Kolmannen päivän iltana, kun Albert aivan uupuneena tästä urheilusta, joka Monte-Cristolle näytti olevan pelkkää leikkiä, nukahti tuoliinsa kreivin keskustellessa arkkitehtinsa kanssa suunnittelemastaan kasvihuoneesta, kuului tieltä kiivasta ratsastusta, ja Albert kohotti päätään. Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki suureksi harmikseen pihalla oman kamaripalvelijansa, jota hän ei ollut tahtonut ottaa mukaansa, ettei liiaksi rasittaisi kreiviä.
– Florentin täällä! huudahti hän hypäten tuolistaan. – Onko äitini sairas?
Ja hän juoksi ovelle.
Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja näki hänen rientävän palvelijan luo, joka otti taskustaan pienen sinetillä suljetun käärön. Käärössä oli sanomalehti ja kirje.
– Kuka tämän kirjeen on lähettänyt? kysyi Albert kiihkeästi.
– Herra Beauchamp, vastasi Florentin.
– Onko Beauchamp lähettänyt teidätkin tänne?
– On. Hän kutsui minut luokseen, antoi minulle matkarahat ja otti minulta lupauksen, etten pysähtyisi, ennen kuin olen tavannut herran. Olen ajanut yhtä mittaa viisitoista tuntia.
Albert avasi vavisten kirjeen. Luettuaan ensimmäiset rivit hän kiljahti ja tarttui sanomalehteen. Hänen silmänsä himmenivät, polvensa horjahtivat, ja hän nojautui Florentiniin pysyäkseen pystyssä.
– Mies parka! mutisi Monte-Cristo niin hiljaa, ettei itsekään kuullut näitä säälin sanoja. – On siis totta, että isäin pahat teot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen.
Tällä välin Albert oli hiukan tointunut ja jatkoi lukemistaan, hän ravisti hikistä tukkaansa ja rypisti sanomalehden ja kirjeen.
– Florentin, sanoi hän, – onko hevosenne siinä kunnossa, että sillä pääsee Pariisiin?
– Se on huono, pattijalkainen postikoni.
– Miten kotona voitiin lähtiessänne?
– Kaikki oli rauhallista. Mutta palatessani herra Beauchampin luota näin rouvan itkevän. Hän lähetti etsimään minua saadakseen tietää, milloin palaatte. Sanoin silloin meneväni herra Beauchampin toimesta teitä etsimään. Ensin hän tarttui käsivarteeni aivan kuin estääkseen minua. Mutta hetkisen mietittyään hän sanoi: "Lähtekää, Florentin, ja pyytäkää häntä palaamaan."
– Niin, äiti, niin, sanoi Albert, – minä palaan, olkaa siitä varma, ja voi silloin tuota konnaa!.. Minun täytyy heti paikalla lähteä.
Hän palasi huoneeseen, jonne oli jättänyt Monte-Criston.
Hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Viidessä minuutissa oli Albertissa tapahtunut suuri muutos. Hänen äänensä oli muuttunut, kasvoilla paloi kuumeinen hohde, silmät paloivat sinisten luomien alla, ja hän asteli horjuen kuin humaltunut.
– Kreivi, sanoi hän, – kiitos vieraanvaraisuudestanne, jota olisin kauemminkin tahtonut nauttia, mutta minun täytyy nyt palata Pariisiin.
– Mitä on tapahtunut?
– Suuri onnettomuus. Mutta sallikaa minun lähteä, sillä nyt on kysymyksessä paljon kalliimpi seikka kuin elämäni. Pyydän, älkää kyselkö, antakaa minulle vain hevonen!
– Tallini on käytettävänänne, sanoi Monte-Cristo. – Mutta tehän kuolette väsymyksestä, jos lähdette ratsain; ottakaa vaunut, kärryt, jotkin ajoneuvot.
– Se kestäisi liian kauan, ja minä tarvitsen tuota pelkäämäänne väsymystä, sillä se tekee minulle hyvää.
Albert astui muutaman askelen horjuen aivan kuin kuulan satuttamana ja vaipui tuoliin oven viereen.
Kreivi ei nähnyt tätä toista pyörtymistä, sillä hän oli jo ikkunan luona huutamassa:
– Ali, ratsu herra Morcerfille! Nopeasti, hänellä on kiire!
Nämä sanat saivat Albertin tointumaan. Hän riensi ulos, kreivi seurasi häntä.
– Kiitos, sanoi nuori mies hypäten satulaan. – Palatkaa niin pian kuin voitte, Florentin. Mitä minun pitää sanoa saadakseni toisen hevosen?
– Ei mitään, jätätte vain tämän, ja teille satuloidaan heti toinen.
Albert aikoi lähteä, mutta pysähtyi vielä.
