– Ei, teidän ylhäisyytenne, en unohda sitä koskaan, vastasi Peppino, ja hänen äänessään sointui syvä kiitollisuus.
– Et koskaan, se on pitkä aika. Mutta siinäkin on jo paljon, kun itse uskot sen. Nouse ja vastaa.
Peppino loi levottoman katseen Franziin.
– Sinä voit puhua hänen ylhäisyytensä läsnä ollessa, sanoi kreivi, – hän on ystäväni.
– Sallitte kai, että annan teille tämän nimityksen, sanoi kreivi ranskaksi kääntyen Franzin puoleen. – Se on välttämätöntä, jos on mieli saavuttaa tämän miehen luottamus.
– Te voitte puhua minun läsnä ollessani, sanoi Franz, – olen kreivin ystävä.
– Hyvä on, sanoi Peppino kääntyen kreivin puoleen. – Teidän ylhäisyytenne kysyy vain, kyllä minä vastaan.
– Mitenkä vicomte Albert on joutunut Luigin käsiin?
– Ranskalaisen vaunut kohtasivat usean kerran vaunut, joissa oli Teresa.
– Päällikkönne rakastajatar?
– Niin. Ranskalainen loi häneen helliä silmäyksiä. Teresa vastasi niihin huvikseen. Ranskalainen heitti hänelle kukkavihkon, Teresa teki samoin. Kaikki tämä tapahtui tietysti päällikön suostumuksella, sillä hän istui samoissa vaunuissa.
– Mitä? huudahti Franz. – Istuiko Luigi Vampa noissa roomalaistyttöjen vaunuissa?
– Hän oli kuski, vastasi Peppino.
– Entä sitten? kysyi kreivi.
– No, lopulta ranskalainen otti naamion kasvoiltaan. Teresa teki päällikön suostumuksella samoin. Ranskalainen pyysi saada tavata hänet, Teresa suostui siihen. Teresan sijasta olikin Beppo San Giacomon kirkon portailla.
– Mitä! keskeytti jälleen Franz. – Tuo talonpoikaistyttö, joka riisti hänen kädestään moccoletton…?
– Oli viisitoistavuotias poika, vastasi Peppino. – Mutta ei teidän ystävänne tarvitse hävetä sitä, että joutui hänen ansaansa, Beppo on napannut hyvin monta tätä ennen.
– Ja Beppo vei hänet muurien ulkopuolelle? sanoi kreivi.
– Juuri niin. Vaunut odottivat Via Macellon päässä. Beppo nousi niihin ja pyysi ranskalaista seuraamaan. Sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti sanoa. Hän auttoi kohteliaasti Beppon vaunuihin ja istui hänen viereensä. Beppo sanoi silloin vievänsä hänet erääseen huvilaan, joka oli puolen peninkulman päässä kaupungin ulkopuolella. Ranskalainen vakuutti Beppolle, että hän oli valmis seuraamaan häntä maailman ääriin asti. Ajettiin pitkin Via di Ripettaa ja tultiin Porta San Paololle. Kun oli päästy pari sataa askelta campagnalle, alkoi ranskalainen käyttäytyä tungettelevasti Beppoa kohtaan, jolloin tämä otti pistoolin ja uhkasi sillä häntä. Samassa ajaja pysäytti hevoset, kääntyi ja teki samoin. Neljä meikäläistä oli piilossa Almon rannalla, he hyökkäsivät esiin ja asettuivat vaununovien eteen. Ranskalaisen teki kovasti mieli puolustautua, hän jo hiukan kuristikin Beppoa, mikäli kuulin, mutta mitä hän mahtoi viidelle aseistetulle! Hänen täytyi lopulta antautua. Hän sai laskeutua vaunuista, kulkea pitkin rantaa ja astua Luigin ja Teresan eteen, jotka odottivat häntä San Sebastianon katakombeissa.
– Tämä juttu on todellakin oikein hupaisa, sanoi kreivi kääntyen Franzin puoleen. – Vai mitä te asiantuntijana sanotte?
– Minä sanon, että se olisi hyvin huvittava, vastasi Franz, – jos se olisi tapahtunut jollekulle muulle kuin Albert-raukalle.
– Ellette olisi tavannut minua kotona, niin tämä lemmenseikkailu olisi tullut ystävällenne jokseenkin kalliiksi. Mutta rauhoittukaa, hän pääsee koko jutusta pelkällä säikähdyksellä.
– Menemmekö siis todellakin hänen luokseen? kysyi Franz.
– Totta toki, sitä suuremmalla syyllä, kun paikka, missä hän on, on hyvin erikoinen. Tunnetteko San Sebastianon katakombit?
– En, en ole koskaan niissä käynyt, mutta olen kyllä aikonut pistäytyä niihin.
– Nythän teille tarjoutuu tilaisuus. Ovatko vaununne valmiina?
– Eivät.
– Ei se tee mitään. Minua varten pidetään hevoset valjaissa yötä päivää.
