Monte-Criston kreivi

63. Päivälliset

Ruokasaliin astuessaan vieraat tahtomattaan kysyivät itseltään, mikä salaperäinen seikka oli johdattanut heidät kaikki tähän taloon. He olivat kaikki jollakin tavoin levottomia sielläolostaan, eikä kukaan kuitenkaan olisi tahtonut olla sieltä poissa.

Liian lyhyt tuttavuus kreivin kanssa, hänen erikoisuutensa, yksinäisyytensä ja melkein satumaisen suuri rikkautensa, kaikki tämä pakotti miehet olemaan varovaisia ja kielsi naisia tulemasta tähän taloon, jossa ei ketään naista ollut heitä vastaanottamassa. Ja kuitenkin miehet olivat luopuneet varovaisuudestaan ja naiset hylänneet kaiken sovinnaisen, ja uteliaisuus, joka terävillä kannuksillaan oli heitä kiihottanut, oli voittanut kaikki arvelut.

Jopa isä ja poika Cavalcantikin, edellinen jäykkyydestään ja jälkimmäinen huolettomasta käytöksestään huolimatta, tunsivat itsensä levottomiksi tämän miehen luona, jonka tarkoitusta he eivät ymmärtäneet, ja joutuessaan näin tekemisiin ihmisten kanssa, jotka he näkivät ensi kertaa.

Rouva Danglars oli sävähtänyt, kun herra Villefort Monte-Criston kehotuksesta tuli tarjoamaan hänelle käsivartensa, ja Villefort'in katse himmeni kultasankaisten silmälasien takana, kun hän tunsi paronittaren käsivarren omallaan.

Kreivi pani kaiken merkille.

Villefort'in oikealla puolella oli rouva Danglars ja vasemmalla Morrel.

Kreivi istui rouva Villefort'in ja Danglars'in välissä. Muut vieraat istuivat siten, että Debray oli molempien Cavalcantien välissä ja Château-Renaud rouva Villefort'in ja Morrelin välissä.

Ateria oli suurenmoinen. Monte-Cristo oli päättänyt kumota kaikki pariisilaiset tavat ja tyydyttää kutsuvieraittensa uteliaisuutta enemmän kuin heidän ruokahaluaan. Juhla oli arabialainen, mutta arabialainen sillä tavoin kuin saattoivat olla arabialaisten haltiattarien juhlat.

Kaikki ne hedelmät, joita neljä maanosaa voi kokonaisina ja mehukkaina laskea Euroopan runsaudenmaljaan, oli koottu pyramideiksi kiinalaisiin maljakoihin ja japanilaisiin vateihin. Harvinaisia lintuja, joiden höyhenpuvun loistavin osa oli säilytetty, tavattoman isoja kaloja hopeavadeissa, Kreikan saariston, Vähän-Aasian ja Afrikan kaikkia viinejä omituisen muotoisissa pulloissa, joiden pelkkä näkeminenkin tuntui lisäävän juoman arvoa, kulki kuin Apiciuksen pidoissa näiden pariisilaisten ohi, jotka ymmärsivät, että voi tuhlata kaksikymmentätuhatta frangia kymmenen hengen ateriaan, jos Kleopatran tavoin syö helmiä tai Lorenzo dei Medicin tavoin juo viiniin liuotettua kultaa.

Monte-Cristo huomasi vieraittensa hämmästyksen ja alkoi ääneen nauraa ja laskea leikkiä.

