Seuraavana päivänä samaan aikaan kun Debray allekirjoitti kauppakirjan kello viisi illalla, rouva Morcerf syleili hellästi poikaansa ja nousi diligenssiin, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Eräs mies oli diligenssitalon pihalla piilossa kaari-ikkunan takana.
Hän näki Mercedeksen astuvan vaunuihin, näki diligenssin loittonevan ja Albertin poistuvan.
Silloin hän painoi kätensä otsalleen, jossa epäilys asui, ja huokasi:
– Millä tavalla voin palauttaa näille kahdelle viattomalle ihmiselle onnen, jonka heiltä olen riistänyt? Jumala auttakoon siinä minua.
107. Leijonanluola
Se osa Force-vankilaa, jossa pidetään pahimmat ja vaarallisimmat rikolliset, on Saint-Bernard'in piha.
Varkaiden kielellä tätä osaa sanotaan Leijonanluolaksi, ehkä sen vuoksi, että sinne suljetut purevat terävillä hampaillaan häkkinsä rautoja ja toisinaan vartijoitakin.
Se on erikoinen vankila keskellä muuta vankilaa. Seinät ovat kahta vertaa paksummat kuin muualla. Joka päivä vanginvartijat tarkastavat huolellisesti paksut rautaristikot, ja näiden miesten isosta koosta ja kylmän terävästä katseesta voi päättää, että heidät on valittu virkaansa, koska he osaavat pitää vartioitaviaan kurissa sekä kauhun että viekkauden avulla.
Tavattoman korkeat muurit ympäröivät pihamaata, jonne auringonsäteet osuvat viistosti, jos ne nyt ylipäänsä päättävät luoda valoaan tähän ruumiillisen ja henkisen kurjuuden paikkaan. Täällä harhailee aamusta varhain synkkiä, kamalia ja kalpeita varjoja, joita varten yhteiskunta hioo mestauskirvestä.
Heidän näkee seisovan tai istuvan kyyryllään pitkin seinää, johon aurinko eniten paistaa ja joka siksi on muita seiniä lämpimämpi. He puhelevat toisilleen pareittain, mutta ovat useimmin yksinään, kaikkien silmät suunnattuina porttiin, joka aukenee silloin, kun joku kutsutaan pois tästä synkästä paikasta tai sinne heitetään uutta kuonaa yhteiskunnan sulatusuunista.
Saint-Bernard'in pihalla on erityinen keskusteluhuone; se on pitkänomainen, ja sen jakaa kahteen osaan kaksi ristikkoa, jotka ovat kolmen jalan päässä toisistaan, niin ettei vieras voi antaa kättä vangille eikä ojentaa hänelle mitään. Tämä keskusteluhuone on synkkä ja kostea ja kauheita tunnustuksia on tehty näiden ruostuneiden ristikkojen lävitse.
Mutta olkoon tämä paikka kuinka kamala tahansa, se on kuitenkin vankilan paratiisi, sillä siellä saavat ne, joiden elinpäivät on luettu, kohdata kauan toivottuja ja odotettuja tuttaviaan. Hyvin harvinaista on, että kukaan pääsee Leijonanluolasta minnekään muualle kuin mestauslavalle tai kuritushuoneeseen.
Tässä kylmässä ja kosteassa pihassa käveli kädet housuntaskuissa nuori mies, joka herätti kaikissa Luolan asukkaissa suurta uteliaisuutta.
Häntä olisi voinut luulla hienoksi mieheksi, sillä sellainen kuosi oli hänen puvussaan, joka nyt tosin oli aivan riekaleina. Hänen vaatteensa eivät olleet suinkaan vanhat, sillä kangas oli hienoa ja silkinpehmeätä eheistä kohdistaan ja sen entinen väri palasi piankin, kun vanki sitä siveli saadakseen pukunsa näyttämään uudelta. Palttinapaita oli hieno, vaikka likainen, ja kiiltonahkaisia kenkiään vanki pyyhkieli nenäliinan kulmalla, johon oli ommeltu nimikirjainten yläpuolelle kruunu.
Muutamat Leijonanluolan asukkaat katselivat osaaottavasti tämän vangin pukuhuolia.
– Kas siinä on prinssi, joka siistii itseään, sanoi muudan varas.
– Hän on luonnostaan hyvin kaunis, sanoi toinen, – ja jos hänellä vain olisi kampa ja hiusvoidetta, hän veisi voiton kaikista valkohansikkaisista herroista.
– Hänen pukunsa on ollut ihka uusi, ja hänen kenkänsä kiiltävät kovasti. Hauskaa on nähdä, että meillä on sellaisia virkaveljiä, ja perhanan poliisit ovat pahansisuista väkeä. Sulasta kateudesta ovat repineet noin hienon puvun!
– Hän näyttää olevan oikeaa lajia, sanoi toinen, – sillä hän on tehnyt vaikka mitä … ja oikein roimasti. Ja kuitenkin hän on vielä noin nuori! Se on suurenmoista!
