Monte-Criston kreivi

Kello löi puoli seitsemän. Palvelija ilmoitti erään rouva Villefort'in ystävän, joka tuli hänen luokseen päivälliselle.

– Jos minulla olisi ilo saada nähdä teidät kolmannen tai neljännen kerran, herra kreivi, sen sijaan että nyt näen teidät vasta toisen kerran, ja jos minulla olisi kunnia olla ystävänne, sen sijaan että nyt olen ainoastaan tuttavanne, niin pyytäisin teitä jäämään päivälliselle.

– Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. – Olen itse lupautunut muualle. Olen luvannut viedä erään, tuttavani kreikkalaisen prinsessan, oopperaan, jossa hän ei ole vielä ollut, ja hän odottaa minua.

– Menkää siis, mutta älkää unohtako reseptiäni.

– Kuinka voisin! Silloinhan minun täytyisi unohtaa keskustelummekin.

Ja sehän on mahdotonta.

Monte-Cristo kumarsi ja poistui. Rouva Villefort jäi mietteisiinsä.

– Hän on kummallinen mies, sanoi hän, – ja hän näyttää aivan siltä, kuin hänen ristimänimensä voisi olla Adelmonte.

Monte-Cristo oli saavuttanut enemmän kuin oli odottanutkaan.

– Tässä on hyvä maaperä, sanoi hän mennessään. – Ja olen varma siitä, että siihen laskettu siemen ei jää itämättä.

Seuraavana päivänä hän lupauksensa mukaan lähetti pyydetyn reseptin.

53. Robert Paholainen

Oopperaan meno oli sitäkin pätevämpi syy, kun sinä iltana oli juhlanäytäntö. Levasseur oli pitkän aikaa ollut sairaana ja lauloi taas Bertramin osan, ja ooppera oli kuten tavallista houkutellut Pariisin hienoston koolle.

Morcerfilla, niin kuin muillakin rikkailla nuorukaisilla, oli oma orkesteripaikkansa; sitä paitsi hän saattoi mennä kymmenen tuttavansa aitioon ja tietenkin vielä omalle paikalleen muotileijonien aitioon. Château-Renaud'n paikka oli hänen vieressään.

Beauchampilla, joka oli sanomalehtimies, oli koko katsomo hallussaan, ja hän saattoi mennä minne halusi.

Sinä iltana oli ministerin aitio Lucien Debrayn käytettävänä. Hän oli tarjonnut sen Morcerfille, mutta kun Mercedes oli kieltäytynyt tulemasta, oli Morcerf lähettänyt sen Danglars'ille käskien sanomaan, että hän mahdollisesti illan kuluessa tulee tervehtimään paronitarta ja hänen tytärtään, jos nämä suvaitsevat ottaa aition vastaan. Naiset olivat tietenkin heti valmiit. Ei kukaan ole niin ahne vapaapaikoille kuin miljoonien omistajat.

Danglars oli selittänyt, että hänen poliittiset mielipiteensä ja kuulumisensa vastustuspuolueeseen estivät häntä menemästä ministerin aitioon. Paronitar oli sen vuoksi kirjoittanut Lucienille ja pyytänyt tätä tulemaan heitä noutamaan, sillä hän ei voinut mennä oopperaan Eugénien kanssa kahden.

Jos naiset olisivat menneet kahden, olisi sitä pidetty hyvin sopimattomana, mutta kun neiti Danglars meni oopperaan yhdessä äitinsä ja tämän rakastajan kanssa, niin ei kellään ollut mitään muistuttamista sitä vastaan. Elämä on otettava sellaisena kuin se on.

Väliverhon noustessa katsomo oli melkein tyhjä. Pariisilaisen hienoston tapoihin kuuluu saapua oopperaan vasta näytännön aikana. Siitä on seurauksena, että ennen näytännön alkua tulleet eivät ensimmäisen näytöksen aikana katsele näyttämölle, vaan tarkastelevat saapuvia eivätkä kuule muuta kuin ovien pauketta ja keskusteluja.

– Kas, sanoi Albert äkkiä nähdessään erään ensi rivin aition oven aukeavan, – kas, kreivitär G…!

– Kuka on kreivitär G…? kysyi Château-Renaud.

– Tuota kysymystä en toden totta anna teille anteeksi. Kysytte, kuka on kreivitär G…?

– Sehän on totta, hänhän oli tuo hurmaava venetsialainen kaunotar, sanoi Château-Renaud.

Samassa kreivitär huomasi Albertin ja nyökkäsi hänelle hymyillen.

– Tunnette siis hänet? sanoi Château-Renaud.

– Tunnen kyllä, sanoi Albert. – Franz esitteli hänet minulle Roomassa.

– Tahdotteko tehdä minulle saman palveluksen Pariisissa, minkä Franz teki teille Roomassa?

– Mielelläni.

– Hiljaa! huusi yleisö.

