48. Ideologiaa
Jos kreivi Monte-Cristo olisi kauemmin oleskellut Pariisissa, niin hän olisi antanut täyden arvon herra Villefort'in käynnille.
Villefort oli hovin suosiossa, hallitsipa sitten kuningassuvun vanhempi tai nuorempi haara, olivatpa ministerit vanhoillisia tai vapaamielisiä. Kaikki pitivät häntä hyvin etevänä, niin kuin ihmiset aina pitävät sitä, joka ei ole tehnyt poliittista haaksirikkoa. Monet vihasivat häntä, mutta toiset suosivat, vaikka ei kukaan häntä rakastanut. Villefort'illa oli ylhäinen asema oikeusalalla, ja hän pysyi siinä aivan kuin Harlay tai Molé. Hänen salonkinsa, jonka tekivät vilkkaaksi nuori vaimo ja ensimmäisestä avioliitosta syntynyt tuskin kahdeksantoistavuotias tytär, oli yhtä kaikki tuollainen jäykkä pariisilainen salonki, jossa noudatetaan traditioita ja kunnioitetaan suuresti hovitapoja. Kylmä kohteliaisuus, ehdoton luottamus hallituksen periaatteisiin, täydellinen filosofisten järjestelmien ja niiden luojien halveksiminen, ne olivat pääosana herra Villefort'in yksityisessä ja julkisessa elämässä.
Herra Villefort ei ollut ainoastaan virkamies, hän oli melkein valtiomies. Koska hän oli ollut hyvissä väleissä edellisen hovin kanssa, josta hän aina puhui mitä suurimmalla kunnioituksella ja arvonannolla, piti uusi hovi häntä suuressa kunniassa, ja hän tiesi niin paljon, että monessa asiassa otettiin hänen mielipiteensä aina varteen ja kysyttiin häneltä neuvoakin. Hän asui aivan kuin kuninkailleen kapinalliset läänitysherrat valloittamattomassa linnoituksessa. Tämä linnoitus oli kuninkaallisen prokuraattorin virka, jonka etuja hän verrattomasti käytti hyväkseen ja josta hän ei olisi luopunut muuten kuin antaakseen valita itsensä eduskuntaan ja muuttuakseen hallitusmielisestä opposition mieheksi.
Yleensä Villefort kävi harvoin muiden luona. Hänen rouvansa kävi hänen puolestaan. Seurapiireissä oli siihen niin totuttu, että puolustettiin sitä hänen runsaalla työtaakallaan, vaikka se johtuikin oikeastaan ylpeistä laskelmista, aatelisesta ylimielisyydestä, hän kun noudatti periaatetta: "Kunnioita itseäsi, niin toiset sinua kunnioittavat", mikä ohje on paljon edullisempi meidän yhteiskunnassamme kuin kreikkalaisten: "Tunne itsesi." Viimeksi mainitun sijaanhan on nykyaikana tullut tuo paljon helpompi ja mukavampi toisten tunteminen.
Ystävilleen Villefort oli voimakas suojelija, vihollisilleen salainen mutta kiivas vastustaja, kaikille muille hän oli lain kuvapatsas, joka oli saanut ihmisen muodon. Sitä paitsi hän oli korskean näköinen, hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, katseensa milloin himmeä, milloin hävyttömän läpitunkeva ja tutkiva. Sellainen oli mies, jonka jalustan oli neljä peräkkäistä vallankumousta ensin muodostanut ja sitten lujittanut.
Herra Villefort'ia pidettiin Ranskan vähimmin uteliaana, vähimmin jokapäiväisenä miehenä. Hän piti tanssiaiset kerran vuodessa ja näyttäytyi niissä ainoastaan neljännestunnin, toisin sanoen neljäkymmentäviisi minuuttia lyhyemmän ajan kuin kuningas tanssiaisissaan. Koskaan ei häntä nähty teattereissa, ei konserteissa eikä missään yleisissä paikoissa. Toisinaan hän pelasi whistiä, ja silloin valittiin hänen arvolleen sopivat vastapelaajat: joku lähettiläs, arkkipiispa, prinssi, presidentti tai joku leskiherttuatar.
Sellainen oli mies, jonka vaunut pysähtyivät kreivi Monte-Criston oven eteen.