Ja tämän iljettävän ihailun esine näytti nauttivan näistä ylistysvirsistä, tai oikeammin niiden kaiusta, sillä sanoja hän ei erottanut.
Järjestettyään pukunsa hän meni ristikon luo, joka oli vankilan kapakan edessä ja jota vastaan vartija nojasi.
– Kuulkaahan, herra, sanoi hän, – lainatkaahan minulle kaksikymmentä frangia. Kyllä ne pian saatte takaisin, minun suhteeni ei teidän tarvitse mitään pelätä. Ajatelkaahan, että vanhemmillani on useampia miljoonia kuin teillä ropoja… Kas niin, antakaahan kaksikymmentä frangia, että voin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja ostaa aamutakin. Kärsin kamalasti siitä, että minun koko ajan täytyy pitää hännystakki ylläni ja kiiltokengät jalassa… Mikä puku prinssi Cavalcantille!
Vartija käänsi hänelle selkänsä ja kohautti olkapäitään. Hän ei edes nauranut näille sanoille, jotka olisivat karkottaneet rypyt kaikkien muiden otsalta, sillä hän oli kuullut usein samantapaista puhetta, tai oikeammin sanoen hän ei muuta ollut kuullutkaan.
– Te olette sydämetön ihminen, sanoi Andrea, – minä toimitan teidät menettämään paikkanne.
Nämä sanat saivat vartijan kääntymään, ja tällä kertaa hän purskahti nauramaan näille sanoille.
– Minä sanon kerta vielä, jatkoi Andrea, – että tällä kurjalla summalla voisin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja sopivan puvun ottaakseni vastaan sen kuuluisan henkilön, joka kohta saapuu tänne.
– Hän on oikeassa, hän on oikeassa! sanoivat toiset vangit. – Kaikesta näkyy, että hän on hieno mies.
– Lainatkaa te siis hänelle nuo kaksikymmentä frangia, sanoi vartija nojaten toiseen olkapäähänsä, – onhan teidän velvollisuutenne auttaa toveria.
– Minä en ole näiden miesten toveri, sanoi nuori mies ylpeästi. – Älkää solvaisko minua, siihen teillä ei ole oikeutta.
Varkaat katsoivat mutisten toisiinsa, ja alkoivat jo suuttua ylimykselliseen vankiin, kylläkin enemmän vartijan yllyttävien puheiden kuin Andrean sanojen vuoksi.
Vartija, joka tiesi voivansa käyttää mahtikeinoja taltuttaakseen liian korkealle kuohahtavat laineet, antoi myrskyn vähitellen nousta tehdäkseen kepposet suulaalle lainaajalle ja hankkiakseen hiukan vaihtelua päivän yksitoikkoiseen vartioimiseen.
Varkaat lähestyivätkin jo Andreaa, ja muutamat huusivat:
– Anturaleikkiin! Anturaleikkiin!
Tämä sydämetön rangaistus tapahtui siten, että tovereittensa epäsuosioon joutunutta piestiin rautapiikkisten kenkien anturoilla.
Toiset ehdottivat ankeriasta. Nenäliina, jonka keskelle on pantu hiekkaa, pieniä kiviä tai rahoja, jos sellaisia on saatavissa, solmitaan yhteen ja tällä piestään syyllisen selkää tai päätä.
– Annetaan hienolle herralle selkään! huusivat he.
Mutta Andrea kääntyi heihin päin; vilkutti silmiään, pullisti poskeaan kielellään ja maiskautti huuliaan. Tämä oli eräs niistä tuhansista merkeistä, joista rosvot tuntevat toisensa. Se oli heille eräänlainen vapaamuurarimerkki, Andrea oli oppinut sen Caderousselta.
Heti painuivat nenäliinat ja pääpieksäjä pisti rautapiikkisen kengän jälleen jalkaansa. Muutamat sanoivat, että herra oli oikeassa ja että vangit tahtoivat antaa kullekin omantunnonvapauden.
Joukko väistyi loitommalle. Vartija oli niin hämmästynyt, että tarttui heti Andrean käsiin ja alkoi tutkia hänen taskujaan keksiäkseen, mistä johtui äkillinen muutos Leijonanluolan asukkaissa.
Andrea antoi hänen tutkia, mutta vastusteli kuitenkin.
Äkkiä kuului ristikon luota ääni.
– Benedetto! huusi tarkastaja.
Vartija päästi saaliinsa irti.
– Kutsutaanko minua? kysyi Andrea.
– Keskusteluhuoneeseen! vastasi ääni.
– Näettekö, minun luokseni tullaan. Saattepahan nähdä, hyvä herra, sallitaanko Cavalcantia pideltävän niin kuin tavallista ihmistä.
Ja Andrea kiiti pihalla eteenpäin kuin musta varjo, katosi raollaan olevasta ristikkoportista ja jätti toverinsa ja vartijankin ihmettelemään.
