– Hyvä Jumala, herra tohtori, oletteko punninnut sanojanne?
Morrel ei tietänyt, oliko hän valveilla vai näkikö unta.
– Kuulkaahan, sanoi tohtori, – tiedän varsin hyvin, kuinka painava tämä syytökseni on, ja tiedän myös, kenelle puhun.
– Puhutteko virkamiehelle vai ystävälle? kysyi Villefort.
– Ystävälle, ainoastaan ystävälle tänä hetkenä. Jäykkäkouristuksen ja tietyn kasvimyrkytyksen merkit ovat niin samanlaiset, että jos minun tänä hetkenä tulisi antaa todistus, niin arkailisin. Sanon kerta vielä, etten puhu virkamiehelle vaan ystävälle! No niin: kolmen neljännestunnin ajan tarkastin rouva Saint-Méranin kouristuksia, kuolinkamppailua ja kuolemaa. No niin, varma vakaumukseni on, että rouva Saint-Méran ei ole ainoastaan kuollut myrkkyyn, vaan voinpa vielä sanoa, mitä myrkkyäkin on käytetty.
– Tohtori, tohtori!
– Merkit ovat selvät. Uneliaisuus, jonka keskeyttävät hermokohtaukset, aivojen ärtyminen, toiminnan taukoaminen ruumiin keskusosissa. Rouva Saint-Méran on kuollut brusiiniin tai strykniiniin, jota hän on saanut sattumalta tai erehdyksestä.
Villefort tarttui tohtorin käteen.
– Sehän on mahdotonta, sanoi hän. – Sanokaa, että näen unta, hyvä Jumala, näen unta! On kamalaa kuulla sellaisia sanoja teidänlaisenne miehen suusta! Taivaan nimessä rukoilen teitä, rakas tohtori, sanokaa, että olette voinut erehtyä!
– Olen kyllä voinut, mutta…
– Mutta…?
– Mutta sitä en usko.
– Tohtori, armahtakaa minua. Näinä viimeisinä päivinä on tapahtunut niin paljon kamalia asioita, että luulen tulevani hulluksi.
– Onko joku muu kuin minä ollut markiisittaren luona?
– Ei ole.
– Onko lähetetty apteekista noutamaan lääkettä, jota minä en ole määrännyt?
– Ei ole.
– Onko rouva Saint-Méranilla ollut vihamiehiä?
– En tiedä ainoatakaan.
– Oliko kellään hyötyä hänen kuolemastaan?
– Ei ollut, ei ollut. Tyttäreni on hänen ainoa perillisensä, Valentine yksinään… Jos sellainen ajatus heräisi mielessäni, niin työntäisin tikarin rintaani rangaistakseni itseäni pelkästä ajatuksestakin.
– Rakas ystävä, huudahti Avrigny vuorostaan, – Jumala varjelkoon minua ketään syyttämästä, enhän puhu muusta kuin tapaturmasta, ymmärrättekö, erehdyksestä. Mutta olkoon tässä tapahtunut erehdys tai tapaturma, niin teko sellaisenaan on olemassa ja puhuu omalletunnolleni, ja omatuntoni puhuu teille ääneen. Tutkikaa.
– Ketä? Miten? Millä tavoin?
– Olisikohan Barrois, tuo vanha palvelija, erehtynyt ja antanut rouva Saint-Méranille lääkettä, joka on valmistettu hänen herraansa varten.
– Isäänikö varten?
– Niin.
– Mutta mitenkä herra Noirtier'lle valmistettu lääke olisi voinut surmata rouva Saint-Méranin?
