105. Père-Lachaisen hautausmaa
Herra Boville oli nähnyt hautaussaaton, joka vei Valentinea hänen viimeiseen leposijaansa.
Päivä oli synkkä ja pilvinen. Tuuli oli kyllä vielä lämmin, mutta se repi kellastuneita lehtiä jo ennestäänkin harventuneista puidenoksista ja heitteli niitä bulevardeilla seisoskelevan suuren ihmisjoukon päälle.
Täydellisenä pariisilaisena herra Villefort piti Père-Lachaisen hautausmaata ainoana kylliksi arvokkaana lepopaikkana pariisilaiselle perheelle; muut olivat hänen mielestään maalaishautausmaita, kuolleitten majataloja. Ainoastaan Père-Lachaisen hautausmaalla saattoi jalosukuinen henkilö asua aivan kuin omassa talossaan.
Hän oli ostanut sieltä ainaisiksi ajoiksi maa-alan ja rakennuttanut holvin, jonne lyhyessä ajassa olivat joutuneet kaikki hänen ensimmäisen perheensä jäsenet.
Hautaholvin päädyssä oli kirjoitus: Saint-Méranin ja Villefort'in perheet. Näin oli tapahtunut Renée-raukan, Valentinen äidin toivomuksesta.
Père-Lachaisen hautausmaata kohden siis kulki Faubourg-Saint-Honorésta lähtenyt komea saattue. Se kulki koko Pariisin halki, Faubourg-du-Templen kautta ja uloimpia bulevardeja pitkin hautausmaalle asti. Suruvaunuja oli kaksikymmentä, muita hienoja vaunuja enemmän kuin viisikymmentä ja näitä seurasi ainakin viisisataa henkeä jalkaisin.
Saattajien joukossa oli suuri määrä nuoria miehiä, joihin Valentinen kuolema oli vaikuttanut aivan kuin salamanisku, ja vaikka aikakauden henki olikin kylmä ja käytännöllinen, tuntui tämän kauniin, siveän, ihaillun, elämänsä kukkeudessa kuolleen neitosen kohtalo heistäkin runolliselta.
Kun ruumissaattue oli tullut Pariisin ulkopuolelle, ajoivat sen jäljestä neljän hevosen vetämät vaunut täyttä laukkaa ja pysähtyivät äkkiä, jolloin hevoset jännittivät nilkkojaan aivan kuin niissä olisi ollut teräsjouset. Vaunuissa istui Monte-Cristo. Hän nousi ja liittyi jalan kulkevaan saattojoukkoon.
Château-Renaud huomasi hänet. Hän astui heti vaunuistaan ja meni kreivin luo. Beauchamp jätti myöskin ajurinsa.
Kreivin silmät tarkastivat joukkoa. Hän näytti etsivän jotakuta.
Lopulta hän ei enää voinut olla kysymättä:
– Missä on Morrel? Tietääkö kukaan herroista, missä hän on? – Teimme tämän saman kysymyksen jo vainajan kodissa, sanoi Château-Renaud, – sillä kukaan meistä ei ollut nähnyt häntä.
Kreivi vaikeni, mutta katseli yhä ympärilleen.
Lopulta he saapuivat hautausmaalle.
Monte-Criston terävä silmä tarkasti kaikki kuusi- ja mäntyryhmät, ja kohta hänen rauhattomuutensa oli kadonnut. Eräs mies oli hiipinyt paikalle valkopyökkipensaitten suojassa, ja kreivi oli varmaankin tuntenut hänet etsimäkseen.
Jokainen tietää, mitä hautajaiset ovat tällä hautausmaalla: tummia ihmisryhmiä siellä täällä pitkin valkoisia teitä, hiljaista ilmassa ja maan päällä, ei kuulu muuta kuin jonkin oksan taittuminen, kun joku tunkeutuu pensasaidan läpi, sitten kaikuu pappien surunvoittoinen laulu, ja sen keskeltä kuuluu toisinaan nyyhkytys kukkakummun luota, missä on nainen polvillaan kädet ristissä.
