100. Haamu
Valentine ei ollut vielä toipunut. Hän oli väsynyt ja makasi vuoteellaan. Rouva Villefort'in välityksellä hän sai tiedon kaikesta siitä, minkä olemme kertoneet, Eugénien paosta, Cavalcantin vangitsemisesta ja tämän asettamisesta syytteeseen murhasta.
Mutta Valentine oli niin heikko, että kertomus ei tehnyt häneen niin syvää vaikutusta, kuin se epäilemättä olisi tehnyt, jos hän olisi ollut terve. Se lisäsi vain epämääräisiä aatoksia, hajanaisia mietelmiä niihin kummallisiin kuviin ja haihtuviin näkyihin, jotka syntyivät hänen sairaissa aivoissaan tai häilyivät hänen silmiensä edessä.
Päivällä Valentine pysyi vielä todellisuudentajuisena ollessaan Noirtier'n seurassa, joka kannatutti itsensä pojantyttärensä huoneeseen valvoakseen häntä isällisellä katseellaan. Palattuaan oikeuspalatsista herra Villefort istui tunnin tai pari isänsä ja tyttärensä välissä. Kello kuudelta Villefort palasi työhuoneeseensa, kello kahdeksalta saapui tohtori Avrigny, joka itse toi yöjuoman nuorta tyttöä varten. Sitten kannettiin herra Noirtier huoneeseensa.
Sairaanhoitajatar, jonka tohtori Avrigny itse oli valinnut, lähti huoneesta vasta kello yhdeltätoista, jolloin Valentine oli vaipunut uneen. Poistuessaan hän sulki Valentinen huoneen ja vei avaimen herra Villefort'ille, joten Valentinen huoneeseen ei enää päässyt muuta tietä kuin rouva Villefort'in huoneiston kautta ja pikku Edouardin huoneesta.
Joka aamu tuli Morrel herra Noirtier'n luo kuulemaan uutisia Valentinesta. Ja päivä päivältä hän myös näytti tulevan yhä rauhallisemmaksi. Sillä Valentine, vaikka häntä vaivasikin suuri hermostuneisuus, alkoi voida yhä paremmin. Olihan Monte-Cristo sitä paitsi sanonut Morrelille, että ellei Valentine kahden tunnin kuluessa kuole, hänet voidaan pelastaa. Valentine eli vielä, ja neljä päivää oli jo kulunut.
Tuo mainitsemamme hermostuneisuus vainosi Valentinea unessakin tai pikemmin sanoen siinä horrostilassa, joka seurasi valveillaoloa. Yön hiljaisuudessa ja puolihämärässä, yölampun palaessa lieden reunalla alabasterikupunsa sisällä, hän näki noita haamuja, jotka liikkuvat sairaan huoneessa ja astuvat kuumeen siipien alta esiin.
Hän oli näkevinään äitipuolensa uhkaavan häntä, Morrelin ojentavan hänelle kätensä, toisinaan hän näki melkein outojakin henkilöitä, sellaisia kuin kreivi Monte-Cristo. Huonekalutkin näyttivät tällaisina kuumeen hetkinä liikkuvan ja leijailevan. Ja tätä jatkui noin kello kahteen saakka, jolloin hän vaipui raskaaseen, aamuun asti kestävään uneen.
Saman päivän iltana, jolloin Valentine oli kuullut Eugénien paosta ja Cavalcantin vangitsemisesta, tapahtui tässä huolellisesti suljetussa huoneessa jotakin hyvin omituista. Mainitut seikat olivat hetkiseksi sekaantuneet Valentinen persoonallisiin aistimuksiin, mutta loittonivat vähitellen hänen ajatuksistaan sen jälkeen, kun Villefort, Avrigny ja Noirtier olivat kukin vuorostaan poistuneet, ja kun Saint-Philippe-du-Roulen kirkonkello löi yksitoista, laski sairaanhoitajatar yöpöydälle lääkärin tuoman juoman, sulki oven, vei avaimen herra Villefort'ille ja meni sitten palvelijain huoneeseen kuulemaan kamalia juttuja tapauksista, joita talossa oli kolmen kuukauden aikana sattunut.
