Maximilien nojasi sypressiin ja tuijotti hautoja. Hänen surunsa oli suuri, melkein mieletön.
– Maximilien, sanoi kreivi, – älkää suunnatko katsettanne sinne, vaan tuonne!
Ja hän osoitti taivasta.
– Kuolleet ovat kaikkialla, sanoi Morrel, – niinhän sanoitte minulle, kun lähdimme Pariisista.
– Maximilien, sanoi kreivi, – matkalla pyysitte minulta lupaa saada jäädä muutamaksi päiväksi Marseilleen. Onko se vielä toivomuksenne?
– Minulla ei ole mitään toivomuksia, kreivi, mutta mielestäni minun on täällä helpompi odottaa kuin muualla.
– Sitä parempi, Maximilien, sillä eroan nyt teistä ja luotan sanaanne.
Voinhan luottaa?
– Minä unohdan sanani, kreivi, sanoi Morrel, – minä unohdan sen.
– Ette, te ette sitä unohda, Morrel, sillä ennen kaikkea muuta olette kunnon mies, ja olette vannonut minulle, että pidätte lupauksenne, ja vannotte nyt uudelleen.
– Kreivi, säälikää minua! Kreivi, minä olen niin onneton!
– Olen tuntenut miehen, joka oli teitä onnettomampi.
– Mahdotonta.
– Siinä suhteessahan me ihmisraukat olemme ylpeitä, sanoi Monte-Cristo, – että jokainen onneton luulee itseään toista onnettomammaksi.
– Kuka voi olla onnettomampi kuin se, joka on kadottanut ainoan, mitä maan päällä rakasti ja kaipasi?
– Kuulkaahan, Morrel, ja kääntäkää hetkiseksi huomionne siihen, mitä nyt kerron. Olen tuntenut miehen, joka samoin kuin tekin luopui kaikista ajatuksista saada omistaa rakastamansa naisen. Tämä mies oli nuori, hänellä oli vanha isä, jota hän rakasti, ja morsian, jota hän jumaloi. Hän oli viettämäisillään häitään, kun kohtalo äkkiä puuttui hänen elämäänsä tavalla, joka sai hänet epäilemään Jumalan hyvyyttä, ellei Jumala myöhemmin olisi todistanut, että tämä oli vain keino, jonka kautta hän johdatti kaiken kauniiseen, yhtenäiseen loppuun. Tuo kohtalon isku siis riisti mieheltä vapauden, morsiamen, tulevaisuuden, josta hän uneksi ja jonka hän luuli saavuttavansa – sillä hän oli sokea eikä voinut nähdä tulevaisuuteen – , ja heitti hänet vankityrmään.
– Vankityrmästä pääsee viikon, kuukauden, vuoden päästä, sanoi Morrel.
– Hän oli siellä neljätoista vuotta, Morrel, sanoi kreivi laskien kätensä nuoren miehen olalle.
Maximilien vavahti.
– Neljätoista vuotta! sanoi hän hiljaa.
– Neljätoista vuotta! kertasi kreivi. – Näinä neljänätoista vuotena oli hänelläkin epätoivon hetkiä, hänkin uskoi niin kuin tekin, Morrel, että hän oli maailman onnettomin ihminen, ja hän aikoi surmata itsensä.
– Mutta?
– Mutta ratkaisevalla hetkellä Jumala ilmestyi hänelle erään ihmisen välityksellä, sillä Jumala ei enää tee ihmeitä. Ehkä hän ei ensi hetkellä täydellisesti käsittänyt tätä Jumalan suurta laupeutta, mutta lopulta hän tuli kärsivälliseksi ja odotti. Eräänä päivänä hän aivan kuin ihmeen kautta pääsi haudastaan, aivan toisena ihmisenä, rikkaana, mahtavana, melkein jumalana. Ensimmäiseksi hän lähti etsimään isäänsä. Hänen isänsä oli kuollut!
– Minunkin isäni on kuollut, sanoi Morrel.
– Mutta teidän isänne kuoli syliinne rakastettuna, onnellisena, kunnioitettuna, rikkaana, iäkkäänä; hänen isänsä kuoli köyhänä, epätoivoisena, epäillen, tokko Jumalaa olikaan. Ja kun hänen poikansa kymmenen vuotta myöhemmin etsi hänen hautaansa, niin se oli kokonaan hävinnyt, eikä kukaan voinut hänelle sanoa: "Tässä lepää Herrassa se mies, joka sinua niin paljon rakasti."
