49. Haydée
Muistammehan, mitkä olivat kreivi Monte-Criston uudet tai oikeammin sanoen vanhat tuttavat, jotka asuivat Meslay-kadun varrella. He olivat Maximilien, Julie ja Emmanuel.
Villefort'in hävittyä näkyvistä kirkastuivat Monte-Criston kasvot, sillä hän tiesi saavansa viettää muutamia onnellisia hetkiä, näkevänsä paratiisin loiston tulvehtivan siihen helvettiin, jonka vapaaehtoisesti oli itselleen valinnut. Ali, joka kellonsoiton kuullessaan oli rientänyt herransa luo ja näki hänen kasvojensa säteilevän iloa, vetäytyi varpaillaan ja henkeään pidättäen pois, jottei häiritsisi niitä kauniita ajatuksia, joiden hän uskoi näkevänsä leijailevan herransa ympärillä.
Kello oli kaksitoista. Kreivi oli varannut tunnin ajan ollakseen Haydéen seurassa. Näytti siltä, ettei ilo voinut äkkiä tunkeutua tähän kauan kidutettuun sieluun ja että sen täytyi valmistautua ottamaan vastaan suloisia mielenliikutuksia, niin kuin toisten täytyi valmistautua vastaanottamaan tärisyttäviä.
Nuori kreikatar oleskeli, niin kuin olemme maininneet, huoneistossa, joka oli aivan erillään kreivin asunnosta. Tämä huoneisto oli kokonaan kalustettu itämaiseen tapaan. Permannoilla oli paksuja turkkilaisia mattoja, seinillä riippui silkkikankaita, huoneen seinustoilla oli divaaneja ja niillä suuret määrät tyynyjä, joita niiden käyttäjä voi mielin määrin siirrellä.
Haydéella oli kolme ranskalaista ja yksi kreikkalainen nainen palveluksessaan. Nuo kolme ranskalaista naista asuivat etummaisessa huoneessa ja olivat valmiit rientämään palvelemaan heti, kun kuulivat pienen kultaisen kellon äänen. Määräykset heille antoi kreikkalainen orjatar, joka osasi sen verran ranskaa, että saattoi ilmoittaa valtiattarensa käskyt. Monte-Cristo oli määrännyt heidät palvelemaan valtiatartaan aivan kuin kuningatarta.
Nuori nainen oli asuntonsa perimmäisessä huoneessa, pyöreässä budoaarissa, johon tuli valoa ainoastaan katosta, ruusunpunaisten ruutujen läpi. Hän lojui maassa sinisillä, kullalla kirjailluilla tyynyillä nojautuen divaania vastaan. Oikea käsivarsi oli pään nojana, ja vasemmassa hän piteli koralli-imuketta, johon oli kiinnitetty nargilen taipuisa varsi. Savu tuli hänen suuhunsa tuoksuen bengoe-nesteeltä, jonka lävitse hän sitä imi.
Hänen asentonsa, joka itämaiselle naiselle oli aivan luonnollinen, olisi ehkä ranskalaisen mielestä ollut keikaileva ja hieman teennäinen.
Yllään oli hänellä Epeiroksen naisten puku, ruusukukilla kirjaillut valkoiset silkkihousut, joiden lahkeitten alta tulivat näkyviin lapsimaisen pienet jalat. Olisi luullut, että ne oli veistetty Paros-saaren marmorista, ellei olisi nähnyt niiden leikkivän käyräkärkisillä sandaaleilla, jotka olivat koristetut kullalla ja helmillä. Liivi oli valko- ja siniraitainen, ja siinä oli leveät halkinaiset hihat, joista käsivarret näkyivät; napit olivat hopeaa ja helmiä. Tämän päällä oli jonkinmoinen pusero, joka oli kaulan kohdalta avonainen, niin että kaula ja osa rintaa näkyi, ja joka napitettiin rinnan alapuolelta kolmella jalokivinapilla. Puseron alaosa ja housujen yläosa peittyivät leveän, kirkasvärisen huivivyön alle, jossa oli pitkät silkkiripsut.
Hänen päässään oli pieni, kultainen, helmillä kirjailtu myssy, joka oli hiukan toisella korvalla. Punainen ruusu oli pistetty hiuksiin, jotka olivat niin mustat, että vivahtivat siniseen.
Kasvot olivat puhtaasti kreikkalaispiirteiset, silmät säihkyvän mustat, nenä suora, huulet korallinpunaiset ja hampaat helmenvalkoiset.
Tätä suurta kauneutta lisäsi nuoruuden koko sulous. Haydée saattoi olla kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias.
