– Entä miksi häntä vihaatte? kysyi vieras.
– Siksi, että käydessään Englannissa hän vietteli erään ystäväni vaimon.
– Mutta jos vihaatte häntä, niin miksi ette koeta kostaa hänelle?
– Olen jo kolme kertaa ollut kreivin kanssa kaksintaistelussa, vastasi englantilainen, – ensi kerran pistooleilla, toisen kerran miekoilla ja kolmannen kerran sapeleilla.
– Ja mikä on ollut näiden kaksintaisteluiden tulos?
– Ensi kerralla hän lävisti käsivarteni, toisella kerralla puhkaisi keuhkoni, kolmannella kerralla hän haavoitti minua tänne.
Englantilainen käänsi paidankauluksen ja näytti korvaan asti ulottuvaa arpea, jonka punainen väri todisti sen menneen äskettäin umpeen.
– Sen vuoksi vihaan häntä suuresti, jatkoi englantilainen, – ja luulen, että hän vielä kuolee minun käteni kautta.
– Mutta mielestäni ette ole lainkaan lähestynyt tätä päämääräänne, totesi prefektin lähetti.
– Hao! vastasi englantilainen. – Joka päivä pidän ampumaharjoituksia, ja joka toinen päivä käy Grisier luonani.
Muuta ei vieras näyttänytkään haluavan tietää, tai oikeammin siinä oli kaikki, mitä englantilainen näytti tietävän. Lähettiläs nousi ja kumarrettuaan lordi Wilmorelle, joka vastasi hänelle kylmän kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, hän poistui.
Kun lordi Wilmore oli kuullut katuoven sulkeutuvan, meni hän makuuhuoneeseensa, ja kädenkäänteessä olivat hänen vaaleat hiuksensa, punainen poskipartansa, valeleukansa ja arpensa hävinneet, ja esiin tulivat kreivi Monte-Criston mustat hiukset, kalpea iho ja valkoiset hampaat.
Toiselta puolen palasi Villefort'in asuntoon itse herra Villefort, eikä mikään poliisiprefektin lähetti.
Kuninkaallinen prokuraattori oli tyyntynyt näiden käyntiensä johdosta. Mitään suorastaan rauhoittavaa ei hän ollut saanut kuulla, mutta ei myöskään mitään, joka olisi tehnyt hänet levottomaksi. Seurauksena siitä oli, että ensi kerran Auteuilin päivällisten jälkeen hän nukkui yönsä rauhallisesti.
70. Tanssiaiset
Heinäkuun lämpimimmät päivät olivat tulleet. Oli lauantai ja Morcerfin tanssiaiset.
Kello oli kymmenen illalla. Kreivin puutarhan isot puut erottautuivat selvinä taivasta vastaan. Ukkonen oli uhannut koko päivän, mutta nyt loittonivat pilven viimeisetkin liepeet ja kirkas tähtitaivas tuli näkyviin.
Alakerran saleista kaikui soitto sekä valssin ja galopin kohina, ja valojuovat tunkeutuivat sieltä puutarhaan sälekaihtimien lävitse.
Puutarhassa liikkui tällä hetkellä kymmenkunta palvelijaa, sillä kreivitär oli käskenyt kattaa illallispöydän puutarhaan, koska taivas näytti kirkastuvan. Iso teltta oli pystytetty keskelle ruohokenttää. Puutarhan käytävät oli valaistu värillisillä lyhdyillä italialaiseen tapaan, ja ruokapöydällä oli runsaasti kynttilöitä ja kukkia, niin kuin on tapana kaikissa maissa, joissa pöydän ylellisyydelle pannaan painoa.
Kun kreivitär Morcerf saapui salonkiinsa annettuaan palvelijoille määräyksensä, alkoivat huoneet täyttyä kutsuvieraista, joita taloon houkutteli paljon enemmän talon emännän herttaisuus kuin hänen miehensä korkea poliittinen asema. Jokainen tiesi, että Mercedes-rouva hienolla aistillaan taas keksisi juhlaansa jotakin, mitä saattoi muille kertoa tai panna tarpeen varalta muistiinsa.
Rouva Danglars oli tätä nykyä siksi levoton, että hän ensin epäröi, mennäkö laisinkaan rouva Morcerfin tanssiaisiin. Mutta lauantain aamupäivällä hänen vaununsa sattuivat ajamaan Villefort'in vaunujen ohi ja tämän viitattua vaunuja pysähtymään he saattoivat ikkunoista aloittaa seuraavan keskustelun:
– Menette varmaankin rouva Morcerfin tanssiaisiin? kysyi kuninkaallinen prokuraattori.