– Pidätte ehkä lähtöäni kummallisena, mielettömänä, sanoi nuori mies. – Ette ymmärrä, kuinka muutama sanomalehden rivi voi saada ihmisen epätoivoon. Lukekaa siis tämä lehti, lisäsi hän heittäen kreiville sanomalehden, – mutta vasta lähdettyäni, ettette näkisi minun punastuvan.
Ja kreivin kumartuessa ottamaan lehteä hän painoi kannukset hevosen kylkiin, joka kummastuneena siitä, että ratsumies luuli tarvitsevansa sellaisia keinoja, lähti kiitämään kuin nuoli.
Kreivin katse viipyi syvästi säälivänä ratsastajassa. Vasta, kun tämä oli kokonaan kadonnut näkyvistä, hän käänsi katseensa lehteen ja luki:
Se ranskalainen upseeri, joka oli Janinan pashan Alin palveluksessa ja josta
Impartial
-lehti kolme viikkoa sitten kertoi, mies, joka luovutti Janinan linnoituksen ja lisäksi vielä myi hyväntekijänsäkin turkkilaisille, oli todellakin siihen aikaan nimeltään Fernand, niin kuin arvoisa virkaveljemme on maininnut. Mutta sittemmin hän on lisännyt ristimänimeensä aatelisnimen. Hänen nimensä on nykyään kreivi Morcerf, ja hän kuuluu päärien kamariin.
Tuo kaamea salaisuus, jonka Beauchamp jalomielisesti oli haudannut, ilmestyi siis näkyviin aseellisena kummituksena. Toinen sanomalehti, jolla oli asiasta tarkat yksityistiedot, oli heti seuraavana päivänä Albertin lähdettyä Normandiaan julkaissut nuo muutamat rivit, jotka olivat tehdä nuoren miehen hulluksi.
86. Tuomio
Kello kahdeksan aamulla Albert saapui aivan äkkiä Beauchampin luo. Kamaripalvelija tiesi odottaa häntä ja vei Morcerfin herransa huoneeseen, sillä tämä oli juuri kylvyssä.
– No? kysyi Albert.
– Odotin teitä, ystävä parka! vastasi Beauchamp.
– Tässä olen. Minun ei tarvitse sanoa teille, Beauchamp, että tiedän, ettei teidänkaltaisenne hyväsydäminen, kunnon mies ole puhunut tästä kenellekään, ettehän, ystäväni. Kun sitä paitsi lähetitte minulle sanan, niin onhan se parhaana todistuksena ystävyydestänne. Älkäämme siis kuluttako aikaa turhiin puheisiin. Aavistatteko, mistäpäin tämä isku tulee?
– Sen sanon kohta teille parilla sanalla.
– Mutta kertokaa ensin minulle kaikki tämän kamalan petoksen yksityiskohdat.
Ja Beauchamp kertoi häpeän ja tuskan murtamalle ystävälleen mitä oli tapahtunut.
Kirjoitus oli ollut kaksi päivää aikaisemmin eräässä toisessa aamulehdessä, ja asian teki entistä vakavammaksi se, että tätä lehteä pidettiin hallituksen äänenkannattajana. Beauchamp istui aamiaista syömässä, kun uutinen osui hänen silmiinsä. Hän lähetti heti noutamaan ajuria ja lopettamatta ateriaansa riensi lehden toimitukseen. Vaikka Beauchampilla oli aivan päinvastaiset valtiolliset mielipiteet kuin tämän lehden päätoimittajalla, olivat he henkilökohtaisia ystäviä – niin kuin usein on laita.
Astuessaan toimitukseen Beauchamp näkee päätoimittajan hyvin tyytyväisenä lukemassa luultavasti itse laatimaansa kirjoitusta sokerijuurikkaiden viljelemisestä.
– Koska lehti on kädessänne, sanoi Beauchamp, – ei minun tarvitsekaan selittää, miksi tänne tulen.
– Oletteko ehkä sokeriruokojen puolustaja? kysyi hallituksen lehden päätoimittaja.
– En, vastasi Beauchamp, – en tunne sitä kysymystä laisinkaan. Minä tulen aivan toisissa asioissa.
– Ja miksi tulette?
– Morcerfia koskevan kirjoituksen tähden.
– Sehän on totta. Eikö olekin merkillinen kirjoitus?
– Niin merkillinen, että voitte joutua syytteeseen kunnianloukkauksesta ja sekaannutte vaaralliseen riitajuttuun.
– En lainkaan. Uutisen ohella saimme kaikki todistuskappaleet ja tiedämme, että herra Morcerf tulee pysymään aivan siivolla. On isänmaan edun mukaista antaa ilmi tällaiset miehet.
Beauchamp tuli aivan sanattomaksi.
– Mutta kuka teille on antanut nämä tiedot? kysyi hän viimein, – sillä minun lehteni, joka ensimmäisenä tästä puhui, oli pakko vaieta todistusten puutteessa, ja onhan meillä suurempi syy kuin teillä paljastaa herra Morcerf, koska hän on päärien kamarin jäsen ja me kuulumme vastustuspuolueeseen.
