97. Matkalla Belgiaan
Muutama minuutti sen hälinän jälkeen, joka oli syntynyt Danglars'in salongissa poliisikomissaarin tulon ja hänen tekemiensä paljastusten johdosta, oli laaja talo tyhjentynyt, aivan kuin rutto tai kolera olisi ilmestynyt vieraitten joukkoon. Muutamassa minuutissa vieraat olivat syöksyneet ulos joka ovesta, joka portaita myöten, joka aukosta, suorastaan paenneet, sillä moiseen tapaukseen eivät soveltuneet tavanomaiset osanotonilmaukset, jotka tekevät parhaimmatkin ystävät sietämättömiksi.
Taloon jäivät vain Danglars, jota poliisiupseeri kuulusteli työhuoneessa, rouva Danglars, joka oli kauhuissaan paennut budoaariinsa, ja Eugénie, joka ylpeänä ja halveksiva hymy huulillaan oli vetäytynyt huoneeseensa eroamattoman ystävänsä neiti d'Armillyn seurassa.
Palvelijakuntaa oli juhlan tähden paljon lisätty Café de Paris'n sokerileipureilla, kokeilla ja tarjoilijoilla, ja he olivat kaikki muka loukkaantuneita ja suuntasivat vihansa herrasväkeensä. Heitä oli ryhmittäin tarjoiluhuoneissa, keittiössä, asuinhuoneissaan, ja tarjoilu oli hyvin ymmärrettävistä syistä saanut jäädä sikseen.
Kaikkien näiden joukossa, jotka eri syistä olivat kiihdyksissään, kannattaa meidän kääntää huomiomme ainoastaan kahteen, neiti Eugénie Danglars'iin ja neiti Louise d'Armillyhin.
Olemme maininneet, että nuori morsian oli poistunut salongista ylpeänä ja halveksivasti hymyillen, kuin loukattu kuningatar. Ystävätär seurasi häntä ja oli paljon kalpeampi ja säikähtyneemmän näköinen.
Tultuaan huoneeseensa Eugénie sulki oven sisäpuolelta, Louisen vaipuessa tuolille.
– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mikä kamala tapaus! sanoi Louise. – Kuka olisi tätä voinut aavistaakaan? Herra Andrea Cavalcanti … murhamies … karannut vanki … kuritushuonevanki!
Ivallinen hymy nousi Eugénien huulille.
– Toden totta, sanoi hän, – tämä on oikein kohtalon vainoa. Kun pääsen Morcerfista, niin joudun Cavalcantiin!
– Älä sekoita heitä toisiinsa, Eugénie.
– Ole vaiti, kaikki miehet ovat kurjia olentoja, ja olen iloinen, kun voin tuntea heitä kohtaan vielä pahempaa kuin halveksumista. Inhoan heitä.
– Mitä nyt teemme? kysyi Louise.
– Mitäkö teemme?
– Niin.
– Samaa kuin aioimme tehdä kolmen päivän päästä … lähdemme pois.
– Tahdot siis kuitenkin lähteä, vaikka et menekään naimisiin?
– Kuulehan, Louise, minua väsyttää tämä elämä, joka on yhtä säännöllistä, järjestettyä ja muodollista kuin nuottipaperimme. Minä olen aina toivonut, kaihonnut, tahtonut taiteilijaelämää, vapaata, riippumatonta elämää, jossa ihminen pääsee eteenpäin omasta ansiostaan, saa luottaa ainoastaan itseensä. Miksi jäisin tänne? Senkö vuoksi, että kuukauden kuluttua minua koetettaisiin uudelleen naittaa? Ehkä herra Debrayn kanssa, sillä onhan siitäkin aikaisemmin ollut kysymys. Ei, Louise, tämäniltainen seikkailu on puolustuksenani, en etsinyt sitä, en toivonut sitä, Jumala lähetti sen minulle, ja olen siitä kiitollinen.
– Kuinka voimakas ja urhoollinen sinä olet! sanoi vaalea hento tyttö tummalle toverilleen.
– Etkö vielä tuntenut minua? Mutta nyt asiaan. Postivaunut…
– Olen kaikeksi onneksi vuokrannut jo kolme päivää sitten.
– Passimme?
– Ne ovat tässä!
Eugénie otti paperin, avasi sen tapansa mukaan hyvin varmasti ja luki:
– "Herra Léon d'Armilly, kaksikymmenvuotias, ammatiltaan taiteilija, tukka musta, silmät mustat, matkustaa sisarensa seurassa."
– Mainiota! Kenen välityksellä sait tämän passin?
– Ollessani kreivi Monte-Criston luona pyytämässä häneltä suosituskirjeitä Rooman ja Napolin teatterien johtajille kerroin hänelle, että pelkäsin matkustaa naisena. Hän ymmärsi heti minua ja lupasi toimittaa minulle miehen passin. Ja kahta päivää myöhemmin sain tämän, johon itse olen lisännyt: "matkustaa sisarensa seurassa".