– En, vastasi rouva Danglars, – sillä en voi oikein hyvin.
– Teidän pitäisi kuitenkin mennä, sanoi Villefort luoden häneen merkitsevän katseen. – Teidän pitäisi aivan välttämättä olla siellä.
– Niinkö arvelette? kysyi paronitar.
– Niin.
– Siinä tapauksessa menen.
Rouva Danglars saapui siis tanssiaisiin kauniina ja yllään häikäisevä puku. Hän astui ovesta sisään juuri kun Mercedes tuli vastapäisestä ovesta.
Kreivitär lähetti Albertin ottamaan rouva Danglars'ia vastaan. Albert riensi hänen luokseen, lausui muutamia hyvin ansaittuja kohteliaisuuksia hänen pukunsa johdosta ja tarjosi hänelle käsivartensa taluttaakseen hänet sinne, minne hän tahtoi istahtaa.
Albert katsahti ympärilleen.
– Etsittekö tytärtäni? hymyili paronitar.
– Etsin, sanoi Albert. – Oletteko ehkä ollut niin julma, ettette olekaan tuonut häntä mukananne?
– Rauhoittukaa. Hän tapasi neiti Villefort'in ja läksi hänen kanssaan jalan. Kohta he saapuvat meidän jäljestämme, kumpikin valkoisessa puvussa, toisella kimppu kamelioita, toisella lemmikkejä. Mutta sanokaahan…
– Ketä te vuorostanne etsitte? kysyi Albert hymyillen.
– Eikö kreivi Monte-Cristo tule tänne tänä iltana?
– Seitsemästoista! vastasi Albert.
– Mitä sillä tarkoitatte?
– Tarkoitan, että te olette seitsemästoista, joka kysyy samaa, sanoi Albert hymyillen. – Kreivi on todentotta huomattu henkilö. Minun täytyy onnitella häntä.
– Entä vastaatteko jokaiselle samalla tapaa kuin minullekin?
– Anteeksi, en ole vielä vastannutkaan. Rauhoittukaa, hyvä rouva, tuo huomattu mies saapuu; me kuulumme niihin, joilla siinä suhteessa on etuoikeuksia.
– Olitteko eilen oopperassa?
– En.
– Hän oli siellä.
– Todellakin! Ja saiko tuo erikoinen mies taas jotakin merkillistä aikaan?
– Ainahan hän saa jotakin aikaan. Elssler esiintyi Ontuvassa Paholaisessa, kreikkalainen prinsessa oli aivan hurmaantunut. Cachuchan päätyttyä kreivi kiinnitti komean sormuksen kukkavihon varteen ja heitti sen tanssijattarelle, joka kolmannessa näytöksessä astui esiin sormus sormessaan, kunnioittaakseen siten kreiviä. Entä tuleeko kreikkalainen prinsessa tänne?
– Ei, häntä ette saa nähdä täällä. Hänen asemansa kreivin talossa ei ole oikein vakiintunut.
– Jättäkäähän minut ja menkää puhuttelemaan rouva Villefort'ia, sanoi paronitar. – Huomaan, että hän haluaa kiihkeästi saada puhua kanssanne.
Albert kumarsi rouva Danglars'ille ja meni rouva Villefort'in luo, joka avasi suunsa heti, kun näki nuoren miehen lähestyvän.
– Voinpa lyödä vetoa, sanoi Albert keskeyttäen hänet, – että tiedän, mitä aiotte minulle sanoa.
– Jopa nyt jotakin, sanoi rouva Villefort.
– Jos arvaan oikein, niin tunnustatteko?
– Tunnustan.
– Aiotte kysyä minulta, onko kreivi Monte-Cristo tullut ja tuleeko hän.
– Enpä. Hän ei tällä hetkellä ole mielessäni. Aioin kysyä teiltä, oletteko saanut tietoja Franz-herrasta.
– Olen, eilen.
– Ja mitä hän kirjoitti?
– Että hän lähtee matkalle samalla kun kirjekin.
– Hyvä. Ja kertokaa nyt kreivistä.
– Kreivi saapuu, olkaa rauhassa.
– Tiedättekö, että hänellä on toinenkin nimi kuin Monte-Cristo?
– En, sitä en tietänyt.
