– Puhukaa, minä kuuntelen.
– Otaksukaamme, että tuo väite on tosi…
– Poika ei voi otaksua sellaista.
– Nykyisenä aikana voi otaksua mitä tahansa.
– Sehän juuri onkin aikamme vika.
– Aiotteko parantaa sen?
– Aion, ainakin siltä osalta, mikä kohdistuu minuun.
– Hyvä Jumala, kuinka vaativainen olette!
– Niin olenkin.
– Ettekä kuuntele hyviä neuvoja?
– Kuuntelen kyllä, kun ystävä ne lausuu.
– Ettekö usko minua ystäväksenne?
– Uskon.
– No niin! Ennen kuin lähetätte todistajanne Beauchampin luo, ottakaa asiasta selko.
– Mistä sen voin saada?
– Vaikkapa Haydéelta.
– Pitäisikö minun sekoittaa nainen tällaiseen asiaan? Mitä hän voi siitä tietää.
– Hän voi vakuuttaa teille, ettei isänne millään tavoin ole syypää hänen isänsä sortumiseen tai kuolemaan, taikka, jos isänne pahaksi onneksi…
– Johan sanoin teille, rakas kreivi, etten voi sellaista otaksuakaan.
– Hylkäätte siis tämän keinon?
– Hylkään.
– Kuulkaa siis viimeistä neuvoani.
– Kyllä, mutta olkoonkin se viimeinen.
– Ettekö tahdo sitä kuulla?
– Tahdon, pyydän, puhukaa.
– Älkää lähettäkö todistajia Beauchampin luo.
– Mitä?
– Menkää itse häntä tapaamaan.
– Se sotii kaikkia tapoja vastaan.
– Tämä asianne on kylliksi erikoislaatuinen.
– Mutta miksi menisin sinne itse?
– Siksi, että silloin asia jää teidän ja Beachampin väliseksi.
– Selittäkää.
– Kyllä. Jos Beauchamp on halukas peruuttamaan kaikki, niin täytyy antaa hänelle tilaisuus tehdä se omasta vapaasta tahdostaan. Ellei hän suostu siihen, niin voittehan silloin vielä hyvin sekoittaa kaksi vierasta asiaanne.
– Ei kahta vierasta, vaan kaksi ystävää.
– Ystäviä tänään, huomenna vihollisia.
– Ei suinkaan.
– Beauchamp on siitä todistuksena.
– Teidän mielestänne pitää minun siis mennä itse tapaamaan Beauchampia?
– Niin.
– Yksinkö?
– Yksin. Jos tahtoo, että itserakas ihminen toimii meidän hyväksemme, täytyy säästää hänen itserakkauttaan kaikelta, mikä voi sitä haavoittaa.
– Olette luullakseni oikeassa.
– Se ilahduttaa minua.
– Menen yksin.
– Menkää. Vielä viisaammin tekisitte, ellette menisi laisinkaan.
– Se on mahdotonta.
– Menkää siis. Se menettely on ainakin viisaampaa kuin syöksyä suoraan taistelemaan.
– Mutta jos kaikesta varovaisuudestani ja kaikista näistä menettelyistäni huolimatta kuitenkin joudun kaksintaisteluun, niin tulettehan todistajakseni?
– Rakas vicomte, sanoi Monte-Cristo hyvin vakavasti, – olette varmaankin huomannut, että milloin tahansa olen ollut valmis auttamaan teitä. Mutta vaatimaanne palvelusta en sittenkään voi teille tehdä.
– Miksikä?
– Ehkä saatte sen jonakin päivänä tietää. Siihen asti: pyydän teitä kunnioittamaan salaisuuttani.
– Hyvä on. Otan siis Franzin ja Château-Renaud'n.
– Ottakaa Franz ja Château-Renaud, sehän sopii oivallisesti.
– Mutta jos kerran ryhdyn kaksintaisteluun, niin annattehan minulle hiukan opetusta miekan tai pistoolin käyttämisessä?
– En, sitäkään en voi tehdä.
– Olettepa te merkillinen ihminen. Ette siis tahdo sekaantua mihinkään?
– En kerrassaan mihinkään.
– Ei siis puhuta tästä sen enempää. Hyvästi.
– Hyvästi, vicomte.
Morcerf otti hattunsa ja lähti.
Portilla oli hänen ajurinsa. Hän hillitsi mahdollisimman hyvin suuttumuksensa ja käski ajaa Beauchampin asunnolle. Beauchamp oli lehtensä toimituksessa.
Albert ajoi sinne.
Beauchamp oli pimeässä ja tomuisessa huoneessa, siis tyypillisessä päivälehden toimituksessa. Hänelle ilmoitettiin, että Albert de Morcerf halusi tavata häntä. Hän pyysi toistamaan nimen, koska ei ollut uskoa korviaan. Sitten hän huusi:
– Astukaa sisään!
Albert astui sisään.
Beauchamp huudahti hämmästyksestä nähdessään ystävänsä kiipeilevän paperikasojen yli ja tottumattomana liikkumaan tällaisissa paikoissa astuvan kaikenkokoisille sanomalehdille, joita oli pitkin tiilipermantoa.
