102. Valentine
Yölamppu paloi yhä Valentinen huoneen uuninreunustalla kuluttaen viimeisiä öljypisaroita, jotka vielä uiskentelivat veden pinnalla. Jo alkoi punertava kehä ilmestyä alabasterikupuun, jo alkoi lepattava liekki hiljaa räiskyen lennättää kipinöitään, noita viimeisiä kuolemankamppailun merkkejä, joita usein on verrattu ihmisen elämän sammumiseen. Himmeä ja kaamea valo teki ikkunaverhot ja vuoteen liinavaatteet opaalinvärisiksi.
Kadulta ei kuulunut mitään ääntä, ja hiljaisuus huoneessa oli kammottava. Edouardin huoneen ovi aukeni, ja pää, jonka jo aikaisemmin olemme nähneet, kuvastui vastapäätä olevaan peiliin. Rouva Villefort tuli katsomaan, minkä vaikutuksen hänen juomansa oli saanut aikaan.
Hän seisahtui kynnykselle ja kuunteli lampun rätinää. Sitten hän lähestyi hiljaa Valentinen yöpöytää nähdäkseen, oliko hänen lasinsa tyhjä. Siinä oli vielä osa jäljellä, niin kuin olemme maininneet. Rouva Villefort meni tyhjentämään sen uuniin ja sekoitti tuhkaa, jotta neste pikemmin haihtuisi; sitten hän huuhtoi huolellisesti kristallilasin, kuivasi sen omalla nenäliinallaan ja laski sen yöpöydälle.
Jos joku tänä hetkenä olisi voinut katsoa huoneeseen, olisi hän nähnyt, kuinka vaikeata rouva Villefort'in oli mennä Valentinen vuoteen luo ja katsoa häneen. Kaamea valo, hiljaisuus, yön kamala runollisuus varmaankin liittyi hänen omantuntonsa hirvittävään mielikuvitukseen. Myrkyttäjä pelkäsi uhriaan. Lopulta hän rohkaisi mielensä, veti verhon syrjään, nojasi vuoteen pääpuoleen ja katsoi Valentineen.
Nuori tyttö ei enää hengittänyt. Hänen hiukan raollaan olevasta suustaan ei tullut henkäystäkään, joka olisi ilmaissut, että elämä hänessä vielä jatkui. Hänen kalpeat huulensa olivat lakanneet väräjämästä, silmien ympärys oli sininen, ja luomet näyttivät valkoisemmilta siltä kohtaa, missä valkuainen yhtyi silmäkuopan reunaan. Mustat silmäripset varjostivat vahankeltaista ihoa.
Rouva Villefort katseli näitä kasvoja, joissa vielä liikkumattominakin oli suloinen ilme. Sitten hän kävi rohkeammaksi, nosti peitettä ja tunnusteli nuoren tytön sydäntä.
Se ei sykkinyt.
Hän tunsi ainoastaan oman kätensä valtimon sykinnän. Väristen hän veti kätensä pois.
Valentinen käsivarsi, joka riippui vuoteen ulkopuolella, oli olkapäästä kyynärpäähän kuin Germain Pilonin sulottaren käsivarren mukaan valettu, mutta kyynärvarsi oli suonenvedosta hiukan vääntynyt, kaunismuotoinen ranne nojasi vuoteen mahonkisivua vastaan, ja sormet olivat harallaan. Kynnenjuuri oli sinertävä.
Rouva Villefort'in ei enää tarvinnut epäillä. Kaikki oli loppunut, hänen viimeinen kamala tekonsa oli täytetty.
Myrkyttäjällä ei ollut enää mitään tehtävää tässä huoneessa. Hän peräytyi niin varovaisesti, että huomasi hänen pelkäävän askeltensa ääntä, mutta peräytyessään hän vielä piti verhoa korkealla katsellen nauttien kuolemaa, jolla on vastustamaton tenhovoima, niin kauan kuin se ei vielä ole mädännystä, vaan ainoastaan liikkumattomuutta.
Hetket vierivät. Rouva Villefort ei voinut päästää käsistään verhoa, vaan piti sitä aivan kuin ruumispeitettä Valentinen pään yläpuolella. Hän oli vaipunut mietiskelyyn. Rikollisen mietiskelyn täytyy olla omantunnonvaivoja.
Silloin yölamppu alkoi rätistä kovemmin.
Kuullessaan tämän äänen rouva Villefort vavahti ja laski verhon alas.
Samassa yölamppu sammui ja huone peittyi kamalaan pimeyteen.
Keskellä tätä pimeyttä kello löi puoli viisi.
Myrkyttäjä, johon nämä peräkkäin seuraavat mielenliikutukset olivat vaikuttaneet tärisyttävästi, meni hapuillen huoneeseensa, ja tuskan hiki valui hänen kasvoiltaan.
