Talo oli vanhuudestaan huolimatta hyvin soma ja hauska, vaikka näytti rappeutuneelta. Dantèsin isä oli asunut yliskerroksessa, mutta kreivi oli jättänyt koko talon Mercedeksen käytettäväksi.
Tänne saapui mustahuntuinen nainen, jonka Monte-Cristo oli nähnyt poistuvan satamasta laivan lähdettyä. Nainen sulki portin juuri sillä hetkellä, kun kreivi kääntyi erään kadun kulmasta. Portaat kreivi tunsi jo vanhastaan. Hän osasi paremmin kuin kukaan muu avata portin haan isopäisellä naulalla.
Hän astuikin sisään kolkuttamatta, mitenkään ilmoittamatta tuloaan, aivan kuin ystävä tai talon isäntä.
Tiilillä kivetyn käytävän päässä oli lämpöä, aurinkoa ja valoa säteilevä puutarha, sama, josta Mercedes oli löytänyt määräpaikalta rahasumman, jonka kreivi hienotunteisesti väitti sinne kätkeneensä kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Portilta näkyivät puiston ensimmäiset puut.
Portille tultuaan Monte-Cristo kuuli huokauksen, joka suuresti muistutti nyyhkytystä. Hän suuntasi katseensa sinne, mistä huokaus kuului, ja näki Mercedeksen istuvan kumarassa ja itkien tuuhean, punakukkaisen jasmiinipensaan suojassa. Hän oli ottanut harsonsa pois, ja antoi nyt täyden vallan huokauksilleen ja kyynelilleen, joita hän poikansa läsnä ollessa oli pidättänyt.
Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin; hiekka narskui hänen jalkojensa alla.
Mercedes nosti päänsä ja huudahti kauhusta nähdessään miehen edessään.
– Hyvä rouva, sanoi kreivi, – en voi teille tarjota onnea, mutta voin tuoda teille lohdutuksen. Suvaitsetteko ottaa sen vastaan ystävältä?
– Olen todellakin hyvin onneton, sanoi Mercedes, – yksin maailmassa… Minulla ei ole muuta kuin poikani, ja hän on jättänyt minut.
– Hän on tehnyt oikein, sanoi kreivi, – ja hän on jalo mies. Hän on ymmärtänyt, että jokaisen miehen velvollisuus on maksaa veronsa isänmaalle, toisten lahjoillaan, toisten työllään, toisten valvomisellaan, toisten verellään. Jos hän olisi jäänyt teidän luoksenne, olisi hän vain kuluttanut teidän seurassanne elämänsä, joka olisi käynyt tarpeettomaksi, eikä hän olisi voinut tottua kyyneliinne. Työttömänä hän olisi alkanut vihata kaikkea, mutta nyt hän tulee suureksi ja voimakkaaksi taistellessaan onnettomuuttaan vastaan muuttaakseen sen onneksi. Antakaa hänen rakentaa teidän molempien onni uudelleen, minä uskallan taata, että se on varmoissa käsissä.
– Voi, sanoi naisparka pudistaen alakuloisena päätään, – rukoilen hänelle Jumalalta tuota onnea, mutta itse en enää voi siitä nauttia. Niin paljon on särkynyt ympärilläni ja minussa itsessäni, että tunnen seisovani haudan partaalla. Teitte oikein, herra kreivi, toimittaessanne minut lähelle niitä seutuja, joissa olen ollut onnellinen; ihmisen pitää kuolla siellä, missä hän on onnellinen ollut.
– Sananne putoavat katkerina ja polttavina sieluuni, sanoi Monte-Cristo, sitäkin katkerampina ja polttavampina, kun teillä on täysi syy vihata minua. Minähän olen kaikkeen onnettomuuteenne syypää. Älkää säälikö minua, vaan syyttäkää. Tekisitte minut paljon onnettomammaksi…
– Teitäkö vihaisin ja syyttäisin, Edmond! Miestä, joka on pelastanut poikani hengen, sillä olihan kamala verinen aikomuksenne riistää herra Morcerfilta poika, josta hän oli ylpeä! Katsokaa minuun, ja saatte nähdä, ettei minussa ole moitteen häivettäkään.
Kreivi katsahti Mercedekseen, joka puoliksi kohottautuen penkiltä ojensi molemmat kätensä häntä kohden.
– Katsokaa minuun, jatkoi Mercedes hyvin alakuloisesti. – Nyt voitte huoleti kestää silmieni loiston. Ei ole enää se aika, jolloin hymyilin Edmond Dantèsille, kun hän odotti minua tuon majan ikkunassa, missä hänen vanha isänsä asui… Siitä on kulunut monta tuskaista päivää, ja ne ovat kaivaneet kuilun minun ja tuon ajan välille. Syyttäisinkö teitä, Edmond, vihaisinko teitä, ystäväni! Itseäni minä syytän ja vihaan! Mikä kurja raukka olenkaan! huudahti hän pannen kätensä ristiin ja kohottaen silmänsä taivasta kohden. – Minkä rangaistuksen olenkaan saanut…! Minulla oli uskonto, viattomuus ja rakkaus, nuo kolme suurta lahjaa, jotka ihmisestä tekevät enkelin, ja minä epäilin Jumalan olemassaoloa!