– Sen voi helposti selittää. Tiedättehän, että muutamissa taudeissa myrkky on lääkettä. Halvaus on tällainen sairaus. Noin kolme kuukautta sitten, koettaessani kaikkia parannusmenetelmiä saadakseni herra Noirtier'n puhumaan, päätin ryhtyä viimeiseen keinoon. Kolmen kuukauden aikana olen antanut hänelle brusiinia. Viimeksi määräämässäni annoksessa oli kuusi senttigrammaa. Kuusi senttigrammaa ei voi vaikuttaa herra Noirtier'n halvautuneeseen ruumiiseen vahingollisesti, sillä hän on vähitellen kasvaneiden annosten vaikutuksesta siihen tottunut, mutta kuusi senttigrammaa voi surmata kenen muun tahansa.
– Rakas tohtori, herra Noirtier'n ja rouva Saint-Méranin huoneistot eivät ole mitenkään toistensa yhteydessä, eikä Barrois koskaan ole käynyt anoppini luona. Minun täytyy sanoa teille, herra tohtori, että vaikka tiedänkin teidät maailman tunnollisimmaksi ja taitavimmaksi mieheksi ja uskoisin teihin ehdottomasti, niin tässä tapauksessa minun täytyy vedota vanhaan lauseeseen: Ihminen on erehtyväinen.
– Luotatteko johonkuhun muuhun virkaveljeeni yhtä paljon kuin minuun?
– Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?
– Kutsukaa hänet, minä kerron hänelle mitä olen nähnyt, mitä olen huomannut, ja me teemme ruumiinavauksen.
– Ja uskotteko löytävänne myrkyn jätteitä?
– En myrkkyä, sitä en ole sanonut, mutta tulemme huomaamaan, että hermosto on ollut ärtynyt, että näennäinen, eittämätön tukehtuminen on tapahtunut, ja me sanomme teille: Rakas Villefort, jos huolimattomuus on tämän aiheuttanut, niin pitäkää silmällä palvelijoitanne. Jos viha sen on saanut aikaan, niin vartioikaa vihamiehiänne.
– Hyvä Jumala, mitä ehdotattekaan? huokasi Villefort aivan masentuneena. – Jos joku toinen kuin te saisi tämän asian tietää, olisi välttämätöntä panna toimeen tutkimus. Ja tutkimus minun luonani, sehän on mahdotonta! Mutta, jatkoi kuninkaallinen prokuraattori koettaen rauhoittaa mieltään ja luoden levottoman katseen lääkäriin, – jos sitä tahdotte, jos sitä ehdottomasti vaaditte, niin tottelen. Ehkä minun tulisi ryhtyä tutkimaan tätä asiaa, luonteenikin sitä vaatii. Mutta näettehän, tohtori, kuinka suuren surun vallassa olen jo ennestäänkin. Pitäisikö minun tällaisen surun jälkeen vielä tuottaa kotiini häväistyskin! Vaimoni ja tyttäreni kuolisivat siitä. Ja mitä minuun tulee, niin tiedättehän, tohtori, että minunlaiseni mies ei nouse tällaiseen asemaan, ei ole kahtakymmentäviittä vuotta kuninkaallisena prokuraattorina saamatta vihamiehiä ja minulla on niitä paljon. Jos tämä asia tulisi ilmi, niin he aivan vapisisivat ilosta, ja häpeä kohdistuisi minuun. Antakaa minulle anteeksi tällaiset sovinnaiset mielipiteet. Jos olisitte pappi, en uskaltaisi teille tätä sanoa. Mutta tehän olette maailmanmies, tunnette ihmiset. Tohtori, tohtori, olkaamme aivan kuin ette olisi minulle mitään sanonut, eikö niin?
– Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri liikutettuna, – velvollisuuteni on auttaa ihmiskuntaa. Olisin pelastanut rouva Saint-Méranin, jos tiede olisi siinä voinut auttaa, mutta hän on kuollut, ja minä kuulun elossaoleville. Haudatkaamme sielumme syvyyteen tämä salaisuus. Jos joku saa tästä asiasta vihiä, syytän tietämättömyyttäni puolustaakseni vaitioloani. Mutta tutkikaa, tutkikaa tarkoin, ehkä juttu ei pysähdykään tähän. Ja kun olette löytänyt syyllisen, jos hänet löydätte, niin sanon teille: Olette tuomari, tehkää mitä tahdotte!