– Hyvä Jumala, emme me suinkaan ole nuuskineet tätä häväistysjuttua, vaan se on meille ilmoitettu. Eilen saapui Janinasta eräs mies mukanaan täydellinen syytösaineisto, ja kun epäröimme painattaa sitä, vastasi hän antavansa siinä tapauksessa uutisen johonkin toiseen lehteen. Tiedättehän, Beauchamp, mitä merkitsee huomattava uutinen. Emme tahtoneet päästää tätä käsistämme. Nyt on isku isketty, ja se on niin ankara, että siitä puhutaan kautta Euroopan.
Beauchamp käsitti, ettei hänellä ollut täällä enää mitään tehtävää, ja poistui epätoivoissaan lähettääkseen pikalähetin Morcerfin luo.
Hän ei voinut Albertille kirjeessä ilmoittaa erästä toista seikkaa, sillä se tapahtui lähdön jälkeen. Päärien kamarissa, jossa kaikki tavallisesti oli hyvin rauhallista ja tasaista, vallitsi sinä päivänä kiihtynyt mieliala. Melkein kaikki olivat saapuneet ennen määräaikaa ja keskustelivat tästä ikävästä tapauksesta, joka varmasti kääntäisi yleisen huomion päärien kamarin tunnetuimpaan jäseneen.
Sanomalehtikirjoitusta luettiin puoliääneen, tehtiin lisäyksiä ja muisteltiin yksityiskohtia, jotka selittivät asiaa. Virkatoverit eivät pitäneet kreivi Morcerfista. Hänen oli täytynyt niin kuin muidenkin nousukkaiden pysytellä hyvin korskeana säilyttääkseen asemansa. Vanha aatelisto nauroi hänelle, lahjakkaat karttoivat häntä, ja kunniansa puolesta moitteettomat pysyttelivät vaistomaisesti erillään hänestä. Näin oli kreivin asema sikäli ikävä, että hän helposti saattoi joutua sovitusuhriksi. Kun Jumalan sormi kerran oli osoittanut hänet syylliseksi, niin jokainen huusi: Ristiinnaulitse!
Kreivi Morcerf itse ei tiennyt vielä mistään. Hän ei tilannut sanomalehteä, jossa tuo häpäisevä kirjoitus oli ollut, ja hän oli kuluttanut aamupäivänsä kirjeitten kirjoittamiseen ja ostamansa hevosen koettelemiseen.
Hän saapui siis tavalliseen aikaan päärien kamariin, pää pystyssä, ylpeänä, korskeana, astui vaunuistaan, kulki käytävän halki ja tuli istuntosaliin huomaamatta, miten ovenvartija epäröi päästää häntä sisään ja miten virkaveljet tervehtivät häntä vain puolittain.
Morcerfin tullessa oli istuntoa kestänyt jo puoli tuntia. Kreivi ei siis ollut tilanteen tasalla, vaan esiintyi aivan kuten ennenkin. Mutta kaikkien mielestä hän vaikutti entistä ylpeämmältä, ja hänen käyttäytymisensä tuntui hänen arvoasemaansa kadehtivien mielestä sopimattomalta, useiden mielestä kerskailulta ja muutamien mielestä röyhkeydeltä.
Kaikesta huomasi, että päärien kamari kiihkein mielin odotti taistelun alkua. Kaikkien käsissä oli tuo syyttävä sanomalehti. Mutta niin kuin tavallisesti käy, ei kukaan tahtonut ensimmäisenä ryhtyä hyökkäämään. Lopulta eräs kunnianarvoinen pääri, Morcerfin julkinen vihamies, astui puhujalavalle niin juhlallisesti, että kaikki huomasivat odotetun hetken koittaneen.
Syntyi kuolemanhiljaisuus. Vain Morcerf ei tietänyt, miksi nyt tahdottiin niin tarkkaavina kuunnella puhujaa, jolle tätä kunniaa ei tavallisesti suotu.
Puhuja lausui rauhallisesti esipuheensa, jossa hän ilmoitti aikovansa käydä käsiksi asiaan, joka oli niin vakava, niin pyhä, niin tärkeä koko päärien kamarille, että hän pyysi virkaveljiänsä tarkkaan häntä kuuntelemaan.
Kuullessaan Janinan ja Fernandin nimen kreivi Morcerf kalpeni niin kovasti, että koko seura, jonka silmät ahnaina olivat kiintyneet häneen, vavahti.
Moraaliset haavat voi salata, mutta ne eivät koskaan mene umpeen. Aina ne tuottavat tuskaa, aina ne ovat valmiita vuotamaan verta, kun niihin koskee, ja ne pysyvät sydämessä verestävinä ja avoimina.
