111. Sovitus
Villefort näki väkijoukon tiheimpienkin rivien aukenevan edessään. Suuret onnettomuudet ovat niin tärisyttäviä ja herättävät niin suurta kunnioitusta, että onnettomimpinakin aikoina kansanjoukko tuntee ensi hetkessä osanottoa suurta surua kohtaan. Kansanjoukot ovat surmanneet monta vihansa kohdetta, mutta harvoin ne ovat solvaisseet onnetonta ollessaan läsnä tätä kuolemaan tuomittaessa.
Villefort kulki siis katselijain, vartijain, oikeuspalatsin virkailijain ohi ja poistui talosta syylliseksi julistettuna oman tunnustuksensa perusteella, mutta surunsa suojaamana.
On olemassa tapauksia, jotka ihmiset ymmärtävät tunteensa avulla, mutta joita he eivät voi järjellään selittää. Suurin runoilija tällaisessa tapauksessa on se, joka kirkaisee voimakkaimmin ja luonnollisimmin. Suuri yleisö ymmärtää, että tämä kirkaisu on kokonainen kertomus, ja se tyytyy siihen ja pitää sitä valtavana, jos se lähtee sydämestä.
Vaikeata olisi sitä paitsi kuvailla, kuinka kamalassa mielentilassa Villefort oli lähtiessään oikeuspalatsista. Kuume pani hänen valtimonsa voimakkaasti sykkimään, pingoitti joka jänteen, täytti joka verisuonen niin että se oli halkeamaisillaan ja kidutti miljoonilla tuskilla hänen ruumiinsa joka kohtaa.
Hän hoippui pitkin käytäviä tottumuksen ohjaamana, hän heitti hartioiltaan virkaviittansa, ei sovinnaistapojen vaatimuksesta, vaan siksi, että se painoi hänen hartioillaan kuin kiduttava nessos-paita.
Hoiperrellen hän saapui Dauphine-pihalle, näki vaununsa, herätti kuskin avaamalla itse vaunujen oven, heittäytyi vaunujen istuimelle ja viittasi sormellaan Faubourg-Saint-Honoréhen päin. Vaunut läksivät liikkeelle.
Onnen raunioiden koko taakka oli hänen hartioillaan. Sen raskas paino murskasi hänet, hän ei tietänyt mitä nyt seuraisi, ei koettanutkaan arvata, hän ei tutkinut syytöskirjelmäänsä, niin kuin kylmäverinen murhaaja tutkii käännellessään ja väännellessään tuttua lakipykälää.
Hän tunsi Jumalan sielunsa pohjalla.
– Jumala! hoki hän tuskin itsekään tietäen, mitä sanoi. – Jumala, Jumala!
Vaunut vierivät nopeasti eteenpäin. Villefort liikahteli levottomana istuimellaan ja tunsi siinä jonkin esineen. Se oli viuhka, jonka rouva Villefort oli unohtanut vaunuihin tyynyjen ja selkänojan väliin.
– Oh! huudahti Villefort, aivan kuin tulisella raudalla olisi pistetty hänen sydämeensä. Hän muisti vaimonsa.
Hän oli tunnin ajan nähnyt edessään vain yhden puolen onnettomuudestaan, ja nyt hänelle selveni sen toinen, vielä kamalampi puoli.
Vaimonsa edessä hän oli esiintynyt taipumattomana tuomarina ja tuominnut hänet kuolemaan. Ja tämä nainen, kauhun ja häpeän vallassa, omantunnon tuskien kalvamana, miehensä kerskailtua moitteettomalla elämällään, hän, heikko ja turvaton naisparka, joka ei millään voinut puolustautua miehen ylivaltaa vastaan, valmistautui ehkä par'aikaa kuolemaan! Ehkä hän juuri nyt muisteli rikoksiaan, rukoili Jumalalta armoa, kirjoitti kirjeen pyytääkseen polvillaan anteeksi moitteettomalta mieheltään, osti tämän anteeksiannon kuolemallaan.
Villefort huudahti toisen kerran tuskasta ja raivosta.
– Tuo nainen on tullut rikolliseksi vain siksi, että joutui tekemisiin minun kanssani, huudahti hän levottomana liikahdellen vaunujensa silkkityynyillä. – Minussa on rikos, ja se on tarttunut häneen niin kuin lavantauti, kolera, rutto…! ja minä rankaisen häntä…! Minä olen uskaltanut sanoa hänelle: Katukaa ja kuolkaa … minä! Ei, ei … hänen täytyy elää … hänen pitää seurata minua… Me pakenemme, jätämme Ranskan, menemme niin pitkälle kuin maan äärtä riittää. Minä puhuin hänelle mestauslavasta…! Suuri luoja, kuinka olen tohtinut lausua sen sanan! Mutta minuakin odottaa mestauslava…! Me pakenemme… Minä tunnustan hänelle kaikki, niin, nöyrrytän itseni joka päivä ja sanon hänelle, että minäkin olen tehnyt rikoksen… Nyt liittyvät tiikeri ja käärme yhteen! Sopiva aviovaimo minunkaltaiselleni miehelle…! Hänen täytyy jäädä eloon, ja minun häpeäni peittää hänen häpeänsä varjoonsa!