Nuorukaiset jatkoivat keskusteluaan välittämättä vähääkään siitä, että permantoyleisö halusi kuulla musiikkia.

– Hän on Mars-kentän kilpa-ajoissa, sanoi Château-Renaud.

– Tänäänkö?

– Niin.

– Sehän on totta. Tänään oli kilpa-ajot. Löittekö vetoa?

– Aivan vähän, viisikymmentä louista.

– Ja mikä hevonen voitti?

– Nautilus. Löin vetoa sen voitosta.

– Mutta olihan kolme kilpailua.

– Niin olikin. Kilpailtiin Jockey-klubin palkinnosta, kultamaljasta.

Silloin sattui omituinen tapaus.

– Mikä?

– Hiljaa! huusi yleisö.

– Voittajina olivat aivan tuntematon hevonen ja tuntematon jockey.

– Todellako?

– Niin. Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota hevoseen, jonka nimi oli Vampa, ja jockeyhin, jonka nimi oli Job, kun äkkiä ajoi esiin komea raudikko ja sen selässä pikkuinen jockey. Hän oli niin kevyt, että hänen taskuihinsa täytyi panna kaksikymmentä naulaa lyijyä, mikä ei estänyt häntä tulemasta perille kolme hevosenpituutta ennen kuin Ariel ja Barbaro, joiden kanssa hän kilpaili.

– Eikö saatu tietää, kenen oli hevonen ja jockey?

– Ei.

– Sanoitte, että hevosen nimi oli…

– Vampa.

– Siinä tapauksessa tiedän enemmän kuin te, tiedän kenen se on.

– Olkaa hiljaa! huusi permantoyleisö kolmannen kerran.

Tällä kertaa huuto oli niin kiivas, että nuoret miehet viimeinkin huomasivat sen tarkoittavan heitä. He kääntyivät katsomaan yleisöä nähdäkseen, kuka olisi valmis ottamaan edesvastuun tästä heidän mielestään suuresta hävyttömyydestä. Mutta kukaan ei vastannut heidän haasteeseensa, ja he kääntyivät näyttämölle päin.

Silloin aukeni ministerin aitio, ja rouva Danglars, hänen tyttärensä ja Lucien Debray asettuivat paikoilleen.

– Ahaa, sanoi Château-Renaud, – tuolla on teidän tuttavianne, vicomte. Mitä hittoa katsotte oikealle? Teitä etsitään.

Albert kääntyi, ja kohtasi paronittaren katseen. Tämä viittasi hänelle viuhkallaan. Mitä neiti Eugéniehen tulee, niin hänen suuret, tummat silmänsä tuskin suvaitsivat luoda katsetta orkesteriin päin.

– Kuulkaahan, hyvä ystävä, sanoi Château-Renaud, – minä en pane erikoista painoa sille, että neiti Eugénie ei muka olisi kylliksi arvokas vaimoksenne, eikä se taida teidänkään ajatuksianne sanottavasti vaivata. En sen vuoksi voi käsittää, mitä teillä on neiti Danglars'ia vastaan. Hän on hyvin kaunis nainen.

– Niin on, sanoi Albert. – Mutta minä puolestani rakastaisin mieluummin lempeämpää, vienompaa, naisellisempaa kauneutta.

– Sellaisia te nuoret olette, sanoi Château-Renaud, joka puhutteli Albertia isällisesti, niin kuin kolmikymmenvuotiaalta voi odottaakin.

– Ette ole koskaan tyytyväisiä. Teille tarjotaan morsianta, joka on uljas kuin metsästävä Diana, ettekä ole tyytyväinen!

– Siinäpä se juuri onkin; olisin rakastanut enemmän Milon tai Capuan Venusta. Tuo metsästävä, aina neitostensa ympäröimä Diana kauhistuttaa minua. Pelkään, että hän kohtelee minua samoin kuin Aktaionia.

Tyttöä katsellessa saattoi kyllä ymmärtää Morcerfia. Neiti Danglars oli kaunis, mutta, niin kuin Albert oli sanonut, hänen kauneutensa oli hiukan kylmää. Tukka oli musta, mutta sen laineissa huomasi aivan kuin hiusten kapinoivan kättä vastaan, joka tahtoi niitä järjestää. Hänen silmänsä olivat samoin kuin tukkakin aivan mustat, ja niitä kaarsivat komeat kulmakarvat, joilla oli vain se vika, että ne toisinaan rypistyivät ja katseessa välkähti naiselle harvinainen lujuus. Vartalo oli jäntevä kuin Junon. Suu vain oli liian iso, ja hampaat hohtavan valkoiset, joten huulten heleä puna erottui vieläkin enemmän apeasta ihosta. Suun pielessä oli musta luomi, hiukan isompi kuin tällaiset luonnonoikut tavallisesti ovat, ja kaikki tämä yhdessä antoi hänen olemukselleen ilmeen, joka hiukan kammotti Morcerfia. Jos hänen esiintymistään joku moitti, johtui se siitä, että siinä oli aivan samoin kuin hänen kasvoissaankin jotakin liian miehekästä. Hän puhui paria kolmea kieltä, piirsi hyvin, kirjoitteli runoja ja sävelsi. Varsinkin viimeksi mainittuun hän oli suuresti ihastunut ja tutki musiikkia yhdessä erään koulutoverinsa kanssa, joka oli varaton, mutta jolla oli kaikki edellytykset tulla suureksi laulajattareksi. Eräs kuuluisa säveltäjä suosi melkein isällisesti tätä tyttöä ja vakuutti, että hän vielä voisi äänellään koota rikkauksia.