Kamaripalvelija ilmoitti herra Villefort'in saapumisen juuri sinä hetkenä, kun kreivi kartan yli kumartuneena tutki tietä Pietarista Kiinaan.
Kuninkaallinen prokuraattori astui yhtä juhlallisesti sisään kuin astuessaan oikeussaliin. Hän oli kaikessa sama mies, jonka näimme Marseillessa prokuraattorin sijaisena. Luonto, joka aina on johdonmukainen, ei ollut tehnyt mitään muutoksia hänen kehityksessään. Hänen syvällä olevat silmänsä vaikuttivat miltei ontoilta, ja hänen kultasankaiset silmälasinsa olivat niin kiinni silmäkuopassa, että olisi voinut luulla niiden kuuluvan hänen kasvoihinsa. Kaulusta lukuun ottamatta oli hänen pukunsa aivan musta, eikä tässä synkässä värissä ollut muuta poikkeusta kuin napinreiän punainen nauha, joka näytti siveltimellä vedetyltä veriviirulta.
Vaikka Monte-Cristo osasikin hillitä itsensä, tarkasti hän tavallista terävämmin tätä vierastaan vastatessaan hänen kumarrukseensa. Ja Villefort, joka luonteeltaan oli epäluuloinen eikä uskonut sosiaalisiin ihmeisiin, piti tuota ulkomaista aatelismiestä – sen nimen oli Monte-Cristo jo saanut – pikemmin jonakuna teollisuudenharjoittajana, joka oli tullut etsimään uutta toimialaa, tai karanneena rangaistusvankina kuin Kirkkovaltion ritarina tai Tuhannen ja yhden yön sulttaanina.
– Hyvä herra, sanoi Villefort sillä yksitoikkoisella äänellä, jota virkamiehet käyttävät puheissaan ja josta he eivät tahdo tai eivät voi vapautua tavallisessa keskustelussakaan, – kuultuani, minkä palveluksen eilen teitte vaimolleni ja pojalleni, katson olevani velvollinen kiittämään teitä. Olen siis saapunut täyttämään tämän velvollisuuden ja lausumaan kiitokseni.
Virkamiehen ankara katse ei hänen puhuessaan kadottanut hituistakaan tavallisesta terävyydestään. Hän oli lausunut sanansa yliprokuraattorin äänellä, ja hänen niskansa ja olkapäänsä olivat koko ajan pysyneet liikkumattomina, minkä seikan tähden hänen imartelijansa sanoivat häntä lain kuvapatsaaksi, niin kuin olemme maininneet.
– Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo vuorostaan jääkylmän kohteliaasti, olen iloinen, kun olen voinut pelastaa pojan äidilleen, sillä sanotaanhan, että äidin tunne on kaikkein pyhin, ja tämä osakseni tullut onni olisi voinut vapauttaa teidät velvollisuudestanne. Mutta epäilemättä tuotatte minulle suuren kunnian, sillä tiedänhän, että herra Villefort ei tällaista suosiota tuhlaa. Mutta niin kallisarvoinen kuin se onkin, ei se vastaa sitä iloa, minkä sisäinen tyydytys minulle antaa.
Villefort, joka kummastui tätä odottamatonta puheen käännettä, vavahti aivan kuin sotilas, joka tuntee saaneensa iskun haarniskan lävitse. Halveksiva piirre hänen suupielessään ilmaisi, että hän tästä lähin ei pitänyt kreivi Monte-Cristoa hienona aatelismiehenä.
Hän loi silmänsä ympärilleen etsiäkseen uutta keskustelunaihetta ja näki kartan, jota Monte-Cristo oli hänen tullessaan tarkastanut.
– Tutkitte maantiedettä? Se on tyhjentymätön aine, varsinkin teille, jonka sanotaan nähneen yhtä monta maata kuin tuolle kartalle on piirretty.
– Niin, olen tahtonut sovittaa ihmiskuntaan kokonaisuudessaan sen, mitä te yksilöihin, nimittäin psykologiset tutkimukset. Olen ajatellut, että minun on helpompi kulkea kokonaisuudesta yksityiskohtiin kuin yksityiskohdista kokonaisuuteen. Algebrallinen selviö sanoo, että tunnetusta on johdettava tuntematon, eikä tuntemattomasta tunnettu… Mutta olkaa hyvä ja istukaa.