– Monte-Cristo on erään saaren nimi, ja hänellä on oma sukunimensä.
– Sitä en ole koskaan ennen kuullut.
– Minä tiedän siis enemmän kuin te. Hänen nimensä on Zaccone.
– Voihan olla mahdollista.
– Hän on maltalainen, ja laivanvarustajan poika.
– Teidän pitäisi kertoa nuo kaikki tietonne julkisesti, niin herättäisitte hyvin suurta huomiota.
– Hän on palvellut sotaväessä Intiassa, löytänyt hopeakaivoksen Thessaliasta ja tullut Pariisiin perustaakseen vesiparannuslaitoksen Auteuiliin.
– Siinäpä vasta on uutisia, sanoi Morcerf. – Sallitteko, että kerron ne muillekin?
– Kyllä, mutta vähitellen, yksitellen, ilmaisematta, että minä ne olen kertonut.
– Kuinka niin?
– Siksi, että olen siepannut salaisuuden.
– Keneltä?
– Poliisilaitokselta.
– Nuo uutiset siis tulivat…
– Eilisiltana prefektille. Ymmärrättehän, että Pariisi on joutunut ymmälle nähdessään sellaista loistoa, ja poliisi on ryhtynyt tutkimuksiin.
– Hyvä! Ei puutu enää muuta kuin että kreivi vangitaan maankiertäjänä sen vuoksi, että hän on liian rikas.
– Niin hänen olisikin helposti voinut käydä, elleivät tiedot olisi olleet hänelle hyvin edulliset.
– Aavistaako kreivi-parka, missä vaarassa hän on?
– En usko.
– Ihmisrakkaus siis vaatii varoittamaan häntä. Minä ilmoitan siitä hänelle heti, kun hän tulee.
Samassa lähestyi heitä kaunis, nuori, kirkassilmäinen, mustatukkainen, kiiltäväviiksinen mies ja kumarsi kunnioittavasti rouva Villefort'ille. Albert ojensi hänelle kätensä.
– Hyvä rouva, sanoi hän, – minulla on kunnia esitellä teille herra Maximilien Morrel, kapteeni ratsuväessä, johon kuuluvat meidän uljaimmat upseerimme.
– Minulla on ollut ilo tavata hänet jo Auteuilissa kreivi Monte-Criston luona, sanoi rouva Villefort kääntyen huomattavan kylmästi poispäin.
Tämä vastaus ja varsinkin ääni, jolla se lausuttiin, kouristi Morrel-raukan sydäntä. Mutta hyvitys oli tulossa. Kääntyessään poispäin hän näki ovessa kauniin, valkopukuisen olennon, jonka suuret, näköjään ilmeettömät silmät olivat suunnattuina häneen ja joka hitaasti nosti kädessään olevan lemmikkikimpun huulilleen.
Morrel ymmärsi tämän tervehdyksen niin hyvin, että hän – mahdollisimman ilmeettömänä hänkin – vei nenäliinansa suulleen. Ja nämä molemmat kuvapatsaat, joiden sydämet kiihkeästi sykkivät kylmän muodon alla, katsoivat toisiaan yli avaran salin ja unohtivat, että ketään muita oli saapuvilla.
He olisivat voineet seisoa tällä tavoin kauankin, ellei kreivi Monte-Cristo olisi astunut sisään.
Olemme jo maininneet, että kreivi herätti huomiota kaikkialla, minne hän ilmestyi. Siihen ei ollut syynä hänen vaatetuksensa: musta puku, jonka kuosi oli moitteeton, mutta joka samalla oli yksinkertainen ja vailla kunniamerkkejä, valkoiset liivit, joissa ei ollut mitään koruompelua, kauniisti laskeutuvat housut, ei, vaan siihen olivat syynä hänen kalpeat kasvonsa, musta, kihara tukkansa, tyynet, puhtaat piirteet, syvä, alakuloinen katse, jalomuotoinen suu, johon helposti tuli ylpeän halveksimisen ilme. Todellakin: kaikkien katseet suuntautuivat häneen.
Pienimmätkin yksityiskohdat kreivissä ilmaisivat jotakin, ja kaikella oli oma merkityksensä, sillä pitkän harjaantumisen ja ajattelun tuloksena olivat hänen piirteensä, kasvojensa ilmeet ja pienimmätkin liikkeensä saaneet joustavuuden ja verrattoman varmuuden.