Monte-Cristo astui askelen häntä kohden ja ojensi hänelle ääneti kätensä.
– Ei, sanoi Mercedes vetäen hellästi kätensä pois, – ei, ystäväni, älkää koskeko minuun. Te säälitte minua, ja kuitenkin minä olin syyllisin kaikista niistä, joihin iskitte. Toiset toimivat vihan, ahneuden ja itsekkyyden vaikutuksesta, minä pelkuruudesta. He himoitsivat jotakin, minä pelkäsin. Ei, älkää puristako kättäni, Edmond, aioitte sanoa minulle jonkin hellän sanan, huomaan sen, älkää sitä lausuko, säilyttäkää se jotakuta toista varten, minä en sitä ansaitse. Katsokaahan … hän paljasti kokonaan kasvonsa … katsokaahan, suru on tehnyt tukkani harmaaksi; silmäni ovat vuodattaneet niin paljon kyyneliä, että siniset suonet ympäröivät niitä, ja otsani on ryppyinen. Te, Edmond, sitä vastoin olette yhä vielä nuori, kaunis ja ylpeä, sillä teillä oli usko, teillä oli voimaa, ja te luotitte Jumalaan, ja Jumala tuki teitä. Mutta minä olin pelkuri, minä kielsin, Jumala hylkäsi minut, ja tässä nyt olen.
Mercedes purskahti itkuun. Monte-Cristo tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kunnioittavasti, mutta Mercedes tunsi, että suudelma oli kiihkoton, aivan kuin kreivi olisi suudellut marmorisen pyhänkuvan kättä.
– Muutamien elämä on jo edeltäpäin määrätty sellaiseksi, että ensimmäinen hairahdus pilaa koko tulevaisuuden, jatkoi Mercedes. – Uskoin, että olitte kuollut, minunkin olisi silloin pitänyt kuolla, sillä mitä hyötyä minulla on ollut siitä, että ikuisesti olen sydämessäni surrut teitä? Tein kolmekymmentäyhdeksänvuotiaasta naisesta viisikymmenvuotiaan, siinä kaikki. Mitä hyötyä siitä oli, että tunnettuani teidät pelastin ainoastaan poikani? Eikö minun olisi pitänyt pelastaa miehenikin, vaikka hän olikin syyllinen, koska kerran olin ottanut hänet aviopuolisokseni? Ja kuitenkin annoin hänen kuolla. Mitä sanonkaan, hyvä Jumala, minähän osaltani joudutin hänen kuolemaansa, sillä olin tunteeton pelkuri, halveksin häntä enkä muistanut, että rakkaudesta minuun hän oli rikkonut valansa ja menetellyt konnamaisesti. Mitä hyötyä on ollut siitäkään, että seurasin poikaani tänne asti, kun täällä kuitenkin saan hänet jättää, antaa hänen yksinään lähteä tuhoavaan Afrikkaan? Minä olen ollut raukkamainen, sen sanon suoraan. Kielsin rakkauteni ja luopioiden tavoin tuotan onnettomuutta kaikille, jotka ovat lähelläni.
– Ette, Mercedes, ette, sanoi Monte-Cristo. – Ajatelkaa itsestänne parempaa. Olette jalo ja siveä nainen, tuskanne voimalla olisitte voinut riistää aseet käsistäni, mutta minun takanani oli näkymätön, kaikille tuntematon, vihastunut Jumala, jonka lähettiläs minä vain olin, eikä hän tahtonut pidättää salamaa, jonka minä iskin. Tämän Jumalan nimessä, jonka jalkoihin olen kymmenen vuoden ajan joka päivä polvistunut, minä vannon ja vakuutan, että olisin teidän tähtenne ollut valmis uhraamaan elämäni ja sen mukana kaikki kostotuumani. Mutta sanon ylpeänä, Mercedes: Jumala tarvitsi minua, ja siksi jäin eloon. Tutkikaa menneisyyttä, tutkikaa nykyisyyttä, koettakaa arvata tulevaisuutta, ja saatte nähdä, että minä olen Jumalan ase. Ensimmäinen osa elämääni oli täynnä kamalia tuskia, hirveintä kärsimystä; ne, joita rakastin, hylkäsivät minut, ja ne joita en tuntenutkaan, vainosivat minua. Sitten sain vankeuden, yksinäisyyden ja kurjuuden jälkeen vapauden, niin loistavan, ihmeellisen ja suunnattoman suuren rikkauden, että olisin ollut sokea, ellen olisi ymmärtänyt Jumalan tarvitsevan minua suuria tehtäviä varten. Siitä alkaen oli tämän rikkauden hoitaminen minulle pyhä tehtävä, enkä ole vähääkään ajatellut tämän elämän suloisuutta, josta te kuitenkin olette saanut hiukan maistaa. En hetkeäkään ole saanut olla huoleton. Tunsin itseni taivaan tulipilveksi, joka lähtee hävittämään kirottuja kaupunkeja. Niin kuin uhkarohkeat merimiehet vaarallisille retkille lähtiessään minäkin hankin ruokavaroja, kokosin aseita, harjoitin ruumiini kestämään vaarallisimpiakin ponnistuksia, sieluni kovimpiakin kolauksia, opetin käsivarteni surmaamaan ja totutin silmäni katselemaan kärsimystä, huuleni hymyilemään kamalimpienkin näkyjen edessä. Olin hyvä, luottavainen ja anteeksiantavainen; muutuin kostonhimoiseksi, teeskenteleväksi ja pahaksi, tai oikeammin sanoen mykäksi ja kuuroksi kuin sallimus. Sitten lähdin kulkemaan tietäni, pääsin matkan päähän ja saavutin määrän: onneton se, jonka kohtasin tielläni!
