52. Myrkkyoppi
Kreivi Monte-Cristo tuli todellakin rouva Villefort'in luo vastatakseen siten kuninkaallisen prokuraattorin vierailuun, ja hänen nimensä oli pannut koko talon ylösalaisin.
Rouva Villefort oli parhaillaan salongissa ja lähetti heti noutamaan poikaansa, jotta tämä vielä kerran kiittäisi kreiviä. Edouard, joka kahden päivän ajan oli taukoamatta kuullut puhuttavan tästä merkillisestä miehestä, riensi saapuville. Hän ei tehnyt sitä suinkaan totellakseen äitiään tai kiittääkseen kreiviä, vaan uteliaisuudesta ja hankkiakseen itselleen tilaisuuden lausua sutkauksia, jotka kuullessaan hänen äitinsä tavallisesti sanoi: "Voi tuota pahaa lasta; mutta täytyyhän hänelle antaa anteeksi, sillä hän on niin kovin sukkela!"
Kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli lausuttu, kysyi kreivi, miten herra Villefort voi.
– Puolisoni on kanslerin luona päivällisellä, vastasi nuori rouva. – Hän läksi aivan äsken, ja olen varma siitä, että hän on hyvin pahoillaan kuullessaan, ettei ole saanut nauttia seurastanne.
Kaksi vierasta oli salongissa ennen kreivin tuloa, ja nämä poistuivat viivyttyään niin kauan kuin kohteliaisuus ja uteliaisuus sallivat.
– Mitä sisaresi Valentine tekee? sanoi rouva Villefort Edouardille. – Pyydä häntä tulemaan tänne, että saan esitellä hänet herra kreiville.
– Onko teillä tytär? kysyi kreivi. – Hän on siinä tapauksessa varmaankin lapsi?
– Hän on herra Villefort'in tytär, sanoi nuori rouva. – Hän on mieheni ensimmäisen puolison tytär, täysikasvuinen kaunis tyttö.
– Mutta alakuloinen, keskeytti Edouard, joka nyki sulkia hattunsa töyhdöksi ison papukaijan pyrstöstä linnun kirkuessa tuskasta.
Rouva Villefort sanoi vain:
– Ole hiljaa, Edouard!
Sitten hän jatkoi:
– Lapsi on tavallaan oikeassa ja toistaa vain minun puheitani. Se on minulle todellakin suuri suru. Vaikka teemme kaiken voitavamme huvittaaksemme neiti Villefort'ia, niin hän on alakuloinen ja vaitelias, eikä se suinkaan ole hänen kauneudelleen edullista. Mutta häntä ei kuulu, Edouard; menehän katsomaan, mikä siihen on syynä.
– Siksi, että häntä etsitään sieltä, missä hän ei ole.
– Mistä häntä siis etsitään?
– Isoisä Noirtier'n luota.
– Eikö hän siis ole siellä?
– Ei, ei, ei, ei, ei, ei, hän ei siellä ole, lauloi Edouard.
– Missä hän on? Jos sen tiedät, niin sano.
– Hän on ison kastanjapuun alla, jatkoi paha poika ja syötti äitinsä kiellosta huolimatta eläviä kärpäsiä papukaijalle, joka suuresti näytti nauttivan näistä herkuista.
Rouva Villefort ojensi kätensä soittokelloa kohden kutsuakseen kamarineitinsä ja ilmoittaakseen hänelle, mistä Valentinea on etsittävä, kun tämä samassa astui sisään. Hän näytti todellakin alakuloiselta, ja jos tarkkaan olisi katsonut, niin olisi hänen silmissään nähnyt kyynelten jäljet.
Olemme lukijalle esitelleet Valentinen, mutta kertomuksen vauhdin tähden emme ole antaneet varsinaista kuvaa hänestä. Hän oli solakka, kahdeksantoistavuotias tyttö, jolla oli tummanruskea tukka, tummansiniset silmät ja äitinsä arvokas käynti, kapeat, valkoiset kädet, helmiäishohtoinen kaula, marmorinväriset, heikosti punertavat posket saivat hänet muistuttamaan kauniita englantilaisia naisia, joita on verrattu vedenkalvossa kuvaansa etsiviin joutseniin.
Hän astui siis sisään ja nähdessään äitinsä luona vieraan, josta oli jo paljon kuullut puhuttavan, hän kumarsi hiukkaakaan teeskentelemättä, luomatta silmiään alas, niin sirosti, että hän herätti entistä enemmän kreivin huomiota.
Tämä nousi.
– Neiti Villefort, tytärpuoleni, sanoi rouva Villefort kumartuen sohvalla istuessaan eteenpäin ja viitaten kädellään kreiville tytärtään.
– Ja herra kreivi Monte-Cristo, Kiinan kuningas ja Kotshinkiinan keisari, sanoi poika luoden sisareensa ilkimielisen katseen.