– Hyvä on, sanoi Eugénie iloisesti, – meillä ei ole siis muuta tehtävää kuin pakata tavaramme. Lähdemme vain samana iltana, jona avioliittosopimus piti allekirjoittaa, sen sijaan että olisimme lähteneet hääiltana, siinä ero.
– Mietihän asiaa tarkoin, Eugénie.
– Olen jo miettinyt. Olen väsynyt kuulemaan aina puhuttavan siirroista, lopputileistä, noususta ja laskusta, Espanjan valtiopapereista ja Haitin osakkeista. Kaiken sen sijaan saan ilmaa, vapautta, lintujen laulua, näen Lombardian tasangot, Venetsian kanaalit, Rooman palatsit, Napolin rannikon. Paljonko meillä on rahaa, Louise?
Nuori tyttö otti norsunluulla koristetun pöydän laatikosta lukollisen salkun, avasi sen ja otti sieltä kaksikymmentäkolme seteliä.
– Kaksikymmentäkolmetuhatta frangia, sanoi hän.
– Ja helmiä, timantteja ja koruja, jotka ovat ainakin yhtä suuren summan arvoiset, sanoi Eugénie. – Olemme rikkaita. Kun meillä on neljäkymmentäviisituhatta frangia, voimme elää kuin prinsessat kaksi vuotta ja vaatimattomasti neljä. Mutta kuuden kuukauden päästä olemme kartuttaneet pääomamme kaksinkertaiseksi, sinä soitollasi ja minä laulullani. Pidä sinä huolta rahasta, minä jalokivilaatikosta. Jos toinen sattuu hukkaamaan oman aarteensa, niin jäähän ainakin toinen. Nyt pakkaamaan, kiireesti pakkaamaan!
– Odotahan, sanoi Louise, – meidän täytyy ensin mennä kuuntelemaan rouva Danglars'in ovelle.
– Mitä pelkäät?
– Pelkään, että joku yllättää meidät.
– Ovi on lukossa.
– Joku voi vaatia avaamaan.
– Vaatikoot, me emme avaa.
– Sinä olet oikea amatsoni, Eugénie.
Ja tytöt ryhtyivät tavattoman innokkaasti sullomaan matkalaukkuun kaikkia niitä esineitä, joita luulivat tarvitsevansa.
– Kas niin, sanoi Eugénie, – sillä välin kun muutan pukua, sulje sinä matkalaukku.
Louise painoi heikoilla käsivarsillaan kaikin voimin kantta kiinni.
– Minä en jaksa painaa kyllin kovasti, sanoi hän. – Sulje sinä.
– Sehän on totta, sanoi Eugénie nauraen. – Unohdin aivan, että minä olen Herkules ja sinä vain kalpea Omfale.
Ja nuori tyttö painoi polvensa matkalaukun päälle ja ponnisti voimakkain käsivarsin, kunnes matkalaukun molemmat puoliskot painuivat yhteen ja neiti d'Armilly pujotti lukon paikalleen kummastakin silmukasta.
Tämän tehtyään Eugénie avasi kaapin, jonka avain oli hänen taskussaan, ja otti sieltä vuorillisen, sinertävän matkaviitan.
– Näethän, että olen ajatellut kaikkea. Kun sinulla on tämä viitta ylläsi, ei sinun tule vilu.
– Entä sinä?
– Mitä minusta, tiedäthän, ettei minun koskaan ole vilu. Sitä paitsi miehen vaatteissa…
– Aiotko täällä muuttaa pukua?
– Tietysti.
– Ennätätkö?
– Ole aivan rauhassa, pelkuri. Kaikki tässä talossa ovat nyt pyörällä päästään. Sitä paitsi, eihän kukaan ihmettele, että minä epätoivoissani olen sulkeutunut huoneeseeni, vai mitä sanot?
– Ei, siinä olet oikeassa.
– Sukkelaan, auta minua.
Ja samasta kaapista, josta oli ottanut neiti d'Armillyn matkaviitan, hän otti nyt täydellisen miehen puvun kengistä takkiin asti ja liinavaatteita niin paljon, ettei niistä tulisi puutetta, mutta ettei niitä ollut liikaakaan.
Ja niin nopeasti, että huomasi hänen jo ennenkin pukeneen leikillään ylleen miehen puvun, Eugénie nyöritti kenkänsä, veti housut jalkaansa, sitoi kaulahuivinsa, napitti kaulaan asti ulottuvan liivin ja otti ylleen takin, joka oli kuin valettu hänen sorean vartalonsa ja kauniitten muotojensa mukaan.
– Sopii mainiosti, toden totta, aivan mainiosti, sanoi Louise katsellen häntä ihastuneena. – Mutta mahtuvatko nuo paksut mustat palmikot, joita naiset aina ovat kadehtineet, miehen hatun alle.
– Saatpahan nähdä, sanoi Eugénie.
Ja hän tarttui vasemmalla kädellään mustaan palmikkoon, jonka ympäri hänen kätensä tuskin ulottui, ja oikealla pitkiin saksiin, ja pian olivat kiharat poikki, ja palmikot putosivat hänen jalkoihinsa. Sitten hän yhtä säälimättä leikkasi otsatukkansa, ja hänen silmänsä näyttivät loistavan entistään kirkkaampina ja iloisempina mustien kulmien alta.