– Jo riittää, Edmond, jo riittää! Uskokaa minua, että minä, joka teidät tunsin, minä voin teitä ymmärtääkin. Jos minä olisin osunut tiellenne, Edmond, ja te olisitte minut surmannut, olisin sittenkin teitä ihaillut. Edmond? Mutta niin kuin on juopa minun ja menneisyyden välillä, on juopa teidän ja minunkin välilläni, ja suurin tuskani on vertaileminen, sillä maailmassa ei ole mitään teidän vertaistanne, teidän kaltaistanne. Nyt, Edmond, sanokaa minulle jäähyväiset ja erotkaamme.
– Ennen lähtöäni sanokaa minulle jokin toivomuksenne, Mercedes! pyysi Monte-Cristo.
– Minä en toivo mitään muuta, kuin että poikani tulee onnelliseksi.
– Rukoilkaa, että Jumala, jonka hallussa on ihmisen elämä, pitää kuoleman hänestä loitolla, kyllä minä muusta pidän huolen.
– Kiitos, Edmond.
– Mutta mitä toivotte itsellenne, Mercedes?
– Minä en tarvitse mitään, minä elän kahden haudan välillä. Toisessa on Edmond Dantès, joka kuoli jo aikoja sitten ja jota minä rakastin! Tämä sana ei enää kuulu kuihtuneille huulilleni, mutta sydämeni muistaa vielä kaiken, enkä mistään hinnasta tahtoisi sitä muistoa hävittää sydämestäni. Toisessa haudassa on mies, jonka Edmond Dantès surmasi; tunnustan teon oikeaksi, mutta minun on rukoiltava vainajan puolesta.
– Poikanne tulee onnelliseksi, sanoi kreivi uudelleen.
– Silloin minäkin olen niin onnellinen kuin voin olla.
– Mutta … mitä aiotte tehdä?
Mercedes hymyili alakuloisesti.
– Jos sanoisin, että aion elää täällä samoin kuin Mercedes ennen muinoin, tekemällä työtä, niin ette uskoisi minua. Minä osaan enää vain rukoilla, eikä minun tarvitse tehdä työtä. Löysin kätkemänne pienen aarteen. Ihmiset utelevat kyllä kuka olen, tiedustelevat mitä teen, eivätkä tiedä millä elän, vähät siitä. Sehän on Jumalan ja minun välinen asia.
– Mercedes, sanoi kreivi, – en tahdo teitä moittia, mutta olette uhrannut liian paljon luopuessanne herra Morcerfin koko omaisuudesta, sillä olittehan säästäväisyydellänne ja taloudellisuudellanne hankkinut siihen puolet lisää.
– Huomaan kyllä, mitä aiotte minulle ehdottaa, mutta en voi siihen suostua. Edmond, poikani ei sallisi sitä.
– Minä en suinkaan tahdo tehdä mitään, jota Albert de Morcerf ei hyväksyisi. Kun saan tietää hänen mielipiteensä, alistun niihin. Mutta jos hän suostuu ottamaan vastaan sen, mitä hänelle ehdotan, mukaudutteko te siihen vastustelematta?
– Tiedättehän, Edmond, etten ole enää mikään ajatteleva olento. Minä en osaa enää tehdä mitään päätöstä, ellen laske siksi sitä, etten tahdo mitään päättää. Jumala on myrskyssään niin kovasti minua järkyttänyt, että olen menettänyt oman tahtoni. Olen hänen käsissään kuin varpunen haukan kynsissä. Hän ei tahdo minun kuolevan, koska vielä elän. Jos hän lähettää minulle apua, niin hän tahtoo sen tehdä, ja minä otan sen vastaan.
– Tuolla tavoin ei Jumalaa palvella! sanoi Monte-Cristo. – Jumala tahtoo, että häntä ymmärretään ja hänen voimaansa ajatellaan; sen vuoksi hän on meille antanut vapaan tahdon.
– Onneton, huudahti Mercedes, – älkää puhuko minulle noin. Jos uskoisin, että Jumala on antanut minulle vapaan tahdon, niin millä silloin pelastuisin epätoivosta!