Tällä kertaa rouva Villefort kalpeni ja oli suuttumaisillaan tuohon perheen ruttoon, jonka nimi oli Edouard. Mutta kreivi hymyili ja näytti mielihyvällä katselevan lasta, minkä johdosta äiti entistä enemmän ihastui ja innostui.
– Mutta armollinen rouva, sanoi kreivi jatkaen keskustelua ja katsahtaen vuoroin rouva Villefort'iin ja Valentineen, – eikö minulla ole jo aikaisemmin ollut kunnia tavata teidät jossakin, teidät ja armollinen neiti? Muistuttelin sitä jo ennen mieleeni. Ja kun neiti äsken astui sisään, kirkastui muistikuva yhä, – Se ei ole mahdollista. Neiti Villefort ei pidä seuraelämästä, ja me liikumme harvoin ulkona, sanoi nuori rouva.
– En olekaan nähnyt seurapiirin keskellä teitä, armollista neitiä ja tuota hurmaavaa pilkkakirvestä. Pariisin seuraelämä on minulle outo, sillä minulla on kai jo ollut kunnia mainita teille, että olen Pariisissa ollut vasta muutaman päivän. Ei, sallikaahan minun muistella … odottakaahan…
Kreivi laski kätensä otsalleen aivan kuin kootakseen kaikki muistonsa:
– Ei, se on tapahtunut muualla … en muista missä … mutta siihen liittyy kirkas päivänpaiste ja kirkkojuhla… Neidillä oli kädessään kukkia, poika ajoi takaa kaunista riikinkukkoa puutarhassa, ja te, armollinen rouva, istuitte lehtimajassa… Auttakaahan muistiani. Eivätkö nämä seikat tuo mitään mieleenne?
– Eivät laisinkaan, vastasi rouva Villefort. – Ja minusta tuntuu, että jos olisin teidät kohdannut tätä ennen, olisi kuvanne jäänyt mieleeni.
– Herra kreivi on ehkä nähnyt meidät Italiassa, sanoi Valentine arasti.
– Se on totta, Italiassa … se on mahdollista, sanoi Monte-Cristo. – Neiti on siis ollut Italiassa?
– Olimme molemmat siellä kaksi vuotta sitten. Lääkärit pelkäsivät keuhkojeni puolesta ja määräsivät minut oleskelemaan Napolissa. Matkustimme Bolognan, Perugian ja Rooman kautta.
– Sehän on totta, huudahti Monte-Cristo, aivan kuin tämä yksi ainoa huomautus olisi riittänyt kirkastamaan hänen muistoaan. – Perugiassa, pyhän ruumiin juhlan aikaan postihotellissa, siellä minulla oli kunnia nähdä teidät.
– Muistan erinomaisen hyvin Perugian, postihotellin ja juhlan, sanoi rouva Villefort. – Mutta vaikka kuinka ajatuksiani pinnistäisin, en häpeäkseni voi muistaa tavanneeni teitä siellä.
– Kummallista kyllä en minäkään muista, sanoi Valentine katsoen kauniilla silmillään Monte-Cristoon.
– Mutta minä muistan, sanoi Edouard.
– Minä autan muistianne, sanoi kreivi. – Päivä oli ollut helteinen, odotitte hevosia, jotka eivät juhlan tähden saapuneetkaan. Neiti katosi puistoon, poikanne juoksi linnun jäljestä.
– Minä sain sen kiinni, sanoi Edouard. – Muistathan, että repäisin kolme sulkaa sen pyrstöstä.
– Te, armollinen rouva, jäitte viiniköynnösmajaan. Ettekö enää muista, että kun neiti Villefort oli lähtenyt ja poikanne oli loitolla, te keskustelitte jokseenkin kauan erään henkilön kanssa?
– Muistan kyllä, sanoi nuori nainen punastuen, – muistan keskustelleeni erään miehen kanssa, jolla oli pitkä viitta yllään … luulin häntä lääkäriksi.
– Juuri niin, armollinen rouva. Tuo mies olin minä. Olin kaksi viikkoa asunut samassa hotellissa, olin parantanut palvelijani kuumeesta ja hotellin isännän keltataudista, minkä vuoksi minua pidettiin etevänä lääkärinä. Me keskustelimme monesta asiasta, Perugiasta, Rafaelista, tavoista, puvuista ja tuosta kuuluisasta aqua tofanasta. Olitte kuullut, että jotkut ihmiset Perugiassa tunsivat sen valmistamisen salaisuuden, – Se on totta, sanoi rouva Villefort vilkkaasti mutta samalla hiukan levottomasti, – muistan varsin hyvin keskustelumme.
– En muista enää kaikkia yksityiskohtia, jatkoi kreivi aivan rauhallisesti, – mutta sen muistan, että erehdyitte minun suhteeni niin kuin kaikki muutkin ja puhelitte kanssani neiti Villefort'in taudista.
– Mutta, hyvä herra, olittehan te todellakin lääkäri, sanoi rouva Villefort, – koska olitte parantanut sairaita.
