– Katsokaa, sanoi hän kuninkaalliselle prokuraattorille, jonka sydän sykki kuuluvasti, – tässä on orvokkisiirappia, ja tässä karahvissa on jäljellä samaa mehuvettä, jota herra Noirtier ja Barrois yhdessä ovat juoneet. Jos mehuvesi on puhdasta ja vaaratonta, siirappi säilyttää värinsä. Jos mehuvesi on myrkytettyä, niin siirappi muuttuu viheriäiseksi. Katsokaa!
Tohtori kaatoi hitaasti muutaman pisaran mehuvettä kuppiin ja sen pohjalle syntyi heti aivan kuin pilvi, joka vähitellen muuttui siniseksi, siitä safiirinsiniseksi, sitten opaalinväriseksi ja lopulta smaragdinvihreäksi.
Päästyään tähän väriin ei aine enää muuttunut toiseksi. Koe poisti kaikki epäilykset.
– Barrois-parka on myrkytetty angosturalla ja ignatiuspavulla, sanoi Avrigny. – Nyt voin siitä vastata Jumalan ja ihmisten edessä.
Villefort ei sanonut sanaakaan, nosti vain kätensä taivasta kohden, avasi silmänsä selkoselälleen ja lysähti tuoliin kuin salaman iskemänä.
80. Syytös
Avrigny oli piankin saanut prokuraattorin tointumaan, vaikka tämä vielä oli kalpea kuin ruumis.
– Kuolema on talossani! huudahti Villefort.
– Sanokaa rikos! vastasi tohtori.
– Herra Avrigny! huudahti Villefort. – En voi selittää, mitä kaikkea tällä hetkellä mielessäni liikkuu, kauhua, tuskaa ja hulluutta.
– Niin, sanoi Avrigny juhlallisen tyynesti, – mutta jo on aika meidän toimia, jo on aika meidän asettaa sulku tälle kuoleman virralle. Minä puolestani en voi enää säilyttää tällaista salaisuutta, vaan tahdon, että yhteiskunta kostaa uhrien puolesta.
Villefort loi ympärilleen synkän katseen.
– Minun talossani, sanoi hän, – minun talossani!
– Olette virkamies, sanoi Avrigny, – esiintykää siis miehenä. Olette lainvalvoja, kunnioittakaa itseänne ja näyttäkää, että voitte uhrautua.
– Uhrautua!
– Juuri niin.
– Epäilette siis jotakuta määrättyä?
– En epäile ketään. Kuolema kolkuttaa oveanne, astuu sisään ja kulkee tarkkojen laskelmien mukaan huoneesta toiseen. No niin, olen päässyt hänen jäljilleen ja tunnen hänen kulkemansa tien. Teen samoin kuin muinaisajan viisaat, hapuilen, sillä ystävyyteni perhettänne kohtaan, kunnioitukseni teitä kohtaan ovat siteinä silmilläni, ja…
– Puhukaa suoraan, tohtori, minulla on kyllä rohkeutta kuulla.
– No niin, teidän talossanne, ehkä omassa suvussanne, on kamala olento, jommoisia vuosisata synnyttää vain muutamia. Locusta ja Agrippina elivät samaan aikaan, se oli poikkeus ja todistaa vain, kuinka kiihkeästi kohtalo tahtoi tuhota rikoksiinsa tahritun Rooman valtakunnan. Brunhilda ja Fredegunda ovat sivistyksen alkuajan tulos. Ajan, jolloin ihminen oppi vallitsemaan sielua, vaikkakin vain pahojen voimien avulla. No niin, kaikki nämä naiset olivat tai olivat olleet nuoria ja kauniita. Heidän poskillaan kukoisti viattomuuden kukka, niin kuin teidänkin talossanne elävän rikollisen poskilla.
Villefort kirkaisi, pani kätensä ristiin ja katsoi tohtoriin rukoilevasti. Mutta tämä jatkoi säälimättömästi:
– Etsikää, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanoo oikeustieteellinen määritelmä…
– Tohtori! huudahti Villefort. – Kuinka monta kertaa onkaan inhimillinen oikeus joutunut noiden sanojen vuoksi harhaan. En tiedä, mutta minun mielestäni tämä rikos…
– Myönnätte siis, että kysymyksessä on rikos?
– Myönnän. Enhän muuta voi, täytyyhän minun myöntää. Mutta antakaa minun jatkaa. Minun mielestäni tämä rikos kohdistuu pääasiassa minuun eikä uhreihin. Epäilen, että kaikkien näiden kummallisten onnettomuustapausten takana uhkaa lopullinen turmio juuri minua.
– Oi ihmistä, mutisi Avrigny, – hän on itsekkäin kaikista luoduista ja luulee, että hänen tähtensä maa pyörii, aurinko loistaa ja kuolema niittää. Hän on muurahainen, joka uhmailee Jumalaa heinänkorren päässä! Eivätkö ne, jotka elämänsä ovat menettäneet, olekaan siis mitään menettäneet? Herra Saint-Méran, rouva Saint-Méran, herra Noirtier…
– Mitä! Herra Noirtier'ko?