Monte-Cristo kalpeni hiukan ja painoi päänsä kumaraan tämän hillittömän tuskan murtamana.
– Ettekö tahdo sanoa minulle "näkemiin?" kysyi hän ojentaen kätensä.
– Sanon kuin sanonkin: näkemiin, vastasi Mercedes osoittaen juhlallisesti taivasta kohden. – Toivon siis vielä.
Ja kosketettuaan värisevällä kädellään kreivin kättä Mercedes riensi portaille ja katosi näkyvistä. Monte-Cristo lähti hitaasti kulkemaan satamaan päin.
Mercedes ei nähnyt hänen poistuvan, vaikkakin hän oli ukko Dantèsin pienen huoneen ikkunan ääressä. Hänen katseensa etsivät etäältä laivaa, joka vei aavalle merelle hänen poikaansa. Mutta hänen huulensa sopersivat hiljaa:
– Edmond, Edmond, Edmond…
113. Menneisyys
Kreivi lähti murheellisena tästä talosta. Hän oli todennäköisesti nähnyt Mercedeksen viimeisen kerran.
Pikku Edouardin kuoleman jälkeen oli Monte-Cristossa tapahtunut suuri muutos. Kiemurtelevaa tietä pitkin hän oli hitaasti päässyt kostonsa kukkulalle ja näki sen toisella puolella epäilyksen ammottavan syvyyden.
Ja sitä paitsi: keskustelu Mercedeksen kanssa oli herättänyt suuren määrän muistoja, joita hänen täytyi vastustaa. Hän sanoi itselleen, että jokin virhe oli tullut hänen laskelmiinsa, koska hän nyt melkein soimasi itseään.
– Näen menneisyyden väärässä valossa, mietti hän, – ja olen voinut erehtyä. – Mitä! jatkoi hän. – Olisiko kaikki, minkä päämääräkseni asetin, ollut järjetöntä! Olisinko kymmenen vuotta kulkenut väärään suuntaan! Riittäisikö yksi ainoa hetki todistamaan arkkitehdille, että hänen rakennuksensa oli ollut, ellei juuri mahdoton, niin ainakin jumalaton suunnitelma! – En voi tottua tähän ajatukseen, se tekisi minut hulluksi. Tämänpäiväisistä mietelmistäni puuttuu menneisyyden tarkka ymmärtäminen, sillä näen menneisyyden kaukana taivaanrannassa. Sitä mukaa kuin astuu eteenpäin menneisyys katoaa, aivan niin kuin maisema, jonka läpi ihminen kulkee. Minulle tapahtuu samaa kuin niille, jotka unessa ovat loukanneet itsensä; he näkevät haavan, mutta eivät ymmärrä, miten ovat sen saaneet. – Sinä uudestisyntynyt ihminen; sinä suunnattoman rikas mies; sinä herännyt nukkuja; sinä voittamaton miljoonien omistaja, kertaa koko entinen kurja ja onneton elämäsi, kulje jälleen samoja teitä, joille kohtalo sinut sysäsi, joille onnettomuus sinut vei, joilla epätoivo otti sinut vastaan. Liian paljon jalokiviä, kultaa ja onnea säteilee nyt siitä peilistä, jossa Monte-Cristo katselee Dantèsin kuvaa. Kätke jalokivet, himmennä kulta, peitä säteet; olet rikas, etsi köyhää, olet vapaa, etsi vankia, olet ylösnoussut, etsi ruumista…
Näissä mietteissä Monte-Cristo kulki Caisserie-katua pitkin. Samaa tietä oli vaitelias vartiosto kuljettanut häntä yöllä kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Talot, jotka nyt olivat hymyilevän ja eloisan näköisiä, olivat silloin synkkiä, hiljaisia ja suljettuja.
– Ne ovat kuitenkin samoja taloja, sanoi Monte-Cristo, – silloin vain oli yö, nyt päivä. Aurinko valaisee nyt kaiken ja tekee sen eloisaksi.
Hän tuli rantakadulle Saint-Laurent-katua pitkin ja meni laiturille. Tässä hän oli astunut veneeseen. Samassa lipui siitä ohitse kangaskatoksinen huvisoutuvene. Monte-Cristo huusi venemiehelle, joka heti alkoi kiireesti soutaa hänen luokseen, koska huomasi saavansa rikkaan soudettavan.
Ilma oli kaunis, matka ihana. Taivaanrannassa päivä laski punaisena ja loistavana, ja laineet alkoivat hehkua. Meri oli kirkas kuin peili, siellä täällä se vain väreili, kun kalat paetessaan jotakin näkymätöntä vihollista hypähtelivät vedestä etsien turvaa toisesta alkuaineesta. Taivaanrannassa näkyi kalastajien purjeveneitä, valkoisia ja siroja kuin kalalokit, tai kauppalaivoja, jotka olivat tavaroineen matkalla Korsikaan tai Espanjaan.