Sanomalehtikirjoituksen lukeminen lopetti hiljaisuuden, ja kuului sorinaa, joka kuitenkin pian taukosi, kun syyttäjä näytti aloittavan varsinaisen puheensa. Hän huomautti, kuinka suuresti hän oli arkaillut kajota tällaiseen asiaan ja kuinka hänen tehtävänsä oli vaikea. Herra Morcerfin ja koko eduskunnan kunnia oli kysymyksessä, puhuja sanoi puolustavansa sitä vaatimalla, että asiasta ryhdyttäisiin heti keskustelemaan. Lopuksi hän ehdotti, että oli asetettava tutkintalautakunta niin pian kuin mahdollista, jotta voitaisiin taistella panettelua vastaan, ennen kuin se oli liiaksi levinnyt. Tutkimuksen perusteella herra Morcerf voitaisiin jälleen saattaa siihen asemaan, joka hänellä jo kauan oli ollut yleisön edessä.
Tämä odottamaton, pelottava onnettomuus lamautti Morcerfin niin täydellisesti, että hän saattoi vain sopertaa muutaman sanan ja luoda harhailevia katseita virkaveljiinsä. Tällainen arkuus voi yhtä hyvin ilmaista syyttömän hämmennystä kuin syyllisen häpeääkin, ja se herätti myötätuntoa häntä kohtaan. Todella jalot luonteet ovat aina valmiita olemaan myötätuntoisia, kun heidän vihollistaan kohdannut onnettomuus on suurempi kuin heidän vihansa.
Puheenjohtaja tahtoi äänestettäväksi, pannaanko tutkimus toimeen vai eikö. Ne, jotka äänestivät tutkimuksen puolesta, nousivat seisomaan, toiset jäivät istumaan. Tulos oli, että tutkimus päätettiin panna toimeen.
Kreiviltä kysyttiin, paljonko aikaa hän tarvitsee valmistautuakseen puolustamaan itseään.
Morcerfin rohkeus oli palannut, kun hän huomasi, että kamalasta iskusta huolimatta hän vielä eli.
– Herrat päärit, sanoi hän, – ajan avulla ei torjuta tällaisia iskuja, joita salaiset vihamieheni minuun suuntaavat jäädäkseen ehkä tekonsa tehtyään ainiaaksi varjoon. Salamaan, joka on minut hetkiseksi sokaissut, täytyy minun vastata heti paikalla, kuin ukkonen. Miksi en tällaisen puhdistautumisen sijasta saa vuodattaa vertani todistaakseni virkaveljilleni, että olen heidän vertaisensa?
Nämä sanat synnyttivät kuulijoissa edullisen mielialan syytettyä kohtaan.
– Pyydän siis, jatkoi hän, – että tutkimus pannaan toimeen niin pian kuin mahdollista, ja olen valmis jättämään eduskunnalle kaikki ne paperit, jotka voivat tässä tutkimuksessa tulla kysymykseen.
– Minä päivänä arvelette voivanne olla valmis? kysyi puheenjohtaja.
– Olen tästä päivästä alkaen eduskunnan käytettävänä, vastasi kreivi.
Puheenjohtaja soitti kelloa.
– Hyväksyykö eduskunta, että tutkimus aloitetaan vielä tänä päivänä? kysyi hän.
– Hyväksyy! kuului vastaukseksi.
Valittiin kaksitoistamiehinen lautakunta tutkimaan Morcerfin asiaa. Lautakunnan ensimmäinen istunto alkaisi kello kahdeksan samana iltana eduskunnan kansliassa. Jos useampia istuntoja tarvittaisiin, pidettäisiin ne samaan aikaan ja samassa paikassa.
Kun tämä päätös oli tehty, pyysi Morcerf lupaa saada poistua. Hän tahtoi mennä järjestämään niitä todistuskappaleita, jotka hän jo aikoja sitten oli koonnut puolustautuakseen tätä myrskyä vastaan. Viekas ja kukistamaton kun oli, oli hän aavistanut, että se kerran tulisi.
Beauchamp kertoi tämän kaiken Albertille, mutta paljon eloisammin kuin me, koska me olemme jo niin etäällä noista tapahtumista.
Kuunnellessaan Albert vapisi vuoroin toivosta, vuoroin suuttumuksesta, vuoroin häpeästä, sillä Beauchampin kertomuksista hän tiesi isänsä syylliseksi eikä inttänyt, miten hän olisi voinut todistaa syyttömyytensä. Päästyään näin pitkälle kertomuksessaan Beauchamp vaikeni.
– Entä sitten? kysyi Albert.
– Sittenkö? kysyi Beauchamp.
– Niin.
– Ystäväni, kysymyksenne saattaa minut kamalan vaikeaan asemaan.
Tahdotteko siis tietää jatkon?