– Valjaissako?
– Niin, olen hyvin oikullinen ihminen. Toisinaan tekee mieleni keskellä yötä lähteä jonnekin maailman toiseen ääreen, ja minä lähden.
Kreivi soitti, palvelija astui sisään.
– Ajakaa vaunut esiin, sanoi hän. – Ja ottakaa siellä olevat pistoolit pois. Kuskia ei tarvitse herättää. Ali ajaa.
Hetken kuluttua vaunut pysähtyivät hotellin ulko-oven eteen.
Kreivi katsoi kelloaan.
– Puoli yksi, sanoi hän. – Olisimme voineet lähteä täältä kello viiden aikaan ja olisimme sittenkin tulleet ajoissa. Mutta ehkä toverinne olisi tämän viivyttelymme johdosta viettänyt levottoman yön. Parasta siis on, että heti lähdemme vapauttamaan hänet uskottomien käsistä.
Franz ja kreivi lähtivät Peppinon seuratessa heitä.
Hotellin edessä olivat vaunut. Ali istui kuskipukilla. Franz tunsi mykän ajajan, jonka hän oli nähnyt Monte-Criston saaren luolassa.
Franz ja kreivi istuivat umpinaisiin vaunuihin. Peppino meni istumaan Alin rinnalle, ja lähdettiin täyttä laukkaa ajamaan. Ali oli saanut määräyksensä jo edeltäpäin, sillä hän ajoi ensin Corsolle, sen jälkeen Campo Vaccinon poikki, pitkin Strada San Gregoriota Porta San Sebastianolle. Vartija aikoi tehdä vaikeuksia, mutta kreivi Monte-Cristo näytti hänelle Rooman kuvernöörin allekirjoittaman lupakirjan, jonka nojalla hänellä oli oikeus poistua kaupungista mihin aikaan tahansa, yöllä tai päivällä. Portin ristikko nostettiin, vartija sai kultarahan vaivoistaan, ja matkaa jatkettiin.
Tie oli Via Appia, jonka molemmin puolin on hautoja. Nousevan kuun valossa Franz oli toisinaan näkevinään vartijan astuvan esiin raunioiden suojasta. Mutta Peppino viittasi, ja heti hän vetäytyi varjoon ja katosi.
Vähää ennen Caracallan sirkusta vaunut pysähtyivät, Peppino riensi avaamaan oven, ja Franz ja kreivi astuivat alas.
– Kymmenen minuutin kuluttua olemme perillä, sanoi kreivi seuralaiselleen.
Sitten hän vei Peppinon hiukan syrjään, antoi kuiskaamalla hänelle määräyksiä, ja Peppino läksi matkaan otettuaan vaunun laatikosta soihdun.
Viisi minuuttia kului. Franz näki paimenen kulkevan pitkin tietä, loittonevan campagnan aaltomaisessa maastossa ja katoavan punertavaan ruohistoon, joka muistutti jättiläiskokoista leijonan harjaa.
– Nyt, sanoi kreivi, – seuratkaamme häntä.
Franz ja kreivi läksivät astelemaan samaa polkua, joka sadan askelen päässä laskeutui pieneen laaksoon.
Kohta he näkivät kahden miehen keskustelevan varjossa. Toinen oli Peppino, toinen vartioimaan asetettu rosvo.
Franz ja kreivi lähestyivät. Rosvo tervehti.
– Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino kreiville, – suvaitkaa seurata minua. Katakombin aukko on parin askelen päässä.
– Hyvä on, sanoi kreivi, – astu edeltä.
Pensaikon takana oli kalliolohkareiden keskellä aukko, josta mies töin tuskin mahtui sisään.
Peppino pujahti ensimmäisenä tähän koloon. Hän oli astunut muutaman askelen eteenpäin, kun käytävä laajeni. Hän pysähtyi, sytytti soihdun ja kääntyi katsomaan, seurattiinko häntä.
Kreivi ja Franz kulkivat hänen jäljessään perätysten.
Käytävä aleni loivasti ja tuli sitä laajemmaksi, mitä syvemmälle he saapuivat. Kreivin ja Franzin täytyi kuitenkin kulkea kumarassa, ja rinnakkain olisi kaksi tuskin voinut astua. He kulkivat siten noin sataviisikymmentä askelta, kunnes kuului ääni: "Kuka siellä?"
Samassa he näkivät soihdun valossa kimaltelevan pyssynpiipun.
– Ystävä! vastasi Peppino.
Hän astui yksinään eteenpäin ja sanoi muutaman sanan tälle toiselle vartijalle, joka samoin kuin ensimmäinenkin tervehti ja viittasi heitä jatkamaan matkaansa.
Vartijan takana oli portaat, joissa oli noin kaksikymmentä astinta. Franz ja kreivi astuivat portaita alas ja tulivat jonkinmoiseen risteykseen. Tästä lähti viisi tietä eri suuntiin. Seiniin oli kaivettu arkkujen muotoisia koloja toinen toisensa päälle, mistä päätellen he olivat tulleet varsinaiseen katakombiin. Eräässä tällaisessa käytävässä näkyi heikko valon kajastus.