Sairaanhoitajatar oli ollut jo kymmenen minuuttia poissa, ja Valentinea vaivasi jälleen kuume, joka palasi joka yö.
Yölampun säteet välkkyivät tuhansin värein, kun Valentine äkkiä oli huomaavinaan, että uunin luona syvennyksessä oleva kirjakaappi äänettömästi aukeni.
Jos Valentine olisi ollut täysin tajuissaan, hän olisi tarttunut silkkiseen kellonnuoraan ja kutsunut apua, mutta nykyisessä tilassa ei mikään häntä kummastuttanut. Hän oli täysin tietoinen siitä, että hänen ympärillään liikkuvat näyt olivat hänen oman kuumehoureensa tuotetta. Eihän niistä aamulla koskaan ollut jäänyt pienintäkään merkkiä. Ovesta astui ihmisolento.
Kuumeensa ansiosta Valentine oli jo niin tottunut tällaisiin haamuihin, ettei hän vähääkään kauhistunut. Hän avasi vain suuret silmänsä toivoen näkevänsä Morrelin.
Olento lähestyi hänen vuodettaan, pysähtyi ja näytti kuuntelevan hyvin tarkkaan.
Tällä hetkellä osui yölampun valo salaperäisen vieraan kasvoihin. – Se ei olekaan hän! mutisi Valentine.
Ja varmasti uskoen näkevänsä unta hän odotti, että olento häviäisi tai muuttuisi toiseksi.
Hän tunnusteli valtimoaan. Se löi kiivaasti. Hän tiesi, että virkistävä juoma karkottaisi hänen silmistään häiritsevät näyt. Lääkäri oli valmistanut tuon juoman poistaakseen Valentinen rauhattomuuden, se sai kuumeen laskemaan ja vaikutti elvyttävästi aivojen toimintaan. Juotuaan tyttö voi aina jonkin aikaa paremmin.
Valentine ojensi sen vuoksi kätensä ottaakseen lasin, joka oli kristallivadilla. Mutta silloin astui haamu pari askelta häntä kohden ja tuli niin lähelle nuorta tyttöä, että tämä oli tuntevinaan hänen henkäisynsä ja kätensä kosketuksen.
Tällä kertaa unikuva tai oikeammin sanoen todellisuus sai voiton Valentinen kaikista aikaisemmista kokemuksista. Hän alkoi todellakin uskoa olevansa valveilla, hän huomasi ajatuskykynsä kirkkaaksi ja alkoi väristä.
Valentinen tunteman kosketuksen tarkoituksena oli ollut pidättää hänen kättään. Tyttö vetikin kätensä hitaasti pois.
Silloin tämä olento, joka vaikutti suojaavalta eikä uhkaavalta, tarttui lasiin, lähestyi yölamppua ja tarkasti juomaa, aivan kuin olisi tahtonut nähdä, kuinka kirkasta ja puhdasta se oli.
Mutta tämä ensimmäinen tarkastus ei riittänyt.
Tämä mies tai pikemminkin haamu, sillä hän astui niin hiljaa, että askelten ääntä ei kuulunut matoilla peitetyllä permannolla, otti lusikalla lasista juomaa ja pisti sen suuhunsa. Valentine katseli tätä kaikkea hämmästyneenä.
Hän uskoi, että näky kohta katoaisi tai vaihtuisi, mutta mies lähestyi, ojensi lasin Valentinelle ja sanoi sydämellisellä äänellä:
– Nyt, juokaa…!
Valentine värisi.
Ensi kerran tuollainen haamu puhui hänelle ihmisäänellä. Hän avasi suunsa kirkaistakseen. Mies pani sormen huulilleen.
– Kreivi Monte-Cristo! sopersi Valentine.