Monte-Criston huomaama varjo kulki nopeasti Héloïsen ja Abélard'in hautojen luo istutetun pensaikon taitse, asettui ruumiinkantajien seuraan ruumisvaunujen eteen ja astui sen rinnalla hautauspaikalle asti. Muut tuskin huomasivat häntä, mutta Monte-Cristo piti häntä koko ajan silmällä ja astui kaksi kertaa rivistä ulommaksi nähdäkseen, etsikö mies pukunsa suojasta asetta.
Hautaussaaton pysähdyttyä tunnettiin mies Morreliksi, joka takki napitettuna kaulaan asti, otsa kelmeänä, posket kuopalla, rypistäen hattua käsissään nojautui nyt puunrunkoon pienellä kukkulalla hautaholvin läheisyydessä nähdäkseen hautajaismenojen jokaisen yksityiskohdan.
Kaikki kävi kuten tavallisesti. Puheita pitivät ne, jotka olivat vähimmin heltyneitä. Toiset valittivat tätä varhaista kuolemaa, toiset säälivät isän surua, kekseliäimmät kuvittelivat tämän nuoren tytön usein rukoilleen isältään kuolemaantuomittujen armahtamista; he käyttivät kauniita vertauksia ja surullisilta kaikuvia lauseita.
Monte-Cristo ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään, tai oikeammin sanoen, hän ei nähnyt mitään muuta kuin Morrelin. Nuoren upseerin tyyneys ja jäykkyys vaikutti tärisyttävästi jokaiseen, joka osasi lukea, mitä hänen sielussaan liikkui.
– Kas, sanoi äkkiä Beauchamp Debraylle, – tuolla on Morrel! Mitä hittoa hän tuonne on kiivennyt!
He osoittivat Château-Renaud'lle, missä hän seisoi.
– Kuinka kalpea hän on! sanoi tämä väristen.
– Hänen on vilu, sanoi toinen.
– Ei, sanoi Château-Renaud, – hän on liikuttunut. Maximilien on hyvin tunteellinen ihminen.
– Joutavia! sanoi Debray. – Sanoittehan itse, että hän tuskin tunsikaan neiti Villefort'ia.
– Se on kyllä totta. Mutta muistan, että hän tanssi Morcerfin tanssiaisissa kolme kertaa hänen kanssaan, muistattehan, kreivi, noissa samoissa tanssiaisissa, joissa te herätitte tavattoman suurta huomiota.
– En muista, vastasi Monte-Cristo tietämättä, mitä tai kelle hän vastaisi, hän kun koko ajan tarkasti Morrelia.
– Puheet ovat loppuneet, hyvästi, hyvät herrat, sanoi kreivi äkkiä ja lähti.
Hautajaiset olivat päättyneet, läsnäolijat poistuivat Pariisiin.
Château-Renaud etsi Morrelia, mutta tämäkin oli jo lähtenyt.
Monte-Cristo oli mennyt erään pensasaidan suojaan ja piti sieltä silmällä Morrelin pienintäkin liikettä. Kun muut olivat poistuneet, lähestyi nuori mies hautaholvia ja polvistui. Kreivi hiipi lähemmäksi kaula ojossa, katse terävänä ja polvet koukussa, aivan kuin valmiina milloin tahansa hyökkäämään esiin.
Morrel painoi päänsä maahan asti, tarttui käsillään holvin ristikkoon ja sopersi:
– Valentine!
Kreivin sydäntä vihlaisi tämä huudahdus. Hän astui vielä askelen lähemmäksi ja löi Morrelia olalle sanoen:
– Siinähän olette, ystävä! Etsin teitä!
Monte-Cristo odotti hänen kiivastuvan ja alkavan moittia, mutta erehtyi. Morrel kääntyi häneen ja sanoi näköjään tyynesti:
– Niin kuin näette, minä rukoilin.
Kreivi katsoi tarkkaavasti Morrelia kiireestä kantapäähän.
– Saatanko teidät Pariisiin? kysyi hän.
– Ei kiitos.
– Mitä siis haluatte?
– Antakaa minun rukoilla.
Vastustelematta kreivi loittoni toiseen paikkaan, josta saattoi pitää silmällä Morrelin pienintäkin liikettä. Lopulta tämä nousi, puhdisti kivestä likaantuneet polvensa ja läksi astelemaan Pariisia kohden kääntämättä kertaakaan päätään.