– Komea tukkasi! huokasi Louise surkutellen.
– Olenhan minä tällaisena sata kertaa kauniimpi! huudahti nuori tyttö ravistaen tukkaansa, joka nyt oli tullut aivan miesmäiseksi, – ja enkö mielestäsi ole paljon komeampi?
– Sinä olet kaunis, sinä olet aina kaunis! huudahti Louise. – Minne nyt lähdemme?
– Brysseliin, jos tahdot, sehän on lähin raja. Matkustamme Brysseliin Liègen ja Aix-la-Chapellen kautta, kuljemme Rhein-virtaa Strassburgiin asti, menemme Sveitsin läpi ja tulemme Sankt-Gotthardin kautta Italiaan. Sopiiko matkasuunnitelma?
– Sopii.
– Mitä katsot?
– Katselen sinua. Olet tuollaisena todellakin ihailtavan komea. Voisi sanoa, että olet ryöstänyt minut.
– Se väite olisikin oikea, hitto vieköön!
– Sinähän kiroilet, Eugénie.
Ja tytöt, joista toisen olisi luullut itkevän kohtaloaan ja toisen ystävänä säälivän häntä, purskahtivat nauruun ja alkoivat siivota huonetta, joka oli pakoretken valmistelussa mennyt hiukan sekaisin.
Sitten he sammuttivat kynttilät, kuulostivat ja avasivat kaulat ojossa oven pieneen pukeutumishuoneeseen, josta päästiin palvelusväen portaille ja pihaan. Eugénie asteli edellä kannattaen toisella kädellään matkalaukkua kädensijasta; neiti d'Armilly jaksoi tuskin molemminkaan käsin pitää vastaavasta kädensijasta matkalaukkua koholla.
Piha oli tyhjä. Kello löi kaksitoista.
Portinvartijan huoneesta näkyi vielä valo.
Eugénie lähestyi varovaisesti ja näki portinvartijan nukkuvan huoneensa perällä tuolissaan.
Hän palasi Louisen luo, tarttui matkalaukkuun, jonka hän oli vähäksi aikaa laskenut maahan, ja molemmat menivät seinän varjossa porttiholviin.
Eugénie piilotti Louisen portin nurkkaan, ettei portinvartija, jos sattuisi heräämään, näkisi muita kuin yhden.
Sitten hän astui pihalyhdyn valokehään ja naputtaen ikkunaan huusi kauneimmalla kontra-alttoäänellään:
– Avatkaa portti!
Portinvartija nousi, niin kuin Eugénie oli otaksunut, astuipa muutaman askelen lähemmäksikin nähdäkseen, kuka kolkutti, mutta huomatessaan nuoren miehen, joka kärsimättömänä pieksi kenkäänsä kepillä, hän avasi heti.
Louise pujahti kuin sisilisko raollaan olevasta portista ja riensi kadulle. Eugénie seurasi häntä näköjään tyynesti, vaikka hänen sydämensä epäilemättä sinä hetkenä löi kiivaammin kuin koskaan ennen.
Eräs kantaja sattui kulkemaan ohitse, hänelle annettiin matkalaukku kannettavaksi. Käskettyään häntä viemään sen Victoire-kadun 36: een he läksivät astelemaan miehen jäljestä. Kantajan läsnäolo rauhoitti Louisea; Eugénie oli voimakas kuin Judith tai Delila.
He saapuivat määräämänsä talon kohdalle. Eugénie käski kantajaa laskemaan matkalaukun maahan ja annettuaan hänelle muutaman kolikon ja naputettuaan ikkunaan lähetti hänet pois.
Eugénie oli kolkuttanut erään ompelijattaren ikkunaan. Tälle oli ilmoitettu asiasta edeltäpäin, hän ei ollut vielä mennyt levolle ja avasi heti.
– Neiti, sanoi Eugénie, – käskekää portinvartijaa vetämään vaunut vajasta ja lähettäkää heti noutamaan hevosia kyytiasemalta. Tässä on viisi frangia vaivojenne palkaksi.
– Toden totta, sanoi Louise, – minä ihailen sinua ja melkein kunnioitankin.
Ompelijatar katsoi heihin kummastuneena, mutta kun hänelle oli luvattu kaksikymmentä frangia, ei hän tehnyt mitään huomautusta.
Neljännestunnin kuluttua portinvartija palasi tuoden kyytimiehen ja hevoset, jotka nopeasti valjastettiin vaunujen eteen. Portinvartija sitoi matkalaukun nuoralla vaunuihin kiinni.
– Minnepäin mennään, nuori herra? kysyi kyytimies.
– Fontainebleauhon, vastasi Eugénie melkein miesmäisellä äänellä.
– Mitä sinä sanoit? kysyi Louise.