Hän sai todellakin kutsun saapua keskusteluhuoneeseen, eikä kukaan ollut siitä sen enemmän ihmeissään kuin Andrea itse, sillä viekas nuori mies oli vankilaan jouduttuaan ollut aivan vaiti eikä ollut käyttänyt vangeille sallittua kirjoittamisen oikeutta hankkiakseen suosijoita.
– Joku mahtava henkilö suosii minua aivan varmasti, tuumi hän. – Sen näkee kaikesta. Saan äkkiä omaisuuden ja omaiset itselleni, minulle annetaan kuuluisa nimi, kultaa sataa, ja loistava avioliitto on tarjolla. Kohtalo unohtaa minut hetkiseksi, suosijani hylkää minut, mutta ei kuitenkaan kokonaan, ei ainiaaksi! Hän otti hetkiseksi pois suojaavan kätensä, mutta hän ojentaa sen taas ja juuri silloin, kun luulin vaipuvani syvyyteen. – Miksi nyt menettelisin ajattelemattomasti? Karkottaisin vain suosijani! Kahdella tavalla hän voi minua auttaa, joko hankkimalla minulle kullan avulla pakotilaisuuden tai pakottamalla tuomarit julistamaan minut syyttömäksi. Siksi on parasta pysyä maltillisena, kunnes huomaan, että minut on kokonaan unohdettu, ja vasta silloin…
Andrea oli varmaankin laatinut tepsivän suunnitelman, sillä hän oli uhkarohkea hyökätessään ja viekas puolustautuessaan. Hän oli kestänyt vankeutta ja kaikenlaista puutetta aivan tyynesti, mutta vähitellen luonto tai oikeammin sanoen tottumus sai hänessä vallan. Hän kärsi siitä, että oli alasti, likainen ja nälissään. Aika kävi hänelle liian pitkäksi.
Juuri tällaisena ikävystymisen hetkenä tarkastajan ääni kutsui hänet keskusteluhuoneeseen.
Andrea tunsi sydämensä sykähtävän ilosta. Tutkintotuomari ei voinut saapua näin varhain eikä vankilanjohtaja tai lääkäri näin myöhään. Vierailu oli siis aivan odottamaton.
Keskusteluhuoneen ristikon takaa Andrea näki Bertuccion älykkään ja synkän hahmon, joka puolestaan katseli tuskaisen kummastuneena ristikkoa, teljettyjä ovia ja ristikon takana liikkuvaa varjoa.
– Ah! Andrea sävähti.
– Päivää, Benedetto, sanoi Bertuccio syvällä ja sointuvalla äänellään.
– Te! Te! Nuori mies katsahti kauhistuneena ympärilleen.
– Etkö tunne enää minua, onneton lapsi! sanoi Bertuccio.
– Hiljaa, hiljaa toki, sanoi Andrea, joka tiesi, miten tarkat korvat seinillä oli. – Hyvä Jumala, älkää puhuko niin kovaa.
– Tahdot puhella kanssani aivan kahden kesken, eikö niin? sanoi Bertuccio.
– Niin, sanoi Andrea.
– Hyvä on.
Ja Bertuccio etsi taskustaan paperin, viittasi ristikon takana olevalle vahdille ja sanoi:
– Lukekaa!
– Mitä se on? kysyi Andrea.
– Määräys viedä sinut yksityiseen huoneeseen, jättää sinut sinne ja antaa minun puhua kanssasi.
– Oh, sanoi Andrea riemusta hypähtäen.
Mutta sitten hän heti hillitsi itsensä ajatellen:
– Jälleen tuo tuntematon suojelijani! Minua ei ole unohdettu! Tahdotaan päästä jonkin salaisuuden perille, koska halutaan puhella kanssani yksityishuoneessa. Nyt he ovat vallassani… Tuntematon suosijani on lähettänyt Bertuccion.
Vartija neuvotteli hetkisen ylemmän virkailijan kanssa, avasi sitten molemmat ristikkoportit ja vei Andrean toisessa kerroksessa olevaan pihanpuoleiseen huoneeseen. Andrean ilo oli rajaton.
Huone oli valkoiseksi maalattu, niin kuin vankiloiden huoneet tavallisesti ovat, ja sen kalustuksena oli liesi, vuode, tuoli ja pöytä. Se oli iloisen näköinen, ja vanki tuli säteileväksi.
Bertuccio istui tuolille. Andrea heittäytyi vuoteelle. Vartija poistui.
– Kas niin, sanoi taloudenhoitaja, – mitä asiaa sinulla on minulle?
– Mitä asiaa teillä on? kysyi Andrea.
– Puhu sinä ensin…
– En puhu. Teillä on minulle paljon ilmoitettavaa, koska olette tullut tänne minua tapaamaan.
– Hyvä on. Sinä olet jatkanut rikollista elämääsi, olet varastanut ja murhannut.
– Jos tätä tahdoitte sanoa minulle, ei sen vuoksi olisi tarvinnut tulla erityiseen huoneeseen, se oli aivan turhaa vaivaa. Kyllä minä tuon kaiken tiedän. Mutta on paljon sellaista, jota en tiedä. Puhukaamme siitä. Kuka teidät on lähettänyt tänne?