Villefort melkein särki vaunujen etuosan ruudun pudottaessaan sen alas.
– Nopeammin, nopeammin! huudahti hän käheällä äänellä, joka sai kuskin hypähtämään istuimellaan.
Säikähtyneet hevoset kiitivät asuntoa kohden.
– Niin, niin, jatkoi Villefort ajatuksiaan lähestyessään kotiaan, – niin, vaimoni täytyy jäädä eloon, hänen täytyy katua rikostaan ja kasvattaa poikani, ainoan, joka tässä kamalassa hävityksessä on perheestäni jäänyt eloon – lukuun ottamatta voimatonta vanhusta. Vaimoni rakasti poikaamme, pojan tähden hän teki kaiken. Nainen, joka rakastaa poikaansa, ei koskaan ole toivoton tapaus, hän katuu kyllä. Eihän kukaan tiedä häntä syylliseksi. Nämä talossani tapahtuneet rikokset, joiden johdosta jo muutamat ovat levottomia, unohtuvat kyllä ajan mittaan, ja jos joku vihamies ne muistaakin, otan minä ne syykseni. Yksi, kaksi, kolme lisää, mitä siitä, vaimoni pelastaa rikkaudet, vie poikani kauas kuilusta, johon minä olen vaipumaisillani. Vaimoni jää eloon ja voi tulla vielä onnelliseksi, sillä hän rakastaa mielettömästi poikaansa, eikä poika lähde hänen luotaan. Olisin silloin tehnyt hyvän työn, ja sellainen keventää sydäntä.
Ja kuninkaallinen prokuraattori hengähti vihdoinkin helpotuksesta.
Vaunut pysähtyivät talon pihaan.
Villefort hyppäsi portaille ja huomasi palvelijoitten hämmästyvän nähdessään hänen palaavan niin pian. Mitään muuta ei näiden kasvoista huomannut. Kukaan ei sanonut hänelle sanaakaan. He vain pysähtyivät päästääkseen hänet ohitseen, siinä kaikki.
Hän kulki Noirtier'n huoneen oven ohitse ja näki raollaan olevasta ovesta kaksi varjoa, mutta ei välittänyt siitä, kuka oli hänen isänsä luona; levottomuus veti häntä toisaanne.
– Kas niin, sanoi hän nousten sivuportaita siihen talon osaan, jossa oli hänen vaimonsa huoneisto ja Valentinen tyhjä huone. – Kas niin, mikään ei ole muuttunut.
Ensiksi hän sulki portaille vievän oven.
– Kukaan ei saa häiritä meitä, sanoi hän. – Minun täytyy saada puhua suoraan hänen kanssaan, syyttää itseäni hänen edessään, sanoa kaikki…
Hän lähestyi ovea, laski kätensä kristalliseen ripaan, ovi aukeni, – Ei ole lukossa! Hyvä on, hyvä on, mutisi hän.
Hän tuli pieneen salonkiin, jonne illalla tuotiin vuode Edouardia varten, sillä vaikka poika olikin täysihoitolakoulussa, tuli hän yöksi äitinsä luo, tämä kun ei tahtonut erota pojastaan.
Yhdellä silmäyksellä Villefort tarkasti salongin.
– Ei ketään, sanoi hän. – Vaimoni on varmaankin makuuhuoneessaan.
Hän meni sitä kohden. Ovi oli lukossa. Hän pysähtyi väristen.
– Héloïse! huusi hän.
Hän oli kuulevinaan jonkin huonekalun liikahtavan.
– Héloïse! huusi hän toistamiseen.
– Kuka siellä? kysyi rouva Villefort'in ääni.
Villefort'in mielestä ääni oli tavallista heikompi.
– Avatkaa, avatkaa! huusi Villefort. – Minä täällä olen!
Mutta hänen pyynnöstään ja hätääntyneestä äänestään huolimatta ovi ei auennut.
Villefort puhkaisi oven potkaisemalla siihen jalallaan.
Rouva Villefort seisoi budoaarinsa kynnyksellä kalpeana, kasvot vääntyneinä, ja tuijotti kamalasti häneen.
– Héloïse! Héloïse! sanoi Villefort. – Mikä teidän on?
Nuori nainen ojensi häntä kohden valkoisen, jäykän kätensä.
– Se on tapahtunut, sanoi hän ääni koristen. – Mitä vielä tahdotte?
Ja hän kaatui pitkäkseen matolle.
Villefort juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, joka suonenvedontapaisesti pusersi kultatulppaista kristallipulloa. Rouva Villefort oli kuollut. Hulluna kauhusta Villefort peräytyi huoneen ovelle.
– Poikani! huudahti hän sitten äkkiä. – Missä poikani on? Edouard.
Edouard!
Hän huusi nimen sellaisella tuskalla, että palvelijat riensivät saapuville.