Kreivi laski kätensä Franzin olalle.
– Tahdotteko nähdä nukkuvan rosvoleirin? sanoi hän.
– Tietysti, vastasi Franz.
– Tulkaa siis seurassani… Peppino, sammuta soihtu.
Peppino totteli, ja Franz ja kreivi jäivät pimeään. Viidenkymmenen askelen päässä heistä tanssi pitkin käytävän seiniä punertavia varjoja, jotka olivat tulleet entistään selvemmiksi Peppinon sammutettua soihtunsa.
He astuivat eteenpäin, ja kreivi talutti Franzia aivan kuin olisi nähnyt pimeässä. Franz erotti tien sitä selvemmin, mitä lähemmäksi he tulivat opastavia valonvälkkeitä.
He tulivat kolmen holvikaaren eteen, joista keskimmäisen kautta pääsi kulkemaan.
Tästä holvikaaresta päästiin käytävään, jossa kreivi ja Franz olivat, ja isoon neliskulmaiseen huoneeseen, jonka seinillä niin ikään oli koloja. Huoneen keskellä oli neljä kiveä, joita entisinä aikoina oli käytetty alttarina. Niiden yläpuolella oli vieläkin risti.
Yksi ainoa pieni lamppu, joka oli asetettu pilarin jalustalle, valaisi heikolla lepattavalla valollaan seuraavaa näkyä.
Eräs mies istui selin tulijoihin ja luki jotakin kirjaa nojaten pylvääseen. Hän oli joukon päällikkö Luigi Vampa.
Hänen ympärillään, joko pitkällään tai nojaten päätään columbariumia kiertävään kivipenkkiin, lojui noin kaksikymmentä viittaansa kietoutunutta rosvoa. Jokaisen vieressä oli pyssy.
Huoneen perällä, hämärässä, asteli vartija edestakaisin jonkinmoisen aukon edessä, jonka saattoi huomata siitä, että varjo sillä kohtaa oli tummempi.
Kun kreivi oli arvellut Franzin kylliksi katselleen tätä erikoista näkyä, nosti hän sormensa huulilleen vaitipysymisen merkiksi, laskeutui käytävästä columbariumiin vieviä matalia portaita alas ja astui keskimmäisen holvikaaren kautta huoneeseen. Hän lähestyi Vampaa, joka oli lukemiseensa niin kiintynyt, ettei kuullut hänen askeltensa ääntä.
– Kuka siellä? huusi vartija, joka näki jonkinmoisen varjon lampun heikossa valossa ilmestyvän päällikkönsä taakse.
Samassa Vampa nousi nopeasti ja veti pistoolin vyöstään esiin. Heti olivat kaikki rosvot jalkeilla, ja kaksikymmentä pyssynpiippua ojentui kreiviä kohden.
– No, sanoi tämä aivan tyynellä äänellä, eivätkä hänen kasvonsa vähääkään värähtäneet, – no, rakas Vampa, te näette todellakin liian paljon vaivaa ottaessanne ystävän vastaan!
– Aseet alas! huusi päällikkö tehden toisella kädellään käskevän liikkeen ja ottaen toisella hatun kunnioittavasti päästään.
– Anteeksi, herra kreivi, mutta en voinut odottaakaan teidän kunnioittavan minua käynnillänne, siksi en teitä heti tuntenut.
– Teillä näyttää olevan lyhyt muisti monessa asiassa, Vampa, sanoi kreivi. – Ette ainoastaan unohda toisten ulkomuotoa, vaan vieläpä ehdotkin, joista teidän kanssanne on sovittu.
– Mitkä ehdot olen unohtanut, herra kreivi? sanoi rosvo niin kuin ainakin mies, joka on valmis hyvittämään tekemänsä erehdyksen.
– Emmekö ole sopineet, ettei ainoastaan minun persoonani, vaan ystävienikin persoonat ovat teille pyhät? sanoi kreivi.
– Miten olen tämän sopimuksen rikkonut, teidän ylhäisyytenne?
– Olette tänä iltana ryöstänyt ja tänne kuljettanut vicomte Albert de Morcerfin. No niin, jatkoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Franzin selkää, – tämä nuori mies on ystäväni, hän asuu samassa hotellissa kuin minäkin, hän on ajanut pitkin Corsoa minun vaunuissani, ja kuitenkin, sanon sen kerta vielä, olette ryöstänyt hänet ja kuljettanut hänet tänne, ja, lisäsi kreivi ottaen kirjeen taskustaan, – olette vaatinut hänestä lunnaat, aivan kuin hän olisi ollut minulle outo.