Vaikka taivas olikin kirkas ja kullankirkas valo täyttikin koko maiseman, istui kreivi viittaansa verhoutuneena ja muisteli matkansa kaikkia kamalia yksityiskohtia. Hän muisti Catalansista vilkkunutta yksinäistä tulta, muisti, kuinka hän vasta nähdessään Ifin linnan sai tietää, minne häntä vietiin, kuinka hän taisteli santarmien kanssa aikoessaan syöksyä veteen, kuinka epätoivoinen hän oli jouduttuaan voitetuksi, ja kuinka kylmältä oli tuntunut pyssynpiipun suu, kun se renkaana painui hänen ohimolleen.
Ja niin kuin kesän helteessä kuivuneet lähteet syyssateiden vaikutuksesta jälleen täyttyvät ja alkavat pisara pisaralta valua yli reunojen, niin Monte-Cristokin tunsi, miten sappi, joka aikoinaan oli täyttänyt Edmond Dantèsin rinnan ja sitten jo kuivunut, taas alkoi paisua. Hän ei enää nähnyt kaunista taivasta, ei siroa venettä, ei häikäisevää valoa. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja Ifin linna kohosi näkyviin kuin musta jättiläinen. Monte-Cristo vavahti kuin olisi nähnyt verivihollisen.
He saapuivat perille.
Vaistomaisesti kreivi vetäytyi veneen perimmäiseen sopukkaan asti.
Soutaja koetti turhaan selittää iloisimmalla äänellään:
– Olemme perillä.
Samalle paikalle, samalle kalliolle vartijat olivat laahanneet Edmond Dantèsin ja pistinten avulla pakottaneet hänet astumaan samoja portaita.
Dantèsista matka oli tuntunut hyvin pitkältä, Monte-Cristosta se tuntui hyvin lyhyeltä; jokainen aironveto oli herättänyt eloon tuhansia ajatuksia ja muistoja.
Heinäkuun vallankumouksen jälkeen ei Ifin linnassa ollut vankeja. Vain tullivartijoita asusti vahtihuoneissa. Portinvartija odotti matkailijoita näyttääkseen heille tätä kauhunpaikkaa, jonne uteliaisuus veti ihmisiä. Mutta vaikka kreivi oli täysin selvillä tästä kaikesta, hän valahti kalman kalpeaksi tullessaan holvin alle ja värisi sydänjuuriaan myöten, astuessaan pimeitä portaita myöten tyrmään, jonka oli halunnut nähdä.
Ketään vanginvartijaa restauraation ajoilta ei ollut enää linnassa.
Portinvartijakin oli ollut siellä vasta vuodesta 1830 lähtien.
Kreivi astui omaan vankilaansa.
Kapeasta seinäaukosta tunkeutuva heikko päivänsäde valaisi sitä. Hän näki paikan, missä oli ollut hänen vuoteensa, joka sittemmin oli siirretty pois. Aukko, jonka apotti Faria oli puhkaissut, häämötti myös näkyvissä, vaikkakin tukittuna.
Monte-Cristo tunsi polviensa horjuvan. Hän tarttui puurahiin ja istui sille.
– Tiedetäänkö tästä vankilasta muuta kuin että Mirabeau oli täällä vankina? kysyi kreivi. – Kerrotaanko mitään tarinoita yksinäisistä kamalista suojista, jonne ei voisi kuvitella ihmisen sulkevan toista elävää olentoa?
– Kerrotaan kyllä, sanoi portinvartija, – ja juuri tästä tyrmästä vanginvartija Antoine on kertonut minulle erään tarinan.
Monte-Cristo vavahti. Antoine oli ollut hänen vartijansa. Hän oli melkein unohtanut koko miehen, mutta kuultuaan hänen nimensä hän heti muisti ruskeapukuisen, mustapartaisen hahmon ja oli kuulevinaan hänen avainnippunsa kalinan.
– Tahtooko herra kuulla sen? kysyi portinvartija.
– Tahdon, sanoi Monte-Cristo, – kertokaa.
– Tässä tyrmässä, kertoi portinvartija, – asui kauan sitten eräs hyvin vaarallinen vanki, sitä vaarallisempi, koska oli hyvin ovela. Samaan aikaan täällä oli myös vankina muuan hyväntahtoinen, hullu pappi.
– Miten hänen hulluutensa ilmeni?
– Hän tarjosi miljoonia päästäkseen vapauteen.
Monte-Cristo kohotti silmänsä taivasta kohden, mutta ei nähnyt taivasta; kiviverho oli hänen ja taivaan välillä. Hän tuli ajatelleeksi, että vielä paksumpi verho oli ollut niiden silmien edessä, joille apotti Faria oli tarjonnut aarteitaan.
– Tapasivatko nämä vangit toisiaan? kysyi Monte-Cristo.
– Se oli ankarasti kielletty, sanoi portinvartija. – Mutta he uhmasivat kieltoa ja kaivoivat käytävän toisesta tyrmästä toiseen.