Hän kulki hitaasti Roquette-katua pitkin.
Kreivi lähetti vaununsa kotiin ja seurasi häntä sadan askelen päässä. Maximilien meni kanavan yli ja palasi Meslay-kadulle bulevardeja pitkin.
Viisi minuuttia sen jälkeen, kun portti sulkeutui Morrelin jälkeen, se aukeni Monte-Criston astuessa sisään.
Julie seisoi puutarhan portin luona katsellen tarkkaavaisena, miten Penelon, joka hoiti puutarhurintointaan suurella innolla, otti istukkaita bengalilaisista ruusuista.
– Ah, kreivi Monte-Cristo! huudahti hän riemuissaan, niin kuin kaikki muutkin joka kerta, kun kreivi Monte-Cristo ilmestyi Meslay-kadun varrella olevaan taloon.
– Palasihan Maximilien äsken kotiin? kysyi kreivi.
– Olin näkevinäni hänen menevän ohitseni, jatkoi nuori nainen. – Mutta kysyn Emmanuelilta.
– Anteeksi, hyvä rouva, mutta minun täytyy mennä heti paikalla Maximilienin luo, minulla on hänelle tavattoman tärkeitä asioita ilmoitettavana.
– Menkää siis, sanoi Julie, seuraten hurmaavalla hymyllään kreiviä, kunnes tämä oli kadonnut porraskäytävään.
Kreivi oli piankin noussut ne kaksi kerrosta, jotka erottivat Maximilienin huoneiston alakerrasta. Tultuaan hänen ovensa eteen hän kuunteli. Ei kuulunut mitään ääntä.
Huoneiston ja portaiden välissä oli lasiovi, kuten useimmissa vanhoissa taloissa. Mutta ovessa ei ollut avainta. Maximilien oli sulkeutunut huoneistoonsa, eikä lasioven sisäpuolella olevien punaisten silkkiverhojen läpi nähnyt mitään.
Kreivin tuska näkyi siinä, että hänen kasvoilleen nousi puna, harvinainen mielenliikutuksen ilme tässä muuten rauhallisessa miehessä.
– Soitanko kelloa? tuumi hän. – En, en. Usein ovikellonsoitto, siis vieraan tulo, jouduttaa päätöksen tekoa. Maximilien on nyt epäilemättä sellaisessa mielentilassa, että ovikellonsoittoon liittyisi heti toinen ääni.
Monte-Cristo vapisi kiireestä kantapäähän asti, mutta teki sitten nopean päätöksen ja iski kyynärpäänsä ruutuun, joka meni säpäleiksi. Sitten hän kohotti verhoa ja näki pöydän ääressä istuvan Maximilienin säpsähtävän kilahduksen kuullessaan.
– Ei se ole mitään, sanoi kreivi, – suokaa anteeksi, rakas ystävä, jalkani luiskahti ja kyynärpääni osui ruutuun. Koska se kerran on mennyt rikki, käytän sitä hyväkseni ja tulen luoksenne. Älkää antako häiritä itseänne, älkää antako häiritä itseänne!
Ja pistäen kätensä rikkimenneestä ikkunasta kreivi avasi oven. Morrel nousi silminnähtävästi tyytymättömänä ja tuli Monte-Cristoa kohden pikemmin ajaakseen hänet pois kuin ottaakseen hänet vastaan.
– Se on palvelijoittenne syy, sanoi kreivi hieroen kyynärpäätään, – teidänhän permantonne ovat liukkaat kuin peili.
– Loukkasitteko itsenne? kysyi Morrel kylmästi.
– En tiedä? Mutta mitä teitte täällä? Kirjoititteko?
– Minäkö?
– Onhan sormissanne mustetta.
– Se on totta, vastasi Morrel, – minä kirjoitin. Sellaista tapahtuu minulle toisinaan, niin sotilas kuin olenkin.
Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin. Maximilienin täytyi päästää hänet kulkemaan, mutta hän seurasi jäljestä.
– Kirjoititte siis? kysyi Monte-Cristo uudelleen luoden terävän ja tutkivan katseen häneen.
– Johan minulla oli kunnia vastata myöntävästi, sanoi Morrel.
Kreivi katsahti ympärilleen.