Pimeyttä jatkui vielä kaksi tuntia.
Vähitellen valo alkoi kajastaa huoneeseen sälesuojuksien läpi. Se kirkastui hiljalleen ja antoi esineille värin ja muodon.
Sairaanhoitajattaren yskäys kuului portailta, hän tuli Valentinen luo kuppi kädessään.
Isä tai rakastaja olisi heti ensi hetkellä huomannut, että Valentine oli kuollut, mutta tämä palkkalainen luuli hänen vain nukkuvan.
– Hyvä, sanoi hän, – hän on juonut lääkkeen yöllä. Lasissa on vielä hiukan jäljelläkin.
Sitten hän meni lieden luo, sytytti tulen, istahti nojatuoliinsa, ja vaikka hän vasta hiljattain oli noussut vuoteesta, käytti hän hyväkseen Valentinen unta nukahtaakseen hetkisen.
Kello löi kahdeksan.
Silloin hän alkoi ihmetellä nuoren tytön raskasta unta, kauhistui nähdessään vuoteen ulkopuolella riippuvan käsivarren, jota nukkuja ei ollut nostanut vuoteeseen, lähestyi vuodetta ja näki vasta silloin Valentinen kalpeat huulet ja liikkumattoman rinnan.
Hän aikoi nostaa käsivarren vuoteeseen, mutta se totteli niin jäykästi, että sairaanhoitajatar heti ymmärsi, mitä se merkitsi.
Hän kirkaisi kamalasti.
– Auttakaa, auttakaa!
– Mitä, auttakaa? vastasi portaiden juurelta tohtori Avrignyn ääni.
Tähän aikaan oli lääkärin tapana tulla.
– Kuka apua tarvitsee? huusi Villefort tullen äkkiä työhuoneestaan. – Ettekö kuullut avunhuutoa, tohtori?
– Kuulin, kuulin, vastasi Avrigny, – menkäämme heti paikalla Valentinen huoneeseen.
Mutta ennen kuin lääkäri ja isä olivat ennättäneet astua sisään, olivat jo samassa kerroksessa, toisissa huoneissa tai käytävissä olleet palvelijat rientäneet huoneeseen, ja nähdessään Valentinen kalpeana ja liikkumattomana vuoteellaan he nostivat kätensä taivasta kohden ja hoipertelivat pois aivan kuin heitä olisi pyörryttänyt.
– Kutsukaa rouva Villefort tänne! Herättäkää rouva Villefort! huusi kuninkaallinen prokuraattori huoneen ovelta, jonne hän ei näyttänyt uskaltavan mennä.
Mutta sen sijaan että palvelijat olisivat vastanneet, he katsoivatkin tohtoriin, joka oli astunut huoneeseen, juossut Valentinen luo ja kohottanut hänet käsivarsilleen.
– Tämäkin vielä…! mutisi hän laskien hänet alas. – Jumala, hyvä Jumala, milloin sinä väsyt?
Villefort syöksyi nyt huoneeseen.
– Mitä sanottekaan! huudahti hän kohottaen molemmat kätensä taivasta kohden. – Tohtori…! Tohtori…!
– Minä sanon, että Valentine on kuollut! sanoi tohtori juhlallisesti, ja tämä juhlallisuus vaikutti pelottavasti.
Villefort lysähti Valentinen vuoteelle.
Tohtorin sanat ja isän huudahdukset kuullessaan palvelijat pakenivat; he riensivät portaita alas ja käytäviä pitkin, sitten kuului pihalta suurta hälinää, sen jälkeen kaikki oli hiljaista. Joka ainoa palvelija oli lähtenyt kirotusta talosta.
Tällä hetkellä rouva Villefort, pistäen toista kättään aamupukunsa hihaan, nosti oviverhoa. Hän pysähtyi hetkiseksi kynnykselle, näytti tarkastavan läsnäolijoita ja koetti pusertaa kyyneliä silmistään.
Äkkiä hän astui askelen eteenpäin tai oikeammin sanoen hyökkäsi pöytää kohden.
Hän näki Avrignyn kumartuvan uteliaana yöpöytää kohden ja ottavan lasin, jonka hän varmasti muisti tyhjentäneensä yöllä.
Lasissa oli kolmasosa juomasta jäljellä, aivan samoin kuin oli ollut silloin, kun hän sen oli tyhjentänyt pesään.
Jos Valentinen haamu olisi noussut myrkyttäjän eteen, ei se olisi tehnyt tärisyttävämpää vaikutusta.