Kun oli mahdollista, että neiti Louise d'Armilly joutuisi esiintymään näyttämöllä, ei neiti Danglars koskaan näyttäytynyt hänen seurassaan yleisön nähden, vaikkakin kodissaan otti hänet vastaan. Louisella ei ollut pankkiirin talossa ystävän riippumatonta asemaa, mutta häntä pidettiin kuitenkin paljon parempana kuin tavallista opettajatarta.

Muutama sekunti paronittaren tulon jälkeen laski väliverho, orkesteripalkat tyhjenivät melkein kokonaan, ja puoli tuntia kestävän väliajan kuluessa oli katsojilla tilaisuus kävellä lämpiössä tai mennä tervehtimään tuttaviaan aitioihin.

Morcerf ja Château-Renaud olivat ensimmäisinä lähteneet liikkeelle. Ensi hetkessä rouva Danglars luuli Albertin kiiruhtavan tervehtimään häntä ja kumartuikin tyttärensä puoleen sanoakseen, ketä hän odotti. Mutta tyttö pudisti hymyillen päätään. Ja aivan kuin todistukseksi siitä, kuinka oikeutettu Eugénien arvostelu oli, Albert ilmestyi kreivitär G…n aitioon.

– Siinähän te olette, herra matkamies, sanoi kreivitär ojentaen hänelle kätensä sydämellisesti, niin kuin vanhalle tuttavalle ainakin. – Olette hyvin ystävällinen, kun tunsitte minut heti ja tulitte luokseni ensimmäiseksi.

– Olkaa varma siitä, että jos olisin tietänyt, että te olitte Pariisissa ja tietänyt missä asuitte, en olisi näin kauan odottanut. Mutta sallikaa minun esitellä teille paroni Château-Renaud, ystäväni, eräs niistä harvoista aatelismiehistä, joita vielä on Ranskassa, ja joka kertoi minulle nähneensä teidät Mars-kentän kilpa-ajoissa.

Château-Renaud kumarsi.

– Olitte siis kilpa-ajoja katsomassa? sanoi kreivitär vilkkaasti.

– Olin, rouva kreivitär.

– Voitteko siis sanoa minulle, jatkoi kreivitär G… – kenen hevonen voitti Jockey-klubin palkinnon?

– En, vastasi Château-Renaud, – ja kysyinkin juuri samaa äsken Albertilta.

– Tahdotteko sen ehdottomasti tietää, rouva kreivitär? kysyi Albert.

– Tavattoman mielelläni. Mutta ajatelkaahan… Niin, tiedättekö hänen nimensä?

– Aiotte kertoa jotakin, sillä aloitte jo sanomalla: ajatelkaahan.

– Niin, ajatelkaahan, että tuo raudikko ja tuo punatukkainen jockey herättivät heti alussa niin suurta myötätuntoani, että rukoilin heidän puolestaan, aivan kuin olisin lyönyt vetoa ja pannut puolet omaisuudestani vaaraan. Kun sitten näin, että he todella tulivat perille ensimmäisinä ja voittivat kolmella hevosenpituudella toiset, ilahduin niin kovasti, että aloin taputtaa käsiäni aivan kuin hullu. Ajatelkaahan kummastustani, kun kotiin palatessani tapasin portaissa tuon punapukuisen jockeyn. Arvelin ensin, että voittaja sattumalta asui samassa talossa, mutta avatessani oven salonkiini näin pöydällä palkintona olleen kultamaljan. Maljassa oli pieni paperiliuska ja siihen kirjoitettuna: "Kreivitär G…lle lordi Ruthwen."

– Hän se juuri on, sanoi Morcerf.

– Mitä! Kuinka niin juuri hän? Mitä sillä tarkoitatte?

– Tarkoitan sitä, että hän on lordi Ruthwen itse.

– Mikä lordi Ruthwen? – Meidän lordimme, vampyyri, joka oli Argentina-teatterissa.

– Todellako? huudahti kreivitär. – Hän on siis täällä?

– On.

– Ja te tapaatte hänet? Seurustelette hänen kanssaan? Menette hänen luokseen?

– Hän on paras ystäväni, ja herra Château-Renaud'llakin on kunnia tuntea hänet.