– Niin juuri! Luuletteko, että tahdottiin surmata onneton palvelija? Ei, ei, hän kuoli toisen sijasta, aivan kuin Polonius Hamlet-näytelmässä. Noirtier'ta varten juoma oli valmistettu. Noirtier'han sitä joi määräysten mukaan, toinen vain sattumalta maistoi sitä. Ja vaikka Barrois kuolikin, niin isku oli suunnattu Noirtier'hen.
– Mutta kuinka isäni siis ei kuollutkaan?
– Puhuinhan siitä teille jo kerran, kun rouva Saint-Méranin kuoleman jälkeen keskustelimme puutarhassanne: herra Noirtier on jo tähän myrkkyyn tottunut, annokset, jotka olivat hänelle vaarattomat, tuottivat kuoleman toisille. Ei kukaan, ei murhaajakaan tiedä, että jo vuoden ajan olen koettanut parantaa herra Noirtier'n tautia brusiinilla, samalla aineella, jonka murhaaja tietää vaaralliseksi myrkyksi.
– Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Villefort väänteli käsiään.
– Seuratkaahan rikollisen menettelytapaa. Hän surmaa herra Saint-Méranin.
– Tohtori!
– Voin sen vaikka vannoa, sillä minulle mainitut taudin ilmiöt vastaavat täydellisesti omia huomioitani.
Villefort ei enää väittänyt vastaan, vaan huokasi syvään.
– Hän surmaa herra Saint-Méranin, jatkoi tohtori, – hän surmaa rouva Saint-Méranin. Kaksinkertainen perintö saatavissa.
Villefort kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä.
– Kuulkaahan tarkoin.
– Kuulen joka ainoan sanan, sopersi Villefort.
– Herra Noirtier, jatkoi säälimätön Avrigny, – oli aikaisemmin tehnyt testamenttinsa jättämättä teille ja perheellenne mitään ja antaen kaikki köyhille. Herra Noirtier'hen siis ei kosketa, hänestä kun ei voi olla mitään hyötyä. Mutta tuskin hän on ennättänyt hävittää edellisen testamenttinsa ja tehdä toisen, kun häneen isketään, jottei hän voisi laatia kolmatta. Testamentti tehtiin luullakseni toissapäivänä. Näettehän, että ei ole heitetty aikaa hukkaan.
– Armoa, herra Avrigny!
– Ei mitään armoa. Lääkärillä on pyhä tehtävänsä maan päällä, sen tähden hän on mennyt elämän lähteille asti ja laskeutunut kuoleman synkkiin alhoihin. Kun rikos on tehty ja kun Jumala epäilemättä kauhuissaan kääntää pois katseensa murhaajasta, on lääkärin velvollisuus sanoa: Tuossa on rikollinen!
– Armoa tyttärelleni! huudahti Villefort.
– Näettehän itse, että mainitsitte hänen nimensä, te, hänen oma isänsä!
– Armoa Valentinelle! Tämähän on aivan mahdotonta! Ennemmin syyttäisin vaikka itseäni! Valentinella on sydän kuin jalokivi, hänen sielunsa on kuin puhdas lilja.
– Ei mitään armoa, kuninkaallinen prokuraattori. Rikos on ilmeinen. Neiti Villefort itse pakkasi kääröön herra Saint-Méranille lähetettävät lääkkeet, ja herra Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort valmisti rouva Saint-Méranin juomat, ja rouva Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort otti muualle kutsutun Barrois'n käsistä mehuvesikarahvin, jonka vanhus tavallisesti aamupäivällä tyhjentää, ja vanhus pelastui kuolemasta ainoastaan ihmeen kautta. – Neiti Villefort on syyllinen, hän on myrkyttäjä! Kuninkaallinen prokuraattori, minä annan teille ilmi neiti Villefort'in, tehkää velvollisuutenne!
– Tohtori, en enää vastusta, en enää puolusta, minä uskon. Mutta armahtakaa minun elämääni, kunniaani!
– Herra Villefort, sanoi tohtori yhä kasvavalla voimalla, – on tapauksia, joissa en anna inhimillisten typerien arvelujen itseäni sitoa. Jos tyttärenne olisi tehnyt vain yhden rikoksen ja valmistelisi toista, sanoisin teille: Ilmoittakaa asiasta hänelle, rangaiskaa häntä ja saakoon hän viettää lopun elämästään jossakin luostarissa rukoillen ja itkien. Jos hän olisi tehnyt toisenkin rikoksen, olisin sanonut: Katsokaa, herra Villefort, tässä näette myrkyn, jolle ei ole vielä löydetty vastamyrkkyä. Se on pikainen kuin ajatus, nopea kuin leimahdus ja surmaava kuin salama. Antakaa hänelle tuota samaa myrkkyä, uskokaa hänet Jumalan huomaan ja pelastakaa siten henkenne ja kunnianne, sillä hän vainoo teidän omaa henkeänne. Näen hänen lähestyvän vuodettanne teeskennelty hymy huulillaan ja kauniit sanat suussaan! Teidän käy onnettomasti, herra Villefort, ellette iske, ennen kuin hän iskee. Niin olisin sanonut teille, jos hän olisi surmannut ainoastaan kaksi. Mutta hän on nähnyt kolme kuolintapausta on katsellut kolmea kuolinkamppailua ja on polvistunut kolmen ruumiin ääreen. Mestauslavalle myrkyttäjä, mestauslavalle! Puhutte kunniastanne, tehkää niin kuin olen sanonut, ja kuolemattomuus odottaa teitä!