– Molière tai Beaumarchais voisivat vastata teille, armollinen rouva, että juuri siksi, etten ollut lääkäri, en parantanut sairaitani, vaan sairaani parantuivat itsestään. Sen vain voin teille tunnustaa, että olen tutkinut jokseenkin paljon kemiaa ja luonnontieteitä, mutta ainoastaan tieteenharrastuksesta … ymmärrättehän.
Samassa kello löi kuusi.
– Kello on kuusi, sanoi rouva Villefort huomattavan levottomasti. – Valentine, etkö mene katsomaan, onko isoisä valmis syömään päivällistään?
Valentine nousi, kumarsi kreiville ja poistui sanaakaan sanomatta.
– Hyvä Jumala, minunko tähteni lähetätte neiti Villefort'in pois? sanoi kreivi Valentinen mentyä.
– En suinkaan, vastasi rouva Villefort viekkaasti, – mutta tähän aikaan annamme herra Noirtier'lle sen aterian, jonka avulla hän pysyy elossa. Tiedätte kai, kuinka kurjassa tilassa mieheni isä on?
– Tiedän, herra Villefort on siitä minulle kertonut. Hän on saanut halvauksen.
– Niin on. Vanhus raukka ei laisinkaan voi liikkua, vain sielu elää tuossa ihmishahmossa, ja sekin on heikko ja vaivainen ja voi minä hetkenä tahansa sammua kuin lamppu. Mutta anteeksi, alan kertoa teille perhesurujamme ja keskeytin teidät juuri sinä hetkenä, kun sanoitte olevanne taitava kemisti.
– Sitä en sanonut, vastasi kreivi hymyillen. – Päinvastoin. Mutta kun olen päättänyt elää suurimman osan ikääni itämailla, niin olen tahtonut seurata kuningas Mithridateen esimerkkiä.
– Mithridates, rex Ponticus, sanoi Edouard leikellen kuvia eräästä isosta albumista. – Sehän on se, joka söi joka aamu aterian päättäjäisiksi kupillisen myrkkyä.
– Edouard, paha poika! huudahti rouva Villefort siepaten silvotun kirjan Edouardin käsistä. – Sinä olet sietämätön, häiritset meitä. Mene sisaresi Valentinen luo isoisäsi Noirtier'n huoneeseen.
– Kirja… sanoi Edouard.
– Mitä, kirjako?
– Niin, minä tahdon kirjan…
– Miksi leikkasit kuvat irti?
– Siksi, että se huvitti minua.
– Mene pois, mene!
– Minä en mene, ellen saa kirjaa, sanoi lapsi, asettui isoon nojatuoliin istumaan eikä tapansa mukaan antanut vähääkään periksi.
– Tuossa on, ja jätä meidät rauhaan, sanoi rouva Villefort.
Ja hän antoi kirjan Edouardille ja vei hänet pois.
Kreivi seurasi katseillaan rouva Villefort'ia.
– Saammepahan nähdä, sulkeeko hän oven, mutisi hän.
Rouva Villefort sulki oven poikansa jälkeen hyvin huolellisesti. Kreivi ei ollut sitä huomaavinaan.
Sitten, luotuaan vielä katseen ympärilleen, nuori nainen tuli istumaan sohvaansa.
– Sallikaa minun huomauttaa, sanoi kreivi hyväntahtoisesti, niin kuin hän saattoi toisinaan puhua, – sallikaa minun huomauttaa, että kohtelette tuota suloista pilkkakirvestä aivan liian ankarasti.
– Se on välttämätöntä, sanoi rouva Villefort varmasti niin kuin äiti ainakin.
– Hän toisti vain mitä Cornelius Nepos lausuu Mithridateesta, sanoi kreivi, – ja keskeytitte hänet juuri silloin, kun hän olisi voinut todistaa opettajansa etevyyden puolesta ja näyttää olevansa ikäisekseen hyvin kehittynyt.
– Totta on, vastasi äiti mielissään kiitoksista, – että hänellä on hyvin hyvä pää ja hän oppii helposti mitä vain tahtoo. Hänellä on kuitenkin eräs vika, hän on nimittäin hyvin itsepäinen. Mutta mitä hänen puheisiinsa tulee, niin uskotteko, herra kreivi, että kuningas Mithridates todellakin käytti tuollaisia varokeinoja ja että siitä on hyötyä?
– Ehdottomasti. Olen itse käyttänyt samaa keinoa ja olen välttänyt myrkkykuoleman Napolissa, Palermossa ja Smyrnassa, siis kolmessa eri tapauksessa, jolloin ilman tätä varokeinoa olisin kuollut.
– Ja keino siis onnistui?
– Täydellisesti.
– Niin, muistan teidän kertoneen samaa jo Perugiassa.
– Todellakin! sanoi kreivi teeskennellen hämmästystä. – Sitä en muista laisinkaan.
– Kysyin teiltä, vaikuttavatko myrkyt yhtä nopeasti ja yhtä voimakkaasti Pohjois-Ranskassa syntyneisiin, ja te vastasitte, että Pohjois-Ranskan kylmät ja tasaiset luonteet eivät ole yhtä vastaanottavaisia kuin etelän kuumat ja kiihkeät.