– Mistä otaksutte, että hän on voittaja?

– Hänen hevosensa nimi oli Vampa.

– No niin, entä sitten?

– Ettekö muista sen kuuluisan rosvon nimeä, joka vangitsi minut?

– Sehän on totta!

– Ja jonka vallasta kreivi minut ihmeellisellä tavalla pelasti.

– Aivan oikein.

– Hänen nimensä oli Vampa. Näettehän siitä, että hän on hevosen omistaja.

– Mutta miksi hän lähetti minulle tuon maljan?

– Ensiksikin sen vuoksi, että olin, niin kuin varsin hyvin arvaatte, puhunut paljon teistä hänelle. Toiseksi siksi, että hän iloitsi tavatessaan maalaisensa ja oli onnellinen, kun tämä oli iloinen hänen menestyksestään.

– Toivoakseni ette koskaan ole kertonut hänelle, mitä tyhmyyksiä hänestä puhuimme.

– Sitä en voi varmasti vannoa, ja päättäen siitä, että hän lähettää teille maljan käyttäen nimeä lordi Ruthwen…

– Sehän on kauheata. Hän mahtaa aivan kuolettavasti vihata minua.

– Käyttäytyykö hän kuin vihollinen?

– Ei, sen myönnän.

– No niin!

– Hän on siis Pariisissa?

– On.

– Entä minkä vaikutuksen hän on tehnyt?

– Ensimmäisen viikon aikana, sanoi Albert, – puhuttiin vain hänestä, mutta sitten tuli Englannin kuningattaren kruunaus ja neiti Marsin jalokivien ryöstö, eikä puhuttu enää muusta kuin niistä.

– Kyllä kaikesta huomaa, rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, – että kreivi on ystävänne, te kohtelette häntä sen mukaan. Älkää uskoko, mitä Albert sanoo, rouva kreivitär. Pariisissa ei puhuta mistään muusta kuin kreivi Monte-Cristosta. Hän aloitti lahjoittamalla rouva Danglars'ille kolmenkymmenentuhannen frangin arvoiset hevoset, sitten hän pelasti rouva Villefort'in hengen, sitten hän kaikesta päättäen voitti Jockey-klubin palkinnon. Väitän, että tällä hetkellä ei puhuta mistään muusta kuin kreivi Monte-Cristosta, ja että hänestä puhutaan vielä kuukaudenkin päästä, jos hän yhä tekee tällaisia odottamattomia tekoja, jotka näyttävät kuuluvan hänen tyyliinsä.

– Se on kyllä mahdollista, sanoi Morcerf. – Odottaessamme sitä sanokaahan, kuka on ottanut Venäjän lähettilään aition.

– Minkä? kysyi kreivitär.

– Ensi rivillä pilareitten välissä. Se on kokonaan uudestaan kalustettu.

– Se on totta, sanoi Château-Renaud. – Oliko siellä ketään ensimmäisen näytöksen aikana?

– Missä?

– Tuossa aitiossa.

– Ei ollut, vastasi kreivitär, – minä en nähnyt siellä ketään. Uskotte siis, jatkoi hän palaten äskeisen keskustelun aiheeseen, – että kreivi Monte-Cristo voitti palkinnon?

– Siitä olen varma.

– Ja että hän lähetti minulle tuon maljan?

– Epäilemättä.

– Mutta enhän minä tunne häntä, sanoi kreivitär, – ja tahtoisin kovin mielelläni lähettää sen hänelle takaisin.

– Älkää lähettäkö. Hän lähettää silloin toisen, joka on kaiverrettu safiiriin tai rubiiniin. Minkä sille mahtaa, hänet on otettava sellaisena kuin hän on.

Samassa kuului kellonsoitto ilmaisten toisen näytöksen alkavan. Albert nousi mennäkseen paikalleen.

– Tapaanko teidät vielä? kysyi kreivitär.

– Väliajalla tulen kysymään, jos sallitte, voinko jollakin tavoin auttaa teitä Pariisissa.

– Hyvät herrat, sanoi kreivitär, – joka lauantai-ilta olen ystävieni tavattavissa asunnossani Rivoli-kadun 22: ssa. Nyt sen tiedätte.

Nuoret miehet kumarsivat ja poistuivat.

Tullessaan katsomoon he näkivät permantoyleisön tuijottavan entiseen Venäjän lähettilään aitioon. Sinne oli juuri äsken tullut mustapukuinen, kolmenkymmenenviiden tai neljänkymmenen ikäinen herra seurassaan nainen, jolla oli yllään itämainen puku. Nainen oli tavattoman kaunis ja hänen pukunsa niin kallisarvoinen, että kaikkien katseet olivat suuntautuneet häneen.

– Sehän on Monte-Cristo ja hänen kreikattarensa, sanoi Albert.

Siinä olivat todellakin kreivi ja Haydée.

