117. Lokakuun viides päivä
Oli kuuden aika illalla; taivaasta hohti kellertävää valoa siniseen mereen, johon syksyn aurinko loi kultaisia säteitään.
Päivän helle oli vähitellen haihtunut, ja vieno tuulahdus vilvoitti kuin luonnon suloinen henkäys Välimeren rantoja ja kuljetti seudusta seutuun puiden tuoksua ja siihen liittyvän meren raikkaan tunnun.
Tällä laajalla merellä, joka ulottuu Gibraltarista Dardanelleihin ja Tunisista Venetsiaan, purjehti siromuotoinen alus illan ensi usvissa. Se muistutti joutsenta, joka avaa siipensä ja ui tuulen viemänä veden pintaa pitkin. Se kiiti nopeasti ja samalla sirosti eteenpäin, jättäen jälkeensä kimaltelevan juovan.
Aurinko, jonka viimeisiä säteitä tervehdimme, katosi lännen taivaanrantaan, mutta valo välkkyi laineilla ja näytti loistavan tarumaailman mukaan kertovan, että tulijumala oli vaipunut Amfitriten syliin, joka turhaan koetti peittää rakastajaansa sinisellä viitallaan.
Alus kiiti nopeasti, vaikka tuntui niin tyyneltä, että immen kiharat tuskin olisivat tuulessa häilyneet.
Aluksen keulassa seisoi kookas, tummaihoinen ja kirkassilmäinen mies, katsellen edessään kohoavaa tumman keilan muotoista saarta, joka muistutti isoa katalonialaista hattua.
– Tuoko on Monte-Cristo? kysyi hän vakavalla ja surun leimaamalla äänellä.
– Niin, teidän ylhäisyytenne, vastasi kapteeni, – tulemme perille.
– Tulemme perille! toisti matkamies tavattoman alakuloisesti.
Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:
– Niin, siellä on satama.
Hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, ja hänen huulilleen nousi hymy, joka oli kyyneliä murheellisempi.
Muutamaa minuuttia myöhemmin näkyi saaresta valonvälke, ja pyssyn paukahdus kuului alukseen asti.
– Teidän ylhäisyytenne, sanoi kapteeni, – rannalta annetaan merkki, tahdotteko itse vastata siihen?
Kapteeni viittasi kädellään saarta kohden, jonka reunasta erkani yksinäinen valkoinen pilvi, laajeni ja haihtui.
– Kyllä, kyllä, vastasi hän aivan kuin unesta havahtuen. – Antakaa tänne.
Kapteeni ojensi hänelle ladatun karbiinin. Matkustaja tarttui siihen, nosti sen hitaasti ja ampui ilmaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin laskettiin purjeet ja alus laski ankkuriin viidensadan jalan päässä pienestä satamasta.
Soutuvene pantiin heti vesille, siihen meni neljä soutajaa, perämies ja matkustaja. Mutta hän ei istuutunutkaan keulaan häntä varten varatulle siniselle matolle, vaan jäi seisomaan kädet rinnalla ristissä.
– Soutakaa! kehotti matkustaja.
Kaikki kahdeksan airoa putosivat veteen aivan yht'aikaa vesipisarankaan pirskahtamatta. Sitten vene alkoi nopeasti liukua eteenpäin.
Pian vene oli pienessä, luonnon muodostamassa satamassa. Veneen pohja otti hienoon hiekkaan.
– Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, – nouskaa kahden soutajan olkapäille, he kantavat teidät maihin.
Nuori mies vastasi tähän kiipeämällä laidan yli ja astumalla veteen, joka ulottui hänen vyötäisiinsä asti.
– Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, – teette väärin, ja herramme toruu meitä.
Nuori mies kulki rantaa kohti kahden merimiehen jäljessä, jotka etsivät parhaimmat kahlauspaikat. Ranta oli noin kolmenkymmenen askelen päässä. Siellä matkustaja pudisti jalkojaan ja etsi katseillaan tietä, jota voisi lähteä kulkemaan, sillä oli jo aivan pimeä.
Samassa laskeutui käsi hänen olalleen ja hän kuuli äänen, joka sai hänet värähtämään.
– Hyvää päivää, Maximilien. Olette täsmällinen, kiitos siitä!
– Tekö, kreivi, sanoi nuori mies tehden liikkeen, joka muistutti iloa, ja puristi molemmin käsin Monte-Criston kättä.
– Niin kuin näette, olen yhtä täsmällinen kuin tekin. Mutta tehän olette läpimärkä, ystäväni, teidän täytyy muuttaa vaatteita. Täällä on erityinen huoneisto varattu teitä varten, ja siellä unohdatte väsymyksen ja vilun.