– Tahdon hiukan sotkea asiaa, selitti Eugénie. – Tuo nainen, jolle annoimme kaksikymmentä frangia, voi meidät ilmaista saadessaan neljäkymmentä. Kun pääsemme bulevardille, muutamme suuntaa.
Ja tyttö hyppäsi vaunuihin, jotka oli niin varustettu, että niissä mukavasti saattoi nukkua.
– Sinä olet aina oikeassa, Eugénie, sanoi laulunopettajatar istahtaen ystävänsä viereen.
Neljännestunnin kuluttua kyytimies, jota oli käsketty ajamaan toiseen suuntaan, ohjasi piiskaansa läjäyttäen hevosensa ulos Saint-Martinin tulliportista.
– Nyt olemme siis päässeet Pariisin ulkopuolelle! sanoi Louise hengähtäen syvään.
– Niin olemme, rakkaani, ja ryöstö on mainiosti onnistunut, vastasi Eugénie.
– Niin, väkivallatta, sanoi Louise.
– Tämän minä voin tuoda esiin lieventävänä asianhaarana, vastasi Eugénie.
Sanat hukkuivat vaunujen räminään heidän ajaessaan pitkin Villetten kivettyä tietä.
Herra Danglars oli menettänyt tyttärensä.
98. "Kellon ja Pullon" majatalo
Jättäkäämme neiti Danglars ja hänen ystävättärensä jatkamaan matkaansa Brysseliin ja palatkaamme Andrea Cavalcantin luo, jonka menestyksen toiveet olivat särkyneet.
Andrea Cavalcanti oli ikäisekseen hyvin viisas ja ovela nuori mies.
Muistammehan, miten hän huomatessaan vaaran uhkaavan, oli heti alkanut väistyä ovea kohden, kulkenut kahden huoneen kautta ja lopuksi kadonnut.
Erästä seikkaa emme ole maininnut, mutta sitä ei sentään saa jättää huomioonottamatta. Toisessa niistä huoneista, joiden kautta Cavalcanti kulki, oli nähtävänä morsiamen kapiot, jalokiviä, kashmir-shaaleja, valencienne-pitsejä, englantilaisia harsoja ja suuri joukko kaikenlaisia esineitä, joiden pelkkä mainitseminenkin saa nuoren tytön sydämen kiivaasti sykkimään.
Kulkiessaan näiden huoneiden kautta Andrea toimi tavalla, josta huomasi hänet sekä ovelaksi että tulevaisuudestaan huolehtivaksi nuorukaiseksi: hän sieppasi taskuunsa kaikki kalleimmat esineet.
Saatuaan täten itselleen matkavaroja Andrea oli entistä valmiimpi hyppäämään ikkunasta tai pujahtamaan ties millä tavalla poliisien käsistä.
Kookas ja voimakas kun oli ja väkevä kuin spartalainen, oli Andrea juossut jo neljännestunnin ajan tietämättä, minne oikeastaan suuntasi matkansa. Hän pyrki vain niin loitolle kuin mahdollista talosta, jossa oli ollut vähällä joutua kiinni.
Niin kuin vaisto vie varkaat kaupunginportille ja jäniksen koloonsa, oli Andreakin kääntyessään Mont-Blanc-kadulta tullut La Fayette – kadun päähän. Siihen hän pysähtyi huohottamaan. Ketään ei näkynyt. Hänen vasemmalla puolellaan oli Saint-Lazaren autio aidattu alue, oikealla puolella Pariisi koko laajuudessaan.
– Olenko hukassa? mietti hän. – En, jos olen vihamiehiäni nopeampi.
Pelastukseni riippuu siis kokonaan vauhdistani.
Samassa hän näki kaukana Faubourg-Poissonnièran puolella ajurin, joka synkkänä piippu hampaissaan istui kuskipukillaan pyrkien Faubourg-Saint-Denis'hin päin, missä varmaankin oli hänen asuntonsa.
– Hei, ystävä! huusi Benedetto.
– Mitä asiaa? kysyi ajuri.
– Onko hevosenne uupunut?
– Uupunut, totta kai, kun ei koko siunattuna herran päivänä ole tehnyt yhtään mitään. Neljä lyhyttä ajoa ja frangi juomarahoja, yhteensä seitsemän frangia, ja isännälleni minun pitää suorittaa kymmenen!
– Tahdotteko ansaita lisää kaksikymmentä?
– Mielelläni, kyllähän kaksikymmentä frangia jokainen ottaa. Millä tavoin minä voin ne ansaita?
– Ajakaa hiukan, ellei hevosenne ole aivan kuitti.
– Se lentää kuin tuuli, sen takaan, sanokaa vain, minne päin mennään.
– Louvres'iin päin.
– Kyllä tiedän, siellähän saa juoda hyvää kirsikkalikööriä.
– Juuri niin. Minun pitää saada kiinni eräs ystäväni, jonka kanssa aion huomenna mennä metsästämään Chapelle-en-Servaliin. Hänen piti odottaa minua täällä puoli kahteentoista asti. Nyt on puoliyö. Hän on varmaankin väsynyt odottamaan ja on lähtenyt yksinään.
– Luultavasti.