– Oh! sanoi Morrel.
– Tämä poika oli siis paljon onnettomampi kuin te, Morrel, sillä hän ei edes tietänyt, missä hänen isänsä hauta oli.
– Mutta, sanoi Morrel, – olihan hänellä edes rakastamansa nainen.
– Erehdytte, Morrel, tuo nainen…
– Oliko hän kuollut? huudahti Morrel.
– Paljon pahempaa, hän oli ollut uskoton, oli mennyt sulhasensa vainoojan kanssa naimisiin. Huomaattehan nyt, Morrel, että tuo mies oli vielä paljon onnettomampi kuin te.
– Entä antoiko Jumala tuolle miehelle lohdutuksen? kysyi Morrel.
– Jumala antoi hänelle ainakin rauhan.
– Voiko hän vielä kerran tulla onnelliseksi?
– Ainakin hän sitä toivoo, Maximilien.
Nuoren miehen pää painui kumaraan.
– Olen antanut teille lupaukseni, sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti ja ojentaen kätensä Monte-Cristolle. – Mutta muistakaa…
– Lokakuun viidentenä päivänä odotan teitä Monte-Criston saarella, Morrel. Neljäntenä päivänä on purjevene teitä varten valmiina Bastian satamassa. Veneen nimi on Eurus. Mainitsette nimenne kapteenille, ja hän tuo teidät luokseni. Asia on siis sovittu, Maximilien, onhan?
– On, kreivi, ja minä toimin määräysten mukaan. Mutta muistakaa, että lokakuun viidentenä päivänä…
– Voi teitä lasta, joka ette vielä tiedä, mitä miehen lupaus on… Olen parikymmentä kertaa sanonut teille, että jos sinä päivänä vielä haluatte kuolla, niin minä autan teitä, Morrel. Hyvästi.
– Jätättekö minut?
– Jätän, minulla on asiaa Italiaan. Jätän teidät yksin, surun saaliiksi, tuon mahtavan kotkan saaliiksi, jonka Herra lähettää tuomaan valittunsa jalkojensa juureen. Kertomus Ganymedeksesta ei ole mikään taru, Maximilien, se on vertaus.
– Milloin lähdette?
– Heti paikalla. Höyrylaiva odottaa minua, tunnin päästä olen jo loitolla teistä. Seuraatteko minua satamaan asti?
– Mielelläni, kreivi.
– Syleilkää minua.
Morrel seurasi kreiviä satamaan asti. Savu nousi jo laivasta pylväänä taivasta kohden. Laiva lähti heti, ja tunnin päästä – niin kuin kreivi oli sanonut – savu näkyi vain heikkona valkoisena juovana idänpuoleisella taivaalla, jolle yön usvat jo alkoivat nousta.
114. Peppino
Samaan aikaan, jolloin kreivin höyrylaiva katosi Morgionin niemen taakse, oli mies, joka ajoi Firenzestä Roomaan postivaunuilla, juuri sivuuttanut Aquapendenten kylän. Hän ajoi niin kovaa kuin mahdollista, päästäkseen eteenpäin herättämättä kuitenkaan epäluuloja.
Hänen yllään oli päällystakki, joka matkalla oli jokseenkin turmeltunut, mutta jonka napinreiässä loisti uudenuutukainen kunnialegioonan nauha. Tämä samoin kuin murteellinen puhetapakin paljasti miehen ranskalaiseksi. Hän oli jo senkin perusteella kotoisin maasta, missä puhuttiin maailmankieltä, ettei hän osannut muita italiankielisiä sanoja kuin musiikkisanoja. Mutta niitähän, samoin kuin Figaron goddam-sanaa voidaan käyttää ilmaisemaan kaikenlaisia kielellisiä hienouksia.
– Allegro! sanoi hän mäkeä noustessa.
– Moderato! sanoi hän alamäessä.
Ja Jumala tietää, että kun Firenzestä matkustetaan Roomaan Aquapendenten kautta, on mäkiä runsaasti.
Ne kunnon miehet, joille hän sanat lausui, olivat niistä kovasti huvittuneita.