– Poikani, missä poikani on? kysyi Villefort. – Hänet täytyy viedä kotoa pois, hän ei saa nähdä…
– Edouard-herra ei ole alhaalla, vastasi kamaripalvelija.
– Hän on varmaankin puutarhassa leikkimässä, menkää katsomaan, menkää!
– Ei hän ole siellä. Armollinen rouva kutsui noin puoli tuntia sitten poikansa luokseen. Edouard-herra meni rouvan luo eikä ole sen jälkeen palannut.
Jääkylmä hiki nousi Villefort'in otsalle, hänen jalkansa hoipertelivat, ajatukset alkoivat kiertää hänen aivoissaan kuin särkyvän kellon rattaat.
– Rouvan luona, sopersi hän, – rouvan luona!
Ja hän palasi vaimonsa huoneeseen hitaasti, pidellen toisella kädellään otsaansa, toisella hapuillen pitkin seinää.
Villefort tunsi kielen kangistuvan suussaan.
– Edouard, Edouard, sopersi hän.
Poika ei vastannut. Palvelijain lausunnon mukaan hän oli mennyt äitinsä luo, mutta ei ollut palannut.
Villefort astui askelen eteenpäin.
Rouva Villefort'in ruumis oli poikittain budoaarin oven edessä. Sen takana täytyi Edouardin ehdottomasti olla. Ruumis näytti vartioivan ovella, tuijottavat silmät avoimina ja salaperäinen, ivallinen hymy huulilla.
Ruumiin takaa näkyi koholla olevan verhon raosta osa budoaaria, flyygeli ja sinisellä silkillä päällystetty sohva.
Villefort astui kolme neljä askelta eteenpäin ja näki poikansa makaavan sohvalla.
Lapsi varmaankin nukkui.
Onneton mies tunsi alussa ääretöntä riemua; kirkas valonsäde tunkeutui siihen helvettiin, missä hän kamppaili. Hän astuisi vain ruumiin yli, menisi budoaariin, sieppaisi lapsen syliinsä ja pakenisi sen kanssa pois, pois.
Villefort ei enää ollut hienostunut maailmanmies. Hän oli nyt kuolettavasti haavoittunut tiikeri, jonka hampaat olivat katkenneet. Hän ei enää pelännyt ennakkoluuloja vaan haamuja. Hän hyökkäsi eteenpäin ruumiin yli, aivan kuin hänen olisi ollut mentävä palavan nuotion yli.
Hän otti pojan syliinsä, painoi lapsen rintaansa vastaan, ravisti sitä, kutsui nimeltä. Lapsi ei vastannut. Hän painoi ahnaat huulensa pojan poskille, ne olivat jääkylmät ja kalpeat. Hän tunnusteli jäykistyneitä jäseniä, painoi kätensä sydämelle; sydän ei enää sykkinyt. Lapsi oli kuollut.
Neljään osaan laskostettu paperi putosi Edouardin povelta. Tyrmistyneenä Villefort lysähti polvilleen, lapsi pääsi hänen käsistään ja vieri äitinsä viereen.
Villefort sieppasi paperin, tunsi vaimonsa käsialan ja luki:
Tiesittehän, että olin hyvä äiti, koska poikani tähden tein kaikki nämä rikokset!
Hyvä äiti lähtee poikansa seurassa!
Villefort ei voinut uskoa silmiään, Villefort ei voinut uskoa järkeään. Polvillaan hän kulki vielä kerran Edouardin ruumiin luo ja tarkasti sitä aivan kuin naarasleijona tarkastaa kuollutta pentuaan.
– Jumala, sopersi hän, – tässäkin näen Jumalan!
Äsken häntä oli vielä pitänyt pystyssä raivo, väkevien miesten suuri voimanlähde, ja epätoivo, kuoleman jalo hyve, joka pakotti titaanit nousemaan taivasta vastaan ja Ajaxin kohottamaan nyrkkinsä jumalia kohden.
Nyt hän painoi päänsä kumaraan tuskansa edessä, nousi pystyyn, ravisti hiestä kosteita ja kauhusta pystyyn nousseita hiuksiaan, ja tämä mies, joka ei koskaan ollut tuntenut sääliä ketään kohtaan, meni etsimään vanhusta, isäänsä, jotta hänellä heikkoudessaan olisi joku, jolle voi kertoa surunsa, joku, jonka luona voi itkeä.
Villefort'in tullessa Noirtier näytti kuuntelevan tarkkaan apotti Busonia, joka oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin tavallisesti.
Villefort näki apotin ja nosti kätensä otsalleen. Menneisyys nousi hänen mieleensä kuin laine, joka vimmaisena kuohuu korkeammalle kuin muut laineet.
Hän muisti, että oli käynyt apotin luona kaksi päivää Auteuilin päivällisten jälkeen ja että apotti oli tullut hänen luokseen samana päivänä, jolloin Valentine kuoli.
– Te täällä! sanoi hän. – Tehän ilmestytte aina silloin, kun kuolema on ollut liikkeellä.