– Tahdon aivan ehdottomasti, ystäväni, ja mieluummin kuulen sen teidän suustanne kuin muiden.
– No niin, kootkaa siis koko rohkeutenne, Albert, sillä ette ole sitä koskaan välttämättömämmin tarvinnut.
Albert pyyhkäisi kädellään otsaansa aivan kuin tunnustellakseen omaa voimaansa, niin kuin mies käydessään puolustamaan henkeänsä tarkastaa panssariaan ja taivuttelee miekkaansa.
Hän tunsi itsensä voimakkaaksi, sillä hän piti suonissaan polttavaa kuumetta tarmona.
– Jatkakaa! sanoi hän.
– Ilta tuli, jatkoi Beauchamp. – Koko Pariisi odotti tutkimuksen tulosta. Monet väittivät, että isänne ei tarvinnut tehdä muuta kuin astua esiin, ja koko syytös raukeaisi. Toiset taas väittivät, että kreivi ei tulekaan lautakunnan istuntoon; jotkut vakuuttivat nähneensä hänen lähteneen Brysseliin, ja toiset menivät jo kysymään poliisilaitokselta, oliko kreivi ottanut passin, niin kuin kerrottiin.
Tunnustan suoraan, että panin kaikki voimani liikkeelle päästäkseni salaa parvekkeelle erään nuoren pääriystäväni avulla, joka kuului tutkimuslautakuntaan. Hän tuli minua noutamaan ennen kello seitsemää, uskoi minut erään ovenvartijan huostaan, ja ennen kuin kukaan oli saapunutkaan, pääsin erääseen aitioon. Edessäni oli pylväs ja pimeys peitti minut aivan kokonaan; saatoin siis toivoa, että näkisin ja kuulisin kaiken, mitä tapahtuisi. Kello kahdeksalta olivat kaikki koolla.
Herra Morcerf saapui juuri, kun kahdeksanlyönnin viimeinen helähdys kuului. Hänen kädessään oli papereita, ja hän näytti tyyneltä. Vastoin tavallisuutta hän oli nyt käytökseltään vaatimaton, hänen pukunsa oli yksinkertainen ja jäykkä ja takki oli napitettu ylhäältä alas asti kuin vanhoilla sotilailla.
Hänen läsnäolonsa teki edullisen vaikutuksen. Lautakunta ei ollut lainkaan vihamielinen, ja useat sen jäsenistä tulivat tervehtimään kreiviä.
Albertin sydäntä vihloi, kun hän kuuli kaikki nämä yksityiskohdat, ja kuitenkin hän tunsi kesken tuskaansa jonkinmoista kiitollisuutta, hän olisi tahtonut syleillä noita miehiä, jotka sillä tavoin olivat osoittaneet kunnioitustaan hänen isäänsä kohtaan, kun tämän kunnia oli joutunut vaaraan.
– Sitten saapui vahtimestari ja antoi kirjeen puheenjohtajalle.
"Teillä on puheenvuoro, herra Morcerf", sanoi puheenjohtaja avaten kirjeen.
Kreivi aloitti puolustuspuheensa, ja minä vakuutan teille, jatkoi Beauchamp, – että se oli verraton ja tavattoman taitavasti laadittu. Hän näytti papereita, joiden mukaan Janinan visiiri oli viimeiseen asti kunnioittanut häntä luottamuksellaan, koska oli lähettänyt hänet neuvottelemaan hallitsijan kanssa pelastuksestaan. Hän näytti sormusta, vallanmerkkiä, jolla Ali-pasha tavallisesti sulki kirjeensä ja jonka hän oli antanut Morcerfille, että tämä voisi tulla hänen luokseen minä vuorokauden hetkenä tahansa, vaikkapa haaremiinkin. Pahaksi onneksi, jatkoi Morcerf, eivät neuvottelut vieneet odotettuun tulokseen, ja hänen palatessaan herransa luo tämä olikin jo kuollut. Mutta kuollessaan, sanoi kreivi, hän osoitti niin suurta luottamusta minua kohtaan, että uskoi huostaani vaimonsa ja tyttärensä.
Albert vavahti nämä sanat kuullessaan, sillä Beauchampin kuvaus johti hänen mieleensä Haydéen elämäntarinan, ja hän muisti, mitä nuori kreikkalaistyttö oli kertonut tästä matkasta sulttaanin luo ja sormuksesta sekä miten hänet oli myyty ja viety orjuuteen.
– Minkä vaikutuksen teki kreivin puhe? kysyi Albert sitten peloissaan.
– Se teki minuun syvän vaikutuksen, sen myönnän, ja myöskin lautakuntaan, sanoi Beauchamp. – Puheenjohtaja vilkaisi hänelle tuotuun kirjeeseen, heräsi tarkkaavaiseksi, luki sen, luki uudelleen ja loi terävän katseen Morcerfiin.