– Kiitos, kiitos, tohtori, huokasi Villefort sanomattoman helpottuneena. – Minulla ei ole ollut parempaa ystävää kuin te!
Ja aivan kuin peläten, että tohtori muuttaisi mieltään, hän lähti nopeasti hänen kanssaan taloa kohden.
Morrel, joka tunsi tarvitsevansa saada hengittää syvään, pisti päänsä pensaikosta esiin, ja kuu valaisi hänen kasvojaan. Hän oli niin kalpea, että olisi voinut luulla häntä kummitukseksi.
– Jumala suojaa minua, sen huomaan, vaikkakin kamalalla tavalla, sanoi hän. – Mutta Valentine, Valentine, ystävä-parka, jaksaako hän kestää tämän surun taakan?
Näin sanoessaan hän katseli vuoroin kolmea valkoverhoista ja yhtä punaverhoista ikkunaa. Rouva Villefort oli ilmeisesti sammuttanut lamppunsa ja ainoastaan yölamppu loi valonsa verhoihin.
Mutta kolmesta valkoverhoisesta ikkunasta aukeni yksi. Uunin liedelle asetettu kynttilä loi valoaan ulos, ja hän näki varjon nojautuvan parvekkeen reunaa vastaan.
Morrel vavahti. Hän oli kuulevinaan nyyhkytystä.
Eihän ollut laisinkaan ihmeellistä, että tämä tavallisesti niin urhoollinen ja voimakas mies, jota nyt hämmensi kaksi ihmiskunnan voimakkainta intohimoa, rakkaus ja pelko, heikontui siinä määrin, että joutui taikauskoisten kuulohäiriöitten valtaan. Valentine ei voinut nähdä häntä, mutta hän oli kuitenkin varma, että tuo ikkunassa häivähtänyt varjo häntä kutsui. Hän riensi piilostaan, ja ajattelematta, että joku voisi hänet nähdä, Valentine säikähtyä ja kirkaista vasten tahtoaan, hän harppasi nurmikon poikki, joka päilyi kuutamossa kuin valkoinen järvi, saapui talon edessä olevien ruukkumyrttien luo, tuli porille, juoksi niitä ylös, tarttui oveen, joka heti aukeni.
Valentine ei ollut häntä nähnyt. Hänen silmänsä seurasivat taivaalla kiitävää valkoista pilveä, joka näytti korkeuteen kohoavalta sielulta. Hänen runollinen ja kiihtynyt mielensä sanoi, että se oli hänen äidinäitinsä sielu.
Morrel oli kulkenut eteisen poikki ja löytänyt portaitten käsipuun, pehmeät matot estivät hänen askeltensa ääntä kuulumasta. Sitä paitsi hän oli joutunut sellaiseen mielentilaan, että herra Villefort'inkaan läsnäolo ei olisi häntä kauhistuttanut. Jos Villefort olisi astunut hänen tielleen, hän olisi mennyt hänen luokseen, tunnustanut kaikki ja rukoillut tätä hyväksymään heidän rakkautensa. Morrel oli hullu.
Kaikeksi onneksi hän ei nähnyt ketään.
Tänä hetkenä hänellä oli hyötyä siitä, että Valentinen kuvauksen nojalla hän tunsi tarkoin talon huonejärjestyksen. Kun hän oli päässyt portaiden yläpäähän, neuvoi nyyhkytys, jonka soinnun hän tunsi, hänelle tien. Hän kääntyi. Raollaan olevasta ovesta näkyi valoa ja kuului huokauksia. Hän avasi oven ja astui sisään.
Vuodekomerossa, valkoisen vaatteen alla, jonka läpi erottautui pään ja vartalon muoto, lepäsi vainaja. Kuolemaan liittyvä salaisuus teki hänet Morrelin mielestä kammottavaksi.