– Miksi ette ole ilmoittaneet siitä minulle mitään, te muut? sanoi päällikkö miehilleen, jotka väistyivät hänen leimuavan katseensa edessä. – Miksi olette panneet minut rikkomaan lupaukseni kreiville, jonka käsissä on meidän kaikkien henki ja elämä? Kautta Kristuksen veren, jos kuulen, että jokukin teistä on tietänyt, että tämä nuori mies oli kreivin ystävä, ammun kuulan hänen otsaansa.
– Sanoinhan minä, huomautti kreivi kääntyen Franzin puoleen, – että tässä on tapahtunut erehdys.
– Ettekö olekaan yksin? sanoi Vampa levottomana.
– Seurassani on se herra, jolle kirje oli osoitettu ja jolle olen tahtonut todistaa, että Luigi Vampa pitää sanansa. Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän Franzille, – tässä on Luigi Vampa, ja hän sanoo teille itsellenne, että hän on aivan epätoivoinen tapahtuneen erehdyksen johdosta.
Franz lähestyi. Päällikkö astui muutaman askelen Franzia kohden.
– Olkaa tervetullut seuraamme, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. – Kuulittehan mitä kreivi sanoi ja mitä siihen olen vastannut. Ja minä lisään, että mielelläni maksaisin neljätuhatta piasteria, jotka vaadin ystävänne lunnaina, jos tätä ikävää juttua ei olisi tapahtunut.
– Mutta, sanoi Franz katsellen levottomana ympärilleen, – missä vanki on? En näe häntä.
– Toivottavasti ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, sanoi kreivi rypistäen kulmiaan.
– Vanki on tuolla, sanoi Vampa osoittaen aukkoa, jonka edessä vartija käveli, – menen itse ilmoittamaan hänelle, että hän on vapaa.
Päällikkö meni vankilana käytettyä huonetta kohden, ja Franz ja kreivi seurasivat häntä.
– Mitä vanki tekee? kysyi Vampa vartijalta.
– Sitä en todellakaan tiedä, sanoi tämä. – En ole kuullut hänen liikkuvan tuntikausiin.
– Tulkaa, teidän ylhäisyytenne! sanoi Vampa.
Kreivi ja Franz astuivat seitsemän, kahdeksan porrasaskelmaa ylöspäin.
Päällikkö kulki heidän edellään, työnsi teljen syrjään ja avasi oven.
Heikon lampun valossa Franz näki Albertin makaavan nurkassa rosvon lainaamaan viittaan verhottuna ja syvään uneen vaipuneena.
– Kas, sanoi kreivi ja hymyili hänelle ominaisella erikoisella tavalla, – hän on jokseenkin rauhallinen, vaikka hänet piti ammuttaman kello seitsemän aikaan.
Vampa katseli jonkinmoisella ihailulla nukkuvaa Albertia. Tuollainen uljuus näytti vaikuttavan häneen.
– Olette oikeassa, kreivi, sanoi hän, – tuollainen mies voi todellakin olla ystävänne.
Sitten hän lähestyi Albertia ja kosketti hänen olkapäähänsä sanoen:
– Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa herätä.
Albert ojensi käsivartensa, hieroi silmiään ja avasi ne.
– Ahaa, tekö siinä olettekin, kapteeni, sanoi hän. – Teidän olisi pitänyt antaa minun nukkua. Näin ihanaa unta. Olin tanssivinani galoppia Torlonian luona kreivitär G…n kanssa.
Hän otti kellonsa, jonka oli saanut pitää nähdäksensä ajan kulun.
– Puoli kaksi aamulla! sanoi hän. – Mutta miksi hitossa herätätte minut tähän aikaan?
– Sanoakseni, että olette vapaa.
– Hyvä ystävä, sanoi Albert aivan tyynesti, – muistakaa nämä Napoleonin sanat: "Älkää herättäkö minua muuta kuin huonoja uutisia kuulemaan." Jos olisitte antanut minun nukkua, olisin saanut tanssia galopin loppuun asti ja olisin siitä ollut teille elinaikani kiitollinen… Lunnaani on siis suoritettu?
– Ei, teidän ylhäisyytenne.
– Minkä vuoksi minä siis olen vapaa?
– Eräs, jolta en voi mitään kieltää, on tullut vaatimaan teidän vapauttamistanne.
– Tänne asti?
– Tänne asti.
– Tuo ihminen on todellakin ollut hyvin rakastettava.
Albert katsoi ympärilleen ja näki Franzin.
– Tekö, rakas Franz, olette ollut siinä määrin uskollinen? sanoi hän.
– En minä, vastasi Franz, – vaan naapurimme, kreivi Monte-Cristo.
– Te olette todellakin kallisarvoinen mies, herra kreivi, sanoi Albert korjaillen kaulustaan ja kalvosimiaan, – ja muistakaa, että olen teille ikuisesti velallinen sekä vaunujutun että tämän seikan vuoksi! – Ja hän ojensi kätensä kreiville, joka sävähti ojentaessaan omansa, mutta ojensi kuitenkin.