Kun tultiin Stortaan, josta Rooma, ikuinen kaupunki, näkyy, matkustaja ei joutunut innostuneen uteliaisuuden valtaan eikä noussut vaunuissaan seisaalleen nähdäkseen kuuluisan Pietarinkirkon tornin. Ei, hän otti vain taskustaan lompakon ja siitä neljään osaan käännetyn paperin, avasi sen ja kääri jälleen kokoon melkein kunnioittavan huolellisesti ja sanoi:
– Hyvä, se on vielä tallella.
Vaunut ajoivat Porta del Popolon kautta, kääntyivät vasemmalle ja pysähtyivät London-hotellin eteen.
Signor Pastrini, entinen tuttavamme, otti hänet hattu kädessä ovella vastaan. Matkustaja astui vaunuista, tilasi hyvän päivällisen, kysyi Thomson & Frenchin osoitetta, ja sai heti kuulla, että se oli Rooman tunnetuin pankkiliike ja sijaitsi Via dei Banchin varrella, Pietarinkirkon lähellä.
Roomassa, niin kuin kaikkialla muuallakin herättää postivaunujen saapuminen huomiota. Kymmenen nuorta Mariuksen ja Gracchuksen avojalkaista jälkeläistä, joiden takkien kyynärpäät olivat rikki, toinen käsi kupeella, toinen kauniissa kaaressa pään päällä, katseli matkustajaa, vaunuja ja hevosia. Näihin katupoikiin liittyi viisikymmentä paavin valtakuntaan kuuluvaa tyhjäntoimittajaa, jotka Angelo-sillalta syljeskelevät Tiberiin, silloin kun siinä sattuu olemaan vettä.
Ja kun nämä Rooman katupojat ja tyhjäntoimittajat ovat siinä suhteessa pariisilaisia virkaveljiään etevämpiä, että he ymmärtävät kaikkia kieliä, varsinkin ranskaa, kuulivat he matkustajan tilaavan itselleen huoneiston ja päivällisen ja kysyvän, missä Thomson & Frenchin pankkiliike oli.
Tästä oli seurauksena, että kun matkustaja sitten lähti hotellista varsinaisen oppaan seurassa, erottautui uteliaitten joukosta matkustajan huomaamatta ja oppaan muka huomaamatta muudan mies, joka alkoi seurata matkustajaa jonkin matkan päässä, niin huolellisesti kuin pariisilainen salapoliisi.
Ranskalaisella oli sellainen kiire päästä Thomson & Frenchin pankkiliikkeeseen, että hän ei joutanut edes odottamaan, kunnes vaunut oli valjastettu. Vaunujen piti saada hänet kiinni joko matkalla tai odottaa pankkiirin ovella. He saapuivat perille niin etteivät vaunut ennättäneet saada heitä kiinni. Ranskalainen astui sisään jättäen eteiseen oppaansa, joka heti ryhtyi puheisiin parin kolmen toimettoman tai pikemmin sanoen monitoimisen miehen kanssa, jommoisia aina oleilee Roomassa pankkien, kirkkojen, raunioitten, museoiden ja teattereiden edustalla.
Ranskalaisen mukana astui uteliaitten joukosta erottautunut mieskin sisään. Ranskalainen soitti konttorin ovikelloa ja astui ensimmäiseen huoneeseen. Hänen varjonsa seurasi.
– Tämähän on Thomson & Frenchin pankkiliike? kysyi matkustaja.
Huonetta vartioivan kirjanpitäjän viittauksesta meni lakeija heti vierasta vastaan.
– Kenet saan ilmoittaa? kysyi lakeija valmistautuen astumaan edellä.
– Paroni Danglars'in, vastasi matkustaja.
– Tulkaa, sanoi lakeija.
Ovi aukeni, lakeija ja paroni katosivat tästä ovesta. Danglars'in jäljestä tullut mies istui penkille odottamaan.
Kirjanpitäjä kirjoitti noin viiden minuutin ajan, mies penkillään oli aivan hiljaa ja aivan vaiti. Sitten kirjanpitäjän kynä taukosi, hän nosti päänsä, katsahti ympärilleen ja nähdessään heidän olevan kahden sanoi:
– Ahaa, sinäkö se oletkin, Peppino?
– Niin, vastasi tämä lyhyesti.
– Olet siis vainunnut hyötyväsi jotakin lihavasta herrasta?
– Ei ole tarvinnut vainuta, me olemme saaneet tietää hänestä edeltäpäin.
– Tiedät siis, mitä varten hän on tänne tullut.