Monte-Cristo huomasi Morrelin kääntyvän. Hän odotti.
Nuori mies huomasi hämmästyksekseen, että miehet, jotka hänet olivat tuoneet, eivät olleet puhuneet mitään, lähteneet vain pois, vaikkei hän ollut heille maksanut mitään. Kuului airojen ääni, kun vene palasi purren luo.
– Etsittekö merimiehiä? kysyi kreivi.
– Niin. En antanut heille mitään, ja he ovat kuitenkin lähteneet pois.
– Älkää välittäkö siitä, Maximilien, sanoi Monte-Cristo nauraen, – olen tehnyt merimiesten kanssa sellaisen sopimuksen, että saareeni tulo on maksuton.
Morrel katsoi kummastuneena kreiviin.
– Kreivi, sanoi hän, – ette ole täällä enää sama kuin Pariisissa.
– Kuinka niin?
– Täällä te nauratte.
Monte-Criston otsa kävi äkkiä synkäksi.
– Olette oikeassa huomauttaessanne siitä minulle, Maximilien, sanoi hän. – Teidän näkemisenne oli minulle suuri onni, ja unohdin, että kaikki onni on katoavaa.
– Ei, ei, kreivi, sanoi Morrel tarttuen molemmin käsin jälleen kreivin käteen. – Naurakaa, olkaa onnellinen ja todistakaa naurullanne, ettei elämä ole surullinen muille kuin kärsiville. Te olette armelias, olette hyvä, olette suuri, ystäväni, ja rohkaistaksenne mieltäni teeskentelitte iloisuutta.
– Erehdytte, Morrel, sanoi Monte-Cristo, – olin todellakin onnellinen.
– Siinä tapauksessa unohdatte minut. Sitä parempi.
– Kuinka niin?
– Sillä tiedättehän, ystäväni, että sanon teille niin kuin gladiaattorit keisarille sirkuksessa: "Kuolemaan menevät tervehtivät sinua!"
– Ette siis ole vielä löytänyt lohdutusta? kysyi Monte-Cristo katsoen omituisesti häneen.
– Pidittekö todellakin sitä mahdollisena? vastasi Morrel luoden katkeran katseen kreiviin.
– Kuulkaahan, sanoi kreivi, – ymmärrättehän hyvin sanani, Maximilien? Ette pidä minua minään tavallisena ihmisenä, kalistimena, josta lähtee epämääräisiä, sekavia ääniä. Kun kysyn, ettekö ole löytänyt lohdutusta, puhun miehenä, joka tuntee ihmissydämen salaisuudet. Astukaamme siis, Morrel, yhdessä sydämenne syvyyteen ja tutkikaamme sitä. Vieläkö tuo sama kiihkeä tuska saa teidät sävähtämään kuin myrkkyhyttysen pureman leijonan? Vieläkö teitä kalvaa jano, joka ei sammu ennen kuin haudassa? Vaivaako teitä tuo kaipauksen ihanteellisuus, joka irroittaa ihmisen elämästä ja vainoaa kuolemaan asti? Vai onko teissä väsyneen rohkeuden velttoutta, ikävyyttä, joka sammuttaa viimeisenkin toivon säteen? Onko muisto kalvennut, ja ovatko kyynelenne jo kuivuneet? Rakas ystävä, jos niin on asian laita, jos ette enää voi itkeä, jos luulette herpaantuneen sydämenne kuolleen ettekä jaksa enää muuta kuin turvata Jumalaan ja katsoa taivasta, niin, ystäväni, heittäkäämme syrjään kaikki sanat, jotka eivät voi kuvata sitä, mitä sielumme tahtoo niihin mahduttaa. Maximilien, olette löytänyt lohdutuksen, älkää enää valittako.
– Kreivi, sanoi Morrel lempeästi ja kuitenkin varmasti, – kreivi, kuulkaa minua, sillä osoitan sormellani maata ja nostan silmäni taivasta kohden. Olen tullut luoksenne kuollakseni ystävän syliin. Onhan maailmassa ihmisiä, joita rakastan; rakastan sisartani Julietä, rakastan hänen miestään Emmanuelia, mutta tarvitsen voimakkaan sylin, joka minulle aukenee, ja tahdon nähdä kuollessani hymyn. Sisareni purskahtaisi itkuun ja pyörtyisi, näkisin hänen kärsivän, ja olen jo kylliksi itse saanut kärsiä. Emmanuel riistäisi aseen kädestäni ja täyttäisi talon huudoillaan. Te, kreivi olette antanut minulle lupauksenne, te olette ihmistä suurempi, sanoisin teitä jumalaksi, ellette olisi kuolevainen. Te talutatte minut hiljaa ja hellästi kuoleman portille asti, teettehän niin?