"Herra kreivi", sanoi hän, "sanoittehan, että Janinan visiiri uskoi huostaanne vaimonsa ja tyttärensä?"
"Sanoin", vastasi Morcerf, "mutta siinä samoin kuin kaikessa muussakin vainosi minua huono onni. Palatessani olivat Vasiliki ja hänen tyttärensä Haydée kadonneet."
"Tunsitteko heidät?"
"Kun oli läheisissä tekemisissä pashan kanssa ja kun hän ehdottomasti luotti minuun, jouduin useinkin näkemään heidät."
"Onko teillä mitään aavistusta heidän myöhemmästä elämästään?"
"On kyllä. Kuulin heidän menehtyneen suruun ja ehkä puutteeseenkin. En ollut rikas, henkeni oli alituisessa vaarassa, suureksi surukseni en voinut ryhtyä heitä etsimään."
Puheenjohtaja rypisti hiukan silmäkulmiaan.
"Hyvät herrat" sanoi hän, "olette kuulleet ja seuranneet herra kreivin selitystä. Voitteko, herra kreivi, hankkia kertomuksenne tueksi mitään todistajia?"
"En, ikävä kyllä", vastasi kreivi. "Kaikki ne, jotka olivat visiirin lähistössä tai tunsivat minut, ovat joko kuolleet tai joutuneet tietymättömiin. Kaikista niistä ranskalaisista, jotka ottivat osaa tähän kamalaan sotaan, olen vain minä enää elossa. Minulla ei ole muuta kuin Ali-Tebelinin kirjeet, ja ne näytin teille, minulla ei ole muuta kuin hänen valtansa merkki, sormuksensa, tässä. Mutta paras todistus, minkä voin antaa, on se, että tämän nimettömän hyökkäyksen jälkeen ei ole ilmaantunut ketään todistajaa, joka voisi kiistää kunniasanani ja nuhteettoman elämäni."
Kuului suosionosoituksen mutinaa. Ellei tänä hetkenä olisi ilmaantunut mitään muuta, Albert, olisi isänne voittanut.
Jäljellä oli enää vain äänestys, kun puheenjohtaja sanoi:
"Hyvät herrat ja herra kreivi, ette varmaankaan vastusta erään todistajan kuulemista. Hän väittää voivansa ilmoittaa tärkeitä asioita ja on vapaaehtoisesti tarjoutunut. Voimme olla varmoja siitä, että hän – päätellen herra kreivin sanoista – todistaa hänen syyttömyytensä. Tässä on kirje, jonka äsken sain. Päätättekö, että luen sen vai jätämmekö sen vaille huomiota?"
Herra Morcerf kalpeni ja kouraisi kädellään edessään olevia papereita, jotka ratisivat hänen sormiensa välissä.
Lautakunta päätti, että kirje oli luettava. Kreivi näytti miettivältä, eikä hänellä ollut mitään mielipidettä ilmaistavana.
Puheenjohtaja luki siis seuraavan kirjeen:
Herra puheenjohtaja.
Voin ilmoittaa hyvin tärkeitä asioita sille tutkintalautakunnalle, jonka toimeksi on annettu ottaa selkoa kenraaliluutnantti, kreivi Morcerfin toiminnasta Epeiroksessa ja Makedoniassa.
Puheenjohtaja vaikeni hetkiseksi.
Kreivi Morcerf kalpeni. Puheenjohtaja kysyi katseellaan läsnä olevien mielipidettä.
"Jatkakaa!" huudettiin joka taholta.
Puheenjohtaja jatkoi:
Olin siellä, missä Ali-pasha kuoli, näin hänen viimeiset hetkensä, tiedän, minne Vasiliki ja Haydée joutuivat. Olen tutkijalautakunnan käytettävänä, jopa vaadinkin kunniaa saada tulla todistamaan. Olen sinä hetkenä, jolloin tämä kirje teille ojennetaan, eduskunnan eteisessä.
"Entä kuka on tuo todistaja, tai pikemmin sanoen vihollinen?" kysyi kreivi ääni väristen.
"Sen saamme kohta tietää", vastasi puheenjohtaja. "Onko lautakunta sitä mieltä, että todistajaa on kuulusteltava?"
"On, on", vastasivat kaikki yht'aikaa.
Kutsuttiin vahtimestari sisään.
"Vahtimestari", kysyi puheenjohtaja, "onko eteisessä ketään odottamassa?"
"On, herra puheenjohtaja."
"Kuka hän on?"
"Eräs nainen palvelijan saattamana."
Kaikki katsoivat toisiinsa.
"Pyytäkää tuota naista astumaan sisään", sanoi puheenjohtaja.
Kului viisi minuuttia, ja vahtimestari saapui uudelleen. Kaikkien silmät olivat kääntyneet oveen päin, ja minä, sanoi Beauchamp, – olin saman odotuksen ja levottomuuden vallassa kuin muutkin.