– Kumpi heistä kaivoi käytävän?
– Nuori mies tietysti, sanoi portinvartija. – Hän oli ovela ja väkevä, apotti oli vanha ja heikko ja sitä paitsi niin sekaisin päästään, ettei olisi voinut toimia johdonmukaisesti.
– Te sokeat…! mutisi Monte-Cristo itsekseen.
– Nuori mies siis kaivoi käytävän, jatkoi portinvartija. – Millä aseilla, sitä ei tiedetä. Mutta todistuksena käytävän olemassaolosta on vielä jälkikin. Tuolla, näettekö?
Hän vei soihdun lähelle muuria.
– Todellakin, sanoi kreivi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä.
– Tätä tietä vangit pääsivät toistensa yhteyteen. Kuinka kauan yhteyttä kesti, ei tiedetä. Eräänä päivänä vanha vanki sairastui ja kuoli. Arvatkaahan, mitä nuori vanki teki? kysyi portinvartija keskeyttäen kertomuksensa.
– Kertokaahan.
– Hän vei vainajan omaan vuoteeseensa nukkumaan, käänsi kasvot seinään päin, palasi sitten tyhjään tyrmään, sulki aukon ja pujahti vainajan säkkiin. Oletteko ennen kuullut mokomasta keksinnöstä?
Monte-Cristo sulki silmänsä, ja eli uudelleen kaiken, mitä oli tuntenut, kun karkea, kylmä kangas painui hänen kasvoilleen. Portinvartija jatkoi:
– Hänen tuumansa oli seuraava. Hän luuli, että Ifin linnassa kuolleet vangit haudattaisiin, ja kun hän arveli, ettei niille arkkua anneta, uskoi hän voivansa nostaa mullan yltään hartioillaan. Mutta linnassa vallitsikin, paha kyllä, toinen tapa, joka teki hänen tuumansa tyhjäksi. Kuolleita ei haudattukaan, heidän jalkoihinsa vain sidottiin kuula ja heidät heitettiin mereen. Niin tehtiin nytkin. Nuori mies heitettiin pengermältä mereen. Seuraavana päivänä löydettiin oikea vainaja vuoteelta ja kaikki tuli ilmi, sillä hautaajat kertoivat sen, mitä eivät ensin olleet uskaltaneet ilmoittaa, nimittäin, että he heittäessään ruumiin mereen olivat kuulleet kamalan huudon, joka miehen mukana hukkui veteen.
Kreivi hengitti raskaasti, hiki valui hänen otsaltaan, tuska kouristi hänen sydäntään.
– Ei, sanoi hän itsekseen, – epäilykseni olikin vain unohduksen alkua. Mutta täällä sydän uudelleen täyttyy yli äyräittensä ja huutaa kostoa.
– Entä vanki, kysyi hän, – onko hänestä sittemmin kuultu?
– Ei koskaan, ei milloinkaan. Ymmärrättehän, että hän saattoi pudota vain kahdella tavalla: joko vatsalleen – ja koska hän putosi viidenkymmenen jalan korkeudelta, hän kuoli heti paikalla.
– Kerroittehan, että hänen jalkoihinsa sidottiin kuula, hän putosi siis suoraan.
– Tai hän putosi suoraan, jatkoi portinvartija, – ja silloin kuula painollaan veti hänet pohjaan asti, jonne hän jäi, miesparka!
– Surkutteletteko häntä?
– Surkuttelen kyllä, vaikka hän olikin omassa elementissään.
– Mitä sillä tarkoitatte?
– Kerrottiin näet, että tämä onneton oli aikoinaan ollut meriupseeri ja joutunut kiinni bonapartelaisuutensa tähden.
– Totuus! ajatteli kreivi, – Jumala on luonut sinut nousemaan laineista ja liekeistä. Tuon merimiesraukan muisto siis elää muutamien mielessä. Hänen kamalaa tarinaansa kerrotaan lieden ääressä, ja kuulija värisee ajatellessaan, miten hän putosi ilman halki upotakseen syvään mereen.
– Eikö koskaan ole kuultu hänen nimeään? kysyi kreivi ääneen.
– Ei ole, sanoi vahti, – kuinka se olisikaan ollut mahdollista?
Hänestä ei tiedetty muuta, kuin että hänen numeronsa oli 34.
– Villefort, Villefort! mutisi kreivi. – Sitä numeroa olet varmaankin usein hokenut, kun haamuni unettomina öinä vainosi sinua.
– Tahtooko herra nähdä vielä muuta? kysyi portinvartija.
– Kyllä, näyttäkää minulle tuon apotti-raukan tyrmä.
– Ahaa, numero 27:n?
– Niin, numero 27:n, toisti Monte-Cristo.
Hän oli vielä kuulevinaan apotti Farian äänen ilmoittavan seinän läpi oman numeronsa ja kysyvän hänen numeroaan.
– Tulkaa.
– Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo, – antakaa minun katsella tämän tyrmän joka kolkkaa.