– Tännepäin, tännepäin, rakas Albert, sanoi hän ojentaen kätensä nuorta miestä kohden. – Mikä hitto teidät tänne tuo? Oletteko eksyksissä kuin Peukaloinen vai tuletteko pyytämään minua aamiaiselle? Koettakaahan löytää tuoli istuaksenne. Kas, tuollahan on tuoli geraniumin vieressä – kasvi muistuttaa minulle, että maailmassa on muitakin lehtiä kuin sanomalehtiä.
– Beauchamp, sanoi Albert, – tulen puhumaan sanomalehtenne johdosta.
– Tekö, Morcerf? Mitä haluatte?
– Erään peruutuksen.
– Tekö peruutuksen? Minkä johdosta, Albert? Mutta istukaahan toki!
– Kiitos, sanoi Albert toisen kerran hiukan nyökäten.
– Selittäkäähän.
– Peruutuksen uutiseen, joka loukkaa erään omaiseni kunniaa.
– Mitä! huudahti Beauchamp hämmästyneenä. – Mistä on kysymys? Eihän sellaista ole voinut tapahtua.
– On kyllä, kirjoituksessa, jossa puhutaan Janinan uutisista.
– Janinan?
– Niin. Ette näytä laisinkaan aavistavan, mikä minut tänne tuo.
– En, kautta kunniani…! Baptiste, eilispäivän sanomalehti! huusi Beauchamp.
– Ei tarvitse etsiä, se on minulla.
Beauchamp luki mutisten:
"Janinasta kirjoitetaan…"
– Ymmärrättehän, että asia on vakava, sanoi Morcerf Beauchampin lopetettua lukemisensa.
– Onko tuo upseeri siis sukulaisenne? kysyi sanomalehtimies.
– On, vastasi Albert punastuen.
– Mitä siis tahdotte minun tekevän palvellakseni teitä? kysyi Beauchamp hyvin ystävällisesti.
– Teidän tulee peruuttaa tuo uutinen, rakas Beauchamp.
Beauchamp loi Morcerfiin pitkän, hyvin ystävällisen katseen.
– Mutta siitähän sukeutuu pitkä kirjoitustenvaihto. Peruuttaminen on aina vakava asia. Istukaahan, luen nämä rivit uudelleen.
Albert istui, ja Beauchamp luki uutisen entistä huolellisemmin.
– Näettehän nyt itsekin, sanoi Albert varmasti, jopa jyrkästikin, – että erästä omaistani on solvaistu. Tahdon, että peruutatte uutisen.
– Te … tahdotte…
– Niin, minä tahdon!
– Sallikaa minun sanoa teille, ettette menettele laisinkaan parlamentaarisesti, rakas vicomte.
– En sitä yritäkään, sanoi nuori mies nousten. – Tahdon, että eilinen uutinen peruutetaan ja minun täytyy saada tämä peruutus aikaan. Olette siksi hyvä ystäväni, jatkoi Albert ja puristi huulensa tiukasti yhteen nähdessään, että Beauchamp vuorostaan alkoi käydä korskeaksi, – olette siksi hyvä ystäväni, että tunnette, kuinka itsepäinen tällaisissa asioissa voin olla.
– Olen kyllä ystävänne, sanoi Beauchamp, – mutta kun puhutte noin, voin sen unohtaa… Mutta älkäämme kiivastuko, älkäämme ainakaan vielä… Olette rauhaton, ärtynyt, loukkaantunut… Kuka on tuo sukulainen, jonka nimi on Fernand?
– Isäni, sanoi Albert, – ei kukaan muu. Fernand Mondego, kreivi Morcerf, vanha sotilas, joka on ottanut osaa kahteenkymmeneen taisteluun ja jonka kunniakkaiden arpien peitoksi nyt tahdotaan heittää katuojan lokaa.
– Isännekö? sanoi Beauchamp. – Se muuttaa asian. Ymmärrän suuttumuksenne erinomaisen hyvin, rakas Albert… Lukekaamme kirjoitus uudelleen.
Hän luki uutisen ja korosti jokaista sanaa.
– Mutta mistä olette näkevinänne, että kirjoituksessa mainittu Fernand on isänne? kysyi Beauchamp.
– En mistään, sen kyllä tiedän, mutta muut näkevät sen kyllä. Juuri siksi tahdonkin saada tämän uutisen peruutetuksi.
Kuullessaan sanan tahdon katsahti Beauchamp Morcerfiin, loi sitten silmänsä jälleen alas ja näytti miettivän.
– Peruutattehan uutisen? kysyi Morcerf, ja hänen suuttumuksensa kasvoi kasvamistaan, vaikkakin hän vielä hillitsi sitä.
– Peruutan kyllä, sanoi Beauchamp.
– Hyvä on! sanoi Albert.
– Mutta vasta sitten, kun olen saanut tietää, että syytös on aiheeton.
– Mitä!
– Niin, asiasta kannattaa ottaa selko, ja minä otan.
– Mutta mistä tahdotte tässä ottaa selkoa? kysyi Albert aivan suunniltaan. – Ellette usko, että uutisella tarkoitetaan isääni, sanokaa se suoraan; jos taas uskotte, että se tarkoittaa häntä, on teidän annettava minulle hyvitys.