– Ystävä, sanoi kreivi, – pieni epäilys vaivaa minua vielä. Oletteko ehkä niin heikko, että ylpeilette surustanne ja haluatte sitä näyttää?
– En, katsokaahan, olen tyyni, sanoi Morrel ojentaen kätensä kreiville, – eikä valtimoni syki tavallista kiihkeämmin. Ei, olen nyt tullut matkan päähän, pitemmälle en mene. Olette pyytänyt minua odottamaan ja toivomaan. Tiedättekö, mitä olette saanut aikaan tuolla viisaudellanne. Olen odottanut kuukauden, siis kärsinyt kuukauden. Olen toivonut! – ihminen on kurja olento raukka – olen toivonut, mitä en itsekään tiedä, jotakin tuntematonta, mieletöntä, uskomatonta, ihmettä, Jumala yksin tietää, mitä olen toivonut, hän, joka järkeemme on liittänyt tuon hulluuden, jota sanotaan toivoksi. Niin, olen odottanut ja toivonut, kreivi, ja neljännestunnin ajan olette tietämättänne kiduttanut, haavoittanut sydäntäni, sillä jokainen sananne on todistanut minulle, ettei minulla ole enää mitään toivottavaa. Oi kreivi, kuinka suloista onkaan saada levätä kuolemassa!
Morrel lausui nämä viimeiset sanat niin kiihkeästi ja voimakkaasti, että kreivi vavahti.
– Ystäväni, sanoi Morrel huomatessaan kreivin vaikenevan, – olette määrännyt lokakuun viidennen päivän elämäni viimeiseksi… Ystäväni, tänään on lokakuun viides päivä…
Morrel otti kellon taskustaan.
– Kello on yhdeksän, minulla on vielä kolme tuntia aikaa elää.
– Niin on, vastasi Monte-Cristo, – tulkaa.
Morrel seurasi konemaisesti kreiviä, ja ennen kuin hän huomasikaan, he olivat jo saapuneet luolaan. Ovi aukeni, tuoksut tulvehtivat häntä vastaan, kirkas valo häikäisi häntä.
Morrel arkaili astua pitemmälle. Hän epäili kaikkea tätä veltostuttavaa komeutta ympärillään.
Monte-Cristo veti häntä hellästi eteenpäin.
– Emmekö voisi käyttää näitä kolmea jäljellä olevaa tuntia niin kuin roomalaiset, jotka keisarinsa ja perijänsä Neron tuomittua heidät kuolemaan istuivat kukilla koristetun pöydän ääreen ja hengittivät myrkkyä heliotrooppien ja ruusujen tuoksussa?
Morrel hymyili.
– Niin kuin vain tahdotte, sanoi hän. – Kuolema on aina kuolema, siis unhotus, lepo, elämästä poistuminen ja siis tuskan heittäminen.
Hän istahti, ja Monte-Cristo istuutui vastapäätä häntä.
He olivat ylellisessä ruokasalissa, jota jo aikaisemmin olemme kuvailleet. Se oli tuo huone, jossa marmoripatsaat kantoivat päänsä päällä kukilla ja hedelmillä täytettyjä maljoja.
Morrel oli luonut katseen ympärilleen, mutta ei ollut huomannut mitään erikoista.
– Puhukaamme niin kuin miehet ainakin, sanoi hän katsoen terävästi kreiviin.
– Puhukaa, vastasi tämä.
– Kreivi, jatkoi Morrel, – mielestäni teissä yhtyy kaikki inhimillinen tietämys ja te olette aivan kuin toisesta, täydellisemmästä ja viisaammasta maailmasta kotoisin.
– Tuossa on hiukan totta, Morrel, sanoi kreivi, ja kaunis, alakuloinen hymy jalosti hänen kasvojaan. – Olen tullut siitä tähdestä, jonka nimi on suru.
– Uskon sen, vaikka en yritä syventyä sen sisällykseen. Niinpä kun käskitte minua jäämään elämään, jäin, kun käskitte minua toivomaan, niin melkein toivoinkin. Uskallan siis kysyä teiltä aivan kuin jos kerran olisitte kuollut: Onko kuolema kovin tuskallista?
Monte-Cristo katsoi Maximilieniin sanomattoman hellästi.