Villefort vaipui polvilleen.
– Kuulkaa, sanoi hän, – minulla ei ole niin suurta voimaa kuin teillä. Ei teilläkään olisi, jos Valentinen sijasta olisi kysymys tyttärestänne, neiti Madeleinesta.
Tohtori kalpeni.
– Tohtori, jokainen naisesta syntynyt on luotu kärsimään ja kuolemaan.
Tohtori, minä kärsin ja odotan kuolemaa.
– Olkaa varuillanne, sanoi Avrigny, – kuolemanne voi olla hidas. Näette sen saapuvan vasta sitten, kun olette nähnyt sen iskevän isäänne, vaimoonne ja poikaanne.
Villefort oli tukehtumaisillaan, hän tarttui tohtorin käsivarteen.
– Kuulkaa minua, huudahti hän, – säälikää minua, tukekaa minua… Ei, tyttäreni ei ole syyllinen… Vaikka veisitte meidät tuomioistuimen eteen, niin huutaisin sielläkin: Ei, tyttäreni ei ole syyllinen … meidän talossamme ei ole tapahtunut rikosta…! Kuuletteko, en tahdo, että talossani on tapahtunut rikos, sillä ymmärrättehän, että kun rikos jonnekin tulee, se ei saavu yksinään. Mitä te siitä välitätte, kuolenko toisen surmaamana…? Oletteko ystäväni? Oletteko ihminen, onko teillä sydäntä…? Ei, te olette lääkäri…! Minä sanon teille: Minä en laahaa tytärtäni mestauslavalle…! Tämä ajatus kalvaa mieltäni, pakottaa minut raatelemaan rintaani omin sormin! Jos olisittekin erehtynyt, tohtori…! Jos se olisi joku toinen kuin tyttäreni! Jos jonakin päivänä tulisin kalmankalpeana teille sanomaan: Murhamies, olet surmannut tyttäreni…! Jos sellaista tapahtuisi, niin surmaisin itseni, vaikka olenkin kristitty!
– Hyvä on, sanoi tohtori oltuaan hetkisen vaiti, – minä odotan.
Villefort katsoi häneen aivan kuin vielä epäillen hänen sanojaan.
– Mutta, jatkoi Avrigny hitaasti ja juhlallisesti, – jos talossanne joku sairastuu, jos tauti iskee vaikkapa teihin, niin älkää lähettäkö noutamaan minua, minä en tule. Olen valmis säilyttämään teidän kanssanne tämän kamalan salaisuuden, mutta en anna häpeän ja kalvavan tuskan rehottaa ja kantaa hedelmiä omassatunnossani, niin kuin rikos ja onnettomuus saavat rehottaa ja kantaa hedelmiä teidän talossanne.
– Jätätte siis minut oman onneni nojaan?
– Jätän, sillä en voi seurata teitä kauemmaksi, ellen tahdo lopulta joutua mestauslavalle. Jokin toinen seikka ilmaisee ja lopettaa tämän kamalan murhenäytelmän. Hyvästi.
– Tohtori, jääkää!
– Ajatukset, jotka nyt tahraavat sieluani, tekevät talonne minulle pelottavaksi ja vihatuksi. Hyvästi.
– Sananen vielä, yksi ainoa sana! Jätätte minut keskelle tätä kamalaa tapausta, jonka ilmiantonne on tehnyt entistään kauheammaksi. Mitä sanon tuon vanhan palvelijan äkillisestä kuolemasta?
– Se on totta, sanoi tohtori Avrigny, – tulkaa saattamaan minua.
Tohtori poistui edellä, Villefort seurasi häntä. Palvelijat seisoivat levottomina käytävissä ja portailla, joita myöten lääkärin täytyi mennä.
– Hyvä herra, sanoi Avrigny niin kovaa, että kaikki sen voivat kuulla, – Barrois-parka istuskeli viime aikoina liiaksi paikallaan. Hän, joka oli tottunut kiertämään herransa kanssa ratsain tai vaunuissa pitkin Eurooppaa, kuoli, kun joutui liikkumaan vain nojatuolin lähistöllä. Hänen verensä tuli sakeaksi. Hän oli verevä, kaula oli lyhyt ja paksu, hän sai halvauksen, ja minä tulin paikalle liian myöhään.
– Pitäkää tarkkaa huolta siitä, lisäsi hän hiljaa, – että tuo kuppi, jossa on orvokkisiirappia, tyhjennetään pesään.