– Pistoolinne ovat mustepullon vieressä! sanoi hän osoittaen sormellaan kirjoituspöydällä olevia pistooleja.
– Lähden matkalle, sanoi Maximilien.
– Rakas ystävä! sanoi Monte-Cristo, ja hänen äänensä oli tavattoman hellä.
– Herra kreivi!
– Ystäväni, rakas Maximilien, minä rukoilen, älkää ryhtykö mihinkään väkivaltaisiin tekoihin.
– Minäkö väkivaltaisiin tekoihin, sanoi Morrel kohauttaen olkapäitään.
– Missä suhteessa matka on väkivaltainen teko?
– Maximilien, sanoi Monte-Cristo, – riisukaamme molemmin puolin naamiomme. Te ette petä minua tuolla näennäisellä tyyneydellänne enkä minä teitä pintapuolisella levottomuudellani. Ymmärrättehän, että ennen kuin olen tehnyt tämän kaiken, rikkonut ikkunan, tunkeutunut huoneeseenne, on minun täytynyt todellakin olla hyvin levoton tai pikemminkin kamalalla tavalla varma. Morrel, te aioitte surmata itsenne!
– Jopa nyt jotakin! Morrel vavahti. – Mistä tällaiset ajatukset tulevat mieleenne, herra kreivi?
– Minä sanon, että te aioitte surmata itsenne, jatkoi kreivi samalla äänellä, ja tässä on todistus.
Hän lähestyi kirjoituspöytää ja tarttui valkoiseen arkkiin, jonka nuori mies oli heittänyt aloittamansa kirjeen päälle.
Morrel syöksyi riistämään sen hänen kädestään.
Mutta Monte-Cristo tarttui Maximilienin ranteeseen toimien kuin teräsketju, joka estää kellon jousta laukeamasta.
– No niin, huudahti Morrel ja muuttui näennäisen tyynestä äkkiä hillittömän kiivaaksi, – vaikka niin olisikin, vaikka olisinkin päättänyt kääntää pistoolin suun omaa itseäni kohden, kuka voi minua siitä estää? Kenellä on rohkeutta estää minua, kun sanon hänelle: "Kaikki toiveeni ovat särkyneet, sydämeni murtunut, elämäni sammunut, ympärilläni ei ole enää muuta kuin surua ja inhoa, maa on muuttunut tuhaksi, jokainen ihmisääni vihloo mieltäni", kun sanon: "Säälistä täytyy antaa minun kuolla, menetän järkeni, tulen hulluksi." Sanokaahan, vastaako silloin kukaan minulle: "Olette väärässä!" Estääkö kukaan minua pääsemästä onnettomasta elämästäni vapaaksi? Sanokaahan, kreivi, sanokaahan, olisiko kellään siihen rohkeutta!
– Olisi, Morrel, sanoi Monte-Cristo tyynesti. – Minulla olisi.
– Teilläkö? huudahti Morrel, ja hänen äänessään soi suuttumus ja moite.
– Teilläkö, joka herätitte minussa järjettömän toivon, teilläkö, joka pidätitte, tyynnytitte, hillitsitte minua turhilla lupauksilla, vaikka olisin voinut voimakeinoin pelastaa hänet saadakseni ainakin nähdä hänen kuolevan syliini? Teilläkö, joka leikittelitte tai olitte ainakin leikkivinänne kohtaloa ettekä pystynyt edes antamaan vastamyrkkyä myrkytetylle tyttöraukalle! Säälisin teitä toden totta, ellen teitä kauhistuisi!
– Morrel!..
– Niin, käskitte minua riisumaan naamion, ja minä riisun. Kun tulitte luokseni hautausmaalla, vastasin vielä teille, sillä sydämeni on hyvä; kun astuitte sisään, päästin teidät tänne asti… Mutta koska uhmaatte minua vielä tässäkin huoneessa, johon olin paennut kuin hautaani, kun tuotatte uuden tuskan minulle, joka luulin jo kaikki kokeneeni, kreivi Monte-Cristo, otaksuttu hyväntekijäni, kreivi Monte-Cristo, maailman pelastaja, olkaa tyytyväinen, saatte omin silmin nähdä ystävänne kuolevan!