Monte-Cristo viittasi häntä istumaan nojatuoliin, joka kuninkaallisen prokuraattorin täytyi itse vetää esiin. Kreivi asettui entiseen tuoliinsa pöydän taakse. Näin hän oli puoliksi kääntyneenä vieraaseensa päin, selkä ikkunaan ja kyynärpää kartalla, joka tänä hetkenä oli keskustelun aiheena, vaikka keskustelu kohta samoin kuin Morcerfin ja Danglars'in luona kääntyi asianomaiseen vieraaseen.
– Ahaa, te filosofoitte, sanoi Villefort oltuaan hetkisen vaiti kootakseen voimansa aivan kuin painija, joka tapaa vastustajan. – Kautta kunniani, jos minulla teidän tavallanne ei olisi mitään tehtävää, etsisin itselleni hauskemman toimialan.
– Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo, – ja ihminen onkin ruma linnunpelätti jokaisen silmissä, joka häntä lähemmin tutkii auringon mikroskoopin alla. Mutta kuulin teidän sanovan, ettei minulla ole mitään tehtävää. Luuletteko sitten ehkä, että teillä on jotakin tehtävää? Tai, puhuaksemme suorempaan luuletteko, että työnne on sen arvoista, että sitä voi joksikin sanoa?
Villefort'in kummastus tuli entistä suuremmaksi, kun hän sai tämän toisen ankaran iskun. Pitkään aikaan hän ei ollut kuullut näin voimakasta paradoksia tai, sanoaksemme suoraan, hän kuuli sellaisen ensimmäisen kerran.
Kuninkaallinen prokuraattori ryhtyi vastaamaan.
– Hyvä herra, sanoi hän, – olette ulkomaalainen ja sanotte itsekin viettäneenne osan elämäänne itämailla. Ette siis tiedä, kuinka inhimillinen oikeus, joka siellä iskee nopeasti, on meillä varovainen ja varma.
– Tiedän kyllä, tiedän kyllä. Se kulkee ontuen, niin kuin antiikin maailmassa sanottiin. Tiedän tuon kaiken, sillä olen tutkinut eri maiden oikeuslaitosta, ja olen verrannut eri kansojen rikoslakeja luonnonoikeuteen. Ja sen sanon suoraan, että mielestäni alkeellisten kansojen laki, kostolaki, on lähimpänä Jumalan sydäntä.
– Jos tämä laki tulisi käytäntöön, sanoi kuninkaallinen prokuraattori, – niin se kyllä suuresti yksinkertaistaisi rikoslakiamme, eikä meidän virkamiehillämme olisi silloin paljoakaan tehtävää, niin kuin äsken sanoitte.
– Ehkä vielä niin käy, sanoi Monte-Cristo. – Tiedättehän, että kaikki inhimilliset järjestelmät kehittyvät monimutkaisesta yksinkertaiseen, ja että yksinkertainen on samalla täydellistä.
– Mutta ennen kuin olemme siihen päässeet, sanoi prokuraattori, – on meidän laissamme ristiriitaisia määräyksiä, jotka johtuvat gallialaisista tavoista, roomalaisesta laista ja ranskalaisista tottumuksista. Ymmärrättehän, että tähän kaikkeen ei niinkään helposti voi syventyä, ja siihen tarvitaan pitkällistä työtä ja hyvää muistia, jotta kerran sen opittuaan ei sitä unohda.
– Se on minunkin mielipiteeni. Mutta kaiken sen, mitä te tiedätte asioista Ranskan lain kannalta katsottuna, sen minä tiedän kaikkien kansojen lain kannalta. Tunnen yhtä tarkoin englantilaiset, turkkilaiset, japanilaiset ja hindulaiset lait kuin ranskalaisetkin. Olin siis oikeassa sanoessani, että teillä on suhteellisesti (tiedättehän, että kaikki on suhteellista) hyvin vähän lisättävää siihen, mitä olen tutkinut, ja verrattuna siihen, mitä olen oppinut, on teillä hyvin paljon vielä opittavaa.
– Mutta missä tarkoituksessa olette tätä kaikkea tutkinut? kysyi Villefort kummastuneena.
Monte-Cristo hymyili.