Väri oli sama kuin siinä juomassa, jonka hän oli kaatanut Valentinen lasiin ja jonka Valentine oli juonut. Se oli myrkkyä, josta Avrigny ei voinut erehtyä ja jota hän nyt juuri tarkasti. Jumala oli varmaankin tehnyt tämän ihmeen, jotta murhaajan varokeinoista huolimatta jäisi jälkiä, todistuskappale, ilmiantaja.
Rouva Villefort'in seistessä liikkumattomana paikallaan kuin kauhun kuvapatsas, Villefort'in kätkiessä kasvonsa vainajan vuoteen liinoihin näkemättä ja kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui, Avrigny lähestyi ikkunaa tarkastaakseen lähemmin lasin sisällystä ja maisteli juomaa kastaen sormensa siihen.
– Ah, mutisi hän, – tällä kertaa se ei olekaan enää brusiinia.
Katsokaamme, mitä tämä on!
Hän juoksi Valentinen huoneessa olevan kaapin luo, joka oli muutettu lääkekaapiksi, otti pienestä hopearasiasta pullon, jossa oli rikkihappoa, tiputti muutaman pisaran opaalinväriseen nesteeseen, joka heti muuttui veripunaiseksi.
– Ah! huudahti Avrigny tuomarina kauhistuen ja tiedemiehenä riemastuen, kun ongelma selvisi.
Rouva Villefort tunsi hetkisen olevansa pyörtymäisillään, hänen silmänsä iskivät tulta, sitten hohde sammui, hän etsi horjuen ovea ja katosi.
Vähän ajan päästä kuului, miten joku kaatui permannolle.
Mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Sairaanhoitajatar katseli kemiallista analyysia, Villefort oli vielä aivan herpaantunut.
Vain Avrigny oli pitänyt silmällä rouva Villefort'ia ja huomannut hänen äkillisen lähtönsä. Hän nosti Valentinen huoneen oviverhoa ja näki Edouardin huoneen läpi rouva Villefort'in huoneeseen, jossa tämä liikkumattomana virui lattialla.
– Menkää auttamaan rouva Villefort'ia, sanoi hän sairaanhoitajattarelle, – rouva Villefort voi pahoin.
– Mutta neiti Valentine? sopersi tämä.
– Neiti Valentine ei enää kaipaa apua, sanoi Avrigny, – neiti Valentinehan on kuollut.
– Kuollut, kuollut! huokasi Villefort surunpuuskan vallassa, joka oli sitä sydäntäsärkevämpi, kun tämä raudankova sydän ensi kertaa tunsi todellista surua.
– Kuollut! Niinkö sanoitte? huudahti kolmas ääni. – Kuka sanoo, että Valentine on kuollut?
Molemmat miehet kääntyivät ja näkivät Morrelin seisovan kynnyksellä kalpeana, pelottavana.
Näin oli tapahtunut:
Morrel oli tavalliseen aikaan tullut taloon sivuovesta mennäkseen Noirtier'n luokse. Ovi oli auki. Hänen ei siis tarvinnut soittaa, hän astui sisään. Hän odotti hetkisen eteisessä toivoen näkevänsä jonkun palvelijan, joka veisi hänet herra Noirtier'n huoneeseen.
Mutta ketään ei tullut, kaikki palvelijathan olivat lähteneet talosta.
Morrelilla ei tänä päivänä ollut mitään erikoista syytä olla levoton. Monte-Cristo oli luvannut hänelle, että Valentine jää eloon, ja tähän asti hän oli pitänyt tarkkaan lupauksensa. Joka ilta kreivi oli antanut hänelle hyviä tietoja, jotka herra Noirtier seuraavana aamuna oli todistanut oikeiksi.
Mutta tämä hiljaisuus tuntui hänestä kummalliselta. Hän huusi jotakuta tulemaan, huusi kerran vielä. Kaikki oli hiljaista.
Silloin hän päätti lähteä omin päin Noirtier'ta tapaamaan.
Noirtier'n ovi oli auki niin kuin kaikki muutkin ovet.
Hän näki ensimmäiseksi vanhuksen tuolissaan tavallisella paikallaan. Tämän tuijottavat silmät näyttivät kuvastavan sisäistä kauhua, ja sitä ilmaisivat myös hänen kalmankalpeat kasvonsa.
– Miten voitte? kysyi nuori mies tuntien jonkinlaista ahdistusta rinnassaan.
Mutta kauhu vanhuksen silmissä näytti vain lisääntyvän.
– Jotakin tärkeää on mielessänne, jatkoi Morrel. – Tarvitsette varmaankin jotakin. Kutsunko jonkun palvelijan tänne?
– Kutsukaa, ilmaisi Noirtier.
Morrel tarttui kellonnuoraan ja veti, mutta vetipä hän kuinka paljon tahansa, ketään ei tullut.
Hän kääntyi Noirtier'n puoleen. Vanhuksen tuska kasvoi.
– Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Morrel. – Miksi ei kukaan tule?