– Hyvät herra, sanoi hän, – myönnättehän, että kun ihminen saavuttaa jonkinmoisen määrän rikkautta, ei mikään tule niin välttämättömäksi kuin ylellisyys, aivan samoin kuin te, naiset, myönnätte, että kun on päässyt määrättyyn innostuksen asteeseen, ei mikään muu ole tavoittelemisen arvoista kuin ihanne? Ja se on aarre, jota emme voi saavuttaa. Jatkaakseni tätä järkeilyä: mikä on ihmeellistä? Se, mitä emme ymmärrä. Mitä todellakin kannattaa tavoitella? Sitä, mitä emme voi saada. Koko elämäni tarkoitus on nähdä sellaista, mitä en voi ymmärtää, ja hankkia itselleni sellaista, mikä on mahdotonta. Kahdella keinolla saavutan tämän: rahan ja tahtoni avulla. Minä alan ajaa takaa mielijohdettani, aivan yhtä kiihkeästi kuin te, herra Danglars, ajatte jonkin rautatien rakentamista, te, herra Villefort, koetatte saada miehen tuomituksi kuolemaan, te, herra Debray, puuhaatte kuningaskunnan rauhoittamista, te, herra Château-Renaud, pyritte miellyttämään naista, ja te, herra Morrel, tahdotte kesyttää hevosen, jonka selkään ei vielä kukaan ole tohtinut nousta. Katsokaahan esimerkiksi näitä kahta kalaa, joista toinen on syntynyt viidenkymmenen peninkulman päässä Pietarista ja toinen viiden peninkulman päässä Napolista, eikö ole huvittavaa yhdistää ne samalle lautaselle?

– Mitä nuo kalat ovat? kysyi Danglars.

– Herra Château-Renaud, joka on asunut Venäjällä, tietää toisen nimen, vastasi Monte-Cristo, – ja majuri Cavalcanti, joka on italialainen, toisen.

– Tuo on luullakseni sterletti, sanoi Château-Renaud.

– Aivan oikein.

– Ja tuo, ellen erehdy, on järvinahkiainen, sanoi Cavalcanti.

– Niin onkin. Nyt, herra Danglars, kysykää noilta herroilta, mistä näitä kaloja saadaan.

– Eihän sterlettiä saa mistään muualta kuin Volgasta, sanoi Château-Renaud.

– En tiedä muuta kuin Fusaro-järven, josta saa näin isoja nahkiaisia, sanoi Cavalcanti.

– Aivan oikein, toinen on tuotu Volgasta, toinen Fusaro-järvestä.

– Mahdotonta, huudahtivat kaikki kutsuvieraat yht'aikaa.

– Kas, juuri tällainen minua huvittaa, sanoi Monte-Cristo. – Olen aivan samanlainen kuin Nero: cupitor impossibilium.¹² Sellainen miellyttää teitäkin, ja tämä kala, joka todellisuudessa ei liene maukkaampi kuin ahven tai lohi, tuntuu teistä erinomaiselta, koska ette olisi ikinä luullut saavanne sitä maistaa ja kuitenkin se on nyt tässä.

– Mutta miten nuo kalat on voitu tuoda Pariisiin?

– Hyvä Jumala, sehän on helppoa. Ne on tuotu isoissa tynnyreissä, toisessa oli virran kaisloja ja ruohoja, toisessa järven kasveja ja heiniä. Tällä tavoin sterletti eli kaksitoista päivää ja nahkiainen kahdeksan. Molemmat olivat aivan virkeitä, kun keittäjäni otti ne ja pani toisen kuolemaan maitoon ja toisen viiniin. Ettekö usko, herra Danglars?

– Yhtä kaikki epäilen, vastasi Danglars leveästi hymyillen.

– Baptistin! sanoi Monte-Cristo. – Tuokaa tänne toisia sterlettejä ja nahkiaisia. Tiedättehän, niitä, jotka tulivat toisissa tynnyreissä ja vieläkin ovat elossa.

Danglars'in silmät menivät kauhusta selälleen; muut vieraat taputtivat käsiään.

Neljä palvelijaa toi kaksi vesikasvien koristamaa tynnyriä, joissa kummassakin sätki samanlaisia kaloja kuin pöydässä oli tarjolla.

– Olette todellakin tavattoman merkillinen mies! sanoi Danglars. – Ja sanokoot filosofit mitä tahansa, rikkaana eläminen on sentään ihanaa.