– On, sanoi hän, – epäilemättä on tuskallista, jos väkivaltaisesti särjette tämän kotelon, joka ehdottomasti tahtoo elää. Jos annatte lihan kärsiä tikarin hampaissa, jos lähetätte järjettömän ja helposti tieltään eksyvän kuulan aivoihinne, jotka kärsivät pienimmästäkin kolauksesta, niin se tuottaa kyllä tuskaa. Kidutte kuollessanne ja pidätte silloin elämää kalliisti ostamaanne lepoa parempana.
– Kyllä ymmärrän, sanoi Morrel, – kuolemassa samoin kuin elämässäkin on salaiset tuskansa ja nautintonsa. Kaikki riippuu niiden tuntemisesta.
– Juuri niin, Maximilien, sanoitte oikean sanan. Kuolema on, sen mukaan, olemmeko hyvässä vai pahassa suhteessa siihen, joko ystävä, joka vaivuttaa meidät hellästi uneen kuin imettäjä, tai vihollinen, joka väkivaltaisesti riistää hengen ruumiista. Kun maailma on elänyt vielä tuhat vuotta, kun on päästy kaikkien luonnon hävittävien voimien herraksi ja saatu ne palvelemaan yleistä hyvinvointia, kun ihminen tietää, niin kuin äsken sanoitte, kuoleman salaisuuden, silloin kuolema tulee yhtä suloiseksi, yhtä suureksi nautinnoksi kuin lepo armaan sylissä.
– Ja jos te tahtoisitte kuolla, kreivi, osaisitteko kuolla sillä tavoin?
– Osaisin.
Morrel ojensi hänelle kätensä.
– Nyt ymmärrän, sanoi hän, – miksi olette käskenyt minua tänne, tähän yksinäiseen saareen, keskelle valtamerta, tähän maanalaiseen palatsiin, faaraoidenkin kadehtimaan hautaan. Rakastattehan minua, kreivi, ja juuri sen vuoksi annatte minulle tuollaisen äskenmainitsemanne kuoleman, jolloin voin kamppailuitta sammua, sopertaen Valentinen nimeä ja pusertaen teidän kättänne.
– Olette arvannut oikein, Morrel, sanoi kreivi yksinkertaisesti, – juuri sitä olen tarkoittanut.
– Kiitos. Ajatellessani sitä, etten huomenna enää elä, tuntuu sydämessäni sangen suloiselta.
– Ettekö sure ketään? kysyi Monte-Cristo.
– En, vastasi Morrel.
– Ette minuakaan? kysyi kreivi syvästi liikuttuneena.
Morrel vaikeni. Hänen kirkas katseensa himmeni hetkiseksi ja loisti sitten säkenöiden. Suuri kyynel puhkesi siitä ja vieri pitkin hänen poskeaan hopeisena juovana.
– Jätätte kaipauksen maan päälle ja kuitenkin kuolette, sanoi kreivi.
– Minä rukoilen, huudahti Morrel, – älkää enää sanoko sanaakaan, kreivi, älkää pitkittäkö tuskaani!
Kreivi luuli, että Morrel horjui päätöksessään.
Tämän otaksuminen herätti hänessä eloon sen kamalan epäilyksen, jonka hän jo kerran oli Ifin linnassa voittanut.
– Koetan tehdä tämän miehen onnelliseksi, ajatteli hän. – Pidän tätä tekoa aivan kuin painona, jonka heitän vaakalautaan, kun toiseen olen heittänyt tekemäni pahan. Jos nyt petyn, ellei tämä mies olekaan kylliksi onneton ansaitakseen onnen, niin kuinka silloin käy minun, joka en voi unohtaa pahaa muuten kuin muistelemalla hyvää? – Kuulkaahan, Morrel, sanoi hän, – surunne on tavattoman suuri, sen näen kyllä, mutta uskottehan Jumalaan ettekä tahdo panna sielunne autuutta vaaraan.
Morrel hymyili surullisesti.
– Kreivi, sanoi hän, – tiedättehän, etten rakasta imelää runollisuutta, mutta sieluni ei enää kuulu minulle.
– Kuulkaahan, Morrel, sanoi Monte-Cristo, – minulla ei ole sukulaisia maailmassa. Olen tottunut pitämään teitä poikanani. No niin, pelastaakseni poikani olen valmis uhraamaan elämäni ja vielä suuremmalla syyllä rikkauteni.
– Mitä sillä tarkoitatte?
– Tarkoitan sitä, Morrel, että tahdotte jättää elämän sen vuoksi, ettette tunne, mitkä nautinnot suuri rikkaus voi ihmiselle hankkia. Morrel, minulla on lähes sata miljoonaa, annan ne teille. Sellaisella omaisuudella voitte saavuttaa kaiken, mitä haluatte. Oletteko kunnianhimoinen? Kaikki urat ovat teille avoimina. Kääntäkää maailma ylösalaisin, toimikaa kuin mielipuoli, olkaa rikollinen, jos mielenne tekee, mutta eläkää!