Monte-Criston astuessa sisään Haydée nousi sen käsivarren nojaan, jolla hän piteli nargile-imuketta, ja ojensi toisen kätensä hymyillen kreiville.
– Miksi, sanoi hän Spartan ja Ateenan naisten sointuvalla kielellä, – pyydät minulta lupaa saada tulla luokseni? Etkö enää ole herrani ja enkö ole sinun orjattaresi?
Monte-Cristo hymyili vuorostaan.
– Haydée, sanoi hän, – tiedättehän…
– Miksi et sinuttele minua niin kuin ennen? keskeytti tyttö. – Olenko jollakin tavoin rikkonut sinua vastaan? Siinä tapauksessa rankaise minua, mutta älä teitittele.
– Haydée, jatkoi kreivi, – tiedäthän, että olemme Ranskassa ja että siis olet vapaa.
– Vapaa tekemään mitä? kysyi nuori tyttö.
– Vapaa jättämään minut.
– Jättämään sinut!.. Ja miksi sinut jättäisin?
– Enhän minä sitä tiedä. Me tapaamme pian paljon ihmisiä.
– En tahdo nähdä ketään.
– Ja jos niiden nuorten miesten joukosta, jotka joudut kohtaamaan, joku sinua erikoisesti miellyttää, niin en ole niin julma…
– En ole koskaan nähnyt sinua kauniimpaa miestä enkä ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin isääni ja sinua.
– Lapsi parka, sanoi Monte-Cristo, – ethän ole puhunutkaan kenenkään muun kuin minun ja isäsi kanssa.
– Eihän minun tarvitsekaan puhua muiden kanssa. Isäni kutsui minua ilokseen, sinä rakkaudeksesi, ja molemmat sanotte minua lapseksi.
– Muistatko isäsi, Haydée?
Tyttö hymyili.
– Hän on täällä ja täällä, sanoi hän laskien kätensä silmilleen ja sydämelleen.
– Ja minä, missä minä olen? kysyi Monte-Cristo hymyillen.
– Sinä olet kaikkialla, sanoi hän.
Monte-Cristo tarttui Haydéen käteen suudellakseen sitä, mutta neito veti kätensä pois ja ojensi hänelle otsansa suudeltavaksi.
– Nyt, sanoi kreivi, – tiedät, että olet vapaa, olet valtiatar, olet kuningatar. Saat pitää pukusi tai luopua siitä oman mielesi mukaan. Saat jäädä tänne niin kauaksi aikaa kuin tahdot ja saat mennä silloin kun haluat. Vaunut ovat aina valmiina sinua varten. Ali ja Myrtho seuraavat sinua kaikkialle ja noudattavat määräyksiäsi. Pyydän sinulta vain yhtä asiaa.
– Sano.
– Pidä syntyperäsi salassa, älä kerro sanaakaan menneisyydestäsi. Älä missään tilaisuudessa lausu kuuluisan isäsi tai äitiraukkasi nimeä.
– Johan sanoin sinulle, valtiaani, etten aio tavata ketään.
– Ehkä tuo itämainen elintapa käy sinulle Pariisissa mahdottomaksi.
Opi tuntemaan tämän pohjoisen maan olot, niin kuin olet oppinut Rooman, Firenzen, Milanon ja Madridin. Sinulla on aina siitä hyötyä, joko sitten jäät tänne tai palaat itämaille.
Nuori tyttö loi kosteat silmänsä kreiviin ja sanoi:
– Tai me palaamme itämaille, sitähän tarkoitit, valtiaani?
– Niin, tyttäreni, sanoi Monte-Cristo. – Tiedäthän, etten minä koskaan sinua hylkää. Puu ei koskaan jätä kukkaa, mutta kukka jättää puun.
– Minä en koskaan sinua jätä, valtiaani, sanoi Haydée, – sillä olen varma siitä, etten voisi elää ilman sinua.
– Lapsi parka, kymmenen vuoden päästä olen vanha, ja kymmenen vuoden päästä sinä olet vielä nuori.
– Isälläni oli pitkä valkoinen parta, eikä se estänyt minua häntä rakastamasta. Isäni oli kuusikymmenvuotias, ja hän oli mielestäni kauniimpi kuin kaikki ne nuoret miehet, jotka näin.
– Mutta kuule, sanohan, luuletko tottuvasi elämään täällä?
– Näenkö sinut?
– Joka päivä.
– No, miksi sitten kysyt sitä minulta?
– Minä pelkään ikävystyttäväni sinua.