– Tahdotteko koettaa saada hänet kiinni?
– Mielelläni.
– Ellen saa häntä kiinni ennen Bourget'ta, saatte kaksikymmentä frangia, ellen saa häntä kiinni ennen Lourves'ia, saatte kolmekymmentä.
– Ja jos saamme kiinni?
– Saatte neljäkymmentä! sanoi Andrea, joka hetkisen mietti asiaa, mutta huomasi, ettei tämä lupaus merkinnyt mitään.
– Sovittu asia, sanoi ajuri. – Astukaa rattaille! Hei!
Andrea astui ajoneuvoihin, jotka hyvää kyytiä kulkivat Faubourg-Saint-Denis'n läpi, Faubourg-Saint-Martinin ohitse, sitten tulliportin läpi ja pitkin loppumatonta Villetten tietä.
Etsittyä ystävää ei tietysti tavattu, vaikka Cavalcanti tuon tuostakin kysyi ohikulkijoilta ja niistä majataloista, joissa vielä oltiin valveilla, oliko tiellä nähty vihreitä ajoneuvoja ja ruskeaa hevosta. Ja kun Alankomaihin vievää tietä pitkin ajaa paljon rattaita, joista yhdeksän kymmenesosaa on vihreitä, niin hän sai kaikkialta myöntäviä vastauksia.
Jokainen väitti etsityn ajaneen ohitse, milloin viidensadan, milloin kahdensadan, milloin sadan askelen päässä. Mutta kun kohdalle tultiin, ei ajaja ollutkaan se, jota Andrea tavoitteli.
Kerran ajoivat hänen ajoneuvojensa ohitse hyvää kyytiä vaunut, joita veti kaksi postihevosta.
– Olisipa minulla nuo vaunut, huokasi Cavalcanti, noin hyvät hevoset ja ennen kaikkea passi, joka täytyy olla, ennen kuin ne saa tilata!
Juuri niissä vaunuissa ajoivat neiti Danglars ja neiti d'Armilly.
– Eteenpäin, eteenpäin! hoputti Andrea. – Me saamme hänet varmasti kohta kiinni!
Ja hevosraukka jatkoi jälleen hurjaa vauhtiaan, jonka se oli alkanut tulliportilla. Se oli aivan märkä, kun tultiin Louvres'iin.
– Kaikesta päättäen en tavoitakaan ystävääni, sanoi Andrea, – tapan vain hevosenne. Parasta pysähtyä. Tässä on kolmekymmentä frangianne, menen nukkumaan "Punaisen Hevosen" ravintolaan ja jatkan matkaani ensimmäisissä vaunuissa, joissa on tilaa. Hyvästi, ystäväni.
Ja Andrea hyppäsi kepeästi kadulle annettuaan ajajalle kuusi viiden frangin rahaa.
Ajuri pisti iloissaan rahat taskuunsa ja läksi käymäjalkaa ajamaan Pariisiin päin. Andrea oli menevinään "Punaisen Hevosen" ravintolaan. Hän pysähtyi hetkiseksi portin suojaan, kuuli ajajan vaunujen kolinan yhä loittonevan ja läksi reippaasti astumaan eteenpäin. Näin hän kulki pysähtymättä kokonaisen peninkulman.
Vasta sitten hän lepäsi. Hän arveli olevansa aivan Chapelle-en-Servalin läheisyydessä, jonne hän oli sanonutkin aikovansa.
Väsymyksestä ei Andrea Cavalcanti pysähtynyt, mutta hänen täytyi tehdä päätös, laatia matkasuunnitelma.
Hän ei voinut matkustaa diligenssillä eikä postivaunuillakaan. Kumpaakin matkustamistapaa varten hän olisi välttämättömästi tarvinnut passin.
Ei hän voinut jäädä Oisen maakuntaankaan, joka oli Ranskan metsättömin ja parhaiten vartioitu maakunta, sillä olihan hän sekaantunut siksi moneen rikosasiaan.
Andrea istahti ojan reunalle, painoi päänsä käsiensä nojaan ja mietti.
Kymmenen minuutin päästä hän nosti päänsä, hän oli tehnyt päätöksensä.
Hän tahrasi tomuun koko toisen puolen päällystakistaan, jonka hän oli ennättänyt siepata eteisestä peittääkseen juhlapukunsa, ja saavuttuaan Chapelle-en-Servaliin hän meni rohkeasti kolkuttamaan ainoan majatalon ovelle.
Isäntä tuli avaamaan.
– Hyvä ystävä, sanoi Andrea, – ratsastin Montrefontainesta Senlisiin, kun virma hevoseni säikähti jotakin ja heitti minut selästään. Minun täytyy vielä tänä yönä päästä Compiègneen, etteivät omaiseni tulisi levottomiksi. Voinko saada täältä hevosen?
Majatalon isännällä on aina hevonen, hyvä tai huono.
Chapelle-en-Servalin isäntä käski renkipojan satuloida hevosen ja herätti seitsenvuotiaan poikansa, jotta tämä istuutuisi herran taakse satulaan tuodakseen sitten ratsun kotiin.