Busoni nousi. Nähdessään prokuraattorin kasvojen kiihkeän ilmeen, hänen silmiensä hurjan hohteen, hän arvasi tai luuli arvanneensa istunnon päättyneen oikeuspalatsissa; muusta hän ei tietänyt mitään.
– Saavuin silloin rukoilemaan tyttärenne sielun puolesta! vastasi Busoni.
– Entä mitä varten olette tänään tullut?
– Tulin sanomaan, että olette jo täydellisesti sovittanut rikoksenne, ja aion tästä lähin rukoilla, että Jumala olisi yhtä tyytyväinen kuin minäkin.
– Hyvä Jumala! sanoi Villefort peräytyen kauhuissaan. – Tämä ääni ei olekaan apotti Busonin ääni!
– Ei.
Apotti otti pois valetukkansa, ja hänen pitkät, mustat hiuksensa pääsivät vapaiksi, putosivat hänen olkapäilleen ja kehystivät hänen miehekkäitä kasvojaan.
– Monte-Criston kasvot! huudahti Villefort tuijottaen häneen.
– Se ei riitä, kuninkaallinen prokuraattori, tutkikaa paremmin, etsikää kauempaa.
– Tämä ääni, tämä ääni? Missä olen sen ennen kuullut?
– Kuulitte sen ensi kertaa Marseillessa kaksikymmentäkolme vuotta sitten, samana päivänä, jolloin vietitte kihlajaisia neiti Saint-Méranin kanssa. Etsikää asiapapereistanne.
– Ette siis olekaan Busoni? Ette siis olekaan Monte-Cristo? Hyvä Jumala, te olette siis tuo salainen, säälimätön, kuolemaa tuottava viholliseni! Tein siis jollakin tavoin teille vääryyttä Marseillessa.
Voi minua onnetonta!
– Niin, olette oikeassa, olette tehnyt minulle vääryyttä, sanoi kreivi pannen käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen. – Muistelkaa, muistelkaa!
– Mitä siis olen tehnyt? huudahti Villefort, jonka järki oli jo sillä rajalla, missä äly ja hulluus liittyvät toisiinsa, usvassa, joka ei ole enää unta eikä vielä valveillaoloa. – Mitä minä tein? Puhukaa, kertokaa!
– Tuomitsitte minut kamalaan, hitaaseen kuolemaan, surmasitte isäni, riistitte rakkauteni samalla kun vapauteni ja onneni samalla kun rakkauteni!
– Kuka te olette? Kuka olette?
– Olen erään Ifin linnan tyrmään hautaamanne onnettoman haamu. Kun tämä haamu viimein nousi haudastaan, antoi Jumala hänelle kreivi Monte-Criston naamion ja verhosi hänet jalokivillä ja kullalla, ettette tuntisi häntä ennen kuin vasta tänään.
– Minä tunnen sinut, minä tunnen sinut! sanoi kuninkaallinen prokuraattori. – Sinä olet…
– Minä olen Edmond Dantès!
– Sinä olet Edmond Dantès! huudahti kuninkaallinen prokuraattori tarttuen kreivin ranteeseen. – Tule siis!
Ja hän veti kreivin portaille. Tämä seurasi häntä aavistaen uuden onnettomuuden kohdanneen taloa.
– Tuossa, Edmond Dantès, sanoi hän osoittaen vaimonsa ja poikansa ruumiita, – tuossa, katso, oletko nyt saanut täydellisen hyvityksen…?
Monte-Cristo kalpeni tämän kamalan näyn edessä. Hän huomasi saaneensa suuremman hyvityksen kuin hänellä oli oikeuskaan, eikä hän enää voinut sanoa: "Jumala on minun kanssani ja minun puolellani!"
Tuskaisin mielin hän kumartui nopeasti pojan ruumiin puoleen, avasi hänen silmänsä, tunnusteli hänen valtimoaan ja vei sitten hänet kiireesti Valentinen huoneeseen sulkien oven jäljestään…
– Lapseni! huudahti Villefort. – Hän riistää lapseni ruumiin! Minä kiroan sinut. Onnettomuus, kuolema sinut kohdatkoot!
Ja hän aikoi rientää Monte-Criston jäljestä, mutta aivan niin kuin unessa, hän ei päässytkään liikkeelle, hänen silmänsä pullistuivat kuopistaan, hänen käyristyneet sormensa raatelivat rintaa, kunnes kynnet tulivat vereen, ohimosuonet paisuivat verivirrasta, joka tulvehti päähän tahtoen halkaista liian ahtaan kallon ja täyttäen hänen aivonsa liekkitulvallaan.
Hän seisoi hyvän aikaa paikallaan. Hänen järkensä sammui.
Silloin hän kiljaisi, päästi pitkän naurunhohotuksen ja riensi portaita alas.
Neljännestuntia myöhemmin aukeni Valentinen huoneen ovi ja kreivi tuli sieltä kalpeana, mieli masennuksissa, jaloilla kasvoillaan syvän surun ilme. Hänen sylissään oli lapsi, jota hän ei millään keinoin ollut voinut herättää henkiin.