– Et, sillä aamulla ajattelen tuloasi ja illalla muistelen käyntiäsi. Kun olen yksinäni, niin elän suurissa muistoissa, näen laajat maisemat ja etäällä Pindoksen ja Olympoksen. Sitä paitsi on sydämessäni kolme tunnetta, jotka eivät koskaan ikävystytä: suru, rakkaus ja kiitollisuus.
– Sinä olet oikea Epeiroksen tytär, Haydée, suloinen ja runollinen. Huomaa, että sinä polveudut jumalista, jotka siinä maassa syntyivät. Ole siis rauhassa, tyttäreni; teen kaiken, ettei nuoruutesi kulu hukkaan. Jos sinä rakastat minua kuin isääsi, niin minä rakastan sinua kuin tytärtäni.
– Sinä erehdyt, valtiaani, en rakastanut isääni niin kuin sinua rakastan. Rakkauteni sinua kohtaan on aivan toisenlainen. Isäni kuoli, enkä minä kuollut, mutta jos sinä kuolisit, niin minä kuolisin.
Kreivi ojensi sanomattoman hellästi hymyillen kätensä tytölle. Haydée painoi tapansa mukaan huulensa hänen kädelleen.
Ja valmistuttuansa näin menemään Morrelin perheen luo, kreivi poistui hyräillen näitä Pindaroksen säkeitä:
"Nuoruus on kukka, jonka hedelmä on rakkaus… Onnekas se viljankorjaaja, joka sen kokoaa nähtyään sen hitaasti kypsyvän."
Vaunut olivat hänen määräystensä mukaan valmiina. Hän nousi niihin ja vaunut läksivät tapansa mukaan kiitämään kovaa vauhtia eteenpäin.
50. Morrelin perhe
Muutaman minuutin päästä kreivi saapui Meslay-kadun 14:n kohdalle.
Talo oli valkoinen, hauskan näköinen, ja sen edessä oli pieni piha, jossa oli pensaita ja kauniita kukkia.
Portinvartijan kreivi tunsi vanhaksi Coclekseksi. Mutta kun tällä, niin kuin muistamme, oli vain toinen silmä ja sekin yhdeksässä vuodessa suuresti heikontunut, hän ei tuntenut kreiviä.
Päästäksensä talon pääoven eteen täytyi vaunujen kiertää kaunis suihkulähde. Tämä ylellisyys oli herättänyt naapureissa kateutta, ja siksi sanottiinkin taloa Pikku-Versailles'iksi.
Tarpeetonta on sanoakaan, että suihkulähteen säiliössä uiskenteli suuri joukko punaisia ja keltaisia kaloja.
Talon kellarikerroksessa oli keittiö ja kellarit, ja paitsi varsinaista alakertaa talossa oli vielä kaksi muuta kerrosta ja ullakkohuoneet. Nuoret olivat ostaneet talon kaikkinensa, mitä siihen kuului: suuri tehdasrakennus, kaksi puutarhan perällä olevaa piharakennusta sekä itse puutarha. Emmanuel oli heti ensi silmäyksellä huomannut, että hän saattoi tästä ostosta hyötyä. Hän oli pidättänyt talon itselleen ja vetänyt viivan, toisin sanoen, rakentanut muurin puutarhan poikki ja antanut vuokralle tehtaan sekä molemmat piharakennukset ynnä niihin kuuluvan osan puutarhaa. Sillä tavoin hän itse asui jokseenkin huokealla, ja hänen asuntonsa oli niin erillään, että vaativaisinkaan Saint-Germainin palatsin omistaja ei olisi parempaa voinut itselleen toivoa.
Ruokasalin sisustus oli tammea, salongin mahonkia ja sinistä samettia, makuuhuoneen sitruunapuuta ja viheriäistä silkkiä. Näiden lisäksi oli työhuone Emmanuelia varten, joka oli tehnyt työtä, ja musiikkisali Julietä varten, joka oli harjoittanut musiikkia.
Seuraava kerros oli kokonaan Maximilienin hallussa. Se oli aivan samanlainen kuin sisarenkin huoneisto, sillä erotuksella vain, että ruokasali oli muutettu biljardisaliksi, jonne hän toi tovereitansa.
Hän tarkasti puutarhan portilla hevosensa sukimista ja poltteli sikaria juuri silloin, kun kreivin vaunut ajoivat portin eteen.
Cocles avasi portin, niin kuin olemme maininneet, ja Baptistin hyppäsi istuimeltaan ja kysyi, ottavatko herra ja rouva Herbault sekä herra Maximilien Morrel kreivi Monte-Criston vastaan.