– Se on totta, sanoi Monte-Cristo. – Olen nähnyt venäläisten juovan sellaisia määriä myrkkyä, että napolilainen ja arabialainen olisi niistä heti kuollut.
– Uskotte siis, että ihminen on paremmassa turvassa täällä kuin itämailla ja että meidän sumuisessa ja sateisessa ilmanalassamme voi helpommin tottua yhä suurempiin myrkkyannoksiin kuin lämpimämmissä maissa?
– Varmasti, mutta tietenkin sillä rajoituksella, että ihminen silloin on suojattu ainoastaan sitä myrkkyä vastaan, johon hän on totuttautunut.
– Sen ymmärrän. Ja miten te totuttautuisitte tai oikeammin totuttauduitte?
– Keino on helppo. Ajatelkaahan, että jo edeltäpäin tietäisitte, mitä myrkkyä aiotaan teille antaa … otaksukaa, että tuo myrkky on esimerkiksi … strykniiniä…
– Strykniiniä saadaan eräästä kasvista, jonka nimi on Brucea ferruginea, jos oikein muistan, sanoi rouva Villefort.
– Niin saadaan, vastasi Monte-Cristo. – Huomaan, että minun ei tarvitse teille paljoakaan opettaa. Tämähän on ihailtavaa, tuollaiset tiedot eivät naisissa ole tavallisia.
– Tunnustan aivan suoraan, sanoi rouva Villefort, – että olen kovin kiinnostunut salaisiin tieteisiin. Ne vaikuttavat yhtä voimakkaasti mielikuvitukseeni kuin runouskin ja supistuvat numeroihin aivan kuin algebralliset yhtälöt. Mutta jatkakaahan. Asia on hyvin mielenkiintoinen.
– No niin, jatkoi Monte-Cristo, – otaksukaa siis, että tuo myrkky on strykniiniä ja että otatte sitä ensimmäisenä päivänä milligramman, toisena kaksi, ja siten kymmenen päivän päästä senttigramman. Kahdenkymmenen päivän päästä olette nostanut annoksen kolmeen senttigrammaan. Voitte nauttia sen huoletta, mutta sellaiselle, joka ei ole ryhtynyt samoihin varokeinoihin kuin te, annos olisi jo hyvin vaarallinen. No niin, kun kuukauden päästä joisitte samasta astiasta vettä kuin joku toinen, niin tämä toinen kuolisi ja te tuntisitte ainoastaan hiukan pahoinvointia, jos veteen nimittäin on sekoitettu myrkkyä.
– Olen monta kertaa lukenut tuon kertomuksen Mithridateesta, sanoi rouva Villefort mietteisiinsä vaipuneena, – mutta olen pitänyt sitä taruna.
– Ei, poikkeuksena monista historian kertomuksista on tämä tosi. Mutta, hyvä rouva, tiedustelunne ei johdu mistään äkillisestä mielijohteesta, sillä kolme vuotta sitten teitte minulle samat kysymykset, ja silloinkin sanoitte, että mielessänne oli tämä kertomus Mithridateesta.
– Se on totta, jo nuorena olen mieluimmin tutkinut kasvioppia ja kivennäisoppia. Ja kun sittemmin sain tietää, että tällaisten aineiden käyttäminen selitti itämaiden kansojen ja yksilöiden koko elämän, aivan samoin kuin kukat selittävät rakastuneitten ajatukset, niin surin sitä, etten ollut mies. Olisin tahtonut olla uusi Flamel, Fontana tai Cabanis.
– Sitäkin suuremmalla syyllä, sanoi Monte-Cristo, – kun itämaalaiset eivät tyytyneet käyttämään näitä keinoja ainoastaan suojakseen, vaan aseekseenkin. Tiede tulee heidän käsissään hyökkäysaseeksi vihollisia vastaan. Käyttämällä oopiumia, belladonnaa, strykniiniä, villikaalia ja sudenmarjaa he voivat nukuttaa sen, joka aikoi heidät surmata. Jokainen egyptiläinen, turkkilainen tai kreikkalainen nainen, joita täällä sanotte noita-akoiksi, tuntee kemiaa niin paljon, että lääkäri siitä hämmästyy, ja sielutiedettä niin paljon, että rippi-isä voisi kauhistua.
– Todellakin, sanoi rouva Villefort, ja hänen silmänsä kiiluivat omituisesti.
– Niin, jatkoi Monte-Cristo, – itämaiset salaiset draamat selviävät ja loppuvat sen mukaan, mitä kasvia on käytetty herättämään rakkautta tai tuottamaan kuolemaa. Heillä on juomia, jotka avaavat taivaan, ja toisia, jotka vaivuttavat ihmisen helvettiin. Näissä on yhtä paljon eri vivahduksia kuin ihmisen sielullisessa ja moraalisessa elämässä. Sanon suoraan, että kemia osaa erinomaisesti valmistaa ne keinot, joilla ihminen saavuttaa rakkautensa tai kostonsa.