Rosvo katseli tätä kohtausta hämmästyneenä. Hän oli epäilemättä tottunut näkemään vankiensa vapisevan edessään ja nyt hän näki miehen, jonka leikillinen mieli ei hituistakaan ollut muuttunut. Franz puolestaan oli iloinen siitä, että Albert piti ranskalaisen rohkeuden mainetta yllä.
– Rakas Albert, sanoi hän, – jos pidätte kiirettä, niin ennätämme vielä mennä tanssimaan Torlonian luo. Saatte jatkaa galoppianne siitä, mihin sen lopetitte, ettekä siis millään tavoin ole pahoillanne signor Vampalle, joka tässä asiassa on käyttäytynyt niin kuin kohtelias mies ainakin.
– Se on totta, olette oikeassa, ennätämme sinne kello kahdeksi. Signor Luigi, onko minun otettava vielä joitakin muodollisuuksia varteen, ennen kuin voin jättää hyvästi teidän ylhäisyydellenne?
– Ei mitään, vastasi rosvo, – olette vapaa kuin ilma.
– Siinä tapauksessa, eläkää hauskasti ja onnellisesti! Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa!
Ja Albert astui Franzin ja kreivin seuraamana portaita alas isoon saliin, jossa kaikki rosvot seisoivat paljain päin.
– Peppino, sanoi päällikkö, – anna minulle soihtu.
– No, mitä nyt aiotte tehdä? kysyi kreivi.
– Valaista tietänne, sanoi päällikkö. – Onhan minun ainakin sillä tavoin kunnioitettava teidän ylhäisyyttänne.
Ja ottaen soihdun paimenen kädestä hän kulki vieraittensa edellä, ei minään palvelijana, joka täyttää halvan tehtävän, vaan kuninkaana, joka astuu lähettiläittensä edellä.
Ulommalle aukolle tultuaan hän kumarsi.
– Ja nyt, herra kreivi, sanoi hän, – pyydän vielä kerran anteeksi ja toivon, ettette ole millään tavoin pahoillanne tämän tapahtuman johdosta.
– En, rakas Vampa, sanoi kreivi. – Sovitattehan te sitä paitsi erehdyksenne niin miellyttävällä tavalla, että melkein olen kiitollinen teille siitä, mitä on tapahtunut.
– Hyvät herrat, jatkoi rosvo kääntyen molempien nuorten miesten puoleen, – tarjoukseni ei ehkä tunnu oikein houkuttelevalta, mutta jos mielenne tekee toiste käydä luonani vieraisilla, niin olette aina tervetulleet kaikkialle, missä oleksin.
Franz ja Albert kumarsivat. Kreivi meni ensimmäiseksi, Albert sitten, Franz jäi viimeiseksi.
– Haluaako teidän ylhäisyytenne kysyä minulta jotakin? sanoi Vampa hymyillen.
– Haluan, vastasi Franz. – Tahtoisin tietää, mitä teosta äsken luitte niin suurella mielenkiinnolla.
– Caesarin kommentaarioita, vastasi rosvo, – se on lempikirjani.
– No, ettekö tule? kysyi Albert.
– Tulen, sanoi Franz, – tässä olen!
He astuivat muutaman askelen eteenpäin.
– Anteeksi, sanoi Albert palaten takaisin. – Sallitteko?
Ja hän sytytti sikarinsa Vampan soihdusta.
– Nyt, herra kreivi, sanoi hän, – kiirehtikäämme, sillä tahdon ehdottomasti lopettaa tämän yön herttua Braccianon luona.
Vaunut olivat siellä, minne he olivat ne jättäneet. Kreivi sanoi yhden ainoan sanan arabiankielellä Alille, ja hevoset läksivät kiitämään eteenpäin.
Albertin kello oli juuri kaksi kun he astuivat tanssisaliin.
Heidän paluunsa herätti suurta huomiota. Mutta kukaan ei enää ollut levoton Albertin suhteen, kun nähtiin ystävysten tulevan yhdessä.
– Rouva kreivitär, sanoi Albert astuessaan hänen luokseen, – eilen lupasitte ystävällisesti minulle galopin. Tulen hiukan liian myöhään vetoamaan tähän herttaiseen lupaukseenne, mutta ystäväni voi vakuuttaa, että en ole itse syypää viipymiseeni.
Ja kun samalla alettiin soittaa valssia, laski Albert kätensä kreivittären vyötäisille ja häipyi hänen kanssaan tanssin pyörteisiin.
Mutta Franz muisti samassa, kuinka omituisesti kreivi oli sävähtänyt, kun hänen oli täytynyt ojentaa kätensä Albertille.
38. Sovittu tapaaminen
Seuraavana aamuna Albert heti noustuaan ehdotti Franzille, että he menisivät kreivin luo. Hän oli jo edellisenä päivänä lausunut kiitoksensa, mutta ymmärsi että niin suuresta palveluksesta kannattaa kiittää kahdestikin.
Franz, joka tunsi samalla sekä pelkoa että vetovoimaa kreiviä kohtaan, ei tahtonut antaa Albertin mennä yksin, vaan seurasi häntä. Palvelija johdatti heidät salonkiin, jonne kreivi tuli viiden minuutin kuluttua.