Ja hulluuden nauru huulillaan Morrel syöksyi toistamiseen pistooleja kohden. Kalmankalpeana mutta säihkyvin silmin Monte-Cristo ojensi kätensä pistoolien päälle ja sanoi:
– Ja minä sanon teille kerta vielä: te ette surmaa itseänne!
– Koettakaa estää jos voitte! sanoi Morrel ja ryntäsi taas eteenpäin, mutta jälleen kreivin rautainen käsi pidätti häntä.
– Mutta kuka te siis olette, kun anastatte tuollaisen tyrannivallan, jolla tahdotte hallita vapaita ja ajattelevia olentoja? huudahti Maximilien.
– Kukako olen? lausui Monte-Cristo. – Kuulkaa! Minä olen ainoa olento maailmassa, jolla on oikeus sanoa teille: Morrel, minä en tahdo, että isäsi poika kuolee tänään!
Ja majesteetillisena, kirkastuneena, juhlallisena, käsivarret rinnallaan ristissä Monte-Cristo astui nuorta miestä kohden, joka tästä miehestä säteilevän melkein jumalaisen voiman pakotuksesta väistyi askelen.
– Miksi puhutte minulle isästäni? sopersi hän. – Miksi sekoitatte hänen nimensä siihen, mitä tänään tapahtuu.
– Siksi, että minä olen se, joka pelastin isäsi hengen sinä päivänä, jolloin hän aikoi surmata itsensä samoin kuin sinäkin tänään; siksi, että olen se, joka lähetin kukkaron nuorelle sisarellesi ja Pharaonin vanhalle Morrelille; siksi, että olen Edmond Dantès, jonka polvella sinä lapsena leikit!
Morrel peräytyi vielä askelen, horjuen, läähättäen, tukehtumaisillaan; sitten hänen voimansa pettivät ja hän vaipui polvilleen Monte-Criston eteen.
Ja elämän voima syntyi uudelleen tässä jalossa luonteessa; hän nousi, syöksyi portaille ja huusi täydellä äänellä:
– Julie! Julie! Emmanuel! Emmanuel!
Monte-Cristo aikoi vuorostaan syöksyä huoneesta, mutta Maximilien olisi ennen vaikka antanut surmata itsensä kuin hellittänyt oven puoliskoista. Hän painoi niitä koko ruumiillaan estääkseen kreiviä.
Maximilienin huudon kuultuaan ryntäsivät Julie, Emmanuel, Penelon ja muutamat palvelijat kauhuissaan saapuville.
Morrel tarttui heidän käsiinsä ja avaten oven huusi heille kyynelten tukahduttamalla äänellä:
– Polvillenne! Polvillenne! Hän on isämme hyväntekijä, pelastaja, hän on… Hän aikoi sanoa: "Hän on Edmond Dantès!"
Kreivi esti sen tarttumalla hänen käsivarteensa.
Julie riensi suutelemaan kreivin kättä, Emmanuel syleili häntä aivan kuin suojelusjumalaa, Morrel vaipui uudelleen polvilleen ja löi otsansa lattiaan.
Silloin rautainen mies tunsi sydämen laajenevan, sulattava liekki nousi sieltä hänen silmiinsä, hänen päänsä painui kumaraan ja hän itki!
Tässä huoneessa kuului nyt nyyhkytystä ja itkua, jotka varmaan olisivat Jumalan rakkaimpiakin enkeleitä ilahduttaneet.
Heti kun Julie oli hiukan tointunut mielenliikutuksestaan, hän juoksi huoneesta, riensi alempana olevaan kerrokseen, kiiruhti lapsellisen iloisena salonkiin ja nosti syrjään kristallikuvun, jonka alla oli tuntemattoman hyväntekijän antama kukkaro.
Tällä välin Emmanuel lausui kreiville katkonaisin sanoin:
– Miksi ette ole ilmaissut itseänne aikaisemmin, herra kreivi, vaikka olette kuullut meidän niin usein puhuvan tuntemattomasta hyväntekijästämme ja nähneet meidän säilyttävän muistoja hänestä. Miksi olette odottanut tähän päivään asti? Olette siinä menetellyt julmasti meitä kohtaan ja, uskallan sanoa, omaa itseännekin kohtaan.