– Kreivi Monte-Cristo! huudahti Maximilien, heitti sikarinsa pois ja riensi tulijaa vastaan. – Tietysti me otamme hänet vastaan. Kiitos, tuhannet kiitokset herra kreivi, kun ette unohtanut lupaustanne!
Ja nuori upseeri pudisti niin sydämellisesti kreivin kättä, että tämän täytyi uskoa hänen tarkoittaneen sanoillaan täyttä totta. Hän huomasi, että häntä oli todella odotettu ja että hänet otettiin sydämellisesti vastaan.
– Tulkaa, tulkaa, sanoi Maximilien, – tahdon saattaa teidät sisään, sillä teidän kaltaistanne miestä ei palvelija saa ilmoittaa. Sisareni on puutarhassa katkomassa kuihtuneita ruusunoksia, ja langollani on käsissään sanomalehtensä, joita hän lukee muutaman askelen päässä vaimostaan, sillä Emmanuel pysyttelee aina enintään neljän metrin päässä rouva Herbaultista ja päinvastoin.
Nuori, noin kaksikymmenviisivuotias nainen, joka silkkinen aamupuku yllään leikkeli pähkinänruskeata ruusupensasta, kohotti päätään kuullessaan askelten äänen.
Tämä nuori nainen oli pikku Julie, josta oli tullut rouva Herbault, niin kuin Thomson & Frenchin edustaja oli ennustanut.
Hän kirkaisi nähdessään vieraan. Maximilien alkoi nauraa.
– Älä säikähdä, sisar, sanoi hän, – kreivi on vasta pari kolme päivää ollut Pariisissa, mutta hän tietää jo, mitä maraisilaisen koroillaaneläjän elämä on, ja ellei hän sitä tiedä, niin sinä saat sen hänelle selittää.
– Hyvä herra, sanoi Julie, – tuodessaan teidät tänne veljeni suorastaan petti minut, hän kun ei vähääkään välitä siitä, millaisessa puvussa hänen sisarensa on… Penelon!.. Penelon!..
Ukko, joka lapio kädessä kaiveli nurmikkoa, mihin oli istutettu bengalilaisia ruusuja, pisti lapionsa maahan ja lähestyi lakki kädessään ja salaten parhaansa mukaan mälliä, jonka hän oli painanut poskensa syvyyteen. Hänen vielä tuuheassa tukassaan näkyi jokunen harmaa suortuva, ja hänen ruskettuneesta naamastaan ja kirkkaista, vilkkaista silmistään saattoi päättää, että siinä oli entinen merimies, päiväntasaajan helteen ruskettama, tuimien tuulien ahavoittama.
– Huusitte minua, neiti Julie, tässä olen, sanoi hän.
Penelon oli tottunut sanomaan entisen isäntänsä tytärtä neiti Julieksi, eikä koskaan oppinut sanomaan häntä rouva Herbaultiksi.
– Penelon, sanoi Julie, – menkää ilmoittamaan herra Emmanuelille, mikä vieras on tullut taloomme. Sillä aikaa Maximilien saa saattaa herran salonkiin.
Hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:
– Sallitte kai minun paeta muutamaksi minuutiksi?
Ja odottamatta kreivin suostumusta hän riensi pensaikon taakse ja juoksi taloon sivukäytävää myöten.
– Hyvä herra Morrel, sanoi Monte-Cristo, – huomaan saavani kodissanne täydellisen mullistuksen aikaan.
– Katsokaa, katsokaa, sanoi Maximilien nauraen, – tuolla luikkii aviomies taloon vaihtaakseen nuttunsa pitkääntakkiin. Kyllä teidät tunnetaan Meslay-kadun varrella, siitä voitte olla varma.
– Ympärilläni näyttää olevan onnellinen perhe, sanoi kreivi, vastaten ääneen omiin ajatuksiinsa.
– Niin onkin, herra kreivi. Ei heidän onnestaan puutu mitään. He ovat nuoria, rakastavat toisiaan, ovat iloisia, ja kun heillä on kahdenkymmenenviidentuhannen frangin korkotulot vuodessa ja he aikoinaan ovat kokeneet kovaakin, kuvittelevat he nyt olevansa yhtä rikkaita kuin Rothschild.
– Kaksikymmentäviisituhatta vuodessa ei ole paljon, sanoi kreivi niin lempeällä äänellä, että se hiveli Maximilienia kuin isän ääni. – Mutta eiväthän heidän tulonsa siihen supistu, he tulevat vielä miljoonien omistajaksi. Mikä lankonne on, asianajajako … lääkärikö?..