– Herra kreivi, sanoi Albert mennen häntä kohden, – sallikaa minun vielä kerran lausua teille kiitokseni. En koskaan unohda, missä tilanteessa autoitte minua, ja tulen aina muistamaan, että saan kiittää teitä melkein hengestäni.
– Rakas naapuri, sanoi kreivi nauraen, – älkää liioitelko palveluksiani. Olen pelastanut matkakassallenne parinkymmenentuhannen frangin menoerän, siinä kaikki, mistä voitte minua kiittää. Huomaattehan, ettei siitä kannata puhua. Sallikaa minun puolestani onnitella teitä, olitte aivan ihailtavan huoleton ja kylmäverinen.
– Mitä muuta saatoin? vastasi Albert. – Kuvittelin joutuneeni pahaan riitaan, josta seuraisi kaksintaistelu, ja tahdoin saada nuo rosvot ymmärtämään, että kaikkialla maailmassa ollaan valmiita kaksintaisteluun, mutta että vain ranskalaiset sen aikana nauravat. Kun kiitollisuuteni siitä huolimatta on yhtä suuri, niin kysyn, enkö voisi itse tai ystävieni ja tuttavieni kautta tehdä teille jotakin palvelusta? Isäni, kreivi Morcerf, on syntyjään espanjalainen, hänellä on huomattava asema Ranskassa ja Espanjassa, ja asetan teidän käytettäväksenne itseni ja kaikki ne henkilöt, jotka minua rakastavat.
– No, myönnän kyllä, että odotin tarjoustanne, sanoi kreivi, – ja että ilomielin otan sen vastaan. Olin jo aikonut pyytää teiltä suurta palvelusta.
– Mitä?
– En ole koskaan ollut Pariisissa. En tunne Pariisia…
– Todellako! huudahti Albert, – oletteko voinut elää tähän asti näkemättä Pariisia? Sehän on uskomatonta!
– Ja kuitenkin totta. Mutta ajattelen kuten tekin, että minun jo täytyy tutustua maailman henkisten rientojen pääkaupunkiin. Olisin ehkä jo aikoja sitten tehnyt sinne matkan, jos olisin tuntenut jonkun, joka voi esitellä minut seurapiireissä. Mutta en tunne siellä ketään.
– Teidän kaltaisenne mies! huudahti Albert.
– Olette aivan liian kohtelias! Mutta kun en tiedä omistavani muita etuja kuin että voin rikkaudessa kilpailla Aguadon tai Rothschildin kanssa, ja kun en mene Pariisiin pelatakseni pörssissä, niin tämä pieni seikka on pidättänyt minua. Tarjouksenne saa minut nyt tekemään päätökseni. Te lupaatte siis, herra Morcerf (kreivi lausui hänen nimensä omituisesti hymyillen), Pariisiin tultuani avata minulle ovet tuohon maailmaan, jossa olen yhtä vieras kuin kuka tahansa huroni tai kotshinkiinalainen?
– Sen teen mielelläni ja koko sydämestäni! vastasi Albert. – Sitäkin mieluummin (rakas Franz, älkää nyt tehkö liian paljon minusta pilkkaa!), kun tänä aamuna olen saanut kirjeen, jossa minua pyydetään tulemaan Pariisiin, sillä on kysymyksessä avioliittoni erään neidin kanssa, jonka suvulla on vaikuttava asema pariisilaisessa hienostossa.
– Vai naimahommissa? sanoi Franz nauraen.
– Hyvä Jumala, niin! Kun siis tulette Pariisiin, näette minut vakiintuneena, ehkä perheenisänä. Se sopii mainiosti luontaiseen vakavuuteeni, eikö niin? Joka tapauksessa, herra kreivi, sanon kerta vielä, minä ja omaiseni kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme teille.
– Otan tarjouksen vastaan, sanoi kreivi, – sillä suoraan sanoen minulta puuttui juuri tämä tilaisuus toteuttaakseni eräitä jo kauan hautomiani tuumia.
Franz arvasi heti, että nämä tuumat olivat yhteydessä siihen, mistä kreivi huomaamattaan oli tullut puhuneeksi Monte-Criston saarella, ja hän katseli kreiviä lukeakseen hänen kasvojensa ilmeistä, mitä varten hän läksi Pariisiin. Mutta vaikeata oli päästä näkemään tämän miehen sieluun, varsinkin silloin, kun hän peitti kaiken hymyyn.
– Mutta, herra kreivi, sanoi Albert ihastuneena ajatuksesta, että saisi opastaa hienoon seurapiiriin kreivi Monte-Criston kaltaisen miehen, – nämähän ovat kaikki kai vain tuulentupia?
– Ei, kautta kunniani, sanoi kreivi. – Minä tahdon mennä Pariisiin, minun täytyy sinne mennä.
– Ja milloin?
– Milloin itse olette siellä?