– Rahoja nostamaan hän tulee. Pääasia on vain tietää, kuinka paljon.
– Sen saat kohta tietää, ystäväni.
– Hyvä on, mutta älä vain anna vääriä tietoja, niin kuin äskettäin.
– Mitä ja ketä tarkoitat? Tuotako englantilaista, joka nosti täältä kolmetuhatta frangia?
– En, hänellä oli todellakin kolmetuhatta frangia, ja ne me löysimme.
Tarkoitan tuota venäläistä prinssiä.
– Entä sitten?
– Sanoit, että hän sai kolmekymmentätuhatta liiraa, ja me löysimmekin vain kaksikymmentäkaksi.
– Etsitte huonosti.
– Luigi Vampa itse oli etsimässä.
– Siinä tapauksessa mies oli maksanut velkojaan…
– Venäläinenkö?
– Tai tuhlannut rahansa.
– Se voi kyllä olla mahdollista.
– Se on varmaa. Mutta annahan minun mennä tarkastuspaikalleni, ranskalainen toimittaa muuten asiansa niin etten minä saakaan tietää, kuinka paljon hän on saanut.
Peppino nyökkäsi, veti taskustaan rukousnauhan ja alkoi höpistä rukouksia. Kirjanpitäjä katosi samasta ovesta, josta paroni ja lakeija olivat menneet.
Kymmenen minuutin päästä kirjanpitäjä palasi aivan säteilevänä.
– No? kysyi Peppino ystävältään.
– Ole nyt varuillasi! sanoi kirjanpitäjä. – Summa on hyvin suuri.
– Viisi tai kuusi miljoonaa, eikö niin?
– Niin, sinä tiedät siis määrän?
– Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Criston kuittia vastaan.
– Aivan oikein, huudahti kirjanpitäjä. – Kuinka sinä tiedät kaiken niin hyvin?
– Johan sanoin, että meille oli edeltäpäin lähetetty tieto.
– Miksi siis käännyt minun puoleeni?
– Ollakseni siitä varma, että hän todellakin on oikea mies.
– Hän se on … viisi miljoonaa. Kaunis summa, vai mitä, Peppino?
– On.
– Me emme koskaan saa niin paljoa.
– Ainakin saamme siitä jonkin murusen, sanoi Peppino.
– Vaiti! Tuossa hän tulee.
Kirjanpitäjä tarttui kynäänsä ja Peppino rukousnauhaansa, toinen kirjoitti ja toinen rukoili oven auetessa.
Danglars tuli ulos säteilevänä pankkiirin saattaessa häntä ovelle asti.
Peppino poistui Danglars'in jäljestä.
Sopimuksen mukaan vaunut odottivat Danglars'ia Thomson & Frenchin talon edustalla. Opas piti ovea auki, opas on hyvin avulias ihminen, häntä voi käyttää vaikka mihin.
Danglars hyppäsi vaunuihin kepeästi kuin kaksikymmenvuotias. Opas sulki oven ja hyppäsi ajajan viereen.
Peppino nousi vaunujen takaistuimelle.
– Tahtooko teidän ylhäisyytenne nähdä Pietarinkirkon? kysyi opas.
– Minkä tähden? kysyi paroni.
– Minkä muun tähden kuin nähdäksenne sen?
– Minä en ole tullut Roomaan näkemään rakennuksia, sanoi Danglars ääneen. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa itsekseen ahneuden hymyn väikkyessä hänen huulillaan: – Minä olen tullut nostamaan rahoja.
– Minne hänen ylhäisyytensä siis menee…
– Hotelliin.
– Casa Pastrini, sanoi opas ajajalle.
Ja ajurin vaunut läksivät nopeasti liikkeelle.
Kymmenen minuuttia myöhemmin paroni oli palannut huoneistoonsa, ja Peppino asettui istumaan penkille hotellin edustalle lausuttuaan ensin muutaman sanan eräälle noista ennenmainitsemistamme Mariuksen ja Gracchuksen jälkeläisistä, joka heti lähti kiitämään Capitoliumille päin.
Danglars oli väsynyt, tyytyväinen ja uninen. Hän meni levolle, pani lompakon tyynynsä alle ja vaipui uneen.
Peppinolla on runsaasti aikaa. Hän pelasi morra-pelïà kantajien kanssa ja joi pullollisen Orvieto-viiniä lohduttaakseen itseään.