– Hän on ollut kauppias, herra kreivi, ja otti isävainajani liikkeen huostaansa. Isäni jätti kuollessaan perinnöksi viisisataatuhatta frangia. Niistä sai sisareni toisen puolen ja minä toisen, sillä meitä oli ainoastaan kaksi lasta. Lankoni, joka meni naimisiin sisareni kanssa omistamatta mitään muuta kuin kunnollisuutensa, erinomaisen älykkyytensä ja rehellisen nimensä, tahtoi saada yhtä suuren omaisuuden kuin vaimollaankin oli. Hän teki työtä, kunnes sai säästetyksi kaksisataaviisikymmentätuhatta frangia. Kuusi vuotta hän tarvitsi siihen. Vannon teille, herra kreivi, että oli liikuttavaa katsella noita kahta lasta, jotka olivat niin ahkeria ja niin perin yksimielisiä. Älynsä avulla he olisivat voineet hankkia itselleen kuinka suuren omaisuuden tahansa, mutta koska he tahtoivat pysyä uskollisina vanhan kauppahuoneen tavoille, tarvitsivat he kuusi vuotta hankkiakseen sen summan, minkä kauppatapojen uudistajat olivat koonneet parissa kolmessa. Marseillessa ylistetäänkin vielä heidän suurta vaatimattomuuttansa. Eräänä päivänä tuli Emmanuel vaimonsa luo, joka oli suorittamassa maksuja ja sanoi:
"Julie, tässä on viimeinen Cocleksen tuoma sadan frangin erä. Nyt meillä on koossa ne kaksisataaviisikymmentätuhatta frangia, jotka olemme asettaneet varallisuutemme määräksi. Oletko tyytyväinen siihen? Kuule, liike myy vuosittain miljoonalla ja tuottaa voittoa neljäkymmentätuhatta. Me voisimme myydä kauppaliikkeemme kolmestasadastatuhannesta frangista, sillä tässä on kirje herra Delaunaylta, joka tahtoo lunastaa sen ja liittää omaansa. Mitä siitä arvelet?"
"Ystäväni", sanoi sisareni. "Morrelin kauppaliikettä ei voi pitää hallussaan kukaan muu kuin Morrel. Kun voimme pelastaa isämme nimen ainaisista vaaroista, niin eikö se ole kolmensadantuhannen frangin arvoinen voitto?"
"Sitä minäkin arvelin", sanoi Emmanuel, "mutta tahdoin kuulla sinun mielipiteesi."
"Nyt sen kuulit. Olemme saaneet kaikki saatavamme ja suorittaneet kaikki maksumme. Voimme tämän kuun viidentenätoista päivänä vetää loppuviivan tilin alle ja sulkea liikkeen. Vetäkäämme tuo viiva ja sulkekaamme liike."
Niin tehtiinkin heti. Kello oli kolme. Neljännestä yli kolmen tuli eräs mies vakuuttamaan kaksi laivaansa. Liike olisi hyötynyt siitä viisitoistatuhatta frangia.
"Hyvä herra", sanoi Emmanuel, "olkaa niin hyvä ja kääntykää tässä asiassa herra Delaunayn puoleen. Me olemme nimittäin lopettaneet liikkeemme."
"Milloin?" kysyi vakuutuksenottaja kummastuneena.
"Neljännestunti sitten."
Tästä kaikesta johtuu, että sisarellani ja langollani ei ole muuta kuin kahdenkymmenenviidentuhannen frangin vuotuiset korot.
Maximilien oli tuskin ennättänyt lopettaa tämän kertomuksensa, jota kuunnellessaan kreivi tunsi sydämensä lämpenevän, kun Emmanuel saapui paikalle yllään pitkätakki ja päässään silkkihattu. Hän tervehti kohteliaasti niin kuin ainakin mies, joka tietää, kuinka arvokas vieras on hänen edessään. Tehtyään kreivin kanssa kierroksen puutarhassa hän vei hänet taloa kohden.
Salongin täyttivät tuoksullaan kukat, joita oli iso japanilainen maljakko täynnä. Julie, arvokkaasti pukeutuneena ja tukka hienosti järjestettynä (hän oli tämän kaiken ennättänyt tehdä kymmenessä minuutissa), tuli ovelle kreiviä vastaanottamaan.
Linnut lauloivat ja hyppelivät häkissään, kultasade ja akaasiat reunustivat terttuineen sinisiä samettiverhoja. Kaikki tässä hurmaavassa asunnossa ilmaisi rauhaa ja iloa lintujen laulusta isäntäväen hymyyn asti.