– Minäkö, sanoi Albert, – kahden viikon kuluttua, kolmen viikon viimeistään, kun vain olen ennättänyt päästä sinne.
– No, sanoi kreivi, – sanokaamme, että tulen sinne kolmen kuukauden kuluttua. Näettehän, että annan teille runsaasti aikaa.
– Ja tulette siis portilleni kolkuttamaan? huudahti Albert iloissaan.
– Tahdotteko, että määrään päivän ja tunnin? sanoi kreivi. – Ilmoitan jo edeltäpäin, että 0len tuskastuttavan täsmällinen.
– Määrätkää päivä ja tunti, sanoi Albert. – Sehän sopii mainiosti.
– Olkoon siis niin, sanoi kreivi ja otti käteensä peilin vieressä riippuvan seinäkalenterin. – Tänään on helmikuun 21. päivä (hän otti kellon taskustaan), puoli yksitoista aamulla. Suvaitsetteko odottaa minua ensi toukokuun 21. päivänä puoli yksitoista aamulla?
– Mainiota! sanoi Albert. – Aamiainen on silloin valmiina.
– Osoitteenne?
– Helder-katu 27.
– Asutteko yksinänne, enkö siis millään tavoin häiritse teitä?
– Asun isäni talossa, mutta puiston perällä, ja kokonaan erillään olevassa paviljongissa.
– Hyvä.
Kreivi kirjoitti muistikirjaansa: "Helder-katu 27, toukokuun 21. päivänä, puoli yksitoista aamulla."
– Ja nyt, sanoi kreivi pistäen muistikirjansa taskuunsa, – olkaa rauhassa, kellonne viisari ei voi olla täsmällisempi kuin minä olen.
– Näenkö teidät ennen lähtöäni? kysyi Albert.
– Riippuu siitä, milloin lähdette.
– Huomenna kello viisi iltapäivällä.
– Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Minulla on asioita Napolissa, en palaa tänne ennen kuin lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna. Entä lähdettekö tekin? kysyi kreivi Franzilta.
– Lähden.
– Ranskaanko?
– En, Venetsiaan. Oleskelen vielä vuoden tai pari Italiassa.
– Emme siis näe toisiamme Pariisissa?
– Epäilemättä minun täytyy luopua siitä kunniasta.
– Siis, hauskaa matkaa, sanoi kreivi ojentaen heille molemmille kätensä.
Ensi kerran Franz kosketti tämän miehen kättä. Hän vavahti, se oli kylmä kuin kuolleen käsi.
– Viimeisen kerran, sanoi Albert, – asia on siis päätetty kunniasanallanne, eikö niin? Helder-katu 27, toukokuun 21. päivänä kello puoli yksitoista aamulla?
– Toukokuun 21. päivänä, kello puoli yksitoista aamulla, Helder-katu 27, kertasi kreivi.
Nuorukaiset sanoivat kreiville hyvästi ja poistuivat.
– Mikä teitä vaivaa? sanoi Albert Franzille heidän palattuaan huoneisiinsa, – olette niin perin miettiväisen näköinen.
– Se on totta, sanoi Franz, – kreivi on merkillinen mies, ja ajattelen levottomana teidän tapaamistanne Pariisissa.
– Tapaamistamme … ajattelette levottomana! Joutavia! Oletteko hullu, rakas Franz! huudahti Albert.
– Hullu tai en, sanoi Franz, – en voi sille mitään.
– Kuulkaahan, jatkoi Albert, – olen iloinen saadessani tilaisuuden sanoa teille muutamia sanoja. Olette aina ollut kreiviä kohtaan kylmäkiskoinen, jota vastoin hän on ollut teitä kohtaan hyvin ystävällinen. Onko teillä jotakin häntä vastaan?
– Ehkä on.
– Oletteko tavannut hänet jossakin ennen kuin näitte hänet täällä?
– Olen.
– Missä?
– Lupaatteko olla puhumatta sanaakaan kaikesta siitä, mitä nyt teille kerron?
– Sen lupaan.
– Kunniasanallanne?
– Kunniasanallani.
– Hyvä. Kuulkaa siis.
Ja Franz kertoi, miten hän oli lähtenyt Monte-Criston saarelle ja tavannut joukon salakuljettajia ja näiden keskellä kaksi korsikalaista rosvoa. Hän pani erityisen painon sille satumaiselle vieraanvaraisuudelle, jota kreivi oli osoittanut tuossa Tuhannen ja yhden yön luolassaan. Hän kertoi illallisesta, hashishista, kuvapatsaista, todellisuudesta ja unelmasta, ja miten hänellä herätessään ei ollut mitään muuta todistusta kokemastaan kuin pieni jahti, joka täysin purjein kiiti Porto-Vecchioa kohti.
Sitten hän kertoi, miten oli kuullut kreivin ja Vampan keskustelevan Colosseumin raunioilla ja kuinka kreivi oli luvannut hankkia Peppinolle armahduksen.