– Varsinkin kun on kekseliäs, sanoi rouva Danglars.

– Älkää antako minulle sitä kunniaa, hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo. – Tämän keinon tunsivat jo roomalaiset. Plinius kertoo, että Ostiasta kantoivat orjat päänsä päällä sammioissa Roomaan mulus-nimisiä kaloja, jotka hänen antamansa kuvauksen mukaan epäilemättä olivat kultakaloja. Ylellistähän on tuottaa ne elävinä ja hauskaa on nähdä niiden kuolevan, sillä kuollessaan ne muuttavat pari kolme kertaa väriään ja aivan kuin sateenkaari haihtuessaan vaihtelivat prisman väristä toiseen, minkä jälkeen ne lähetettiin keittiöön. Kalan kuolinkamppailu lisäsi sen arvoa. Ellei sitä nähnyt elävänä, niin sitä halveksi kuolleena.

– Niin, sanoi Debray, – mutta Ostiasta Roomaan oli vain kolme tai neljä peninkulmaa.

– Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo. – Mutta mitä hyötyä olisi siitä, että on syntynyt kahdeksantoistasataa vuotta Luculluksen jälkeen, ellei pystyisi parempaan kuin hän?

Cavalcantit katsoivat kreiviä silmät selällään, mutta olivat siksi hienotunteisia, etteivät virkkaneet mitään.

– Tämä kaikki on kyllä merkillistä, sanoi Château-Renaud, – mutta suoraan tunnustaen ihailen eniten sitä täsmällisyyttä, millä teitä palvellaan. Onhan totta, herra kreivi, että ostitte tämän talon vasta viisi kuusi päivää sitten?

– Siitä on enintään niin pitkä aika, sanoi Monte-Cristo.

– No niin, olen varma siitä, että se on muuttunut aivan täydellisesti, sillä ellen väärin muista, oli siinä toinen sisäänkäytävä, ja piha oli kivillä laskettu, jota vastoin nyt piha on komeana ruohokenttänä ja siellä kasvaa puita, jotka näyttävät sadan vuoden vanhoilta.

– Mitä minä voin sille, että rakastan vihantaa ja varjoa, sanoi Monte-Cristo.

– Ennen tultiin taloon kadunpuoleisesta portista, sanoi rouva Villefort, sillä sinä päivänä, jolloin ihmeellisellä tavalla pelastuin, minut tuotiin taloon sitä tietä.

– Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo, mutta sen jälkeen olen pitänyt enemmän pääkäytävästä, josta voi portin läpi nähdä Boulognen metsän.

– Neljässä päivässä sellainen muutos! sanoi Morrel. – Sehän on suoranainen ihme.

– Niin onkin, sanoi Château-Renaud. – Vanha talo on muuttunut aivan uudeksi, sillä tämä talo oli todellakin hyvin vanha ja ikävän näköinen.

Muistan, että äitini lähetti minut sitä katsomaan silloin, kun Saint-Méran ilmoitti myyvänsä sen pari kolme vuotta sitten.

– Saint-Méran? sanoi rouva Villefort. – Tämä talo oli siis Saint-Méranin, ennen kuin te sen ostitte?

– Siltä näyttää, vastasi Monte-Cristo.

– Siltä näyttää, kuinka niin, ettekö tiedä, keneltä talon ostitte?

– En todellakaan, taloudenhoitajani pitää sellaisista asioista huolen.

– Talossa ei ainakaan kymmeneen vuoteen ollut asuttu, sanoi Château-Renaud, – ja ikävää oli sitä katsella, kun sen ikkunaluukut oli suljettu, ovet olivat kiinni ja piha ruohottunut. Ellei sen omistaja olisi ollut kuninkaallisen prokuraattorin appi, olisi sitä voinut luulla kirotuksi taloksi, jossa jokin rikos on tapahtunut.