Mutta niin omituinen on pariisilainen seurapiiri, että tämä kaikki ei sittenkään olisi merkinnyt sille mitään, elleivät sitä olisi kruunanneet kreivin salaperäisyys ja suunnattoman suuri rikkaus.
Tervehtien kepeästi molemmille puolilleen kreivi lähestyi rouva Morcerfia, joka oli nähnyt hänet vastapäätä ovea olevasta peilistä ja valmistautunut häntä tervehtimään.
Mercedes siis kääntyi häneen päin hymy huulillaan, samassa kun kreivi kumarsi hänelle.
Epäilemättä hän luuli, että kreivi sanoisi hänelle jotakin; ja kreivi puolestaan ilmeisesti odotti, että Mercedes ensimmäisenä puhuisi. Mutta he pysyivät vaiti. Sovinnaisten kohteliaisuuksien vaihtaminen tuntui nähtävästi heistä kummastakin tarpeettomalta. Kumarrettuaan kreivi kääntyi Albertin puoleen, joka käsi ojossa riensi häntä vastaan.
– Oletteko nähnyt äitini? kysyi Albert.
– Minulla oli juuri äsken kunnia tervehtiä häntä, sanoi kreivi, – mutta en ole nähnyt vielä isäänne.
– Hän puhuu politiikkaa tuolla pienessä kuuluisuuksien ryhmässä.
– Ovatko nuo tuolla kuuluisia miehiä? kysyi Monte-Cristo. – Sitäpä en olisi uskonut. Millä alalla he ovat kuuluisia? Tiedättehän, että kuuluisuuksia on monenlaisia.
– Tuo laiha herrasmies on tiedemies. Hän on Rooman lähistöltä löytänyt sisiliskon, jolla on yksi selkänikama enemmän kuin muilla, ja hän on saapunut ilmoittamaan löydöstään Tiedeakatemialle. Häntä vastaan on kauan väitelty, mutta tiedemies on lopulta päässyt voitolle. Se nikama sai tiedemaailmassa paljon melua aikaan. Mies oli sitä ennen kunnialegioonan jäsen; nyt hänestä on tehty upseeri.
– Toden totta, sanoi Monte-Cristo, – se kunniamerkki on ainakin viisaasti annettu. Jos hän löytää toisen nikaman, tehdään hänestä kai komentaja?
– Luultavasti, sanoi Morcerf.
– Entä mikä mahtaa olla tuo toinen herra, jolla on noin merkillinen hännystakki: sininen, vihreällä koristettu?
– Hän ei suinkaan itse ole keksinyt takkiaan. Tasavalta, joka, niin kuin tiedätte, oli hiukan taiteellinen, tahtoi antaa akatemian jäsenille univormun ja käski Davidia keksimään sellaisen.
– Todellako! sanoi Monte-Cristo. – Tuo herra on siis akatemian jäsen?
– Hän on viikon ajan kuulunut tuohon oppineeseen seuraan.
– Ja mikä on ollut hänen erikoisansionsa?
– Luullakseni hän pistää neuloja kaniinien päähän, syöttää kanoille värimataraa ja tonkii koirien selkäydintä kalanruodolla.
– Onko hän sitä tietä päässyt Tiedeakatemiaan?
– Ei suinkaan, vaan Ranskan akatemiaan.
– Mutta mitä tekemistä Ranskan akatemialla on sen kanssa?
– Sen kyllä selitän. Näyttää näet siltä, että…
– Että nuo kokeilut ovat vieneet tiedettä suuresti eteenpäin?
– Ei sen vuoksi, mutta hän on kirjoittanut niistä hyvällä tyylillä.
– Se mahtaa suuresti kiihottaa itserakkautta kaniineissa, joiden päähän hän pistää neuloja, kanoissa, joiden luut hän värjää punaisiksi, ja koirissa, joiden selkäytimen hän pilaa.
Albert alkoi nauraa.
– Entä tuo kolmas? kysyi kreivi.
– Tuoko, jolla on vaaleansininen puku?
– Niin.
– Hän on isäni virkaveli, joka vastusti kiivaasti sitä, että päärien kamarin jäsenillä olisi virkapuku. Hänen puheensa herätti suurta huomiota. Vapaamieliset lehdet olivat ennen pidelleet häntä pahoin, mutta vastustaessaan hovin vaatimuksia hän pääsi niiden suosioon. Hänet aiotaan nimittää lähettilääksi.
– Ja minkä vuoksi hän on päässyt päärien kamariin?