Vähän ajan päästä nuori nainen oli kaikkien huomion esineenä. Naiset kumartuivat aitioistaan katselemaan kruunujen valossa kimaltelevia jalokiviä.

Koko toisen näytöksen ajan kuului suihketta, joka suuressa seurassa ilmaisee, että jotakin erikoista on tapahtunut. Ei kenenkään mieleenkään juolahtanut käskeä toisia olemaan hiljaa. Tuo harvinaisen kaunis, nuori ja säihkyvän upea nainen oli kaikille ihmeellinen näky.

Morcerf oli siksi hieno mies, ettei odottanut, kunnes saisi huomautuksen, vaan riensi näytöksen loputtua ministerin aitioon. Hän kumarsi molemmille naisille ja ojensi kätensä Debraylle.

Paronitar hymyili hänelle herttaisesti, Eugénie oli tapansa mukaan kylmäkiskoinen.

– Rakas ystäväni, sanoi Debray, – tässä näette miehen, joka on pahassa pulassa, ja pyydän teidän apuanne. Rouva paronitar ahdistaa minua kysymyksillään ja tahtoo tietää, mistä kreivi on kotoisin, mistä hän tulee ja minne hän on matkalla. En ole mikään Cagliostro ja pelastuakseni pulasta sanoin: "Kysykää Morcerfilta, hän tuntee kreivin aivan tarkoin", ja silloin teitä viitattiin tulemaan tänne.

– Tämähän on aivan merkillistä, sanoi paronitar, – kun on puoli miljoonaa valtion rahoja käytettävänään eikä tiedä sen enempää?

– Hyvä rouva, sanoi Lucien, – jos käytettävänäni olisi puoli miljoonaa, niin kuluttaisin ne muuhun kuin ottaakseni selkoa kreivi Monte-Cristosta, jolla ei minun silmissäni ole muuta arvoa kuin se, että hän on kahta vertaa rikkaampi kuin nabob. Mutta olenhan antanut puheenvuoron ystävälleni Morcerfille, kyselkää häneltä, asia ei kuulu minuun.

– Nabob ei suinkaan olisi lähettänyt minulle hevosia, jotka ovat maksaneet kolmekymmentätuhatta frangia, eikä olisi niiden korvanjuureen kiinnittänyt timantteja, jotka ovat viidentuhannen frangin arvoiset jokainen.

– Timantit, nauroi Morcerf, – ovat hänen heikko kohtansa. Luulen, että hänellä kuten Potemkinilla on niitä aina taskussaan ja että hän sirottelee niitä tielleen kuin Peukaloinen.

– Hän on varmaankin löytänyt jalokivikaivoksen, sanoi rouva Danglars – Mainitsitte, että hänellä on rajaton luotto mieheni liikkeessä.

– En, sitä en tietänyt, sanoi Albert, – mutta otaksun niin.

– Ja hän ilmoitti miehelleni, että hän aikoo jäädä vuodeksi Pariisiin ja sinä aikana tuhlata kuusi miljoonaa.

– Hän on kuin Persian shaahi, joka matkustaa tuntemattomana.

– Entä kuka tuo nainen on, sanoi Eugénie, – oletteko huomannut, kuinka kaunis hän on?

– En, neiti, sitä sanaa voin käyttää vain teistä.

Lucien nosti lornjettinsa silmilleen.

– Hän on hurmaava! sanoi hän.

– Ja tietääkö herra Morcerf, kuka tuo nainen on?

– Hyvä neiti, sanoi Albert vastaten melkein heti tähän kysymykseen, – tiedän hänestä vain hiukan, kuten kaikesta muustakin, mikä koskee tätä kummallista olentoa. Nainen on kreikkalainen.

– Sen huomaa helposti hänen puvustaan, ja siksi sen tietää varmasti jo koko katsomo.

– Olen pahoillani, että olen niin huono tiedonantaja, sanoi Morcerf, – mutta siihen tietoni melkein rajoittuvat. Tiedän vielä, että hän on musikaalinen, sillä eräänä päivänä tullessani kreivin luo kuulin guslin äänen, ja vain tuo nainen saattoi sitä soitella.

– Tuo teidän kreivinne ottaa siis vieraita vastaan? kysyi rouva Danglars.

– Suorastaan suurenmoisella tavalla, sen vakuutan.

– Minun täytyy kehottaa Danglars'ia kutsumaan hänet päivälliselle tai tanssiaisiin, että hän vuorostaan kutsuisi meidät.

– Mitä, menisittekö hänen luokseen? kysyi Debray nauraen.

– Miksi en menisi? Mieheni seurassa.

– Mutta tuo salaperäinen kreivihän on naimaton.

– Näettehän itse, että hän ei ole, sanoi paronitar nauraen, osoittaen kaunista kreikatarta.

– Tuo nainen on hänen orjattarensa, niinhän hän itse sanoi meille teidän luonanne. Muistattehan sen, Morcerf?