Hänestä oli mahdotonta, että kreivi Monte-Cristo tällaisena vuorokauden aikana olisi tullut hänen luokseen selittämättömällä, kummallisella, salaperäisellä tavalla läpi seinän.
– Älkää huutako, älkää kauhistuko, sanoi kreivi, – karkottakaa sielustanne epäilyksen siemenkin ja levottomuuden varjo. Mies, jonka näette edessänne – sillä tällä kertaa olette oikeassa, tämä ei ole mikään näköhäiriö – on hellin isä ja uskollisin ystävä, mitä voitte kuvitellakaan.
Valentine ei osannut vastata mitään. Hän pelkäsi niin, ettei tohtinut äännähtääkään, mutta hänen kauhistunut katseensa sanoi: Jos teillä on puhtaat aikeet, niin miksi olette täällä?
Kreivi huomasi heti, mitä nuoren tytön sielussa liikkui.
– Kuulkaahan minua, sanoi hän, – tai oikeammin katsokaahan minuun. Silmäni ovat tavallista punaisemmat ja otsani tavallista kalpeampi. Se johtuu siitä, että neljään yöhön en ole silmiäni ummistanut. Neljä yötä olen vartioinut, suojannut teitä, pelastaakseni teidät ystävällemme Maximilienille.
Sairaan poskille nousi nopeasti veri, sillä tuo nimi karkotti viimeisetkin epäluulot.
– Maximilien…! kertasi Valentine. – Maximilien! Hän on siis kertonut teille kaiken?
– On. Hän sanoi, että hänen elämänsä riippuu teidän elämästänne, ja minä lupasin, että jäätte eloon.
– Oletteko luvannut hänelle, että jään eloon?
– Olen.
– Puhuitte äsken valvomisesta ja suojaamisesta. Oletteko siis lääkäri?
– Olen, ja uskokaa minua, paras lääkäri minkä taivas tänä hetkenä voi luoksenne lähettää.
– Sanoitte valvoneenne? kysyi Valentine levottomana. – Minä en ole teitä nähnyt.
Kreivi viittasi kädellään kirjakaappiin päin.
– Olin tuon oven takana piilossa, sanoi hän; – tuosta ovesta päästään viereiseen taloon, jonka olen vuokrannut.
Häveliäisyytensä pakottamana Valentine teki torjuvan liikkeen, kääntyi poispäin ja sanoi kauhuissaan:
– Minusta tekonne on ollut suunnattoman mieletön, ja mainitsemanne suojelus muistuttaa suuresti häväistystä.
– Valentine, sanoi kreivi, – koko tänä pitkänä vartioaikana olen vain pitänyt silmällä, keitä kävi luonanne, mitä ruokia nautitte ja mitä juomia teille tuotiin. Kun huomasin nämä juomat vaarallisiksi, astuin sisään niin kuin nytkin, tyhjensin lasinne ja panin myrkyn sijaan terveellisen juoman, joka kuoleman sijasta saikin elämän virtaamaan suonissanne.
– Myrkky! Kuolema! huudahti Valentine luullen jälleen joutuneensa kuumehoureiden valtaan. – Mitä sillä tarkoitatte?
– Hiljaa lapseni, sanoi Monte-Cristo nostaen uudelleen sormensa huulilleen, – puhuin myrkystä, puhuin kuolemasta ja mainitsen kuoleman vielä kerran, mutta juokaa ensin tästä. (Hän otti taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä muutaman pisaran punaista nestettä lasiin.) Ja kun olette tämän juonut, niin älkää nauttiko yön aikana enää mitään muuta.
Valentine ojensi kätensä, mutta ehdittyään tuskin koskea lasiin hän veti kauhuissaan kätensä takaisin.
Monte-Cristo tarttui lasiin, joi siitä puolet ja ojensi sen sitten Valentinelle, joka hymyillen joi lasiin jääneen juoman.
– Niin, niin, sanoi hän, – nyt tunnen sen öisen juoman maun, joka toi viileän tunteen rintaani ja rauhoitti ajatuksiani. Kiitos, kiitos!