– Kuulkaahan, ystäväni, sillä siksihän rohkenen teitä sanoa, koska tietämättänne olette kaksitoista vuotta ollut ystäväni, – tänään on tapahtunut sellaista, mikä on pakottanut minut ilmaisemaan salaisuuteni, vaikka Jumalan nimessä olisin tahtonut haudata sen koko elinajakseni sieluni syvyyteen. En voi puhua teille tästä tapauksesta enempää, sanon vain, että lankonne riisti salaisuuteni käyttämällä väkivaltaa, jota hän epäilemättä nyt katuu.
Maximilien oli siirtynyt hiukan syrjään ja oli nyt polvillaan nojatuolin edessä.
– Pitäkää häntä silmällä, sanoi kreivi hiljaa, puristaen lujasti Emmanuelin kättä.
– Miksi? kysyi nuori mies kummastuneena.
– Sitä en voi teille sanoa, mutta pitäkää häntä silmällä.
Emmanuel loi tutkivan katseen huoneeseen ja huomasi Morrelin pistoolit.
Hän katsoi niihin kauhistuneena ja nosti hitaasti sormensa, Monte-Cristo nyökkäsi. Emmanuel astui askelen pistooleita kohden.
– Antaa niiden olla, sanoi kreivi.
Sitten hän meni Morrelin luo ja tarttui hänen käteensä. Myrsky nuoren miehen sydämessä oli talttunut, ja hän oli nyt aivan kuin herpaantunut.
Julie palasi, hänen kädessään oli silkkikukkaro, ja kaksi kirkasta ilonkyyneltä kimalteli hänen silmissään kuin kastehelmet.
– Tässä on kalleutemme, sanoi hän. – Älkää luulko, ettei se olisi minulle enää yhtä rakas, kun tunnen pelastajamme.
– Rakas lapsi, sanoi kreivi punastuen, – sallikaa minun ottaa tuo kukkaro. Kun kerran tunnette minut, muistatte minua ilman tätäkin.
– Ei, ei, sanoi Julie painaen kukkaron rintaansa vastaan, – antakaa minun se pitää, sillä jonakin päivänä voitte lähteä luotamme.
– Olette arvannut oikein, sanoi Monte-Cristo hymyillen. – Viikon päästä olen jättänyt tämän maan, missä niin monet ihmiset, jotka olisivat ansainneet taivaan koston, elivätkin onnellisina, samalla kun isäni kuoli nälkään ja suruun.
Monte-Cristo katsahti Morreliin, mutta huomasi, että sanat: "olen jättänyt tämän maan", eivät herättäneet nuorta miestä hänen herpaantuneesta mielentilastaan. Hän huomasi, että hänen oli vielä taisteltava viimeinen taistelu ystävänsä surua vastaan, ja tarttuen Julien ja Emmanuelin käsiin hän sanoi isän hellästi käskevällä äänellä:
– Rakkaat ystävät, jättäkää minut Maximilienin kanssa kahden.
Tällä tavoin Julie saattoi viedä pois kallisarvoisen kukkaron, josta kreivi ei muistanut toistamiseen puhua. Kreivi jäi kahden Morrelin kanssa.
– Kas niin, sanoi kreivi koskettaen sormellaan hänen olkapäähänsä, – joko nyt jälleen muutut mieheksi?
– Jo, sillä alan taas kärsiä.
Kreivin otsaan tuli ryppy, ja hän näytti hetkisen epäröivän.
– Maximilien, Maximilien, sanoi hän, – kristityn ei sovi vaipua tuollaisiin ajatuksiin.
– Rauhoittukaa, ystävä, sanoi Morrel nostaen päänsä ja katsoen kreiviin tavattoman surullisesti hymyillen, – minä en enää aio surmata itseäni.
– Siis aseet jäävät syrjään ja epätoivo on haihtunut, sanoi Monte-Cristo.
– Ei, sillä minulla on parempi keino pelastua tuskasta kuin kuula tai tikarin kärki.
– Mieletön mies parka…! Mikä se on?
– Minulla on suruni, joka minut surmaa.