– Mutta, sanoi rouva Villefort, – nuo itämaiset seurapiirit, joiden keskessä olette viettänyt osan elämäänne, ovat siis yhtä merkillisiä kuin ne sadutkin, jotka sieltä tulevat tänne? Ihminen voidaan siis rankaisematta poistaa elämästä? Sulttaanit ja visiirit, jotka muodostavat näissä maissa sen, mitä Ranskassa sanotaan hallitukseksi, ovat siis Harun-al-Rashideja ja Giaffareja ja antavat anteeksi myrkyttäjälle, jopa tekevät hänet pääministerikseenkin, jos teko on ollut nerokas, ja kirjoituttavat kertomuksen kultakirjaimilla muistiin lukeakseen sitä joutohetkinään huvikseen?
– Ei, armollinen rouva, niin erikoisia oloja ei enää ole itämaillakaan. Sielläkin on omat poliisinsa, tutkintotuomarinsa, kuninkaalliset prokuraattorinsa ja erikoistutkijansa. Siellä hirtetään, mestataan ja seivästetään rikollisia hyvin usein, mutta nämä ovat taitavia ja osaavat usein eksyttää tutkijoita. Kun Ranskassa jonkun tyhmeliinin valtaa koston- ja perimisenhimon paholainen ja hän haluaa syrjäyttää vihollisen tai surmata rikkaan sukulaisen, niin hän menee rohdoskauppiaan luo, käyttää väärää nimeä – ja tulee näin helpommin ilmi kuin jos olisi käyttänyt omaansa – ja ostaa viisi tai kuusi grammaa arsenikkia, muka tappaakseen hiiriä ja rottia. Toisinaan hän menee samassa asiassa viiteen kuuteen eri paikkaan, hänet nähdään siis samoissa puuhissa monessa eri paikassa ja hänet tunnetaan viisi kuusi kertaa selvemmin. Kun hän sitten on saanut myrkyn, niin hän antaa viholliselleen tai sukulaiselleen niin suuren annoksen, että siitä kuolisi mammuttikin tai mastodontti, ja sen nautittuaan uhri alkaa päästää sellaisia valitushuutoja, että koko kaupunginosa ne kuulee. Silloin saapuu joukko poliiseja, lähetetään noutamaan lääkäriä, joka avaa uhrin vatsan ja löytää sieltä lusikallisittain arsenikkia. Seuraavana päivänä sadat sanomalehdet kertovat uhrista ja myrkystä. Samana iltana rohdoskauppias tai rohdoskauppiaat tulevat ilmoittamaan: "Minä myin arsenikin tälle herralle." Typerä rikollinen joutuu kiinni, pannaan vankilaan, joutuu kuulusteltavaksi, huomataan syylliseksi, tuomitaan ja teloitetaan. Jos hän on ylhäinen nainen, niin hän joutuu elinajakseen vankilaan. Sillä tavoin pohjoismaalaiset kemiaa ymmärtävät.
– Minkä sille voi, sanoi nuori nainen nauraen, – kukin tekee parhaansa mukaan. Ei jokaisen hallussa ole Medici- ja Borgia-suvun myrkkyjä.
– Sallitteko minun nyt selittää, mikä aiheuttaa kaikki nämä tyhmyydet? sanoi kreivi kohauttaen olkapäitään. – Näyttämöillämme, sen mukaan mitä olen voinut päätellä lukemalla näytelmiä, ihmiset nauttivat pullollisen myrkkyä tai purevat sormuksen kantaa ja kaatuvat kuolleina maahan. Viisi minuuttia sen jälkeen laskeutuu väliverho, ja yleisö poistuu. Ei koskaan näe, mitkä ovat murhan seuraukset, ei nähdä poliiseja, ei vangitsijoita, ja monet luulevat siksi, että tavallisessa elämässä tapahtuu samoin kuin näyttämöllä. Mutta menkäähän hiukan Ranskan ulkopuolelle, Aleppoon, Kairoon tai vaikkapa ainoastaan Roomaan tai Napoliin, niin näette kadulla kulkevan reippaita ja punaposkisia miehiä, joista ontuva paholainen, jos hän suojaisi teitä viitallaan, voisi sanoa: "Tuo mies sai kolme kuukautta sitten myrkkyä, ja kuukauden päästä hän on kuollut!"
– Mutta, sanoi rouva Villefort, – he ovat siis löytäneet tuon aqua tofanan salaisuuden, josta puhelimme Perugiassa.