Andrea antoi majatalon isännälle kaksikymmentä frangia ja ottaessaan ne taskustaan pudotti tahallaan permannolle käyntikortin.
Se oli erään hänen pariisilaisen tuttavansa käyntikortti. Kun majatalon isäntä Andrean mentyä ottaa kortin maasta, niin hän on varma siitä, että oli antanut hevosensa kreivi Mauléonille, joka asui Pariisissa Saint-Dominique-kadun 25:ssä. Se nimi ja osoite oli näet käyntikortissa.
Hevonen ei juossut nopeasti, mutta hölkötti kuitenkin tasaisesti. Kolmessa ja puolessa tunnissa Andrea oli päässyt neljän ja puolen peninkulman päässä olevaan Compiègneen. Raatihuoneen kello löi juuri neljä, kun hän ratsasti torille, jolle diligenssit pysähtyvät.
Compiègnessa on oivallinen hotelli. Joka vain kerrankin on siellä yöpynyt, muistaa sen varmasti.
Andrea, joka tehdessään huviretkiä Pariisin ympäristöön oli pysähtynyt sinne, muisti "Kellon ja Pullon" majatalon. Hän lähetti pojan pois annettuaan hänelle kaiken taskussaan olevan pikkurahan, ja meni kolkuttamaan majatalon oveen. Hän tuumiskeli, että koska hänellä vielä oli noin neljä tuntia aikaa, oli viisainta vahvistaa ruumistaan vastaisten ponnistusten varalta hyvällä unella ja oivalla aterialla.
Tarjoilija tuli avaamaan.
– Hyvä ystävä, sanoi Andrea, – saavun Saint-Jean-au-Bois'ta syötyäni siellä päivällistä. Aioin päästä puoliyön aikana meneviin matkavaunuihin, mutta eksyinkin ja olen aivan kuin hullu harhaillut neljä tuntia metsässä. Antakaa minulle jokin hauska pihanpuoleinen huone ja tuokaa minulle kylmää kanaa ja pullo bordeaux-viiniä.
Tarjoilija ei epäillyt mitään, Andrea puhui aivan tyynesti, hänellä oli sikari suussa ja kädet palttoon taskussa, hänen vaatteensa olivat hienot, partansa hyvin hoidettu ja kenkänsä moitteettomat; hän näytti myöhästyneeltä pitovieraalta.
Tarjoilijan pannessa huonetta kuntoon oli emäntä herännyt. Andrea tervehti häntä herttaisesti hymyillen ja pyysi saada huoneen numero 3, joka hänellä oli ollut edellisellä kerralla käydessään Compiègnessa. Pahaksi onneksi oli siinä huoneessa eräs nuori mies, joka matkusti sisarensa kanssa.
Andrea näytti olevan aivan epätoivoissaan. Hän rauhoittui vasta sitten, kun emäntä vakuutti, että hänelle annettu huone numero 7 oli aivan samanlainen kuin numero 3: kin. Andrea lämmitteli jalkojaan ja keskusteli Chantillyn viimeisistä kilpa-ajoista odotellen huoneensa kuntoonjoutumista.
Eipä Andrea ollut suotta puhunut pihanpuoleisista huoneista. "Pullon" majatalon piha, jossa on kolme riviä parvekkeita aivan kuin teatterin katsomossa ja sen lisäksi jasmiinipensaita sekä pylväitä kiertäviä köynnöksiä, on maailman kaunein majatalonpiha.
Kana oli tuoretta, viini vanhaa, tuli kirkas ja lämmittävä. Hämmästyksekseen Andrea huomasi syövänsä niin suurella ruokahalulla, kuin hänelle ei olisi suorastaan mitään tapahtunut.
Sitten hän meni levolle ja vaipui syvään uneen, jota kaksikymmenvuotiailla eivät edes omantunnonvaivat häiritse. Ja sitä paitsi: Andrealla ei niitä ollutkaan. Hän oli keksinyt oivallisen tuuman ja oli aivan rauhallinen.
Aamulla hän lähtisi majatalosta maksettuaan laskunsa. Metsäseudulle päästyään hän asettuisi jonkun talonpojan luo muka harrastamaan maalausta. Hän hankkisi halonhakkaajan puvun ja kirveen ja muuttuisi työmieheksi. Hän likaisi kätensä, kampaisi tukkansa lyijykammalla saadakseen sen tummaksi, ruskettaisi kasvonsa käyttämällä erästä toveriensa neuvomaa ainetta. Sitten hän kulkisi metsästä metsään rajaa kohden, kulkisi öisin ja nukkuisi päivisin metsässä ja poikkeaisi ihmisasuntoihin vain ostaakseen leipää.
Päästyään rajan yli hän vaihtaisi jalokivet rahaksi ja saisi hyvän lisän niihin kymmeneen tuhannen frangin seteliin, jotka hänellä aina oli vaaran varalta taskussaan. Varmaan hän saisi kokoon noin viisikymmentätuhatta frangia. Kohtalo ei tuntunut hänestä laisinkaan kovalta.