– Sehän sopii mainiosti, koska olen unohtanut tuon toisen tyrmän avaimen. Jätän teille soihdun.
– Ei, ottakaa se vain mukaanne.
– Tehän jäätte pimeään.
– Minä näen pimeässä.
– Juuri niin kuin hänkin.
– Kuka?
– Numero 34. Kerrotaan hänen tottuneen niin täydellisesti pimeyteen, että olisi voinut nähdä nuppineulan kammionsa pimeimmässä sopukassa.
– Hän tarvitsi kymmenen vuotta päästäkseen niin pitkälle, mutisi kreivi.
Opas poistui ottaen soihdun mukaansa.
Kreivi oli ollut oikeassa. Oltuaan vain muutaman sekunnin pimeässä hän erotti jo jokaisen esineen aivan yhtä hyvin kuin päivälläkin. Nyt hän vasta oikein tunsikin tyrmän.
– Niin, sanoi hän, – tuossa on kivi, jolla istuin, tuossa on kuoppa, jonka olkapääni on kaivanut seinään. Tuossa on jälkiä verestäni, joka vuoti päästäni kun eräänä päivänä koetin murskata kalloni seinään…! Nuo numerot … muistan ne … ne kirjoitin eräänä päivänä, kun laskin, voisinko nähdä isäni elossa, jos pääsisin vankilasta ja kuinka vanha Mercedes silloin olisi, tapaisinko hänet vielä vapaana… Tehtyäni nämä laskelmani elätin hetken aikaa mielessäni toivoa… En ottanut lukuun nälkää ja uskottomuutta!
Ja katkera nauru kaikui kreivin suusta. Hän oli aivan kuin unessa näkevinään isäänsä vietävän hautaan … Mercedeksen astuvan vihkialttaria kohden.
Hän huomasi toisessa seinässä kirjoitusta. Se erottautui vieläkin vaaleana vihertävästä seinästä.
"Jumalani", luki Monte-Cristo, "anna minun pitää muistini!"
– Niin, huudahti hän. – Se oli viimeisten aikojeni rukous. En enää pyytänyt vapautta, pyysin vain saada pitää muistini, sillä pelkäsin tulevani hulluksi ja unohtavani kaiken. Jumala, sinä annoit minun pitää muistini, ja minä olen muistanut. Kiitos, kiitos, Jumalani!
Tänä hetkenä soihdun valo välkkyi seinällä. Vahti palasi.
– Seuratkaa minua, sanoi hän.
Ja hän kulki edeltä pitkin maanalaista käytävää, joka vei toiselle ovelle.
Täälläkin muistojen paljous yllätti Monte-Criston.
Ensimmäiseksi osui hänen silmiinsä keskipäivän viiva, jonka avulla Faria oli laskenut tunnit. Sitten hän näki sen vuoteen jätteet, jolla vankiraukka oli kuollut. Lämmin, suloinen tunne täytti kreivin sydämen, kiitollisuuden tunne. Kaksi kyyneltä valui hänen silmistään.
– Täällä, sanoi vahti, – oli hullu apotti. Tätä tietä nuori mies tuli hänen luokseen. (Ja hän näytti Monte-Cristolle käytävän aukkoa, jota tästä päästä ei ollut tukittu.) Kiven väristä päättäen on eräs tiedemies laskenut, että vangit seurustelivat toistensa kanssa ainakin kymmenen vuotta. Miesraukat, mahtoi heillä olla ikävä noina kymmenenä vuotena!
Dantès otti muutamia kultarahoja taskustaan ja ojensi kätensä miestä kohden, joka jo toisen kerran sääli häntä, vaikka ei tuntenutkaan.
Vahti otti rahat vastaan luullen saaneensa muutamia pikkurahoja, mutta soihdun valossa hän huomasi, minkä rahamäärän vieras olikin antanut.
– Hyvä herra, sanoi hän, – olette erehtynyt.
– Kuinka niin?
– Olette antanut minulle kultaa.
– Niin olen.
– Mitä! Onko tarkoituksenne antaa minulle kultaa?
– On. Pitäkää se hyvällä omallatunnolla.
Portinvartija katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.
– Ja kunnialla, lisäsi kreivi kuten Hamlet.
– Hyvä herra, sanoi portinvartija, voimatta uskoa onneaan, – en ymmärrä teidän anteliaisuuttanne.
– Helpostihan sen ymmärtää, hyvä ystävä, sanoi kreivi. – Olen ollut merimies, ja kertomuksenne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen.
– Koska olette näin jalomielinen, sanoi opas, – niin lahjoitan teille jotakin, mikä on yhteydessä kertomani tarinan kanssa.
– Todellako? huudahti kreivi. – Mitä se on?
– Kuulkaahan mitä tapahtui, sanoi vahti. – Ajattelin näin: Huoneesta, jossa joku vanki on oleillut viisitoista vuotta, löytää aina jotakin. Aloin siis tutkia seiniä.
– Ah! Se on totta, sanoi Monte-Cristo muistaen apotin kätköpaikat.