Seuraavana päivänä Danglars heräsi myöhään, vaikka oli mennyt varhain levolle. Viitenä kuutena viimeisenä yönä hän oli nukkunut huonosti, mikäli ollenkaan.
Hän söi runsaasti, ja välittäen vähät kaupungin nähtävyyksistä, niin kuin oli sanonut, hän tilasi postihevoset kello kahdeksitoista.
Mutta Danglars ei ollut ottanut lukuun poliisilaitoksen muodollisuuksia ja postitalon isännän laiskuutta. Niinpä hevoset tulivat vasta kello kaksi, ja opas toi tarkastetun passin vasta kello kolme.
Kaikki nämä valmistukset olivat houkutelleet Pastrinin hotellin edustalle suuren joukon joutilaita.
Mahtavana asteli paroni tämän joukon läpi, joka nimitteli häntä ylhäisyydeksi saadakseen jonkin rovon. Tiedämmehän, että Danglars oli kansanmielinen ja että hän tähän asti oli antanut nimittää itseään ainoastaan paroniksi; mutta kun hän nyt kuuli itseään sanottavan hänen ylhäisyydekseen, tuntui se hänestä niin suloiselta, että hän antoi kymmenkunta paclia roskaväelle, joka olisi ollut valmis sanomaan häntä "teidän korkeudeksenne" saadakseen saman verran lisää.
– Minnepäin? kysyi ajaja italiankielellä.
– Anconaan, vastasi paroni.
Danglars aikoi ensin mennä Venetsiaan, nostaa siellä pankista osan rahojaan, matkustaa sen jälkeen Wieniin ja periä siellä loput. Hänen aikomuksensa oli asettua asumaan viimeksi mainittuun kaupunkiin, jota oli kehuttu huvitusten kaupungiksi.
Kun oli päästy puolentoista peninkulman päähän Roomasta, alkoi jo tulla pimeä. Danglars ei ollut aavistanut, että päivä oli kulunut niin pitkälle, muussa tapauksessa hän olisi jäänyt Roomaan. Hän kysyi ajurilta, kuinka pitkälti oli vielä matkaa lähimpään kaupunkiin.
– Non capisco,13 vastasi ajaja.
Danglars nyökäytti päätään aivan kuin sanoakseen:
– Hyvä on!
Vaunut jatkoivat matkaansa.
– Ensimmäisellä postiasemalla pysähdyn, ajatteli Danglars.
Hän oli vielä saman tyytyväisyyden vallassa kuin eilenkin, ja siksi hän oli hyvin nukkunutkin. Hän lojui mukavasti kaksinkertaisilla joustimilla varustetuissa englantilaisissa vaunuissa, kaksi hyvää hevosta oli vetämässä, matkaa oli puoli neljättä peninkulmaa, sen hän tiesi. Minkä sille mahtaa, että mies on pankkiiri ja on onnellisesti tehnyt vararikon.
Danglars muisteli kymmenen minuutin ajan Pariisiin jäänyttä vaimoaan ja toisen kymmenen minuutin ajan tytärtään, joka neiti d'Armillyn seurassa kiersi maita ja mantereita; sitten hän ajatteli vielä kymmenen minuuttia velkojiaan ja millä tavoin käyttäisi rahansa. Ja kun hänellä ei sen jälkeen ollut enää mitään ajateltavaa, hän sulki silmänsä ja vaipui uneen.
Jos vaunut heilahtivat tavallista enemmän, avasi Danglars silmänsä, mutta aina hän näki ajavansa hyvää kyytiä pitkin Rooman campagnaa, jolla siellä täällä näkyi muinaisen vesijohtolaitoksen pylväitä kuin kivettyneitä jättiläisiä. Mutta yö oli kylmä, synkkä ja sateinen, ja kun mies on puolinukuksissa, on hänen viisaampaa pysytellä silmät ummessa vaunuissaan kuin pistää päänsä ikkunasta kysyäkseen, missä oltiin. Eihän ajaja kuitenkaan olisi osannut vastata muuta kuin: Non capisco.
Danglars siis nukkui arvellen ehtivänsä kyllä herätä päästyään postiasemalle.
Vaunut pysähtyivät. Oltiin siis majatalon luona.
Danglars avasi silmänsä, katsoi vaunujen ikkunasta odottaen näkevänsä kaupunkia tai ainakin kylää, mutta hän näki vain yksinäisen, rappeutuneen rakennuksen ja kolme neljä miestä, jotka liikkuivat kuin varjot.
