.

Hän viittasi Franzia ottamaan laatikosta.

– Täytyykö Luigi Vampalle ehdottomasti lähettää tuo rahamäärä? sanoi Franz katsoen vuorostaan terävästi kreiviin.

– Päättäkää itse, onhan jälkikirjoitus siksi selvä.

– Minä arvelen, että jos te vain tahtoisitte tuumia, löytäisitte helposti toisenkin pelastuskeinon, sanoi Franz.

– Minkä? kysyi kreivi kummastuneena.

– Jos me esimerkiksi yhdessä menisimme Luigi Vampan luo, niin eikö hän päästäisi teidän pyynnöstänne Albertin heti vapaaksi?

– Minunko pyynnöstäni? Mikä vaikutusvalta minulla olisi tuohon rosvoon?

– Ettekö ole tehnyt hänelle sellaista palvelusta, jota ei unohdeta?

– Mitä?

– Ettekö pelastanut Peppinon hengen?

– Vai niin, kuka sen on teille kertonut?

– Yhdentekevää. Minä tiedän sen.

Kreivi oli hetkisen vaiti rypistäen kulmiaan.

– Ja jos menen Vampan luo, niin seuraatteko minua?

– Ellei seurani ole teille vastenmielinen.

– Lähtekäämme! Ilma on kaunis, pienoinen kävely campagnalle päin tekee hyvää.

– Pitääkö meidän ottaa aseet mukaan?

– Miksi?

– Rahaa?

– Tarpeetonta. Missä on mies, joka toi tuon kirjeen?

– Kadulla.

– Odottaako hän vastausta?

– Odottaa.

– Meidän täytyy tietää, minnepäin menemme. Minä kutsun hänet tänne.

– Tarpeetonta; hän ei tule sisään.

– Ehkä ei teidän luoksenne. Minun luokseni hän ei kieltäydy tulemasta.

Kreivi meni työhuoneen kadunpuoleiseen ikkunaan ja vihelsi erikoisella tavalla. Viittapukuinen mies astui seinän luota esiin ja tuli keskelle katua.

– Salite! sanoi kreivi, aivan kuin olisi antanut määräyksen palvelijalle. Kirjeentuoja totteli viivyttelemättä, epäröimättä, jopa nopeastikin, astui ulko-oven edessä olevat neljä porrasaskelmaa ja tuli hotelliin. Viittä sekuntia myöhemmin hän oli työhuoneen ovella.

– Ahaa, sinäkö siinä oletkin, Peppino! sanoi kreivi.

Mutta Peppino ei vastannut, hän heittäytyi polvilleen kreivin eteen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä useaan kertaan.

– Ahaa, sanoi kreivi, – et ole vielä unohtanut, että pelastin henkesi! Kummallista, onhan siitä kulunut jo viikko.