Ja tarttumatta Villefort'in käteen, katumatta hetkeäkään sanojaan tohtori poistui palvelijoitten kyynelten ja valitusten saattamana.
Samana iltana kaikki palvelijat, jotka olivat neuvotelleet keskenään keittiössä, tulivat pyytämään rouva Villefort'ilta eroa palveluksestaan. Eivät mitkään pyynnöt eivätkä palkankorotukset voineet heitä pidättää. He vastasivat vain:
– Tahdomme mennä pois, sillä kuolema asuu tässä talossa.
He lähtivät kaikista pyynnöistä huolimatta, ja lähtiessään he selittivät, että heistä oli ikävä jättää hyvä isäntäväki, varsinkin Valentine-neiti, joka aina oli ollut hyvä, auttavainen ja lempeä.
Villefort katsoi näiden sanojen aikana Valentineen.
Tyttö itki.
Hänen kyynelensä liikuttivat Villefort'ia, ja tämä sattui katsahtamaan vaimoonsakin. Hän oli näkevinään synkän hymyn hetkisen leikkivän rouva Villefort'in ohuilla huulilla, niin kuin toisinaan näkee onnettomuutta ennustavan meteorin putoavan kahden pilven välistä myrskyisältä taivaalta.
81. Toimensa jättänyt leipuri
Saman päivän iltana, jolloin kreivi Morcerf oli lähtenyt Danglars'in luota häpeissään ja raivoissaan, minkä mielentilan oli saanut aikaan pankkiirin kylmäkiskoinen vastaanotto, ajoi Andrea Cavalcanti pankkiirin pihaan Chaussée d'Antinin varrelle. Hänen hiuksensa olivat käherretyt ja kiiltävät, viikset suipoiksi kierretyt ja valkoiset hansikkaat niin ahtaat, että kynnet erottuivat niiden läpi. Hän puoliksi seisoi vaunuissaan.
Keskusteltuaan salongissa kymmenen minuutin ajan hänen onnistui johdattaa pankkiiri ikkunakomeroon, jossa hän sopivien esipuheiden jälkeen kuvaili elämänsä vaikeuksia jalon isänsä lähdön jälkeen. Pankkiirin perheestä, jossa hänet oli otettu vastaan kuin oma poika, hän kuitenkin oli löytänyt kaikki takeet onnesta, joka on korkeampaa kuin intohimojen kuohunta, ja neiti Danglars'in kauniista silmistä hän oli löytänyt vastakaiun tunteisiinsa.
Danglars kuunteli hyvin tarkkaavasti, sillä hän oli odotellut tätä tunnustusta, ja kun se nyt viimeinkin tuli, kirkastuivat hänen silmänsä yhtä paljon kuin ne Morcerfin käydessä olivat synkistyneet.
Mutta hän ei tahtonut kuunnella nuoren miehen tunnustusta tekemättä ensin hänelle muutamia omantunnonkysymyksiä.
– Herra Andrea, ettekö ole vielä liian nuori ajatellaksenne avioliittoa? sanoi hän.
– En suinkaan, jatkoi Cavalcanti, – en ainakaan omasta mielestäni. Italiassa aateliset yleensä menevät varhain naimisiin. Tämän tavan ymmärtää varsin hyvin. Elämähän on niin oikullista, että onneen on tartuttava heti, kun se sattuu kohdalle.
– Otaksuen, että vaimoni ja tyttäreni hyväksyvät ehdotuksenne, joka minulle tuottaa suurta kunniaa, sanoi Danglars, – niin kenen kanssa keskustelemme tähän kuuluvista raha-asioista? Minun mielestäni se on tärkeä seikka, ja ainoastaan isät voivat siitä keskustella sillä tavoin, että se takaa lasten onnen.
– Isäni on viisas mies ja tietää tarkoin, mikä on soveliasta ja järkevää. Hän on epäilemättä ottanut varteen sen seikan, että aion asettua Ranskaan. Lähtiessään hän siis jätti minulle kaikki syntyperääni koskevat paperit sekä sopimuksen, jossa hän sitoutuu – siinä tapauksessa, että avioliittoni on hänelle mieluinen, – antamaan hääpäivästäni lähtien minulle vuosittain viisikymmentätuhatta frangia. Laskujeni mukaan se on neljäsosa isäni vuotuisista tuloista.
– Minä puolestani, sanoi Danglars, – olen aikonut antaa viisisataatuhatta frangia myötäjäisiksi tyttärelleni, joka on ainoa perilliseni.
– Näettehän siis, sanoi Andrea, – että asia on hyvällä tolalla, olettaen, että rouva Danglars ja neiti Eugénie eivät vastusta pyyntöäni. Meillä on siis seitsemänkymmenenviidentuhannen frangin vuotuiset tulot. Otaksukaamme, että markiisi antaa minulle korkojen sijasta käytettäväkseni pääoman – eihän se ole helppoa, sen tiedän kyllä, mutta ei myöskään mahdotonta, – niin nämä pari kolme miljoonaa tulevat teidän haltuunne, ja tiedättehän, että pari kolme miljoonaa taitavissa käsissä tuottaa vuosittain kymmenen prosenttia.