– Sen avulla olette elänyt neljä yötä, Valentine, sanoi kreivi. – Mutta kuinka minä olen elänyt? Mitä kamalia hetkiä olenkaan teidän tähtenne saanut viettää! Mitä hirveitä tuskia sainkaan kärsiä, kun näin, että lasiinne kaadettiin myrkkyä, ja kuinka vapisinkaan pelosta, että ennättäisitte juoda sen, ennen kuin olisin kaatanut sen sisällyksen uuniin.
– Sanoitte kärsineenne hirveitä tuskia nähdessänne myrkkyä kaadettavan lasiini, sanoi Valentine aivan kauhuissaan. – Mutta silloin kai näitte samalla kuka sen teki?
– Näin.
Valentine nousi istualleen ja veti lumivalkoisen rintansa suojaksi koruompeleisen palttinan, joka vielä oli kostea kuumeen hiestä ja johon nyt alkoi tarttua kauhun kylmä hiki.
– Näitte siis hänet?
– Näin, sanoi kreivi toisen kerran.
– Te kerrotte kamalia asioita minulle, te tahdotte saada minut uskomaan jotakin helvetillistä. Mitä, isäni talossa, omassa huoneessani, sairasvuoteella viruessanikin koetetaan minut surmata? Menkää, te kiusaatte omaatuntoani, pilkkaatte taivaallista hyvyyttä! Se ei voi olla mahdollista, se ei ole totta!
– Oletteko te ensimmäinen, johon tämä isku osuu? Ettekö ole nähnyt herra Saint-Méranin, rouva Saint-Méranin, Barrois'n kuolevan? Ettekö olisi nähnyt herra Noirtier'n kuolevan, ellei hän totuttautumalla vuosien kuluessa myrkkyyn olisi voinut vastustaa sen vaikutusta?
– Hyvä Jumala, sanoi Valentine, – siis sen vuoksi isoisäni on kuukauden ajan vaatinut minua juomaan samoja lääkkeitä kuin hänkin.
– Ja tämä lääke maistuu karvaalta niin kuin puoliksi kuivuneen appelsiinin kuori? kysyi Monte-Cristo.
– Niin maistuu.
– Silloin kaikki selviää, sanoi Monte-Cristo. – Hänkin tietää, että täällä myrkytetään ja tietää kuka myrkyttää. Hän on turvannut teidät, rakkaan lapsensa, myrkkyä vastaan, ja myrkyn voima taittui, kun ruumiinne oli siihen vähitellen tottunut. Sen vuoksi te vielä elätte, mitä ihmettä en voisi muuten selittää, sillä neljä päivää sitten saitte myrkkyä, joka tavallisesti heti surmaa.
– Mutta kuka on tuo murhaaja, tuo myrkyttäjä?
– Nyt kysyn vuorostani: Ettekö koskaan yöllä ole nähnyt kenenkään tulevan huoneeseenne?
– Olen kyllä. Toisinaan olen nähnyt varjojen liikkuvan, lähestyvän, loittonevan ja katoavan, mutta pidin niitä kuumenäkyinä, ja kun te äsken tulitte sisään, en pitkään aikaan tietänyt, olinko kuumeessa vai näinkö unta.
– Ette siis tiedä, kuka tahtoo teidät surmata?
– En, sanoi Valentine. – Miksi kukaan tahtoisi surmata minut?
– Kohta saatte hänet nähdä, sanoi Monte-Cristo kuulostellen.
– Millä tavoin? kysyi Valentine katsoen kauhuissaan ympärilleen.
– Tänä iltana ei teillä ole kuumetta ettekä houraile, tänä iltana olette aivan valveillanne; kohta kello on kaksitoista, ja sinä hetkenä murhaajat liikkuvat.
– Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Valentine kuivaten hikeä otsaltaan.