– Kylläpä te rynnistätte eteenpäin, herra Benedetto.
– Totta kai ja suoraan maalia kohden. Ennen kaikkea jättäkäämme tarpeettomat sanat. Kuka teidät on lähettänyt?
– Ei kukaan.
– Mistä tiesitte, että olin vankilassa?
– Olen jo kauan tuntenut sinut siksi röyhkeäksi keikariksi, joka ratsasteli pitkin Champs-Elysées'tä…
– Champs-Elysées'tä. Ahaa, jo polttaa, niin kuin sokkosilla sanotaan… Champs-Elysees'tä. Kas niin, puhelkaamme hiukan isästäni.
– Mikä minä sitten olen?
– Te, hyvä herra, olette vain kasvatusisäni… En luule, että te annoitte käytettäväkseni nuo satatuhatta frangia, jotka olen pannut menemään neljässä viidessä kuukaudessa. Te ette ole tyrkyttänyt minulle italialaista aatelismiestä isäksi. Te ette toimittanut minulle pääsyä hienoon maailmaan ettekä kutsunut minua päivällisille Auteuiliin yhdessä hienojen ihmisten kanssa, joiden joukossa oli kuninkaallinen prokuraattori. Jos olisin tehnyt lähempää tuttavuutta hänen kanssaan, siitä olisi minulle nyt hyötyä. Te ette taannut minulle paria miljoonaa siihen aikaan, kun tämä ikävä tapaus sattui ilmaisemaan entisyyteni… Puhukaahan suunne puhtaaksi, kunnioitettava korsikalainen, puhukaa…
– Mitä minun siis pitäisi sinulle sanoa?
– Kyllä minä autan. Puhuittehan äsken Champs-Elysées'tä, kunnon kasvatusisäni.
– Entä sitten?
– Champs-Elysées'n varrellahan asuu eräs rikas, hyvin rikas herra.
– Sama, jonka luona olit varastamassa ja murhaamassa, häntäkö tarkoitat?
– Luultavasti samaa.
– Kreivi Monte-Cristoa siis?
– Te hänen nimensä sanoitte. No, pitääkö minun heittäytyä hänen syliinsä, painaa hänet rintaani vastaan ja huutaa: "Isäni, isäni!"
– Älkäämme laskeko leikkiä, vastasi Bertuccio vakavasti. – Se nimi ei saa kuulua tuollaisen miehen huulilta.
– Joutavia! sanoi Andrea hiukan hämillään Bertuccion juhlallisesta käytöksestä. – Miksi ei?
– Siksi, että taivas suosii tuota miestä, eikä hänellä voi olla sinunkaltaistasi konnaa poikana.
– Pois kaikki suuret sanat…
– Ole varuillasi!
– Vai uhkauksia…! Minä en pelkää … minä aion sanoa julkisesti…
– Luuletko, että olet tekemisissä kaltaistesi kääpiöiden kanssa, sanoi Bertuccio tyynesti ja katsoi Andreaan niin terävästi, että tämä vavahti sielun pohjia myöten, – luuletko olevasi tekemisissä rangaistusvankilassa saamiesi tuttavien taikka ylhäisten maailman narrien kanssa…? Benedetto, olet pelottavan miehen käsissä, tämä käsi on valmiina aukeamaan sinulle, käytä sitä hyväksesi. Älä leiki salamalla, jonka hän hetkiseksi laskee kädestään, mutta johon hän voi tarttua heti, kun koetat estää häntä liikkumasta vapaasti.
– Isäni … tahdon tietää, kuka isäni on… intti nuori mies. – Tahdon sen tietää, vaikka surma minut perisi. Mitä minä välitän häväistyksestä, hyvästä nimestä, maineesta … reklaamista … niin kuin Beauchamp sanoo. Hienon maailman ihmiset menettäkööt minun puolestani häväistysjutussa korvaamattomia arvoja, vaikka heillä onkin rikkautensa ja vaakunakilpensä… Kuka siis on isäni?
– Olen tullut sitä sinulle ilmoittamaan.
– Ah, huudahti Benedetto silmät ilosta kiiluen.
Samassa aukeni ovi ja vartija sanoi kääntyen Bertuccion puoleen:
– Anteeksi, hyvä herra, mutta tutkintotuomari odottaa vangittua.
– Se on viimeinen kuulustelu, sanoi Andrea arvokkaasti taloudenhoitajalle. – Hitto periköön tuon häiritsijän.
– Minä palaan huomenna, sanoi Bertuccio.
– Hyvä on! sanoi Andrea. – Herrat vartijat, olen käytettävissänne… Hyvä herra, jättäkäähän kymmenkunta kultarahaa vankilankonttoriin, että saan hankituksi tänne kaikkea, mitä tarvitsen.
– Hyvä on, sanoi Bertuccio.