– Hyvä ystävä, sanoi Monte-Cristo yhtä alakuloisesti kuin hänkin, – kuule minua! Eräänä päivänä, kun olin yhtä epätoivoissani kuin sinä, päätin minäkin surmata itseni; ja saman päätöksen teki aikanaan isäsikin. Jos joku olisi sanonut isällesi sinä hetkenä, kun hän suuntasi pistoolin otsaansa kohden, tai minulle sinä hetkenä, kun siirsin vankilassa syrjään leivän, johon en ollut kolmeen päivään koskenut, jos joku olisi meille sanonut: "Eläkää! Kerran koittaa päivä, jolloin olette onnellisia ja siunaatte elämää!" – olisi vastauksenamme ollut epäilyksen hymy ja vähäuskoisuuden tuska, ja kuinka monta kertaa kuitenkin isäsi syleillessään sinua on siunannut elämää, ja kuinka monta kertaa minäkin…
– Mutta te olitte menettänyt vain elämänne, huudahti Morrel. – Isäni kadotti vain omaisuutensa, mutta minä olen kadottanut Valentinen.
– Katso minuun, Morrel, sanoi Monte-Cristo, ja hänen olemuksessaan oli vakuuttavaa juhlallisuutta, – katso minuun, silmissäni ei ole kyyneliä, veressäni ei ole kuumetta, eikä sydämeni jyskytä kolkosti, ja kuitenkin näen, että sinä kärsit, Maximilien, sinä, jota rakastan aivan omana poikanani. Etkö siitä ymmärrä, että suru on samanlainen kuin elämäkin ja että kaiken takana on jotakin meiltä salattua? Jos siis pyydän, jos käsken sinua elämään, niin olen varmasti vakuutettu siitä, että kerran tulee päivä, jolloin kiität minua henkesi pelastamisesta.
– Hyvä Jumala, huudahti nuori mies, – hyvä Jumala, mitä minulle sanottekaan! Punnitkaa sananne, sillä ette varmaankaan ole koskaan rakastanut!
– Lapsi! vastasi Monte-Cristo.
– Täydellä rakkaudella rakastanut, sitä tarkoitan, jatkoi Morrel. – Katsokaahan, olen ollut sotilas siitä asti kuin kehityin mieheksi, tulin kaksikymmentäyhdeksänvuotiaaksi, ennen kuin rakastuin, sillä sitä, mitä siihen asti olin tuntenut, ei voi rakkaudeksi sanoa. No niin, kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana näin Valentinen, kaksi vuotta olen häntä rakastanut, kahden vuoden ajan hän on avannut minulle sydämensä ja minä olen lukenut siitä kaikki nuoren tytön ja naisen hyveet, sillä Jumala oli ne siihen kirjoittanut. Kreivi, jos olisin saanut omakseni Valentinen, olisin saanut loppumattoman, äärettömän, määräämättömän, liian suuren, liian täydellisen, tätä maailmaa varten liian taivaallisen onnen. Maailma ei ole sitä minulle antanut, ja minun täytyy sanoa teille, että ilman Valentinea ei maailma tarjoa minulle muuta kuin epätoivoa ja tuskaa.
– Olen käskenyt teitä toivomaan, sanoi kreivi.
– Punnitkaa sananne, sanon kerran vielä, vastasi Morrel, – te koetatte lohduttaa minua, mutta jos minua lohdutatte, saatte minut menettämään järkeni, koska herätätte minussa toivon nähdä Valentinen jälleen.
Kreivi hymyili.
– Ystäväni, isäni, huudahti Morrel kiihkeästi, – punnitkaa sananne, sillä kauhistun sitä vaikutusvaltaa, jota tahdotte minun suhteeni käyttää. Punnitkaa sananne, sillä katsokaa, miten silmäni jälleen kirkastuvat, miten sydämeni jälleen voimistuu, punnitkaa sananne, sillä voitte saada minut uskomaan ihmeisiin… Tottelisin teitä, vaikka käskisitte minua nostamaan kiven Jairuksen tyttären haudalta; kävelisin laineilla apostolin tavoin, jos viittaisitte minua lähtemään. Punnitkaa sananne!
– Toivo, ystäväni, sanoi kreivi vielä kerran.