Kello löi kaksitoista hitaasti ja juhlallisesti, ja jokainen lyönti osui aivan kuin vasaranisku nuoren tytön sydämeen.
– Valentine, jatkoi kreivi, – ponnistakaa kaikki voimanne, hillitkää sydäntänne, pysäyttäkää äänenne kurkkuunne, teeskennelkää unta, ja te saatte nähdä, te saatte nähdä!
Valentine tarttui kreivin käteen.
– Olen kuulevinani askelten ääntä, sanoi hän, – lähtekää.
– Hyvästi, tai oikeammin sanoen näkemiin, lausui kreivi.
Ja hymyillen niin surullisesti ja isällisesti, että tytössä heräsi syvä kiitollisuus, hän meni varpaillaan kirjakaapin ovelle.
Hän kääntyi, ennen kuin sen sulki, ja sanoi:
– Ei liikettäkään, ei sanaakaan, muuten teidät ehkä surmataan, ennen kuin ehdin tulla apuun.
Lausuttuaan tämän kamalan varoituksen kreivi katosi ovesta, joka hiljaa sulkeutui hänen jäljestään.
101. Myrkyttäjä
Valentine jäi yksin.
Kaksi kelloa, jotka kävivät hiukan jäljessä Saint-Philippe-du-Roulen kellosta, löi eri tahoilla keskiyönlyöntinsä.
Kaukaa kuului rattaiden kolinaa, mutta muuten oli kaikki hiljaista.
Silloin Valentinen huomio kohdistui kokonaan huoneessa olevaan kelloon, jossa oli sekuntiviisari.
Hän alkoi laskea sekunteja ja huomasi, että ne olivat puolta hitaammat kuin hänen sydämensä sykintä. Mutta vielä hän epäili. Viaton Valentine ei voinut kuvitellakaan, että kukaan toivoi hänen kuolemaansa. Miksi? Missä tarkoituksessa? Mitä pahaa hän oli tehnyt, kun oli saanut itselleen vihamiehen?
Ei tarvinnut pelätäkään, että hän olisi nukahtanut.
Yksi ainoa ajatus, kamala ajatus, jännitti hänen mieltään. Maailmassa oli olento, joka oli aikonut surmata hänet ja aikoi vieläkin.
Jos tämä ihminen nähdessään, ettei myrkystä ollutkaan apua, käyttäisikin nyt tikaria, niin kuin Monte-Cristo oli vihjaissut! Ellei kreivi ennättäisikään apuun! Oliko hänen viimeinen hetkensä nyt tullut! Eikö hän enää saisikaan nähdä Morrelia!
Tämä ajatus sai hänet kalpenemaan ja pani kylmän hien valumaan pitkin hänen ruumistaan. Hänen teki mielensä tarttua soittokellon nuoraan ja huutaa apua.
Mutta hän oli näkevinään kirjakaapin oven läpi kreivin silmät, ja hän muisti asioita, joita ajatellessaan hän kysyi itseltään, voiko syvä kiitollisuus koskaan hälventää sitä tuskallista vaikutusta, jonka kreivin tunkeileva ystävyys oli saanut aikaan.
Kaksikymmentä minuuttia, pitkää kuin ikuisuus, kului, sitten vielä kymmenen minuuttia. Kello, joka sekuntia ennen alkoi surista, löi heleällä äänellä. Samassa kuului kirjakaapista heikkoa raaputusta. Kreivi ilmaisi valvovansa ja kehotti Valentineakin valvomaan.
Vastaiselta puolelta, Edouardin huoneen puolelta, Valentine oli kuulevinaan lattialaattojen ratinaa. Hän kuunteli henkeään pidättäen, niin että oli vähällä tukehtua. Oven ripa vingahti hiukan, ja ovi kääntyi saranoillaan.
Valentine oli noussut käsivartensa nojaan, hän painautui kiireesti vuoteelleen ja peitti käsivarrellaan kasvonsa. Hän odotti vapisten, levottomana, hirveä kauhu sydämessään.