– En koskaan maksa talletuksista enempää kuin neljä prosenttia, toisinaan vain kolme ja puoli, sanoi Danglars. – Mutta vävylleni maksan kyllä viisi, ja jaamme voiton tasan.
– Oivallista, appi, sanoi Cavalcanti päästäen valloilleen luonteensa hiomattoman puolen, joka hänen ponnistuksistaan huolimatta tuon tuostakin tuli näkyviin ja särki ylhäisen pintasilauksen.
Mutta heti hän paransi lauseensa sanoen:
– Anteeksi, mutta huomaattehan, että pelkkä toivokin tekee minut melkein hulluksi. Kuinkahan suuri onkaan riemuni, jos tuo kaikki toteutuu!
– Mutta, sanoi Danglars, joka ei huomannut, kuinka tämä alkujaan tunneasia muuttuikin kauppa-asiaksi, – onhan teillä omaisuutta, jonka voitte saada heti haltuunne isästänne riippumatta.
– Mitä omaisuutta? kysyi nuori mies.
– Äitinne perintö?
– Se on totta, äitini Oliva Corsinarin perintö.
– Entä kuinka suuri tämä osa omaisuuttanne on?
– Tunnustan suoraan, sanoi Andrea, – etten ole koskaan ottanut siitä selkoa, mutta luulen, että se nousee ainakin kahteen miljoonaan.
Danglars tunsi samaa riemua kuin saituri löytäessään kadonneen aarteen tai hukkuva, joka upottavan tyhjyyden sijasta tuntee jalkojensa alla maan.
– Siis, sanoi Andrea kumartaen hellän kunnioittavasti pankkiirille, – rohkenenko toivoa…
– Herra Andrea, sanoi Danglars, – toivokaa, ja ellei teidän puoleltanne mikään seikka estä tätä avioliittoa, on se päätetty asia. Mutta, jatkoi Danglars miettiväisesti, – mistä johtuu, ettei suojelijanne kreivi Monte-Cristo ole tullut esittämään tätä pyyntöä teidän kanssanne?
Andrea punastui hiukan.
– Tulen juuri kreivin luota, sanoi hän. – Hän on kyllä miellyttävä mies, mutta perin omituinen. Hän hyväksyi kyllä aikeeni ja sanoi, ettei isäni hänen luullakseen kieltäydy antamasta pääomaa haltuuni, lupailipa hän yrittää auttaakin minua tässä suhteessa. Mutta hän ei sanonut voivansa ottaa vastuulleen sitä, että ryhtyisi toisen puhemieheksi. Hänen puolustuksekseen on kuitenkin mainittava, että hän sanoi pitävänsä tätä avioliittoa kaikin puolin sopivana ja onnellisena. Hän ei tahtonut virallisesti tehdä mitään, mutta lupasi vastata kaikkiin teidän kysymyksiinne.
– Hyvä on.
– Mutta nyt, sanoi Andrea herttaisesti hymyillen, – olen lakannut puhumasta apelle ja puhun pankkiirille.
– Mitä siis tahdotte? naurahti Danglars.
– Ylihuomenna on minulla oikeus nostaa pankistanne lähimain neljätuhatta frangia. Kreivi ymmärsi varsin hyvin, että ensi kuu toisi mukanaan menoa, joihin pienet nuorenmiehentuloni eivät riittäisi, ja tässä on kahdenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus, jota hän ei minulle antanut, vaan tarjosi. Alla on hänen nimensä, niin kuin näette. Lunastatteko sen?
– Lunastaisin, vaikka summa olisi miljoona, sanoi Danglars pistäen maksuosoituksen taskuunsa. – Sanokaa, milloin olette huomenna kotona, ja konttoristini tuo teille kaksikymmentäneljätuhatta.
– Vaikkapa kello kymmenen aamulla, jos teille sopii. Mitä aikaisemmin sitä parempi, sillä tahtoisin huomenna lähteä maalle.
– Siis kello kymmenen. Onhan asuntonne yhä vielä Hôtel des Princes?
– On.
Seuraavana päivänä kello kymmeneltä tuotiin Andrealle kaksikymmentäneljätuhatta. Hän matkusti maalle ja jätti kaksisataa Caderoussea varten. Hän oli itse asiassa järjestänyt koko matkan välttääkseen vaarallista ystäväänsä. Sen vuoksi hän palasikin vasta illalla myöhään.
Mutta kun hän tuli hotellin pihaan, astui portinvartija hattu kädessään hänen eteensä.
– Armollinen herra, sanoi hän, – se mies kävi täällä?
– Mikä mies? kysyi Andrea aivan kuin ohimennen.
– Se, jolle teidän armonne maksaa pienen eläkkeen.
– Ahaa, sanoi Andrea, – tuo isäni vanha palvelija. Annoitte kai hänelle nuo sitä varten jättämäni kaksisataa frangia.