Beauchamp katsoi Albertiin huulillaan hänelle ominainen hymy, joka voi ilmaista kaikkia eri tunteita.
– Hyvä herra, sanoi hän, – koska sellaista nimitystä tällaisissa tapauksissa on käytettävä meidän välillämme; jos olette tullut vaatimaan minulta hyvitystä, ei teidän olisi pitänyt puhua minulle ystävyydestä ynnä muista kauniista tunteista, jota puhetta olen kärsivällisesti kuunnellut puolen tunnin ajan. Tälläkö tapaa meidän siis tästä lähtien on keskusteltava? Puhukaa!
– Niin on, ellette peruuta tuota katalaa syytöstä!
– Suvaitkaahan odottaa hetkinen. Pois kaikki uhkaukset, herra Mondego, vicomte de Morcerf. En siedä sellaista vihollistenikaan taholta, saati sitten ystävieni. Tahdotteko siis, että minun pitää peruuttaa tämä kapteeni Fernandia koskeva uutinen, jota kautta kunniani en ole kirjoittanut?
– Niin tahdon! sanoi Albert, joka ei enää voinut hillitä itseään.
– Muussa tapauksessa siis taistelemme? jatkoi Beauchamp tyynesti niin kuin tähänkin asti.
– Niin! Albert korotti ääntään.
– Hyvä on, sanoi Beauchamp. – Vastaukseni on tämä: en ole kirjoittanut uutista enkä sitä tunne, mutta menettelyllänne olette kääntänyt huomioni siihen, ja ajatukseni takertuu siihen lujasti. Uutinen pysyy siis voimassa siksi, kunnes luotettavat henkilöt ovat sen peruuttaneet tai vahvistaneet.
– Minulla on siis kunnia lähettää luoksenne todistajani, sanoi Albert nousten. – Heidän kanssaan saatte sopia taistelupaikasta ja aseista.
– Hyvä on.
– Ja tänä iltana, jos suvaitsette, tai huomenna tai myöhemmin tapaamme toisemme.
– Ei vielä, ei vielä! Olen taistelupaikalla silloin, kun oikea hetki on tullut (minulla on oikeus määrätä aika, koska minut on haastettu), ja mielestäni oikea hetki ei vielä ole tullut. Tiedän, että käsittelette oivallisesti miekkaa ja pystyn siihen itsekin kohtalaisen hyvin; tiedän, että osaatte maaliin kuudesta kuulasta kolmella, ja siinä olen melkein yhtä taitava. Tiedän, että kaksintaistelu meidän välillämme tulee ankaraksi, sillä olette urhoollinen ja niin olen itsekin. En siis tahdo surmata teitä tai antaa teidän surmata itseäni ilman pätevää syytä. Minä teen nyt puolestani kysymykseni ja teen ne jyrkästi: Vaaditteko tämän uutisen peruuttamista niin kiihkeästi, että tahdotte minut surmata, vaikkakin, niin kuin jo olen sanonut ja sanon kerta vielä, etten tiedä tästä uutisesta mitään, ja sanon, että vain teidän kaltaisenne Don Jafet voi otaksua Fernandin tässä merkitsevän kreivi Morcerfia?
– Vaadin ehdottomasti.
– Suostun siis taistelemaan kanssanne, mutta vaadin kolme viikkoa aikaa. Kolmen viikon kuluttua tapaatte minut, ja sanon silloin teille: Uutinen on väärä, peruutan sen, tai: Se on oikea ja otan miekan huotrasta tai pistoolin laatikosta, aivan niin kuin itse tahdotte.
– Kolme viikkoa! huudahti Albert. – Mutta kolme viikkoahan on kolme vuosisataa, ja niiden ajan on kunniani häväisty!
– Jos olisitte pysynyt ystävänäni, olisin sanonut: Kärsivällisyyttä, ystävä! Mutta olette tullut vihamiehekseni, ja niinpä sanon: Mitä se minuun kuuluu!
– Siis kolmen viikon kuluttua, sanoi Morcerf. – Mutta muistakaakin, että kolmen viikon kuluttua ette millään hätäkeinolla ettekä verukkeella pääse irtautumaan…
– Herra Albert de Morcerf, sanoi Beauchamp vuorostaan nousten, – en voi heittää teitä ulos ikkunasta ennen kuin vasta kolmen viikon kuluttua, siis kahdenkymmenenyhden päivän kuluttua. Eikä teillä ole oikeutta silpoa minua kappaleiksi, ennen kuin vasta silloin. Nyt on elokuun 31. päivä; odottakaamme siis syyskuun 21. päivään asti. Ja annan teille aatelismiehen neuvon: älkäämme siihen mennessä haukkuko toisiamme kuin kaksi kahlekoiraa.
Ja Beauchamp kumarsi juhlallisesti nuorelle miehelle, käänsi hänelle selkänsä ja meni kirjapainoonsa.
Albert kosti sanomalehtipinkalle: sirotti sen pitkin huonetta kävelykepillään, sitten hän poistui kääntyen pari kolme kertaa katsomaan painon oveen päin.