Villefort, joka siihen asti ei ollut maistanut tippaakaan niistä viidestä kuudesta verrattomasta viinistä, joita oli kaadettu laseihin hänen eteensä, tarttui nyt lähimpään lasiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

Château-Renaud'n puhetta seurasi yleinen äänettömyys. Sitten sanoi Monte-Cristo:

– Kummallista, herra paroni, mutta sama ajatus heräsi minussakin, kun ensimmäisen kerran astuin tähän taloon. Ja tämä talo tuntui niin synkältä, etten olisi koskaan sitä ostanut, ellei taloudenhoitajani olisi jo ehtinyt ostaa sitä minun nimessäni. Luultavasti hän oli saanut välittäjältä kelpo juomarahat.

– Luultavasti, koetti Villefort hymyillä. – Mutta voitte olla varma siitä, ette minä mitenkään ole tässä lahjomisessa ollut osallisena. Herra Saint-Méran tahtoi, että tämä talo, joka kuului hänen tyttärentyttärensä perintöön, myytäisiin, koska se olisi mennyt aivan raunioiksi, jos se vielä olisi ollut pari kolme vuotta asumattomana.

Nyt kalpeni Morrel vuorostaan.

– Täällä oli eräs huone, sanoi Monte-Cristo, – aivan tavallisen näköinen huone, punaisella kankaalla verhottu, joka minun mielestäni oli erikoisen draamallisen tuntuinen.

– Kuinka niin? kysyi Debray. – Miksi se oli draamallisen tuntuinen?

– Eihän vaistomaisia tuntemuksia voi mitenkään selittää, sanoi Monte-Cristo. – Kyllähän moni paikka tekee ihmisen alakuloiseksi. Miksi? Sitä ei voi selittää. Muistot ja ajatukset oikuttelevat ja johdattavat meidät toiseen aikaan ja toisiin paikkoihin, joilla ei ole mitään yhteistä tämän ajan ja näiden paikkojen kanssa, missä nyt elämme. Tuo huone oli mielestäni kuin jonkun markiisitar de Granges'in tai Desdemonan huone. Mutta koska olemme lopettaneet aterian, täytyy minun näyttää se teille, sillä kohta menemme juomaan kahvia puutarhaan. Ensin ateria, sitten näytelmä.

Monte-Cristo katsoi kysyvästi läsnä oleviin. Rouva Villefort nousi, Monte-Cristo teki samoin. Toiset noudattivat heidän esimerkkiään.

Villefort ja rouva Danglars olivat hetkisen aivan kuin paikoilleen naulitut. Jähmettyneinä, mykkinä ja kauhistuneina he kysyivät katseillaan toisiltaan neuvoa.

– Kuulitteko? kysyi rouva Danglars.

– Meidän täytyy mennä sinne, vastasi Villefort nousten ja tarjoten käsivartensa rouva Danglars'ille.

Kaikki olivat jo hajaantuneet huoneisiin, uteliaisuus kun oli saanut heissä vallan, sillä he eivät luulleet tarkastuksen supistuvan vain tähän huoneeseen, vaan arvelivat, että yksin tein kuljettaisiin kautta koko rappeutuneen talon, josta kreivi Monte-Cristo oli tehnyt palatsin. Monte-Cristo jäi odottamaan noita kahta viivyttelijää. Kun he vuorostaan olivat kulkeneet hänen ohitseen, lähti hän itse heidän jälkeensä, ja hänen huulillaan häivähti hymy, joka olisi kauhistuttanut vieraita enemmän kuin huone, jota aiottiin heille näyttää.

Ensiksi kuljettiin itämaiseen tapaan kalustettujen huoneiden kautta, joissa vuoteiden sijasta oli divaaneja ja tyynyjä ja huonekalujen asemesta piippuja ja aseita. Salongeissa oli vanhojen mestarien kauneimpia tauluja. Budoaarin seinät oli verhottu kallisarvoisilla kiinalaisilla kankailla, joiden väri oli kirjava ja kuosit moninaiset. Lopulta saavuttiin kyseessäolevaan huoneeseen.