– Huomasin, että vuoteen pääpuolen kohdalla ja liedessä oli onttoja paikkoja, jatkoi vahti. – Nostin kivet ja löysin…
– Köysitikapuut ja työkaluja? huudahti kreivi.
– Mistä sen tiedätte? kysyi vahti kummastuneena.
– En minä tiennyt, minä vain aavistin, sanoi kreivi. – Tavallisesti sellaisia esineitä löytää vankien kätköistä.
– Niin, sanoi opas, – löysin todellakin köysitikapuut ja työkaluja.
– Ja ne ovat vieläkin hallussanne? huudahti Monte-Cristo.
– Eivät. Olen myynyt nämä hyvin merkilliset esineet matkustajille.
Mutta minulla on vielä muuta jäljellä.
– Mitä? kysyi kreivi kärsimättömästi.
– Jonkinmoinen kirja, joka on kirjoitettu kankaanliuskoille.
– Oh! huudahti Monte-Cristo, – onko teillä tuo kirja?
– En tiedä, onko se kirja, sanoi portinvartija, – mutta kyllä se on hallussani.
– Menkää noutamaan se, ystäväni, menkää noutamaan, sanoi kreivi. – Saatte palkkanne.
Oppaan poistuttua kreivi polvistui tämän vuoteen ääreen, jonka kuolema oli muuttanut hänelle alttariksi.
– Minun toinen isäni, sanoi hän, – sinä, joka annoit minulle vapauden, tiedot ja rikkauden, sinä, joka meitä korkeampana olentona tiesit hyvän ja pahan! Jos haudassa on jotakin, joka värähtää, kun maan päälle jääneet meitä kutsuvat, jos ruumiin kirkastumisen jälkeen jokin osa sielusta jää niille seuduille, joissa olemme paljon rakastaneet ja paljon kärsineet, niin puhu minulle jollakin sanalla, viittauksella, merkillä, sinä, jalo sydän, ylevä olento, syvä sielu, rukoilen sinua isällisen rakkautesi ja oman pojankunnioitukseni nimessä. Riistä minulta epäilys, joka tulee omantunnonvaivaksi, ellei se muutu vakaumukseksi.
Kreivi painoi päänsä kumaraan ja laski kätensä ristiin.
– Tässä, herra! sanoi ääni hänen takanaan.
Monte-Cristo vavahti ja kääntyi.
Portinvartija ojensi hänelle ne kangasliuskat, joille apotti Faria oli koonnut kaikki tietämyksensä aarteet. Apotin käsikirjoitus oli hänen suuri teoksensa Italian yhtenäisyydestä.
Kreivi tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen silmänsä osuivat kirjan päällysliuskalla olevaan lauseeseen:
"Sinä riistät lohikäärmeeltä hampaat ja leijonan tallaat jalkoihisi, sanoo Herra."
– Ah! huudahti hän, – siinä on vastaus! Kiitos, ystäväni, kiitos!
Hän otti taskustaan pienen lompakon, jossa oli kymmenen tuhannen frangin seteliä, ja sanoi:
– Kas tässä, ottakaa tämä lompakko.
– Annatteko sen minulle?
– Annan, mutta sillä ehdolla, että avaatte sen vasta, kun minä olen lähtenyt.
Ja pistäen poveensa käsikirjoituksen, joka oli hänelle kalliimpi kuin suurinkaan aarre, kreivi riensi pois maanalaisista vankiloista, hyppäsi veneeseen ja sanoi:
– Marseilleen!
Kun vene loittoni, kreivi loi katseensa synkkään linnaan ja sanoi itsekseen:
– Turma niille, jotka minut tuohon synkkään rakennukseen sulkivat ja sitten minut unohtivat!
Voitto oli täydellinen; kreivi oli kahdesti kukistanut epäilyksen.
Kulkiessaan jälleen Catalansin ohitse kreivi kääntyi poispäin, kietoi päänsä viittaansa ja lausui hiljaa ja hellästi naisen nimen. Se oli Haydéen nimi.
Astuttuaan maihin Monte-Cristo lähti kulkemaan hautausmaata kohden, jossa tiesi tapaavansa Morrelin.
Kreivikin oli kymmenen vuotta sitten etsinyt tältä hautausmaalta hautaa, mutta etsinyt turhaan. Hän oli palannut Ranskaan miljoonineen, mutta ei voinut löytää nälkään kuolleen isänsä hautaa.
Morrel oli kyllä pystyttänyt haudalle ristin, mutta risti oli kaatunut ja haudankaivaja oli tehnyt niin kuin heidän tapansa oli: käyttänyt lahonneen ristin polttopuuksi.
Kunnon laivanvarustaja oli ollut onnellisempi. Lapset olivat vieneet hänet hautausmaalle vaimonsa viereen, joka kaksi vuotta aikaisemmin oli mennyt ikuisuuteen. Rautaisen aitauksen sisällä oli kaksi leveätä marmorilevyä ja niissä heidän nimensä. Aitauksen kulmassa kasvoi sypressi.