Vuoteen vieressä, pää painuneena syvälle leveän nojatuolin tyynyihin, oli Valentine polvillaan kädet ristissä.
Hän oli lähtenyt avoimen ikkunan luota ja rukoili niin hartaasti, että kovakin sydän siitä olisi heltynyt. Sanat tulivat hänen suustaan nopeasti, sekavina, sillä tuska kuristi polttavilla kourillaan hänen kurkkuaan.
Ikkunasta tulviva kuutamo himmensi kynttilän loiston ja väritti kaamealla valollaan tämän synkeän näyn.
Vaikka Morrel ei ollutkaan erikoisen uskonnollinen, vaikka häneen ei ollut helppo vaikuttaa, niin Valentinen suru järkytti häntä syvästi. Hän huokasi, sopersi nimen, ja silloin nosti tyttö tyynystä marmorinkalpeat, kyyneleiset kasvonsa ja kääntyi häneen. Hän näki Morrelin, mutta ei osoittanut mitään hämmästystä. Surun täyttämässä sydämessä ei ole välitunteita.
Morrel ojensi kätensä tytölle. Valentine pyysi anteeksi, ettei ollut tullut häntä tapaamaan, osoittamalla vain vaatteen alla lepäävää ruumista, ja alkoi uudelleen nyyhkyttää.
Ei kumpikaan tohtinut puhua tässä huoneessa. Itse kuolema tuntui vielä seisovan siellä vaatien hiljaisuutta.
Viimein Valentine uskalsi puhua.
– Ystävä, sanoi hän, – kuinka olette täällä? Sanoisin teille tervetuloa, ellei kuolema olisi avannut teille tämän talon ovea.
– Valentine, vastasi Morrel väräjävällä äänellä ja kädet ristissä, – odotin puoli yhteentoista asti. Kun teitä ei kuulunut, tulin levottomaksi, hyppäsin muurin yli, jouduin puutarhaan. Silloin kuulin puhuttavan tästä kamalasta onnettomuudesta.
– Ketkä puhuivat? kysyi Valentine.
Morrel vavahti, sillä tohtorin ja Villefort'in keskustelu johtui hänen mieleensä, ja hän oli näkevinään vaatteen läpi vainajan kouristuneet jäsenet, jäykistyneen kurkun ja siniset huulet.
– Palvelijat, vastasi hän.
– Mutta tulemalla tänne syöksette meidät perikatoon, sanoi Valentine kauhistumatta ja suuttumatta.
– Antakaa minulle anteeksi, sanoi Morrel yhtä tyynesti, – minä lähden.
– Ei, sanoi Valentine, – joku voisi teidät nähdä, jääkää.
– Mutta jos joku tulee?
Nuori tyttö pudisti päätään.
– Ei kukaan tule, sanoi hän, – olkaa rauhassa, tuossa on suojelijamme.
Ja hän osoitti vaatteen läpi häämöttävää ruumista.
– Mutta miten on käynyt Franz d'Epinayn? Kertokaa minulle, sanoi Morrel.
– Herra Franz saapui allekirjoittamaan avioliittosopimusta juuri silloin, kun äidinäitini kuoli.
– Ah! huudahti Morrel iloissaan, sillä hän ajatteli itsekseen, että tämä kuolemantapaus viivyttäisi paljon Valentinen häitä.
– Mutta tuskaani lisää se, sanoi nuori tyttö, aivan kuin tämä tunne heti olisi saanut rangaistuksensa, – että äidinäitini kuollessaan määräsi, että avioliitto on solmittava mahdollisimman pian. Hänkin toimi minua vastaan, vaikka luuli minua suojaavansa.
– Kuulkaa! sanoi Morrel.
He vaikenivat.
Kuului, miten ovi aukeni ja joku käveli käytävässä ja portailla.
– Isäni lähtee työhuoneestaan, sanoi Valentine.
– Ja saattaa tohtoria pois, lisäsi Morrel.