Se ei ollut mitenkään erikoinen, paitsi ettei se ollut valaistu, vaikka jo alkoi hämärtää, ja että se oli rappiolla, vaikka kaikki muut huoneet oli kokonaan uusittu. Mutta se riittikin antamaan sille synkän värityksen.

– Huu! huudahti rouva Villefort todenteolla kauhistuen.

Rouva Danglars koetti sopertaa sanoja, joita ei kukaan kuullut.

Läsnäolijat tekivät useita huomautuksia, ja loppuarveluna oli se, että punaisella silkillä verhottu huone teki synkän vaikutuksen.

– Tosiaan, sanoi Monte-Cristo. – Katsokaahan, kuinka vuode on omituisessa paikassa, kuinka sen verhot ovat synkät ja verenväriset. Entä nuo pastellimuotokuvat, jotka kosteus on vaalentanut, eivätkö ne kalpeine huulineen ja kauhistuneine silmineen näytä sanovan: Minä olen nähnyt!

Villefort tuli kalmankalpeaksi, ja rouva Danglars vaipui uunin vieressä olevaan leposohvaan.

– Oh, sanoi rouva Villefort hymyillen, – uskallatteko todellakin istua tuolle leposohvalle, jossa ehkä on tapahtunut rikos?

Rouva Danglars nousi heti.

– Eikä siinä vielä kaikki! sanoi Monte-Cristo.

– Mitä vielä? kysyi Debray, joka kyllä oli huomannut rouva Danglars'in mielenliikutuksen.

– Niin, mitä vielä? kysyi Danglars, – sillä tähän asti en ole huomannut mitään erikoista, sen tunnustan suoraan. Oletteko te, herra Cavalcanti?

– Ah, vastasi tämä. – Pisassa on Ugolinon torni, Ferrarassa Tasson vankila, Riminissä Francescan ja Paolon huone.

– On kyllä, mutta siellä ei ole tätä pientä porraskäytävää, sanoi Monte-Cristo avaten seinään kätketyn oven. – Katsokaahan tätä ja sanokaa, mitä ajattelette tästä.

– Mikä pelottavan synkkä, ahdas porraskäytävä! sanoi Château-Renaud nauraen.

– En tiedä, sanoi Debray, – onko siihen syynä Khios-viini, joka tekee alakuloiseksi, mutta tämä kaikki tekee minuun ehdottomasti synkän vaikutuksen.

Morrel puolestaan oli tullut alakuloiseksi jo silloin, kun oli mainittu Valentinen myötäjäisistä, eikä ollut virkkanut sanaakaan.

– Kuvitelkaahan, jatkoi Monte-Cristo, – että Othello tai apotti Granges astuu hitaasti näitä portaita synkkänä ja myrskyisenä yönä, sylissään kamala taakka, jota hän koettaa salata ihmisiltä, jopa Jumalaltakin!

Rouva Danglars puoliksi pyörtyi Villefort'in syliin, ja Villefort'in itsekin täytyi nojautua seinään.

– Hyvä Jumala, huudahti Debray, – mikä teidän on? Kuinka kalpea te olette!

– Mikä hänen on? sanoi rouva Villefort. – Kyllähän sen ymmärtää. Kreivi Monte-Cristo kertoo meille tuollaisia kamalia juttuja yrittäen varmaankin tappaa meidät kauhuun.

– Se on totta, sanoi Villefort. – Te kauhistutatte todellakin naisia.

– Mikä teidän on? kysyi Debray uudelleen aivan hiljaa.

– Ei mikään, ei mikään, sanoi rouva Danglars koettaen ponnistaa voimiaan. – Kaipaan vain ilmaa, siinä kaikki.

– Tahdotteko tulla puutarhaan? kysyi Debray tarjoten hänelle käsivartensa ja mennen salaportaita kohden.