Andrea ojensi hänelle kätensä, mutta Bertuccio piti omansa taskussaan ja kilisteli kultarahoja.
– Sitä juuri tarkoitinkin, sanoi Andrea yrittäen hymyillä, vaikkakin Bertuccion omituinen rauhallisuus masensi häntä. – Olisinkohan erehtynyt! sanoi hän noustessaan pitkänomaisiin ja ristikoilla varustettuihin vaunuihin, joita sanotaan salaattikoriksi. – Saammepahan nähdä! Siis huomiseen, lisäsi hän kääntyessään Bertuccioon päin.
– Huomiseen! vastasi taloudenhoitaja.
108. Tuomari
Muistammehan, että apotti Busoni oli jäänyt kahden kesken Noirtier'n kanssa vainajan huoneeseen, kun he jäivät valvomaan nuoren tytön ruumiin ääreen. Ehkäpä apotin hurskaus ja suuri ihmisrakkaus ja hänen vakuuttavat sanansa olivat antaneet vanhukselle rohkeutta, sillä saatuaan keskustella papin kanssa Noirtier oli päässyt epätoivostaan, ja sen sijaan oli tullut suuri alistuminen, rauha. Se ihmetytti kaikkia, jotka muistivat hänen suuren rakkautensa Valentineen. Herra Villefort ei ollut nähnyt vanhusta sen aamun jälkeen, jolloin Valentine kuoli. Palvelusväki oli uutta, hänellä ja Noirtier'lla oli kummallakin kamaripalvelija ja rouva Villefort'in palveluksessa oli kaksi naista. Talonväen keskinäinen kylmäkiskoisuus oli entistä suurempi. Tuomioistuimen piti aloittaa toimintansa kolmen päivän kuluttua, ja Villefort tutki kuumeentapaisesti Caderoussen murhaajasta kerääntyneitä asiapapereita. Tämä juttu oli Pariisissa herättänyt tavattoman suurta huomiota, niin kuin kaikki muukin, mihin Monte-Criston kreivi oli sekaantunut. Todistukset eivät olleet sitovia, sillä ne perustuivat kirjoitettuun tiedonantoon, jonka oli laatinut kuoleva rikosvanki, syytetyn entinen rikostoveri, ja hänen syytöksensä pohjana saattoi olla vain viha tai kosto. Prokuraattori oli kuitenkin tullut siihen kamalaan varmuuteen, että Benedetto todellakin oli syyllinen, ja hän toivoi saavansa vaikeasta oikeudenkäyntikamppailusta tyydytystä itserakkaudelleen: mikään muu tunne ei enää olisi saanut hänen jähmettynyttä sydäntään väräjämään.
Asia alkoi siis selviytyä, sillä Villefort oli tehnyt työtä kuumeentapaisesti aloittaakseen tällä jutulla istuntokauden. Hänen täytyikin sulkeutua lukkojen taakse päästäkseen vastaamasta niille monille, jotka rukoilivat häneltä pääsylippuja istuntosaliin.
Koska suru Valentinen kuolemasta oli vielä siksi veres, ei kukaan ihmetellyt, että isä ryhtyi sellaisella innolla hoitamaan virkaansa, koska se oli ainoa askartelu, joka saattoi tuottaa hänelle huojennusta surussa.
Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Bertuccio oli toisen kerran käynyt Benedetton luona ilmoittamassa, kuka hänen isänsä oli, oli prokuraattori nähnyt herra Noirtier'n. Päivä oli sunnuntai; prokuraattori oli työstä uupunut ja meni puutarhaan ja käveli siellä synkkänä, kumaraisena. Kuten muinoin Tarquinius hän löi kepillään pisimpien unikoiden siemenkotelot irti ja katkoi tien vieressä kasvavien syysruusujen kukat, jotka olivat kuin haamuja menneen vuodenajan kukkaloistosta.
Hän oli jo useampaan kertaan mennyt puutarhan perälle asti, ristikkoportin luo ja palannut samaa tietä, kun hänen silmänsä kääntyivät taloa kohden, josta kuului hänen poikansa meluavaa leikkiä. Poika tuli näet aina sunnuntaiksi ja maanantaiksi koulusta äitinsä luo.
Silloin hän näki Noirtier'n istuvan avoimen ikkunan ääressä. Vanhus oli kuljetuttanut tuolinsa siihen nauttiakseen päivän viimeisistä lämpöisistä säteistä, jotka paistoivat parvekkeen köynnöskasvien kukkiin ja villiviinin kellastuneisiin lehtiin.
Vanhuksen katse oli suunnattuna erääseen kohtaan ja oli niin vihaa hehkuva, niin hurja, niin tulinen, että kuninkaallinen prokuraattori, joka tunsi näiden kasvojen jokaisen ilmeen, väistyi tavalliselta tieltään nähdäkseen, kehenkä tämä katse suuntautui.
Hän näki rouva Villefort'in istuvan lukemassa lehmuksen suojassa, jonka oksat jo olivat melkein lehdettömät. Rouva keskeytti tuon tuostakin lukemisensa hymyilläkseen pojalleen tai heittääkseen hänelle pallon, jonka poika salongista tavan takaa heitti puutarhaan.