Onko joku talossa sairastunut? Valentine! Valentine!..
– Niin, niin! ilmaisi Noirtier.
Maximilien ei saanut sanaakaan suustaan, hän horjui ja hänen täytyi tarttua seinälaudoitukseen pysyäkseen pystyssä. Sitten hän ojensi kätensä ovea kohden.
– Niin, niin, niin! jatkoi vanhus.
Minuutissa oli nuori mies kulkenut usean huoneen läpi, jotka olivat tyhjinä niin kuin kaikki muutkin talon suojat, ja saapui Valentinen huoneeseen.
Hänen ei tarvinnut avata ovea, se oli selkoselällään.
Ensimmäiseksi hän kuuli nyyhkytyksiä. Hän näki mustapukuisen olennon polvillaan valkoisten verhojen keskellä. Pelko, kamala pelko naulitsi hänet kynnykselle.
Silloin hän kuuli äänen sanovan: Valentine on kuollut, ja toisen äänen kaikuna vastaavan siihen:
– Kuollut! Kuollut!
103. Maximilien
Villefort nousi melkein häveten sitä, että joku oli nähnyt hänet surun vallassa.
Hänen kamala virkansa, jota hän oli hoitanut kaksikymmentäviisi vuotta, oli tehnyt hänestä luonnottoman ihmisen, tavallista ihmistä suuremman tai pienemmän.
Hänen katseensa harhaili hetkisen ja kiintyi sitten Morreliin.
– Kuka te olette, sanoi hän, – kun unohdatte, ettei tällä tavoin saa astua taloon, missä kuolema asuu? Menkää pois! Menkää!
Mutta Morrel pysyi liikkumattomana. Hän ei voinut irroittaa silmiään vuoteesta ja sillä lepäävästä kalpeasta olennosta.
– Menkää, kuuletteko! huusi Villefort, ja Avrigny lähestyi ajaakseen hänkin Morrelin pois.
Morrel tuijotti ruumiiseen, noihin kahteen mieheen, huoneeseen, näytti hetkisen epäröivän, avasi suunsa, mutta ei voinut sanoa sanaakaan, vaikka kamalien ajatusten virta täyttikin hänen aivonsa. Hän kääntyi lähtemään ja repi molemmin käsin tukkaansa. Villefort ja Avrigny joutuivat hetkeksi omista ajatuksistaan syrjään ja katsoivat toisiinsa aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:
– Hän on hullu!
Mutta ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut umpeen, narisivat portaat raskaan painon alla, ja Morrel kantoi yliluonnollisilla voimillaan Noirtier'ta tuolineen päivineen talon alakerrasta toiseen kerrokseen.
Kauheata oli katsella Noirtier'n kasvoja Morrelin työntäessä hänen tuoliaan Valentinen vuoteen luo; äly käytti kaiken voimansa, ja katse kuvasti kaiken, mitä muut aistimet eivät voineet ilmaista.
Nämä kalpeat kasvot ja leimuavat silmät vaikuttivat Villefort'iin pelottavan ilmestyksen tavoin.
Joka kerta, kun hän oli joutunut tekemisiin isänsä kanssa, oli jotakin kamalaa tapahtunut.
– Katsokaa, mitä he ovat tehneet! huusi Morrel toinen käsi Noirtier'n tuolin selkänojalla ja osoittaen toisella Valentinea. – Katsokaa, isä, katsokaa!
Villefort peräytyi askelen ja katseli kummastellen hänelle melkein outoa nuorta miestä, joka sanoi Noirtier'ta isäkseen.
Vanhuksen koko sielu näytti tänä hetkenä siirtyneen silmiin, jotka alkoivat veristää; sitten hänen kaulasuonensa paisuivat, halvaantuneelle tyypillinen sinerrys peitti hänen kaulansa, poskensa ja ohimonsa. Vihlova kirkaisu tuntui tunkeutuvan jokaisesta huokosesta ja oli kamala mykkyydessään, sydäntäsärkevä sanattomuudessaan.
Avrigny riensi vanhuksen luo ja antoi hänen hengittää voimakasta rauhoittavaa ainetta.
– Minulta kysytään, kuka olen, ja mikä oikeus minulla on olla täällä! huudahti Morrel tarttuen halvaantuneen käteen. – Tehän sen tiedätte, sanokaa se heille, sanokaa!
Ja nuoren miehen ääni sortui nyyhkytyksiin.
Vanhuksen rinta nousi läähättäen. Näytti siltä kuin hän olisi ollut kuolinkouristuksissa. Mutta lopulta alkoivat kyynelet virrata hänen silmistään. Hän oli siinä suhteessa onnellisempi Maximilienia, tämä kun nyyhkytti voimatta itkeä.