– Mistä tiedätte, että tohtori on täällä? kysyi Valentine kummastuneena.
– Otaksun vain, sanoi Morrel.
Valentine katsoi nuoreen mieheen.
Kadulle vievä ovi kuului sulkeutuvan. Herra Villefort sulki sen lisäksi puutarhaan vievän oven ja nousi portaita ylös.
Saavuttuaan eteiseen hän mietti, menisikö omaan huoneeseensa vai poikkeaisiko rouva Saint-Méranin huoneeseen. Morrel kätkeytyi erään verhon taakse. Valentine ei liikahtanutkaan. Syvä suru aivan kuin nosti hänet kaiken pelon yläpuolelle.
Herra Villefort meni omaan huoneeseensa.
– Nyt, sanoi Valentine, – ette enää voi poistua puutarhan- ettekä kadunpuoleisesta ovesta.
Morrel katsoi kummastuneena nuoreen tyttöön.
– Nyt ei ole muuta varmaa tietä, sanoi Valentine, – kuin kulkea isoisäni huoneiston kautta.
Hän nousi.
– Tulkaa, sanoi hän.
– Minne? kysyi Maximilien.
– Isoisäni luo.
– Minä, herra Noirtier'n luo?
– Niin.
– Tarkoitatteko todellakin sitä?
– Olen jo kauan aikonut sitä. Minulla ei ole enää muuta ystävää maailmassa, ja me molemmat tarvitsemme häntä ehdottomasti… Tulkaa!
– Olkaa varovainen, Valentine, sanoi Morrel epäröiden, suostuisiko tytön tahtoon. – Olkaa varovainen, side on pudonnut silmiltäni. Tulin tänne luvattomasti. Ajatteletteko itse järkevästi, ystäväni?
– Ajattelen, sanoi Valentine, – enkä arkaile tänä hetkenä muuta kuin sitä, että jätän yksin äidinäitini ruumiin, jonka ääreen lupasin jäädä.
– Valentine, sanoi Morrel. – Kuolema on itsestään pyhä.
– Niin on, sanoi nuori tyttö. – Sitä paitsi ei käyntimme kestä kauaakaan, tulkaa.
Valentine meni käytävän poikki ja laskeutui pieniä portaita, joita myöten päästiin Noirtier'n luo. Morrel seurasi häntä varpaillaan. Heidän saavuttuaan huoneiston eteen oli vanha palvelija portailla.
– Barrois, sanoi Valentine, – sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään tänne.
Valentine astui edellä sisään.
Noirtier istui vielä nojatuolissaan, kuulostellen tarkkaan jokaista ääntä. Vanha palvelija oli tuonut hänelle tietoja kaikesta, mitä talossa tapahtui, ja hän katseli ahnain silmin ovea kohden. Kun hän näki Valentinen, kirkastuivat hänen silmänsä.
Nuoren tytön käytöksessä ja ryhdissä oli niin juhlallinen ja vakava leima, että vanhus hämmästyi. Vaikka hänen katseensa olikin loistava, oli se samalla kiihkeän kysyvä.
– Rakas isä, sanoi Valentine kiihkeästi, – kuule minua tarkkaan. Tiedäthän, että äidinäitini kuoli tunti sitten ja että paitsi sinua ei tällä hetkellä ole ketään ihmistä maailmassa, joka minua rakastaisi.
Suuri hellyyden ilme tuli vanhuksen silmiin.
– Voin siis uskoa sinulle suruni ja huoleni?
Halvaantunut vastasi myöntävästi. Valentine tarttui Maximilienin käteen.
– Katso siis tarkkaan tätä miestä, sanoi hän.
Vanhus loi tutkivan ja hiukan kummastuneen katseensa Morreliin.
– Hän on Maximilien Morrel, tuon kunnon marseillelaisen laivanvarustajan poika, josta varmaankin olet kuullut puhuttavan?
Olen, ilmaisi vanhus.