Piestessään vaunujensa etulaitaa aivan samoin kuin äsken oli piessyt syytöntä paperia, Albert ajaessaan bulevardin poikki näki Morrelin, joka pää pystyssä, silmät kirkkaina, ja käsivarret ilmaa huitoen asteli kiinalaisten kylpyhuoneitten ohi Saint-Martin-portilta päin Madeleine-kirkkoa kohden.
– Tuossa on onnellinen ihminen! huokasi Albert.
Eikä hän sattumalta ollutkaan väärässä.
79. Mehuvesi
Morrel oli todellakin hyvin onnellinen.
Noirtier oli lähettänyt häntä noutamaan, ja hänellä oli niin kova kiire mennä kuulemaan syytä siihen, että hän luotti enemmän omiin jalkoihinsa kuin ajurin hevosen nopeuteen. Niinpä hän oli lähtenyt puolijuoksua Meslay-kadulta Faubourg-Saint-Honoréhen.
Barrois-parka koetti seurata häntä parhaimpansa mukaan. Morrel oli kolmikymmenvuotias ja Barrois kuudenkymmenen. Morrel oli huumaantunut rakkaudesta ja Barrois menehtyä kuumuuteen. Mutta vaikka ikä ja harrastukset heidät näin erottivat, olivat he kuitenkin kuin saman kolmion kyljet, jotka alhaalta ovat erillään, mutta ylhäällä yhtyvät.
Tämä yhtymäpiste oli herra Noirtier, joka oli lähettänyt noutamaan Morrelia ja käskenyt häntä pitämään kiirettä. Morrel noudattikin määräystä tunnollisesti Barrois'n suureksi epätoivoksi.
Perille tultuaan Morrel ei ollut edes hengästynyt, sillä rakkaus antaa ihmiselle siivet. Mutta Barrois, joka ei ollut enää pitkään aikaan ollut rakastunut, oli aivan märkä hiestä.
Vanha palvelija vei Morrelin sisään sivuovesta, sulki huoneen oven, ja kohta ilmoitti puvun kahina permannolla Valentinen saapuvan.
Valentine oli surupuvussaan hurmaavan kaunis.
Tämä kohtaaminen tuntui niin suloiselta, että Morrel mielellään olisi jättänyt sikseen Noirtier'n kanssa keskustelemisen. Mutta vanhuksen rullatuolin kitinä kuului jo, ja hän tuli huoneeseen.
Ystävällisellä katseella otti Noirtier vastaan Morrelin kiitokset, kun tämä ylisti hänen verratonta keksintöään, joka oli pelastanut heidät, Valentinen ja hänet, lipumasta epätoivoon. Sitten Morrel katsoi tyttöä, joka istui arkana loitommalla odottaen vuoroaan.
Noirtier'n katse kiintyi nyt vuorostaan Valentineen.
– Minun pitää siis sanoa, mitä olette käskenyt? kysyi Valentine.
– Niin, ilmaisi vanhus.
– Herra Morrel, sanoi silloin Valentine nuorelle miehelle, joka katseli häntä, – isä Noirtier'lla oli paljon teille sanottavaa, ja hän on sen ilmoittanut minulle kolmen päivän aikana. Tänään hän lähetti noutamaan teitä, jotta kertoisin teille kaiken. Koska olen valittu hänen tulkikseen, kertaan siis hänen lauseensa muuttamatta sanaakaan.
– Odotan kärsimättömänä, vastasi nuori mies. – Puhukaa, neiti, puhukaa.
Valentine loi katseensa maahan. Tämä enne riemastutti Morrelia.
Valentine oli heikko vain ollessaan onnellinen.
– Isäni tahtoo lähteä tästä talosta, sanoi Valentine. – Barrois etsii parhaillaan hänelle sopivaa huoneistoa.
– Minne te jäätte, neiti? kysyi Morrel, – te, joka olette herra Noirtier'lle niin perin rakas ja välttämätön?
– Minä en jätä isoisääni, sanoi nuori tyttö, – siitä me molemmat olemme sopineet. Minun huoneistoni tulee olemaan hänen huoneistonsa vieressä. Herra Villefort joko suostuu siihen, että muutan asumaan isä Noirtier'n luo, tai kieltää sen; jos hän suostuu, lähden heti, jos hän kieltää, odotan, kunnes tulen täysi-ikäiseksi, mikä tapahtuu kuuden kuukauden kuluttua. Silloin olen vapaa, silloin minulla on omaisuuteni hallussani, ja…
– Ja…? kysyi Morrel.
– Ja isoisäni luvalla pidän teille antamani lupauksen.
Valentine lausui nämä sanat niin hiljaa, että Morrel ei olisi niitä kuullut, ellei hän niin innokkaasti olisi tarkannut tytön puhetta.
– Olenhan ilmaissut tahtonne oikein, isoisä? kysyi Valentine kääntyen vanhuksen puoleen.
– Olet, vastasi vanhus.