– En, vastasi paronitar. – Jään mieluummin tänne.

– Totta puhuen, sanoi Monte-Cristo, – onko tuo kauhunne aivan todellinen?

– Ei, vastasi rouva Danglars. – Mutta teillä on niin voimakas tapa kuvailla, että kuulija joutuu saman tunnelman valtaan.

– Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo hymyillen, – tämä kaikkihan on vain kuvittelua. Miksi ei yhtä hyvin voisi kuvitella, että tämä huone on kunnon perheenäidin suoja? Tuo purppuranpunaiseen verhottu vuode on aivan kuin se, jonka luo haltiatar Lucina tuli, ja noita salaperäisiä portaita myöten tulee hiljaa, jotta ei häiritsisi lapsivuoteessa makaavan äidin lepoa, lääkäri tai kätilö, tai itse isä, joka vie nukkuvan lapsen pois…

Tällä kertaa rouva Danglars, sen sijaan että olisi rauhoittunut, huokasi syvään ja vaipui tainnoksiin.

– Rouva Danglars voi pahoin, sopersi Villefort. – Hänet täytyy kai viedä vaunuihinsa.

– Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo, – ja minä kun olen unohtanut pulloni!

– Minulla on omani, sanoi rouva Villefort.

Hän ojensi Monte-Cristolle pullon, jossa oli samanlaista punaista nestettä kuin se, jonka terveellistä vaikutusta Monte-Cristo oli koettanut Edouardiin.

– Ah! … sanoi Monte-Cristo ottaen sen rouva Villefort'in kädestä.

– Niin, sanoi tämä hiljaa, – noudattaen teidän neuvojanne olen kokeillut.

– Ja oletteko onnistunut?

– Luultavasti.

Rouva Danglars oli viety viereiseen huoneeseen. Monte-Cristo tiputti muutaman pisaran punaista nestettä hänen huulilleen, ja hän heräsi.

– Oh, sanoi hän, – mikä kamala uni!

Villefort pusersi lujasti hänen rannettansa saadakseen hänet ymmärtämään, ettei hän ollut nähnyt unta.

Mentiin etsimään herra Danglars'ia. Hän ei ollut välittänyt runollisista selityksistä, vaan oli mennyt puutarhaan ja keskusteli vanhemman Cavalcantin kanssa Livornon-Firenzen rautatiestä.

Monte-Cristo näytti epätoivoiselta. Hän tarttui rouva Danglars'in käsivarteen ja talutti hänet puutarhaan, jossa herra Danglars joi kahvia molempien Cavalcantien seurassa.

– Totta puhuen, sanoi hän, – kauhistutinko todellakin teitä pahasti?

– Ette, mutta tiedättehän, että kaikki asiat vaikuttavat meihin sen mukaan, millainen on mielentilamme.

Villefort koetti hymyillä.

– Ja ymmärrättehän silloin, sanoi hän, – silloinhan riittää pelkkä mielikuva…

– No niin, sanoi Monte-Cristo, – uskokaa minua tai olkaa uskomatta, mutta vakaumukseni on, että tässä talossa on tapahtunut rikos.

– Olkaa varuillanne, sanoi rouva Villefort, – täällä on kuninkaallinen prokuraattori.

– Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, – ja kun niin onnellisesti sattuu, käytän tilaisuutta selittääkseni asian.

– Selittääksenne? sanoi Villefort.

– Niin, ja todistajien kautta.

– Tämähän on kovin mielenkiintoista, sanoi Debray. – Ja jos täällä todellakin on tapahtunut rikos, niin se auttaa erinomaisesti ruoansulatustamme.

– Täällä on tapahtunut rikos, sanoi Monte-Cristo. – Tulkaahan tännepäin, hyvät herrat. Tulkaa, herra Villefort. Jotta ilmiantoni olisi täydellinen, täytyy sen tapahtua todistajien läsnä ollessa.