– Eihän ihmisten keskuudessa mitään katoa! Taiteet muuttavat kotiseutuaan ja kiertävät maailmaa; asiat muuttavat nimeä, siinä kaikki. Jokainen myrkky vaikuttaa erikoisesti johonkin elimeen, toinen vatsaan, toinen aivoihin, toinen taas suolistoon. Myrkky saa ehkä aikaan yskän, yskä rintataudin ja jonkin muun taudin, joka on mainittu tieteen luettelossa, mutta joka ei estä sitä olemasta tappava ja tulemasta tappavaksi niiden lääkkeiden vaikutuksesta, joita taitamattomat lääkärit käyttävät, he kun tavallisesti ovat hyvin huonoja kemistejä. Siten voidaan mies surmata kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, eikä oikeuslaitoksella ole mitään sanottavaa. Eräs ystäväni, kuuluisa apotti Adelmonte Taorminassa Sisiliassa, mies, joka oli tutkinut näitä eri kansojen keskuudessa esiintyviä ilmiöitä, on kertonut minulle paljon tästä.
– Se on kamalaa, mutta se on ihmeellistä, sanoi nuori nainen, joka oli kuunnellut aivan liikkumattomana. – Myönnän, että olen pitänyt noita juttuja keskiajan keksintöinä.
– Semmoisia ne ehkä ovat alkujaan, mutta ovat aikojen kuluessa tulleet täydellisemmiksi. Mitä muuta varten olisivat olemassa aika, kehotukset, kunniamerkit, ristit, palkinnot, ellei sitä varten, että yhteiskunta tulisi yhä täydellisemmäksi? Mutta ihminen ei ole täydellinen ennen kuin vasta silloin, kun hän osaa luoda ja hävittää samalla tavoin kuin Jumalakin. Hän osaa jo hävittää, puolet on siis jo saavutettu.
Mutta rouva Villefort palasi entiseen puheenaiheeseen.
– Ovatko siis teidän mielestänne ne myrkyt, joita käyttivät Borgiat, Medicit, Renét, Ruggierit, ja myöhemmin ehkä paroni Trenk…
– Ne olivat vain tieteen korkein tulos, ei muuta, vastasi kreivi. – Luuletteko, että oppinut sillä tavoin kohdistaa voimansa uhriinsa? Ei suinkaan. Ei, hän rakastaa monimutkaisia selkkauksia, voimannäytteitä, mielikuvitusta, jos niin voi sanoa. Apotti Adelmonte, jonka äsken mainitsin, oli tässä suhteessa tehnyt suorastaan ihmeellisiä kokeita.
– Todellakin!
– Niin, kerron teille vain yhden. Hänellä oli hyvin kaunis puutarha, jossa kasvoi vihanneksia, kukkia ja hedelmiä. Näiden vihannesten joukosta hän valitsi kaikkein viattomimman, kaalin. Kolmen päivän ajan hän kasteli tätä kaalia arsenikkiliuoksella. Kolmantena päivänä kaali alkoi käydä keltaiseksi ja kuihtua, silloin se oli otettava maasta. Kaikkien muiden mielestä se oli täysin kehittynyt kaali, joka näytti aivan viattomalta, mutta apotti tiesi, että se oli myrkyllinen. Hän vei kaalin asuntoonsa, otti kaniinin – apotti Adelmontella oli kokoelma kaniineja, kissoja ja marsuja, ja se oli yhtä suuri kuin hänen kukka- ja hedelmävarastonsakin – , apotti otti siis kaniinin ja syötti sille kaalin lehden; kaniini kuoli. Mikä tutkintotuomari uskaltaisi tämän johdosta jotakin huomauttaa, ja kuka kuninkaallinen prokuraattori on koskaan nostanut syytettä Magendieta tai Flourensia vastaan niiden kaniinien, kissojen ja marsujen tähden, jotka he ovat tappaneet? Ei kukaan. Kaniini on siis kuollut oikeuslaitoksen siitä vähääkään välittämättä. Adelmonte antaa keittäjättärensä ottaa kaniinin sisälmykset pois ja heittää ne tunkiolle. Tällä tunkiolla on kana, joka nokkii näitä sisälmyksiä ja kuolee seuraavana päivänä vuorostaan. Juuri kun se on kuolinkamppailussaan, lentää haukka ohitse – Adelmonten kotimaassa on paljon haaskahaukkoja, – vie sen kalliolle ja syö sen. Kolme päivää myöhemmin haukka, joka tämän aterian jälkeen on voinut pahoin, tuntee ilmassa päätään huimaavan ja putoaa kalalammikkoonne. Hauki ja ankerias ovat ahneita syömään, ne käyvät haukan kimppuun. Otaksukaa, että seuraavana päivänä tuodaan pöytäänne hauki tai ankerias, joka on neljännessä asteessa myrkytetty, vieraanne on silloin kahdennessa asteessa myrkytetty ja kuolee kahdeksan tai kymmenen päivän päästä vatsanväänteisiin, sydämen kouristuksiin ja mahalaukun pöhötykseen. Toimitetaan ruumiinavaus, ja lääkärit sanovat: Potilas on kuollut sapessa olleeseen kasvannaiseen tai lavantautiin.