– Huomaan kyllä, sanoi hän, – että vaikka tiedänkin teidät lahjakkaaksi mieheksi, otatte kuitenkin yhteiskunnan jokapäiväiseltä ja materiaaliselta kannalta, alatte ihmisestä ja lopetatte ihmiseen, liikutte toisin sanoen ahtaimmalla ja puutteellisimmalla alalla, millä ihmisäly voi liikkua.
– Selittäkäähän, sanoi Villefort yhä kummastuneempana, – en oikein käsitä teitä…
– Tarkoitan, että kiinnittäessänne huomiota kansojen sosiaaliseen muodostumiseen ette näe muuta kuin koneen osat, ettekä sitä suurta mestaria, joka sen panee liikkeelle. Tarkoitan, että ympärillänne ette tunnusta muuta kuin virkailijat, joiden valtakirjat ovat ministerien tai kuninkaiden allekirjoittamat, ettekä huomaakaan niitä henkilöitä, jotka Jumala on asettanut virkamiesten, ministerien ja kuninkaitten yläpuolelle antamalla heille tehtävän eikä vain virkaa. Tämä on ominaista heikolle ihmisluonteelle, puutteelliselle ja epätäydelliselle. Tobias luuli enkeliä, joka tuli tekemään hänet jälleen näkeväksi, tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Kansakunnat pitivät Attilaa, joka tuli heidät hävittämään, tavallisena muiden voittajien kaltaisena voittajana. Ja vasta kun he ilmaisivat suuren tehtävänsä, heidät tunnettiin ja heidän jumalainen alkunsa huomattiin. Toinen sanoi: "Minä olen Herran enkeli" ja toinen: "Minä olen Jumalan vitsa."
– Siis, sanoi Villefort yhä enemmän kummastuen, koska hänen puhetoverinsa ilmeisesti oli joko harvinaisen viisas tai hullu, – pidätte itseänne tuollaisena erikoisena olentona?
– Miksi en voisi olla sellainen? vastasi Monte-Cristo.
– Anteeksi, sanoi Villefort aivan ällistyneenä, – antakaa minulle anteeksi, että en tänne tullessani tietänyt teitä mieheksi, jonka tiedot ja äly ovat tavallisten mittojen yläpuolella. Meidän piirissämme – sivistyksen turmelemassa – ei niin rikas aatelismies kuin te kuulemma olette – huomatkaa, en kysele mitään, matkin ainoastaan toisten puheita – kuluta aikaansa sosiaalisten pulmien miettimiseen ja filosofisten pilvilinnojen luomiseen. Sellaisista etsivät lohdutuksensa ne, joille kohtalo ei ole antanut maallista rikkautta.
– Oletteko siis päässyt korkeaan asemaanne olettamatta, jopa kohtaamattakaan poikkeuksia, kysyi kreivi. – Katseeltanne vaaditaan suurta terävyyttä: ettekö ole harjaannuttanut sitä niin, että heti tietäisitte, millainen mies osuu eteenne? Eikö virkamiehen tulisi, samalla kun hän on lain paras sovelluttaja, lain hämärimpien kohtien ovelin selvittäjä, eikö hänen tulisi tietää, mitä jokaisen ihmisen sydämessä liikkuu?
– Saatatte minut aivan hämilleni, sanoi Villefort. – En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan tuolla tavoin.
– Siksi, että koko ajan olette pysytellyt suljettuna olosuhteittenne kehään, ettekä ole tohtinut lentää niihin korkeuksiin, jonne Jumala on asettanut näkymättömät ja erikoiset olentonsa.
– Ja te otaksutte, että siis nuo korkeudet ovat olemassa ja että niissä on olentoja, jotka sekaantuvat meidän tekoihimme?
– Miksi se ei olisi mahdollista? Näettekö ilman, jota hengitätte ja jota vailla ette kuitenkaan voi elää?
– Me emme siis näe noita olentoja?
– Näette kyllä silloin, kun Jumala sallii niiden ottavan näkyvän muodon. Koskette niihin, tartutte niihin, puhutte niille, ja ne vastaavat.
– Haluaisinpa tietää, sanoi Villefort hymyillen, – milloin tuollainen olento tulee minun lähelleni.
– Tahtonne on täyttynyt.
– Siis te itsekö olette sellainen?