Danglars odotti, että ajaja tulisi vaatimaan maksua ja päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudelta ajomieheltä tiedustelluksi yhtä ja toista. Mutta hevoset riisuttiinkin valjaista ja uudet valjastettiin vaunujen eteen eikä kukaan tullut pyytämään maksua. Kummastuneena tästä Danglars avasi vaununoven, mutta voimakas käsi sulki sen heti ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Paroni hämmästyi, ja uni haihtui kokonaan.
– Hoi, sanoi hän ajurille, – hoi, mio caro!
Tämän oli Danglars oppinut, kun hänen tyttärensä lauloi duettoja prinssi Cavalcantin kanssa.
Mutta mio caro ei vastannut mitään. Danglars avasi silloin vaununikkunan.
– Hoi, ystävä, minne mennään? sanoi hän pistäen päänsä ikkunasta.
– Dentro la testa! huusi vakava ja käskevä ääni, jota seurasi uhkaava liike.
Danglars ymmärsi että dentro la testa merkitsee samaa kuin: Pää sisään! Hän edistyi huomattavan nopeasti italiankielessä.
Hän totteli hiukan levottomana, ja koska tämä levottomuus minuutti minuutilta lisääntyi, ei hänen ajatuksissaan enää jonkin ajan kuluttua vallinnutkaan sama tyhjyyden tunne kuin hänen matkalle lähtiessään ja uneen vaipuessaan. Päinvastoin hänen aivoissaan liikkui nyt suuri joukko ajatuksia, jotka kyllä pitivät varsinkin Danglars'in asemassa olevaa matkustajaa valveilla.
Hänen silmänsä alkoivat pimeässä nähdä terävästi, minkä ominaisuuden voimakkaat mielenliikutukset saavat aikaan, joskin kyky jännityksen vaikutuksesta sitten laukeaa. Ennen pelästymistä ihminen näkee tavallisesti kahta vertaa voimakkaammin kuin peloissaan ollessaan.
Danglars näki viittaan verhoutuneen miehen ratsastavan vaunujen oikealla puolella.
– Varmaankin santarmi, arveli hän. – Olisikohan Ranskan lennätinlaitos antanut minusta tiedon Rooman poliisilaitokselle?
Hän päätti päästä tästä selvyyteen.
– Minne minua viette? kysyi hän.
– Dentro la testa! huusi sama ääni yhtä uhkaavana kuin ennenkin.
Danglars kääntyi vasemmanpuoleista vaununovea kohden. Sen vieressä ratsasti toinen mies.
– Olen aivan varmasti joutunut kiinni, ajatteli Danglars hiki otsalla ja painautui vaunujen istuimen selkänojaa vastaan. Tällä kertaa hän ei tahtonut nukkua, hän mietti.
Vähän ajan päästä kuu nousi.
Vaunuistaan Danglars katseli maisemaa. Hän näki vesijohdon pylväät, nuo kivettyneet jättiläiset, mutta nyt ne eivät olleetkaan enää oikealla puolella, vaan vasemmalla.
Siitä hän ymmärsi, että vaunut olivat kääntyneet takaisinpäin ja että oltiin matkalla Roomaan.
– Voi minua onnetonta, sanoi hän itsekseen, – he ovat varmaankin luvanneet luovuttaa minut Ranskalle!
Vaunut kiitivät pelottavan kovaa vauhtia. Seuraava tunti tuntui kamalalta, sillä pakolainen huomasi kaikesta palaavansa samaa tietä kuin oli tullutkin. Lopulta hän näki edessään mustan seinän, jota vastaan luuli vaunujen murskautuvan. Mutta vaunut kääntyivätkin, sivuuttivat tämän mustan seinän, joka oli Rooman ulkomuuri.
– Oh, sanoi Danglars itsekseen, – emme palaakaan kaupunkiin, oikeuslaitos ei siis ole minua vanginnut. Hyvä Jumala, jos he ovatkin…
Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän muisti jännittävät kertomukset roomalaisista rosvoista, joita ei Pariisissa uskottu. Albert de Morcerf oli kertonut niistä rouva Danglars'ille ja Eugénielle siihen aikaan, kun hänestä piti tulla edellisen vävy ja jälkimmäisen aviomies.
– He ovat rosvoja! ajatteli hän.