– Sanokaa, jatkoi Morrel tukahtuneella äänellä, – sanokaa, että olin hänen sulhasensa! Sanokaa, että hän oli minun ystäväni, ainoa rakkauteni maan päällä. Sanokaa, sanokaa, että hänen ruumiinsa kuuluu minulle!
Ja nuori mies lysähti polvilleen vuoteen viereen ja hänen sormensa takertuivat suonenvedontapaisesti siihen.
Tämä tuska teki niin valtavan vaikutuksen, että Avrigny kääntyi poispäin salatakseen mielenliikutustaan, ja Villefort ojensi kätensä nuorelle miehelle vaatimatta mitään lisäselityksiä: tiedämme, että salaperäinen voima pakottaa meidät lähestymään niitä, jotka ovat rakastaneet suremiamme olentoja.
Mutta Morrel ei nähnyt mitään. Hän oli tarttunut Valentinen kylmään käteen, ja kun hän ei voinut itkeä, puri hän peitettä tuskasta karjuen.
Vähään aikaan ei huoneessa kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä, kirouksia ja rukouksia. Ja tämän kaiken yli kuului käheä ja sydäntävihlova hengitys, joka tuntui joka henkäisyllä katkovan niitä siteitä, mitkä vielä pitivät elossa Noirtier'n ruumista.
Villefort, joka parhaiten osasi itsensä hillitä, sanoi Maximilienille:
– Te rakastitte Valentinea, niinhän sanoitte. Olitte hänen sulhasensa. En tiennyt tästä rakkaudesta enkä kihlauksesta, ja kuitenkin minä hänen isänään annan sen anteeksi, sillä huomaan, että surunne on suuri, puhdas ja todellinen. Minunkin suruni on niin suuri, että rinnassani ei ole tilaa suuttumukselle. Mutta näettehän: enkeli, jonka toivoitte saavanne omaksenne, on jättänyt tämän maan. Hän ei enää välitä ihmisten ihailusta, sillä nyt hän palvelee Herraa. Sanokaa siis jäähyväiset hänen ruumiilleen. Tarttukaa viimeinen kerta käteen, jonka toivoitte saavanne omaksenne, ja erotkaa hänestä ainiaaksi. Valentine ei kaipaa nyt enää ketään muuta kuin pappia, joka hänen ruumiinsa siunaa.
– Erehdytte, sanoi Morrel ja nousi polvilleen tuntiessaan sydämessään entistä vihlovamman tuskan, – erehdytte, Valentine ei kaipaa ainoastaan pappia, vaan kostajaakin. Herra Villefort, lähettäkää noutamaan pappia, minä olen kostaja.
– Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Villefort vapisten.
– Tarkoitan sitä, että teissä on kaksi ihmistä, sanoi Morrel. – Isä on jo kylliksi itkenyt, kuninkaallinen prokuraattori aloittakoon nyt tehtävänsä.
Noirtier'n silmät iskivät tulta, Avrigny tuli lähemmäksi.
– Herra prokuraattori, sanoi nuori mies ymmärtäen, mitä läsnäolijoiden mielessä liikkui, – tiedän mitä sanon, ja te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin: Valentine on murhattu!
Villefort'in pää painui kumaraan. Avrigny astui vielä askelen lähemmäksi, Noirtier'n silmiin tuli hyväksyvä ilme.
– Meidän aikanamme, jatkoi Morrel, – ei maailmasta katoa ainoakaan olento, vaikka hän ei olisikaan nuori, kaunis, suloinen kuin Valentine, ei katoa ainoakaan olento väkivaltaisesti maailmasta ilman että kysytään, mikä on ollut syynä hänen katoamiseensa. Nyt, kuninkaallinen prokuraattori, jatkoi Maximilien yhä kiihtyvällä vimmalla, – ette saa osoittaa sääliä! Olen antanut rikoksen ilmi, etsikää syyllistä!
Ja hän katsoi tiukasti Villefort'iin, joka turhaan etsi apua Noirtier'lta ja tohtorilta. Näiden katseet olivat yhtä säälimättömät.
– Hyvä herra, sanoi Villefort koettaen taistella näiden kolmen miehen tahtoa ja omaa mielenliikutustaan vastaan, – olette erehtynyt, minun talossani ei ole tapahtunut rikosta. Kohtalo iskee minuun, Jumala minua koettelee. Kamalaa on tätä ajatellakin, eihän täällä ketään murhata!
Noirtier'n silmät välkkyivät, Avrigny avasi suunsa puhuakseen. Morrel ojensi kätensä vaatien toisia vaikenemaan.