Joku lähestyi vuodetta ja siirsi sen verhoja syrjään.
Valentine ponnisti kaiken voimansa ja alkoi hengittää tasaisesti niin kuin rauhallisesti nukkuva ihminen tekee.
– Valentine! sanoi ääni aivan hiljaa.
Nuori tyttö värisi sydänjuuriaan myöten, mutta ei vastannut.
– Valentine! lausui sama ääni uudelleen.
Sama äänettömyys. Valentine oli luvannut olla nukkuvinaan sikeästi.
Sitten oli kaikki hiljaista. Mutta hetken kuluttua Valentine kuuli heikon äänen, kun kaadettiin nestettä lasiin, jonka hän juuri äsken oli tyhjentänyt.
Silloin hän uskalsi käsivartensa suojassa raottaa silmiään.
Nainen, yllään valkoinen yöpuku, kaatoi hänen lasiinsa pullosta nestettä. Valentine teki silloin ehkä jonkin pienen liikkeen tai pidätti hengitystään, sillä nainen kääntyi levottomana hänen puoleensa tarkastamaan, nukkuiko hän todellakin. Se oli rouva Villefort.
Kun Valentine tunsi äitipuolensa, alkoi hän vapista niin kovasti, että se tuntui vuoteessakin.
Rouva Villefort siirtyi silloin heti seinän suojaan ja vuoteen verhojen takaa piti ääneti silmällä Valentinen pienintäkin liikettä.
Nuori tyttö muisti Monte-Criston kamalat sanat. Hän oli näkevinään naisen toisessa kädessä pitkän ja terävän tikarin. Hän ponnisti silloin viimeisetkin voimansa ja koetti sulkea silmänsä, mutta tämän arimman aistimemme herkin toiminta, joka tavallisissa oloissa on niin perin yksinkertainen, tuntui tällä hetkellä melkein mahdottomalta.
Kun kaikki oli hiljaista ja Valentine taas hengitti tasaisesti, oli rouva Villefort vakuutettu siitä, että tyttö nukkui. Hän ojensi uudelleen kätensä ja pysytellen vuoteen pääpuolen verhojen suojassa puoliksi piilossa hän tyhjensi loput pullosta Valentinen lasiin.
Sitten hän vetäytyi pois, eikä pieninkään ääni ilmaissut Valentinelle, että hän oli lähtenyt.
Tyttö oli vain nähnyt käsivarren katoavan, ei muuta, viisikolmattavuotiaan nuoren, kauniin naisen pyöreän, siromuotoisen käden, joka oli kaatanut myrkkyä.
Mahdotonta on kuvailla, mitä Valentine tunsi sinä puolentoista minuutin aikana, jonka rouva Villefort viipyi hänen huoneessaan.
Kirjakaapista kuuluva raapaisu havahdutti nuoren tytön herpaantumisesta.
Hän kohotti vaivalloisesti päätään.
Ovi aukeni uudelleen hiljaa, ja Monte-Cristo astui sisään.
– No, kysyi kreivi, – epäilettekö vieläkin?
– Hyvä Jumala! sopersi nuori tyttö.
– Näittekö hänet?
– Näin.
– Ja tunsitteko hänet?
Valentine huokasi syvään.
– Tunsin, sanoi hän, – enkä kuitenkaan voi sitä uskoa.
– Tahdotte siis mieluummin kuolla ja surmata Maximilieninkin…!
– Hyvä Jumala! huudahti nuori tyttö melkein suunniltaan tuskasta, – enkö siis voi lähteä talosta, paeta…?
– Valentine, se käsi, joka teitä tavoittelee, osuu teihin, olette missä tahansa. Kullan avulla voidaan lahjoa palvelijanne, ja kuolema voi yllättää teidät monessa muodossa, lähdevedessä tai puusta poimimassanne hedelmässä.
– Mutta sanoittehan, että isoisäni varokeino on turvannut minut myrkkyä vastaan.
– Yhtä myrkkyä vastaan, kun sitä ei käytetä liian suurin annoksin.