– Kun kerran olen isoisäni luona, voi herra Morrel tulla tapaamaan minua hyvän ja arvokkaan suosijamme läsnä ollessa, lisäsi Valentine. – Jos ne sydämemme siteet, joita joko tietämättämme tai sattumalta olimme alkaneet punoa, näyttävät kestäviltä ja takaavat meille onnen – sanotaan, että esteiden kiihottamat mielet kylmenevät rauhan tultua – niin herra Morrel voi pyytää minua omakseen, minä odotan.
– Oh! huudahti Morrel, joka olisi halunnut polvistua vanhuksen eteen kuin Jumalan, ja nuoren tytön eteen kuin enkelin. – Mitä hyvää elämässäni olenkaan tehnyt, koska olen ansainnut näin suuren onnen.
– Toistaiseksi, jatkoi nuori tyttö vakavalla ja kirkkaalla äänellään, – otamme säädyllisyyden säännöt varteen, kunnioitamme vanhempieni mielipidettä, vaikka he koettavatkin erottaa meidät toisistamme. Toistan vielä kerran sanan, johon sisältyy kaikki: odotamme.
– Ja ne uhraukset, joihin tämä sana velvoittaa, sanoi Morrel, – lupaan täyttää nöyrästi ja ilomielin.
– Siis, jatkoi nuori tyttö luoden Maximilieniin lumoavan katseen, – pois kaikki ajattelemattomat teot, älkää panko vaaraan sen naisen mainetta, joka tästä päivästä alkaen pitää itseään määrättynä kantamaan teidän nimeänne kunnialla.
Morrel hillitsi kädellään sydämensä sykintää.
Noirtier katsoi hellästi heihin kumpaankin. Barrois, jolta ei mitään tahdottu salata, pysytteli huoneen perällä ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan.
– Hyvä Jumala, sanoi Valentine, – kuinka Barrois-parka hikoilee.
– Se johtuu siitä, että olen saanut juosta, lausui Barrois. – Mutta minun täytyy tunnustaa, että herra Morrel juoksi vielä kovempaa.
Noirtier viittasi katseellaan tarjottimeen, jolla oli karahvi mehuvettä ja lasi. Noirtier oli puoli tuntia sitten juonut siitä mehuvettä.
– Juo, sanoi nuori tyttö Barrois'lle, – katsothan ahnain silmin karahvia.
– Olen toden totta kuolemaisillani janoon, sanoi Barrois, – ja joisin mielelläni lasillisen mehuvettä teidän onneksenne.
– Juo siis, sanoi Valentine, – ja palaa heti tänne.
Barrois otti tarjottimen, ja avoimeksi jääneestä ovesta näki, miten hän taivutti päänsä taaksepäin ja tyhjensi lasin.
Valentine ja Morrel sanoivat parhaillaan toisilleen hyvästi Noirtier'n läsnä ollessa, kun Villefort'in portailta kuului ovikellon soitto.
Valentine katsoi kelloon.
– Kello on kaksitoista, sanoi hän, – tänään on lauantai, varmaankin tohtori tulee.
Noirtier ilmaisi todellakin odottavansa häntä.
– Kun hän tulee, täytyy herra Morrelin poistua, eikö niin?
– Niin, vastasi vanhus.
– Barrois, huusi nuori tyttö, – Barrois, tulkaa tänne!
Vanhan palvelijan ääni kuului vastaavan:
– Tulen heti paikalla, neiti!
– Barrois saattaa teitä ovelle, sanoi Valentine Morrelille. – Ja nyt muistakaa, herra upseeri, että isoisäni kieltää teitä ryhtymästä mihinkään sellaiseen tekoon, joka voisi saattaa onnemme vaaraan.
– Olen luvannut odottaa, vastasi Morrel, – ja minä odotan.
Samassa saapui Barrois.
– Kuka soitti? kysyi Valentine.
– Tohtori Avrigny, vastasi Barrois horjuen.
– Mikä teitä vaivaa, Barrois? kysyi Valentine.
Vanhus ei vastannut. Kauhistunein silmin hän katseli herraansa etsien samalla kouristuneella kädellään jostakin tukea.
– Hän on kaatumaisillaan! huudahti Morrel.
Barrois alkoi todellakin yhä enemmän vapista. Hänen kasvojensa lihakset vetäytyivät kokoon kuin kauheassa hermokohtauksessa.
Nähdessään Barrois'n tilan Noirtier loi häneen ilmeikkäät silmänsä, joissa kuvastuivat selvästi kaikki ihmissydäntä järkyttävät tunteet.
Barrois astui muutaman askelen herraansa kohden.
– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoi hän. – Mikä minua vaivaa…? Minä kärsin … en näe mitään. Tuhannet tulinuolet lentävät pääni läpi. Älkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!
Hänen silmänsä alkoivat veristää ja tuijottaa, pää painui taaksepäin muun ruumiin jäykistyessä.
Valentine kiljaisi kauhuissaan. Morrel otti hänet syliinsä aivan kuin puolustaakseen häntä uhkaavaa vaaraa vastaan.
– Tohtori Avrigny, tohtori Avrigny! huusi Valentine käheällä äänellä.
– Tulkaa tänne, tulkaa auttamaan!