– Ja minä sanon, että täällä murhataan! huudahti Morrel, jonka ääni hiljeni kadottamatta mitään pelottavasta soinnustaan. – Minä sanon, että tämä on jo neljäs uhri neljän kuukauden aikana. Minä sanon, että jo aikaisemmin, neljä päivää sitten, Valentine koetettiin myrkyttää, ja että yritys epäonnistui ainoastaan herra Noirtier'n varokeinojen tähden. Minä sanon, että annosta on lisätty tai on käytetty toista myrkkyä, koska tällä kertaa on onnistuttu! Minä sanon, että te tiedätte tämän yhtä hyvin kuin minäkin, koska tämä herra on ilmoittanut siitä teille sekä lääkärinä että ystävänä.
– Te hourailette! sanoi Villefort koettaen turhaan pyristellä vapaaksi.
– Minäkö hourailen! huudahti Morrel. – Vetoan herra Avrigny'hin! Kysykää häneltä, muistaako hän vielä, mitä hän sanoi teille tämän saman talon puistossa samana iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Olitte kahden, luulitte voivanne puhua kenenkään kuulematta; keskustelitte tuosta kamalasta kuolintapauksesta, johon ei kohtalo ja Jumala – jota syyttä syytitte – ole osallisena muulla tavoin, kuin että hän on luonut Valentinen murhaajan.
Villefort ja Avrigny katsoivat toisiinsa.
– Niin, niin, muistelkaahan sitä, sanoi Morrel, – sillä nuo sanat, jotka luulitte vain hiljaisuuden ja yksinäisyyden kuulevan, tulivatkin minun korviini. Kun tuona iltana näin, kuinka rikollisen suopea herra Villefort oli omaisiaan kohtaan, olisi minun pitänyt heti ilmaista asia tuomioistuimelle, silloin en olisi kanssasyyllinen sinun kuolemaasi, Valentine, armas Valentineni! Mutta kanssarikollisesta tulee kostaja. Tämä neljäs murha on ilmeinen, ja jos isäsi sinut hylkää, Valentine, niin minä, sen vannon, minä vainoan murhaajaa.
Ja aivan kuin luonto tällä kertaa olisi säälinyt voimakasta luonnetta, joka oli omaan tarmoonsa sortumaisillaan, viimeiset sanat tukahtuivat Morrelin kurkkuun, hänen rintansa nousi raskaasti, ja kyynelet puhkesivat viimeinkin esiin; hän vaipui jälleen polvilleen ja itki Valentinen vuoteen ääressä.
Nyt oli Avrignyn vuoro puhua.
– Minäkin, sanoi hän voimakkaalla äänellä, – minäkin yhdyn herra Morreliin ja vaadin rikosta rangaistavaksi, sillä sydämeni nousee kapinaan ajatellessani, että raukkamaisella suvaitsevaisuudellani olen rohkaissut murhaajaa.
– Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sopersi Villefort aivan masentuneena.
Morrel kohotti päänsä ja näki vanhuksen silmistä leimahtavan yliluonnollisen säteen.
– Katsokaa, sanoi hän, – katsokaa, herra Noirtier tahtoo puhua.
– Niin, ilmaisi Noirtier, ja hänen katseensa oli sitä pelottavampi, kun tämän voimattoman vanhuksen kaikki henkiset ilmaisukeinot olivat keskittyneet silmiin.
– Tunnetteko murhaajan? sanoi Morrel.
– Tunnen, vastasi Noirtier.
– Ja opastatteko meitä? huudahti nuori mies. – Kuulkaa! Herra Avrigny, kuulkaa!
Noirtier loi Morreliin alakuloisen hymyn, tuollaisen lempeän silmien hymyn, joka niin usein oli tehnyt Valentinen onnelliseksi, ja kehotti sillä häntä tarkkaamaan. Sitten hän suuntasi katseensa oveen.
– Pitääkö minun mennä? huudahti Morrel tuskaisesti.
– Pitää, ilmaisi Noirtier.
– Armahtakaahan toki minua!
Vanhuksen katse oli järkkymättömästi suunnattuna oveen.
– Saanko edes palata? kysyi Morrel.
– Saatte.
– Pitääkö minun lähteä yksin?
– Ei.
– Kuka seuraa minua? Kuninkaallinen prokuraattoriko?
– Ei.
– Tohtoriko?
– Niin.
– Tahdotteko jäädä herra Villefort'in kanssa kahden?
– Tahdon.
– Mutta voiko hän ymmärtää teitä?
– Voi.
– Ah, sanoi Villefort melkein iloiten siitä, että tutkimus tapahtui kahden kesken, – olkaa rauhassa, ymmärrän varsin hyvin mitä isäni tarkoittaa!
Mutta samalla kun hän tunsi miltei iloa, kalisivat hänen hampaansa pelosta. Avrigny tarttui nuoren miehen käsivarteen ja veti hänet viereiseen huoneeseen.