Kreivi oli heti tuntenut tämän onnellisuuden. Hän oli sen vuoksi vaiti ja vaipui unelmiinsa, eikä huomannut, että kaikki odottivat hänen sanovan jotakin, jotta voitaisiin jatkaa keskustelua.
Vaitiolo alkoi jo tuntua melkein loukkaavalta, ja niinpä kreivi miltei väkipakolla tempautui irti unelmistaan.
– Hyvä rouva, sanoi hän, – suokaa anteeksi mielenliikutus, joka teitä varmaankin kummastuttaa, teitä, joka olette tottunut täällä vallitsevaan rauhaan ja onneen. Mutta teidän tyytyväisyytenne on minulle niin perin uutta, etten voi olla katselematta teitä ja miestänne.
– Me olemme todellakin hyvin onnellisia, sanoi Julie. – Mutta olemme me saaneet kärsiäkin, ja harva on saanut ostaa onnensa niin kalliista hinnasta kuin me.
Uteliaisuus kuvastui kreivin kasvoilla.
– Se on kokonainen perhetarina, niin kuin Château-Renaud teille mainitsi muutama päivä sitten, sanoi Maximilien. – Teitä, herra kreivi, joka olette tottunut näkemään pelottavan suuria suruja ja häikäisevää onnea, ei tämä pienoinen perhetarina taida paljonkaan huvittaa. Olemme kuitenkin todella saaneet kärsiä mekin, vaikka surumme ovatkin sisältyneet tähän ahtaaseen piiriin…
– Ja Jumala on siis antanut lohdutuksen kärsimyksen jälkeen, niin kuin hän kaikille antaa, totesi Monte-Cristo.
– Niin on, herra kreivi, myönsi Julie. – Niin voimme todellakin sanoa, sillä hän on tehnyt meille sen, minkä hän tekee ainoastaan valituilleen. Hän on lähettänyt luoksemme enkelinsä.
Puna nousi kreivin poskille, ja hän yskähti voidakseen salata liikutustaan ja saadakseen syyn viedä nenäliinansa suulleen.
– Ne, jotka ovat syntyneet purppurakehdossa eivätkä koskaan ole voineet toivoa mitään, eivät tiedä, mitä on elämisen onni, sanoi Emmanuel. – Samoin eivät myöskään ne, joiden henki ei ole myrskyisellä merellä häilynyt muutaman laudankappaleen varassa, eivät oikein tiedä, kuinka kaunis on sininen taivas.
Monte-Cristo nousi ja alkoi kävellä salongissa edestakaisin. Hän ei vastannut mitään, sillä hän ei olisi voinut salata voimakasta mielenliikutustaan.
– Hymyilette varmaankin meidän komeudellemme, sanoi Maximilien, joka katseillaan seurasi Monte-Cristoa.
– En, en, sanoi Monte-Cristo hyvin kalpeana. Hän koetti toisella kädellään hillitä sydämensä kiivasta sykintää ja osoitti toisella kristallikupua, jonka alla oli silkkinen kukkaro mustalla samettityynyllä. – Kysyn vain, mitä tuo kukkaro merkitsee, jonka toisessa osassa näkyy paperi ja toisessa jokseenkin kaunis timantti.
Maximilien tuli hyvin vakavaksi ja vastasi:
– Tämä, herra kreivi, on kallein perheaarteemme.
– Timantti on todellakin jokseenkin kaunis, lausui Monte-Cristo.
– Veljeni ei tarkoita jalokiven arvoa, vaikka se onkin arvioitu sadaksituhanneksi frangiksi. Hän tarkoitti, että nuo esineet ovat muistoja siitä enkelistä, josta juuri äsken puhuimme.
– Minulla ei ole oikeutta udella enempää, sanoi kreivi kumartaen. – Suokaa anteeksi epähienouteni.
– Epähienoutenne, sanoitte! Te teette meidät onnellisiksi tarjotessanne meille tilaisuuden saada puhua tästä asiasta. Jos tahtoisimme säilyttää sen salaisuutena, emme kai silloin pitäisi kukkaroa tuolla tavoin esillä. Tahtoisimme kertoa sen koko maailmalle, jotta näkisimme tuntemattoman hyväntekijämme vavahtavan ja tietäisimme, kuka hän on.
– Todellako? sanoi Monte-Cristo tukahtuneella äänellä.