– Tuo nimi on moitteeton, ja Maximilien tekee sen kohta kunniakkaaksi, sillä kolmikymmenvuotiaana hän on jo spahiväen kapteeni ja kunnialegioonan jäsen.
Vanhus ilmaisi muistavansa sen.
– No niin, isä, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen ja viitaten kädellään Maximilieniin, – minä rakastan häntä enkä tahdo tulla kenenkään muun omaksi! Jos minut pakotetaan toisen kanssa naimisiin, kuolen tai surmaan itseni.
Halvatun silmät ilmaisivat kokonaista ajatusten myrskyä.
– Pidäthän Maximilien Morrelista, isä? kysyi nuori tyttö.
– Pidän, ilmaisi liikkumaton vanhus.
– Ja voithan suojella meitä, jotka olemme lapsiasi, isäni vihaa vastaan?
Noirtier loi älykkään katseensa Morreliin aivan kuin sanoen:
– Sen saamme nähdä.
Maximilien ymmärsi.
– Neiti, teillä on pyhä tehtävä täytettävänä äidinäitinne huoneessa.
Sallitteko minulle kunnian puhua vähän aikaa herra Noirtier'n kanssa?
– Niin, niin, sitä minä tahdon, ilmaisi vanhuksen katse.
Sitten hän katsoi levottomasti Valentineen.
– Miten hän sinua ymmärtää, sitä kai tarkoitat, isä?
– Niin.
– Ole rauhassa! Olemme niin usein keskustelleet sinusta, että hän varsin hyvin tietää, miten sinun kanssasi voi puhua.
Sitten hän kääntyi Maximilienin puoleen ja sanoi suloisesti hymyillen, vaikkakin hymyä verhosi syvä surullisuus:
– Hän tietää kaiken, minkä minä tiedän.
Valentine nousi, toi tuolin Morrelille, varoitti Barrois'ta olemaan päästämättä ketään sisään ja poistui suudeltuaan isoisäänsä ja sanottuaan hyvästi Morrelille.
Sitten Morrel osoittaakseen Noirtier'lle, että hän nautti Valentinen luottamusta ja tunsi kaikki hänen salaisuutensa, otti sanakirjan, kynän ja paperia ja asetti ne pienelle pöydälle, jolla oli lamppu.
– Ensiksi, sanoi Morrel, – sallikaa minun kertoa, kuka olen, miten olen rakastunut neiti Valentineen, ja mitkä ovat aikomukseni hänen suhteensa.
– Minä kuuntelen, ilmaisi Noirtier.
Juhlallinen oli tämä vanhus, joka näköjään oli vain muille taakaksi, mutta joka nyt oli tullut kahden nuoren, kauniin, voimakkaan ja juuri elämään astuvan rakastavan ainoaksi suojelijaksi ja turvaksi.
Hänen kasvoillaan oli ylhäinen ja arvokas ilme, joka teki syvän vaikutuksen Morreliin, kun hän aloitti kertomuksensa.
Hän kertoi, miten oli tutustunut Valentineen ja rakastunut häneen ja miten Valentine yksinäisenä ja onnettomana oli ottanut hänen tunnustuksensa vastaan. Hän kertoi syntyperänsä, mainitsi asemansa ja varallisuutensa. Ja etsiessään aina välillä vastausta vanhuksen silmistä hän näki näiden ilmaisevan:
– Hyvä on, jatkakaa.
– Nyt, sanoi Morrel lopetettuaan ensimmäisen osan kertomustaan, – nyt, kun olen teille ilmaissut rakkauteni ja toiveeni, rohkenen sanoa, mitkä ovat tulevaisuudentuumani.
– Sanokaa, ilmaisi vanhus.
Ja Morrel kertoi kaiken Noirtier'lle, kertoi, että vaunut odottivat aitauksen sisäpuolella ja että hän aikoi ryöstää Valentinen ja viedä hänet sisarensa luo, mennä hänen kanssaan naimisiin ja nöyrästi odottaa Villefort'in anteeksiantoa.