Lopulta hän tuli edellisen yön seikkailuun, kertoi mihin pulaan oli joutunut, kun tuosta vaaditusta rahamäärästä puuttui kuusi-seitsemänsataa piasteria, miten oli päättänyt kääntyä kreivin puoleen, ja miten kaikki oli päättynyt niin erikoisella ja samalla tyydyttävällä tavalla.
Albert kuunteli Franzia hyvin tarkkaavasti.
– No, sanoi hän Franzin lopetettua, – mitä moitittavaa tässä kaikessa on? Kreivi matkustelee, hänellä on oma laivansa, sillä hän on rikas. Menkää Portsmouthiin tai Southamptoniin, niin näette sataman aivan täynnä purjealuksia, joiden omistajat ovat samanlaisia rikkaita englantilaisia. Saadakseen varman oleskelupaikan, jonne voi poiketa matkoillaan, päästäkseen tuosta inhottavasta ruoasta joka neljän kuukauden aikana on minua ja neljän vuoden aikana teitä myrkyttänyt, hän on valinnut itselleen oleskelupaikan Monte-Criston saarelta. Kun hänen lepopaikkansa on kalustettu ja hän pelkää Toscanan hallituksen voivan karkottaa hänet pois, ostaa hän koko saaren ja ottaa sen nimen itselleen. Muistelkaahan, kuinka monet teidän tuttavistanne ovat ottaneet itselleen sellaistenkin tilusten nimen, joita heillä ei koskaan ole ollutkaan hallussaan.
– Mutta entä korsikalaiset rosvot, jotka olivat hänen seurassaan? sanoi Franz.
– Mitä kummallista siinä on? Tiedättehän paremmin kuin kukaan muu, että korsikalaiset rosvot eivät ole mitään varkaita, vaan aivan yksinkertaisesti pakolaisia, jotka verikosto on karkottanut kotiseuduiltaan. Heidän kanssaan voi siis seurustella mainettaan pilaamatta. Mitä minuun tulee, niin sanon suoraan, että jos kerran menen Korsikaan, en tee ensiksi tuttavuutta kuvernöörin tai prefektin kanssa, vaan Colomban rosvojen kanssa, jos heidät vain saan käsiini, sillä he ovat minun mielestäni hyvin miellyttäviä.
– Mutta entä Vampa ja hänen joukkonsa, sanoi Franz, – he ovat suorastaan rosvoja, jotka ottavat ihmisiä kiinni ryöstääkseen heidät puhtaiksi. Toivottavasti ette väitä sitä vastaan. Mitä arvelette siitä, että kreivillä on vaikutusvaltaa sellaisiin ihmisiin?
– Minä sanon, että kun epäilemättä saan juuri tätä vaikutusta kiittää hengestäni, niin ei minun sovi ruveta sitä liian ankarasti arvostelemaan. Olen valmis puolustamaan häntä tässäkin suhteessa, sillä vaikka hän ei olekaan suorastaan pelastanut henkeäni, niin hän on kuitenkin pelastanut neljätuhatta piasteria, se on kaksikymmentäneljätuhatta livreä meidän rahassa. Minua ei koskaan Ranskassa olisi arvioitu niin kalliiksi; siitä näkee, ettei kukaan ole profeetta omassa maassaan.
– Mitä omaan maahan tulee, niin mistä maasta kreivi on kotoisin? Mikä on hänen äidinkielensä? Mistä johtuvat hänen tulonsa? Mistä hän on saanut suuren rikkautensa? Millainen on ollut hänen salaperäisen ja tuntemattoman elämänsä alkupuoli, koska se on luonut hänen nykyiseen elämäänsä niin synkän ja katkeran värityksen? Teidän sijassanne tahtoisin tietää tuon kaiken.
– Rakas Franz, sanoi Albert, – kun saatuanne kirjeeni tarvitsitte kreivin luottoa, sanoitte hänelle: Albert de Morcerf, ystäväni, on joutunut vaaraan, auttakaa minua pelastamaan hänet siitä! Niinhän sanoitte?
– Sanoin.
– Kysyikö hän silloin: Kuka on tuo Albert de Morcerf? Mistä hän on saadut nimensä? Mistä hän on saanut rikkautensa? Mistä johtuvat hänen tulonsa? Mistä maasta hän on? Missä hän on syntynyt? Kysyikö hän sitä teiltä?
– Ei, sen myönnän.
– Hän tuli, siinä kaikki. Hän pelasti minut Vampan vallasta, jonka käsiin jouduttuani yhtä kaikki olin jokseenkin nolossa asemassa, kiittelemästänne kylmäverisyydestäni huolimatta. Hyvä ystävä, jos hän palkaksi kaikesta siitä pyytää minua tekemään saman palveluksen, minkä teemme kenelle venäläiselle tai italialaiselle ruhtinaalle tahansa hänen tullessaan Pariisiin, niin kuinka voisin kieltäytyä tekemästä sitä! Te olette suorastaan hullu.