Hän notkisti toisen polvensa ja laski lapsen hellästi äidin viereen, pää tämän poskea vasten. Sitten hän nousi ja poistui. Portailla hän kysyi palvelijalta:
– Missä herra Villefort on?
Vastaamatta mitään palvelija osoitti kädellään puutarhaan päin. Monte-Cristo meni puutarhaan ja näki Villefort'in palvelijoittensa ympäröimänä kaivavan lapiolla maata raivoisan kiihkeästi.
– Se ei ole täälläkään, sanoi hän, – se ei ole täälläkään.
Ja hän lähti kaivamaan kauempaa. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja sanoi aivan hiljaa, melkein nöyrästi:
– Poikanne on kuollut, mutta…
Villefort keskeytti hänet.
– Kyllä minä hänet löydän, sanoi hän. – Kyllä minä hänet löydän, vaikka saisin kaivaa tuomiopäivään asti.
Monte-Cristo peräytyi kauhuissaan.
– Oh, sanoi hän, – hän on tullut mielipuoleksi?
Ja aivan kuin olisi pelännyt kirotun talon seinien kaatuvan päälleen hän riensi kadulle epäillen ensi kertaa, oliko hänellä ollut oikeutta tehdä niin kuin oli tehnyt.
– Jo riittää, tämä riittää, sanoi hän, – pelastakaamme viimeinen.
Palatessaan kotiinsa Monte-Cristo tapasi Morrelin astelemassa Champs-Elysées'n varrella olevassa talossa vaiti kuin haamu, joka odottaa Jumalan määräämää hetkeä palatakseen hautaansa.
– Valmistautukaa matkaan, Maximilien, sanoi kreivi hänelle hymyillen, – huomenna jätämme Pariisin.
– Eikö teillä ole täällä enää mitään tehtävää? kysyi Morrel.
– Ei, vastasi Monte-Cristo. – Jumala suokoon, etten olisi tehnyt jo liikaa.
112. Lähtö
Kertomamme tapaukset herättivät mielenkiintoa kaikissa pariisilaisissa. Emmanuel ja hänen vaimonsa keskustelivat niistä tietysti hyvin hämmästyneinä asunnossaan Meslay-kadun varrella. He liittivät Morcerfin, Danglars'in ja Villefort'in perheissä tapahtuneet onnettomuudet toisiinsa.
Maximilien, joka oli tullut heidän luokseen vieraisille, kuunteli heidän puheitaan tai oikeammin sanoen oli läsnä heidän keskustellessaan, vaipuneena tavalliseen alakuloisuuteensa.
– Eikö todellakin näytä siltä, Emmanuel, sanoi Julie, – että nämä rikkaat, äsken vielä onnelliset ihmiset olivat asemaansa luodessaan unohtaneet pahan haltian. Tämä on nyt ilmestynyt kostamaan laiminlyöntiä aivan niin kuin sadun haltiatar, jota ei kutsuttu ristiäisiin.
– Mikä onnettomuuksien sarja! huokasi Emmanuel ajatellen Morcerfia ja Danglars'ia.
– Mikä kärsimysten määrä, yhtyi Julie muistellessaan Valentinea, jonka nimeä hänen naisenvaistonsa kielsi lausumasta veljensä läsnä ollessa.
– Jos Jumala on heitä rangaissut, sanoi Emmanuel, – niin varmaankaan ei Jumala, joka on itse hyvyys, ole löytänyt heidän menneisyydestään mitään lieventäviä asianhaaroja. He olivat siis kirottuja.
– Etköhän tuomitse liian pikaisesti, Emmanuel? tuumi Julie. – Jos joku olisi sanonut, kun isäsi pistooli kädessään oli valmis surmaamaan itsensä: "Tuo mies on ansainnut rangaistuksensa", niin eikö hän silloin olisi erehtynyt?
– Olisi kyllä, mutta Jumala ei tahtonut isämme joutuvan turmioon, niin kuin hän ei sallinut Abrahaminkaan uhrata poikaansa. Hän lähetti meidänkin luoksemme enkelin, joka leikkasi kuoleman siivet poikki.
Melkein samalla hetkellä aukeni salongin ovi, ja kreivi Monte-Cristo astui sisään.
Julie ja Emmanuel huudahtivat ilosta. Maximilien kohotti päänsä ja antoi sen jälleen painua alas.
– Maximilien, sanoi kreivi kiinnittämättä mitään huomiota siihen, kuinka eri tavalla huoneessaolijat ottivat hänet vastaan, – tulen teitä noutamaan.
– Noutamaanko minua? kysyi Maximilien aivan kuin heräten unesta.
– Niin, sanoi Monte-Cristo. – Olihan sovittu, että lähdette mukanani, ja käskinhän teitä olemaan valmiina matkaan.
– Olen valmis, sanoi Maximilien. – Tulin vain tänne sanomaan hyvästi.
– Entä minne lähdette, herra kreivi? kysyi Julie.
– Ensiksi Marseilleen.
– Marseilleenko? huudahti nuori pari yht'aikaa.