– Niin olen. Enkä luule, että tähän päivään asti on kukaan ihminen ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Kuninkaitten valtakunnat ovat rajoitettuja, minun valtakuntani on suuri kuin maailma, sillä en ole italialainen, en ranskalainen, en hindulainen, en amerikkalainen, en espanjalainen. Kuulun kaikkiin kansoihin. Ei mikään maa voi kerskailla nähneensä minun syntyvän. Jumala yksin tietää, mikä seutu näkee minun kuolevan. Voin omaksua kaikki tavat, puhua kaikkia kieliä. Te luulette minua ranskalaiseksi, sillä puhun ranskaa yhtä helposti ja yhtä puhtaasti kuin tekin. No niin, Ali, nubialaiseni, luulee minua arabialaiseksi, Bertuccio, taloudenhoitajani, luulee roomalaiseksi, Haydée, orjattareni, luulee minua kreikkalaiseksi. Ymmärrättehän siis, että kun en kuulu mihinkään kansakuntaan, en pyydä minkään hallituksen suojelusta, en tunnusta ketään veljekseni, ei minua pidätä mikään noista arveluista, joita mahtavat tuntevat, eikä minulla ole sellaisia esteitä kuin heikoilla. Minun ainoat vastustajani ovat välimatkat ja aika. Kolmas on pelottavin, se, että olen kuolevainen olento. Vain se voi pysäyttää minut tielläni jo ennen päämaaliani; kaiken muun – nimittäin sen, mitä ihmiset sanovat kohtalon muuttumiseksi – olen ottanut varteen laskelmissani. Ja vaikka jokin noista muista esteistä voikin minut tavoittaa, niin ei mikään voi minua kukistaa. Sen vuoksi uskallan puhua teille sellaista, mitä ette ole koskaan kuullut edes kuninkaitten suusta, sillä kuninkaat tarvitsevat teitä ja muut pelkäävät. Kukapa ei tässä naurettavasti järjestetyssä yhteiskunnassa ajattelisi: "Ehkä jonakin päivänä joudun tekemisiin kuninkaallisen prokuraattorin kanssa!"
– Mutta ettekö itse ajattele samalla lailla? Sillä siitä hetkestä asti, kun asutte Ranskassa, olette Ranskan lakien alainen.
– Sen tiedän kyllä, vastasi Monte-Cristo. – Mutta kun aion mennä johonkin maahan, tutkin omalla tavallani kaikkia niitä ihmisiä, joiden taholta minulla on syytä jotakin toivoa tai pelätä, ja lopulta tunnen heidät ehkä paremmin kuin he itse. Tuloksena on, että se kuninkaallinen prokuraattori, jonka kanssa joudun tekemisiin, on pahemmassa asemassa kuin minä, oli hän kuka hyvänsä.
– Tarkoitatteko, kysyi Villefort hidastellen, – että kun ihmisluonne on heikko niin jokainen on tehnyt … erehdyksiä?
– Erehdyksiä … tai rikoksia, vastasi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.
– Ja että vain te ihmisten joukossa, joita ette siis tunnusta veljiksenne, vain te olette täydellinen, jatkoi Villefort hiukan vapisevalla äänellä.
– En suinkaan täydellinen, vastasi kreivi, – ainoastaan tutkimaton. Mutta lopettakaamme jo, jos keskustelu ei teitä miellytä. Eihän minun tarvitse sen pahemmin pelätä teidän lakejanne kuin teidän minun ennustustaitoani.
– Ei, ei, sanoi Villefort vilkkaasti, peläten, että toinen luulisi hänen haluavan karttaa keskustelua, – ei! Teidän loistava ja melkein suurenmoinen keskustelunne on kohottanut minut jokapäiväisyyden yläpuolelle. Emmehän enää keskustele, vaan väittelemme. Tiedättehän, kuinka paljon teologit luennoillaan yliopistossa ja filosofit väittelyissään lausuvat pelottavia totuuksia. Otaksukaamme siis, että harrastamme sosiaalista teologiaa ja teologista filosofiaa ja että minä lausun, niin tylyltä kuin se kuuluukin: Veljeni, te uhraatte ylpeydelle; vaikka olettekin toisten yläpuolella, niin teidän yläpuolellanne on Jumala.