Tarvitsee vain muuttaa myrkkyä ja lisätä annoksia.
Hän otti lasin ja kostutti sen sisällyksellä huuliaan.
– Ja katsokaahan, se on jo tapahtunut. Teitä ei enää myrkytetä brusiinilla, vaan aivan tavallisella unijuomalla. Tunnen alkoholin maun, johon myrkky on liuotettu. Jos olisitte juonut sen, mitä rouva Villefort on tähän kaatanut, niin Valentine, Valentine, olisitte kuollut!
– Hyvä Jumala! huudahti nuori tyttö, – miksi minua tällä tavoin vainotaan?
– Oletteko niin hyvä, niin lempeä, niin tietämätön kaikesta pahasta, ettette ole ymmärtänyt syytä?
– Olen, sanoi nuori tyttö, – enhän ole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa.
– Mutta te olette rikas, Valentine, teillä on kahdensadantuhannen frangin vuotuiset tulot, ja nämä kaksisataatuhatta riistätte hänen pojaltaan.
– Kuinka niin? Eihän minun rikkauteni ole hänen, minähän olen sen saanut äidiltäni ja isovanhemmiltani.
– Olette kyllä, ja siksi herra ja rouva Saint-Méranin täytyikin kuolla, jotta saisitte periä heidät, siksi herra Noirtier tuomittiin kuolemaan heti, kun hän oli tehnyt teidät perillisekseen, ja siksi teidän vuorostanne täytyy kuolla, Valentine, jotta isänne saisi periä teidät ja jotta veljenne, hänen ainoa perillisensä, vuorostaan perisi isänne.
– Edouard, lapsiparka, hänenkö tähtensä kaikki nämä rikokset tehdään?
– Ymmärrätte siis vihdoinkin.
– Hyvä Jumala, kun hän vain ei saisi kärsiä tämän kaiken tähden.
– Te olette enkeli, Valentine.
– Isoisääni ei siis enää aiotakaan surmata?
– Koska teidän kuoltuanne hänen rikkautensa joutuu veljellenne – ellei isoisänne tee häntä perinnöttömäksi – , on arveltu, että tämä rikos oikeastaan on tarpeeton ja sellaisenaan siis sitäkin vaarallisempi.
– Ja naisenko aivoissa tällainen tuuma on voinut syntyä! Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
– Muistatteko Perugian majatalon lehtimajan? Muistatteko ruskeapukuista miestä, jolta äitipuolenne tiedusteli aqua tofanasta? Silloin tuo helvetillinen tuuma heräsi hänen aivoissaan.
– Jos asian laita todellakin on niin, sanoi nuori tyttö purskahtaen itkuun, olen kuolemaan tuomittu.
– Ette, Valentine, ette, sillä minä olen edeltäpäin aavistanut kaiken. Vihollisemme on voitettu, koska hänet tunnemme ja tiedämme. Te saatte elää, Valentine, elää rakastaaksenne ja saadaksenne rakkautta, tullaksenne onnelliseksi ja tehdäksenne jalon miehen onnelliseksi. Mutta voidaksenne elää täytyy teidän ehdottomasti luottaa minuun.
– Määrätkää, mitä minun tulee tehdä.
– Teidän tulee sokeasti nauttia kaikkea sitä, mitä minä teille annan.
– Jumala on todistajani, että jos olisin yksin, mieluummin kuolisin, huudahti Valentine.
– Ette saa puhua tästä kenellekään, ette isällennekään.
– Eihän isäni ole osallisena tässä kamalassa liitossa, eihän? sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin.
– Ei, ja kuitenkin isänne, joka on tottunut käsittelemään oikeusasioita, varmaankin aavistaa, että nämä monet kuolemantapaukset eivät ole luonnollisia. Teidän isänne olisi pitänyt suojata teitä, hänen olisi pitänyt olla äsken minun paikallani, hänen olisi jo pitänyt tyhjentää tuo lasi, hänen olisi jo tullut nousta murhaajaa vastaan. Kummitus kummitusta vastaan, mutisi hän lopettaen lauseensa.