– Hän on kirjoittanut pari kolme operettia, ostanut neljä viisi Siècle-lehden osaketta ja äänestänyt viisi kuusi kertaa hallituksen puolesta.
– Hyvä, sanoi Monte-Cristo, – tehän olette aivan verraton opettaja.
Teettehän minulle nyt erään palveluksen?
– Minkä?
– Ettette esittele minua noille herroille, ja jos he sitä puolestaan tahtovat, niin varoitatte minua ajoissa.
Tällä hetkellä kreivi tunsi käden laskeutuvan käsivarrelleen. Hän kääntyi ja näki Danglars'in.
– Tekö siinä olettekin, paroni, sanoi hän.
– Miksi puhuttelette minua paroniksi? sanoi Danglars. – Tiedättehän, etten pane mitään painoa arvonimille. En ole samanlainen kuin te, vicomte, tehän sille panette suuren painon, eikö niin?
– Tietysti panen, sanoi Albert, – sillä ellen olisi vicomte, en olisi mitään, jota vastoin te voitte luopua paronin nimestä ja pysytte aina kuitenkin miljoonamiehenä.
– Joka heinäkuun hallituksen aikana onkin minun mielestäni kaunein arvonimi, vastasi Danglars.
– Pahaksi onneksi ei ihminen ole miljoonamies koko elinaikaansa, niin kuin on paroni, Ranskan pääri tai akatemian jäsen. Todistuksena siitä ovat miljoonamiehet Franck ja Poulmann Frankfurtissa, jotka ovat tehneet vararikon.
– Todellako? sanoi Danglars kalveten.
– Sain siitä juuri tänä iltana tiedon postitse. Minulla oli noin miljoona sijoitettuna heidän liikkeeseensä, mutta kun sain ajoissa varoituksen, vaadin noin kuukausi sitten heiltä rahani takaisin.
– Hyvä Jumala, sanoi Danglars. – He ovat äskettäin saaneet minulta kaksisataatuhatta frangia.
– Nythän olette saanut varoituksen. Heidän nimikirjoituksensa vastaa viittä prosenttia.
– Mutta varoitus tulee liian myöhään, sanoi Danglars, – olen lunastanut heidän vekseleitään.
– Vai niin! sanoi Monte-Cristo. – Nyt on siis edellisiin tullut lisää kaksisataatuhatta…
– Hiljaa! sanoi Danglars. – Älkää puhuko niistä asioista … älkää ainakaan nuoren Cavalcantin kuullen, lisäsi pankkiiri kuiskaten ja katsoen nuoreen mieheen päin.
Morcerf oli jättänyt kreivin lähestyäkseen äitiään, ja Danglars meni tervehtimään nuorempaa Cavalcantia. Monte-Cristo jäi hetkiseksi yksin.
Kuumuus alkoi jo käydä tukahduttavaksi.
Palvelijat kulkivat tarjoilemassa hedelmiä ja jäätelöä.
Monte-Cristo kuivasi nenäliinallaan hikistä otsaansa, mutta väistyi, kun tarjotinta vietiin hänen ohitseen eikä ottanut mitään virvokkeita.
Rouva Morcerf piti koko ajan Monte-Cristoa silmällä. Hän näki, miten tarjotin kulki hänen ohitseen, ja huomasi, että kreivi nimenomaan väisti sitä.
– Albert, sanoi hän, – oletko huomannut erästä seikkaa?
– Mitä, äiti?
– Että kreivi ei koskaan ole suostunut syömään päivällistä isäsi luona?
– Se on kyllä totta, mutta hän on syönyt aamiaista minun luonani: silloinhan hän juuri astui Pariisin hienoston keskuuteen.
– Ei ole sama aterioida sinun luonasi kuin aterioiminen isän luona, mutisi Mercedes. – Olen pitänyt häntä silmällä jo siitä asti, kun hän tuli tänne.
– Entä sitten?
– Hän ei ole maistanut mitään.
– Kreivi on yleensäkin syömisessään hyvin kohtuullinen.
Mercedes hymyili alakuloisesti.
– Mene hänen luokseen, ja kun ensimmäinen tarjotin kulkee hänen ohitan, niin pyydä pyytämällä häntä ottamaan.
– Miksi, äiti?
– Tee minulle tämä palvelus, Albert, sanoi Mercedes.
Albert suuteli äitinsä kättä ja meni kreivin viereen.