– Niin, ja otan veljenne mukaani.
– Herra kreivi, tuokaa hänet terveenä takaisin! pyysi Julie.
Morrel kääntyi poispäin salatakseen punastumistaan.
– Oletteko siis huomannut, että hän on sairas? kysyi kreivi.
– Olemme, vastasi nuori nainen, – ja olemme pelänneet, että hänen aikansa käy pitkäksi meidän seurassamme.
– Kyllä minä häntä huvitan, vakuutti kreivi.
– Olen valmis, lausui Maximilien. – Hyvästi, hyvät ystävät, hyvästi.
Emmanuel, hyvästi, Julie!
– Mitä, hyvästikö? huudahti Julie. – Lähdettekö tuolla tavoin heti paikalla ilman matkavalmistuksia, vailla passia?
– Viivyttely tekee eronhetken vain haikeammaksi, sanoi Monte-Cristo, – ja Maximilien on varmaankin pitänyt kaikesta huolta, sillä olen puhunut hänelle tästä ajoissa.
– Passini on valmiina ja matkalaukkuni myös, sanoi Morrel tyynesti.
– Hyvä on, sanoi Monte-Cristo hymyillen, – täsmällisyydestään tuntee hyvän sotilaan.
– Jätättekö meidät nyt heti paikalla? ihmetteli Julie. – Ettekö jäisi vielä päiväksi, tunniksi?
– Vaununi ovat portin edessä. Minun täytyy olla Roomassa viiden päivän päästä.
– Mutta eihän Maximilien mene Roomaan? tuumi Emmanuel.
– Menen sinne, minne kreivi minut vie, sanoi Maximilien alakuloisesti hymyillen. – Tottelen häntä ainakin kuukauden ajan.
– Kuulkaahan, herra kreivi, millä äänellä hän sen sanoo!
– Maximilien seuraa minua, sanoi kreivi vakuuttavalla sydämellisyydellään, – olkaa siis rauhassa veljenne suhteen.
– Hyvästi, sisko! lausui Morrel. – Hyvästi, Emmanuel!
– Hän tuottaa minulle tuskaa välinpitämättömyydellään, sanoi Julie. – Oi Maximilien, sinä salaat meiltä jotakin.
– Joutavia, sanoi Monte-Cristo, – saatte nähdä, että hän palaa nauravana ja iloisena.
Maximilien loi kreiviin melkein suuttuneen ja ärtyneen katseen.
– Lähtekäämme! sanoi kreivi.
– Ennen lähtöänne, herra kreivi, sanoi Julie, – sallitteko minun sanoa teille sen, mitä viime kerralla…
– Hyvä rouva, vastasi kreivi tarttuen hänen molempiin käsiinsä, – sananne eivät vastaa sitä, mitä luen silmistänne, mitä sydämenne on ajatellut ja mitä omani on tuntenut. Minun olisi pitänyt lähteä ilmaisematta itseäni, mutta se meni yli voimieni, sillä olen heikko ja turhamainen ihminen ja lähimmäisteni kyyneleinen, hellä ja iloinen katse tekee minulle niin hyvää. Nyt lähden ja olen niin itsekäs, että sanon: Älkää unohtako minua, ystäväni, sillä luultavasti ette näe minua enää koskaan.
– Emme näe teitä enää koskaan! huudahti Emmanuel, ja suuret kyynelet valuivat pitkin Julien poskia, – emme näe teitä enää koskaan! Eikö luotamme lähdekään ihminen, vaan Jumala, joka astuu taivaaseen oltuaan maan päällä hyvää tekemässä?
– Älkää sanoko niin, puhui Monte-Cristo nopeasti, – älkää sanoko koskaan sitä, ystäväni. Jumalat eivät koskaan tee pahaa, jumalat pysähtyvät siihen, mihin ovat tahtoneet. Sattuma ei ole koskaan heitä voimakkaampi. Ei, minä olen ihminen, Emmanuel, ja teidän ihailunne on yhtä epäoikeutettua kuin sananne ovat jumalattomia.
Ja Julie heittäytyi hänen syliinsä hänen painaessaan huulensa Julien kädelle ja ojentaessaan toisen kätensä Emmanuelille. Sitten hän viittasi Maximilienille, joka Valentinen kuolemasta lähtien oli ollut veltto, tunteeton ja uneksiva.
– Tehkää veljeni jälleen iloiseksi! kuiskasi Julie Monte-Cristolle.
Monte-Cristo puristi hänen kättään samoin kuin oli puristanut kaksitoista vuotta sitten Morrelin työhuoneeseen vievillä portailla.
– Luotatteko yhä vielä merenkulkija Sindbadiin? kysyi hän hymyillen.
– Luotan!
– Nukkukaa silloin rauhassa ja luottamuksessa Jumalaan.
Niin kuin olemme maininneet, odottivat postivaunut talon edessä. Niiden eteen oli valjastettu neljä voimakasta hevosta, jotka ravistivat harjojaan ja kuopivat levottomina kavioillaan. Portaitten juurella odotti Ali kasvot hiestä kiiltävinä. Hän näytti tulleen pitkältä matkalta.