Barrois kyyristyi, astui pari askelta taaksepäin, horjahti ja kaatui Noirtier'n jalkojen juureen, laskien hänen polvelleen kätensä ja huutaen:
– Herrani! Minun herrani!
Tänä hetkenä ilmestyi kynnykselle Villefort, joka oli kuullut huudot.
Morrel päästi puoliksi pyörtyneen Valentinen, peräytyi, piiloutui huoneen perälle ja kätkeytyi melkein kokonaan erään verhon taakse.
Kalpeana, aivan kuin olisi nähnyt käärmeen, hän tuijotti onnettomaan kuolevaan.
Noirtier oli kauhun ja kärsimättömyyden vallassa. Koko hänen sydämensä tahtoi auttaa vanhaa palvelijaa, joka pikemmin oli hänen ystävänsä kuin palvelijansa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, muutamat silmien ympärillä liikuntakykyisiksi jääneet lihakset liikehtivät, näki miten elämä ja kuolema taistelivat hänessä.
Barrois'n kasvot olivat vääntyneet, silmät veristivät, pää oli taipunut taaksepäin, hän takoi käsillään lattiaa, ja hänen jalkansa olivat aivan jäykkinä. Hän valitti läähättäen.
Tämä näky kiinnitti Villefort'in huomion niin kokonaan puoleensa, ettei hän huomannut Morrelia. Hän tuijotti hetken vaiti Barrois'ta kasvot kalpeina ja hiukset kauhusta pystyssä. Sitten hän juoksi ovelle ja huusi:
– Tohtori, tohtori! Tulkaa, tulkaa!
– Äiti, äiti! huusi Valentine lyöden kädellään portaan kaidepuuhun kutsuessaan rouva Villefort'ia. – Tulkaa pian ja tuokaa hajusuolaa!
– Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Villefort'in kirkas ja tyyni ääni.
– Tulkaa, tulkaa!
– Missä tohtori on? huusi Villefort. – Missä hän viipyy?
Rouva Villefort tuli hitaasti portaita alas; kuului, miten astimet narisivat hänen jalkojensa alla. Toisessa kädessään hänellä oli nenäliinansa, jolla hän kuivasi kasvojaan, toisessa pullo englantilaista hajusuolaa.
Tultuaan ovelle hän ensiksi katsoi vanhukseen, jonka kasvot, lukuun ottamatta tällaisessa tapauksessa ilmenevää kauhua, osoittivat hänen voivan hyvin. Sen jälkeen hän katsahti kuolevaan.
Hän kalpeni ja hänen katseensa singahti palvelijasta tämän herraan.
– Mutta taivaan nimessä, missä tohtori on? huusi Villefort. – Hänhän tuli teidän huoneeseenne. Sehän on halvauskohtaus, näettehän sen. Iskemällä suonta voi hänet pelastaa.
– Onko hän äskettäin syönyt? kysyi rouva Villefort koettaen välttää kysymystä.
– Ei hän ole syönyt, sanoi Valentine, – mutta hän on tänä aamuna juossut, ollessaan toimittamassa isoisän asiaa. Palatessaan hän joi lasillisen mehuvettä.
– Miksi ei viiniä? kysyi rouva Villefort. – Mehuvesi ei tee hyvää.
– Mehuvettä oli karahvissa isoisän pöydällä. Barrois'n oli jano, hän joi mitä sattui saamaan.
Rouva Villefort vavahti. Noirtier loi häneen tutkivan katseen.
– Hänellähän on niin lyhyt kaula! sanoi rouva Villefort.
– Minä kysyn, missä tohtori Avrigny on? sanoi Villefort. – Taivaan nimessä vastatkaa!
– Hän on Edouardin huoneessa, poika on pahoinvoipa, sanoi rouva Villefort, joka ei enää voinut viivyttää vastaustaan.
Villefort riensi portaille mennäkseen itse noutamaan lääkäriä.
– Tuossa on, sanoi nuori rouva antaen pullon Valentinelle. – Hänestä isketään varmaankin suonta. Menen omaan huoneeseeni, sillä en voi katsella verta.
Ja hän seurasi miestään.
Morrel tuli esiin pimeästä nurkasta, jonne hän oli piiloutunut kenenkään huomaamatta.
– Poistukaa nopeasti, Maximilien, sanoi nuori tyttö, – ja odottakaa, kunnes lähetän teille sanan. Menkää.
Morrel kysyi liikkeellä Noirtier'n mielipidettä. Noirtier, joka koko ajan oli pysynyt kylmäverisenä, vastasi myöntävästi.
Nuori mies painoi Valentinen kättä sydäntänsä vastaan ja poistui takakäytävän kautta.
Samassa tulivat Villefort ja tohtori vastapäisestä ovesta.
Barrois alkoi toipua. Puuska oli mennyt ohi, hän alkoi läähättäen puhua ja nousi polvilleen.
Avrigny ja Villefort kantoivat Barrois'n eräälle lepovuoteelle.
– Mitä tarvitsette? kysyi Villefort.
– Vettä ja eetteriä. Onko teillä sitä kotona.
– On.
– Lähettäkää noutamaan oksennusainetta ja tärpättiöljyä.