– Mutta, sanoi rouva Villefort, – tuo mainitsemanne sarja voi milloin tahansa katketa. Haukka ehkä ei lennäkään juuri tuona hetkenä ohitse, ja se voi pudota sadan askelen päähän lammikosta.
– Siinähän koko taito piileekin. Jos itämailla tahtoo olla etevä kemisti, täytyy osata ohjata sattumaa. Ja se onnistuukin.
Rouva Villefort näytti miettiväiseltä ja kuunteli.
– Mutta, sanoi hän, – arsenikki ei sula. Vaikka sitä nauttii millä tavoin tahansa, niin sitä on ruumiissa suuri määrä sinä hetkenä, jona asianomainen on saanut kuolettavan annoksen, – Hyvä, huudahti Monte-Cristo, – juuri tuota samaa minäkin sanoin Adelmontelle. Hän mietti ja vastasi sisilialaisella sananlaskulla: "Poikani, maailmaa ei luotu yhtenä päivänä vaan seitsemänä, palatkaa sunnuntaina." Seuraavana sunnuntaina palasin. Arsenikin sijasta hän olikin kastellut kaalia strykniiniliuoksella. Tällä kertaa ei kaali millään tavoin näyttänyt kituvalta. Kaniini ei sen vuoksi epäillyt sitä hiukkaakaan. Viiden minuutin päästä kaniini kuoli. Kana söi kaniinin sisälmyksiä ja oli seuraavana päivänä kuollut. Nyt astuimme haukan sijaan, otimme kanan ja avasimme sen. Tällä kertaa olivat kaikki erikoiset merkit kadonneet, eikä jäljellä ollut muuta kuin aivan yleisiä tuntomerkkejä. Ei missään elimessä ollut myrkytyksen merkkiä, ei näkynyt muuta kuin kiihottunut hermosto, siinä kaikki, ja aivohalvaus, ei muuta. Kana ei ollut myrkytetty, se oli kuollut halvaukseen. Se ei ole tavallista kanoissa, mutta sitä tavallisempaa ihmisissä.
Rouva Villefort näytti vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.
– Mikä onni, sanoi hän, – että tuollaisia aineita eivät voi valmistaa muut kuin kemistit, sillä varmasti toinen puoli maailmaa myrkyttäisi toisen.
– Kemistit tai henkilöt, jotka osaavat kemiaa, sanoi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.
– Ja sitä paitsi, sanoi rouva Villefort karkottaen väkivaltaisesti ajatuksensa – olkoon rikos kuinka huolellisesti tahansa valmistettu, niin se on aina kuitenkin rikos. Ja vaikka se voikin välttää ihmisten silmät, niin Jumala sen näkee. Itämaalaiset ovat omantunnonasioissa meitä kylmemmät ja he ovat viisaasti kyllä poistaneet helvetin. Siinä kaikki.
– Tuollaiset arviot voivat kyllä herätä teidänkaltaisessanne rehellisessä sielussa, mutta järkeily ne piankin kukistaa. Ihmisajatuksen huonon puolen voi aina keskittää tuohon Jean-Jacques Rousseaun lauseeseen: "Mandariini surmaa kolmensadan peninkulman päästä nostamalla sormensa." Ihmisen elämä kuluu tällaisten tekojen suorittamiseen, ja hän käyttää älyään niiden keksimiseen. Harvat pistävät puukon toisen rintaan tai antavat mainitsemanne määrän arsenikkia toiselle: he ovat kiivasluonteisia tai tyhmiä. Mutta jos vaihdatte ruman sanan lievempään, niin ette tee inhottavaa murhaa, syrjäytätte vain tieltänne haitallisen olennon ja teette sen ilman väkivaltaa, ilman suurta melua. Uhrista ei tule marttyyria eikä teistä pyöveliä: ei vuoda verta, ei kuulu tuskanhuutoja, ei näy kouristuksia, kuolema ei tule äkkiä ettekä te joudu tekemisiin inhimillisen lain kanssa, joka sanoo: "Älä häiritse yhteiskuntaa!" Sillä tavoin toimivat ja myöskin onnistuvat itämaalaiset, nuo tyynet ja veltot ihmiset, joille aika merkitsee vähän, kun he tahtovat jotakin tärkeää toteuttaa.
– Mutta omatunto, huokasi rouva Villefort väräjävällä äänellä.