– Kreivi, olette antanut minulle sananne, sanoi Morrel kylmästi. – Ja, lisäsi hän katsoen kelloaan, – kello on puoli yksitoista.
– Morrel, aiotteko tehdä sen minun läsnä ollessani, minun kodissani?
– Antakaa minun siis lähteä, sanoi Maximilien synkistyen, – muuten luulen, että rakastatte minua vain oman itsenne tähden.
Ja hän nousi.
– Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, jonka kasvot kirkastuivat näiden sanojen aikana. – Te tahdotte sitä, Morrel, ja olette taipumaton. Olette täydellisesti onneton, ja, niin kuin itse sanoitte, vain ihme voisi teidät parantaa. Istukaa, Morrel, ja odottakaa!
Morrel totteli. Monte-Cristo nousi, otti kaulassaan riippuvasta kultaketjusta avaimen, meni huolellisesti lukitun kaapin luo ja otti sieltä taidokkaasti koristellun laatikon, jonka joka kulmassa oli kumarassa taivaaseen kaipaava enkeli.
Hän laski laatikon pöydälle ja otti siitä kultaisen rasian, jonka kansi avattiin painamalla salaiseen jouseen. Rasiassa oli öljymäistä, jokseenkin kiinteätä ainetta, jonka väriä ei voinut määritellä, sillä rasian kultareunan safiirit, rubiinit ja smaragdit kuvastuivat siihen.
Kreivi otti tätä ainetta pienellä, kullatulla hopealusikalla ja ojensi sen Morrelille katsoen häneen pitkään.
– Tässä on pyytämäänne ainetta, sanoi hän. – Tässä on se, mitä teille lupasin.
– Nyt, kun vielä elän, sanoi nuori mies ottaen lusikan Monte-Criston kädestä, – kiitän teitä sydämestäni.
Kreivi otti toisen lusikan ja otti sillä ainetta rasiasta.
– Mitä nyt teette, ystävä? sanoi Morrel pidättäen häntä.
– Toden totta, sanoi kreivi hymyillen, – Jumala suokoon anteeksi, mutta minäkin luulen olevani väsynyt elämään, ja kun kerran on tilaisuus…
– Seis! huusi nuori mies. – Te, joka rakastatte, jota rakastetaan, jolla on toivon usko, älkää tehkö niin kuin minä. Te tekisitte siinä rikoksen. Hyvästi, jalo ja ylevä ystäväni! Kerron Valentinelle kaiken, mitä hyväkseni olette tehnyt.
Ja hitaasti, arkailematta, pusertaen vasemmalla kädellään kreivin kättä, Morrel nieli tai oikeammin sanoen imi Monte-Criston hänelle antaman salaperäisen aineen.
He vaikenivat. Ali tuli hiljaa sisään, toi tupakkaa ja piiput, tarjosi kahvia ja poistui.
Vähitellen marmoripatsaiden käsissä olevat lamput himmenivät eikä Morrel tuntenut enää suitsutusastioiden höyryjä niin selvästi kuin siihen asti.
Monte-Cristo istui vastapäätä häntä varjossa, ja Morrel näki vain hänen silmiensä kiiluvan.
Suuri tuska valtasi nuoren miehen, hän tunsi piipun putoavan kädestään, esineet kadottivat muotonsa ja värinsä, hänen himmenevät silmänsä olivat näkevinään ovien ja verhojen aukenevan seinissä.
– Ystävä, sanoi hän, – tunnen kuolevani. – Kiitos.
Hän ponnisti viimeisen kerran ojentaakseen kätensä, mutta se putosikin velttona hänen kupeelleen.
Silloin hän oli näkevinään Monte-Criston hymyilevän, ei omituista ja pelottavaa hymyään, joka toisinaan oli antanut hänelle aavistuksen tämän syvän sielun salaisuuksista, vaan hyväntahtoista hymyään, niin kuin isä hymyilee kuullessaan lapsensa puhuvan järjettömästi.
Samalla kreivi kasvoi hänen silmissään, hänen vartalonsa kuvastui kookkaana punaista verhoa vastaan, hän oli pyyhkäissyt mustan tukkansa taaksepäin ja oli kuin enkeli, joka viimeisellä tuomiolla uhkaa kadotettuja.