Monte-Cristo tarttui Villefort'in käsivarteen ja pidellen rouva Danglars'in kättä toisessa kainalossaan hän vei kuninkaallisen prokuraattorin plataanin suojaan, jossa varjo oli tummin.

Muut vieraat tulivat mukana.

– Katsokaahan, sanoi Monte-Cristo ja polki maata. – Tahdoin antaa voimaa näille jo liian vanhoille puille ja annoin kaivaa maata juuri tältä kohtaa ja panna uutta multaa maahan; no niin, kaivaessaan löysivät työmieheni tältä kohtaa arkun tai oikeammin sanoen arkun jätteet ja niiden keskeltä vastasyntyneen lapsen luurangon. Toivottavasti tätä ei sanota mielikuvitukseksi.

Monte-Cristo tunsi, miten rouva Danglars'in käsivarsi kangistui ja Villefort'in nyrkki vapisi.

– Vastasyntyneen lapsen luuranko? sanoi Debray. – Tämä alkaa jo näyttää vakavalta.

– No niin, sanoi Château-Renaud, – minä en siis erehtynytkään, kun väitin äsken, että taloilla on sielu ja kasvot aivan samoin kuin ihmisillä, ja että niiden ulkomuodossa kuvastuu niiden sisin olemus. Talo oli synkän näköinen, koska sillä oli omantunnonvaivoja; sillä oli omantunnonvaivoja, koska siellä oli tehty rikos.

– Kuka voi väittää sitä rikokseksi? sanoi Villefort päättäen ponnistella viimeiseen asti.

– Kuinka niin! Eikö elävän lapsen hautaaminen puutarhaan ole rikos? huudahti Monte-Cristo. – Miksikä te, kuninkaallinen prokuraattori, nimitätte sellaista tekoa?

– Kuka väittää, että lapsi oli elävänä haudattu?

– Miksi se olisi siihen haudattu, jos se oli kuollut? Puutarha ei koskaan ole ollut hautausmaana.

– Minkä rangaistuksen lapsenmurhaajat saavat tässä maassa? kysyi majuri Cavalcanti viattomasti.

– Hyvä Jumala, heidän kaulansa leikataan poikki! vastasi Danglars.

– Vai leikataan heidän kaulansa poikki! sanoi Cavalcanti.

– Luullakseni… Eikö niin, herra Villefort? kysyi Monte-Cristo.

– Kyllä, herra kreivi, vastasi tämä soinnuttomalla äänellä.

Monte-Cristo huomasi, etteivät ne, joita varten hän tämän kaiken oli järjestänyt, enää kestäisi enempää. Hän ei tahtonut mennä pitemmälle.

– Mutta mehän näytämme unohtavan kahvin, sanoi hän.

Ja hän vei vieraansa pöydän luo, joka oli asetettu keskelle nurmikkoa.

– Minä todellakin häpeän tunnustaa heikkouttani, sanoi rouva Danglars, mutta nämä kamalat kertomukset ovat tärisyttäneet minua. Antakaa minun istua.

Ja hän vaipui tuoliin.

Monte-Cristo kumarsi hänelle ja lähestyi rouva Villefort'ia.

– Minä luulen, että rouva Danglars vielä tarvitsee pulloanne, sanoi hän.

Mutta ennen kuin rouva Villefort oli lähestynyt ystävätärtänsä, oli kuninkaallinen prokuraattori jo kuiskannut rouva Danglars'in korvaan:

– Minun täytyy puhua kanssanne.

– Milloin?

– Huomenna.

– Missä?

– Työhuoneessani … prokuraattorinvirastossa, se on turvallisin paikka.

– Minä tulen.

Juuri silloin tuli rouva Villefort.

– Kiitos, rakas ystävä, sanoi rouva Danglars koettaen hymyillä. – Ei minua enää mikään vaivaa, tunnen jo voivani paremmin.