Villefort kalpeni, sillä hän ymmärsi, mitä vanhus tarkoitti. Äkkiä Noirtier'n katse siirtyi vaimosta mieheen, ja nyt Villefort itse sai tuntea hyökkäyksen näistä salamoivista silmistä, jotka suuntaa muuttaessaan muuttivat kieltäkin, menettämättä mitään uhkaavasta ilmeestään.
Rouva Villefort, joka ei tiennyt mitään tästä päänsä yli kiitävien intohimojen ristitulesta, pidätti poikansa palloa ja viittasi häntä tulemaan lunastamaan sen suudelmalla. Mutta Edouard odotutti itseään kauan, hänen mielestään ei äidin hyväily ollut kyllin suuri palkinto hänen vaivannäöstään. Lopulta hän teki päätöksensä, hyppäsi ikkunasta keskelle heliotrooppi- ja krysanteemipengertä ja juoksi hikisenä äitinsä luo. Rouva Villefort kuivasi hänen otsaansa, painoi suudelman norsunluunvalkoiselle iholle ja lähetti lapsen leikkimään pallo toisessa kädessä ja toisessa makeisia.
Niin kuin käärme vetää lintua puoleensa, veti salaperäinen voima Villefort'iakin taloa kohden. Sitä mukaa kuin hän lähestyi, painui Noirtier'n katse alemmaksi seuratessaan häntä, ja sen hehkuva välke poltti Villefort'in sydänjuuria. Tästä katseesta voi todellakin lukea verisen soimauksen ja kamalan uhkauksen. Sen jälkeen Noirtier'n silmät kohosivat taivasta kohden muistuttaakseen poikaa valasta.
– Hyvä on! vastasi Villefort alhaalta puutarhasta. – Hyvä on!
Odottakaa vielä päivä! Minä pysyn sanassani.
Noirtier näytti rauhoittuvan, ja hänen silmänsä kääntyivät välinpitämättöminä toisaanne.
Villefort aukaisi kiireesti takkinsa napit, sillä hän oli tukehtumaisillaan, pyyhkäisi kädellään kalmankalpeata otsaansa ja palasi työhuoneeseensa.
Yö kului tyynesti ja rauhallisesti. Jokainen meni nukkumaan niin kuin aina ennenkin. Tapansa mukaan Villefort ei mennyt levolle samaan aikaan kuin muut, vaan valvoi aamuun kello viiteen asti tarkastaen viimeisten kuulustelujen tuloksia, tutkien todistajien lausuntoja ja laatien entistään selvemmäksi syytöskirjelmänsä, joka oli voimakkaampi ja taitavammin kokoonpantu kuin mikään hänen tähänastisista syytöskirjelmistään.
Seuraavana päivänä, maanantaina, oli ensimmäinen oikeudenistunto. Päivä koitti Villefort'ille harmaana ja onnettomuutta ennustavana, ja sen ensimmäiset sinertävät säteet valaisivat syytöskirjelmän punaisella musteella kirjoitettuja rivejä. Prokuraattori oli hetkiseksi nukahtanut sammuvan lampun ääreen. Hän heräsi sen viimeisiin leiskahduksiin, sormet kosteina ja punaisina, aivan kuin olisi pistänyt ne vereen.
Hän avasi ikkunan. Pitkä, punaisenkeltainen valojuova näkyi etäällä taivaanrannassa; sen katkaisivat poppelit, jotka mustina nousivat taivaan kantta kohden. Aitauksesta, kastanjapuiden luona olevan portin toiselta puolen nousi leivonen ilmaan ja heläytti kirkkaan aamulaulunsa.
Aamun kostea ilma hiveli Villefort'in kasvoja ja kirkasti hänen muistiaan.
– Tänään, sanoi hän ponnistaen ajatuksiaan, – tänään oikeudenvalvoja siis pitää kädessään miekkaa ja iskee joka taholle syyllisiin.
Vaistomaisesti suuntautui hänen katseensa Noirtier'n ikkunaan, joka oli siipirakennuksessa. Ikkunan edessä oli verhot. Mutta isän kuva oli niin elävästi Villefort'in mielessä, että hän puhui ikkunaan päin, aivan kuin se olisi ollut auki ja hän olisi nähnyt siinä uhkaavan vanhuksen.
– Niin, mutisi hän, – niin, ole rauhassa!
Hänen päänsä painui rintaa vastaan, ja hartiat kumarassa hän teki muutaman kierroksen huoneessa; sitten hän heittäytyi täysissä pukimissa leposohvalle. Hän ei aikonut nukkua, vaan lepuuttaa jäseniään, joissa yön kylmyys tuntui luihin asti.
Vähitellen koko talo heräsi. Ovia avattiin, kuului miten rouva Villefort soitti kamarineitiään luokseen, miten lapsi huusi herätessään iloisella mielellä, niin kuin tavallisesti siinä iässä herätään.