– Niin, kaikeksi onneksi on omatunto olemassa, sanoi Monte-Cristo, muuten olisimme tavattoman onnettomia. Tuollaisen voimakkaan teon jälkeen omatunto meidät pelastaa, sillä se tarjoaa meille tuhat puolustusta. Ja nämä puolustukset, niin hyvin kuin ne viihdyttävätkin meidät uneen, eivät suinkaan olisi yhtä päteviä pelastamaan henkeämme tuomarin edessä. Richard III:l1a mahtoi todellakin olla suuri apu omastatunnostaan, kun hän oli surmannut Edvard IV: n molemmat pojat. Hän saattoi todellakin sanoa itselleen: "Nämä molemmat lapset olivat julman vainoojakuninkaan jälkeläisiä ja olivat perineet isältään kaikki hänen paheensa. Minä huomasin ne jo alussaan. Nämä molemmat pojat estivät minua tekemästä onnelliseksi Englannin kansan, jonka he epäilemättä olisivat tehneet hyvin onnettomaksi." Samalla tavoin auttoi omatunto lady Macbethia, joka ei tahtonut hankkia valtaistuinta miehelleen, niin kuin Shakespeare väittää, vaan pojalleen. Äidinrakkaus on niin suuri hyve ja niin voimakas kiihottaja, että sille täytyy paljon antaa anteeksi. Duncanin kuoleman jälkeen lady Macbeth olisikin ollut hyvin onneton, ellei hänellä olisi ollut omaatuntoaan.
Rouva Villefort kuunteli ahneesti näitä kamalia lauseita ja hirveitä paradokseja, joita kreivi lausui omalla ironisella tavallaan.
Lyhyen vaitiolon jälkeen rouva Villefort sanoi:
– Tiedättekö, herra kreivi, te olette pelottava todistelija ja näette maailman hiukan liian synkässä valossa. Oletteko tullut arvostelleeksi maailmaa tällä tavoin katsellessanne sitä keittopullojenne ja lasienne läpi? Sillä te olette todellakin suuri kemisti, ja tuo rohto, jota annoitte pojalleni ja joka nopeasti herätti hänet eloon…
– Älkää luottako siihen, sanoi Monte-Cristo. – Yksi tippa riitti herättämään eloon tämän kuolemaisillaan olevan lapsen, mutta kolme tippaa olisi ajanut veren sellaisella voimalla hänen keuhkoihinsa, että hän olisi saanut ankaran sydämentykytyksen, kuusi olisi tukehduttanut hänet ja vaivuttanut paljon syvempään tainnostilaan kuin se oli, mistä hän heräsi, ja kymmenen olisi hänet heti paikalla surmannut. Muistattehan, kuinka kiireesti otin hänen käsistään pullot, kun hän yritti niihin tarttua?
– Se on siis kamalaa myrkkyä?
– Hyvä Jumala, ei suinkaan! Otaksukaamme ensiksikin, ettei myrkky-sanaa ole olemassa, koska lääketieteessä käytetään mitä voimakkaimpia myrkkyjä, jotka sopiviin annoksiin jaettuina tulevat terveyttä tuottaviksi lääkkeiksi.
– Mitä se siis oli?
– Se oli nestettä, jonka on valmistanut ystäväni apotti Adelmonte ja jota hän on opettanut minut käyttämään.
– Se mahtaa olla oivallinen lääke kouristuksia vastaan, sanoi rouva Villefort.
– Aivan verraton. Olettehan sen itsekin nähnyt, sanoi kreivi, – ja olenkin sitä usein käyttänyt, vaikka mahdollisimman varovaisesti, lisäsi hän nauraen.
– Sen uskon, vastasi rouva Villefort samalla tapaa. – Mitä minuun tulee, olen hyvin hermostunut ja helposti pyörryn; jonkun apotti Adelmonten pitäisi määrätä minulle lääkettä, jonka avulla voisin helposti hengittää ja saada mieleni rauhoittumaan, sillä pelkään jonakin päivänä kuolevani hengenahdistukseen. Mutta kun sellaista lääkäriä ei helpolla löydy Ranskasta, eikä apottinne kai minun tähteni matkusta Ranskaan, niin täytyy minun tyytyä Planchen kouristuslääkkeisiin, joiden lisäksi käytän paljon piparminttua ja Hoffmannin tippoja. Tässä on pastilleja, joita olen erityisesti valmistuttanut ja joita otan aina kaksi kerrallaan.
Monte-Cristo avasi kilpikonnanluisen rasian, jonka nuori nainen hänelle ojensi, ja hengitti pastillien tuoksua niin kuin ainakin mies, joka tuntee sellaisten valmistustavat.
– Ne ovat oivallisia, sanoi hän, – mutta ne on nieltävä, ja se on mahdotonta, kun asianomainen on pyörtynyt. Niinpä on minun lääkkeeni parempi.
– Minäkin pitäisin siitä enemmän, varsinkin kun olen nähnyt, millaisen vaikutuksen se saa aikaan. Mutta sen valmistus on varmaankin salaisuus, enkä tahdo olla epähieno ja udella sitä.
– Mutta minä rohkenen tarjota sitä teille, sanoi Monte-Cristo nousten.
– Todellakin!
– Mutta muistakaa vain se, että pieninä annoksina se on lääke, mutta suurina myrkky. Yksi tippa herättää eloon, niin kuin itse näitte, mutta viisi tai kuusi surmaa ehdottomasti ja tekee sen sitäkin kamalammalla tavalla, kun se esimerkiksi viiniin tiputettuna ei vähääkään muuta viinin makua. Mutta nyt lopetan, sillä muuten näyttää siltä kuin haluaisin antaa teille neuvoja.