– Kaikkien yläpuolella, vastasi Monte-Cristo niin juhlallisesti, että Villefort vasten tahtoaan värisi. – Olen ylpeä ihmisten edessä, noiden käärmeiden, jotka aina nousevat niitä vastaan, jotka kulkevat niiden ohitse musertamatta jalallaan niiden päätä. Mutta ylpeyteni heitän pois Jumalan edessä, joka on kohottanut minut alhaisesta asemastani ja tehnyt minut siksi, mikä olen.
– Siinä tapauksessa ihailen teitä, herra kreivi, sanoi Villefort, joka tämän omituisen keskustelun aikana ensi kertaa käytti tuota ylhäistä puhuttelua. – Niin, sen sanon teille, jos olette todellakin voimakas, todellakin nerokas, todellakin pyhä tai tutkimaton, mikä on melkein sama asia, niin olkaa ylpeä, se on voimakkaan oikeus. Mutta onhan teillä toki jonkinmoista kunnianhimoakin?
– On yksi.
– Mikä?
– Minutkin vei saatana, niin kuin kerran tapahtuu jokaiselle ihmiselle, korkealle vuorelle. Sinne tultuamme hän näytti minulle koko maailman ja sanoi minulle samaa kuin kerran Kristukselle: "Tämän kaiken saat, ihmislapsi, jos palvelet minua!" Silloin mietin kauan, sillä jo pitkät ajat oli voimakas kunnianhimo kalvanut mieltäni, ja vastasin: "Kuule minua, olen aina kuullut puhuttavan sallimuksesta, mutta en koskaan ole sitä nähnyt, enkä mitään sen kaltaistakaan, ja siksi olen päättänyt, ettei sitä ole olemassakaan. Minä tahdon olla sallimus, sillä kauneinta, suurinta ja ylevintä maailmassa on palkita ja rangaista." Mutta saatana painoi päänsä alas ja huokasi. "Sinä erehdyt", sanoi hän, "sallimus on olemassa, mutta sinä et häntä näe, sillä taivaan tyttärenä hän on näkymätön niin kuin isänsäkin. Et ole nähnyt mitään sen kaltaista, sillä hän käyttää näkymättömiä keinoja ja kulkee salaisia teitä. Ainoa, mitä voin sinulle tehdä, on asettaa sinut tämän sallimuksen palvelijaksi." Kauppa oli päätetty. Menetän sen kautta ehkä sieluni autuuden, mutta mitä siitä, jatkoi Monte-Cristo. – Jos kauppa olisi uudelleen solmittava, niin tekisin samoin.
Villefort katsoi tavattoman hämmästyneenä Monte-Cristoon.
– Herra kreivi, sanoi hän, – onko teillä vanhempia?
– Ei, olen yksin maailmassa.
– Sitä ikävämpi.
– Kuinka niin? kysyi Monte-Cristo.
– Sillä silloin olisi aina voinut sattua tapauksia, jotka olisivat murtaneet ylpeytenne. Sanoittehan, ettette pelkää mitään muuta kuin kuolemaa?
– En sanonut sitä pelkääväni, vaan sanoin, että ainoastaan se voi ehkäistä minua.
– Entä vanhuus?
– Tehtäväni on täytetty, ennen kuin tulen vanhaksi.
– Entä hulluus?
– Olen kerran ollut tulemaisillani hulluksi. Ja tunnettehan vanhan lauseen: paha ei uusiinnu kahta kertaa. Tämä lause kuuluu rikostieteeseen ja siis teidän alaanne.