Äkkiä vaunut vierivät pitkin maata, joka oli kovempaa kuin maantie.
Danglars vilkaisi kummallekin puolelle ja näki omituisia rakennuksia.
Morcerfin kertomuksen yksityiskohdat tulivat hänen mieleensä ja hän huomasi olevansa Via Appialla.
Vaunujen vasemmalla puolella näkyi laaksossa ympyriäinen kolo:
Caracallan sirkus.
Oikeanpuoleisen oven vieressä ratsastavan miehen määräyksestä vaunut pysähtyivät.
Samassa aukeni vasemmanpuoleinen ovi:
– Scendi! lausui käskevä ääni.
Danglars astui heti ulos. Hän ei vielä puhunut italiankieltä, mutta hän ymmärsi jo sitä.
Kamalan pelon vallassa hän katseli ympärilleen ja näki neljä miestä, lukuun ottamatta ajajaa.
– Di quà, sanoi eräs näistä neljästä lähtien astumaan Via Appialta Rooman campagnalle vievää polkua pitkin.
Danglars seurasi opastaan vastustelematta, eikä hänen tarvinnut kääntyä tietääkseen, että nuo kolme muuta kulkivat hänen jäljessään. Mutta sitten hän oli huomaavinaan miesten asettuvan tasaisten välimatkojen päähän vartijoiksi.
Kuljettuaan ääneti noin kymmenen minuutin ajan Danglars tuli erään kukkulan ja tiheän pensaikon väliin. Siellä nuo kolme miestä muodostivat kolmion, jonka keskipisteenä hän oli.
Hän aikoi puhua, mutta hänen kielensä ei totellut.
– Avanti! sanoi taas ääni terävästi ja käskevästi.
Danglars ymmärsi täydellisesti sanojen tarkoituksen, sillä hänen takanaan oleva mies tyrkkäsi häntä niin lujasti, että hän töytäisi edellään kulkevaan oppaaseen.
Tämä opas oli ystävämme Peppino. Hän lähti kulkemaan pensaikon keskellä kiemurtelevaa polkua, jonka ainoastaan näädät ja sisiliskot olisivat tieksi voineet tunnustaa. Lopulta hän seisahtui kallionkielekkeen eteen, jonka päällä kasvoi tiheä pensaikko. Kallion alla oli aukko, ja Peppino hävisi siitä nopeasti kuin satunäytelmän haltiat katoavat näyttämön permannossa olevista luukuista.
Danglars'in takana kulkevan miehen sanat ja liikkeet kehottivat pankkiiria noudattamaan esimerkkiä. Ei ollut epäilemistäkään, ranskalainen vararikon tehnyt pankkiiri oli joutunut roomalaisten rosvojen käsiin.
Danglars totteli kuin mies, joka on joutunut kahden suuren vaaran väliin ja jonka pelko tekee rohkeaksi. Vaikka vatsa olikin tiellä, kun hän pujahteli Rooman campagnan koloihin, hän seurasi Peppinoa, sulki silmänsä, liukui alas ja putosi jaloilleen.
Ja päästyään maahan hän avasi silmänsä.
Käytävä oli leveä mutta pimeä. Peppino ei enää tahtonut salata itseään päästyään omalle alueelleen. Hän iski tulta ja sytytti soihdun.
Kaksi miestä seurasi jälkijoukkona; he tyrkkivät Danglars'ia heti kun hän pysähtyi ja veivät hänet loivaa tietä pitkin synkän näköiseen käytävien risteykseen.
Käytävän seiniin oli kaivettu koloja ruumiita varten, ja nuo mustat aukot valkoisessa kivessä muistuttivat kallojen mustia ja syviä silmiä.
Eräs vahti löi kädellään karbiininsa heloihin ja sanoi:
– Kuka siellä?
– Ystävä, ystävä! vastasi Peppino. – Missä kapteeni on?
– Tuolla, sanoi vartija osoittaen olkansa yli kallioon hakattua isoa salia, josta valo heijastui käytävään suurista kaariaukoista.
– Hyvä saalis, kapteeni, hyvä saalis, sanoi Peppino italiankielellä.
Ja tarttuen Danglars'in takin kaulukseen hän työnsi tätä edeltään aukosta saliin, jonka kapteeni näytti valinneen olinpaikakseen.