– Annoin kyllä, teidän armonne.
Andrea antoi puhutella itseään "hänen armokseen".
– Mutta, jatkoi portinvartija, – hän ei tahtonut ottaa niitä vastaan.
Andrea kalpeni, mutta pimeässä sitä ei onneksi huomannut.
– Hän tahtoi puhua teidän armonne kanssa. Vastasin, että olitte lähtenyt matkalle. Hän tahtoi sittenkin tavata teitä. Lopulta hän uskoi sanani ja jätti teille tämän kirjeen.
– Antakaa se tänne, sanoi Andrea.
Andrea luki sen vaunujensa lyhdyn valossa:
Tiedät missä asun, odotan sinua huomenna kello yhdeksältä aamulla.
Andrea tarkasti sinettiä nähdäkseen, oliko joku asiaankuulumaton avannut sen ja päässyt salaisuuden perille. Mutta kirje oli niin taitavasti suljettu, että vain rikkomalla sinetin olisi voinut ottaa selkoa sen sisällyksestä, ja sinetti oli aivan eheä.
– Hyvä on, sanoi hän. – Miesparka, hän on uskollinen sielu.
Portinvartija jäi miettimään näitä sanoja eikä tiennyt, kumpaa enemmän ihailisi, nuorta herraa vai hänen vanhaa palvelijaansa.
– Riisukaa hevoset pian valjaista ja tulkaa heti huoneeseeni, sanoi Andrea palvelijalleen.
Hän kiirehti huoneeseensa ja heitti Caderoussen kirjeen pesään. Se oli juuri palanut, kun palvelija astui sisään.
– Pierre, olethan samankokoinen kuin minäkin? sanoi Andrea.
– Minulla on se kunnia, teidän armonne, vastasi palvelija.
– Onhan sinulla uusi livreetakkisi, joka eilen tuotiin?
– On.
– Minulla on suhde erääseen neitokaiseen, jolle en tahdo sanoa nimeäni enkä arvoani. Lainaa minulle takkisi ja anna minulle paperisi, että voin tarpeen tullen yöpyä jossakin majatalossa.
Pierre totteli.
Viisi minuuttia myöhemmin Andrea poistui hotellista aivan toiseksi muuttuneena, kenenkään tuntematta, otti ajurin ja läksi Picpusiin "Punaisen hevosen" ravintolaan.
Seuraavana päivänä hän lähti sieltä kenenkään tuntematta Saint-Antoinen kaupunginosaan, asteli bulevardia pitkin Ménilmontant-kadulle asti, pysähtyi kolmannen talon kohdalle kadun vasemmalla puolella ja katseli etsivästi ympärilleen.
– Mitä etsitte, kaunis poika? kysyi vastapäinen hedelmäkauppias.
– Herra Pailletinia, lihava muori, vastasi Andrea.
– Leipuriako, joka elää koroillaan? kysyi hedelmäkauppias.
– Juuri häntä.
– Hän asuu pihan perällä vasemmalla kolmannessa kerroksessa.
Andrea meni neuvottuun suuntaan. Kolmannessa kerroksessa oli kellon nuoraan kiinnitetty jäniksenkäpälä. Hän kiskoi sitä niin kiukkuisesti, että kello kilisi kiivaasti.
Tuokion kuluttua ilmestyi Caderoussen naama oven ristikon taakse.
– Ahaa, sinä olet täsmällinen, sanoi hän.
Hän avasi oven.
– Totta kai, sanoi Andrea astuessaan sisään.
Hän heitti palvelijanhattunsa niin kiivaasti tuolille, että se putosi ja kieri pitkin permantoa.
– No, no, sanoi Caderousse, – älähän suutu, poika! Olen ajatellut sinua. Katsohan kuinka hyvän aamiaisen olen sinulle valmistanut, pelkkiä mieliruokiasi.
Andrea tunsi ruoan hajua, ja se tuntui mieluisalta, koska hänen oli nälkä. Haju tuli tuoreesta ihrasta ja valkosipulista, joita Provencessa syödään, siihen liittyi myöskin paistetun kalan ja muskotin sekä ryytineilikan kitkerä tuoksu. Hiilloksella hautui kaksi höyryävää, peitettyä vatia ja pesässä kolmijalan päällä porisi kattila.
Viereisessä huoneessa Andrea näki melko siistin, kahdelle hengelle katetun pöydän, siinä kaksi pulloa, toinen valkoista ja toinen punaista viiniä, ison viinakarahvin sekä vadissa kaalinlehdelle taidokkaasti järjestettyjä hedelmiä.
– Mitä tästä sanot, poikani? kysyi Caderousse. – Eikö tuoksukin hyvältä? Tiedäthän, että ennen olin hyvä kokki. Muistan, kuinka nuolitte sormianne tullessanne minun keittiööni. Sinä varsinkin sait maistella keitoksiani etkä niitä suinkaan ylenkatsonut.
Caderousse alkoi kuoria lisää sipuleja.