– Ei, sanoi Noirtier.
– Eikö? lausui Morrel. – Eikö meidän pitäisi tehdä niin?
– Ei.
– Te ette siis hyväksy tätä suunnitelmaa?
– En.
– No niin, on toinenkin keino, sanoi Morrel.
Vanhuksen kysyvä katse tiedusti: mikä?
– Minä menen Franz d'Epinayn luo – olen onnellinen voidessani sanoa tämän neiti Valentinen poissa ollessa – , ja pakotan hänet menettelemään aatelismiehen tavoin.
Noirtier'n katse kysyi yhä.
– Kerron nimittäin hänelle, mitkä siteet liittävät minut neiti Valentineen. Jos hän on hieno mies, niin hän luopuu vapaaehtoisesti morsiamestaan ja voittaa elinkautisen uhrautuvan ystävyyteni. Ellei hän suostu, vaan pitää kiinni omasta edustaan tai naurettavasta ylpeydestä – vaikka tietää, että Valentine rakastaa minua – , ryhdyn hänen kanssaan kaksintaisteluun ja annan hänelle oikeuden valita itselleen edullisimman taistelutavan. Silloin joko minä surmaan hänet tai hän minut. Jos minä surmaan hänet, niin tiedän, ettei hän mene Valentinen kanssa naimisiin; jos hän surmaa minut, niin tiedän, ettei Valentine mene hänen kanssaan naimisiin.
Hyvillään katseli Noirtier nuoren miehen jaloja ja avomielisiä kasvoja, mutta kun Morrel oli lopettanut, sulki hän useaan kertaan silmänsä, minkä tiedämme merkinneen kieltävää vastausta.
– Eikö? sanoi Morrel. – Ette siis hyväksy tätä toistakaan ehdotusta?
– En sitä hyväksy, ilmaisi vanhus.
– Mutta mitä sitten teemme? kysyi Morrel. – Rouva Saint-Méranin viimeiset sanat ovat olleet, että hänen tyttärentyttärensä häitä ei saa viivyttää. Pitääkö minun sallia se?
Noirtier pysyi liikkumattomana.
– Nyt ymmärrän, sanoi Morrel, – minun pitää odottaa.
– Niin.
– Mutta asioiden lykkääminen on meille turmioksi, lausui nuori mies. – Valentine on yksinään, ja hänet pakotetaan tottelemaan niin kuin lapsi pakotetaan. Uskokaa minua, ei ole mitään muuta keinoa kuin ne kaksi, jotka jo mainitsin. Suokaa anteeksi, että nuori mies puhuu teille tällä tavoin. Sanokaa, kumpaa pidätte edullisempana. Sallitteko, että neiti Valentine luottaa kunniasanaani ja toimii lupauksensa mukaan.
– En.
– Pitääkö siis minun mennä herra d'Epinayn luo?
– Ei.
– Mutta, hyvä Jumala, mistä siis tulee se apu, jota taivaalta odotamme?
Vanhus hymyili silmillään, niin kuin hänen tapansa oli hymyillä, kun hänelle puhuttiin taivaasta. Vanhassa jakobiinissa oli säilynyt vähän ateistin vikaa.
– Sattumako meitä auttaa? kysyi Morrel.
– Ei.
– Tekö?
– Niin.
– Tekö?
– Niin, ilmaisi vanhus uudelleen.
– Ymmärrättehän mitä kysyn? Suokaa anteeksi, kun kysyn vielä kerran, mutta teidän vastauksestanne riippuu elämäni. Tuotteko te meille pelastuksen?
– Tuon.
– Oletteko siitä varma?
– Olen.
– Takaatteko sen?
– Takaan.
Ja hänen katseessaan oli niin suuri voima ja varmuus, että täytyi luottaa hänen tahtoonsa ja kykyynsä.