Hän luotti myöskin paljon siihen, että Danglars'it kaikin tavoin koettaisivat tukahduttaa tämän seikkailun aiheuttaman hälinän.
Tämä ajatuksenkulku yhdessä väsymyksen kanssa vaivutti Andrean syvään uneen.
Herätäkseen varhain aamulla Andrea ei ollut sulkenut ikkunaluukkuja, lukinnut vain oven ja pannut pöydälle vuoteensa viereen hyvin terävän puukon, joka hänellä aina oli mukanaan ja usein käytössä.
Kello seitsemän aamulla Andrea heräsi siihen, että auringonsäde alkoi leikkiä hänen kasvoillaan.
Kaikissa hyvin järjestyneissä aivoissa on vallitseva ajatus nukahtaessa viimeisenä ja herätessä ensimmäisenä.
Andrea ei vielä ollut aivan kokonaan avannut silmiään, kun hänen vallitseva ajatuksensa jo kuiskasi, että hän oli nukkunut liian kauan.
Hän hyppäsi vuoteeltaan ja juoksi ikkunaan.
Santarmipoliisi astui pihan poikki.
Santarmi on rauhallisenkin ihmisen mielestä maailman huomiota herättävin olento. Mutta kun ihminen tietää itsensä syylliseksi, muuttuu santarmin puvun keltainen, sininen ja valkoinen väri hänen silmissään pelottavaksi.
– Miksi täällä on santarmi? tuumi Andrea.
Mutta sitten hän vastasi itselleen loogilliseen tapaansa:
– Santarmin ilmestyminen majataloon ei ole mitenkään ihmeteltävää.
Parasta kuitenkin pukeutua.
Ja nuori mies pukeutui tavattoman joutuisasti, mitä ominaisuutta hänen kamaripalvelijansa ei ollut voinut häneltä viedä muutaman kuukauden ylhäisen elämän aikana.
– Hyvä on, sanoi Andrea, – odotan kunnes hän on lähtenyt, ja sitten livistän.
Saatuaan kengät jalkaansa ja sidottuaan kaulahuivinsa hän lähestyi uudelleen ikkunaa ja kohotti musliiniverhoa.
Santarmi oli paikallaan, mutta nuori mies näki lisäksi toisen santarmin niiden portaiden juurella, joita myöten hänen oli mentävä pihalle ja kolmannen ratsain ladattu musketti kädessään portilla, josta hänen täytyi kulkea päästäkseen pois majatalosta.
Tämä kolmas santarmi oli vaarallisin, sillä hänen ympärilleen oli kokoontunut suuri joukko uteliasta väkeä, joka aivan täytti porttiaukon.
– Minua ajetaan takaa! oli Andrean ensimmäinen ajatus. – Perhana!
Nuoren miehen kasvot kalpenivat, hän katsoi levottomana ympärilleen. Hänen huoneestaan samoin kuin kaikista muistakin saman kerroksen huoneista pääsi pois vain yhtä tietä, pihanpuoleisen parvekkeen kautta.
– Olen hukassa! oli hänen seuraava ajatuksensa.
Andrean asemassa olevalle miehelle merkitsi kiinnijoutuminen vankeutta, tuomiota ja kuolemaa, ehdotonta kuolemaa.
Hän puristi suonenvedontapaisesti molemmilla käsillään päätään ja luuli jo tulevansa pelosta hulluksi.
Mutta pian syttyi hänessä toiveikas mielijohde. Heikko hymy nousi kalvenneille huulille ja kauhusta vääntyneille poskille.
Hän katsahti ympärilleen. Pöydällä oli marmorinen kirjoitusteline, mustetta ja paperia.
Hän koetti hillitä kätensä vapisemista ja kirjoitti päällimmäiselle paperiarkille:
Minulla ei ole rahaa, millä maksaisin, mutta en ole epärehellinen mies; jätän korvaukseksi tämän neulan, jonka arvo on kymmenen kertaa suurempi kuin velkani on. Suonette anteeksi, että poistuin ennen aamunkoittoa, häpeän niin kovin, etten voinut jäädä!
Hän otti kaulahuivistaan neulan ja laski sen paperille.
Tämän tehtyään hän ei jättänytkään ovea lukkoon, vaan avasi teljen, jopa jätti oven raolleenkin, aivan kuin olisi lähtiessään unohtanut sen sulkea, ja pujahti sukkelasti takan sisään, veti sen eteen paperisen suojustimen, johon oli kuvattu Akilleuksen ja Deidameian taistelu, hävitti jalallaan tuhasta askeltensa jäljet ja alkoi kiivetä uuninpiippua ylös, sillä vain sitä tietä hän saattoi päästä pakoon.
Samassa se santarmi, jonka Andrea ensimmäiseksi oli huomannut, nousi portaita komissaarin jäljestä. Toinen santarmi jäi vartioimaan portaita.
Seuraavat syyt olivat aiheuttaneet tämän vieraskäynnin, jota Andrea koetti kaikin tavoin välttää.