– No? kysyi kreivi arabiankielellä, – olitko vanhuksen luona?
Ali nyökkäsi.
– Ja levitit kirjeen hänen eteensä, niin kuin olin käskenyt?
– Levitin, ilmaisi orja jälleen nöyrästi.
– Ja mitä hän sanoi, tai oikeammin, mitä hän teki?
Ali matki älykkäillä kasvoillaan vanhuksen ilmeitä ja sulki silmänsä, niin kuin Noirtier teki vastatessaan myöntävästi.
– Hyvä on, hän suostuu, totesi Monte-Cristo. – Lähtekäämme!
Hän oli tuskin ennättänyt nämä sanat lausua, kun vaunut jo läksivät liikkeelle ja hevoset lennättivät ilmaan tomupilven. Maximilien asettui vaunujen nurkkaan virkkamatta sanaakaan.
Näin kului puoli tuntia. Äkkiä vaunut pysähtyivät; kreivi oli vetänyt silkkinuorasta, joka oli sidottu Alin sormeen.
Nubialainen astui maahan ja avasi vaunujen oven.
Taivas oli täynnä tähtiä. He olivat Villejuifin kukkulalla, lakeudella, mistä näkyi Pariisi aivan kuin kuohuva meri, jossa tuhannet valot välkkyivät kuin fosforihohde laineilla. Se oli todellakin kuin ulappa, mutta kohisevampi, pauhaavampi, liikkuvampi, raivoisampi kuin valtameri kuohuessaan, ulappa, jossa ei koskaan ollut tyyntä niin kuin joskus merellä, ulappa, missä laineet aina loiskuivat, löivät ristiin ja aina nielivät…
Kreivi seisoi yksinään ja viittasi vaunuja siirtymään muutaman askelen eteenpäin.
Sitten hän katseli kauan kädet rinnalla ristissä tuota ahjoa, jossa sulavat, kiemurtelevat ja muodostuvat kaikki ne ajatukset, jotka sitten tulisesta syvyydestä singahtavat panemaan maailman liikkeelle. Katse kiintyneenä tähän Baabeliin, joka saa sekä uskonnolliset runoilijat että materialistiset rienaajat haaveilemaan, hän risti kätensä kuin rukoillakseen ja sanoi:
– Suuri kaupunki! Kuusi kuukautta sitten astuin portistasi sisään. Jumalan henki minua varmaankin on johdattanut, sillä voittoisena lähden. Salaisuuteni uskoin vain Jumalalle, joka näkee sydämeeni; hän tietää, että en tällä hetkellä tunne vihaa enkä ylpeyttä, mutta kyllä katumusta; vain hän tietää, etten ole käyttänyt hänen minulle antamaansa voimaa oman itseni hyväksi enkä turhaan tarkoitukseen. Oi, suuri kaupunki! Sinun sykkivältä poveltasi löysin, mitä etsin; kärsivällisenä kaivajana olen etsinyt sisuksistasi pahan. Nyt on tehtäväni täytetty, nyt et enää voi tarjota minulle iloa etkä tuskaa! Hyvästi, Pariisi, hyvästi!
Hän katsoi vielä kerran laajaa tasankoa kuin öinen haltia, sitten hän painoi kätensä otsalleen ja nousi vaunuihinsa, jotka pian katosivat kukkulan toiselle puolelle tomupilveen ja pyörien kolinaan.
He ajoivat peninkulman vaihtamatta sanaakaan. Morrel uneksi, Monte-Cristo katseli häntä.
– Morrel, sanoi kreivi, – kadutteko, että tulitte mukaani?
– En kreivi, mutta jättää Pariisi…
– Jos olisin tietänyt onnen odottavan teitä Pariisissa, olisin jättänyt teidät sinne.
– Valentine lepää Pariisissa, ja lähtiessäni Pariisista menetän hänet toistamiseen.
– Maximilien, sanoi kreivi, – kuolleet ystävämme eivät lepää maassa, heidät on haudattu sydämiimme, ja Jumala on niin säätänyt, jotta he voisivat seurata meitä aina. Kaksi ystävää seuraa minua aina, toinen antoi minulle elämän ja toinen älyn. Heidän sielunsa elävät minussa. Kysyn heidän neuvoaan kun epäilen, ja jos toisinaan teen hyvää, saan siitä kiittää heidän neuvojaan. Kysykää sydämenne ääneltä neuvoa, Maximilien, ja kysykää, onko teillä syytä olla minun seurassani noin murheellisen näköinen.
– Ystäväni, sanoi Maximilien, – sydämeni ääni on hyvin surullinen eikä lupaa minulle muuta kuin murheita.
– Heikot sielut näkevät aina kaiken mustan harson läpi. Sielu itse luo näköpiirinsä. Sielunne on synkkä, se tekee taivaanne myrskyiseksi.
– Se voi olla totta, sanoi Maximilien.
Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.