– Myöntäkää, rakas Lucien, että hän näyttää aivan prinsessalta.

– Tuhannen ja yhden yön saduista.

– Mutta mikä tekee naisen prinsessaksi? Jalokivet, ja niitä on hänellä äärettömän paljon.

– Liiankin paljon, sanoi Eugénie. – Ilman niitä hän olisi kauniimpi, sillä silloin näkyisivät hänen kaulansa ja hänen ranteensa, joiden muoto on hyvin kaunis.

– Oh, taiteilija! Kas, sanoi rouva Danglars, – kuinka hän innostuu!

– Minä rakastan kaikkea, mikä on kaunista, sanoi Eugénie.

– Mitä siis sanotte kreivistä, sillä ei hänkään näytä rumalta? sanoi Debray.

– Kreivistäkö? sanoi Eugénie, aivan kuin hän tähän asti ei olisikaan vielä huomannut kreiviä. – Kreivi on hyvin kalpea.

– Niin onkin, sanoi Morcerf, – ja tuosta kalpeudesta me etsimmekin selityksen kaikkeen. Tiedättehän, että kreivitär G… väittää häntä vampyyriksi?

– Kreivitär G… on siis palannut? kysyi paronitar.

– Hän on tuolla sivuaitiossa, melkein vastapäätä meitä, äiti, sanoi Eugénie. – Tuo nainen, jolla on ihmeellisen kaunis vaalea tukka, se on hän.

– Niin onkin, sanoi rouva Danglars. – Tiedättekö, herra Morcerf, mitä teidän pitäisi tehdä?

– Käskekää.

– Teidän pitäisi mennä kreivin luo ja tuoda hänet tänne.

– Miksikä? kysyi Eugénie.

– Saadaksemme puhella hänen kanssaan. Etkö ole utelias näkemään häntä?

– En vähääkään.

– Kummallinen lapsi, mutisi paronitar.

– Oh, sanoi Morcerf, – hän luultavasti tulee itsestäänkin. Katsokaa, hän on nähnyt teidät ja kumartaa teille.

Paronitar vastasi kreivin kumarrukseen hymyillen hänelle herttaisesti.

– Minä siis uhraudun, sanoi Morcerf. – Lähden ja koetan keksiä jonkin keinon saadakseni puhutella häntä.

– Menkää hänen aitioonsa, sehän on yksinkertaisinta.

– Mutta eihän minua ole esitelty kreikattarelle.

– Hänhän on orja, niin kuin itse sanoitte.

– Niin kyllä, mutta tehän väitätte häntä prinsessaksi… Ei. Toivon, että kreivi lähtee aitiostaan nähdessään minun lähtevän täältä.

– Se on mahdollista. Menkää!

– Minä menen.

Morcerf kumarsi ja poistui. Juuri kun hän meni kreivin aition oven ohitse, se aukeni, ja kreivi sanoi muutaman sanan arabiankielellä käytävässä olevalle Alille ja tarttui Morcerfin käsivarteen.

Ali sulki oven ja jäi sen eteen seisomaan. Nubialaisen ympärille kokoontui paljon ihmisiä.

– Pariisinne on toden totta kummallinen kaupunki, sanoi Monte-Cristo, – ja pariisilaisenne merkillistä kansaa. Luulisi, että he näkevät ensi kertaa nubialaisen. Katsokaahan, kuinka he kokoontuvat Ali-raukan ympärille, joka ei tiedä mitä he tarkoittavat. Olen aivan varma siitä, että pariisilainen voi mennä Tunisiin, Konstantinopoliin, Bagdadiin tai Kairoon, eikä hänen ympärilleen kokoonnu väkeä.

– Itämaalaiset ovat järkeviä ihmisiä, eivätkä katsele muuta kuin sitä, mikä on näkemisen arvoista. Mutta uskokaa minua. Ali on tämän huomion esineenä vain siksi, että hän on teidän palveluksessanne, ja te olette tällä hetkellä Pariisin tunnetuin henkilö.

– Todellakin! Ja mistä saan kiittää tätä suosiota?

– Itseänne. Te lahjoittelette tuhannen louis'n arvoisia valjakkoja, pelastatte kuninkaallisen prokuraattorin rouvan hengen, majuri Blackin nimellä lähetätte kilpa-ajoihin puhdasverisen hevosen ja kolibrin kokoisen jockeyn; ja kun voitatte kultaisen maljan, niin lähetätte sen kauniille naiselle.

– Ja kuka on kertonut teille kaikista näistä hullutuksista?

– Etupäässä rouva Danglars, joka toivomalla toivoo saavansa nähdä teidät aitiossaan tai oikeammin sanoen, että yleisö näkisi teidät siellä. Toiseksi Beauchampin sanomalehti ja kolmanneksi oma mielikuvitukseni. Miksi annatte hevosellenne nimeksi Vampa, jos tahdotte pysyä tuntemattomana?