Neljännestunnin päästä kuului horjuvaa astuntaa, ja Villefort ilmestyi sen huoneen ovelle, jossa Avrigny ja Morrel istuivat, edellinen mietteisiinsä vaipuneena, jälkimmäinen tuskasta tukehtumaisillaan.
– Tulkaa, sanoi hän.
Ja hän vei heidät Noirtier'n tuolin eteen.
Morrel katsahti silloin terävästi Villefort'iin.
Kuninkaallinen prokuraattori oli kalmankalpea, ruosteenvärisiä pilkkuja oli hänen otsallaan, ja hänen sormiensa välissä oli hanhenkynä, joka moneen kertaan taivutettuna oli mennyt aivan säpäleiksi.
– Hyvät herrat, sanoi hän käheällä äänellä Avrignylle ja Morrelille, – antakaa kunniasananne siitä, että tämä salaisuus pysyy meidän välillämme!
– Mutta, sanoi Morrel, – syyllinen…! murhaaja…! myrkyttäjä…
– Olkaa turvassa, syyllinen rangaistaan, sanoi Villefort. – Isäni on ilmaissut minulle hänen nimensä. Isäni janoaa kostoa, aivan kuten tekin, ja kuitenkin hän vannottaa teitä säilyttämään rikoksen salaisuuden. Eikö niin, isä?
– Niin, ilmaisi Noirtier tarmokkaasti.
Morrel teki epäilystä ja kauhua osoittavan liikkeen.
– Oh! huudahti Villefort tarttuen Maximilienin käsivarteen. – Jos isäni pyytää teiltä tätä, niin hän tietää varsin hyvin, että Valentinen kuolema tulee kamalalla tavalla kostetuksi. Eikö niin, isä?
Vanhus vastasi myöntävästi. Villefort jatkoi:
– Hän tuntee minut, ja olen antanut hänelle sanani. Olkaa siis rauhassa, hyvät herrat, pyydän teiltä aikaa kolme päivää, vain kolme päivää, siis vähemmän kuin tuomioistuin teiltä pyytäisi, ja kolmen päivän päästä lapseni murhaajaa rangaistaan tavalla, joka saa tylyimmätkin ihmiset värisemään sydänjuuriaan myöten. Eikö niin, isä?
Tätä sanoessaan hän puri hammasta ja ravisti vanhuksen hervotonta kättä.
– Pidetäänkö kaikki nämä lupaukset, herra Noirtier? kysyi Morrel, ja Avrigny yhtyi hänen kysymykseensä.
– Pidetään, vastasi Noirtier, ja hänen katseensa ilmaisi pelottavaa iloa.
– Vannokaa siis, sanoi Villefort tarttuen Avrignyn ja Morrelin käsiin, – vannokaa, että säälitte sukuni kunniaa ja jätätte koston minun huostaani.
Avrigny kääntyi poispäin ja vastasi mutisten myöntävästi, mutta Morrel riuhtaisi kätensä prokuraattorin kädestä, riensi vuoteen luo, painoi huulensa Valentinen jääkylmille huulille ja pakeni raskaasti valittaen, epätoivosta menehtymäisillään.
Olemme jo maininneet, että kaikki palvelijat olivat kadonneet. Herra Villefort'in täytyi siis pyytää tohtoria pitämään huolta niistä moninaisista ja arkaluontoisista asioista, jotka kuolemantapaus nykyajan suurissa kaupungeissa vaatii, varsinkin näin epäilyttävä kuolemantapaus.
Mitä Noirtier'hen tulee, niin oli suorastaan kamalaa katsella hänen jäykkää tuskaansa, liikkumatonta epätoivoaan ja valituksettomia kyyneliään.
Villefort palasi huoneeseensa. Avrigny meni piirilääkärin luo, jonka tehtävänä on antaa kuolintodistus ja jota sen vuoksi sanotaan kuolleitten lääkäriksi. Noirtier ei tahtonut lähteä Valentinen luota.
Puolen tunnin päästä Avrigny palasi virkaveljensä seurassa. Portti oli suljettu, ja kun portinvartija oli karannut muiden palvelijoitten mukana, täytyi Villefort'in itse mennä avaamaan.
Mutta hän pysähtyi portaille, hänellä ei ollut enää rohkeutta mennä kuolinhuoneeseen. Lääkärit menivät sinne keskenään.
Noirtier oli vuoteen vieressä, yhtä kalpeana, liikkumattomana ja mykkänä kuin vainajakin.
Kuolleitten lääkäri lähestyi välinpitämättömästi, niin kuin ainakin mies, joka puolet elämästään viettää kuolleitten seurassa, nosti nuoren tytön päällä olevaa peitettä ja avasi vain hiukan huulia.
– Oh, sanoi Avrigny huoaten, – tyttöparka, hän on todellakin kuollut.