– Teen kaiken jäädäkseni elämään, sanoi Valentine, – sillä maailmassa on kaksi olentoa, joille kuolemani voisi tuottaa kuoleman: isoisäni ja Maximilien!
– Minä vartioin ja suojaan heitä, niin kuin olen teitä suojannut.
– Määrätkää siis mitä minun pitää tehdä, sanoi Valentine. Sitten hän lisäsi hiljaa: – Hyvä Jumala, hyvä Jumala, miten minun käy?
– Käy teidän kuinka tahansa, Valentine, niin älkää kauhistuko. Jos kärsitte, jos kadotatte näkönne, kuulonne, tuntonne, niin älkää pelätkö. Jos heräätte tietämättä missä olette, niin älkää pelätkö, vaikka herätessänne olisittekin hautaholvissa ja arkkuun suljettuna. Rauhoittakaa silloin mieltänne ja sanokaa itsellenne: Tällä hetkellä ystävä, isä, joka tahtoo tehdä minut ja Maximilienin onnelliseksi, suojaa meitä.
– Oi, kuinka kauheita tapahtumia ennustatte!
– Valentine, tahdotteko mieluummin antaa äitipuolenne ilmi?
– Mieluummin kuolen sata kertaa, niin, kuolen!
– Ei, te ette kuole, ja tapahtukoon teille mitä tahansa, niin luvatkaa, ettette valita, vaan toivotte.
– Ajattelen Maximilienia.
– Olette minun rakas tyttäreni, Valentine, minä yksin voin teidät pelastaa ja minä pelastan.
Valentine pani kauhun vallassa kätensä ristiin, sillä hän tunsi tarvetta turvautua tänä hetkenä Jumalan apuun, ja nousi polvilleen rukoilemaan sopertaen katkonaisia sanoja. Hän unohti, ettei hänen valkoisten olkapäittensä suojana ollut muuta kuin pitkä tukka ja että hänen sydämensä sykinnän huomasi yöpuvun hienojen pitsien läpi.
Kreivi laski hiljaa kätensä nuoren tytön käsivarrelle, veti samettisen peitteen kaulaan asti ja sanoi isällisesti hymyillen:
– Tyttäreni, luottakaa minun uskollisuuteeni yhtä lujasti kuin Jumalan hyvyyteen ja Maximilienin rakkauteen.
Valentine loi häneen kiitollisen katseen, kuin lapsi, joka oli uskottu kreivin huostaan. Kreivi otti liivinsä taskusta smaragdirasian, avasi sen kultakannen ja pudotti Valentinen oikeaan käteen herneenkokoisen pillerin.
Valentine otti sen toiseen käteensä ja katsoi odottavasti kreiviin; hän näki, miten tämän pelkäämättömän suojelijan kasvoilla oli majesteettiuden ja jumalaisen voiman kirkkaus. Katseellaan Valentine kysyi häneltä.
– Niin, vastasi kreivi.
Valentine pisti pillerin suuhunsa ja nieli sen.
– Ja nyt näkemiin, lapseni, sanoi kreivi, – koetan nukkua, sillä nyt olette pelastettu.
– Menkää, sanoi Valentine. – Tapahtukoon minulle mitä tahansa, niin lupaan olla pelkäämättä.
Monte-Cristo katsoi kauan nuoreen tyttöön, joka vähitellen vaipui uneen hänen antamansa unilääkkeen vaikutuksesta.
Sitten hän otti lasin, kaatoi siitä kaksi kolmannesta uuniin, ikään kuin Valentine olisi juonut siitä, ja laski sen takaisin yöpöydälle. Sitten hän meni kirjakaapin luo ja loi ennen poistumistaan viimeisen katseen Valentineen, joka nukkui luottavaisena ja puhtaana kuin enkeli Jumalan jalkojen juuressa.