Palvelija kantoi toista tarjotinta heidän ohitseen. Mercedes näki, miten Albert kehotti kreiviä ottamaan, otti itse jäätelöä, ja ojensi kreivillekin, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Albert palasi äitinsä luo. Kreivitär oli hyvin kalpea.
– Näithän, hän ei ota mitään.
– Se on totta, mutta miksi se pahoittaa mieltänne?
– Tiedäthän, Albert, että naiset ovat merkillisiä. Olisin mielelläni suonut, että kreivi olisi nauttinut jotakin minun luonani, vaikka ei muuta kuin appelsiinin siemenen. Ehkä hän ei ole tottunut ranskalaisiin tapoihin, ehkä hänellä on oma makunsa.
– Hyvä Jumala, ei suinkaan. Italiassa näin hänen nauttivan mitä tahansa. Ehkä hän on tänä iltana huonolla tuulella.
– Sitä paitsi, sanoi kreivitär, – hän on asunut etelämaissa eikä varmaankaan kärsi kuumuudesta niin paljon kuin me muut?
– En usko, sillä hän valitti äsken tukehtuvansa ja kysyi, miksi sälekaihtimia ei aukaista, kun kerran ikkunat on jo avattu.
– Mutta sillähän tavoin saan todella tietää, onko hän edeltä käsin päättänyt kieltäytyä kaikesta, sanoi Mercedes ja lähti salongista.
Vähän sen jälkeen ikkunoiden kaihtimet avattiin, ja jasmiinien ja köynnöskasvien lomitse saattoi nähdä lyhdyillä valaistun puutarhan ja teltan suojaan laaditun illallispöydän.
Tanssivat herrat ja naiset, pelaajat ja keskustelijat huudahtivat ilosta ja vetivät nauttien raitista ilmaa keuhkoihinsa.
Mercedes palasi. Hän oli kalpeampi kuin mennessään, mutta päättäväisen näköinen niin kuin hän toisinaan saattoi olla. Hän meni suoraan sitä ryhmää kohden, jonka keskustana oli hänen miehensä.
– Älkää pidättäkö näitä herroja täällä, herra kreivi, sanoi hän. – Elleivät herrat pelaa korttia, he varmaan hengittävät paljon mieluummin ulkoilmaa kuin tukehtuvat täällä.
– Rouva kreivitär, sanoi eräs vanha, hyvin kohtelias soturi, v: n 1809 urhoja, – emme me yksinämme mene puutarhaan.
– Minä näytän esimerkkiä, sanoi Mercedes.
Ja kääntyen kreivi Monte-Criston puoleen hän pyysi:
– Herra kreivi, olkaa ystävällinen ja tarjotkaa minulle käsivartenne.
Kreivi melkein horjahti kuullessaan nämä yksinkertaiset sanat. Hän katsoi Mercedekseen. Sitä kesti vain hetkisen, mutta kreivittärestä se tuntui ikuisuudelta: niin paljon ajatuksia välähti Monte-Criston katseesta.
Hän tarjosi käsivartensa kreivittärelle, tämä nojautui siihen tai oikeammin sanoen kosketti sitä kädellään, ja he astuivat puutarhaan portaita myöten, joita reunustivat kukkivat kameliat ja rhododendronit.
Heidän jäljestään ja toisia portaita myöten riensi puutarhaan iloisesti huudahdellen kymmenkunta paria.
71. Leipää ja suolaa
Rouva Morcerf astui seuralaisineen puiden suojaan. Käytävä, jolle he olivat tulleet, johti kasvihuoneelle asti.
– Sisällä tuli jo aivan liian kuuma, eikö totta, herra kreivi? sanoi Mercedes.
– Niin tuli. Keksitte verrattoman keinon avatessanne ovet ja ikkunakaihtimet.
Lopettaessaan tämän lauseensa kreivi huomasi Mercedeksen käden vapisevan.
– Mutta kun teillä on noin ohut puku ja suojananne vain kevyt silkkihuivi, niin varmaankin vilustutte, sanoi hän.
– Tiedättekö, minne teidät vien? kysyi kreivitär vastaamatta Monte-Criston huomautukseen.
– En, sanoi hän, – mutta näettehän, etten vastustele.
– Kasvihuoneeseen, jonka näette tuolla käytävän toisessa päässä.
Kreivi loi kysyvän katseen Mercedekseen. Mutta tämä jatkoi ääneti matkaansa, ja Monte-Cristo asteli hänen rinnallaan sanaakaan virkkamatta.