– Mutta teillä on muutakin pelättävää kuin kuolema, vanhuus ja hulluus. Esimerkiksi halvaus voi iskeä teihin tuhoamatta teitä kokonaan, ja silloin on kuitenkin kaikki lopussa. Olette sama kuin ennenkin, ettekä kuitenkaan sama. Te, joka olitte melkein Ariel, enkeli, ette enää olekaan muuta kuin eloton möhkäle, Caliban, joka on maahan kahlehdittu. Juuri tätä sanotaan tavallisella kielellä halvaukseksi. Tulkaa jonakin päivänä jatkamaan tätä keskustelua luokseni, silloin nimittäin, kun haluatte tavata vastustajan, joka teitä ymmärtää ja haluaa teidät kumota, ja minä näytän teille isäni Noirtier de Villefort'in, Ranskan vallankumouksen kiivaimman jakobiinin, miehen, jossa mitä loistavin rohkeus oli liittynyt mitä voimakkaimpaan ruumiiseen, miehen, joka ehkä ei ole nähnyt kaikkia kuningaskuntia niin kuin te, mutta on ollut suurinta kukistamassa: miehen, joka samoin kuin tekin väitti olevansa ellei juuri Jumalan lähettiläs, niin ainakin tavallista korkeampi olento, ellei sallimus, niin ainakin kohtalo. Verisuoni puhkesi hänen aivoissaan, ja kaikki loppui, ei yhtenä päivänä, ei yhtenä tuntina, vaan yhtenä sekuntina. Edellisenä päivänä herra Noirtier, entinen jakobiini, entinen senaattori, entinen carbonaro, ei pelännyt mestauslavaa, ei tykkejä, ei tikaria, herra Noirtier leikki vallankumouksilla, herra Noirtier piti Ranskaa suurena shakkilautana, jossa talonpojat, tornit, hevoset ja kuningatar saivat mennä, jotta kuningas saataisiin kukistetuksi, sama pelottava herra Noirtier olikin seuraavana päivänä herra Noirtier parka, liikkumaton vanhus, joka oli talon heikoimman olennon, poikansa tyttären Valentinen vallassa; hän on liikkumaton ja kangistunut ruumis, joka elää tuskia tuntematta ja vain viivyttää aineen vähittäistä mädäntymistä.
– Tuollainen näky, sanoi Monte-Cristo, – ei ole vieras ajatuksilleni eikä silmilleni. Olen hiukan lääkäri ja olen virkaveljieni tavoin etsinyt sielua sekä elävästä että kuolleesta aineesta. Silmäni eivät ole sitä nähneet, vaikkakin sydämeni sen tuntee. Sadat kirjailijat, alkaen Sokrateesta, alkaen Senecasta, pyhästä Augustinuksesta ja Gallista, ovat puhuneet siitä. Ymmärrän kuitenkin, että isän kärsimykset voivat saada suuren muutoksen aikaan pojan sielussa. Tulen, koska kutsutte, katselemaan omaksi nöyryytyksekseni tuota surullista näkyä, joka varmaankin tuottaa taloonne suurta surua.
– Niin olisi varmaankin asian laita, ellei taivas olisi antanut minulle runsasta korvausta. Vanhuksen ohella, joka hitaasti laahaa itseään hautaa kohden, on elämässäni kaksi lasta: Valentine, tyttäreni ensimmäisestä avioliitostani Renée de Méranin kanssa, ja Edouard, jonka hengen pelastitte.
– Ja minkä johtopäätöksen olette tehnyt tästä kaikesta? kysyi Monte-Cristo.
– Sen, vastasi Villefort, – että isäni intohimojensa vallassa on tehnyt jonkin tuollaisen rikoksen, joka ei joudu inhimillisen oikeuden rangaistavaksi, mutta jonka Jumala tietää, ja että Jumala ei ole tahtonut rangaista muuta kuin yhtä ja on silloin iskenyt häneen.
Monte-Criston huulilla oli hymy, mutta hänen sielussaan kaikui karjahdus, joka olisi ajanut Villefort'in pakoon, jos hän olisi voinut sen kuulla.
– Hyvästi, jatkoi prokuraattori, joka jo vähän aikaa sitten oli noussut ja puhui seisoaltaan. – Lähden luotanne tuntien teitä kohtaan syvää kunnioitusta, joka voi olla teille mieluinen, kun ensin tutustutte minuun lähemmin, sillä en ole mikään aivan tavallinen ihminen. Olette sitä paitsi rouva Villefort'ista saanut ikuisen ystävän.
Kreivi kumarsi ja saattoi Villefort'ia vain huoneensa ovelle.
Kun kuninkaallinen prokuraattori oli poistunut, sanoi Monte-Cristo koettaen hymyillä, vaikkakin sydämessä tuntui ahdistus:
– Jo riittää, jo riittää tämänlaatuinen myrkky. Ja kun sydämeni nyt on sitä täynnä, niin lähtekäämme etsimään vastamyrkkyä.
Ja lyötyään kelloon hän sanoi Alille:
– Menen rouvan luo. Puolen tunnin päästä täytyy vaunujen olla valmiina.