– Herra kreivi, sanoi Maximilien nostaen kristallikuvun ja hartaana suudellen silkkikukkaroa, – tätä kukkaroa on käsitellyt se mies, joka pelasti isäni kuolemasta, meidät vararikosta ja nimemme häpeästä; mies, jonka hyväntyön tähden me lapsiraukat, jotka olimme tuomitut häpeään ja kyyneliin, tänään näemme ihmisten ihailevan meidän onneamme. Tämä kirje – ja Maximilien otti kukkarosta paperin ojentaen sen kreiville – tämä kirje on hänen kirjoittamansa sinä päivänä, jolloin isäni teki epätoivoisen päätöksensä, ja tämän timantin tuo jalomielinen tuntematon mies antoi sisarelleni häälahjaksi.
Monte-Cristo avasi kirjeen ja luki sen sanomattoman onnellisena. Tunnemme kirjeen: se oli osoitettu neiti Julielle ja alla oli merenkulkija Sindbadin nimi.
– Tuntematon, sanoitte? Siis tuo mies, joka teki teille palveluksen, on pysynyt tuntemattomana?
– On. Meillä ei koskaan ole ollut onnea saada puristaa hänen kättään.
Jumalalta kyllä olemme sitä iloa rukoilleet, jatkoi Maximilien. – Koko tämä seikkailu on niin salaperäinen, että vieläkään emme sitä ymmärrä.
Kaikkea on johtanut näkymätön, voimakas, loihtijan tapainen käsi.
– Minä en vielä ole kadottanut kaikkea toivoani saada kerran suudella hänen kättään, samoin kuin nyt suutelen tätä kukkaroa, sanoi Julie. – Neljä vuotta sitten Penelon oli Triestissä. Penelon on se kunnon mies, jonka näitte puutarhassa lapio kädessään ja joka perämiehestä on tullut puutarhuriksi. Penelon oli Triestissä ja näki silloin jahtiinsa astuvan saman englantilaisen, joka tuli isäni luo kesäkuun viidentenä päivänä vuonna 1829 ja joka kirjoitti tämän kirjeen minulle syyskuun viidentenä päivänä. Hän oli varma, että mies oli sama, mutta hän ei uskaltanut tätä puhutella.
– Tuo mies oli siis englantilainen! sanoi Monte-Cristo, joka Julien katsoessa häneen alkoi käydä yhä levottomammaksi. – Sanoitteko englantilainen?
– Niin, sanoi Maximilien, – hän oli englantilainen ja tuli luoksemme Thomson & Frenchin edustajana. Siksi näitte minun vavahtavan, kun herra Morcerfin luona mainitsitte, että Thomson & French olivat teidän pankkiirejanne. Taivaan nimessä, herra kreivi, tämä tapahtui vuonna 1829, niin kuin olemme maininneet; oletteko tuntenut tuon englantilaisen?
– Mutta sanoittehan itse, että Thomson & French ovat aina kieltäneet tehneensä teille tämän palveluksen.
– Sanoin.
– Eikö silloin tämä englantilainen voi olla joku, joka tahtoi maksaa isällenne tämän tekemän hyväntyön, ja käytti Thomson & Frenchin nimeä tekosyynä.
– Kaikki on mahdollista sellaisessa tapauksessa, ihmekin.
– Mikä oli hänen nimensä? kysyi Monte-Cristo.
– Hän ei maininnut mitään muuta nimeä kuin sen, joka on kirjeen alla:
Merenkulkija Sindbad, sanoi Julie katsellen hyvin tarkkaavasti kreiviä.
Kun kreivi huomasi, että Julie näytti myös koettavan kuunnella hänen äänensä eri sävyjä, sanoi hän nopeasti:
– Eikö hän ollut jokseenkin minun kokoiseni mies, ehkä hiukan pitempi, hiukan laihempi, kaulassaan korkea kaulus, takki aina tiukkaan napitettu ja kynä kädessään?
– Te tunnette siis hänet? huudahti Julie ilosta säihkyvin silmin.
– En, sanoi Monte-Cristo, – otaksun ainoastaan. Olen tuntenut erään lordi Wilmoren, joka sillä tavoin sirotteli hyviä töitä ympärilleen.
– Ilmaisematta itseään!
– Hän oli kummallinen mies eikä uskonut kiitollisuutta olevan olemassakaan.
– Oi, huudahti Julie juhlallisella äänellä ja pannen kätensä ristiin, – mitä tuo onneton sitten uskoi?
– Hän ei ainakaan uskonut sitä siihen aikaan, kun minä hänet tunsin, sanoi Monte-Cristo, jonka sielun viimeisimmätkin kielet tämä ääni oli saanut väräjämään. – Mutta ehkä hän sittemmin on tullut huomaamaan, että kiitollisuutta on olemassa.
– Tunnetteko tämän miehen? kysyi Emmanuel.