Vahtimestarin jäljestä astui nainen, joka oli kokonaan verhoutunut tiheään huntuun. Hunnun läpi häämöttävistä muodoista ja hajuvesien tuoksusta voi päättää, että hän oli nuori ja ylhäinen nainen, mutta ei mitään muuta.
Puheenjohtaja pyysi silloin naista ottamaan huntunsa pois, ja silloin näimme, että hän oli kreikkalaispukuinen, tavattoman kaunis nuori nainen.
– Se oli hän! sanoi Albert.
– Kuka hän?
– Haydée.
– Kuka sen teille on sanonut?
– Minä arvaan. Mutta jatkakaa, Beauchamp. Näettehän, että olen tyyni ja kestän kaiken. Ja loppu on kuitenkin aivan lähellä.
– Herra Morcerf, jatkoi Beauchamp, – katsoi tähän naiseen uteliaisuudensekaisella kauhulla. Hänen elämänsä tai kuolemansa riippui tuon kauniin naisen sanoista. Muiden mielestä seikkailu oli niin omituinen ja jännittävä, että herra Morcerfin langettaminen tai vapauttaminen muuttui aivan sivuasiaksi.
Puheenjohtaja viittasi nuorta naista istumaan, mutta tämä ilmaisi päännyökkäyksellä haluavansa jäädä seisomaan. Kreivi oli vaipunut nojatuoliinsa, ja huomasi selvästi, että hänen jalkansa eivät kannattaneet.
"Madame", sanoi puheenjohtaja, "olette kirjoittanut lautakunnalle luvaten antaa tietoja Janinaa koskevassa asiassa ja olette ilmoittanut nähneenne omin silmin kaiken."
"Niin olen", vastasi tuntematon hurmaavan surumielisesti, ja hänen äänessään oli itämaisille kansoille ominainen sointuvuus.
"Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, että silloin teidän täytyi olla hyvin nuori."
"Olin nelivuotias, mutta kun nämä tapaukset merkitsivät minulle äärettömän paljon, ei vähäisinkään yksityiskohta ole muististani haihtunut eikä mikään seikka mielestäni unohtunut."
"Mutta kuka olette, koska nämä tapaukset merkitsevät teille niin paljon?"
"Olihan silloin kysymyksessä isäni henki", vastasi nuori tyttö, "ja minun nimeni on Haydée. Olen Janinan pashan Ali-Tebelinin ja hänen vaimonsa Vasilikin tytär."
Vaatimattomuuden ja samalla ylpeyden puna, joka nousi nuoren naisen poskille, hänen leimuava katseensa ja olemuksensa majesteetillisuus teki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen.
Mitä kreiviin tulee, ei hän olisi ollut sen masentuneempi, vaikka salama olisi avannut kuilun hänen eteensä.
"Madame", sanoi puheenjohtaja kunnioittavasti kumarrettuaan, "sallikaa minun tehdä teille yksi ainoa kysymys, joka ei millään tavoin osoita minun epäilevän sanojanne. Voitteko todistaa sen, mitä olette sanonut?"
"Voin kyllä", sanoi Haydée, ottaen harsonsa alta tuoksuvasta sahviaanista tehdyn pussin, "sillä tässä on syntymätodistukseni, jonka ovat allekirjoittaneet isäni ja hänen ylhäisimmät sotilaansa. Syntymätodistukseni ohella on tässä kastetodistukseni, sillä isäni antoi kasvattaa minut äitini uskonnon mukaan, ja tämän paperin alle ovat Makedonian ja Epeiroksen primakset painaneet sinettinsä. Ja tässä on ehkä kaikkein tärkein paperi, kauppakirja, josta käy ilmi, että äitini ja minut myytiin armenialaiselle El-Kobbirille ja että meidät myi ranskalainen upseeri, joka tehdessään häpeällisen sitoumuksensa Portin kanssa oli pidättänyt itselleen oikeuden saada pitää saaliinaan hyväntekijänsä puolison ja tyttären. Hän myi meidät tuhannesta kukkarosta, siis noin neljästäsadastatuhannesta frangista."
Kreivi Morcerfin kasvot tulivat vihertävän kalpeiksi ja silmät veristyivät hänen kuullessaan tämän kamalan syytöksen, jonka läsnäolijat ottivat vastaan kuolemanhiljaisina.
Haydée, joka kylmässä tyyneydessään oli uhkaavampi kuin jos olisi raivonnut, ojensi puheenjohtajalle arabiankielellä kirjoitetun kauppakirjan.