– Joutuin! sanoi Villefort.
– Ja nyt kaikki saavat poistua.
– Minäkinkö? kysyi Valentine arasti.
– Niin, neiti, te ennen kaikkia muita! sanoi tohtori tylysti.
Valentine katsoi kummastuneena tohtoriin, suuteli isoisäänsä otsalle ja poistui.
Hänen mentyään tohtori sulki oven synkän näköisenä.
– Katsokaa, tohtori, nyt hän tointuu. Kohtaus ei ollutkaan sen vaarallisempi.
Avrigny hymyili synkästi.
– Miten voitte, Barrois? kysyi tohtori.
– Hieman paremmin.
– Voitteko juoda lasillisen eetterivettä?
– Minä koetan, mutta älkää koskeko minuun.
– Miksi ei?
– Minä pelkään, että jos koskette minuun vaikkapa vain sormenpäälläkin, niin kouristus palaa.
– Juokaa.
Barrois otti lasin, vei sen sinisille huulilleen ja tyhjensi sen melkein puoliksi.
– Missä tunnette kipuja? kysyi lääkäri.
– Kaikkialla. Tunnen aivan kuin kamalia kouristuksia.
– Huimaako päätänne?
– Huimaa.
– Ja korvanne soivat?
– Kamalasti.
– Milloin tuo kohtaus tuli?
– Juuri äsken.
– Aivan äkkiäkö?
– Aivan kuin salama.
– Eilen teillä ei ollut sellaista eikä toissa päivänä?
– Ei.
– Ette ole nukkunut raskaasti?
– En.
– Mitä söitte tänään?
– En ole syönyt mitään. Join vain lasillisen herrani mehuvettä, siinä kaikki.
Ja Barrois nyökäytti päätään herraansa päin, joka liikkumattomana istuen tuolissaan katseli kohtausta huomaten pienimmänkin liikkeen ja kuullen jokaisen sanan.
– Missä tuo mehuvesi on? kysyi kiihkeästi tohtori.
– Karahvissa alhaalla.
– Missä alhaalla?
– Keittiössä.
– Menenkö sitä noutamaan? kysyi Villefort.
– Ei, jääkää tänne ja koettakaa saada sairas juomaan loputkin lasista.
– Mutta tuo mehuvesi…
– Menen itse.
Avrigny syöksyi huoneesta, riensi palvelijoitten portaita alas ja oli kaatamaisillaan rouva Villefort'in, joka myöskin pyrki keittiöön.
Rouva Villefort kirkaisi.
Avrigny ei sitä edes huomannutkaan. Tietyn ajatuksen vallassa hän hyppäsi yhdellä harppauksella kolme neljä viimeistä porrasaskelmaa, riensi keittiöön ja näki tarjottimella suurimmaksi osaksi tyhjennetyn karahvin.
Hän syöksyi siihen käsiksi aivan kuin haukka saaliinsa kimppuun.
Läähättäen hän saapui Noirtier'n huoneeseen.
Rouva Villefort nousi hitaasti huoneistoonsa vieviä portaita.
– Tämäkö karahvi se oli? kysyi Avrigny.
– Sama, herra tohtori.
– Tämä on samaa mehujuomaa, jota nautitte.
– On luullakseni.
– Miltä se maistui?
– Kitkerältä.
Tohtori kaasi muutaman pisaran kämmenelleen, maisteli kielellään, ja maiskuteltuaan suutaan niin kuin tehdään viiniä tunnustellessa hän sylki juoman pesään.
– Se on samaa. Oletteko tekin juonut tästä? kysyi hän Noirtier'lta.
– Olen, vastasi vanhus.
– Ja teidänkin mielestänne se oli kitkerää?
– Oli.
– Herra tohtori, nyt se jälleen alkaa! Jumala, armahda minua! huusi Barrois. Tohtori riensi sairaan luo.
– Villefort, jouduttakaa oksennusainetta!
Villefort juoksi huoneesta huutaen:
– Oksennusainetta! Joko sitä on tuotu!
Kukaan ei vastannut. Talossa vallitsi tavaton kauhu.
– Jos jollakin keinoin voisin puhaltaa ilmaa hänen keuhkoihinsa, niin ehkä voisin estää tukehtumisen, sanoi Avrigny katsellen ympärilleen. – Mutta minulla ei ole mitään keinoa!
– Herra tohtori, älkää antako minun tällä tavoin kuolla! huusi Barrois. – Minä kuolen, hyvä Jumala, kuolen!
– Höyhen, höyhen! huusi tohtori.
Hän näki sellaisen pöydällä.
Hän koetti pistää sen sairaan suuhun, joka kouristusten aikana turhaan koetti oksentaa. Mutta Barrois'n hampaat olivat niin lujasti puristautuneet yhteen, että höyhentä ei saatu menemään niiden välistä.
Barrois sai hermokouristuksen, joka oli edellistä kovempi. Hän oli vaipunut leposohvalta permannolle ja jäykistyi siinä.
Tohtori jätti hänet kouristusten valtaan, koska ei mitenkään voinut niitä estää, ja meni Noirtier'n luo.