– Hyvä on, hyvä on, sanoi Andrea ärtyneesti. – Jos olet häirinnyt minua saadaksesi syödä kanssani aamiaista, niin paha sinut periköön!
– Poikani, sanoi Caderousse vakavasti, – syödessä keskustellaan. Kuinka kiittämätön oletkaan, etkö mielelläsi näe ystäviäsi? Minä ihan itken ilosta.
Caderousse itki todellakin, mutta vaikeata oli tietää, vaikuttiko ilo vai sipuli Gardin sillan majatalon entisen isännän kyynelrauhasiin.
– Pidä suusi kiinni, senkin tekopyhä! sanoi Andrea. – Sinäkö muka minusta välittäisit!
– Välitän, niin totta kuin piru minut muuten periköön. Se on heikkoutta, sanoi Caderousse, – mutta sille en mahda mitään.
– Eikä se estä sinua kutsumasta minua tänne joissakin katalissa aikeissa.
– Älä puhu joutavia, sanoi Caderousse pyyhkien puukkoaan isoon esiliinaansa. – Ellen pitäisi sinusta, kestäisinkö tätä surkeata elämää, johon olet minut tuominnut? Katselehan hiukan itseäsi, ylläsi on palvelijasi takki, sinulla on siis palvelijakin. Minulla ei ole, ja saan itse kuoria vihannekseni. Sinä halveksit minun ateriaani, koska syöt Hôtel des Princes'issa tai Café de Paris'ssa. Minullakin voisi olla palvelija ja vaunut, minäkin voisin syödä missä mieleni tekee. Miksi luovun siitä kaikesta? Ollakseni tuottamatta surua pikku Benedettolleni. Myönnä pois, että minäkin voisin elää sillä tavoin, häh?
Caderousse loi ilmeikkään katseen nuoreen mieheen.
– Otaksukaamme siis, että rakastat minua, myönsi Andrea. – Mutta miksi tahdot pakottaa minut syömään aamiaista kanssasi?
– Nähdäkseni sinut, poikani.
– Nähdäksesi minut, miksi? Olemmehan jo edeltäpäin sopineet kaikesta.
– Rakas ystävä, sanoi Caderousse, – ei testamenttia ilman lisäyksiä. Tahdot kai ensin syödä? Istu siis ja aloittakaamme sardiineilla ja tuoreella voilla, jonka olen sinun mieliksesi pannut viinimarjan lehdille. Katsele huonettani, sen neljää olkituolia ja kuvia, joissa on kolmen frangin kehykset. Hitto vieköön, tämä ei ole mikään Hôtel des Princes.
– Joko alat olla tyytymätön? Etkö ole enää onnellinen, vaikka voit elellä niin kuin ammattinsa lopettanut leipuri?
Caderousse huokasi.
– Mitä valittamisen syytä sinulla on? jatkoi Andrea. – Olethan saanut unelmasi toteutetuksi.
– Se on vieläkin vain unelma. Ammattinsa lopettanut leipuri, Benedetto-parka, on rikas mies ja elää koroillaan.
– Onhan sinulla korkosi.
– Minullako?
– Niin juuri, koska tuon sinulle taas kaksisataa frangia.
Caderousse kohautti olkapäitään.
– On nöyryyttävää ottaa vastaan rahaa, jota toinen ei mielellään anna, rahaa, jonka lähde voi minä päivänä tahansa ehtyä, sanoi hän. – Ymmärräthän, että minun täytyy säästää siltä varalta, että varallisuutesi ei kestäisikään. Onni on vaihtelevainen, niin kuin rykmentin pappi sanoi. Tiedän kyllä, että menestyksesi on korkeimmillaan, senkin kanalja, sinähän menet Danglars'in tyttären kanssa naimisiin.
– Mitä, Danglars'in tyttären kanssa!
– Juuri niin, Danglars'in tyttären kanssa. Ei kai minun tarvitse sanoa paroni Danglars'in? Sehän olisi samaa kuin puhuttelisin sinua kreivi Benedettoksi. Danglars oli ystäväni, ja ellei hänellä olisi niin perin huono muisti, pitäisi hänen kutsua minut häihisi … sillä hänhän oli minun häissäni … niin olikin. Siihen aikaan ei hän ollut niin ylpeä kuin nyt. Hän oli silloin vähäpätöinen kirjanpitäjä kunnon Morrelin liikkeessä. Olen monta kertaa aterioinut hänen ja kreivi Morcerfin kanssa… Minulla on hienoja tuttavia, niin kuin huomaat, ja jos seurustelisin hiukan enemmän heidän kanssaan, kohtaisimme toisemme samoissa salongeissa.
– Kateutesi saattaa sinut näkemään kaiken ruusunpunaisessa valossa, Caderousse.
– Hyvä on, Benedetto mio, minä tiedän mitä tiedän. Ehkä minäkin kerran pääsen siihen asemaan, että minulla on hienot vaatteet ja käyn komeissa taloissa. Sitä odottaessamme istu ja syö.