– Niin on, vastasi lääkäri lyhyesti laskien peitteen jälleen Valentinen kasvoille.
Noirtier'n rinnasta nousi kumea korina.
Avrigny kääntyi, vanhuksen silmät kipinöivät. Tohtori ymmärsi, että vanhus tahtoi nähdä tyttärensä. Hän lähestyi vuodetta, ja sillä välin kuin kuolleitten lääkäri pisti klooriveteen sormensa, joilla hän oli koskettanut vainajan huulia, paljasti Avrigny tyynet ja kalpeat kasvot, kauniit kuin nukkuvan enkelin.
Noirtier'n silmäkulmaan ilmestyvä kyynel oli vanhuksen kiitos.
Kuolleitten lääkäri kirjoitti todistuksensa pöydänkulmalla Valentinen huoneessa, ja täytettyään tämän muodollisuuden hän lähti pois tohtorin saattamana.
Villefort kuuli heidän astuvan portaita alas ja ilmestyi työhuoneensa ovelle. Hän kiitti muutamin sanoin lääkäriä ja sanoi sitten kääntyen Avrignyn puoleen:
– Ja nyt on kai hankittava pappi?
– Tahdotteko saada jonkun erityisen kirkonmiehen rukoilemaan Valentinen ruumiin ääressä? kysyi Avrigny.
– En, vastasi Villefort, – noutakaa lähin.
– Lähin on eräs kunnon italialainen apotti, joka on muuttanut viereiseen taloon asumaan, sanoi piirilääkäri. – Annanko hänelle ohimennessäni tiedon?
– Avrigny, sanoi Villefort, – olkaahan niin ystävällinen ja saattakaa herra lääkäriä. Tässä on portin avain, joten voitte tulla ja mennä milloin haluatte. Noudatte papin ja pyydätte häntä tulemaan lapsiparkani huoneeseen.
– Tahdotteko puhutella häntä, ystäväni?
– Tahdon olla yksin. Suottehan sen anteeksi? Papin täytyy ymmärtää kaikki surut, isänkin surut.
Ja Villefort jätti Avrignylle avaimen, kumarsi viimeisen kerran vieraalle lääkärille ja meni omaan huoneeseensa tekemään työtä.
Muutamille luonteille työ on ainoa tuskien lääke.
Tullessaan kadulle he näkivät pappispukuisen miehen seisovan viereisen talon ovella.
– Tuossa on mainitsemani pappi, sanoi kuolleitten lääkäri Avrignylle.
Avrigny lähestyi pappia.
– Hyvä herra, olisitteko halukas tekemään palveluksen isälle, joka on menettänyt tyttärensä, kuninkaalliselle prokuraattorille herra Villefort'ille?
– Kyllä tiedän, sanoi pappi italianvoittoisella murteella, – kuolema on tullut hänen taloonsa.
– Minun ei siis tarvitse ilmoittaa teille, mitä palvelusta hän teiltä pyytää.
– Aioin juuri mennä tarjoutumaan, sanoi pappi, – meidän velvollisuutemmehan on rientää täyttämään tehtävämme.
– Vainaja on nuori tyttö.
– Tiedän kyllä, kuulin sen palvelijoilta, jotka pakenivat talosta. Sain tietää, että hänen nimensä on Valentine, ja olenkin jo rukoillut hänen puolestaan.
– Kiitos, kiitos, sanoi Avrigny, – ja koska jo olette alkanut hoitaa pyhää tehtäväänne, niin suvaitkaa sitä jatkaakin. Tulkaa istumaan kuolinvuoteen ääreen, ja koko sureva perhe on teille kiitollinen.
– Minä tulen, sanoi apotti, – ja uskallan sanoa, ettei kukaan voi rukoilla hartaammin kuin minä.
Avrigny tarttui apotin käteen ja tapaamatta Villefort'ia, joka oli sulkeutunut huoneeseensa, vei papin Valentinen ruumiin ääreen. Arkkuunpanijoiden piti tulla noutamaan sitä vasta seuraavana yönä.
Noirtier'n katse kiintyi heti apottiin, kun tämä astui huoneeseen, ja epäilemättä hän näki miehessä jotakin erikoista, koska ei kääntänyt enää silmiään hänestä pois.
Avrigny uskoi papin huostaan sekä vainajan että elossaolevan, ja pappi lupasi rukoilla Valentinen puolesta ja hoidella Noirtier'ta.
Apotti lupasi sen juhlallisesti ja jottei kukaan häiritsisi hänen rukouksiaan eikä Noirtier'n surua, hän heti Avrignyn lähdettyä telkesi sekä sen oven, josta tohtori oli poistunut, että sen, josta mentiin rouva Villefort'in huoneistoon.