Voimattomana ja herpaantuneena Morrel retkahti tuoliinsa, suloinen uupumus tuntui kaikissa hänen suonissaan. Ajatukset vaihtuivat hänen aivoissaan niin kuin kaleidoskoopin kuviot. Hän ei tuntenut enää itsessään muuta elonmerkkiä kuin unelman: hän oli täysin purjein kiitävinään siihen epämääräiseen huumaustilaan, joka käy tuon suuren tuntemattoman, kuoleman, edellä.
Hän koetti vielä kerran ojentaa kätensä kreiville, mutta tällä kertaa hänen kätensä ei liikahtanutkaan. Hän koetti lausua viimeiset hyvästit, mutta hänen kielensä kääntyi kurkkuun päin kuin laatta haudan suulle.
Hämärtävät silmät sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, mutta silmäluomien takana häilyi kuva, jonka hän tunsi, vaikka luulikin olevansa keskellä pimeyttä.
Kreivi avasi oven.
Viereinen huone loisti kuin satulinna, ja hohde osui sinnekin, missä Morrel kulki kohden suloista kuolemaa.
Huoneen ovelle ilmestyi tavattoman kaunis nainen.
Kalpeana ja lempeästi hymyilevänä hän oli aivan kuin armahduksen enkeli, joka häätää koston enkelin pois.
– Joko taivas minulle aukenee? ajatteli kuoleva. – Tuo enkeli muistuttaa häntä, jonka kadotin.
Monte-Cristo osoitti sormellaan nuorelle naiselle sohvaa, jolla Morrel lepäsi. Nainen lähestyi häntä kädet ristissä ja hymy huulillaan.
– Valentine! Valentine! huudahti Morrel sielunsa syvyydessä.
Mutta hänen suustaan ei tullut ääntä, ja aivan kuin kaikki hänen voimansa olisivat sammuneet tähän sisäiseen mielenliikutukseen, hän huokasi syvään ja sulki silmänsä.
Valentine riensi häntä kohden. Morrelin huulet liikkuivat yhä.
– Hän kutsuu teitä, sanoi kreivi. – Hän kutsuu teitä syvässä unessaan, hän, jonka huostaan tahdoitte uskoa kohtalonne, mutta josta kuolema aikoi teidät erottaa. Kaikeksi onneksi minä olin saapuvilla ja voitin kuoleman! Valentine, tästälähin ei teidän enää tarvitse erota toisistanne maan päällä, sillä tavatakseen teidät hän syöksyi hautaan. Ilman minua olisitte molemmat kuolleet, minä annan teidät toisillenne, palkitkoon Jumala minut näiden kahden olennon hengen pelastamisesta!
Valentine tarttui Monte-Criston käteen ja nosti sen huulilleen vastustamattoman ilon vallassa.
– Kiittäkää minua, sanoi kreivi, – kiittäkää minua, kiittäkää yhä uudelleen, vakuuttakaa, että olen tehnyt teidät onnelliseksi! Ette tiedä, kuinka suuresti kaipaan tätä varmuutta!
– Minä kiitän teitä koko sielustani, sanoi Valentine, – ja jos epäilette sanojani, niin kysykää Haydéelta, tiedustelkaa rakkaalta sisareltani Haydéelta, joka on Ranskasta lähdettyämme saanut minut kärsivällisesti odottamaan tätä onnen päivää kertomalla minulle teistä.
– Rakastatte siis Haydéeta? kysyi Monte-Cristo koettaen turhaan salata mielenliikutustaan.
– Koko sielustani.
– Kuulkaa siis, Valentine, pyydän teiltä suurta palvelusta.
– Hyvä Jumala, saanko todellakin sellaisen onnen…?
– Saatte. Olette sanonut Haydéeta sisareksenne. Olkoon hän todellakin sisarenne, Valentine. Korvatkaa hänelle kaikki, mitä luulitte olevanne minulle velkaa, suojatkaa häntä, te ja Morrel, sillä – kreivin ääni tukahtui – sillä tästä lähin hän on yksin maailmassa…
– Yksin maailmassa! toisti ääni kreivin takana. – Miksi?
Monte-Cristo kääntyi.
Haydée seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, silmissään kuolemankauhu.
– Siksi, että huomenna olet vapaa, tyttäreni, sanoi kreivi, – ja saat maailmassa sen aseman, mikä sinulle kuuluu. En tahdo omalla kohtalollani varjostaa sinun elämääsi. Prinssin tytär! Minä annan sinulle takaisin isäsi aarteet ja nimen.
Haydée kalpeni, avasi läpikuultavat kätensä, aivan kuin neito, joka vihkii itsensä Jumalalle, ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:
– Sinä lähdet siis luotani, valtiaani?