Villefort nousi ja soitti kelloa. Hänen uusi kamaripalvelijansa astui sisään ja toi sanomalehdet. Niiden mukana hän toi kupillisen suklaatakin.
– Mitä siinä tuotte? kysyi Villefort.
– Kupillisen suklaata.
– Enhän ole sitä pyytänyt. Kuka minusta sellaista huolta pitää?
– Rouva. Hän sanoi, että herra varmaankin joutuu tänään paljon puhumaan tuossa rikosjutussa ja että herran siis tarvitsee hankkia itselleen voimia.
Palvelija laski kullatun hopeakupin leposohvan vieressä olevalle pöydälle, jolla oli asiapapereita niin kuin kaikkialla muuallakin. Sitten hän poistui.
Villefort katseli hetkisen synkkänä kuppia, sitten hän äkkiä tarttui hermostuneesti siihen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Hän melkein toivoi, että siinä olisi ollut myrkkyä. Hän olisi tahtonut kuolla ja päästä täyttämästä tekoa, joka oli kuolemaakin pahempi. Sitten hän nousi ja käveli huoneessa edestakaisin; hänen huulillaan oli kauhistuttava hymy.
Suklaa oli vaaratonta, Villefort ei tuntenut mitään myrkytyksen oireita.
Aamiaisen aika tuli. Villefort ei ilmestynyt pöytään. Kamaripalvelija tuli työhuoneeseen.
– Rouva pyytää ilmoittamaan, että kello on lyönyt yksitoista ja että istunto alkaa kello kaksitoista.
– Entä sitten? kysyi Villefort.
– Rouva on pukeutunut. Hän on valmiina ja kysyy, tuleeko hän herran seurassa?
– Minne?
– Oikeuspalatsiin.
– Minkä vuoksi?
– Rouva sanoo, että hän olisi mielellään istunnossa läsnä.
– Ah! sanoi Villefort melkein pelottavalla äänellä. – Vai haluaa hän sitä!
Palvelija peräytyi askelen ja sanoi:
– Jos herra tahtoo lähteä yksinään, niin menen ilmoittamaan sen rouvalle.
Villefort oli hetkisen vaiti. Hän painoi kyntensä kalpeaan poskeensa.
– Sanokaa rouvalle, että haluan puhutella häntä, ja käskekää hänen odottaa minua huoneessaan, vastasi hän viimein.
– Kyllä, herra.
– Palatkaa sitten auttamaan minua pukeutumisessa ja ajamaan partani.
Palvelija poistui ja palasi, ajoi Villefort'in parran ja puki hänet juhlalliseen mustaan pukuun.
Lopetettuaan hän sanoi:
– Rouva sanoi odottavansa, että herra tulee heti pukeuduttuaan.
– Minä tulen.
Ja Villefort läksi salkku kainalossaan ja hattu kädessään vaimonsa huoneistoa kohden.
Ovella hän hetkiseksi seisahtui ja kuivasi nenäliinallaan hiestä helmeilevää, kalpeata otsaansa. Sitten hän avasi oven.
Rouva Villefort istui sohvalla selaillen hermostuneesti sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, joita Edouard repi palasiksi, ennen kuin äiti oli ehtinyt niitä kokonaan lukeakaan. Rouva Villefort oli pukeutunut lähteäkseen kaupungille, hattu odotti tuolilla ja hänellä oli hansikkaat käsissään.
– Siinähän te olette, sanoi hän luonnollisella ja tyynellä äänellään.
– Hyvä Jumala, kuinka kalpea te olettekaan! Oletteko taas tehnyt työtä koko yön? Miksi ette tullut syömään aamiaista meidän kanssamme?
Otatteko minut mukaanne, vai menenkö Edouardin seurassa?
Rouva Villefort oli, niin kuin huomaamme, tehnyt monta kysymystä saadakseen vastauksen. Mutta Villefort pysyi kylmänä ja mykkänä kuin kuvapatsas.
– Edouard, sanoi hän sitten luoden käskevän katseen lapseen, – mene salonkiin leikkimään, minun täytyy puhua äitisi kanssa.
Rouva Villefort vavahti nähdessään tämän kylmän tyyneyden, kuullessaan päättävän äänen ja nämä alkuvalmistelut.
Edouard oli kohottanut päänsä ja katsoi äitiinsä; kun hän huomasi, että siltä taholta ei vahvistettu herra Villefort'in käskyä, hän alkoi leikellä tinasotilaittensa päitä poikki.
– Edouard! huusi Villefort niin tylysti, että lapsi sävähti. – Etkö kuule mitä sanon? Mene!
Lapsi, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, nousi kalpeana.
Vaikeata on sanoa, oliko se suuttumusta vai pelkoa.
Isä meni hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa ja suuteli häntä otsalle.
– Mene, lapseni, mene, sanoi hän.
Edouard lähti.
Villefort meni ovelle ja väänsi sen lukkoon.