– Ah, sanoi Morrel vaipuen innostuksensa kukkuloilta surunsa rotkoihin, – ah, te leikitte kanssani. Olette kuin hyvä äiti, tai oikeammin sanoen itsekäs äiti, joka hellillä sanoilla viihdyttää lapsensa tuskat, koska tämän huuto vihloo hänen korviaan. Ei, ystäväni, tein väärin käskiessäni teitä punnitsemaan sananne. Ei, älkää pelätkö mitään, minä hautaan suruni niin huolellisesti sydämeeni, kätken sen niin syvälle, piilotan sen niin tarkoin, ettei teidän tarvitse minua sääliäkään… Hyvästi, ystäväni, hyvästi!
– Päinvastoin, sanoi kreivi, – tästä hetkestä alkaen, Maximilien, elät minun seurassani ja minun luonani, et jätä minua, ja viikon päästä on Ranska jäänyt taaksemme.
– Ja kehotatteko minua yhä vain toivomaan?
– Kehotan, koska tiedän keinon, millä sinut parantaa.
– Kreivi, teette minut vielä entistäkin surullisemmaksi. Pidätte onnettomuuttani vain jokapäiväisenä suruna ja koetatte haihduttaa sen jokapäiväisellä keinolla, matkustamisella.
– Mitä sinulle sanoisinkaan? vastasi Monte-Cristo. – Uskon, että täytän, mitä lupaan; anna minun kokeilla.
– Kreivi, te vain pitkitätte kuolinkamppailuani, ette muuta.
– Olet heikko mies, sanoi kreivi, – ellet voi antaa ystävällesi muutamaa päivää kokeiluaikaa. Tiedätkö, mitä kreivi Monte-Cristo voi saada aikaan? Tiedätkö, että hän hallitsee monia maallisia voimia? Tiedätkö, että hänellä on niin luja usko, että hän voi vaatia ihmeitä Jumalalta: onhan Jumala sanonut, että uskon avulla voidaan siirtää vuoria? No niin, odota ihmettä, tai…
– Tai… kertasi Morrel.
– Tai sanon sinua kiittämättömäksi.
– Säälikää minua, kreivi.
– Minä säälin sinua niin paljon, Maximilien, kuule sanani tarkoin, säälin niin paljon, että ellen kuukauden päästä ole sinua parantanut, tänä samana päivänä ja tänä samana tuntina, kuule sanani tarkoin, lasken itse eteesi ladatut pistoolit ja maljallisen italialaista myrkkyä, joka on paljon varmempaa ja tehoisampaa kuin se, mitä Valentine sai.
– Lupaatteko sen minulle?
– Lupaan, sillä olen niin kuin sinäkin kerran tahtonut surmata itseni, ja olen surun kaikottuakin vielä monesti uneksinut ikuisen unen suloisuudesta.
– Kuukauden päästä siis saan menetellä elämäni kanssa oman mieleni mukaan, ellen ole löytänyt lohdutusta, ja vaikka tekisin silloin mitä tahansa, ette syytä minua kiittämättömäksi?
– Täsmälleen kuukauden päästä, Maximilien. Kuukauden päästä tunnilleen, sillä tämä päivä on pyhä. Et ole kai tullut ajatelleeksi, että tänään on syyskuun viides päivä. Täsmälleen kymmenen vuotta sitten pelastin isäsi, joka tahtoi kuolla.
Morrel tarttui kreivin käsiin ja suuteli niitä.
– Kuukauden päästä on pöydällä, jonka ääressä istumme, hyvät aseet ja suloisen kuoleman tuottavaa myrkkyä, jatkoi Monte-Cristo, – mutta lupaathan odottaa siihen asti?
– Vannon sen, sanoi Morrel.
Monte-Cristo sulki nuoren miehen syliinsä ja painoi hänet rintaansa vastaan.
– Ja tästä päivästä alkaen muutat asumaan minun luokseni, sanoi hän. – Muutat asumaan Haydéen asuntoon, niin että saan tyttären sijasta pojan.
– Haydéen! sanoi Morrel. – Minne Haydée on joutunut?
– Hän matkusti pois viime yönä.
– Hän on jättänyt teidät?
– Hän odottaa minua… Ole siis valmis muuttamaan luokseni Champs-Elysées'n varrelle ja toimita minut kenenkään näkemättä täältä pois.
Maximilien kumarsi ja totteli aivan kuin lapsi tai apostoli.