– Haydée, Haydée! Sinä olet nuori, sinä olet kaunis, unohda minun nimenikin ja ole onnellinen.
– Tapahtukoon tahtosi, sanoi Haydée. – Unohdan nimesikin ja olen onnellinen!
Ja hän astui askeleen taaksepäin poistuakseen.
– Hyvä Jumala, huudahti Valentine pitäen Morrelin velttoa päätä olkaansa vasten, – ettekö näe, kuinka kalpea Haydée on; ettekö ymmärrä, kuinka hän kärsii?
Haydée sanoi hänelle sydäntäsärkevällä äänellä:
– Miksi hän minua ymmärtäisi, sisareni? Hän on valtias, ja minä olen orjatar. Hänellä on oikeus olla huomaamatta mitään.
Kreivi vavahti kuullessaan tämän äänen soinnun, joka koski hänen sielunsa sisimpiin säkeisiin. Hänen silmänsä osuivat nuoren tytön silmiin eivätkä voineet kestää niiden loistoa.
– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoi hän, – olisiko siis totta se, mitä annoit minun aavistaa! Haydée, olisitko onnellinen, jos sinun ei koskaan tarvitsisi jättää minua?
– Olen nuori, vastasi Haydée vienosti, – rakastan elämää, jonka aina olet tehnyt minulle suloiseksi, enkä mielelläni kuolisi.
– Tämä tietää siis sitä, että jos hylkään sinut, Haydée…
– Niin kuolen, valtiaani!
– Rakastatko siis minua?
– Valentine, hän kysyy, rakastanko häntä! Valentine, sano hänelle, rakastatko Maximilienia!
Kreivi tunsi povensa laajenevan, sydämensä voimakkaasti sykähtävän, hän avasi sylinsä ja Haydée riensi siihen riemusta huudahtaen.
– Rakastan sinua, sanoi hän, – rakastan niin kuin isääni, veljeäni, puolisoani, rakastan sinua niin kuin rakastaa elämää, niin kuin rakastaa Jumalaa, sillä sinä olet minun mielestäni paras, kaunein ja suurin luomakunnassa!
– Tapahtukoon siis niin kuin tahdot, rakas enkelini, sanoi kreivi. – Jumala, joka minut nosti haudasta vastoin vihamiesteni tahtoa ja teki minut voittajaksi, Jumala ei tahdo nyt antaa katumuksen seurata voittoani. Tahdoin rangaista, Jumala antaa minulle anteeksi. Rakasta minua, Haydée! Ehkä sinun rakkautesi saa minut unohtamaan sen, mikä minun on unohdettava.
– Mitä sinä sanotkaan? kysyi nuori tyttö.
– Sanon vain, että yksi ainoa sanasi, Haydée, on selittänyt minulle enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden järkeilyni. Minulla ei ole maailmassa muuta kuin sinut, Haydée. Sinun välitykselläsi kiinnyn elämään, sinun välitykselläsi voin kärsiä ja olla onnellinen.
– Kuuletko, Valentine! huudahti Haydée. – Hän sanoo voivansa kärsiä minun välitykselläni, joka olen valmis uhraamaan henkeni hänen tähtensä!
Kreivi mietti hetkisen.
– Olenko nähnyt totuuden? sanoi hän. – Jumala, jos tämä on rangaistuksesi tai palkintosi, otan tämän kohtalon vastaan. Tule, Haydée, tule…
Ja kietoen kätensä nuoren tytön vyötäisille hän puristi Valentinen kättä ja poistui.
Kului kokonainen tunti, jona aikana Valentine sanaakaan sanomatta tarkasti Morrelia. Lopulta hän tunsi tämän sydämen sykkivän, heikko hengitys avasi Morrelin huulet, ja väristys, joka ilmaisi elämän palaavan, kulki kautta nuoren miehen ruumiin.
Maximilienin silmät aukenivat, mutta jäivät ensin tuijottamaan kuin mielipuolen silmät. Sitten näkö palasi, varmeni ja kirkastui. Näön ohella palasi tunne ja tunteen ohella tuska.
– Voi, huudahti hän epätoivoissaan, – minä elän vielä, kreivi pettikin minut.
Ja hänen kätensä ojentui pöytää kohden tarttuakseen tikariin.
– Ystävä, sanoi Valentine suloisesti hymyillen, – heräähän toki ja katso minuun.
Morrel kirkaisi, ja houraillen, epäillen, sokaistuna hän vaipui polvilleen kuin taivaallisen näyn edessä…
Seuraavana päivänä heti aamun koittaessa Morrel ja Valentine kävelivät käsitysten rannalla. Valentine kertoi, miten kreivi oli ilmestynyt hänen huoneeseensa, ilmaissut kaiken, antanut hänen päästä rikoksesta täyteen selvyyteen, ja pelastanut hänet kuolemasta aivan kuin ihmeen kautta, antaen kaikkien luulla hänen kuolleen.