– Kiitos, kiitos, tuhat kertaa kiitos! Mutta ellei Jumala tee ihmettä ja lahjoita teille jälleen puhelahjaa, liikuntaa, toimintakykyä, kuinka voitte te, tuoliin kahlehdittuna, mykkänä ja liikkumattomana, kuinka voitte te vastustaa tätä avioliittoa?
Hymy kirkasti vanhuksen kasvot, omituinen hymy, joka näkyi vain silmissä.
– Minun pitää siis odottaa? kysyi nuori mies.
– Niin.
– Mutta entä avioliittosopimus?
Sama hymy ilmaantui jälleen vanhuksen silmiin.
– Tarkoitatteko, ettei sitä allekirjoitetakaan?
– Tarkoitan, sanoi Noirtier.
– Siis avioliittosopimusta ei allekirjoitetakaan! huudahti Morrel. – Anteeksi, anteeksi, mutta suurta onnea saa epäillä. Sopimusta ei siis allekirjoiteta?
– Ei, sanoi halvaantunut.
Tästä vakuutuksesta huolimatta Morrelin oli vaikea uskoa onneensa. Vanhuksen lupaus oli niin omituinen, että se saattoikin johtua sielullisten lahjojen heikentymisestä eikä tahdonvoimasta. Onhan luonnollista, että hullu, joka ei tunne omaa vajavuuttaan, uskoo voivansa toteuttaa sellaista, mikä menee yli hänen voimiensa. Heikko puhuu taakoista, jotka hän jaksaa nostaa, pelkuri lättiläisistä, jotka hän kukistaa, köyhä aarteista, joita hän pitää hallussaan, vähäpätöinenkin talonpoika voi ylimielisyydessään sanoa itseään Jupiteriksi.
Noirtier joko ymmärsi nuoren miehen epäröimisen tai ei täydellisesti luottanut hänen tottelevaisuuteensa, yhtä kaikki, hän katsoi terävästi häneen.
– Mitä tahdotte? kysyi Morrel. – Pitääkö minun vielä kerran luvata, etten toimi millään tavoin?
Noirtier'n katse pysyi terävänä aivan kuin sanoakseen, ettei hän ollut tyytyväinen pelkkään lupaukseen. Sitten hänen katseensa siirtyi kasvoista käteen.
– Vaaditteko minulta valaa? kysyi Maximilien.
– Vaadin, vastasi halvaantunut.
Morrel huomasi vanhuksen panevan suurta painoa tähän valaan. Hän ojensi kätensä.
– Kautta kunniani, sanoi hän, – vannon odottavani siihen asti, kunnes olette päättänyt, millä tavoin on toimittava herra d'Epinayta vastaan.
– Hyvä, vastasi vanhuksen katse.
– Pitääkö minun nyt lähteä? kysyi Morrel.
– Pitää.
– Kohtaamatta neiti Valentinea?
– Niin.
Morrel nyökkäsi ilmaisten olevansa valmis tottelemaan.
– Nyt, jatkoi Morrel, – sallikaa, että poikanne suutelee teitä samoin kuin äsken tyttärennekin.
Noirtier'n katseen ilmeestä ei voinut erehtyä.
Nuori mies painoi huulensa vanhuksen otsalle samaan kohtaan, mihin nuori tyttö oli omansa painanut.
Sitten hän kumarsi toisen kerran vanhukselle ja poistui.
Eteisessä hän tapasi vanhan palvelijan, jolle Valentine oli selittänyt asian. Tämä odotti Morrelia ja kuljetti hänet pimeää käytävää myöten ovelle, josta päästiin puutarhaan.
Morrel riensi ristikkoportille, pääsi pensaiden avulla kiipeämään muurille, tikapuita myöten alas ja vaunujensa luo. Hän astui niihin ja ajoi mielenliikutuksista herpaantuneena, mutta rauhallisena puoliyön aikaan Meslay-kadulle, heittäytyi vuoteelleen ja nukkui sikeästi, aivan kuin olisi ollut humalassa.