– Onko se hän? kysyi tämä, joka tarkkaavaisena oli lukenut Aleksanteri Suuren elämäkertaa Plutarkhoksen teoksesta.
– Hän itse, kapteeni, hän itse.
– Hyvä on, näyttäkää tänne.
Käskyä totellen Peppino vei soihdun niin äkkiä Danglars'in kasvojen lähelle, että tämä nopeasti peräytyi, etteivät hänen kulmakarvansa palaisi. Kauhu kuvastui hänen inhoittavissa kasvoissaan.
– Tuo mies on väsynyt, viekää hänet vuoteelleen, sanoi kapteeni.
– Oh, ajatteli Danglars, – tuo vuode on varmaankin kallioon hakattu hauta, ja uni on kuolema, johon minut vaivuttaa jokin noista pimeässä kimaltelevista tikareista.
Ison salin pimennosta nousi todellakin miehiä kuivista lehdistä tai sudentaljoista tehdyiltä vuoteiltaan. He olivat tuon miehen tovereita, miehen, jonka Albert de Morcerf oli nähnyt lukevan Caesarin kommentaarioita ja jonka Danglars näki lukevan Aleksanterin elämäkertaa.
Pankkiiri huokasi syvään ja seurasi opastaan; hän ei koettanutkaan rukoilla eikä huutaa. Hänellä ei ollut enää voimaa, ei tahtoa, ei tarmoa, ei tunnetta; hän meni minne häntä vietiin.
Hänen jalkansa osui kiveen, ja siitä hän huomasi, että hänen edessään oli portaat. Hän kumartui vaistomaisesti, ettei löisi päätään, ja tuli kammioon, joka oli hakattu kallioon.
Kammio oli siisti, vaikka alaston, kuiva, vaikka oli tavattoman syvällä maanpinnan alapuolella.
Kammion nurkkaan oli valmistettu kuivista lehdistä vuode, jonka päällä oli vuohennahkoja. Danglars otaksui, että se ennusti hänelle onnellista pelastumista.
– Jumalalle olkoon kiitos, sanoi hän, – sehän on oikea vuode!
Toisen kerran jo tunnin kuluessa hän turvautui Jumalaan. Sellaista ei ollut hänelle tapahtunut kymmeneen vuoteen.
– Ecco, sanoi opas.
Ja työnnettyään Danglars'in kammioon hän sulki oven.
Lukko narisi, Danglars oli vankina.
Vaikka ei ovessa olisi ollutkaan lukkoa, vain pyhä Pietari taivaan enkelin opastamana olisi voinut kulkea tämän miesjoukon lävitse, joka piti hallussaan San Sebastianon katakombeja ja lepäili päällikkönsä ympärillä, lukijamme ovat epäilemättä tunteneet tämän päällikön kuuluisaksi Luigi Vampaksi.
Danglars'kin oli tuntenut tämän rosvopäällikön, jonka olemassaoloa hän ei ollut uskonut, kun Albert de Morcerf oli siitä kertonut Pariisissa. Hän tunsi kuvauksesta jopa kammionkin, jossa Morcerf oli ollut vankina ja joka kaikesta päättäen oli varattu muukalaisille.
Danglars ajatteli tätä jonkinmoisella ilolla ja tuli rauhalliseksi. Koska rosvot eivät heti olleet häntä surmanneet, eivät he aikoneet häntä laisinkaan surmata.
Hänet oli vangittu ryöstötarkoituksessa, ja koska hänen taskuissaan ei ollut muuta kuin jokunen kultaraha, aiottiin vaatia häneltä lunnaat.
Hän muisti Morcerfin saaneen maksaa noin neljätuhatta piasteria. Koska hän piti itseään koko joukon arvokkaampana, laski hän omat lunnaansa kahdeksaksituhanneksi piasteriksi eli noin neljäksikymmeneksikahdeksaksituhanneksi frangiksi.
Hänellä oli jäljellä vielä noin viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta frangia. Sillä pääsisi maailmassa vaikka kuinka pitkälle.
Hän oli melkein varma asiastaan, koska ei milloinkaan ollut kuullut kenenkään saaneen maksaa viittä miljoonaa viittäkymmentätuhatta frangia hengestään, ja niinpä hän heittäytyi vuoteelle ja käänneltyään itseään pari kolme kertaa nukkui yhtä rauhallisesti kuin sekin sankari, jonka elämäkertaa Luigi Vampa parhaillaan luki.