Luolan ovi oli ollut auki, ja he olivat lähteneet liikkeelle.
Aamutaivaan kirkkaudessa loistivat vielä viimeiset yön tähdet.
Silloin Morrel huomasi kallion varjossa miehen, joka odotti viittausta tullakseen lähemmäksi. Hän osoitti tätä miestä Valentinelle.
– Se on Jacopo, purjealuksen kapteeni, sanoi Valentine.
Hän viittasi miehen lähemmäksi.
– Onko teillä meille jotakin asiaa? kysyi Morrel.
– Minun piti antaa teille kirje kreivin puolesta.
– Kreivin! sanoivat molemmat nuoret yht'aikaa.
– Niin, lukekaa.
Morrel avasi kirjeen ja luki:
Rakas Maximilien!
Purjealus odottaa ankkurissa teitä. Jacopo saattaa teidät Livornoon, jossa herra Noirtier odottaa poikansa tytärtä, siunatakseen häntä ennen vihkimistä. Kaikki, mitä on tässä luolassa, taloni Champs-Elysées'n varrella sekä pieni linnani Tréport'issa ovat Edmond Dantèsin häälahja entisen isäntänsä Morrelin pojalle. Neiti Villefort suvaitkoon ottaa tästä puolet, sillä pyydän häntä lahjoittamaan Pariisin köyhille kaiken, mitä hän saa periä isänsä puolelta, joka on tullut mielisairaaksi, ja veljensä puolelta, joka kuoli viime syyskuussa yhdessä äitinsä kanssa.
Pyytäkää enkeliä, joka tästälähin valvoo elämäänne, toisinaan rukoilemaan miehen puolesta, joka saatanan tavoin luuli hetkisen olevansa Jumalan vertainen, mutta on nyt oikean kristityn nöyryydellä huomannut, että Jumalan käsissä on korkein valta ja suurin viisaus. Nämä rukoukset ehkä lieventäisivät hänen sielussaan piileviä tunnonvaivoja.
Mitä teihin tulee, Morrel, on käytöstäni teitä kohtaan määrännyt tämä: maailmassa ei ole onnea eikä onnettomuutta, ei muuta kuin toisen tilan vertaamista toiseen. Vain se, joka on tuntenut korkeimman onnettomuuden, voi tajuta äärimmäisen onnen. Ihmisen on täytynyt haluta kuolla, ennen kuin hän voi tietää, kuinka ihanaa on elää.
Eläkää siis ja olkaa onnellisia, sydämeni rakkaat lapset, älkääkä unohtako, että siihen päivään asti, jolloin Jumala armossaan paljastaa ihmisille tulevaisuuden, kaikki inhimillinen viisaus sisältyy näihin kahteen sanaan:
Odota ja toivo!
Ystävänne EDMOND DANTÈS, _Monte-Criston kreivi.
Lukiessaan tätä kirjettä, josta vasta sai tietää isänsä tulleen hulluksi ja veljensä kuolleen, Valentine kalpeni, raskas huokaus nousi hänen rinnastaan, ja kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hän oli saanut ostaa onnensa kalliilla hinnalla.
Morrel katsahti levottomana ympärilleen.
– Kreivi on toden totta aivan liian antelias, sanoi hän. – Valentine tyytyy kyllä minun vaatimattomaan omaisuuteeni. Missä kreivi on, ystäväni? Viekää minut hänen luokseen.
Jacopo ojensi kätensä taivaanrantaa kohden.
– Mitä! Mitä tarkoitatte? kysyi Valentine. – Missä kreivi on? Missä on Haydée?
– Katsokaa, sanoi Jacopo.
Nuorten silmät kiintyivät merimiehen osoittamaan suuntaan, ja sen tummansinisen viivan kohdalla, joka erotti taivaan Välimerestä, näkyi valkoinen, kalalokin siiven kokoinen purje.
– Lähtenyt! huudahti Morrel. – Lähtenyt! Hyvästi, ystäväni, isäni!
– Lähtenyt! sanoi Valentine hiljaa. – Hyvästi, ystäväni! Hyvästi, sisareni!
– Saammekohan häntä enää koskaan nähdä? huokasi Morrel kuivaten kyyneliään.
– Ystäväni, vastasi Valentine, – sanoihan kreivi, että inhimillinen viisaus sisältyy näihin kahteen sanaan: Odota ja toivo!
LOPPU