– Miten voitte? kysyi hän äkkiä tältä hiljaa. – Hyvinkö?
– Niin.
– Onko vatsanne kova? Pehmeäkö?
– Niin.
– Aivan samanlainenko kuin sunnuntaisin, jolloin annan teidän suuhunne pillerin?
– Niin.
– Tekö häntä käskitte juomaan?
– En.
– Herra Villefort'ko?
– Ei.
– Hänen rouvansako?
– Ei.
– Valentine siis?
– Niin.
Barrois vaikeroi, hän haukotteli niin syvään, että leukaluut natisivat.
Avrigny jätti Noirtier'n ja riensi sairaan luo.
– Barrois, sanoi tohtori, – voitteko puhua?
Barrois sopersi muutamia epäselviä sanoja.
– Koettakaahan ystäväni.
Barrois avasi verestävät silmänsä.
– Kuka tämän mehujuoman on valmistanut?
– Minä.
– Toitteko sen heti valmistettuanne herrallenne?
– En.
– Minne sen jätitte sitä ennen?
– Tarjoiluhuoneeseen, sillä minua kutsuttiin muuanne.
– Kuka sen toi sisään?
– Neiti Valentine.
Avrigny löi kädellään otsaansa.
– Hyvä Jumala! sopersi hän.
– Tohtori, tohtori, huusi Barrois, joka tunsi kolmannen kouristuksen tulevan.
– Eikö oksennuslääkettä jo tuoda? huusi lääkäri.
– Tässä on lasissa valmiina, sanoi Villefort tullessaan.
– Kuka sen on valmistanut?
– Apteekin oppilas, joka tuli mukanani.
– Juokaa.
– Mahdotonta, se tuli liian myöhään. Kurkkuani kouristaa! Minä tukehdun! Voi sydäntäni! Voi päätäni!.. Mikä kamala tuska… Täytyykö minun kauankin näin kärsiä?
– Ei, ei, sanoi tohtori, – kohta ette kärsi enää.
– Minä ymmärrän, sanoi onneton palvelija. – Jumala, armahda minua!
Ja kiljaisten hän kaatui taaksepäin kuin salaman iskemänä.
Avrigny laski kätensä hänen sydämelleen ja pani peilin hänen suunsa eteen.
– No? kysyi Villefort.
– Tuokaa tänne pian orvokkisiirappia keittiöstä.
Villefort poistui heti.
– Älkää kauhistuko, herra Noirtier, sanoi Avrigny, – vien sairaan toiseen huoneeseen iskeäkseni suonta. Tällaisia kouristuksia on kamala katsella.
Hän tarttui Barrois'n kainaloihin ja laahasi hänet toiseen huoneeseen.
Mutta kohta hän palasi Noirtier'n huoneeseen ja otti mehuveden.
Noirtier sulki oikeanpuoleisen silmänsä.
– Valentine? Eikö niin? Tahdotte tavata Valentinea? Käsken lähettämään hänet luoksenne.
Villefort palasi. Avrigny tuli häntä vastaan käytävässä.
– No? kysyi hän.
– Tulkaa, sanoi Avrigny.
Hän vei Villefort'in toiseen huoneeseen.
– Onko hän vielä tainnoksissa? kysyi kuninkaallinen prokuraattori.
– Hän on kuollut.
Villefort peräytyi kolme askelta, risti kätensä ja sanoi katsellen ruumista syvästi säälien:
– Kuollut niin äkkiä!
– Niin, äkkiä, eikö totta? sanoi Avrigny. – Mutta eihän se mahda teitä kummastuttaa. Herra ja rouva Saint-Méran kuolivat molemmat yhtä äkkiä. Teidän talossanne kuollaan äkkiä, herra Villefort!
– Mitä! huudahti prokuraattori kummastuen ja kauhistuen. – Joko tuo entinen ajatus jälleen palaa mieleenne!
– Yhä uudelleen, sanoi Avrigny juhlallisesti, – eikä se ole hetkeäkään mielestäni poistunutkaan. Ja ettette luulisi minun tällä kertaa erehtyvän, niin kuulkaa tarkkaan sanojani, herra Villefort.
Villefort vapisi suonenvedontapaisesti.
– On olemassa eräs myrkky, joka tappaa melkein jälkeä jättämättä. Minä tunnen tuon myrkyn erinomaisen hyvin. Olen tutkinut kaikkia sen aikaansaamia ilmiöitä ja tuloksia. Tunsin myrkyn vaikutuksen äsken Barrois'ssa aivan samoin kuin tunsin sen rouva Saint-Méranissakin. Tästä myrkystä saa eräällä keinolla varmuuden. Jos lakmuspaperi on tehty punaiseksi jollakin hapolla, palauttaa tämä myrkky siihen entisen sinipunervan värin, ja se muuttaa orvokkisiirapin viheriäksi. Meillä ei ole lakmuspaperia, mutta tuossa tuodaan pyytämääni orvokkisiirappia.
Käytävästä kuului askelia. Tohtori raotti ovea, otti kamarineidon käsistä kupin, jonka pohjalla oli pari kolme lusikallista siirappia, ja sulki oven.