– Hyvä Jumala, sanoi nuori nainen koettaen katsoa miehensä sielun pohjaan asti ja yrittäen hymyillä. Mutta hymy kuoli miehen tunteettoman katseen edessä. – Mitä nyt on tapahtunut?
– Missä pidätte sitä myrkkyä, jota tavallisesti käytätte? kysyi prokuraattori lyhyesti ja pitkittä selityksittä asettuen rouvansa ja oven väliin.
Rouva Villefort tunsi olevansa kuin leivonen, joka näkee yläpuolellaan haukan kaartelevan. Hänen huuliltaan pääsi käheä ääni, joka ei ollut kirkaisu eikä huokaus. Hän oli tullut kalmankalpeaksi.
– Minä … minä en ymmärrä, sanoi hän.
– Kysyn, jatkoi Villefort aivan tyynesti, – missä säilytätte myrkkyä, jolla olette tappanut appeni markiisi Saint-Méranin, anoppini markiisitar Saint-Méranin, Barrois'n ja tyttäreni Valentinen.
– Hyvä Jumala! sanoi rouva Villefort pannen kätensä ristiin. – Mitä sanottekaan?
– Älkää kysykö. Vastatkaa!
– Miehelleni vai tuomarille? sopersi rouva Villefort.
– Tuomarille, rouva, tuomarille!
Kauheata oli katsella, kuinka kalpeaksi rouva Villefort tuli, kuinka hänen katseensa säikkyi ja kuinka hän vapisi.
– Ah, sopersi hän, – ah!
– Te ette vastaa, huusi pelottava tutkija.
Sitten hän lisäsi huulillaan hymy, joka oli pelottavampi kuin hänen vihansa.
– Te ette ainakaan kiellä?
Rouva Villefort liikahti.
– Ettekä voisikaan kieltää, lisäsi Villefort ojentaen kätensä häntä kohden, aivan kuin tarttuakseen häneen lain nimessä. – Suorititte tekonne ihmeteltävän taidokkaasti, mutta ette kuitenkaan voinut pettää muita kuin niitä, jotka tunteensa vuoksi olivat sokeita teidän suhteenne. Rouva Saint-Méranin kuoltua tiesin, että talossa oli myrkyttäjä, herra Avrigny sen minulle ilmaisi; Barrois'n kuoleman jälkeen, Jumala sen minulle antakoon anteeksi, epäilykseni suuntautuivat väärään henkilöön, enkeliin. Mutta Valentinen kuoltua en ole epäillytkään, eivätkä ole muutkaan. Kun siis kaksi ihmistä jo tietää rikoksenne, useat sitä epäilevät, tulee se ilmi, ja niin kuin äsken teille sanoin, nyt ei puhu teille enää puoliso, vaan tuomari!
Nuori nainen peitti molemmin käsin kasvonsa.
– Minä rukoilen, sopersi hän, – älkää uskoko arvelujen perusteella.
– Oletteko ehkä pelkuri? sanoi Villefort halveksivalla äänellä. – Olen todellakin aina huomannut, että myrkyttäjät ovat pelkureita.
Olisitteko pelkuri, te, joka omin silmin olette nähnyt myrkyttämienne kahden vanhuksen ja nuoren tytön kuolevan?
– Herra… Herra…
– Olisitteko pelkuri, sanoi Villefort kiihtyen, – te, joka minuutti minuutilta olette laskenut uhrienne kärsimykset, suunnitellut pirulliset juonenne ja sekoittanut myrkkynne ihmeellisen taitavasti? Ettekö ole laskenut, mihin rikostenne ilmituleminen voi johtaa? Se on mahdotonta, ja varmaan olette varannut hienompaa, tehokkaampaa ja surmaavampaa myrkkyä itseänne varten, välttääksenne rangaistuksen… Ainakin toivon niin.
Rouva Villefort väänteli käsiään ja vaipui polvilleen.
– Kyllä tiedän, kyllä tiedän, sanoi Villefort, – te tunnustatte, mutta tuomarille tehty tunnustus, viimeisellä hetkellä tehty tunnustus, kun ei kieltäminen enää auta, se ei vähennä rangaistusta.
– Rangaistusta! huudahti rouva Villefort. – Rangaistustako? Lausuitte tuon sanan jo toisen kerran.
– Niin lausuin. Olette nelinkertaisesti syyllinen, luulitteko välttävänne rangaistuksen? Siksikö, että olette rangaistuksen toimeenpanijan vaimo? Ei, ei! Mestauslava odottaa myrkyttäjää, ellei hän, niin kuin äsken sanoin, ole säästänyt itseään varten jotakin tehoisaa myrkkyä.
Rouva Villefort parkaisi kamalasti, ja hirveä, hillitön kauhu kuvastui hänen vääntyneillä kasvoillaan.
– Älkää pelätkö mestauslavaa, sanoi prokuraattori, – en tahdo teitä häväistä, koska siten häpäisisin itseänikin. Ymmärrättehän varsin hyvin, että ette kuole mestauslavalla.