– Jos hänet tunnette, sanoi Julie, – niin sanokaa, sanokaa, voitteko johdattaa meidät hänen luokseen, osoittaa hänet meille, sanoa, missä hän on? Eikö niin, Maximilien, jos vain kerran tapaisimme hänet, niin hänen täytyisi uskoa, että kiitollisuutta on olemassa.
Monte-Cristo tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän astui vielä muutaman askelen salongissa edestakaisin.
– Jos lordi Wilmore on hyväntekijänne, sanoi hän koettaen hillitä äänensä väräjämistä, – niin en usko, että koskaan häntä tapaatte. Näin hänet viimeksi kaksi tai kolme vuotta sitten Palermossa, ja hän läksi kaukaisille maille ja hävisi luultavasti sille tielleen.
– Te olette julma, huudahti Julie kauhistuneena.
Ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
– Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo katsellen heltyneenä kyyneliä, jotka valuivat Julien poskille, – jos lordi Wilmore olisi saanut nähdä sen, mitä minä olen täällä nähnyt, niin hän rakastaisi vielä elämää, sillä teidän kyynelenne sovittaisivat hänet koko ihmiskunnan kanssa.
Ja hän ojensi kätensä Julielle, joka tarttui siihen. Kreivin katse ja hänen sanansa olivat hänet kokonaan lumonneet.
– Mutta tuo lordi Wilmore, intti Julie takertuen viimeiseen toivonkipinään – oli jostakin maasta kotoisin, hänellä oli suku ja omaiset, hän oli tunnettu? Emmekö siis voisi…?
– Hyvä rouva, sanoi kreivi, – älkää etsikö, älkää rakennelko mitään tuulentupia. Ei, lordi Wilmore ei luultavasti ollenkaan ole etsimänne mies. Hän oli ystäväni, tunsin kaikki hänen salaisuutensa, hän olisi varmaankin kertonut tämänkin minulle.
– Eikö hän ole maininnut teille mitään? huudahti Julie.
– Ei.
– Mutta tehän mainitsitte hänen nimensä heti.
– Tiedättehän … sellaisissa tapauksissa otaksuu.
– Sisko, sisko, sanoi Maximilien tullen kreivin avuksi, – hän on oikeassa. Muista, mitä isämme usein sanoi meille: mikään englantilainen ei ole meille tuottanut tätä onnea.
Monte-Cristo vavahti.
– Mitä teidän isänne sanoi teille … herra Morrel? kysyi hän kiihkeästi.
– Isä piti tätä tekoa ihmeenä. Hän luuli hyväntekijäksemme miestä, joka oli noussut haudastaan. Tämä taikausko oli liikuttava, ja vaikka en ollutkaan hänen kanssaan samaa mieltä, en tahtonut riistää tätä uskoa hänen jalosta sydämestään. Kuinka monta kertaa hän siitä uneksikaan lausuen hiljaa erään kadonneen nuoruudenystävän nimen. Ja kun hän oli kuolemaisillaan, kun ikuisuuden lähestyminen oli tehnyt hänen aistimensa aivan kuin kirkkaammiksi, niin tämä ajatus, joka siihen asti oli ollut ainoastaan epäilys, muuttui vakaumukseksi, ja hänen viimeiset sanansa kuollessaan olivat nämä: "Maximilien, hän on Edmond Dantès!"
Kreivi oli viimeisten sekuntien aikana kalpenemistaan kalvennut, ja näiden sanojen aikana hän tuli aivan pelottavan näköiseksi. Kaikki veri virtasi sydämeen, hän ei voinut puhua, hän otti kellon taskustaan ja katsoi siihen, aivan kuin hänellä olisi kiire jonnekin, otti hattunsa, sopersi rouva Herbaultille muutaman sanan jäähyväisiksi ja sanoi pusertaen Emmanuelin ja Maximilienin kättä:
– Hyvä rouva, sallikaa minun joskus käydä luonanne. Rakastan taloanne, ja kiitän teitä ystävällisestä vastaanotostanne, sillä ensi kerran moneen vuoteen olen unohtanut ajan kulun.
Ja hän poistui pitkin askelin.
– Tuo kreivi Monte-Cristo on kummallinen ihminen, sanoi Emmanuel.
– On kyllä vastasi Maximilien, – mutta hänellä on verraton sydän, ja olen varma siitä, että hän rakastaa meitä.
– Ja minä, sanoi Julie, – tunsin hänen äänensä tunkeutuvan sydämeeni, ja pari kolme kertaa minusta tuntui, etten ensi kertaa sitä kuullut.