Aamulla varhain olivat lennätinlaitokset lähettäneet tietoja joka suuntaan ja joka seudulle, panneet virastot liikkeelle ja toimittaneet järjestysvallan ajamaan takaa Caderoussen murhaajaa.
Compiègnessa, varuskuntakaupungissa ja kuninkaan asuinkaupungissa, jonka lähistöllä usein pantiin toimeen kuninkaallisia metsästysretkiä, oli runsaasti viranomaisia, poliiseja ja muita järjestyksenvalvojia. Lennätinsanoman tultua oli heti ryhdytty tutkimuksiin, ja kun "Kellon ja Pullon" ravintola oli kaupungin huomattavin majatalo, aloitettiin siitä.
Vartija, joka oli raatihuoneen lähellä – raatihuone oli aivan majatalon vieressä – oli kertonut, että useita matkustajia oli yön aikana poikennut majataloon. Se vartija, joka oli astunut toimeensa kello neljältä, muisti heti paikalleen tultuaan nähneensä miehen ratsastavan torille valkoisen hevosen selässä pieni poika satulassa takanaan. Mies oli hypännyt maahan, lähettänyt pois hevosen ja pojan sekä mennyt kolkuttamaan "Kellon" majatalon porttia, joka oli hänelle avattu.
Epäluulot kohdistuivat nyt tähän nuoreen mieheen, joka oli saapunut niin kummallisen myöhäiseen vuorokauden aikaan. Ja niinpä astuivat nyt poliisikomissaari ja santarmikorpraali Andrean ovea kohden. Ovi oli raollaan.
– Oho, sanoi korpraali, valtion palveluksessa viisastunut vanha kettu, – huono merkki, kun ovi on raollaan. Olisin mieluummin nähnyt sen monessa lukossa.
Pieni kirjelippu ja siihen kiinnitetty neula tukivat surullista totuutta, Andrea oli paennut.
Sanomme tukivat, sillä korpraali ei tyytynyt yhteen todistukseen. Hän katsoi ympärilleen, kurkisti vuoteen alle, avasi verhot, tarkasti kaapit ja pysähtyi lopuksi lieden eteen. Andrea oli ollut varovainen, tuhassa ei näkynyt mitään jälkiä.
Se oli kuitenkin pakotie, ja tällaisissa tapauksissa täytyi jokaista pakotietä huolellisesti tarkastaa. Korpraali käski sen vuoksi tuoda risuja ja olkia, pani pesän niin täyteen, kuin olisi ladannut kanuunaa, ja sytytti tulen.
Tiilet oikein paukkuivat kuumuudesta, paksu savupilvi kohosi piipusta ja nousi taivasta kohden kuin tulivuoren musta sauhu, mutta hän ei nähnyt vangin putoavan huoneeseen, niin kuin oli odottanut.
Andrea oli koko elämänsä ajan saanut taistella yhteiskuntaa vastaan ja pystyi kyllä kilpailemaan santarmin kanssa, vaikka tämä olikin ylennetty korpraalin arvoon. Hän arvasi, että tämä turvautuisi savuun ja seisoi sen vuoksi katolla savupiipun suojassa.
Hetkisen hän jo luuli pelastuneensa, sillä hän kuuli korpraalin huutavan santarmeille:
– Hän ei ole enää siellä.
Mutta kurottaessaan kaulaansa hän näki santarmien jatkavan etsimäänsä entistä kiihkeämmin. Hänkin puolestaan katseli ympärilleen. Raatihuone, kuudennellatoista vuosisadalla rakennettu jättiläiskokoinen rakennus, kohosi hänen edessään kuin synkkä muuri, ja sen oikeanpuoleisista ullakkoikkunoista näki katon joka kolkkaan niin kuin vuoren harjalta laaksoon.
Andrea ymmärsi, että vähän ajan päästä korpraalin pää pistäisi esiin jostakin näistä aukoista. Silloin hän olisi hukassa. Kattoja pitkin hän ei pääsisi pakoon.
Niinpä hän päätti palata, ei samaa tietä kuin oli tullut, mutta samanlaista.
Hän tarkasti, mistä savupiipusta ei tullut sauhua, ryömi kattoa pitkin sen luo ja katosi piipun aukosta kenenkään näkemättä.
Samassa aukeni pieni ikkuna raatihuoneessa ja korpraalin pää tuli näkyviin. Se pysyi hetkisen paikoillaan liikkumattomana kuin jokin rakennusta koristavista kivikuvista. Sitten kuului pettymyksen huokaisu ja pää hävisi.
Korpraali palasi majataloon tyynenä ja kylmänä kuin laki, jonka edustaja hän oli. Hän ei vastannut mitään torilla seisoskelevien kysymyksiin.
– No? kysyivät vuorostaan molemmat santarmit.
– Poikani, vastasi korpraali, – näyttää siltä, kuin rosvo olisi todellakin tänä aamuna varhain päässyt pakoon. Mutta me lähetämme tarkastajia Villers-Coteret'n ja Noyonin tielle ja tutkimme koko metsän. Saamme hänet varmasti kiinni.