He saapuivat rakennukseen, jossa oli suuri joukko ihania hedelmiä; ne alkoivat kypsyä jo heinäkuussa keinotekoisen lämmön vaikutuksesta. Kreivitär irroitti kätensä Monte-Criston kainalosta ja poimi kypsän muskattirypäletertun.
– Kas tässä, herra kreivi, sanoi hän niin alakuloisesti, että kyynelet päilyivät hänen silmäkulmissaan. – Ranskan rypäleet eivät vedä vertoja niille, joita saatte Sisiliassa ja Kyproksessa, mutta annattehan sen anteeksi meidän auringollemme.
Kreivi kumarsi ja peräytyi askelen.
– Ettekö ota? sanoi Mercedes väräjävällä äänellä.
– Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo, – pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta minä en koskaan syö muskattirypäleitä.
Mercedes pudotti huoaten rypäleen maahan. Lähellä oli ihana persikka, kasvihuoneen lämpimässä kypsynyt. Mercedes poimi tuon pehmeäkuorisen hedelmän.
– Ottakaa siis tämä persikka, sanoi hän.
Mutta kreivi teki jälleen epäävän liikkeen.
– Oh, taasko! sanoi Mercedes niin surullisesti, että aivan kuuli, miten ääni salasi nyyhkytyksen. – Minulla on todellakin huono onni.
Pitkä vaitiolo seurasi tätä kohtausta. Persikka oli pudonnut hiekkaan rypäleen rinnalle.
– Herra kreivi, jatkoi viimein Mercedes katsoen Monte-Cristoon rukoilevasti – vanha arabialainen tapa tekee ystäviksi ne, jotka saman katon alla ovat nauttineet yhdessä leipää ja suolaa.
– Tunnen tuon tavan kyllä, vastasi kreivi, – mutta mehän olemme nyt Ranskassa emmekä Arabiassa, eikä täällä ole ikuista ystävyyttä enempää kuin täällä on tapana syödä yhdessä leipää ja suolaakaan.
– Mutta, sanoi kreivitär vapisten ja katsoi kreiviä suoraan silmiin tarttuen samalla kiihkeästi molemmin käsin hänen käsivarteensa, – olemmehan me ystäviä, olemmehan?
Veri syöksyi kreivin sydämeen, hän tuli kalmankalpeaksi, sitten veri nousi kurkkuun, siitä hänen poskilleen, ja hänen silmänsä tuijottivat Mercedestä kuin auringon sokaisemina.
– Tietysti olemme ystäviä, sanoi hän. – Miksi emme olisi?
Äänen sävy oli toinen kuin mitä kreivitär oli odottanut, ja hän kääntyi poispäin tukahduttaakseen huokauksen, joka muistutti vaikerrusta.
– Kiitos, sanoi hän.
Hän lähti liikkeelle. He kiersivät puutarhaa sanaakaan puhumatta.
– Herra kreivi, sanoi kreivitär äkkiä käveltyään ääneti kymmenen minuutin ajan, – oletteko todellakin paljon nähnyt, paljon matkustanut ja paljon kärsinyt?
– Olen kyllä paljon kärsinyt, vastasi Monte-Cristo.
– Mutta olettehan nyt onnellinen?
– Epäilemättä olen, vastasi kreivi, – sillä kukaan ei kuule minun valittavan.
– Ja nykyinen onnenne tekee sielunne lempeämmäksi?
– Nykyinen onneni on yhtä suuri kuin entinen kärsimykseni, sanoi kreivi.
– Olettehan naimisissa? kysyi kreivitär.
– Minäkö naimisissa, vastasi Monte-Cristo vavahtaen, – kuka sellaista on sanonut?
– Kukaan ei ole sanonut, mutta teidät on nähty monta kertaa oopperassa erään nuoren kauniin naisen seurassa.
– Hän on orjatar, jonka ostin Konstantinopolissa, erään prinssin tytär. Otin hänet tyttärekseni, koska minulla ei ollut ketään omaista maailmassa.
– Oletteko siis yksin?
– Olen yksin.
– Teillä ei ole sisarta … ei poikaa … ei isää?
– Minulla ei ole ketään.
– Kuinka jaksatte elää noin, kun teillä ei ole ketään, joka teidät sitoisi elämään?