Matka kului huimaavan nopeasti, niin kuin kreivin oli tapana; kaupungit vilahtivat heidän ohitseen kuin tien varrella olevat varjot; puut, joissa syksyn ensi tuulet riehuivat, näyttivät jättiläisinä juoksevan heitä vastaan ja taas nopeasti pakenevan, kun he tulivat lähelle.
Seuraavana päivänä he saapuivat Châlons'iin, jossa heitä odotti kreivin höyrylaiva. Vaunut nostettiin laivaan, matkustajat olivat menneet sinne jo edeltäpäin.
Laiva oli nopeakulkuinen, sen molemmat sivupyörät olivat kuin siivet, joilla se linnun tavoin sipaisi veden pintaa. Morrel alkoi hiukan nauttia nopeasta matkustamisesta, ja toisinaan tuntui kuin tuuli, joka liehutti hänen hiuksiaan, olisi ollut valmis karkottamaan pilvet hänen otsaltaan.
Mitä kauemmaksi Pariisista he tulivat, sitä yliluonnollisempi kirkkaus näytti verhoavan kreivin. Hän oli aivan kuin maanpakolainen, joka pääsee isänmaahansa.
Pian tuli heidän näkyviinsä Marseille, valkoisena, lämpöisenä, eloisana; Marseille, Tyroksen ja Karthagon nuorempi sisar, joka peri heidän valtansa Välimeren rannalla; Marseille, joka tuli sitä nuoremmaksi, mitä enemmän se vanheni. Pyöreä torni, Saint-Nicolas'n linnoitus, Puget'n rakentama raatihuone ja tiilikivirantainen satama, jossa he molemmat lapsina olivat leikkineet, herättivät heissä paljon muistoja. Yhteisen tunteen vallassa he pysähtyivätkin Cannebièrelle.
Eräs laiva läksi juuri silloin Algeriaan, kansi oli täynnä tavaroita ja matkustajia, ystävät ja sukulaiset olivat jättämässä hyvästi, huusivat ja itkivät. Tämä näky vaikuttaa aina niihinkin, jotka sen joka päivä näkevät, mutta Maximilien näki kuitenkin sielunsa silmien edessä toisen näyn.
– Katsokaa, sanoi hän tarttuen Monte-Criston käsivarteen, – tuohon isäni pysähtyi Pharaonin laskiessa satamaan, täällä tuo kunnon mies, jonka pelastitte häpeästä ja kuolemasta, heittäytyi syliini; olen vieläkin tuntevinani hänen kyynelensä poskillani, eikä hän itkenyt yksin, monet itkivät meidät nähdessään.
Monte-Cristo hymyili.
– Minä olin tuolla, sanoi hän osoittaen Morrelille erästä kadunkulmaa.
Juuri sillä hetkellä kuului tuskallista vaikerrusta, ja eräs nainen viittoi lähtevässä laivassa olevalle matkustajalle. Nainen oli hunnutettu. Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että Morrel olisi sen helposti huomannut, ellei hänen katseensa olisi ollut suunnattuna aivan toisaanne, nimittäin laivaan.
– Hyvä Jumala, huudahti Morrel, – minä en erehdy! Tuo nuori mies, joka heiluttaa hattuaan ja on sotilaspuvussa, on Albert de Morcerf!
– Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, – minä tunsin hänet.
– Kuinka niin? Tehän katsoitte aivan toiseen suuntaan?
Kreivi hymyili, niin kuin aina, kun ei tahtonut vastata. Ja hänen silmänsä kiintyivät hunnutettuun naiseen, joka katosi kadun kulmasta.
– Rakas ystävä, sanoi hän Maximilienille, – eikö teillä ole mitään tehtävää täällä?
– Tahdon itkeä isäni haudalla, vastasi Morrel hiljaa.
– Hyvä on, menkää ja odottakaa minua siellä. Tulen noutamaan teidät sieltä.
– Jätättekö minut?
– Jätän … minullakin on pyhä tehtävä täytettävänä.
Morrel laski kätensä kreivin käteen. Sitten hän läksi syvän surun vallassa kävelemään kaupungin idänpuoleista osaa kohden.
Monte-Cristo seisoi paikallaan, kunnes Morrel oli kadonnut näkyvistä, ja lähti sitten Meilhan-kadulle siihen taloon, joka kertomuksemme alusta alkaen on lukijoillemme tuttu.
Pitkin kadun viertä kasvoivat tuuheat lehmukset, joiden suojassa joutilaat marseillelaiset tavallisesti kävelivät. Etelän hehkuvan päivän keltaiseksi polttamalla tiiliaidalla kiertelivät viiniköynnökset, joiden varret olivat vuosien kuluessa mustuneet ja halkeilleet. Kaksi astumisesta kulunutta porrasta johti portille, joka oli tehty kolmesta laudasta; vaikka ne vuosi vuodelta halkeilivat yhä enemmän, ei niitä ollut liimailtu eikä maalattu, vaan ne saivat kärsivällisesti odottaa, kunnes kosteuden turvottamina jälleen liittyisivät yhteen.