Koska oli otaksuttu, että jokin asiapaperi saattoi olla arabian-, uuskreikan- tai turkinkielinen, oli eduskunnan tulkki saapuvilla. Hänet kutsuttiin sisään. Eräs pääri, joka oli tutustunut arabiankieleen Egyptin sodan aikana, seurasi kirjoitusta tulkin lukiessa ääneen:
Minä, El-Kobbir, orjakauppias, Hänen Majesteettinsa Sulttaanin haaremihankkija, tunnustan täten vastaanottaneeni sulttaanille annettavaksi ranskalaiselta kreivi Monte-Cristolta kahdentuhannen kukkaron arvoiseksi arvioidun smaragdin maksuksi yksitoistavuotiaasta kristitystä orjattaresta, jonka nimi on Haydée ja joka tunnetusti on Janinan pasha vainajan Ali-Tebelinin ja hänen lempivaimonsa Vasilikin tytär; hänet ja äitinsä, joka kuoli Konstantinopoliin tultuaan, myi minulle seitsemän vuotta sitten visiiri Ali-Tebelinin palveluksessa ollut ranskalainen kapteeni Fernand Mondego.
Edellä mainitun kaupan olen tehnyt Hänen Korkeutensa Sulttaanin nimessä ja valtuudella kahdentuhannen kukkaron hintaa vastaan.
Tehty Konstantinopolissa, Hänen Korkeutensa Sulttaanin valtuudella vuonna 1247 hedshran jälkeen.
Allekirjoittanut:
El-Kobbir
.
Jotta tämä kauppakirja saisi laillisen arvon, voiman ja takuun, on myyjä sitoutunut painattamaan sen alle valtakunnan sinetin.
Kauppiaan sinetin vieressä oli todellakin sulttaanin sinetti.
Tämän lukemisen ja sinetin näkemisen jälkeen syntyi kamala hiljaisuus. Kreivissä ei ollut eloa muualla kuin katseessa, ja tämä oli aivan kuin vastoin hänen tahtoaan verestävänä ja kiiluvana suuntautunut Haydéehen.
"Madame", sanoi puheenjohtaja, "emmekö voi kuulustella kreivi Monte-Cristoa, joka tällä hetkellä luullakseni on Pariisissa?"
"Kreivi Monte-Cristo, minun toinen isäni, lähti Normandiaan kolme päivää sitten", sanoi Haydée.
"Kuka siis on neuvonut teitä menettelemään tällä tavoin, mistä teitä kiitämme ja minkä varsin hyvin ymmärrämme, kun tiedämme syntyperänne ja karsimanne tuskat?" kysyi puheenjohtaja.
"Minun toimintaani määrää kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan ja oma tuskani", sanoi Haydée. "Jumala antakoon minulle anteeksi, että olen aina ajatellut kostoa, vaikka olenkin kristitty. Kun tultuani Ranskaan sain tietää tuon konnan asuvan Pariisissa, olen koko ajan pitänyt korvani auki. Elän erilläni muista suojelijani talossa, rakastan yksinäisyyttä ja mietiskelyä. Mutta kreivi Monte-Cristo pitää minusta isällistä huolta, eikä mikään seuraelämän tapaus ole minulle outo, vaikkakin kuulen siitä vain kaukaisen huminan. Luen kaikkia sanomalehtiä, saan kaikki kuvateokset ja uudet nuotit; ja seuratessani näin toisten elämää tulin huomanneeksi, mitä oli tapahtunut päärien kamarissa aamupäivällä, ja tiesin, mitä tapahtuisi illalla… Silloin kirjoitin."
"Siis kreivi Monte-Cristo ei mitenkään ole tämän tekonne takana?"
"Hän ei tiedä siitä mitään, ja pelkäänpä hänen pahastuvan saatuaan tästä kuulla. Mutta päivä, jona saan tilaisuuden kostaa isäni puolesta, on minulle kaunis päivä", sanoi nuori tyttö luoden taivaaseen loistavat silmänsä.
Koko tänä aikana ei kreivi ollut virkkanut sanaakaan. Hänen virkaveljensä katsoivat häneen ehkä säälivästi nähdessään loistavan elämänuran menevän säpäleiksi naisen henkäisystä. Hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään.
"Herra Morcerf", sanoi puheenjohtaja, "tunnustatteko tämän naisen Janinan pashan Ali-Tebelinin tyttäreksi?"
"En", sanoi Morcerf kooten viimeisetkin voimansa, "tämä on vihollisteni keksimä juoni."
Haydée oli katsonut oveen päin aivan kuin odottaen, että joku tulisi sieltä.
Kun hän nyt kääntyi ja huomasi kreivin hän kiljaisi ja sanoi:
"Vai et tunne minua, mutta minä tunnen sinut! Olet Fernand Mondego, ranskalainen upseeri, joka oli neuvomassa jalon isäni sotilaita. Sinä luovutit Janinan linnoituksen, sinä, joka lähetettiin Konstantinopoliin keskustelemaan sulttaanin kanssa hyväntekijäsi elämästä ja kuolemasta, toit väärän firmaanin, jossa annettiin t