– Se ei ole minun syyni. Maltassa rakastin erästä nuorta tyttöä ja aioin mennä hänen kanssaan naimisiin, kun sota syttyi ja riisti minut kauaksi hänen luotaan. Luulin, että hän rakasti minua niin paljon, että olisi odottanut minua, pysynyt minulle uskollisena hautaan asti. Kun palasin, oli hän naimisissa. Sellaista kai on saanut kokea joka mies, joka on ehtinyt yli kaksikymmenvuotiaaksi. Sydämeni oli ehkä heikompi kuin muiden, ja kärsin enemmän kuin toiset minun sijassani, siinä kaikki.
Kreivitär seisahtui, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.
– Ja tämä rakkaus on säilynyt sydämessänne, niinkö? sanoi hän. – Ihminen rakastaa vain kerran…
– Ettekö koskaan myöhemmin ole nähnyt tuota naista?
– En.
– Ette koskaan!
– En ole palannut niille seuduille, missä hän asuu.
– Maltan saarelle!
– Niin, Maltan saarelle.
– Entä oletteko antanut hänelle anteeksi sen tuskan, minkä hän on teille tuottanut?
– Olen kyllä hänelle.
– Mutta vain hänelle. Te vihaatte yhä vielä niitä, jotka erottivat teidät hänestä?
Kreivitär asettui aivan Monte-Criston eteen. Hänen kädessään oli vielä osa rypäleterttua.
– Ottakaa, sanoi hän.
– Minä en koskaan syö muskattirypäleitä, vastasi Monte-Cristo aivan kuin heidän välillään ei olisi ollut kysymys mistään muusta kuin siitä.
Kreivitär heitti epätoivoisella liikkeellä tertun lähinnä olevaan pensaikkoon.
– Taipumaton! mutisi hän.
Monte-Cristo pysyi tyynenä, ikään kuin moite ei olisi kohdistunutkaan häneen.
Samassa riensi Albert heidän luokseen.
– Äiti, sanoi hän, – on tapahtunut suuri onnettomuus!
– Mitä on tapahtunut? kysyi kreivitär suoristaen ryhtinsä, aivan kuin olisi herännyt unesta todellisuuteen. – Sanoitko, että on tapahtunut onnettomuus? Niin, onnettomuutta voi todellakin odottaa.
– Herra de Villefort on täällä.
– Entä sitten?
– Hän tuli noutamaan rouvaansa ja tytärtään. Markiisitar Saint-Méran on tullut Pariisiin ja tuonut sen tiedon, että markiisi Saint-Méran oli kuollut heti ensimmäisessä pysähdyspaikassa Marseillesta lähdettyään. Rouva Villefort, joka oli hyvin iloisella tuulella, ei aluksi tahtonut voida käsittää tätä onnettomuutta. Mutta neiti Valentine aavisti heti totuuden, vaikka asia koetettiinkin ilmoittaa hänelle kaikin tavoin varovaisesti. Isku osui häneen kuin salama, ja hän pyörtyi.
– Mitä herra Saint-Méran on neiti Villefort'ille? kysyi kreivi.
– Hänen äidinisänsä. Hän saapui tänne jouduttamaan Franzin ja tyttärentyttärensä häitä.
– Todellako?
– Nyt on Franzille tullut esteitä. Miksi ei herra Saint-Méran voinut olla neiti Danglars'inkin äidinisä?
– Albert, Albert, moitti kreivitär hellästi, – mitä nyt sanotkaan? Herra kreivi, kun poikani kunnioittaa suuresti teitä, niin sanokaa hänelle, että hän on puhunut sopimattomasti.
Hän astui muutaman askelen eteenpäin lähteäkseen salonkiin. Monte-Cristo loi häneen katseen, joka ilmaisi niin suurta lämpöä ja ihailua, että Mercedes palasi.
Mutta hän tarttui kreivin käteen, otti myös poikansa käden ja yhdisti ne sanoen:
– Olemmehan me ystäviä, olemmehan?
– Teidän ystävänne, niin paljoa en rohkene väittää, sanoi kreivi, – mutta joka tapauksessa olen uskollinen palvelijanne.
Kreivittären sydäntä kouristi. Hän lähti, ja kun hän oli astunut kymmenkunta askelta, näki kreivi hänen painavan nenäliinan silmilleen.
– Ettekö ole sovussa, äitini ja te? kysyi Albert kummastuneena.
– Päinvastoin, vastasi kreivi, – sanoihan hän teidän kuultenne, että olemme ystäviä.
He menivät salonkiin, josta Valentine sekä herra ja rouva Villefort juuri äsken olivat lähteneet.
Morrel oli tietysti kadonnut heti heidän jäljestään.