– Sehän on totta, sanoi kreivi, – siinä menettelin ajattelemattomasti. Mutta sanokaahan, eikö kreivi Morcerf koskaan käy oopperassa? Olen katsomalla katsellut, mutta en ole häntä nähnyt.

– Hän tulee tänä iltana.

– Minne?

– Paronittaren aitioon luullakseni.

– Onko tuo paronittaren seurassa oleva hurmaava olento hänen tyttärensä?

– On.

– Toivotan teille onnea.

Morcerf hymyili.

– Me puhumme siitä myöhemmin ja tarkemmin, sanoi hän. – Mitä pidätte musiikista?

– Mistä musiikista?

– Siitä tietysti, jota olette kuullut tänä iltana.

– Sanon, että se on hyvin kaunista musiikkia ollakseen kuolevaisen olennon säveltämää ja kaksijalkaisten höyhenettömien lintujen laulamaa, niin kuin Diogenes-vainaja sanoi.

– Mutta, hyvä herra kreivi, sanoistanne päättäen voisi luulla, että teillä on milloin hyvänsä tilaisuus kuunnella taivaan seitsemää kuoroa?

– Osutte jokseenkin oikeaan. Kun tahdon kuulla soittoa, sellaista, että kukaan kuolevainen ei ole moista kuullut, niin nukahdan.

– Silloinhan te olette täällä aivan sopivassa paikassa, herra kreivi; nukkukaa, ooppera on varmasti keksitty nukkumista varten.

– Teidän orkesterinne pitää kuitenkin liian suurta ääntä. Päästäkseni mainitsemaani uneen tarvitsen tyyntä ja hiljaisuutta ja sen lisäksi vielä erikoisia valmistuksia…

– Ahaa, tuota kuuluisaa hashishiako?

– Juuri niin, vicomte. Kun tahdotte joskus kuulla soittoa, niin tulkaa aterialle minun luokseni.

– Minä jo kuulin sitä ollessani aamiaisella luonanne, sanoi Morcerf.

– Roomassako?

– Niin.

– Kuulitte siellä Haydéen guslin äänen. Niin, tuo maanpakolaisraukka huvittaa minua toisinaan soittamalla minulle synnyinseutunsa säveliä.

Morcerf ei sen enempää tiedustellut, kreivi vaikeni. Samassa kello soi.

– Suottehan anteeksi? sanoi kreivi mennen aitiotaan kohden.

– Tietysti!

– Viekää kreivitär G…lle paljon terveisiä hänen vampyyriltaan.

– Entä paronittarelle?

– Sanokaa, että minulla on kunnia, jos hän sen sallii, käydä häntä tervehtimässä vielä illan kuluessa.

Kolmas näytös alkoi. Sen aikana tuli kreivi Morcerf lupauksensa mukaan paronittaren aitioon.

Kreivi ei ollut niitä henkilöitä, joiden ilmestyminen teatteriin herättää suurta huomiota. Sen vuoksi eivät muut kuin aitiossa olijat huomanneet hänen tuloaan.

Monte-Cristo näki hänet kuitenkin, ja hieno hymy nousi hänen huulilleen.

Haydée ei nähnyt väliverhon ylhäällä ollessa muuta kuin näyttämön.

Kolmannen näytöksen aikana ei tapahtunut mitään erikoista. Neidit Noblet, Mia ja Leroux tanssivat tavalliset tanssinsa; Robert-Mario haastoi Granadan Prinssin kaksintaisteluun, majesteettinen kuningas kulki näyttämöllä näytellen samettista vaippaansa ja taluttaen tytärtään. Sitten väliverho laskeutui ja yleisö hajaantui lämpiöön ja käytäviin.

Kreivi lähti aitiostaan ja ilmestyi vähän sen jälkeen paronitar Danglars'in aitioon.

Paronitar ei voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä ja ilosta.

– Astukaahan sisään, herra kreivi, huudahti hän, – sillä minun täytyy saada liittää suulliset kiitokset niihin sanoihin, jotka jo teille kirjoitin.

– Hyvä rouva paronitar, sanoi kreivi, – vieläkö muistatte tuon pikkuseikan? Minä olen sen jo aivan unohtanut.

– Mutta sitä ei kukaan voi unohtaa, että seuraavana päivänä pelastitte ystäväni rouva Villefort'in vaarasta, jonka nuo samat hevoset saivat aikaan.

– En tälläkään kertaa ansaitse kiitoksianne, sillä Ali, nubialainen orjani, sai tilaisuuden tehdä tämän suuren palveluksen rouva Villefort'ille.

– Sama orjako pelasti poikani roomalaisten rosvojen käsistä? kysyi kreivi Morcerf.