Caderousse näytti hyvää esimerkkiä, istui pöydän ääreen ja söi hyvällä ruokahalulla ylistellen jokaista valmistamaansa ruokalajia.
Andrea näytti mukautuvan kohtaloonsa, avasi pullot ja kävi käsiksi kalakeittoon sekä öljyssä ja sipulissa paistettuun turskaan.
– No, toveri, sanoi Caderousse, – sinä näytät jälleen pääsevän sovintoon entisen hovikokkisi kanssa.
– Kyllä, sanoi Andrea, – ruokahaluhan sai minut hänen luonaan aikoinaan unohtamaan kaiken muun.
– Ruoka maistuu siis hyvältä?
– Niin hyvältä, etten voi käsittää, kuinka mies, joka saa syödä tällaisia herkkuja, voi valittaa elämän surkeutta.
– Katsohan, sanoi Caderousse, – vain yksi ajatus pilaa onneni.
– Mikä?
– Se, että elän ystävän armoilla, minä, joka aina olen rehellisesti ansainnut toimeentuloni.
– Älä siitä välitä, sanoi Andrea, – minulla on niin paljon, että se riittää kahdellekin.
– Oikeinko totta? Mutta usko tai älä, joka kuun lopussa minulla on omantunnonvaivoja.
– Kunnon Caderousse!
– Jopa siinä määrin, että eilen en tahtonut ottaa vastaan noita kahtasataa frangia.
– Sinähän tahdoit keskustella kanssani, mutta tahdoitko todellakin puhua vain omantunnonvaivoistasi?
– Todellisista omantunnonvaivoista. Sitä paitsi on minussa herännyt eräs ajatus.
Andrea vapisi. Hän vapisi aina kuullessaan, että Caderousse oli saanut uuden ajatuksen.
– Tuntuu niin surkealta odottaa aina kuukauden viimeistä päivää.
– Mitä siitä, tuumi Andrea tyynesti koettaen arvata, mihin hänen toverinsa tahtoi tulla, – koko elämähän on odottamista. Enhän minäkään muuta tee. Minä olen kärsivällinen.
– Niin, sillä kahdensadan frangin asemesta sinä odotat viittä- tai kuuttatuhatta, ehkä kymmentä-, ehkä kahtatoista-, sillä sinähän olet aina ollut ahne. Entisaikaan oli sinulla kaikenlaisia rahalaatikkoja ja säästökassoja, joita koetit salata ystävältäsi Caderousselta. Mutta samalla Caderoussella oli kaikeksi onneksi hyvä vainu.
– Nyt taas eksyt pois aiheesta, sanoi Andrea, – rupeat lörpöttelemään menneisyydestä. Mitä hyötyä tuollaisesta lavertelusta on?
– Sinähän olet vasta yhdenkolmatta ja voit unohtaa menneisyyden. Minä olen viidenkymmenen ja minun on pakko muistella menneisyyttä. Mutta palatkaamme taas raha-asioihin.
– Niin.
– Jos olisin sinun sijassasi, tekisin totta…
– Millä tavoin tekisit totta?
– Pyytäisin puolen vuoden saatavat heti kerrallaan, muka ostaakseni maatilan ja päästäkseni sitä tietä eduskuntaan. Ja sitten lähtisin noine rahoineni karkuun.
– Kas, kas, kas, sanoi Andrea, – tuo ajatus ei ole aivan tyhmä.
– Rakas ystävä, sanoi Caderousse, – syö minun laittamiani ruokia ja noudata neuvojani, ne eivät vahingoita ruumistasi eivätkä sieluasi.
– Mutta miksi et itse noudata tuota neuvoa? kysyi Andrea. – Miksi et peri puolen vuoden tai vaikkapa koko vuoden rahoja ja muuta vaikkapa Brysseliin? Sen sijaan että sinua pidetään toimensa jättäneenä leipurina, luultaisiinkin sinua vararikkoiseksi, joka hoitaa ammattiaan. Sellaisia kunnioitetaan suuresti.
– Mutta mihin minä pääsen tuhannella kahdellasadalla frangilla?
– Kylläpä olet tullut vaativaiseksi! Kaksi kuukautta sitten olit kuolemaisillasi nälkään.
– Ruokahalu kasvaa syödessä, tuumi Caderousse ja väläytti hampaitaan kuin naurava apina tai vihainen tiikeri. – Olenkin laatinut suunnitelman, hän jatkoi puraisten näillä hyvin säilyneillä hampaillaan ison palan leipää.
Caderoussen suunnitelmat kauhistuttivat Andreaa vielä enemmän kuin hänen ajatuksensa.
– Se mahtaa olla kaunis suunnitelma.
– Miksi ei olisi? Minähän senkin suunnitelman keksin, jonka avulla pääsimme tuosta laitoksesta, jonka hyvin muistat. Eikä se ollut niinkään huono suunnitelma, koska olemme täällä!
– Enhän väitäkään vastaan, sanoi Andrea, – sinä keksit toisinaan hyviä tuumia, mutta mitä nyt suunnittelet?