– Ei, herra kreivi, sanoi Monte-Cristo tarttuen käteen, jonka kenraali hänelle ojensi. – Tällä kertaa otan kiitokset itselleni. Mutta olettehan ne jo lausunut, ja minä olen jo ne ottanut vastaan, ja minua suorastaan hävettää suuri kiitollisuutenne. Suokaahan, rouva paronitar, minulle kunnia tulla esitellyksi tyttärellenne.

– Nimenne on hänelle jo aivan tuttu, sillä pariin kolmeen päivään ei meillä ole puhuttu mistään muusta kuin teistä. Eugénie, jatkoi paronitar kääntyen tyttärensä puoleen, – kreivi Monte-Cristo!

Kreivi kumarsi, neiti Danglars taivutti hieman päätään.

– Olette täällä hurmaavan olennon seurassa, herra kreivi, sanoi Eugénie. – Onko hän tyttärenne?

– Ei, neiti, vastasi Monte-Cristo hämmästyen tätä tavattoman suurta suoruutta tai rohkeutta. – Hän on orpo, kreikkalainen tyttö, jonka holhooja olen.

– Ja mikä hänen nimensä on?

– Haydée, vastasi Monte-Cristo.

– Kreikkalainen! mutisi kreivi Morcerf.

– Niin, sanoi rouva Danglars. – Ja sanokaa, oletteko koskaan Ali-pashan hovissa, jota niin kunniakkaasti puolustitte, nähnyt niin ihanaa pukua kuin tuo.

– Vai niin, sanoi Monte-Cristo, – te olette siis palvellut Janinassa, herra kreivi?

– Olin pashan sotajoukkojen ylitarkastajana, vastasi Morcerf. – Ja tunnustan suoraan, että pieni omaisuuteni on saanut alkunsa albanialaisen päällikköni jalomielisistä lahjoituksista.

– Katsokaahan häntä! pyyteli rouva Danglars.

– Missä hän on? sopersi Morcerf.

– Tuolla! sanoi Monte-Cristo.

Näin sanoen hän laski käsivartensa kenraalin olkapäälle ja kumartui yhdessä hänen kanssaan aition kaiteen yli.

Tänä hetkenä Haydée, joka katseillaan etsi kreiviä, näki hänen kalpeat kasvonsa kreivi Morcerfin kasvojen vieressä.

Vaikutus oli järkyttävä: tuntui kuin tyttö olisi nähnyt Medusan pään. Hän kumartui eteenpäin aivan kuin ahmiakseen häntä silmillään. Samassa hän heittäytyi taaksepäin, ja hänen suustaan kuului heikko kirahdus, joka kuitenkin oli niin voimakas, että sen kuulivat lähinnä olevat ja Ali, joka heti avasi aition oven.

– Kas, sanoi Eugénie, – mitä teidän holhokillenne on tapahtunut, herra kreivi? Hän näyttää voivan pahoin.

– Se on totta, sanoi kreivi, – mutta älkää olko siitä huolissanne, neiti. Haydée on hermostunut ja hyvin herkkä kaikille tuoksuille. Jos hän vain tuntee vastenmielisen hajuveden tuoksun, hän pyörtyy. Mutta, jatkoi kreivi ottaen pienen pullon taskustaan, – minulla on tässä varma lääke.

Ja kumarreltuaan samalla kertaa paronittarelle ja tämän tyttärelle hän kätteli vielä kerran kreiviä ja herra Debrayta ja poistui paronitar Danglars'in aitiosta.

Kun hän tuli omaan aitioonsa, oli Haydée vielä hyvin kalpea, mutta heti nähtyään kreivin hän tarttui tämän käsiin. Monte-Cristo tunsi, että tytön käsiä peitti kylmä hiki.

– Kenen kanssa äsken puhelit, valtiaani? kysyi tyttö.

– Kreivi Morcerfin kanssa, joka on ollut kuuluisan isäsi palveluksessa ja joka myönsi saavansa kiittää häntä rikkaudestaan.

– Hän on konna! huudahti Haydée. – Hän meidät myi turkkilaisille. Ja tuo rikkaus on hänen petollisuutensa palkka. Etkö sitä tietänyt, rakas valtiaani?

– Olin jo Epeiroksessa kuullut osan tästä jutusta, sanoi Monte-Cristo, – mutta yksityiskohdat ovat minulle outoja. Tule, tyttäreni, mennään ja sinä kerrot ne minulle, sillä ne mahtavat olla hyvin mielenkiintoisia.

– Niin, niin, mennään, mennään. Minä kuolen, jos vielä kauemmin olen tuon miehen lähettyvillä.

Ja Haydée nousi äkkiä, kietoi ympärilleen valkoisen helmillä kirjaillun kashmir-burmusin ja poistui nopeasti väliverhon noustessa.

– Tuo mies ei tee mitään samalla tavalla kuin muut! sanoi kreivitär G… Albertille, joka oli palannut hänen luokseen. – Hän kuuntelee hartaasti Robert Paholaisen kolmatta näytöstä ja poistuu juuri silloin, kun neljäs alkaa.